JOTAIN IHAN MUUTA CV

Ohjusmahti Suomi

Heti alkuun pitää todeta että tuo alaotsikko on puppua. Ei Suomi mikään varsinainen ohjusmahti ole. Tuli vain mieleen se, kun Suomeen ensimmäisen kerran tuotiin raskaampia ilmatorjuntaohjuksia vuonna 1979 niin joku lehti – taisi olla Suomen Kuvalehti – otsikoi että ”Suomesta tuli ohjusmahti”. Lievää liioittelua.

Mutta paetaksemme jatkuvaa masentavaa maanantaita niin käydään toksisen maskuliinisessa menneisyydessä ja nykypäivässäkin ja katsotaan että minkäslaista ohjuskalustoa sotavaltiolla oikein on ollut. Tiedot ovat täysin avoimista lähteistä joten jos jollakin on tarkempaa tietoa niin sehän otetaan mielellään vastaan. Aloitetaan maavoimista ja panssarintorjunnasta. Se ensimmäinen pst-ohjus oli brittiläinen Vickers Vigilant:

Netistä ei paljoa löydy kuvia Suomessa olleista Vigilanteista. Tämä on kuitenkin Suomesta ja huomatkaa mallinukeilla tyylikkäät kuuskekkoset. Ohjuksen ontelokärjen piti lävistää 576 mm panssaria, sen maksimiampumamatka oli vajaat 1.400 metriä ja suomalaisilla oli kyseistä ohjusta 250 kappaletta. Laukaisimien määrä ei ole tiedossa. Ohjuksia hankittiin Suomeen joskus 1960-luvulla.

Samoja aikoja Suomeen hankittiin myös ranskalaisia SS.11-ohjuksia

Tosin kyseiset ohjukset taisivat olla varattu rannikkotykistölle väylätorjuntaohjuksiksi ja ne olivat siinä tehtävässä varastossa vähintäänkin 1980-luvulle. Suomessa ohjukseen kehitettiin kevyt liikuteltava puinen laukaisuteline, joka todettiin käyttökelpoiseksi koe- ja harjoitusammunnoissa. Ohjuksen maksimikantama oli kolme kilometriä. Ohjuksia oli hankittu 250 kappaletta. Laukaisimien määrä ei ole tiedossa.

Näitten vähäisten ohjusmäärien lisäksi kekkoslovakialainen panssarintorjunta toimi sinko- ja tykkikalustolla. Uutta ohjuskalustoa tuli vasta vuonna 1982 jolloin käyttöön saatiin neuvostoliittolaista 9K111ja 9M113 Konkurs-ohjuskalustoa:

9K111

Ohjukset tunnettiin Suomessa nimillä PSTOHJ 82 (max läpäisykyky 460 mm, kantama 2 km) ja PSTOHJ 82M (kantama 4 km).

Vuotta myöhemmin käyttöön tuli amerikkalainen BGM-71 TOW (PSTOHJ 83M):

Puolustusvoimien oppaan mukaan kyseinen ohjus läpäisee jopa 1.000 mm panssarin. Kyseisen ohjuksen vanhempi malli 800 mm. Ohjusjärjestelmä on edelleenkin puolustusvoimien käytössä.

Vuonna 2000 hankittiin sitten sotavaltiolle Euro-Spike (PSTOHJ 2000 / PSTOHJ 2000M)-järjestelmä:

Ohjus on ensimmäinen PV:n käytössä oleva ammu-ja-unohda tyyppinen ohjus. Käytössä olevien ohjusten kantomatka vaihtelee kahdesta kilometristä kahdeksaan kilometriin. Merivoimilla on käytössä Spike-ER versio pinta-alusten torjuntaan. Wikipedian mukaan Suomella on yhteensä 700 kpl Spike-ohjusta, joista 300 kpl Spike-MR -versiota (keskimatkan versio), loput 400 kpl Spike-ER (pitkän matkan versio). Käytössä 100 kpl MR-version (PstOhj 2000) laukaisulaitteita ja 18 kpl ER-version (Rannikko-ohjus 06) laukaisulaitetta.

Vuonna 2008 sotavaltiolle tuli sitten ohjus joka omana inttiaikanani olisi ollut lähinnä scifiä eli singon ja ohjuksen sekoitus NLAW:

Ammu-ja unohda periaatteella toimiva ohjus lentää noin metrin maalin yläpuolella ja räjäyttää ontelopanoksensa vaunun kattoon. Ohjuksen tehokas ampumaetäisyys on 20–600 metriä.

Siirrytään sitten sotavaltion hyvin raskaan kaluston puolelle. On tietysti mielipidekysymys onko raskaissa raketinheittimissämme käytettävät GMLRS Unitary- ja GMLRS AW-raketit tykistöohjuksia vaiko ei mutta kun niillä voi ampua sekä piste- (Unitary) että aluemaaliin (AW) 80 kilometrin päähän niin kyllä se minusta ohjuksesta oikein hyvin käy.

Maavoimiinhan kuuluu myös ilmatorjunta. Suomessa kaivattiin it-ohjuksia jo 1960-luvulla mutta toive toteutui vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1978 saatiin ensimmäiset 9K32 Strela-2M (ITO-78) lyhyen matkan ilmatorjuntaohjukset:

Infrapunahakuisen ohjuksen pisin ampumamatka oli noin 4,2 kilometriä vaakasuunnassa ja 2,3 kilometriä pystysuunnassa ja nopeus mach 1,75. Kohteena lähinnä helikopterit ja rynnäkkökoneet. Näitä hankittiin 122 laukaisulaitetta ja 1.091 ohjusta.

Ohjuksen parannetut mallit 9K38 Igla (ITO-86) ja 9K38-M Igla-1 (ITO-86M) tulivat PV:n käyttöön 1986 (ITO-86) ja 1995 (ITO-86M).

Pisin ampumamatka oli 5 – 5,2 kilometriä, -korkeus 3,5 km ja nopeus mach 1.9. ItO-86:tta hankittiin 160 laukaisinta ja 1.558 ohjusta. Ito 86M-ohjusta taas 80 – 100 laukaisinta ja 912 ohjusta.

Tähän väliin voi mainita että Suomelle kyllä hankittiin jo vuonna 1968 joitain brittiläisiä Thunderbird-ohjuksia mutta ilman taistelukärkeä ja ajoaineita. Kalustolla järjestettiin kantahenkilökunnan koulutustilaisuuksia. Ampumatermeillä niitä olisi kai voinut sanoa tyhjälaukauksilla harjoitteluksi:

Niitä isompia aluetorjuntaohjuksia saatiin sitten vuonna 1979 (kun Suomesta tuli se ”ohjusmahti”) kun Neuvostoliitosta hankittiin Isajev S-125 Petšora-ohjusjärjestelmä eli ITO-79:

Ohjus vei Suomen ilmatorjunnan aivan uuteen aikakauteen sekä kantomatkalla että korkeudella ja sen huippunopeus oli mach 2,5. Näitä hankittiin kolme patteria (nyt en ole varma oliko kyseisessä patterissa neljä vaiko kuusi laukaisulaitetta) ja kaikkiaan 400 ohjusta. Ja pääosin Helsingin suojaksihan niitä hankittiin.

Seuraavaa ohjusmallia saatiin odottaa vuoteen 1990 jolloin hankittiin ranskalainen keskimatkan ohjusjärjestelmä Crotale eli ITO-90:

Järjestelmä pitää sisällään kahdeksan VT-1 ohjusta jonka pisin ampumaetäisyys on 11 kilometriä ja korkeus 6 kilometriä. Järjestelmä on asennettu suomalaiselle Pasi-Sisun alustalle ja niitä on hankittu neljäkymmentä kappaletta.

1990-luvun puolivälissä sitten Suomen ilmatorjunta sai sen aikaisen pajatson keskustan eli Neuvostoliiton velkojen kuittauksena (150 miljoonan markan välirahalla) Venäjä toimitti meille (kolme patteria?) uusia BUK M1-ohjuksia (ITO-96):

Ohjus lisäsi huomattavasti Suomen ilmatorjunnan ulottuvuutta sille sen pisin ampumamatka oli 35 km ja ampumakorkeus 22 km. Suomi kuitenkin luopui näistä ohjuksista yllättävän nopeasti ja varusmieskoulutus jatkui vain vuoteen 2005 saakka. Käsittääkseni tätä ohjusjärjestelmää on silti vielä varastoituna mahdollisen tosipaikan varalle.

Vuonna 2005 tuli sitten käyttöön lyhyemmän matkan ASRAD-R-ohjusjärjestelmä (ITO-05 ja ITO-05M), kaikkiaan neljä patteria:

Ohjuksen pisin ampumamatka on kahdeksan kilometriä, ampumakorkeus viisi kilometriä ja se voidaan asentaa sekä ajoneuvoon tai käyttää ampumajalustalta. Buk-ohjusten korvaajaksi hankittiin sitten NASAMS II-järjestelmä (ITO-12):

Järjestelmä käyttää samaa AMRAAM-ohjusta kuin Hornetit joten sen kantavuus on heikompi kuin oli BUK-ohjusten. Suomi on esittänyt tarjouspyynnön uusista korkealle yltävistä ohjuksista mutta tuli valituksi mikä järjestelmä hyvänsä niin operatiivisessa käytössähän se on vasta 2020-luvun jälkipuoliskolla.

Jos pitkän matkan torjunnassa on nyt aukko niin aivan lähitorjunnassakin oli yli kymmenen vuoden aukko kun venäläisistä olkapääohjuksista luovuttiin 2000-luvun alussa. Aukkoa alettiin korvata vuonna 2014 amerikkalaisilla Stinger-ohjuksilla (ITO-15):

Wikipedian mukaan näitä on Suomella 371 kappaletta ja elän toivossa että tuo lukema tarkoittaa laukaisulaitteiden määrää eikä ohjusten kokonaismäärää.

No niin, tuossahan niitä isoja ja pieniä sikareita oli tällä kertaa. Meri- ja ilmavoimien ohjukset jäivät syynäämättä mutta ehkäpä joskus toiste. Eihän meillä ole mannertenvälisiä ohjuksiakaan. Mutta onhan meillä sentään mannertenvälisiä nahjuksia. Tuossa kuvassa muutama asennettu taktiseen löhöasemaan Helsingissä: