KOHTAAMINEN LENTÄVÄSSÄ KALAKUKOSSA

Eli täysin stetsonista kehitetty kevyt vapputarina

Kuopion rautatieasema, 29.4. vuonna 1960

Vietettiin kevättä lähellä savolaisuuden absoluuttista keskipistettä eli Kuopion toria. Rautatieasemalla oli tavallista enemmän väkeä, sillä vaikka seuraavana päivänä vietettävää vappua juhlistettiin pääosin kotikaupungissa ja perhepiirissä, niin aina oli niitä, jotka matkasivat vapuksi sukulaistensa tai tuttaviensa luokse jonnekin muualle. Koska Suomi ei ollut vielä tuolloin sillä tavoin autoistunut kuin nykyisin, tarjosi Valtion Rautatiet kätevän tavan matkailla. Helsinkiin menevä juna, jota erään rillumarei-elokuvan myötä oltiin pian alettu nimittää lentäväksi kalakukoksi oli tullut asemalle ja keräsi vanhanaikaisiin puurunkoisiin vaunuihin mukavan sekametelisopan savolaista ihmisluonnetta, muljaatuksia, veäntämistä, keäntämistä ja puhua mäläkyttämistä. Savolaiset eivät olleet sen tohelompia kuin muutkaan suomalaiset, joten junan lastaus tapahtui hyvässä järjestyksessä ja turhia töksähtelemättä.

Vaunuun nousi myös muuan mies, iältään ehkä jonkun verran vaille kolmenkymmenen. Hänellä oli mukanaan pahvinen matkalaukku, jossa oli hänen vähät tavaransa. Hän oli menossa vapunviettoon veljensä luo Taavettiin, eikä mies muutenkaan suurempia rojumääriä tarvinnut. Ryyppäämäänhän tässä oltiin menossa eikä sotimaan. Mies katsoi pahvisesta matkalipustaan paikkansa, laittoi matkalaukun ylähyllylle, riisui takkinsa ja istahti paikalleen.

Mies oli nimeltään Kauko Kuronen, tuttavien kesken Kake. Hän oli ulkonäöltään varsin huomiota herättävä mies. Hän oli pituudeltaan noin 190 senttiä, hänellä oli hyvin leveät hartiat ja hän oli muutenkin silmiinpistävän lihaksikas mies. Hänellä oli hyvin symmetriset kasvot, voimakas leuka ja lähes pikimustat lyhyeksi leikatut hiukset jotka olivat otsalta aina hieman kiehkuralla sekä tuuheat, mutta siistit tummat viikset. Hän oli itse asiassa varsin vaarallisen näköinen mies, mutta se oli silmänlumetta, sillä koska Kake tiesi omaavansa tarvittaessa aivan tarpeeksi vääntömomenttia, niin sitä oli turha vieraille pullistella ja pienempiä pelotella. Kake oli luonteeltaan hyvin rauhallinen mies. Kaken ulkonäöllä hänellä oli tietysti ollut myös menestystä naisten parissa, mutta ei ehkä niin paljon kuin joku vieras olisi kuvitellut, sillä Kake oli naisten kanssa varsin ujo.

Ammatiltaan Kake oli metsuri, ja hän oli juuri lopetellut useamman viikon savotan Muuruveden itäpuolella olevissa metsissä. Kake oli tienannut savotasta hyvät rahat, sillä hän oli taitava käyttämään moottorisahaa ja hänen suuret voimansa auttoivat hallitsemaan siihen aikaan vielä hyvin painavia ammattilaisten käyttöön tehtyjä sahoja. Vaikka Kake olikin nyt varoissaan, ei hän tuntenut mielenkiintoa liiemmälti investoida vaatteisiin, sillä hän tunsi olonsa kotoisaksi sarkaisessa jätkäntakissa, jonka hän oli laittanut roikkumaan naulaan sekä ruutupaidassa. Jalassa hänellä oli tavalliset nahkasaappaat sillä – niin  kuin hän usein totesi –  jalkarätti ei sovi puolikenkään eikä jätkä sovi kaupunkiin.

Junan pilli vislasi, ja lentävä kalakukko nytkähti liikkeelle. Pian vaunun ovi aukesi, ja sisään astui konduktööri. Kake hymyili ja tuumi itsekseen, että eipä ole tuo konnari Esa Pakarisen näköinen ensinkään vaikka lentävässä kalakukossa ollaankin. Kake ojensi matkalippunsa konduktöörille joka leimasi sen pihdeillään. Leimauksesta kuului mukava rusahdus niin kuin sen ajan matkalipuista aina kuului. Kake nousi seisomaan ja kaivoi kapsäkistään Savon Sanomat, jota hän ajatteli lueskella. Silmäkulmastaan hän huomasi, että vaunun etupuolella istui häntä vanhempi mies, joka näytti tuijottavan häntä. Tuijotuksen kohteena ulkonäkönsä vuoksi useinkin ollut Kake ei asiasta piitannut vaan aukaisi sanomalehden ja tuumi, että katotaanpas mitä ”mullikka” tällä kertaa valehtelee. Savon Sanomathan oli Maalaisliiton äänenkannattaja eli isäntämiesten lehti, niin kuin Savossa laajalti todettiin, joten lempinimi oli Kakenkin mielestä varsin osuva.

Sivuja kääntäessään Kake huomasi, että se sama mies jatkoi tuijotustaan. Aika ajoin hän tietysti katseli ikkunasta ulos, mutta aina vain miehen katse kääntyi Kakea kohti. Miehellä oli sylissään jonkunlainen lehtiö ja kädessä kynä, ja aika ajoin hän keskittyi siihen. Olisko tuo kirjoittanut jotain, tai piirtänyt, mietti Kake itsekseen. Kieltämättä Kakea vähän häiritsi miehen tuijotus, sillä vaikka hän kioskin kokoinen mies olikin, niin ei hän nyt sentään mikään maamerkki ollut, jota tullaan perheen kanssa muualta katsomaan ja valokuvaamaan. Mutta rauhallisen luonteensa mukaan hän tuumi, että töljätköön nyt sitten, kun ei tuosta kuitenkaan sen kummempaa häiriötä ole.

Lehden luettuaan Kake nojasi taaksepäin ja alkoi torkkua sellaista unen ja valveen välistä horrosta mikä junamatkaajille on hyvin tuttua. Välillä hän havahtui ja silmiään pyyhkiessään huomasi, että mies jatkoi tuijotustaan ja välillä raapusti jotain lehtiöönsä. Jossain vaiheessa Kake nukahti kunnolla ja havahtui vasta kun juna oli saapumassa Kouvolaan. Jaahah, Velipoika olisi häntä vastassa Kouvolassa. Tässä ei auta enää torkahdella. Juna saapui Kouvolaan ja silloin Kake laittoi takin päällensä, otti matkalaukkunsa ja alkoi siirtyä ulos. Silloin häntä tuijottanut mies nousi ja puhui Kakelle:

- Anteeksi, mutta satutteko te olemaan Toropaisen Pentti?

- Ei, minä olen Kurosen Kake.

- Anteeksi kovasti, minä erehdyin henkilöstä.

- Ei se mitään, ainahan sellaista sattuu ja tapahtuu.

- Olette näköjään jäämässä jo pois. Minä jatkan Helsinkiin. Oikein hauskaa vappua teille.

- Kiitos samoin teille, ja mukavaa loppumatkaa.

Kake astui asemalaiturille ja naureskeli mielessään. Se heppu olikin vain luullut häntä joksikin toiseksi, mutta ei arvannut kysyä, ennen kuin olin lähdössä. Ei siinä tuijottamisessa sen kummemmasta ollutkaan kysymys, totesi hän ja unohti asian mielestään samantien, sillä samalla hän näkikin jo velipoikansa, likimain yhtä ison miehen kuin hän itsekin. Velipoika oli hakemassa häntä Kouvolasta. Veli ei ollut metsuri, vaan oli Taavetissa töissä VR:llä. Veljet eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan ja sitä juhlistettaisiin nyt. Veli oli luvannut ostaa kunnon satsin Karhu-viinaa ja Kakella itsellään oli mukanaan iso puteli kolmasti kirkastettua.

Veljet löivät kouraa kouraan ja jatkoivat eteenpäin. Pikkuhiljaa hyvinvointia itselleen kovalla työllä rakentava Suomi antoi itselleen luvan hieman puhaltaa ja valmistautui vapun viettoon. Sitä Kake ei vielä tiennyt, että tällä reissulla hän kohtaisi Riitan, josta tulisi hänen vaimonsa ja elämänsä rakkaus.

*

Heinolassa, vappuaattona, joskus 1990-luvun loppupuoliskolla

Kake istui mukavan omakotitalonsa wc-pöntöllä täysistunnolla ja luki Jerry Cottonia. Hän oli nyt yli kuudenkymmenenviiden ikäinen harmaantunut herrasmies, kolmen lapsen isä ja kahdeksan lapsen isoisä. Raamit hänellä olivat likimain yhtä komeat kuin nuorempanakin. Joillekin Luoja vain soi enemmän. Kun Kake oli tavannut Riitan vuonna 1960 asiat olivat edenneet nopeasti ja he olivat menneet naimisiin. Kake tuumasi, että aviomiehen ja tulevan isän on turhaa olla kiertävänä mottimiehenä, joten hän oli lukenut itsensä metsäteknikoksi ja he olivat asettuneet Heinolaan, jossa he olivat rakentaneet yhteisen, varsin mallikkaasti ja sopuisasti edenneen elämänsä, joka oli nyt kääntynyt jo rauhalliselle ehtoopuolelleen.

Tai sitten ei, sillä yhtä-äkkiä Kake kuuli olohuoneesta valtaisan rääkäisyn. Se oli Riitta. Riitta oli alkanut katsoa dokumenttiohjelmaa jostain sarjakuvapiirtäjästä, josta Kake ei ollut koskaan kuullutkaan. Kakea ohjelma ei ollut kiinnostanut.

- KAKE! TÄNNE JA VÄHÄN HELVETIN ÄKKIÄ!

Riitta oli järkevä ja asiallinen nainen, ja hän ymmärsi että suomalaisen miehen paskomisrauha on lähes yhtä pyhä asia kuin suomalaisen miehen perusvitutus, joten tämänkaltainen desibelikranaattikeskitys johtui jostain todella pakottavasta syystä. Kake huusi että tullaan tullaan, viimeisteli istuntonsa ja saapui olohuoneeseen.

- No mikäs ny niin erinomanen on, että tarttee ihan äänenavausta tehdä?

- MITÄ HELVETTIÄ TÄÄ TARKOTTAA!? MITÄ HITTOA SINÄ OLET ENNEN MINUA TEHNYT?!

- Siis mikä tarkoittaa… mikä ihme…

Riitta osoitti televisiota. Kake siirtyi olohuoneen sohvalle istumaan ja katsomaan ja sitten hänen leukansa loksahti auki ja silmät muuttuivat teevadeiksi.

- Mitä helevett… mutta tuohan on… tuohan olen…

…tuohan olen… jumalauta… tuohan olen… ja mitä vitun vermeitä mulla tossa…

…siis tuohan todellakin olen ja… EI JUMALAUTA!

Kaken pää löi totaalisen tyhjää. Hän otti kaukosäätimen ja vaihtoi kanavaa. Siellä oli menossa musiikkiohjelma. Niitä rokkibändejä. Joku yhtye nimeltä Queen, ja…

Yhtä-äkkiä, vuosikymmenten jälkeen Kaken mieleen tuli eräs kohtaaminen lentävässä kalakukossa vuonna 1960. Hän katsoi vähän aikaa tyhjänä eteensä. Sitten hän sammutti television ja käveli olohuoneen kirjahyllyn luo, aukaisi sieltä laatikon ja kaivoi esille lapsenlasten aikaisemmasta vappuvierailusta jäänyttä vappukrääsää, jonka hän laittoi sohvapöydälle. Sitten hän aukaisi baarikaapin, otti sieltä kolme pulloa koskenkorvaa jotka hän laittoi myös sohvapöydälle vappukrääsän viereen siistiin riviin.

Tämän jälkeen hän istui sohvalle, laittoi kartionmuotoisen vappuhatun päähänsä, punaisen vappunenän nenälleen ja töräytti muutaman kerran vappupilliin. Sitten hän otti koskenkorvapullon, kopsautti sen pohjan kyynärpäähänsä, niin että pullo päästi hyvin, hyvin monelle suomalaiselle miehelle tutun äänen, nirskautti korkin auki, ja sanoi Riitalle.

- Silloin tällöin on hetkiä, jolloin on viisainta juoda huikalla puoli pulloa kossua, sen jälkeen alkaa vasta varsinaisesti ryyppäämään, ja jättää kaikenlainen puhuminen seuraavaan päivään.

- Ja tämä hetki on juuri sellainen. Hauskaa ja äänetöntä vappua, rakas vaimoni.