torstai 8. huhtikuuta 2021

HIKINAUTIT KAPAKASSA

Syksynä muutamana, eräässä kunnassa…

Käppäukot Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis olivat vaihteeksi menossa metsästysmatkalle hieman pohjoisemmaksi ja olivat päättäneet yöpyä matkansa varrella Eräänkunnan keskustan laitamilla sijaitsevassa matkustajakodissa ettei ajomatka tulisi kerralla liian pitkäksi. Tilat tarjotussa huoneessa olivat pienet mutta riittävät sillä eihän tässä ollut tarkoitus olla muuta kuin olla pitkällään yön yli ja sen jälkeen jatkaa matkaa. Suunnitelmiin tuli kuitenkin pieni muutos kun Lötjönen piipahti huoneen wc:ssä josta hän huikkasi Ykälle:

- Tuus Ykä kattoon lärvivärkkiäsi. Se nimittäin mitä varmimmin näyttää samanlaiselta kuin minunkin.

Ykä teki työtä käskettyä ja totesi:

- No kas merkelettä. Meillähän on taas kertaalleen 1970-luvun keesi. Pulisonkeineen kaikkineen. Tukka yli puolenkorvan ja muutenkin ollaan ihan täysiä Fredejä. Hyi hitto että me ollaan karmean näköisiä. Vielä karmeamman kuin yleensä. Mikä on jo saavutus sinänsä. Tässä on näemmä taas tarjolla Kalevi Keihäsen aikamatkailua hikinauteille. Mutta mitä hemmettiä me tässä pienessä kopissa aikamatkaillaan?

- Käydääs hei kattoon meidän vermeitä. Ehkä sieltä löytyy selitys.

Löytyihän se ja asia alkoi hahmottua. Miesten erävarusteet olivat muuttuneet 1970-luvun ruskeiksi teryleenihousuiksi ja pikkutakeiksi. Olipa mukana ajan hengen mukaiset nailonpaidatkin joissa tuli hiki jo ennen kuin ne ehti pukea päälle. Ykä vilkaisi ikkunasta ulos:

- Tuossahan matkustajakodin vieressä näyttää olevan Soittoruokala Örinäoksa jota ei vielä hetki sitten siinä ollut. Eikös se purettu joskus 1990-luvulla? Näin minä ainakin muistelen. Milloinkas sitä on viimeksi tullu käytyä kapakassa noin yleensäkään?

- Kyllä siitä on aikaa kevättä. Taitaa olla toissavuosikymmenellä. Ja teknisesti ottaen se tilanne ei muutu ensinkään koska me eletään arviolta 1970-luvun alkupuoliskoa. Katsotaanpas valuuttatilanne…

Miesten lompakoissa valuutta oli muuttunut tutuksi ja turvalliseksi Kekkoslovakian markkavaluutaksi ja kaikki muovikortit olivat hävinneet. Eipä sitten muuta kuin pistäytymään paikalliseen. Teryleenit päälle. Kengät olivat kyllä ihan nahkasaappaat. Ja matkustajakodin pihalla odottava uskollinen Nissan oli muuttunut jälleen Mossen avolavapakuksi. Kuppilaa kohti kävellessä Lötjönen tuumasi:

- On tietysti olosuhteisiin nähden hyvä että meillä on tämä varsin naurettava 1970-luvun tukkakeesi. Kaljupäitä katsottaisiin tähän maailman aikaan vinoon ellei se ole luontainen kalju. Eletäänhän sentään Suomen historian vaikutusvaltaisimman luontaisen kaljupään aikakautta mutta itse nyrhitty klanipää oli silloin epäilyttävä. Mutta voi olla, että Kalevi Keihäsen Aikamatkat unohtivat yhden yksityiskohdan. Meillä nimittäin ei ole kravatteja.

- Niin tai sitten Kalevi Keihäsen Aikamatkat tekivät sen tarkoituksella tarjotakseen meille aitoa ajan tunnelmaa.

Ja niinhän olikin. Tympeäilmeinen portsari totesi toveruksille vielä tympeämmällä äänellä:

- Nuo saappaat nyt menee nippanappa mutta meillä on kuulkaa solmiopakko.

Tähän totesi Lötjönen:

- Mahtaiskos asia ratketa jos kaivetaan kuvetta?

Ratkesihan se ja kympit köyhtyneinä miehet asettelivat kaulaansa kerberoksen kätköistään kaivamat kravatit. Kravattisolmu tuli solmittua vähän kömpelösti mutta se ei parillakympillä rikastunutta portsaria haitannut vaan hän ohjasi miehet omaan pöytäänsä. Sukupolvimuisti kertoi että tästä pöydästä ei sitten ilman lupaa liikutakaan mihinkään. Ei ainakaan vessaa pidemmälle. Eikä varsinkaan toisiin pöytiin. Eikä kuppilassa ollut baaritiskiäkään. Täällä tilattiin tarjoilijoilta ja nakotettiin kiltisti omassa pöydässä. Ykä heilautti kättään ohikulkevalle tarjoilijalle. Joka vastasi portsariakin tylymmällä äänellä:

- Tämä ei ole minun pöytäni. Teitä palvellaan kyllä.

Ilmestyihän aikanaan paikalle se omankin pöydän tarjoilija joka tarjoilijatutkallaan huomasi että kyseessä olivat vieraspaikkakuntalaiset mutta todennäköisesti varsin harmittomat veikkoset. Niinpä hän opasti:

- Täällähän on sitten ruokapakko. Yhdellä ruoka-annoksella saa tilata kolme alkoholiannosta.

- Me vähän katteltiinkin tuota ruokalistaa. Mikäs tuo on tuo ”amatööriteatterileipä”?

Tarjoilija löysi naamalleen hymyn ja selvitti:

- Eikös tuo nimi kerro jo aika paljon? Ja sanoisin, että nimenomaan tuo on tämän ravintolan ehdottomasti suosituin ruoka-annos. Sattuneesta syystä.

- No otetaan sellaiset sitten. Sattuneesta syystä. Ja pullot Karjalan keppanaa.

- Keppanaa? Tämä ei ole kuulkaa mikään keskioluträkälä.

- Ei kun joo A-olutta tarkoitin. Me kun ollaan kovia keskustalaisia niin tuo keskusta-ajattelu lipsahtaa silloin tällöin näihin vakavampiin nestemäisiinkin asioihin. Olen kovasti pahoillani.

Selitys näytti menevän läpi kun kovasti kepuvetoisessa kekkoslovakialaisessa kunnassa kumminkin elettiin. Tarjoilija poistui, palasi hetken kuluttua ja toi pöytään pullot Karjalaa, kaatoi ne laseihin ja lisäsi sitten pöytään kaksi lautasella olevaa näkkileivän palaa joissa oli päällä persiljan lehti. Hän kysäisi samantien:

- Tulivatko herrat ruuasta kylläisiksi?

- Joo, tultiin ja maittavaa oli.

Tarjoilija vei samantien amatööriteatterileivät pois. Epäilemättä kyseiset leivät kiertäisivät vielä monessa pöydässä samana iltana. Lötjönen maistoi olutta, kuunteli kun Fredi lauloi kaiuttimissa että ”ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää” ja vilkaisi samalla seinällä olevaa ilmoitusta:

- Tultiin oikeana päivänä. Huomenna täällä olis tanssit ja sekahaku. Ja käppäukothan eivät tanssi.

- Ei ennen kuin naisilla kasvaa tissit selkäpuolella niin kuin kaverini Jaska Brown joskus osuvasti totesi. Mutta kun nyt katsoo kapakkia niin eihän täällä ole yhtään yksinäistä naista. Kaikilla on miesseuralainen. Kun naiset ei saa tulla näinä aikoina yksin kapakkiin ilman miesseuralaista. Tai ehkä huomenna saavat. Kun on se sekahaku. Eletään vähän puritaanisia aikoja vaikka tätä vapaan rakkauden aikakaudeksi myöhemmin on kehuttukin.

- Joo, eihän se siihen… tai siis tähän aikaan ollut niin yksioikoista… ei Kekkoslovakiassa oikein tajuttu pariutumisen hurjaa tarvetta ja hormoonien hurjaa hyrinää. Mikä on ollut ihmiselle ominaista maailman sivu. Niihin… tai no, näihin aikoihin ei ollut muuta mahdollisuutta tutustua toiseen sukupuoleen kuin se tanssiminen. Silloin tanssitaitoiset heput taisivat olla etulyöntiasemassa. Tanssitaidottomat supliikkimiehet jäivät soittamaan toista viulua kun pöydästä toiseen ei saanut siirtyä ja panna parastaan. Ei päässeet supliikkimiehet panemaan parastaan. Eikä edes vähän huonompaa. Kunhan murjottivat keskenään. Jäi hyvät iskurepliikit tykkänään heittämättä.

Toverukset ottivat oluen jälkeen kossut appelsiinilimpparilla ja sitten vielä konjakit. Luonnollisesti Monopolia. Äkkölämäkölän bönjakkiahan ei täällä ollut tarjolla. Niin kuin ei tietysti Tsuhnan Kostoakaan. Siinä samalla muisteltiin kokemuksia ajassa matkustavien hikinauttien tehtävissä. Muistelot piti tehdä hiljaa ja nauramatta. Olihan nimittäin niin että tähän kapakkaan, johon kaikki tulivat juopumustarkoituksessa ei missään nimessä saanut tulla juopumustarkoituksessa. Liian kova ääni tai nauru herätti portsarin huomion. Niinpä viisasta oli pitää turpa rullalla, hymy pyllyssä ja pärstä knäckebrödillä. 1970-luvun kapakkakänni oli harras tilaisuus.

Kun kolmet sallitut alkoholiannokset oli nautittu tuli tarjoilija – ihan oma-aloitteisesti – kysymään että saisikos herroille olla uudet amatööriteatterileivät. Hänen ilmeensä kertoi yllätyksestä kun toverukset totesivat että eiköhän tää riitä ja pyysivät laskun jonka myös saivat. Lötjönen katsoi laskua hymyillen vinosti ja maksoi summan. Kun miehet nousivat pöydästä kysäisi Ykä:

- Mikä siinä oli niin huvittavaa?

- No kun siinä oli kohta ”SHML, 8 mk 50 p”. Ja tiedänhän minä että se tarkoittaa että ”saattaa hyvinkin mennä läpi”. Eli kusetusta tarjoilijan omaan taskuun. Toimii vaan yleensä paremmin tyypeille jotka ovat juoneet kuustoista konjakkia mutta täytyyhän sitä tulevaisuuden hikinauttien tukea menneisyyden proletaareja rahallisesti.

- Ja se on viisautta se. Työn orjat sorron yöstä nouskaa. Vaikka kusettamalla. Humalaisia on helppo kusettaa. Ja me suostuttiin kusetettavaksi ihan vapaaehtoisesti. Ja vieläpä käytännössä selvinpäin.

Miehet luovuttivat vuokrakravattinsa kerberokselle ja poistuivat Soittoruokala Örinäoksasta kohti matkustajakotia. Siinä kävellessä 1970-luvun vöökit lensivät ilmaan ja haihtuivat ajan pyörteeseen paljastaen kaljut päät. Teryleenikin muuttui Varustelekasta ostetuiksi tuotteiksi ja Mossekin oli muuttunut taas Nissaniksi. Matkustajakodissa odotti kenttäjääkaappi jossa oli muutama lihapiirakka, metvurstia ja vissyn vesiä. Niitä iltasekseen natustellessa miehet totesivat että teknisesti ottaen tässä tehtiin omanlaisensa maailmanennätys. Meinaan, kun katsottiin vuotta jossa elettiin vielä hetki sitten niin ei ollut kovin tavallista että alle kymmenvuotiaat – tosin kylläkin partaiset ja harmaantuneet sellaiset –  pääsivät soittoruokalaan sisälle ja niille myytiin vielä viinaakin.

Tästä oli hyvä jatkaa kohti pohjoista seuraavana päivänä. Enteet olivat hyvät. Oltiinhan tässä sentään käyty 1970-luvun kapakassa. Tiedä vaikka reissulla nähtäisiin 1970-luvun teeriparvia. Läntisellä taivaanrannalla näkyi pilvisen ja sateisen päivän jälkeen jo vanhaa taivasta.



17 kommenttia:

  1. Muistoja muistoja muistoja.. Eipä tähän näin äkkiseltään ossaa muuta sanoa. Ehkä sitten, jos ja kun ne muistot saavat joitain selvempiä muotoja ympärilleen.
    ISO kiitos taas sinulle Ykä. Vanhakin nyt nuortuu taisivat jossain laulussa rallatella.
    Ja eiku muistojen bulevardille:)
    Huru-ukko

    VastaaPoista
  2. Oli kyllä mielenkiintoista tietää tuokin pala historiasta. Sen sijaan mitenköhän tuohon aikaan söi sellainen ihminen joka ei ollut tehdas työläinen tai maatyöläinen. Käsittääkseni kaupungeissa oli monenlaisia kulmakuppiloita joissa sai rahtari tai taksi tai konttorityöläinen syödäkseen. Pitsaputkia tai mäksyjä ei kai hirveän montaa ollut.

    Ja jos ryyppääminen oli noinkin vakavaa touhua niin eikös se johtanut siihen mihin nykyinen "kuppilat kiinni sanoi manna sarin" pelleily eli jengi istuu puistonpenkillä tai kalliolla dokaamassa pussikaljaa tai viinaa. Himassa kun ei vain aina jaksa istuskella kattelemassa seinäkelloa.

    T labrotta

    VastaaPoista
  3. Tervehdys Huru-ukolle ja labrotalle & kiitos kommenteistanne.

    Huru-ukko: Kiitokset sinullekin. Minähän en tuohon aikaan kuppilaan päässyt joten tässä on vähän isojen poikien muistelmien varassa.

    labrotta: Eiköhän niitä ruokaravintoloitakin silloin ollut kyllä. Tosin ihmiset söivät enemmän kotonaan kuin ulkona. Ja ei pidä unohtaa snagareita joita oli maa pullollaan. Ei mitään pizzerioita kaivattu. Pussikalja tuli käsittääkseni vähän myöhemmin. Ihmiset – siis aikuiset sellaiset – törpöttelivät paljon kotonaan. Resepti oli muutama Kossu (siihen aikaan muuten vielä Koskis) ja lantrinkia.

    VastaaPoista
  4. Kunnon kalustolla ollaan liikkeellä, meinaan avolavamosse oli suomen avolavafoordi. Ei valittanut kovaakaan kohtelua.

    Tuo kravattijuttu oli niin kovin totta. Pikkutakki ja kravatti oli oltava, vaikka oli 27 asteen helle vielä kymmeneltä illalla. 80-luvullakin ainakin alussa. 80-luvun lopulla piisasi pikkutakki, pikkukengät, siistit farkut ja t-paita. Oli se hurjaa vapauden aikaa.

    Käppäukot ei tanssi - käppäukot jää ilman.

    Taistelulajien harrastamisella oli ja on hauska sivuvaikutus. Rytmitaju kehittyy ja toisen liikkeiden ennakointi. Minä en osannut yhtään mitään tanssilajia mutta aina naistentanseissa oli kovasti vientiä, ja joskus jälkeenkin. jotkut, hassuimmat, kehuivat osaamistani, että kuinkas osasinkin Nönnönnöötä tanssia. En osannut, tunsin partnerin liikeistä mitä pitää tehdä, mihin liikkua. vein sinne minne parteneri ajattelikin minun vievän, vähän kuin ajatustenlukua. Tauottoman höpötyksenkin sain kehitettyä huippuunsa, iskurepliikejä ei tarvinnut kovasti hioa. Määrä korvasi laadun...

    No, tilanne muuttui Lady of the Housen mukana, opettelimme jopa tanssimaan oikeita tanssilajeja. Kantakuppilassa saimme ilmaisia iltoja kun hieman irrottelimme Rock & Rollia ja muita kummallisia kiemuroita. Kuulemma toisen kerroksen kaitteelle heitto ja vastaanotto olivat kuin ammattilaisten showsta. 105 kiloa kun liikuttaa 45 kiloista niin on kuulemma näyttävää. Reetu kun messusi diskossa, että se joka kung fun taitaa.. - niin mepäs esitimme tai ji -liikesarjoja, samoja kuin treeneissä. Oli kuulemma kovasti luovan näköistä.

    No, sitten multa hajosi polvet, vaan oli se aika hauskaa ja joskus vieläkin väläytämme vanhasta muistista sille päälle tullessamme. Polvet on kohtalaisesti toipuneet, massaakaan ei ole kuin 75 kiloa. Enkä ole ihan varma siitä toisen kerroksen kaiteelle heitostakaan. Vieläkö 45 kiloa lentäisi? Vieläköös lady of the House uskaltaisi hypätä kaiteelta, uskoen, että saan kopin - ehkä en ehdota, ehkä.

    Pyssymies

    VastaaPoista
  5. Amatööriteatterileivät. Hieno juttu.
    Kertokaapa muutkin kokemuksianne suomalaisesta ravintolakulttuurista.

    VastaaPoista
  6. Mainioita muistelmia nämä Kalevi Keihäsen aikamatkat, joskin jälleen toki ajalta, jolloin minua ei ollut vielä pantu edes alulle.

    "Humalaisia on helppo kusettaa. Ja me suostuttiin kusetettavaksi ihan vapaaehtoisesti. Ja vieläpä käytännössä selvinpäin."

    Niin, tuohan on erikoinen ominaisuus Suomessa, joka näyttäisi jatkuneen sukupolvesta toiseen. Vieläpä niin, että tänä päivänä meno on varmaan jo aika melkoista...

    Erikoista, etten sanoisi.

    PS. Kaikille kaunista alkavaa viikonloppua. Minulta on jäänyt tuohon lintuaiheeseen bloggaukseen vastaamatta, mutta tosiaan muuttolintujakin on jo paljon näkynyt ja erityisesti mustarastas laulaa jälleen iltaisin perin kauniisti auringon laskiessa. Ja tätäkin kirjoittaessani joutsenet siirtyvät kalkattaen uusille ruokapaikoilleen.

    VastaaPoista

  7. Minä taas olen sitä ajatonta harmaapartasarjaa, että eka humalat on nautittu 60-luvun alkupuolella, ja noihin pakkoleipiin ja ravintolamiljööseen tutustuin Ykän kertomuksen hengessä saman vuosikymmenen loppupuolella. Opiskeluaikanakin sattui vielä näin:
    Mentiin kaverin kans Bottalle; hällä oli kraka, mulla ei. Sovittiin ennakkoon että hän sisään päästyään heittää mulle krakansa toisen kerroksen ikkunasta! Näin tehtiin ja homma toimi. Pääasia oli vain päästä kerberoksen ohi nauttimaan (eiku juomaan) viinaa.

    VastaaPoista
  8. Isän kanssa Elielissä junaa odotellessa, isä tilaa tuopin kurkkuleivän ja Colan, kyyppari kysyy: meinaatko nassikka syödä sen leivän?
    Minä: joo
    Kyyppari: tehdään sitten tuore leipä pojalle.
    Kaikilla asiakkailla joilla olut, myös tiukkaan muoviin kääritty leipä edessään, en edes halua ajatella kuinka vanha.

    VastaaPoista
  9. 1970-luvun loppupuoliskolla aloittelin vasta koulutietäni, mutta seuraavan vuosikymmenen lopulla join itsekin pussikaljaa;
    alaikäisenä totta kai!

    Eipä sillä silloin sitä eikä mitään nimeä ollut;
    Helsingin Totuus ilmoittaa käyttäneensä termiä ensimmäisen kerran marraskuussa 1995:

    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004249364.html

    Artikkeli on metkumuurin (amerikaksi Dodge Ram) takana, mutta siitä näkyy tämän merkittävän kulttuuri-ilmiön kannalta olennainen alkuosa.

    VastaaPoista
  10. Ai että missä ja mitä matkalainen söi?
    Tuohon aikaan aloin liftailemaan ja fillaroimaan ympäri Suomen. Siihen aikaan myös linja-autoliikenne oli huomattavan vilkasta. Linja-autoasemien yhteudessä oli ihan kelvollista ruokaa myyviä baareja. Lihapullia ja muussia, puuroa, jauhelihakeittoa.

    Suurimmissa kaupungeissa löysi aika nopeasti silloisen hallitsevan pikaruokaketjun. Kyseessä oli Valion baari. Ihan liharuokaa oli tarjolla, hyvää ja edullista. Yhden annoksen toki söin kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Kyseessä oli Puutarhurin leike. Ihan perusjauhelihapihvi jonka päällä oli kesäkeiton näköistä maitopohjaista vihanneskastiketta. Ihan se oli maukasta, mutta esteettinen elämys oli tyrmmäävä.
    Kerran sitten satuttiin hyvän ystävän kanssa Turkuun lounasaikaan Brahen kellarin eteen. Tarjolla oli kolmen ruokalajin koko lounas. Pitkään pohdittiin että mennäänkö vai ei. Mutta sitten todettiin että lounas oli kuitenkin budjetin ylärajan väärällä puolella. Lähdettiin. KAveri kuitenkin lopuksi tokaisi:
    "Miltei syötiin kympin lounas"

    VastaaPoista
  11. Tervehdys Pyssymiehelle, Tinahatulle, Juha Kivelälle, Terho Hämeenkorvelle, Mito Islamille, Qroquius Kadille ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

    Pyssymies: Tanssiminenhan kuuluu sarjaan makuasiat. Ja kun itse pääsi aikanaan kapakkaan niin se pöytäkaranteeni alkoi pikku hiljaa loppua.

    Tinahattu: Jep, kokemuksia kuullaan mielellään.

    Juha: Erityisesti tuota kikkaa on käytetty suurissa seurueissa joissa ei olla oltu köyhiä ja kipeitä. On meilläkin muuttolintuja jo näkynyt vaikka keli ei ole kyllä mitenkään keväinen.

    Terho: Onhan niin, että kun ihmisellä suu napsaa niin se on yllättävän kekseliäs.

    Mito Islam: Et ole ainoa noilla kokemuksilla. Muistelin että se leipä/lihispakko oli muuten voimassa VR:n ravintolavaunuissa vielä 1980-luvun alussa.

    Qroquius Kad: Ja sittenhän tuli myös ikävän tuttu termi eli juoksukalja.

    Ano: Kiitos mainiosta lisäyksestä.

    VastaaPoista
  12. Tuppukylässä oli kuulemma tarjolla sillivoileipä kippolassa. Se kiersi ympäri salia. Kuuskymmentäluvulla, isukin muisteluksia. Oopperaleipä taas oli tarjolla paremman väen paikassa - ja se oli syötävä. Toki toivat juoman ja leivän - mutta eivät seuraavaa juomaa ennen kuin leipä hävisi. Taisivat peräti vahtia, että se syötiin.

    Ravintoloiden vapautuminen kävi äkkiä, -80 nipotusta. -85 ja alkoi jo olla ihan normalia liiketoimintaa. -90 kaikki kävi. No, näkökulmakin kai muuttui. Kas, tunsin portsarit vuonna -90 aika hyvin, baarimestarit kans. Ja tarjoilijat, kävin päivällä lounaalla ja iltasella oluella. Yhdellä, oikeasti.

    Pyssymies

    VastaaPoista
  13. Tippa näitä lukiessa tulee silmään, vai mikä se roska tuossa on... Näinhän se meni vielä 1970-luvun lopussa paremmissa ravintoloissa; kraka ja takki.

    Junassakin oli ravintolavaunussa aikanaan ruokailupakko oluen kanssa eli käytännössä halvin voileipä riitti siihen.

    Muistan kun täysi-ikäisyyteni (18 v.) juhlapäiväni oli perjantai 70-luvuun puolen välin jälkeen. Olin jo alkuviikosta ilmoittanut kotona vanhemmille, että sitten kun olen täysi-ikäinen, ette voi enää "määrätä" menemisiäni ja tulemisiani. Näinhän se juridisesti on.

    Toki tuohon ikään olutta oli ostettu pikkukaupoista pokkana amisviiksillä ja keskikaljakuppiloissa oli etupeltoon käyty kevarikortilla. Joka oli siihen aikaan sellainen punainen taiteltava paperiläpyskä.

    No, niinpä perjantai oli "SE" päivä kun sain istua ensikerran laillisesti lipittämässä Aarikan rypylätuopista olutta kaupungin eräässä keskikaljakuppilassa.

    Paikalla oli kuin olikin alkoholitarkastaja, joka kärppänä ampaisi pöytääni ensi oluthörppyjen jälkeen kysymään papereita.

    Tarkastajan ilme oli nykymuodoin ns. priceless. Taisipa mies toivottaa vielä hyvää syntymäpäivää poistuessaan.

    heppa

    VastaaPoista
  14. Tervehdys Pyssymiehelle ja hepalle & kiitos kommenteistanne.

    Pyssymies: Lisätäänpä tähän muuten vielä keppanabaarit joissa mitään ruokapakkoa ei ollut. Nehän menivät iltaisin kiinni klo 22 – 23. Ne vaan alkoivat hävitä 1990-luvun alussa. Osa otti A-oikeudet ja osa hävisi muuten vaan.

    heppa: Kiitokset. Juridisestihan se oli näin mutta ainakin meillä – niin kuin monella muullakin – isäpappa totesi että se on my way tai higway. Eikä highway silloin vielä innostanut. Ja ne paperithan olivat silloin niitä valkoisia helposti väärennettäviä pahvilämisköjä.

    VastaaPoista
  15. Erikseen mainittava on myös suomalainen ravintolamusiikki, joka on sävelletty ja sanoitettu siten, ettei sen kuulijoille tulisi häiritseviä iloisia tunnetiloja:

    Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain, haihtuivat ne kuin tuhka tuuleen ain. Nyt viikonloppuisä olen vain, itkuliina kuluu naamassain, buhuhuhuuu...

    Tällaista kun kuuntelee, katse pysyy siellä oluttuopin pohjassa, mieli asiaankuuluvan hartaana ja ääni mykkänä sen sijaan, että rähähtäisi naurunremakkaan – ja kapakkarauha säilyy!

    VastaaPoista
  16. Tervehdys, Qroquius Kad. Ja joo, kyllä sen silloin 1970 – 1980-lukujen vaihteessa huomasi että tosi ruikuttaminen on aikamiesten hommaa.

    VastaaPoista
  17. Juupa juu, ei paljon kukkaset naureskelleet kuppiloiden musiikkitarjonnassa. Toisaalta, muistanpa kun soitimme kympillä tuomari murmion "tuhannen kapakan kautta". Näki miten viiksetti eräitä musiikimakumme. Meni hyvä itsesääli pilalle. toisaalta oli joskus aika rokettirollimeinniniä, roudasin bändejä ja oli keikat joskus aika villejä - hyvässä mielessä.

    Tanssiharrastukssta vielä. siitä on ollut myöhemmin runsasti hyötyä, oppi keskustelemaan naisten kanssa. Vonkaamaan kohteliaasti, torjumaan vielä kohteliaaammin ja pulisemaan muuten vaan. Kas, herra se onherrallakin, ja ainakin rouva. Nopein ja kätevin tapa vaikuttaa isojen ja pientenkin pomojen mieleen on käyttää sihteeriä tai rouvaansa. kuznezovin kippo rouvalle sai ukon myymään harvinaisen mauser c96:n. Osastosihteeri nosti kukkopoikalääkärin korvasta pihalle, että pääsin korjaamaan koneensa.

    Osa keppanapaikoista oli ylivertaisen karuja, oransit muovituolit, melamiinipöydät - pitkät, betonilattia. Samaa henkeä kuin kapkaupungin slummin beerhousessa.

    Pyssymies

    VastaaPoista