HUKKAAN SOITETTU JAZZ

Eli tarina, yhdeksäs joulukuuta

Eräs mies käveli helsinkiläisen jazz-klubin takahuoneesta kohti esiintymislavaa. Hänen mukanaan käveli kolme muuta miestä. Eräs mies oli nimeltään José Lopes da Costa. Hän oli angolalainen, musta, keskimittainen mies, jolla oli pitkät tiheille leteille laitetut hiukset. José ja kolme muuta miestä, jotka olivat suomalaisia, kuuluivat kaikki modernia jazzia soittavaan Fusion Unite-yhtyeeseen. Kaikkia heitä jännitti. Edessä oli yhtyeen ensimmäinen keikka. Vaikka José oli taitava kitaristi, häntä jännitti ehkä enemmän kuin muita. Olihan tämä hänen ensimmäinen esiintymisensä suomalaisen yleisön edessä. Kotimaassaan Angolassa hän oli kyllä keikkaillut.

José oli asunut Suomessa kolme vuotta. Hän oli päässyt maahan opiskelemaan kemiaa. Opiskelun ohessa hän teki hanttihommia ja keskittyi suureen rakkauteensa musiikkiin. Toisin kuin moni luulisi ei häntä kotimaansa afrikkalaisrytmit juurikaan innostaneet, vaan hänen suuri rakkautensa oli jo pitkään ollut länsimainen fuusiojazz. Weather Report, Mahavishnu Orchestra, Return To Forever, Pat Metheny Group ja Dixie Dregs muitten muassa olivat hänen esikuviaan. Täällä Suomessa hän tutustui tietysti opiskelukavereittensa kautta asiasta innostuneisiin piireihin ja he olivat tutustuttaneet Josén suomalaiseen Pekka Pohjolaan, jonka tuotannon hän oli suorastaan ahminut. Pohjolan virtuoosimaisuus ja niin sanottu sibeliaaninen sävellystyyli olivat tehneet Joséhen lähtemättömän vaikutuksen.

Oltiinhan häneltä joskus kysytty, että kuinka sinä tuosta jazzista olet niin innostunut, entäs afrikkalainen musiikki, kun sinä itsekin olet afrikkalainen. José oli vain hymyillyt ja todennut, että ettehän te kaikki suomalaisetkaan kuuntele pelkkää Konsta Jylhää ja Kaustisen Purppuripelimanneja. Mikä tietysti oli ihan totta, joten eipä asiasta sen enempää jauhettu.

Josélle ei ollut tietenkään riittänyt pelkkä musiikin kuunteleminen, vaan hän oli jo pojasta alkaen alkanut soittaa itsekin. Kitarasta oli muodostunut hänen omin instrumenttinsa, ja ehkä se oli toiminut myös eräänlaisena ankkurina siihen, ettei Joséta innostanut lähteä pelaamaan huumeitten ja rikollisuuden kanssa, niin kuin valitettavan monet hänen ikätoverinsa olivat tehneet.

Tultuaan Suomeen ja aloitettuaan opiskelut, hänen tuttavapiirissään levisi nopeasti tieto Josén teknisestä taituruudesta. Siitä oli nyt vajaa vuosi, kun eräs tuntematon suomalainen mies oli pyytänyt istua yliopistolla samaan kahvipöytään hänen kanssaan. Mies oli basisti, myös fuusiojazzista innostunut. Hän kertoi olevansa perustamassa instrumentaaliseen fuusiojazziin erikoistunutta yhtyettä erään rumpalin kanssa. Kosketinsoittaja-saksofonistikin oli jo löydetty. Haluaisiko José tulla koesoittoon heidän kanssaan?

José päätti yrittää ja meni kitaransa kanssa yhtyeen treenikämpille. Noin tunnin jammailun jälkeen huomattiin, että soittajien kemiat toimivat keskenään juuri siihen malliin niin kuin toimivalta bändiltä vaadittaisiinkin. Piruakos tuota sitten sen enempää ihmettelemään. Fusion Unite-yhtye oli perustettu. Pian yhtye huomasi Josén olevan myös lahjakas säveltäjä, ja pian alkavalla keikalla esitettävästä materiaalista kolmasosa olisi hänen kynästään lähtöisin. Bändi oli tosin todennut, että Josélla oleva halpa kopiokitara rajoittaa miehen ilmaisuvoimaa, ja muusikoille yhteisen solidaarisuuden ja erittäin hyvän puskaradion myötä oli jossain vaiheessa sitten käynyt niin, että José saattoi hankkia itselleen eräältä toiselta soittajalta käytetyn, mutta hyväkuntoisen puoliakustisen Gibson ES 335-kitaran. Eräänlainen unelmien täyttymys sekin, ja se odottaisi häntä nyt lavalla.

Miehet lähestyivät lavaa. Heillä oli tieto, että klubi olisi täynnä yleisöä. Helsingin kokoisessa kaupungissa oli jazzin ystäviäkin aina sen verran, että tällaisen klubin saisi helposti täyteen, ja uusi yhtye herätti kiinnostusta. Huhu oli levinnyt, ja kertonut, että tämä bändi voisi olla jotain hyvin erikoista. Jännitys kasvoi Josén sisällä. Hän oli aina ollut luonteeltaan hieman ujo, ja pelko epäonnistumisesta hiersi. Heidän materiaalinsa ei toden totta ollut mitään helppoa soittaa, mutta olivathan he treenanneet keskenään suorastaan armottomasti. Nyt ei auttanut kuin luottaa treenin tuottamaan rutiiniin.

Miehet astuivat lavalle. Kosketinsoittaja-saksofonisti meni instrumenttiensa taakse, rumpali hyppäsi pulpettiin, basisti nykäisi Rickenbacker 4001:n hihnasta olalle ja samoin teki José omalle Gibsonilleen. Ei muuta kun menoksi. Rumpali nakutti kapuloillaan alkutahdin ja ensimmäinen kappale alkoi. Soiton edetessä José tunsi jännityksen pikkuhiljaa laukeavan. Saatana, tämähän toimii. Soittaessaan hän katsoi muita yhtyeen jäseniä, ja näki heidän ilmeistään saman. Jännitys alkoi kääntyä soittamisen nautinnoksi.

Kappaleen päätyttyä yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Yhtyeen basisti esitteli yhtyeen jäsenet ja sen jälkeen oli uuden kappaleen vuoro. Jännityksen lauettua Josékin keskittyi enää nautintoon niin omasta, kuin yhtyeen yhteissoitosta. Yhtyeellä oli ollut perusidea, että vaikka fuusiomusiikki sisältää paljon virtuoosimaisia yksittäissuorituksia, heillä oli pääideana neljän soittajan yhdessä luoma soundi ja tunnelma. Soundi puri ja tunnelma tarttui yleisöön. Näytti siltä, että soittajat vuoronperään kiduttivat ja vuoronperään hyväilivät instrumenttejaan ja lopputulos oli huikeinta fuusiojazzia, mitä tällä klubilla oli aikoihin kuultu. Keikan edetessä Josésta alkoi tuntua, että hän ja kitara olivat yhtä. Kitara vaati häneltä aina vain enemmän. Hän vaati kitaralta aina vain enemmän. Yhdessä he piiskasivat toisensa aina vain parempaan suoritukseen. Sama näkyi bändin muissa jäsenissä. He olivat yhtä instrumenttiensa kanssa. Nyt soittivat aikamiehet eikä pikkupojat.

Keikan loputtua yleisö vaati yhtyeen vielä kerran lavalle, ja encorena he soittivat keikan ainoan cover-kappaleen, Al Di Meolan Race with devil on Spanish highwayn, eikä versio jäänyt alkuperäisestä jälkeen ollenkaan.

Keikan jälkeen takahuoneessa yhtyeen jäsenet halailivat toisiaan, mäiskivät hartioita ja läiskivät yläviitosia. Voi zwiddu, että menikin nappiin. Ja yleisö oli ollut aivan innoissaan. Yhtyeen kosketinsoittaja kaivoi jääkaapista olutölkit ja heitti yhden kaikille soittajille. José veti tölkin ykkösellä puolilleen osittain janosta ja osittain silkasta riemusta.

Takahuoneen ovi aukesi ja sisään astui klubin portsari.

- Täällä olis kuulkaa lehdistön edustajia. Kolmekin kappaletta. Kai ne saa tulla?

Yhtyeen jäsenet katsoivat toisiaan vähän ihmeissään ja totesivat sitten että joo, mikä ettei. Yhtye tosin oli hieman kummissaan kun sisään astui kolme naista. Nää ei tainnu olla Soundista tai Jazzrytmeistä. Kävi ilmi, että naiset olivat Helsingin Sanomista, Annasta ja Kansan Uutisista. Naiset eivät näyttäneet välittävän muista yhtyeen jäsenistä, vaan piirittivät Josén ja alkoivat kyselyn:

- Kuinka olet päätynyt musiikillasi ilmaisemaan afrikkalaista identiteettiäsi?

- Tunnetko, että suomalaiset ovat valmiita afrikkalaisen musiikin ilmaisuvoimaan vai kohtaako se vastustusta nimenomaan ihonvärisi vuoksi?

- Kommentoitko musiikillasi mustan ihonvärin merkitystä suhteessa taiteilijuuteen, stereotypioihin ja yhteiskunnallisiin asenteisiin?

- Olet varmasti kohdannut Suomessa ollessasi rasismia. Kertoisitko esimerkkejä kokemuksistasi?

- Eikö olekin niin, että yhtyeenne nimi Fusion Unite on muunnos Bob Marleyn kappaleesta African Unite?

- Eikö olekin niin, että tarjoat esitykselläsi peilikuvan, josta valkoinen suomalainen yleisö voi tarkastella omia ennakkoluulojaan?

Tässä vaiheessa José oli jo aivan äimänä. Hän yritti selittää, että ei tää hei kuulkaa ollut mitään afrikkalaista musiikkia vaan ihan fuusiojazzia ja eikä hän tämän bändin mikään johtaja ole, on tässä bändissä totanoin kolme muutakin heppua jos ette sattuneet huomaamaan ja ei meillä ole ollut tarkoitus kommentoida mitään, eikä ilmaista mitään identiteettiä eikä protestoida mitään mihinkään suuntaan kun eihän näissä biiseissä ole edes sanoja ja totanoin öö… öö… brrgele… ai… ai…

Naisia ei Josén vastaus mitenkään hätkähdyttänyt, vaan he jatkoivat kysymyksiä Josén vastauksella päivitettynä:

- Koetko siis, että afrikkalaiselle muusikolle on varattu länsimaisessa musiikkiteollisuudessa vain osa hymyilevänä bongorummun soittajana? Että afrikkalaisen kuuluu jo ihonvärinsä puolesta soittaa vain afrikkalaista rytmimusiikkia? Että muu ei ole hänelle sallittua?

- Onko tästä stereotypiasta poikkeava musiikkisi protesti tätä vastaan ja osoitus, että luomisvoimaa voi osoittaa kaikilla aloilla täysin ihonväristä riippumatta?

- Viestitätkö yleisölle, että alkää katselko, miltä näytän, vaan mitä osaan?

- Mikä on viestisi suomalaisille rasisteille? Jos et nyt äkkiä keksi, niin älä huoli, me keksimme kyllä puolestasi.

- Et kertonut vielä siitä rasismista, jota olet kohdannut? Ovatko kokemuksesi niin traumaattisia, ettet pysty niistä puhumaan?

- Soitat yhtyeessä, jonka muut jäsenet ovat syntyperäisiä suomalaisia. Eikö tällöin musiikkisi yksi yhteiskunnallinen perusperiaate ole, että myös sinä olet suomalainen, vaikka rasistit siitä mitä ajattelisivatkin?

Tässä vaiheessa Josén päässä alkoi jo pahemman kerran pyöriä, ja hän pystyi vain katselemaan ihmeissään ympärilleen sanomatta mitään. Se ei naisten tahtia haitannut, vaan he jatkoivat haastattelua niin, että esittivät kysymyksiä toinen toisilleen ja vastasivat oikein mielellään. José pani merkille, että naisista yksi, se, jonka tyylikkyydestä olisi ainakin osaksi jotain pelastanut jos hän olisi älynnyt pitää päällään kuusi numeroa suurempaa t-paitaa oli tullut koko ajan lähemmäksi Joséta ja kosketteli häntä jatkuvasti. Ei helvetti, meinaako tuo sotanorsu saada haastattelun päälle vielä sitä kitaristin henkilökohtaisinta instrumenttia?

Niin pitkälle ei onneksi tarvinnut mennä, sillä naiset nousivat ja kiittivät haastattelusta. José istui tuolilla ja tuijotti edessä olevia avoimia käsiään. Hän näytti siltä, kuin hänen käsissään oli vielä hetki sitten ollut asuinhuoneiston omistuskirja ja se oli itsestään muuttunut tuhkaksi. Yhtyeen rumpali, isokokoinen, partainen ja ponihäntäinen mies, aktiivinen perussuomalainen muuten, ymmärsi yskän, kävi jääkaapilla, nirskautti oluttölkin auki ja löi sen Josén kouraan. José otti pitkän hörpyn ja alkoi sitten puhua

- Vittu. Mitä tuhannen helvettiä tää oli? Ymmärtäisin, jos olisin menossa naimisiin ja tää olis teidän järjestämä polttaripila. Mut näähän oli ihan tosissaan. Mitä ihmeen yhteiskunnallista protestia? Ei kai me mitään protestilauluja soitettu, soitettiinko hä? Ja en kai minä nahkani väristä mitään numeroa tuolla lavalla tee. Minä soitan kitaraa, saatana. Ja eihän ne kysyneet meidän musiikista mitään. Ei sitten niin saatana yhtään mitään! Vittu jätkät, ne-ei-edes-kuunnelleet-meidän-musiikkia! Ja minä mikään suomalainen ole. Mitä ne siitäkin mutisi? Minä olen angolalainen. Kai se nyt perkele näkyy jo lärvin mallista. Enkö minä mukamas saa olla angolalainen?

Rumpali totesi:

- Niin. Siinä vaiheessa kun minä näin nuo ämmät, niin arvasin jo, mitä tuleman pitää. Olis ehkä pitänyt varoitella sua etukäteen. Mutta en arvannut, että ne tulisivat jo ensimmäiselle keikalle. Ja olishan se vienyt soittoiloa pois. Muista kuitenkin, että keikka meni mahtavasti. Sitä ei mikään voi muuttaa. Mutta se, mitä nuo ämmät keikasta kirjoittaa, ei todellakaan tule kertomaan meidän musiikista yhtään mitään. Ne tulevat kertomaan mustan miehen musiikillisesta protestista rasistista suomalaisyhteiskuntaa vastaan. Valitan, mutta näin se vain menee.

Basisti jatkoi:

- Katsos kun musta mies on nostettu tässä maassa jalustalle. Kaikki, mitä musta mies tekee, on ihailtavaa. Traagista on vaan se, ihailua ei määritellä sen mukaan mitä se musta mies actually teki, vaan siksi, että hän on musta mies. Tässähän on rasismi tavallaan käännetty päälaelleen, mutta lopputulos on tietysti silkkaa rasismia sekin. Jos meillä olisi keikka mennyt perseelleen, niin ei se olisi noita haitannut, vaan ne olisivat tehneet ihastuksissaan täysin saman session. Koska sinä olet musta mies. Sinä olet heille ikoni. Pelkästään lärvisi värin vuoksi. Mutta niin kuin todettiin, keikka meni maagisen hyvin. Ja se lupaa lisää keikkoja. Ja eiköhän meitä haastattele aikanaan ihan oikeat musiikkitoimittajatkin. Meidän paketti meinaan toimii ja vähän perkeleen hyvin toimiikin.

Kosketinsoittaja-saksofonisti jatkoi vielä:

- Niin että yritä unohtaa nuo sotanorsut ja muistele vaan sitä, että keikka oli mahtava, ja varsinaiseen yleisöön se upposi ihan kybällä. Ja sinä soitit kuin enkeli ja perkele yhtäaikaa. Eiköhän roudata kamat pakuun?

Kun yhtyeen kamat oli roudattu rumpalin pakettiautoon, José sanoi muille, että viitsittekö heput kuskata munkin kamat kämpille. Minä luulen, että jään vielä tänne. Taidan tarvita vielä muutaman kaljan.

- Tämä selvä. Ylihuomenna treenit ja viikonlopuksi sitten meille saunomaan! Pidä huoli ittestäs!

- Näin tapahtuu!

José istui itsekseen jazz-klubin pöydässä ja tuijotti puolikasta oluttuoppiaan. Taisi olla neljäs menossa. Hän ajatteli, että näin pahasti häntä ei ollut muusikkona loukattu vielä koskaan. Ne helvetin ämmät eivät olleet välittäneet tippaakaan siitä, mitä hänen yhtyeensä soitti. Vaan ainoastaan siitä, että hänen nahkansa oli musta. Julkaistava juttu oli ollut jo valmiina ennen keikkaa ja he vaan kävivät haastattelemassa muodon vuoksi. Vittu jos tää tällaista on, niin minä taidan lopettaa nämä bändihommat alkuunsa ja rämpytellä ihan vaan omaksi ilokseni.

José pani merkille, että baaritiskillä kivitalon kokoinen kaljupäinen mies katsoi häntä. Sitten mies vinkkasi baarimikolle ja sai tuopin. Tämän jälkeen mies läksi kulkemaan Joséta kohti ja huusi kulkiessaan Josélle että ”morjens, Afrikan poika”. Jahah, tuumi José. Saan sitten kaiken kukkuraksi vielä turpaani. Sehän tästä illasta enää puuttuikin.

Mies tuli Josén viereen, jäi seisomaan ja alkoi puhua;

- Tiedäkkös, kaveri. Mä tulin teidän keikalle puolivahingossa, kun mun hyvä kaveri, siis toi mun vieressä baaritiskillä istuva umpihumalassa oleva törppö on taas teidän bändin rumpalin kavereita. Mun kyllä täytyy sanoa, että ei toi teidän musiikki mulle oikein auennut. Mä kun olen enempi noita heavymiehiä.

- Mutta sen mä kyllä tajusin, että kuule jätkä sä skulasit ihan-vitun-hyvin!

Sen jälkeen mies laittoi ostamansa tuopin pöydälle Josén eteen, läiskäisi Joséta hartialle, niin että hän meinasi pudota tuolilta, sanoi morjens, ja palasi takaisin baaritiskille.

Jaahah, tuumi José. Vaan olihan kumminkin mukavaa saada esityksestä vaihteeksi täysin epäpoliittista ja rehellistä palautetta. Ehkäpä minä sittenkin jatkan tätä bänditouhua…