TURHAA YLIKOULUTUSTA

Kotomaassamme Suomessa koulutusvaatimukset kasvavat nykyisin alalle kuin alalle. Jossain asioissa, esim teknisellä alalla sen kyllä ymmärtää aivan hyvin. Vanhan pommi-corollan moottori on huomattavasti yksinkertaisempi huoltaa kuin näitten nykyajan autojen, joitten elektroniikka on vissiinkin lainattu jostain amerikkalaisesta hävittäjästä. On selvää, että automonttöörien tulee hankkia lisää koulutusta tätä varten. Ja onhan siitä hyötyä meille kaikille. Nykyautot ovat ihan näppäriä ajaa, eivätkä syö turhan paljoa bensiiniä.

On kuitenkin monia aloja, joilla en tätä jatkuvaa kouluttautumisvaatimusta oikein ymmärrä. Esimerkkinä vaikkapa tämä oma alani, eli sosiaaliala, tarkemmin sanottuna lastensuojelu. Työ lastensuojelulaitoksen osastolla (niin kuin aikaisemminkin olen kirjoittanut) on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Osastolle sijoitetaan nuori, joka on ryssinyt kuvionsa, tavalla tai toisella. Osastolla nuori pidetään kurissa, pistetään käymään koulua, opetetaan ihmistapoja ja katsotaan, ettei se ryssi kuvioitaan lisää.

Tässä se homma pääpiirteissään. Nuori saattaa seota päästään jossain vaiheessa, sitä sattuu, mutta silloin sitä ei hoideta osastolla. Sitä varten on psykiatrinen puoli. Siinä touhussa on omat ammattilaisensa. Lastensuojelulaitoksessa idea on lähinnä se, pystytkö sanomaan nuorelle ei, ja pitämään huolen, että sanottu ei myös pitää. Jos et pysty, tekee nuori ihan mitä lystää, ja silloin olet alalla turha tyyppi, ihan riippumatta siitä, onko sulla minkälaiset paperit hyvänsä.

Tämmöstä tää touhu on ollut iät ja ajat, ja semmosta se tulee olemaan. Nyt on vain niin, että alallamme (niin kuin monella muullakin alalla, jossa työ tehdään pääosin puhumalla) ollaan päädytty siihen johtopäätökseen, että ihminen on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut kerta kaikkiaan niin monimutkaiseksi, että ilman pitkäaikaista teoreettista koulutusta ei lastensuojeluhommia pysty hoitamaan.

Tuloksena on se, että (varsinkin julkishallinnon alueella) halutaan nykyisin lastensuojelun ohjaajiksi lähinnä näitä AMK-sosionomeja. Pituudeltaan ja laajuudeltaan likimain yliopistotutkintoa vastaava tutkinto kuulostaa tietysti tosi hienolta. Tuottaahan se huippuammattilaisia, jotka ”ymmärtävät hyvinvoinnin moniulotteisuuden ja siihen vaikuttavat yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset tekijät”. Heillä on myös ”laaja-alaista osaamista kasvun ja kehityksen ohjaamiseen ja sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen, lievittämiseen ja ratkaisemiseen”.

Selväähän on, että heiltä löytyy ”reflektiivisyyttä, luovuutta ja tutkivaa otetta omaan työhön”. Heillä on hallussaan ”empowerment - voimaannuttava ja valtaistava työote”. Luonnollisesti he ovat koulutettu myös monikulttuurisuuteen ja siksi he osaavat ”kulttuurisensitiivisen tavan” tehdä työtä.

Nuori, yleensä naispuolinen sosionomiopiskelija lukee 3,5 – 4 vuotta päänsä täyteen kaikenlaista uskomattoman viisasta tietoa. Hän valmistuu ja hänet valitaan ohjaajan virkaan laitokseen X kunnassa Y (valintaprosessissa hänelle häviää moni ammattilainen, joilla on pitkä työkokemus, mutta vain vanha kouluasteen pätevyys). Hän siirtyy töihin laitokseen, jossa sinne sijoitettu 16-vuotias körmy toteaa hänelle vain väsähtäneesti, että haista sinä pelle pitkä paska. Ja sitten menee sormi suuhun. Ei se piru vie tottelekaan. Tätä ei koulussa opetettu. Täytyy kutsua se epäpätevänä töissä oleva työtön metsuri apuun. Ja sitten körmy taas totteleekin. Vaan on epävarmaa, uskalletaanko koulutettua huippuammattilaista pitää yksin työvuorossa.

Lukijan tulee ymmärtää, että näin Yrjöperskeleen ominaisuudessa minulla ei ole tarkoitus halveerata opiskelijoita. Heille vain luetetaan paljon turhaa. Karkeana jakona voi sanoa, että AMK-sosionomeja on kahta tyyppiä. Ensimmäinen, se järkevä tyyppi tajuaa, että hänen on vain kerta kaikkiaan pakko tenttiä se tuuba, mitä vaaditaan. Muuten ei tule papereita eikä töitä. Varsinainen työnteko opetellaan sitten työpaikalla. Ne ovat sitten ihan hyviä työntekijöitä, ei tutkintonsa ansiosta, vaan siitä huolimatta. Se toinen tyyppi valitettavasti ajattelee, että koska hän on lukenut tämän kaiken tuuban (jota hän ei tuubaksi osaa mieltää), hän on valmis ammattilainen. Työ onkin sitten melkoinen yllätys.

Miksi tällainen systeemi on sitten olemassa? Kai se johtuu siitä, että alaa johtavat akateemiset ihmiset, jotka eivät ole varsinaista osastotyötä tehneet päivääkään. Nämä ihmiset määrittelevät työn toteuttamisen luetun perusteella joko omassa päässään, tai muitten akateemisten kanssa keskustellessaan. He näkevät, että lastensuojelutyötä ei voi tehdä ilman sopivaa teoreettista viitekehystä, koska heille on yliopistossa sanottu että lastensuojelutyötä ei voi tehdä ilman sopivaa teoreettista viitekehystä.

Akateemisille tämä työ on jonkunlaista virtuaalimaailmaa. Siitä on mukava jutella, siitä on kiva kirjoitella ja lukea uusia julkaisuja. Siinä hiki ei haise, eikä nyrkki tee kipeetä. Ja nämä ihmisethän määrittelevät sen, mitä osaston työntekijältä vaaditaan. Koska he itse ymmärtävät vain teoreettisen tiedon, ei heillä tietenkään ole muuta vaihtoehtoa, kuin vaatia sitä työntekijöiltäkin. Jotka taas eivät sillä tiedolla tee mitään. Nykyisin alalle pyrkivien on vaan pakko lukea tuo jonninjouto, koska heillä ei ole vaihtoehtoa.

Tämä AMK-sosionomitutkintohan räätälöitiin aikanaan sen vuoksi, että siinä koulutettaisiin opiskelijoita sosiaalialan pomohommiin ja saataisiin tutkinnon saaneille lisää arvostusta ja ehkäpä jopa parempaa palkkaa. Ongelmana on vaan se, että ei niitä pomohommia ole tarjolla läheskään sitä määrää, mitä sosionomeja valmistuu. Ja nekin pomohommat ovat itse asiassa varattu ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille. Heitäkin kun koulutetaan liikaa. Eli lähes yliopistotutkinnon saaneet sosionomit menevät sitten kiltisti ohjaajiksi laitoksiin. Tekemään samaa hommaa, mihin ennen riitti kouluasteinen tutkinto. Ja hommat ovat edelleenkin ihan samanlaisia. Hölmöläisten hommaa, sanon minä.

Yleensäkin lastensuojelualan johtohenkilökunnalta tulisi vaatia ainakin pari vuotta ihan tavallista osastotyötä, ennen kuin he voisivat edes hakea niitä johtajan hommia.

Tämmöistä yliteoretisointia tuputetaan kyllä myös kokeneille työntekijöille. Laitokset järjestävät työntekijöilleen koulutusta, joissa käydään läpi hienoja kasvatuksellisia teorioita ja opiskellaan vaikkapa väkivaltakoulutusta, jota vetävät ihmiset, jotka eivät ole olleet koskaan väkivaltatilanteissa. Onneksi suurin osa työntekijöistä osaa ottaa nämä koulutukset niin kuin B. Virtanen ottaa Lennart Nilkénin koulutukset, mutta osa työntekijöistä valitettavasti tallentaa kovalevylleen noin viisi kappaletta koulutuksesta muistamiaan psykologisia termejä, joita sitten viljelevät mielellään sulassa sekasotkussa jokaisessa mahdollisessa saumassa, aamiaisen laitosta eristykseen.

Tämä kirjoitus ei pahemmin käsitellyt monikulttuurisuutta. Tulee kuitenkin muistaa, että nämä suurimmat monikulttuurivaahtoajat ja monikulttuurisuutta poliittisella tasolla eteenpäin viejät ovat lähes järjestään akateemisesti koulutettuja ihmisiä. Samanlaisessa virtuaalimaailmassa hekin elävät. Siellä Mahmud ei raiskaa, Abdul ei ryöstä eikä Gunnar varasta. Siinä virtuaalikuplassa ja turvallisen samanmielisessä seurassa on helppo ajatella että kaikkeen on syynä Ake, Make, Pera ja Mä ja meidän rajoittunut ajatusmaailmamme.

PS: Ei, en todellakaan halua tehdä Pol Poteja ja ajaa akateemisia suohon. Yliopistollinen koulutus ja sen aikaansaama tutkimus on tärkeää monilla aloilla. Lääketiede, fysiikka, kemia, tekniikka, historia, kielitiede jne. Kyllä niitä tarvitaan. Kasvatustieteissä ja yleensä yhteiskunnallisissa tieteissä vaan on liikaa ylitarjontaa. Välillä tuntuu siltä, että noissa ylemmissä kerroksissa ajatellaan jotenkin takaperoisesti. Tyyliin: ensin täytyy olla yhteiskunnan kannalta elintärkeitä työntekijöitä kuten naistutkijoita, läänintaiteilijoita, vähemmistövaltuutettuja ja järjestösihteereitä. Vasta sitten voidaan työllistää toisarvoisia työntekijöitä kuten putkimiehiä, muurareita, maanviljelijöitä ja sähköasentajia.