TÄHÄNASTINEN POHJANOTEERAUS

Lukijalle lienee hyvin selvillä, että nykysuomalaista monikulttuurikokeilua ja yleismaailmallisen sosiaalitoimiston velvoiteasemaa perustellaan aika ajoin myös sillä, että asutimmehan me myös karjalaiset evakot. Ennen kuin siirryn kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen, muistutan siitä, minkä lukija kyllä tietää, mutta edellämainitun perusteen esittäjät taas välttämättä eivät, eli kyseiset karjalaiset eivät olleet mitään vierasta kansaa joka tuli Suomeen toiselta mantereelta, vaan yksi Suomi-nimisen kansakunnan heimo, joka asui ja asuu edelleenkin Suomi-nimisen valtion alueella. Suomessa on olemassa muitakin heimoja, mm. hämäläiset, savolaiset ja pohjanmaalaiset. Silloin aikanaan kuului vähän niin kuin asiaan, että omat kansalaiset asutettiin, kun heiltä sattumoisin oli talot ja manttaalit ryöstetty vieraan vallan toimesta. Suuri kiitos tästä Veikko Vennamolle.

No niin, itse asiaan, tämä evakkoheittohan on yleensä vain heitto muitten korulauseitten seassa eikä sitä jakseta kovin pitkään läyrätä. Tällä kertaa Hotellin respassa törmättiin vuolaampaan vuodatukseen ja siitä on oikeastaan melko vaikeaa heittää minkäänlaista vitsiä, koska vuodatus on huomattavan mauton. Vuodatuksesta vastaa Ylen (no eipä olis arvannut) EU-kirjeenvaihtaja Elina Ravantti, joka on syvästi suivaantunut Timo Soinille. Soini kun sattui hieman kyseenalaistamaan vallitsevaa maahanmuuttosysteemiämme. Ja Ravanttihan langettaa meille suomalaisille ulkomaalaisiin kohdistuvan vastuuvelan milläs muulla perusteella kuin Karjalan evakoilla. Annetaanpa hänelle puheenvuoro:

Poliitikon kommentti koskettaa harvoin niin kuin Soinin heitto. Se loukkasi syvästi.

Olen maansisäisen pakolaisen lapsi. Isäni perhe joutui ”ottamaan hatkat” Karjalasta, Räisälän Alhotojalta lopullisesti kesäkuussa 1944. Taivaanranta paloi punaisena, ja 13-vuotiaan pojan unta häiritsi tykkien jylinä. Koko suvun oli pakko paeta.

Vaija oli rintamalla, mummo ja lapset pääsivät valtion järjestämään junakuljetukseen Räisälän asemalta juhannuksen alla. Vaihtoehtoja ei ollut, niin kuin ei ole monella muullakaan, joka joutuu jättämään kotinsa säilyäkseen hengissä. Se, että perhe oli jo kerran, talvisodan puhjettua, joutunut käymään läpi saman, ei tehnyt asiaa helpommaksi.

Evakkoja niin. Ollaanhan tässä evakkojen jälkeläisiä itsekin, samoin kuin muuten on Ylvakin. Äidin puolen suku läksi Kannakselta karkuun kun rintama alkoi tulla turhan lähelle. Saattelijana oli neuvostoliiton ilmavoimien pommikoneet, jotka pommittivat kotikylää. Anoppi kunnostautui samoja aikoja pikkulottana kuskaamalla lehmikarjan turvaan metsiä pitkin. Aikuisilla kun oli samaan aikaan sattumalta muuta tekemistä.

He, samoin kuin muut suomalaiset pakenivat Suomen alueelta Suomen alueelle. He eivät paenneet kolmentuhannen kilometrin päästä sijaitsevaan valtio X:ään. Varsinkaan he eivät kuskaantuneet koko perheitten – myös aikuisten terveitten miesten – voimin valtio X:ään, jossa heitä odottaisi:

- Välitön ja pysyvä oleskeluoikeus

- Välitön ja pysyvä elatus

- Heitä varten perustettu, valtio X:n kansalaisten varoilla kustannettu ns. kotouttamispalvelu

- Heitä varten perustettu, valtio X:n kansalaisten varoilla kustannettu tulkkipalvelu

- Heitä varten perustettu niin asunto- kuin julkisessa työllistämisessä toimiva ns. positiivinen erityiskohtelu

- Heitä varten perustettu puolestaloukkaantumiskoneisto, joka selittelisi heidän mahdollisen rikollisen toimintansa johtuvan valtio X:n kansalaisten ja yhteiskunnan avoimesta-, piilo- ja rakenteellisesta rasismista ja lisäksi kehittäisi valtio X:n kansalaisille täysin vieraisiin ja tuhansien kilometrien päästä saapuviin ihmisiin kohdistuvan kunniavelan sillä perusteella että valtio X:n kansalaiset ovat joskus auttaneet valtio X:n kansalaisia sekä vielä päälle syyllistäisivät ne valtio X:n kansalaiset jotka pitäisivät touhua kohtuuttomana

Jostain syystä vaan niin heistä, kuin heidän jälkeläisistään tuli aikanaan sen nimenomaisen valtio X:n kansalaisia.

Mutta Ravanttihan tuossa aikaisemmassaan vasta verrytteli, ja sitten hän pääsee vauhtiin:

Kesäkuun 20. päivänä 1944 Räisälän evakkoja kuljettanut juna pysähtyi Elisenvaaran asemalle. Ratapihalla odotti useita junia. Yhteen suuntaan oli menossa pakolaisia, toiseen suuntaan, rintamalle sotilaita ja lottia.

Jos elämä olisi mennyt toisin, isä olisi saattanut kertoa tarinaa, jossa hän kävi hakemassa asemaravintolasta mehua sisaruksille, koska päivä oli kuuma ja kaikilla jano. Isä ei koskaan saanut vietyä mehuja sisaruksille asti. Elisenvaarasta tuli Suomen sotahistorian pahin siviileihin kohdistettu ilmapommitus. Neljännestunnissa Neuvostoliiton pommikoneet tappoivat yli sata siviiliä sekä sotilaita ja lottia.

Isäni sisarista kolme kuoli pommituksessa. 13-vuotias poika joutui näkemään, kuinka aivot valuvat pikkusiskon murskautuneesta päästä. Mummo joutui jatkamaan pakomatkaa omien lasten vereen tahriintuneissa vaatteissa. Se ei ollut leikkiä, se oli täyttä totta. ”Hatkat ottaneille” voi käydä niin. Tänäkin päivänä.

Niin, kyllä Elisenvaaran pommitus on täälläkin tiedossa. Siinähän neuvostoliittolaiset pommikoneet murhasivat toistasataa suomalaista siviiliä. Se oli osa sotia, jossa liki yhdeksänkymmentä tuhatta suomalaista kuoli Neuvostoliiton toimesta.

Millä logiikalla suomalaisiin kohdistuvat väkivallanteot saavat aikaan suomalaisille kunniavelan vaikkapa somaleita kohtaan?

Ja mikä tekee sen kunniavelan niin suureksi, että jokaiselle tänne tulleelle on taattava pysyvä oleskelu- ja elatusoikeus? Suomalaisten maksamana.

Missä vaiheessa kunniavelka on maksettu? Vai onko sitä maksettava maailman loppuun saakka?

Sen ymmärtäisin, että Ravantti puolustaisi nykyistä järjestelmää sillä perustella, että hänestä se vaan niinqu tuntuu hyvältä koska humanismi on ihqua ja kustannusten laskeminen so last millenium.

Mutta kun hän puolustaa sitä vuonna 1944 Elisenvaaran ratapihalle valuneilla suomalaisen pikkutytön aivoilla, hän saavutti tähän astisen mauttomuuden huipun.

Häneltä voisi tietysti kysyä, että etkö ymmärrä edes hävetä.

Mutta hän ei ymmärtäisi kysymystä.

Ihmettelisi vain, että miksi hän ei saanutkaan aplodeja.