AJAN OHITTAMAT

Sauna oli valmiina. Puut rätisivät kiukaan pesässä kutsuvasti. Oli närettä mukana. Sen kyllä kuuli. Ei sieltä puuttunut enää kuin saunojat. Ja sieltähän he tulivat. Kaksi vanhaa miestä. Yli kahdeksankymppinen isä ja kuusikymppinen poika. Miehet avasivat oluttölkit ja heittivät löylyä kiukaalle.

Löylyn mukana tapahtui se, mitä oli tapahtunut niin monta kertaa ennenkin. Saunojat siirtyivät muistojen maailmaan. Nyt lauteilla oli noin 35-vuotias isä ja kymmenvuotias pikkupoika. Jotka olivat näillä lauteilla 1970-luvulla. Siellä kaukaisessa Kekkoslovakiassa. Jossa Oy Firma Ab turvasi kunnan ihmisten elannon ja Urkki hoiteli suuremmat asiat. Ainakin niin uskottiin. Mikäs heillä oli ollessa.

Saunojat muistivat hyvin siinä ajassa eläneen toivon tulevaisuudesta. Varmaankin isä menisi eläkkeelle Oy Firma Ab:sta ja poika jatkaisi työtä samassa firmassa. Tokihan se jatkaisi toimintaansa. Kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin. Poika muisteli saunassa lämmöllä niitä aikoja Oy Firma Ab:n asuntoalueella. Hän oli jo koulussa oppinut valitettavan hyvin, kuinka sadistisia paskiaisia lapset saattoivat toisilleen olla. Mutta tuolla asuntoalueella oli vain kavereita. Ketään ei kiusattu. Ketään ei rääkätty.

Jostain kaukaa lauteille alkoi kuulua taistolaislauluja. Mutta uusi kauhallinen löylyä karkoitti ne. Isä totesi löylyä heittäessään että kulttuuritaistolaisen on ihan turha laulaa työläinen Esko Kulosesta jos ei itse edes tunne yhtään työläistä.

Pidettiin tauko ja laitettiin takkaan tuli. Avotakkahan se, silloin aikanaan rakennettu. Tauko jatkui samassa tunnelmassa ja samassa ajassa. Uusiin löylyihin siirryttäessä oltiin sitten jo 1980-luvulla. Lauteilla oli nyt noin 45-vuotias isä ja vähän päälle parikymppinen poika. Joka tietysti kuvitteli olevansa jo täysi mies kun oli se inttikin tullut käytyä ja naisiinkin jo tutustuttua. Vähän päälle parikymppistä viisaampaa ihmistä ei helpolla löydy. Aika sitten tyhmentää häntä. Sitä saattaisi sanoa viisastumiseksi.

Nuo 1980-luvun isä ja poika muistivat että maassa oli silloinkin sellainen yleinen tulevaisuuden toivo. Yleisen elintason noustessa. Mutta heidän kohdallaan se alkoi jo järkkyä. Isä tiesi, että Oy Firma Ab alkoi ulkoistaa toimintaansa. Se saattoi jossain vaiheessa tietää joko tympeitä reppurin hommia tai sitten työttömyyttä. Kun kunnassa ei paljon muuta ollut. Pois muuttamista ei ajateltu. Minnekäs sitä ihminen kotoaan lähtisi? Poika puolestaan tiesi että Oy Firma Ab:n varaan ei enää kannattanut varata mitään. Oli mietittävä jotain muuta.

Saunan seinästä kuului kaukaista kahinaa. Jaa, ne olivat seteleitä. Silloinhan vietettiin suurta nousukautta ja kulutusjuhlaa. Oli niitä juppeja. Ja juntteja. Joita isä ja poika olivat ihan suosiolla. Ei heillä ollut varaa mihinkään kulutusjuhliin. Eikä kiinnostusta Lacosten paitoihin. Painukaa helvettiin, he totesivat seteleille koska tiesivät niiden olevan tyhjän päälle rakennettua kuplavalhetta ja kipollinen löylyä karkoitti ne lopullisesti.

Oli aika taas uuden tauon. Takkaan lisättiin puita ja elettiin edelleenkin 1980-luvulla. Tauon jälkeen saunaan siirtyivät 1990-luvun isä ja poika. Isä jotain 55 vuotta ja poika puolessavälissä kolmeakymmentä. Saunan hirret nirskahtelivat kuuluvasti. Jep, miehet tunsivat äänen. Siinä romahti tässä maassa sekä luottamus että toivo tulevaisuudesta. Oli se Suuri Lama. Joskus aikaisemmin – he muistelivat – 60.000 työtöntä sai aikaan hätätilahallituksen. Nyt sadoista tuhansista työttömistä tuli vain tilastoluku. Ei mitään muuta. Suomen henkinen selkäranka särkyi.

Isä varautui pitkäaikaistyöttömyyteen. Oli sentään vielä tuolloin sauma päästä ns. uraputkeen. Poika oli tehnyt jo valintansa ja mennyt virkamieheksi alalle joka muuttui jatkuvasti vittumaisemmaksi. Mutta poispääsyä ei enää ollut. Jossain saunan seinissä kaikui jonkin sen ajan poliitikon ääni ”me elimme yli varojemme”.

Isä ja poika totesivat yhteen ääneen että haista sinä jätkä paska. Joku ehkä eli mutta me emme. Ei meillä ollut kulutusjuhlasta tietoakaan. Kipollinen löylyä karkoitti äänen lopullisesti. Oli aika siirtyä jälleen tauolle. Ja sen jälkeen vielä löylyihin. Nyt löylyissä olivat jälleen päälle kahdeksankymppinen isä ja noin kuusikymppinen poika. Yksi eläkeläinen ja yksi pitkässä virkaurassaan loppuun kulunut. He tajusivat kyllä, mitä oli matkan varrella tapahtunut. Ehkä jopa että miksikin.

Mutta viimeistä kymmentä vuotta he eivät enää hahmottaneet. Se oli vain sellaista oksennuksenkirjavaa mielettömyyttä jota kirjavana sumuna lääti saunan seinään hysteerinen joukkorääkyvä ämmälauma. Ämmälauma, jonka pääasiallinen missio näytti olevan asioiden sotkeminen asioista tietämättömien vahvojen tunteiden vietävänä. Isä ja poika eivät sitä hahmottaneet. He eivät sitä tajunneet. Eikä aika tuntunut tajuavan heitä. Aika oli mennyt heistä ohi. Ajan henki oli mielettömyys, eikä se kysellyt heidän mielipidettään. He olivat dinosauruksia, joista haluttiin päästä eroon.

He läksivät jälleen tauolle ja katsoivat palavaa takkatulta. Takkatuli kertoi heille lohduttavaa omaa viestiään. Viestiä lukemattomista samanlaisista saunoista joissa istui samanlaisia miehiä. Ajan ohittamia. Dinosauruksia. Mutta he olivat silti olemassa. Niin kuin isä ja poikakin. Eivät he tienneet, antoiko takkatuli heille toivoa järkevämmästä tulevaisuudesta. Mutta ainakin se kertoi, etteivät he olleet yksin.

Eiköhän oteta kumminkin vielä yhdet löylyt?