PIENI POIKA JA MUISTOJEN ORAVANPESÄ

Siinähän elettiin sitä tuttua ja turvallista Kekkoslovakian aikaa. Aikaa, jonka piti jatkua loputtomiin mutta joka sitten aikanaan suurena shokkina päättyi. Taidettiin mennä tammikuuta 1975. Pojanmöllit olivat koulupäivän ja mitenkuten suoritetun läksyjenluvun jälkeen porukassa puuhaamassa sitä mitä pojanmöllit yleensä talvisin puuhasivat eli joko oltiin Oy Firma Ab:n miesten jäädyttämällä kentällä pelaamassa lätkää tai sitten yhtä lailla firman asuntoalueella erään kerrostalon vieressä sijaitsevalla mukavan jyrkällä mäellä laskemassa pulkalla.

Nyt oli sen verran kova pakkanen että lätkä jäi väliin. Nöösipojat olivat oppineet että vaikka sitä ei pelatessaan niin huomannut niin kovilla pakkasilla tiukoissa luistimissa jalat tuppasivat jäätymään ja kun hokkarit otti sitten kotiin tultuaan pois niin verenkierron palautuminen olikin kaikkea muuta kuin mukavaa. Tuntui siltä niin kuin ”talvimuurahaiset” järsivät jalkateriä oikein urakalla. Niinpä oltiin menty porukalla pulkkamäkeen. Kaikilla oli tietysti sen ajan yksinkertaiset Sarviksen pulkat. Kekkoslovakialainen harvemmin hifisteli. Eihän se edes tiennyt että mitä se tarkoitti. Ja pärjäsi ihan hyvin ilman sitä tietoa.

Sinänsä nykypäivänä moinen pulkkailu olisi ollut lööppitavaraa. Kas kun sen mäen alapuolella oli katu jossa kulki jonkun verran autoja. Vuoden 2021 lööppi olisi rääkynyt että ”Lapset hengenvaarallisessa pulkkamäessä ilman minkäänlaista aikuisvalvontaa”. Vuonna 1975 eivät möllit eivätkä aikuiset vielä tienneet valtamedian – tai lehdistöksihän sitä silloin sanottiin – tulevasta lööppinälästä yhtään mitään joten räkänokat menivät siellä omin päin mäkeä ylös ja alas. Tottahan jokainen osasi ennen tietä lyödä kantapäät tonttiin ja jarruttaa. Jos joku olisi tullut puhumaan nulikoille mäen vaarallisuudesta niin varmaankin oltaisiin käyty kertomassa vanhemmille että tuolla joku aikuinen puhuu ihan levottomia. Onkohan se jotenkin vaarallinen?

Siinähän oli mennyt sen parikin tuntia pulkkaillessa ja samalla pulistessa pikkupoikien juttuja jota säesti pikkupoikien räkänauru™ jota aikuiset eivät enää osaa vaikka yrittäisivätkin. Se taito vaan ajan myötä katoaa. Meneekö se sitten sen viattomuuden mukana? Mene ja tiedä. Siinä porukan mukana pulkkaillut ja höksötellyt pikku-Ykä huomasi että olohan oli ollut jo tunnin verran vähän omituinen. Nyt siihen vasta viitsi kiinnittää huomionsa. Yskiminenkin maistui, no, erilaiselle. Ettei vaan kuumeelle. Sen tiesi jo ennestään. Ja nokkakin vuosi enemmän kuin pulkkamäessä normaalisti. Ei kai siinä sitten auttanut kuin…

- Minä lähden hei jätkät kotio! Taidan tulla kipeeks!

Kaverit toivottelivat pikku-Ykälle minkä mitäkin mutta hyvällä mielellä kaikki. Eihän mäestä ollut kotio kuin parisataa metriä ja kotona pikku-Ykä totesi äiti-Perskeleelle:

- Minä taidan äiti olla kipeä.

Äiti-Perskeles oli tottunut pikkupoikien nuhakuumeeseen, kokeili otsaa ja totesi että kuumetta on, housut pois ja hoitoon. Housujen pois ottaminen oli sentään vaan sanonta. Lämpöä ei mitattu melkein aikamieheltä eli melkein kymmenvuotiaalta pikku-Ykältä sentään peräsuolesta niin kuin vielä pikku-Jykältä joka elpyi vielä vaipoissa omassa punkassaan toimien järkevästi eli välittäen vähät kaikesta.

Pikku-Ykä heitti liiat vermeet pois päältään. Normaalitilanteessa ne olisi tietysti pitänyt panna itse rättipatterille kuivamaan mutta isä-Perskeles hoiti homman tällä kertaa. Äiti-Perskeles taas löi Ykälle kuumemittarin kainaloon ja totesi että kymmenen minuuttia liikkumatta. Hengittäminen on sallittua. Ykä tiesi käytännön ja kymmenen minuutin kuluttua äiti-Perskeles otti mittarin pois ja totesi:

- Jaa… sehän on 38,2. Huomenna ei sitten mennä kouluun vaan siirrytään perusteltuun petijärjestykseen.

Äiti-Perskeles lähti hakemaan asiaan kuuluvia toimenpidevälineitä ja isä-Perskeles puolestaan istui sängyn kulmalla, silitteli vähän Ykän päätä ja lausui muutamia sanoja. Oli ihan sama, mitä ne sanat oli. Se, millä oli merkitys oli isin lämmin äänenpaino. Se vastasi itsessään jo hyvää antibioottikuuria joskaan eihän pikkusen räkänokan nuhakuumeeseen semmosta tarvittu.

Sitten saapui äiti tarpeellisen varustuksen kera. Ensimmäisenä siinä oli lasillinen sitruunasoodaa, joka oli alun perin varattu huomista saunavuoroa varten. Pikku-Ykä tiesi että seuraavana päivänä jääkaappiin ilmestyisi poikkeustilanteen vuoksi muutama pullo keltaista Jaffaa. Itse asiassa Ykä tykkäsi sittiksestä enemmän mutta oli monia rikkumattomia sääntöjä ja yksi oli se, että jos oli kipeä, niin silloin juotiin keltaista Jaffaa. Lisäksi äiti-Perskeles toi mukanaan pienen vihreän lasipurkin ja komensi Ykää että paita pois. Purkissahan oli Vikvookkia jota äiti levitteli poikansa rintapieleen. Ei pikku-Ykä tiennyt että auttoiko se sitä hengittämistä oikeastaan niin paljon mutta sekin oli rikkumaton sääntö että jos ollaan kipeitä niin rintapieleen hierotaan Vikvookkia.

Joskus kymmeniä vuosia myöhemmin kun iso-Ykä tunsi tulevansa kipeäksi niin sitä tuumasi että ei tässä perkele nyt joutais sairastamaan. Ja jo 38:n asteen kuume vie jalat totaalisesti alta. Jos menee yli 39:n niin saavutettiinkin jo tila jolloin ollaan niin zombie että ei enää edes vituta. Pikku-Ykällä ei ollut sitä ongelmaa. Eipähän tarvinnut mennä pariin päivään kouluun rääkättäväksi. Huomenna saattoi lueskella punkassa kaverilta lainaksi saatuja Shokkeja ja Cocco Billejä. Ja olihan siellä vielä niitä kirjastosta lainattuja Asterixeja ja Lucky Lukeja. Eikä se kuumekaan pikkupojalle ollut niin kummoinen riesa. Tekipähän olon semmoiseksi mukavan puutuneeksi ja väsyneeksi. Pikku-Ykä veti peiton korviinsa ja oli kuin oravanpoika pesässä. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Makeasti oravainen

makaa sammalhuoneessansa

sinnepä ei Hallin hammas

eikä metsämiehen ansa

ehtineet milloinkaan.

Iso-Ykä istui muistojen puun oksalla ja katseli oravanpesässä nukkuvaa pikku-Ykää tuumaillen että olis se ehkä upeeta olla vieläkin semmonen pikkunen poika. Kun iskä ja äiti piti huolen kaikesta. Ja sai paeta aina halutessaan sinne oravanpesään.