YLENNYS RASKAANSARJAN KULTTUURIPERSEEKSI

(Päivitetty 27.2.2008)

Tässä uutisia sieltä täältä katseltuani olen törmännyt juttuihin tästä Katariina Lillqvistin tekemästä Mannerheim-animaatiosta, jossa Mannerheimista on tehty naisten vaatteisiin pukeutunut hintti.

Ennen kuin sen enempää asiasta kiskoo herneitä nenäänsä, tulee esittää ensimmäinen asiaan liittyvä kysymys, eli kuka vitun Katariina Lillqvist? Ei mulla ainakaan ollu hajuakaan siitä, että kuka tää tyyppi on. Kun kattelee mamman CV:tä, huomaa, että hän on väsännyt pääasiakseen nukkeanimaatioita ja tehnyt sitten myös dokumenttielokuvia ja radiodokumentteja. ”Monipuoliseksi kulttuurivaikuttajaksi” tyyppi näyttää itseään nettisivuillaan kehuvan. Vaan eipä ole mammaan tullut juuri törmättyä, vaikka tätä maailmanmenoa tulee seurattua.

Palataan kysymykseen kuka vitun Katariina Lillqvist? Jos kysymystä oikein miettii, niin eipä Mannerheimin puolesta kannata päreitään polttaa. Se, että Mannerheimista tehdään animoitu hinttihahmo, ei valaise mitään niin Mannerheimista kuin vuoden 1918 tapahtumistakaan. Se valaisee ainoastaan Jokukatariina Lillqvistin palavaa halua nousta piirisarjan kulttuuriperseestä raskaansarjan kulttuuriperseeksi. Keinot ovat vanhat, tutut ja toimivat, eli ota käsittelyyn joku asia, mikä tavalliselle suomalaiselle saattaa olla arvokaskin ja kuse komeasti sen päälle. Kehu jälkeenpäin, että olet tuulettanut kansakunnan pölyistä ajattelumaailmaa. Pue esimerkiksi Mannerheim naisten hepeniin ja tee siitä hintti. Tokihan sulla on oikeus edistää tällä tavoin omaa ns. uraasi,kulttuurivasemmistolaisilla ja muilla piipertäjillähän on siihen ikiaikainen oikeus.

Menestys on varma. Julkisuutta tuli samantien. Pian Jokukatariina Lillqvist kutsutaan YLEn kulttuuriohjelmiin puhuvaksi pääksi. Siellä hänen viisauttaan tiedustelevat samanhenkiset mimmit. Ai että on mukava puhua viisaita, kun vielä tietää, että kamera lähettää koko jutun maailmalle. Vaikka eihän niitä ohjelmia tosin juuri kukaan katsokaan, mutta Jokukatariina Lillqvistillä on perusarvot kohdallaan, ja hän tietää, että tavallisen Lötjösen (joka ei ole Jokukatariinan viisaudesta kiinnostunut) tehtävä on hankkia velliä Jokukatariinan lautaselle ja mahdollistaa hänelle semmonen elämä, ettei hänen tarvitse tehdä jotain paskaduuneja. Katelkoon tyhmä Lötjönen vaikka jääkiekkoa. Onhan Jokukatariina sentään kulttuurivaikuttaja ja kyllä hänen samanmieliset kaverinsa katsovat näitä kulttuuriohjelmia. Ja ovat vielä pirun kateellisia, kun Jokukatariina pääsi raskaan sarjan kulttuuriperseeksi ja he eivät.

Eli tässä on kyseessä vaan semmonen diplomityö, jolla Jokukatariina pääsee astetta suurempaan julkisuuteen. Mannerheimin puolesta on turha sinänsä loukkaantua, koska täytyy miettiä kuka yrittää loukata ja ketä. Mannerheimin painoarvoon verrattuna, noin Suomen historiaa katsellen, vastaa Jokukatariina Lillqvist noin suurinpiirtein satiaisen munissa elävää kutiaista.

Mutta näkisin, että jonkunlaisia ihmistapoja olis Jokukatariina voinut pitää yllä. Aikaa sitten kuolleen miehen loukkaaminen (tai sen yritys) oman kulttuuriperseaseman nostamiseksi on jokseenkin halpaa. Perskeleen suku muuten taisteli vuonna 1918 punaisten puolella ja sai pahasti selkäänsä. Eli sitä kautta minunkin kai pitäisi ajatella Mannerheimia vihollisena, ainakin vuotta 1918 silmälläpitäen. Vaan en minä silti pukisi nukkemarskia naisten vaatteisiin ja tekisi siitä hinttiä. Koska se olisi mielestäni moukkamaista.

Vuoden 1944 kesäkuussa suomalaisia joukkoja vastaan Kannaksella hyökkäsivät ylivoimaiset neuvostodivisioonat. Hyökkäykseen osallistunutta 21. armeijaa komensi kenraaliluutnantti Dmitri Gusev ja 23. armeijaa kenraaliluutnantti Aleksandr Tserepanov. Nämä miehet olivat selkeästi Suomen vihollisia, joitten toiminnan seurauksena kuoli tuhansia suomalaisia miehiä, niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisia. Mutta vihollistakin voi kunnioittaa. Ei minulla olisi mitään mielenkiintoa tehdä Gusevista ja Tserepanovista animaatiota, jonka idea on vain loukata heitä henkilönä. Niin Gusev, Tserepanov, samoin kuin suomalaiset ja neuvostoliittolaiset sotilaat olivat vain joutuneet mukaan suuronnettomuuteen nimeltä Toinen Maailmansota. Ymmärtääkseni rintamalla tietyllä tavalla kunnioitettiin vihollista, vaikka se yritettiinkin kaikin keinoin kaltata.

Yleensäkin Jokukatariinan ”tabujen tuuletus” on samaa tasoa kuin George W. Bushia vastustavien mielenosoittajien, jotka kantoivat julistetta ”we shaved our pubic hair, read our lips, no more Bush”, elikkä tuhero pois, Irak vapautuu ja maailma pelastuu. Tosin nämäkin mielenosoittajat keksivät sentään kielikuvan.

Jokukatariina Lillqvist mainostaa vasemmistolaisuuttaan, selittää että vastarinta-aate elää ja että Pispalassa pilkataan ankarasti Mannerheimia. En ole kylläkään Pispalassa asunut, mutta saatan epäillä. Olen meinaan suurinpiirtein samaa ikäluokkaa kuin Jokukatariina, ja asunut lapsuuteni ja nuoruuteni kovastikin vasemmistolaisessa teollisuuspaikkakunnassa. Ei siellä metelöity Mannerheimista mitään, eikä kapinastakaan. Talvi- ja jatkosodasta puhuttiin kyllä.

Vaan jo siihen aikaan huomasin, että näitä on näitä sosialisteja kahta eri sorttia. Toinen, ihan ok porukka, mihin sukunikin kuului oli vasemmistolaisia hyvin käytännöllisestä syystä. He halusivat, että vasemmistopuolueet ja ammattiyhdistysliike muuttaisivat duunarit kapitalisteiksi parantuneitten liksojen muodossa. Ja näinhän sitten pitkälle kävikin. Sitten oli nää kulttuurivasemmistolaiset, jotka hoilasivat: ”Kuka oot, mistä tuut, minnen menet sä, osoitteeni on Neuvostomaa, ei tarvita tarkkoja karttoja, moi adres Sovjetskij Sojuz” samaan aikaan kun duunarivasemmistolaiset kävivät töissä ja rakensivat perheilleen taloja (ja siinä sivussa elättivät nämä kulttuurivasemmistolaiset).

Ei ollut mitään vastarinta-aatetta. Pennut eivät tienneet, kummalla puolella kavereitten sukulaiset olivat tapelleet. Ei sillä ollut väliä. Se tiedettiin, että siinä seuraavassa kahakassa kaikki olivat samalla puolella. Vuosi 1918 hiertää enää Jokukatariinan päässä, ja sekin sen vuoksi, että hän pääsee muutaman kulttuurirappusen ylemmäksi.

Ja pääseehän hän. Valtakunta on saanut taas uuden kestoälykön, jonka mielipiteitä kuunnellaan kulttuuri- ja ajankohtaisohjelmissa korvat ruvella. Veikkaanpa, että kun hän valittaa haastatteluissa siitä, että hänen työstään ei tykättykään, niin pianhan hoksataankin, että pahin uhka suomalaiselle sananvapaudelle onkin, yllättäin, valkoinen heteromies, ja sananvapauden suurin marttyyri ja esitaistelija on Jokukatariina Lillqvist.

*

Lisäys, päivää myöhemmin.

Näyttää siltä, että Jokukatariina Suuri ottaa nyt kaiken irti tästä omasta varttitunnin julkisuuspiikistä. Nyt lyötiin pöytään se suuri (mutta aina jotenkin ihmeen piilossa oleva) suomalainen äärioikeisto (tietysti jos ajattelee äärioikeistoksi kaikki vasemmistodemareista oikealla olevat, niin saattaahan se sitten tietysti löytyäkin) ja sen aikaansaama mellakkauhka (onko kenelläkään hajuakaan moisesta?).

Tietysti täytyi lyödä kehiin Mannerheimin perinnesäätiön vaatima esityskielto, jota se ei ole kylläkään vaatinut, mutta eihän tosiasioitten pidä koskaan häiritä hyvää läppää. Tää ”oikeistovallan perinnelinnan diktatuuri” oli kanssa aika hyvä. Liekö Moskovan Tiltukaan keksinyt yhtä hyvää aikanaan? Nyt ei puutu enää kuin vastavallankumoukselliset, kuolemanpartiot ja Mainilan laukaukset. Way to go! Täytyy takoa, kun rauta on kuumaa. There is no business like showbusiness (paid by taxpayers, naturally). Asiasta tarkemmin vaikka Lotta Rotin blogissa.

Sitä vaan vielä mietin, että Jokukatariinalla näyttää menneen yksi sukulainen kapinassa. Multahan on aikanaan mennyt useampiakin. Ja talvi- ja jatkosodassa meni sitten lisää. Ei mulla tosin ole koskaan ollut tarvetta mainostaa niitä omaan piikkiini, tahi kerätä sympatioita ventovierailta. En minä ole sodassa, saati kapinassa mitään tehnyt. Enhän minä ole elänytkään silloin. Enkä niitä sukulaisia koskaan tavannut, varsin ymmärrettävästä syystä.

Vaan kun nyt näitä menneitä vainajia ns. realisoidaan, niin voisko valtio tarjota mullekin jonkun mukavan kulttuuriapurahan? Kun sukua on lahdattu niin omien kuin vieraittenkin toimesta, niin voisin ottaa vastaan vaikka kolmivuotisen apurahan tehdäkseni multimediaesityksen ”appelsiini kusella”. Se ei loukkaa ketään, eikä sitä kukaan ymmärräkään, koska eihän mulla ole mitään hajuakaan, miten multimediaesitys tehdään. Mutta viittiskö valtio kuitenkin jeesata sen verran? Kun tää tavallinen työnteko ottaa päähän aina aika ajoin.