JOTAIN IHAN MUUTA CXII

Eli Horroria vuosien varrelta

Näin alkuun täytyy todeta että tässä postauksessa on kyse jostain, mikä ei ole kiinnostanut enää oikeastaan kahteenkymmeneen vuoteen. Eli kauhuleffoista. Nuorena heppuna niitä tuli katseltua ihan urakalla mutta näin vanhemmittain on tullut joko kyllästyminen tai sen hoksaaminen että maailma ja ihminen itsessään on sellainen kauhupläjäys että leffat ovat vaan tylsää jäljitelmää.

Postauksessa käydään läpi leffoja 1960-luvulta alkaen mutta tosiasiassa nämä kaikki leffat tuli katsottua vasta 1980-luvulla kun VHS-nauhurit tulivat. Eihän alaikäisellä räkänokalla ollut 1970-luvulla mitään saumaa päästä katsomaan K18-elokuvia. Mutta tarjosihan sitä horroria sentään Shokki-lehti ja sen mainio juontaja Slemmy:

Sitten kun niitä leffoja alettiin nähdä videolla niin osa oli ihan laillisia vuokrapätkiä ja osa sitten niitä vielä silloin Suomessa kiellettyjä kopion kopion kopioita. Tältä pohjalta voi todeta, että ne ensimmäiset Ykän muistin mukaiset kauhuleffat olivat Hitchcockin Psyko ja Linnut.

Vaan täytyy todeta, että ne eivät varsinaisesti kolahtaneet. Kuuluivat sarjaan ”kattoohan nää, ennen kuin selkäänsä ottaa”. Vaikka silloin aikanaan ne olivat olleet varsin shokeeraavia. Se, mikä kolahti enemmän oli Roman Polanskin Rosemaryn Painajainen vuodelta 1968:

Elokuvassahan pääosaa esittävä Mia Farrow synnyttää ittelleen Perkeleelle Antikristuksen vastoin omaa tahtoaan. Elokuvan pääkikka lienee se, että Mia Farrow on niin kertakaikkisen viattoman näköinen nainen ja tämä antaa elokuvalle aika hurjan kontrastin.

Kauhuelokuvan tekeminenhän on sinänsä helppoa mutta hyvän kauhuelokuvan tekeminen taas ei. Vuonna 1973 tuli elokuva Manaaja jossa suurinpiirtein kaikki onnistui:

Elokuvassahan paholainen riivaa nuoren tytön ja loppu onkin silkkaa klassikkoa. Tosin niin, että ruumiita ei tehdä liukuhihnalta. Niitä ei tarvita. Elokuvan tunnelma on itsessään pelottava. Muistelen lukeneeni pikku-Ykänä että kun Manaajaa esitettiin Helsingissä niin elokuvateatterin edessä päivysti ambulansseja koska pelättiin ihmisten saavan sairauskohtauksia liian pelottavan elokuvan vuoksi. Tulee muistaa, että kyseessä oli vuosi 1973 ja kyseinen elokuva oli kauhurintamalla jotain ihan uutta. 

Samana vuonna ilmestyi – ja Ykä katseli sen tv:stä joskus 1988 – elokuva The Wicker Man eli Uhrijuhla:

Elokuvassahan houkuteltiin eräälle syrjäiselle Skotlannin saarelle muuan poliisietsivä joka sitten uhrattiin polttamalla. Yhtenä pääosissa oli Christopher Lee joka silloin näytteli pääosin b-leffoissa mutta josta tuli sitten varsin ikoninen hahmo. Pääosassa oli myös Edward Woodward joka tuli suomalaisille tutuksi tv-sarjasta Kutsukaa McCall. Kyseinen elokuva oli varsin hyvä ja siitä todisteena on Helsingin Sanomien kriitikon Mikael Fräntin toteamus: ”kerronta on tylsää ja tarina yhtä hölynpölyä.” Jos kulttuurikriitikko ei pidä elokuvasta niin todennäköisesti se kannattaa katsoa.

Eräänlaisena kauhuelokuvana pidettiin myös elokuvaa Tappajahai vuodelta 1975:

Oliko se kauhuelokuva vai ökkymökyelokuva vai jotain muuta on sinänsä turha kysymys sillä ainakin hemmetin menestyksekäs se oli. Ja varmasti syyllinen hyvin, hyvin monen ihmisen haipelkoon. Vuonna 1977 tuli sitten hieman samanlainen elokuva kuin Rosemaryn Painajainen eli Ennustus:

Tässähän diplomaattipariskunnan lapsi vaihtuu Antikristukseen ja tunnelma on sen mukainen. Elokuva oli muuan Yrjön mielestä itse asiassa vähän tylsä mutta tulee todeta että harvaa 1970-luvun elokuvaa nykyisin edes filmattaisiin. Ainakaan suurten yhtiöiden toimesta. Niissä kun asiat tapahtuu aivan liian hitaasti videosukupolvien makuun. Edellisenä vuonna 1976 tehtiin myös suomalais-neuvostoliittolainen kauhuelokuva eli Luottamus:

Elokuvaahan sinänsä myytiin suomalaisille jonkinlaisena draamadokumenttina mutta Kekkoslovakian ajan eläneet tiesivät että kauhuelokuvahan se tosiasiassa oli.

Aloite elokuvaan tuli Fennada-Filmin toimitusjohtaja Mauno Mäkelältä, mutta lopullisen käsikirjoituksen laativat neuvostoliittolaiset Mihail Šatrov ja Vladlen Loginov. Käsikirjoitus hyväksyttiin vuonna 1974 Moskovan Marxismi-leninismin instituutissa, ja kirjailija Väinö Linna muokkasi käännöksen pohjalta suomenkielisen dialogin. Suomen opetusministeriö tuki elokuvan tuotantoa yli kahden miljoonan markan lainalla, jonka käyttöä valvoi kansliapäällikkö Jaakko Nummisen johtama työryhmä. Pelkästään suomalaisen osapuolen kustannukset tekivät Luottamuksesta siihen mennessä kalleimman suomalaisen elokuvan

Ei muuten nosta hirveästi Väinö Linnan pisteitä tuo. Vaan siirrytään rehelliseen kauhuun ja pysytään vuodessa 1976. Elokuva Carrie jossa psykokineettisiä kykyjä omaava tyttö pilaa tapetit ja tunnelman prom-juhlissa niin kerta kaikkiaan:

Suomessa muuten elokuva tuli ensi-iltaan vasta vuonna 1991. Itse asiassa elokuvaa voisi mielestäni pitää hyvänä koulukiusaamisen vastaisena elokuvana.

Vaan sittenpä siirryttiin 1980-luvulle ja tulivat ne VHS-nauhurit – joilta tietysti aiemminkin mainitut leffat katseltiin – ja silloin voitiin katsoa kopion kopion kopiona vielä tuolloin Suomessa kiellettyjä kauhunpläjäyksiä joista pitää tietysti mainita ensimmäisenä The Texas Chainsaw Massacre:

Odotuksiinsa nähden elokuvahan oli itse asiassa varsin kesy. Paremmin onnistui Evil Dead joka sisälsi huomattavasti enemmän mättöä joka oli sinänsä tehty hieman kieli poskessa:

Tuli aikaisemmin todettua että hyvän kauhuleffan tekeminen on vaikeaa. Vuonna 1984 kehitettiin uusi kauhuleffatyyppi jota voi pitää varsin onnistuneena eli Painajainen Elm Streetillä:

Elokuvassahan Elm Streetillä asuneitten lasten vanhemmat murhasivat sarjamurhaaja Freddie Kruegerin joka sitten palasi kostamaan ja teki vanhempien lapsista jauhelihaa heidän unissaan. Leffasta tehtiin monta jatko-osaa niin kuin näillä on tapana mutta kyseinen elokuva oli ideana uusi. Muutama vuosi aikaisemmin tuli markkinoille myös paljon jatko-osia saanut Perjantai 13. päivä:

Tiedän että elokuvassa – joka toi esille kulttihahmon Jason Voorheesin – lahdataan porukkaa urakalla mutta täytyy tunnustaa, että en ole vieläkään nähnyt kyseistä elokuvaa. Sen sijaan jätkien kanssa tuli 1980-luvulla katsottua japanilaisia samurai-elokuvia jotka eivät varsinaisesti olleet kauhuelokuvia mutta oli niissä sellaisia elementtejä. Niissä oli se yhteinen piirre että kun jätkään upotettiin miekka niin siitä tuli välittömästi kymmenen litraa verta.

1980-luvulla tuli katsottua myös italialaisen Dario Argenton elokuvia joissa pilattiin tapetit ja tunnelma oikein urakalla.

Ai niin, hypätään tässä takaisin vuoteen 1978 ja Halloween-elokuviin ja tunnustetaan että en ole nähnyt niistä itse asiassa kuin sen ensimmäisen enkä muista siitä paljon mitään:

Hyvin suosittuhan se oli ja siitä tehtiin tusinan verran jatko-osia. Mutta jos hypätään takaisin 1980-luvulle niin mieleen tulee kaksi hyvinkin toimivaa kauhuelokuvaa. Ensimmäisenä vuonna 1987 ilmestynyt Hellraiser ja siinä esitelty Pinhead sekä muut vähemmän sympaattiset kenobiitit:

Sekä samana vuonna ilmestynyt John Carpenterin Pimeyden Valtias:

Elokuvassahan oltiin herättelemässä Vanhaa Vihtahousua ja siinä päästiin varsin manaajamaisiin tunnelmiin.

Ja tehtiinhän Suomessakin kauhuelokuva Kuutamosonaatti vuonna 1988:

Tosin elokuva taisi mennä tahattoman komiikan puolelle. 

Oma lukunsa on sitten koko Stephen Kingin tuotanto jota on ollut aina vaikeaa filmata, koska miehen kirjat ovat yleensä niin pitkiä. Yhtenä varsin onnistuneena voi pitää kirjan Se pohjalta tehtyä minisarjaa vuodelta 1990:

Sarja toimi mielestäni paljon paremmin kuin vuoden 2019 uusintaversio. Täytyy tietysti ottaa vielä takauman takauma ja muistuttaa Kingin ehkä kuuluisimmasta filmatisoinnista eli Hohdosta:

King itse ei ollut suuren menestyksen saaneeseen elokuvaan tyytyväinen koska ohjaaja Stanley Kubrick muutti kirjan juonta huomattavasti. Myöhemmin kirjasta tehtiin enemmän kirjan mukainen minisarja.

Uusia ideoita kauhuelokuviin on tietysti kauhean vaikea keksiä. Japanilaiset keksivät vuonna 1998 jotain uutta Ring-elokuvassa ja amerikkalaiset tekivät siitä vuonna 2002 oman versionsa:

Kyseisessä leffassahan huono-onniset ihmiset katsovat VHS-nauhan jota ei olisi kannattanut katsoa. Sitten he alkavat nähdä varsin outoja ja viikon päästä televisiosta ryömii esille mustatukkainen pikkutyttö joka tappaa heidät kauhuun. Siitä tytöstähän on tullut kauhun yksi tunnetuimmista ikoneista:

Vuonna 1999 keksivät amerikkalaiset uuden formaatin eli The Blair Witch Project:

Minibudjetilla ja suurinpiirtein improvisoimalla tehty elokuva räjäytti potin. Elokuvaan sijoitetut 60.000 dollaria tuottivat 248 miljoonaa. Elokuvahan on tehty mukamas dokumenttina ja se sai huomattavasti erilaisia jäljittelijöitä.

Hjuu. Siitä Blair Witch Projectistakin on aikaa jo yli kaksikymmentä vuotta. Kun sitten siirryttiin 2000-luvulle ja pois VHS-ajasta niin meikäläisen innostus kauhuelokuviin lopahti tyystin. Samoin on viime aikoina käynyt scifille. Sitä saattaisi sinänsä vielä katsellakin mutta kun siinäkin on nykyisin diversiteetti juonta tärkeämpää niin anti ollakseen. Enempi tulee katseltua erilaisia dokumentteja.

Mutta mikä se onkaan muuan Ykän mielestä se kaikkein rankin kauhupätkä? No, sehän on tämä 1 min 29 sek kestävä pätkä jossa juotikas syö itsensä kokoisen kastemadon elävältä:

Aitoa horroria ilman käsikirjoitusta. Seuraavalla kerralla taas jotain ihan muuta.