Idea tähän postaukseen tuli siitä kun satuin loppiaisena olemaan aika pitkällä ajomatkalla ja siinä taustalla oli Radio Nova. Ei siksi, että erityisesti välittäisin kyseisestä kanavasta mutta se kun pysyy paikallaan vähän kaikkialla Suomessa sen pahemmin etsimättä. Ihan kotikulmilla minulla on autossa päällä Radio Nostalgia.
No, sillä
kanavalla nostettiin esille kysymys nykyperheille että onko teillä sellaisia
perheen yhteisiä rutiineja? Esim. että perhe syö päivällisen aina yhdessä jne.
Eihän minulla nykyisten perheitten systeemeistä ole kovin suurta käsitystä
mutta rupesin siinä ajaessani muistelemaan että minkäslaisia rutiineja
Perskeleillä oli silloin aikanaan Kekkoslovakiassa? Ja olihan niitä jonkin
verran. Näin jälkeenpäin ne tuntuvat sellaisilta elämää mukavasti rytmittäviltä
ja turvallisuutta tuovilta rutiineilta.
Aamuisinhan
niitä ei ollut. Isä-Perskeles oli joko lähtenyt tai lähtemässä töihin Oy Firma
Ab:lle ja äiti siitä heti perään. Vaan osasinhan minä murot ja sen semmoset
survoa naamariini itsekin. Koulun jälkeen oli täysin vapaata ja valvomatonta
aikaa. Niin minä kuin suurin osa kavereistamme olimme ns. avainkaulalapsia kun
vanhemmat olivat vielä töissä. Tuohon aikaan valtamediassa silloiset
”asiantuntijat” olivat kovasti näreissään kun oppilaille ei ollut koulun
jälkeen valvottua ja ohjattua toimintaa vaan ne menivät kotiinsa puuhailemaan
omiaan. Me möllit emme olisi vähempää halunneet mitään ohjattua toimintaa. Aika
saatiin kulumaan oikein hyvin porukalla itsekin.
Mentiin
siis täysin ohjaamatta ja valvomatta kunnes kello tuli viisi ja risat. Jolloin
niin Perskeleillä kuin kaikilla muillakin oli sapuska ja käsky oli selvä:
sapuskalle oli tultava tai liikkumavapauden ankara rajoitus astuu voimaan ns.
alta vällein. Ja mehän tultiin. Kas kun kaikilla oli rannekellot ja me jopa
tunnettiin kello. Mikä ei nykyisin taida olla ihan niin itsestään selvää.
Niinpä
noin puoli kuusi alettiin koko perheen voimin äyskäröimään ääntä kohti
yksinkertaista mutta erittäin maittavaa kotiruokaa. Huomautus: tuolloin ei
ollut mikroaaltouuneja. Jos halusit lämpimän ruuan, olit paikalla silloin kun
se oli lämmin.
No, sitten
oli taas möllin valvomatonta ja ohjaamatonta vapaa-aikaa kunnes noin 20.30 piti
olla kotona ja silloin koko perheen voimin nautittiin iltakahvit. Jossa oli
särpimenä yleensä äiti-Perskeleen tekemää pullaa ja hymyileviä Hangon keksejä.
Kahvi oli luonnollisesti pannukahvia jonka piti hetken aikaa selvitä
pannumyssyn alla.
Sen
jälkeen ei enää lähdetty ulos eikä ollut varsinaisia perherutiineja, tosin
sellainen käytännössä oli valtakunnallinen uutislähetys, joka tuli klo 21.00
molemmilla olemassaolevilla kanavilla ja jossa Heikki Kahila, Heimo Tauriainen
ja Knud Möller kertoivat kekkoslovakialaisille kuinka maa makaa niin meillä
kuin muualla.
Siinähän
ne päivittäiset yhteiset rutiinit olivat. Sitten oli pari viikottaista. Kas kun
Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivitalossa ja siellähän meillä oli
muistaakseni joka keskiviikko saunavuoro. No siellähän oltiin. Säännöllisesti
joka kerta. Koko perhe. Samoin kuin oltiin lauantaisin kun oli koko rivarin
yhteinen saunavuoro miehille ja naisille erikseen. Sinnekin mentiin
isä-Perskeleen kanssa. Ja niin meni moni muukin. Lauteet olivat melko täynnä.
Aikuiset puhuivat aikuisten juttuja ja me möllipojat kuunneltiin niitä ja
puhuttiin vähän omiakin. Saattoi sanoa että siinä oli sellainen
yhteisöllisyyden tunne siinä hommassa.
Jos
puhutaan juhlapyhistä niin joulun vietti perhe keskenään ja oli kotosalla. Uusi
vuosi meni samoin, tosin noin iltakahdeksasta eteenpäin. Sitä ennen päivän
pimennyttyä me kaikki möllit kuljimme porukassa – ilman aikuisvalvontaa – ja räjäyttelimme
vähillä rahoillamme hankittuja paukkuja. Niin kuin olen ennenkin sanonut, sen
ajan tykärit ja kinurit olivat myöhempiin verrattuina melkoisia jytkyjä.
Pääsiäistä
ei Perskeleillä pahemmin vietetty. Vappuna puolestaan koko perhe oli kotosalla.
Myös juhannus vietettiin perheen kesken. Joko kotosalla tai Oy Firma Ab:n
mökillä, jos sellaisen oli siihen saumaan saanut. Asiaan kuului tietysti
grillaaminen pallogrillillä. Tarjolla oli lenkkimakkaraa sekä grillimakkaraa.
En nyt muista, että mikä se oli se ensimmäinen myyntiin tullut grillimakkaraa.
Ja kun se elintaso oli nousussa niin grilliin lyötiin myös porsaankyljyksiä.
Siinäpä ne
yhden kekkoslovakialaisen perheen rutiinit olivat. Oli tietysti vielä yksi, eli
sunnuntaiajelu mutta vuonna 1973 se loppui. Kas kun silloin oli se Jom
Kippur-sota jonka seurauksena arabimaat räjäyttivät sen öljypomminsa ja sen
myötä aika monessa perheessä bensan hinnan noustessa se ajelu jäi muistoihin.
Varsinaisia
perheen yhteisiä harrastuksia ei ollut. Ei käyty laskettelemassa eikä etelän
matkoilla. Mitä nyt myöhemmin isä-Perskeleen kanssa metsästettiin. Tuolloinhan
ei oltu vielä keksitty termiä ”laatuaika” enkä tiedä, olisiko sitä koskaan
pitänyt keksiäkään.
En tiedä,
kuinka paljon näitä yhteisiä rutiineja on nykyisillä lapsiperheillä. Veikkaan
että aika lailla vähemmän. Elämä on muutenkin niin hektistä ja se älykännykkä
jotenkin syö yhteisen ajan. Nuoremmat lukijat osaisivat kertoa asiasta enemmän.
No, tässähän näitä. Menneitä muistellessa.
Kiitos muistelosta. Sama kaiku askelten.
VastaaPoistaHieno teksti.
VastaaPoistaKekkoslovakialainen todellisuus, näin jälkikäteen katsottuna, oli ryssää nuoleskelevaa todellisuutta. Me asuimme Tapiolassa, rivitalossa: perempien ihmisten seurassa. Kuitenkin, autokanta oli Mossea, Wartburgia ja Skodaa; isäni ajoi kuplavolkkarilla.
Yhdellä vanhalla herralla oli 3.5 v8 Mersu! Tuolloin, ko. asenne oli tulkittavissaa liki rikolliseksi asenteeksi, kunnon ihmiset hakivat autonsa Konelasta.
Viideltä oli ruoka: useimiten perunaa, ruskeakastiketta ja kaali, lanttu tai porkkanaraastetta. (nykyään sen korvaa pizza).
Noi paukut oli tuttu juttu. Kiinareita ostettiin Tapiolan urheiluliikkeestä.
Ns. kiinaritykki valmisteettiin vesijohtoputkesta. Se toinen pää liiskattiin lyttyyn, mutta tulilangalle jätettiin reikä. Ammuksina käytetti sopiviä pyöreitä kuulia, esim. helmiä.
Jäimme kiinni, kun yritimme aseinemme metsästää ojassa uiskentelevaa sorsaa. Metsästysviettimme aiheutti melkoisen selkkauksen. Naapurin täti kävi kantelemassa äidillemme meidän tekosista. Äiti antoi piiskaa ja tykistö takavarikoitiin.
telle était la vie en Tapiola
Ylellisyyksiä ei juuri ollut. Kaikilla oli toki omat sukset ja polkupyörä, Jopo, Cresent tai Solifer.
Näin herkistyneenä voisin laulaa, Päivi Paunun äänellä: Oi niitä aikoja.
Melko samanlaista se oli Huru-ukonkin lapsuus ja nuoruus ja ne perheen yhteiset hetket. Lapsena porukalla naapurieden lasten kanssa touhuttiin ja samalla nuorempia vahdittiin. Silloin, ainakaan maalaiskylissä ei ollut lastentarhoja tai muita hoitolaitoksia. Onneksi. Ja sitä mukaa kun koko kasvoi ja ikää karttui osallistuttiin niihin kotitöihinkin äidin apuna. Niin, ja kellojakin meillä monella oli, paperinkeräyskelloja, niitä kun sai tietyn määrän paperia kerättyään. Juuri iltasanomista luin juttua kuinka nykyset "möllit" eivät enää tunne kelloa eli eivät viisarikellosta osaa aikaa katsoa. Toisin oli entisinä aikoina kun oli "polliisin kello". Siitä näki viisareistra ajan, että paljonko kello on ja sitten oli numeronäyttö josta näki miten se kirjoitetaan:))
VastaaPoistaHuru-ukko
Joopa joo, näin se on mennyt se aika. Sovellan sitä soveltuvin osin maalaismaisemaan, jossa asuin möllivuosinani -50-luvulla. Aika ei ollut huono, cvaikka nykyaikana siitä sanottaisiin, että "senkin juntit"!
VastaaPoistaHieno muistelus.
VastaaPoistaEipä ollut 1970-luvulla kännyköitä eikä vatsaippeja sun muita viserryksiä taikka jodeleita. Isäukko oli päivä- ja päälle ylitöissä ja äitimuori kulki aamu- ja iltavuoroissa. Joskus nassikkana oli talo pitkäänkin tyhjä kun ei ollut ketään kotona moneen tuntiin. Varsinkin kesällä.
Ainut viestimuoto oli jostain repäisty lappu keittiön pöydällä, johon oli kirjoitettu vaikka: "Olen Jarilla" tai "uimassa". Siitä vanhemmat ja sisarukset saivat päätellä missä päin pojannulikka mennä vipeltää tänään.
Hyvin pärjättiin ja hengissä selvittiin.
heppa
Samallaisia muistoja kuin Ykällä on itselläni. 1970-luvun alussa kun olin vielä pentu, niin ruoka-aikana oltiin kotona ja syötiin keitettyjä perunoita ja ruskeata kastiketta, jossa aika usein oli jotain lihaakin. Aamut aloitettiin puurolla. 1970-luvun lopulla joskus saatiin syödä ulkolaista ihmeruokaa - pitsaa. Kesällä pallogrillissä tirisi hampparin käyrä ja joskus harvoin porsaan kyljykset.
VastaaPoistaKouluaikana koulun jälkeen oltiin pääsääntöisesti ulkona tekemässä kaikenlaista mitä mieleen tuli, kesäisin seikkailtiin metsässä, tai meren rannalla, käytiin uimassa, potkittiin palloa. Talvisin rakennettiin lumilinnoja , käytiin lumisotaa, tehtiin mäkeen hyppyri ja hypättiin minisuksilla. Kovilla pakkasilla oltiin sisällä ja kavereden kanssa kuunneltiin musiikkia, luettiin kirjoja ja lehtiä, sekä pelattiin lautapelejä (mm. Afrikan tähti). Ei meillä ollut aikuisia päälle katsomassa, itsekseen touhusimme. Illalla piti olla kotona tiettyyn aikaan (yleensä ennen iltauutisia). Viikonloppusin saatiin olla ulkona ja kavereiden kanssa myöhempään. Eipä meillä juurikaan ollut sellaista hetkeä, milloin ei olisi keksitty tekemistä itse. Nykyään tuntuu, että kun teiniltä ottaa kännykän pois, niin sen maailma romahtaa ja tulee henkisiä vammoja.
Joskus tulee kaipuu niihin huolettomiin aikoihin, useammin viimeaikoina, kun seuraa tätä nykymaailman cancel/woke/dei/femakko/jne. paskaa.
PionMajEvp
Tutunkuuloista tarinaa Perskeleiden perheestä. Bonen lapsuudessa oli pitkälti samanlaista, ei ollut valvottua eikä ohjattua toimintaa koulun jälkeen, mutta ei sellaista tosiaan osannut kaivatakaan, tekemistä keksittiin yllinkyllin oma-aloitteisesti. Ei ollut kännyköitä, mutta Afrikan tähteä tuli joskus pelattua, myös omien lasten kanssa sittemmin. Kaikesta huolimatta ei minustakaan tämän hullumpaa lopulta tullut.
VastaaPoistaOsa vanhoista tavoista ja rutiineista on säilynyt myös Bonen perheessä. Emme ole ylipäällikön kanssa pikku-Boneille pakko-ohjelmaa koulun jälkeen järjestäneet emmekä tyrkyttäneet, mutta heidän omien tarpeidensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan kyytiä ja harrastusvälineitä on ollut tarjolla. Yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteitakin on, mutta olen lähestynyt asiaa myöskin omia näkemyksiäni tyrkyttämättä, käsitykseni mukaan on parasta, että lapset löytävät itse omat lähestymistapansa.
Yksi tapa, jota Bonen perheessä noudatettiin vielä opiskeluaikaankin, oli sunnuntailounas, jonne kaikki perheenjäsenet mahdollisuuksiensa mukaan kokoontuivat, myös opiskelija-Bone. Samalla käynnillä sai yleensä repullisen ruokaa mukaansa opiskelijan jääkaappia täyttämään sekä vähän käteistä, jolla saattoi käydä vaikkapa paikallisessa ravitsemusliikkeessä Tsuhnan kostolla luentopäivän päätteeksi. Sunnuntailounaita on järjestetty myös oman jälkikasvun kanssa, ilman pakkoa ja välillä vaihtelevalla menestyksellä, mutta usein kuitenkin myös onnistuen.
Jonkinlaisia perinteitä on ihmisellä hyvä olla, ne rauhoittavat mieltä ja tuovat järjestystä muuten melko kaoottiseen maailmanmenoon.
Bone
Tervehdys Anolle, Tapio Suhoselle, Huru-ukolle, Terhomatti Hämeenkorvelle, hepalle, PionMajEvp:lle ja Bonelle & kiitos kommenteistanne ja jaetuista muistoista.
VastaaPoistaOttiatuota, sopisko tähän toisenlainen tarina. Meitäkin oli paljon. Äiti yritti siivoojana kaapia vähän rahaa jolla ruokkia ja vaatettaa lapset. Isäukko tuppasi niistäkin viemään osansa. Viinaa eniten tarvittiin. Äkkilähtöjä tuli joskus iltaisin kun isä tuli kotiin. Sukulaisten nurkissa oltiin pari päivää pakopirtillä. Koulustakin pois, oli "kuumetta". Sitten katsomaan joko kotiin uskaltaisi. Harakanpesähän se oli. Korjailtiin vähän paikkoja ja taas asuttiin. Isä tapansa mukaan nöyränä viikon verran. Sitten taas mentiin, äidin rahat taskussa.
VastaaPoistaOn joskus juteltu miten kukin selvisi. Kaikki eivät selvinneet. Tukiautomaatteja ei ollut. Jotain työtä piti tehdä. Oltiin tsuppareina, pullakuskeina, rakennuksilla apulaisena jne... Yksi kaveri häipyi parikymppisenä kuin pieru saharaan. Lähti isän käskystä polttopuita hakemaan. Tuli kymmenen vuoden kuluttua kotilomalle Australiasta. Pihalla oli kasa klapeja. Otti sylillisen kun meni sisälle. Toinen ajettiin ulos viidentoista vanhana. Meni läheiselle voimalaitostyömaalle. Siellä aikuinen mies otti siiven alle, puhui työpaikan ja punkan parakissa. Ei mennyt koskaan kotiinsa takaisin. Kun isä kuoli sanoi äiti, kai hautajaisiin tulet. Voi kun olen justiinsa sopinut muita menoja. Minun nuoruudestani näitä tarinoiti riittäisi.
Mietin vielä tuota kaveria joka häipyi Australiaan. Hän ei ollut täysi-ikäinen joten ilmeisesti väärensi huoltajien suostumukset papereihin. Silloin Australia tarvitsi työvoimaa (oli oikea pula) ja maksoi matkatkin. Eihän me muuten olisi minnekään päästy. Persaukisia kun oltiin eikä Suomi silloinkaan parempaa tarjonnut. Ruotsiin lähti paljon. Sinne pääsi lomalla käyneiden auton takapenkillä ilmaiseksi. Omaisuuskin sopi kenkälaatikkoon.
VastaaPoistaNiinettä, kateellisena katsoo vanhanliiton mies matujen hyyssäystä. Miten punaisen ristin neitsyet ottavat vastaan ja huolehtivat alkuun. Taskurahaakin saa mitään tekemättä. Mutta hei, nyt joku tienaa tälläkin.
Tuollaista se oli meidänkin kerrostalossa luonnonläheisessä lähiössä. Kavereita oli talossa ja avain kaulassa. Olipa helppoa tutustua lapsena.
VastaaPoistaTervehdys Anolle ja Heikille & kiitos kommenteistanne.
VastaaPoistaAno: Kiitos lisäyksistä. Elämä ei ole aina ollut helppoa. Tuontitavaralle se tehdään helpoksi.
Heikki: Jep, ja kavereitten kanssa oltiin ihan naamakkain ja porukalla. Kas kun ei ollut niitä älykännyköitä.
Meidän kerrostalossa oli saunavuorot toisinpäin. Oma saunavuoro oli lauantaisin ja talonyhtiön yhteinen lenkkisauna keskiviikkoisin.
VastaaPoistaOmasta "muinaisesta" lapsuudestani: Kesällä tuli Kalajoelta kalastajia meidänkin kyläämme myymään tuoreita vastapyydettyjä kaloja. Tätä tapahtui kerran - pari viikossa. Kala-auton tuleminen oli aina meillä odotettu tapahtuma, suorastaan juhlahetki. Se merkitsi tervetullutta vaihtelua ruokavalioon samalla kun saattoi kuulla uutisia kauempaa ehkäpä vielä jännittävillä kertomuksilla höystettyinä! Silakkaa oli usein kesällä pöydässämme - ja talvella suolattuna! Aina noista lapsuuden kesistä lähtien minä olen pitänyt silakkaa kalojen rankinglistalla ykkösenä!
VastaaPoistaLapsuuteni ja nuoruuteni vietin/asuin/puursin kotikylällä; pientilalla oli 2 hehtaaria peltoa ja lehmiä navetassa yhdestä kahteen. Ei sähköjä, ei viemäriä, ei veeseetä, vaan puusee navetan takana. Askaret tehtiin ja läksyt luettiin kynttilän ja öljylampun valossa. Arjessa kituutettiin eteenpäin mitenkuten, kunnes katastrofi tuli sitten isän kuollessa v. 1957. Siihen loppui lapsuuteni, eikä nuoruutta ollutkaan!
Mökin poikana sähköttömässä kylässä huonon tien takana. Kotipaikkamme nimi oli Mehtälä. Muistan joidenkin kutsuneen sitä piloillaan Kaiholaksi. Tämä kuulemma johtui siitä, että isä-Eino oli aikaisemmin soittanut Someronkylän nuorisoseuralla tansseissa ja aloittanut joka kerta: “Kaipuun syömmeen syksy toi mulle...”!
Aloitin oppivelvollisuuteni suorittamisen Someronkylän koulussa elokuussa 1954. Kansakoulutodistukseni ensi lehdellä lukee: “Terho Matias Hämeenkorpi otettu oppilaaksi Alavieskan kunnan Someron piirin kansakoulun I vuosiluokalle 20.8.1954”. Siihen aikaan kouluna oli ns. vanha puoli; uusi koulurakennus oli vasta suunnitteilla ja otettiin käyttöön 1956 syksyllä.
Tervehdys Anolle ja Terhomatti Hämeenkorvelle & kiitos jaetuista muistoista.
VastaaPoista