HUUTO YÖSSÄ

Muuan syrjäseudulla asuva mies tuli saunasta hengähdystauolle talonsa etuoven rappusille pimeään iltaan ja sytytti savukkeen. Pihan valo sai helmikuisen hangen kimaltelemaan kauniina jäätimantteina. Mies tuumasi että nuo jäätimantit ja tuli muistuttivat toisiaan. Siinä mielessä että kumpaakaan ei koskaan kyllästynyt katsomaan. Ja niitä katsellessa mielestä unohtui hetkeksi moni ihmistä normaalisti huolettava asia. Edes hetkeksi.

Mies vetäisi sauhut ja kuunteli hiljaisuutta. Jossain kaukaa kuului rekan ääni. Ja sitten kuului se, mitä mies oli jo jonkin aikaa odottanutkin.

Huuto yössä.

Pöllöhän se oli. Niin kuin joka talvi näihin aikoihin. Pöllö, joka kevätkiimassaan toi miehelle ensimmäisen kevään merkin, vaikka sydäntalvea vielä elettiinkin. Tuo pöllön ulvonta jatkuisi pitkään. Niin pitkään, kuin pöllö tarvitsisi. Mies ei osannut hahmottaa, että mistä suunnasta se ulvonta oikein tuli. Talon ympärillä oleva sankka metsä heijasti ääntä sen verran paljon.

Sinänsä yksi lysti mistä se tuli. Pääasia että tuli. Se oli jotain pysyvää jatkuvasti muuttuvassa ihmisten maailmassa. Josta se pöllö ei tainnut paljoa välittää. Miksi välittäisikään? Ajan kuluessa alkaisi kuulua uusia kevään ääniä. Se lopullinen alkukesän merkki olisi läheisellä järvellä ääntelevä kaulushaikara joka oli tullut sinne joka vuosi. Sen mukava bassoääni oli kuin tynnyrin pohjalta tullut. Nuo luonnonäänet voittivat jonkun typerän televisiotarjonnan mennen tullen. Kun vaan jaksoi pysähtyä ja keskittyä kuuntelemaan.

Mies tuumasi, että ehkä nuo talon ympärillä olevat eläimet olivat näitten selkosien viisaimpia otuksia. Eivät ainakaan saaneet asioita sotkettua niin kuin ihmiset saivat.

Mies sammutti savukkeensa, tuumasi että toivottavasti tuo pöllö löytää itselleen kumppanin ja palasi saunaan.