HIKINAUTIT JA KYLÄKOULU AJAN VIRRASSA

Elettiin muuatta männäsyksyä ja kaksi vanhaa ja sysimiilurumaa käppäukkoa ajoi punaisella Nissanillaan kohti pienen Häkälän kunnan keskustaa jossa kaupoilla käytyään he jatkaisivat metsästysreissulle Jatsinkajauttamankankaalle. Tuttuun paikkaan ja myös tuttuun tapaan heillä oli viimeinen Häkälää edeltävä pysähdys jo aikaa sitten toimintansa lopettaneen Kirsketniemen kyläkoulun pihalla. Syrjäinen koulu sijaitsi ehkä vajaan kolmekymmentä kilometriä Häkälän keskustasta ja se oli lopettanut toimintansa jo joskus 1980-luvulla.

Toverukset panivat tyhjän koulun pihalla palamaan voimasavuke Bostonit ja tuumasivat että ajan patinassa ja menneen elämän tunnussa oli aina oma taikansa. Niin monta tarinaa. Nyt jo unohdettua sellaista. Siunasivatpa sitäkin, että oltiin syrjässä. Jossain muualla se ensimmäinen huligaani särkisi talosta sen ensimmäisen ikkunan ja se ensimmäinen särkynyt ikkuna oli muille huligaaneille jonkinlainen yleinen lupa aloittaa paikan vandalisoiminen. Mutta vanhan koulun ikkunat olivat vielä ehjät vaikka se käytön ja huollon puutteessa olikin muuten ränsistymään päin.

Miehet polttelivat voimasavuketta ja tuumivat keskenään että on se pirunmoinen sääli että kaikki tällaiset pienet koulut on lopetettu ja tehty tilalle suuria lasten- ja nuorten keskityslaitoksia joissa sadistiset psykopaatit pääsevät oikein mainiosti toteuttamaan kutsumustaan ilman että mitään valtuuksia vailla olevat opettajat saattoivat puuttua rääkkäämiseen mitenkään. Sitten tupakoinnin luonne muuttui:

- Mistäs toi vanha Warre ilmestyi tohon koulun pihalle? Ja meidän Nissan on hei muuttunut taas Volgaksi.

- Ja miksi meillä on päällä ruskeat teryleenipuvut? Oikein kauluspaidalla ja kravatilla varustettuna.

- Ja mistäs nuo mukulat ilmestyivät tuohon pihalle?

Näytti siltä että metsästysreissu oli ainakin hetkeksi vaihtunut hikinautin hommiin. Ja sen todisti noin viisikymppinen mies joka tuli heitä kohti ja tervehti iloisesti:

- Jaahah, koulutarkastajat tulivat!

- Eihän me olla koulutarkastajia. Tämmösiä käppäukkoja vaan.

- Käppäukko on tulevaisuuden termi. Josta minäkin jotain tiedän. Olen opettaja Ensio Puppa ja teen silloin tällöin sivubisneksiä Kalevi Keihäsen Aikamatkoille. Olen muuten myös Rukajärven veteraaneja. Niin että nyt te olette hetken aikaa koulutarkastajia. Tervetuloa tutustumaan Kirsketniemen kansakouluun.

No jumalauta, sanois savolainen vihilläkin kun kysyttiin että tahdotko, tuumasivat hikinautit ja samalla koulun kello soi. Oppilaat järjestyivät parijonoon todennäköisesti nopeammin kuin nykyiset alokkaat muotoon ja odottivat kiltisti sekä hiljaisesti lupaa siirtyä oppitunnille. Ensio antoi luvan ja kertoi samalla Ykälle ja Lötjöselle:

- Tämä on kahden opettajan kansakoulu. Minä pyöritän tätä vaimoni Railin kanssa. Jospa te tulisitte minun oppitunnille.

Ja se vaan passaa, totesivat hikinautit ja katselivat sekä kuuntelivat. Elettiin selvästi jotain 1950-luvun loppua tai sinnepäin. Koulun käytävillä ei ollut ensimmäistäkään töhryä. Sanaa graffiti (suomennettuna muodikas töhry) ei vielä tunnettukaan. Ennen kaikkea yhdelläkään oppilaalla ei ollut sitä hemmetin älyhärpäkettä. Hikinautit katsoivat luokkaan siirtyessään kolmannen ja neljännen luokan lukujärjestystä joka oli luokan ulko-ovessa. Sitä kovin tuttua se oli ollut aikanaan heillekin. Lukemista ja kirjoitusta. Maantietoa ja laskentoa. Luonnontietoa, piirustusta, laulua, voimistelua ja käsitöitä.

Tilapäisiksi koulutarkastajiksi ylennetyt hikinautit marssivat luokkaan opettajan takana ja koko luokka nousi seisomaan. Seisovatpa – piru vie – ihan asennossa ja istuivat kun opettaja antoi luvan. Opettaja kertoi oppilaille että koulutarkastajat ovat luokan perällä mutta tunti on ihan normaali eivätkä he puutu opetukseen. Oppitunti oli luonnontietoa kolmasluokkalaisille ja laskentoa neljäsluokkalaisille. Eivät hikinautit opetukseen puuttuneet. Vaikka mieli teki. Aplodien muodossa. Oppilaat olivat turpa rullalla, viittasivat kun kysyttiin ja nousivat seisomaan vastatessaan. Kuri ja järjestys luokassa oli täydellinen. Ja niin oli sitä myötä opiskelurauha.

Muistivathan hikinautit itsekin kun heillä aikanaan kansakoulussa oli vielä opettajina vanhoja sotaveteraaneja. Eivät he koskaan sitä erityisesti mainostaneet mutta miesten ympärillä oli tietynlainen aura joka pisti nulikan olemaan ruoto suorana eikä mieleenkään tullut sanoa noille opettajille mitään vastaan,

Tunti päättyi ja oppilaille alkoi ruokailu. Tarjolla oli kaurapuuroa ja oppilaat äyskäröivät sitä ääntä kohti näkkileivän säestämänä mielissään. Hikinautit huomasivat luokan seinällä Häkälän vaakunan joka oli taidokkaasti veistetty puusta. Vaakunassa luki pienellä Matias Rääkiö, 4. lk. Hikinautit ihmettelivät oppilaan käden taitoja ja Ensio Puppa vinkkasi pienen pojan paikalle.

- Tuohan on tämän Matiaksen veistämä.

Hikinautit kehuivat pojan käden taitoja ja miettivät samalla että heidän avuttomassa nykypäivässään neljäsluokkalaiset eivät tainneet saada koskea edes kynsisaksiin ettei tule vaan pipi. Kysäisivätpä kuitenkin:

- Mitäs sinä Matias meinaat tehdä isona?

- No niitä mettähommiahan minä. Niin kuin isäkin. Käyn sen kansalaiskoulun vaan ensin.

Hikinautit miettivät hetken, nyökkäsivät toisilleen ja sanoivat Matiakselle:

- Ihan hyvä valinta. Mutta muista tulevaisuudessa yksi sana. Sillä sanalla tulee olemaan merkitystä. Ja se sana on moto.

Matias mietti hetken ja sanoi sitten.

- Moto. Kyllä minä muistan. Mutta mitä merkittävää siinä on?

- Tulet sitten huomaamaan.

Hikinautit ja Ensio Puppa siirtyivät koulun pihalle samalla kun oppilaat siirtyivät välitunnille. Toki Ykä ja Lötjönen tiesivät että eivät ne pienet kyläkoulut sentään mitään paratiiseja olleet mutta eivät ne sentään kumminkaan olleet mitään samanlaisia sadistien harrastuskerhoja kuin nykyiset koulut. Ensio Puppa kätteli heitä kumpaakin ja alkoi sen jälkeen haihtua sumuna ajan virtaan samalla kuin oppilaatkin. Paikalla oli enää ränsistymään päin oleva hylätty koulu ja kaksi käppäukkoa normaalissa vermeissään. Volgakin oli taas vanha tuttu Nissan.

Tietä pitkin ajoi koulun pihaan varsin uusi maasturi. Siitä nousi ehkä seitsenkymppinen mies. Hän esittäytyi Ykälle ja Lötjöselle:

- Alkuehtoota vaan. Minä tuota Kirsketniemen kylätoimikuntaa olen pistämässä pystyyn. Käytettäis vähän tätä koulua. Mutta ei mulla nyt siihen liittyvää hommaa ollut sinänsä mielessä. Tuli vaan joku etiäinen. Semmonen tunne. Että pitää tulla käymään täällä. Minä olen Rääkiön Matias. Ja… tiedättekö… minä silloin kansakoulun neljännellä näin tuossa koulussa kaksi tarkastajaa. Ne sanoivat minulle että muista moto. No minähän muistin. Ja kun niitä motoja sitten tuli niin otin lainaa ja ostin yhden. Sitten toisen. Ja sitten laajensin. Olin vissiin ensimmäinen tässä kunnassa. Etten koko maakunnassa. Ja menestyin. Minä siirsin firmani sitten hiljattain pojalleni ja elän nyt vakavaraisena oloneuvoksena. Ja ne tarkastajat… tiedättekö… te olette ihan niiden näköisiä…  ihan yksi yhteen… ihan niin kuin samat heput… ja minä muistan sen kuin eilisen päivän.

Käppäukot vastasivat:

- Aikamoinen sattuma. Kas kun me ollaan kumminkin synnytty joskus silloin kun te olette käynyt sitä kansakoulua. Todennäköisesti jopa sen jälkeen. Mutta täytyy pitää peukkua pojallenne. Meinaten, nykyisin viherpiipertäjät meinaa lopettaa sen puun kaatamisen kokonaan.

- Niin… sitähän minäkin olen tässä ihmetellyt… mihin tämä maa on menossa…

- Päin helvettiä. Mutta helvetistäkin voi nousta. Kun on sen pohjalla käyty.

Miehet kättelivät toisiaan, toivottivat onnea sekä menestystä toisilleen ja käppäukot jatkoivat kohti metsästysmaita. Siinä käppäukkojen nykyisessä todellisuudessa jossa mielettömyydestä oli tehty pakollinen normi. Mutta oli hienoa viettää taas hetki ajassa jolloin sellaisesta ei ollut vielä kuultukaan.