HALLINTOALAMAINEN JA EPÄILYKSEN PIRU

Tapahtumapaikka: Erään pienehkön kaupungin viihtyisä omakotitaloalue

Tapahtuma-aika: Nykypäivä

Hallintoalamainen istui tietokoneellaan ja tunsi tekevänsä jotain kiellettyä, mitä hänen ei pitäisi tehdä ja jolla hän asettaisi uhanalaiseksi sen valmiiksi raamitetun elämän, minkä hän oli huolella rakentanut. Jos hän jatkaisi, saattaisi kaikki muuttua pysyvästi. Eikä hän halunnut muutosta siihen valmiiseen mukavaan ja turvalliseen sabluunaan, jonka puitteissa hänen ja hänen perheensä elämä eteni turvallisella radallaan. Mutta jostain syystä hän ei vain pystynyt lopettamaan. Tätä oli jatkunut jo kolme viikkoa. 

Hänen vaimonsa oli jo nukkumassa eikä kysellyt, miksi mies viihtyi koneella niin pitkään iltaisin. Varmaankin vaimo tuumaili miehensä katselevan jalkapalloa tai jotakin. Heidän välinsä olivat edelleenkin aivan hyvät, mutta eivät enää kovinkaan kiihkeät eikä heidän enää tarvinnut mennä yhtä aikaa nukkumaan sylikkäin. He olivat jo pitkän aikaa olleet Oy Perhe Ab. Lapset olivat muuttaneet jo maailmalle, eivätkä hekään kyselleet isänsä tekemisten perään.

Hallintoalamaisen elämä oli oikeastaan varsin mallillaan. Niin taloudellisesti kuin henkisesti. Hän oli keskitason toimistopäällikkö kunnanvirastossa. Vaimo oli lastentarhanopettaja. Heidän mukava omakotitalonsa oli maksettu ja rahaa jäi jo mukavasti elämiseenkin vaikka tietenkin he tukivat opiskelevia poikaa ja tytärtään. Niin kuin kunnon vanhempien kuuluikin. Lapsetkaan eivät olleet pilalle hemmoteltuja eivätkä heidän vaatimuksensa olleet mitenkään kohtuuttomia. Mies oli myös henkisesti ja yhteiskunnallisesti  ainakin omasta mielestään tasapainoinen, sillä hän uskoi Järjestelmään. Hän oli itse ylpeä osa sitä työnsä puolesta ja hänen varsin tiiviiksi betonoitua maailmankuvaansa piti yllä jokapäiväinen Maakuntalehti, Helsingin Sanomien sunnuntailiite sekä Yleisradion uutiset ja ajankohtaislähetykset. Hän luki lehdet tarkkaan ja seurasi säännöllisesti uutisia ja uskoi olevansa sen myötä varsin hyvin sormi maailman valtimolla.

Näin ollen hän mielsi olevansa varsin hyvin perillä maailman ja ennen kaikkea oman maansa tapahtumista, tiesi, mistä piti kiinnostua, mitä piti arvostaa, mitä piti halveksua ja mikä piti kokonaan ignoroida. Se oltiin hänelle toisten toimesta kerrottu ja hän uskoi sen mitään kyseenalaistamatta. Olihan hän Järjestelmän mies. Sekä ammatiltaan että asenteiltaan. Hän äänesti säännöllisesti kokoomusta, sillä hän mielsi sen velvollisuudekseen. Olihan kokoomus hänen mielestään kuitenkin puolueena pysyvyyttä, turvallisuutta ja tasaista kehitystä ylläpitävä tekijä sekä se lukko, joka estäisi ääriainesten minkäänlaisen esille tulon. Hän ei hyväksynyt ääriaineksia. Tosin hän ei aivan tarkkaan tiennyt, mitä ne olivat. missä ne majailivat ja oliko niitä ollenkaan mutta häntä oltiin median taholta niistä varoitettu ja hän otti varoituksen vakavasti. 

Hänen vaimonsa oli vähän vihreisiin päin kallellaan, mutta se ei haitannut, sillä hänkään ei ollut poliittisesti mitenkään aktiivinen. Minkä nyt muisti aika ajoin taivastella sitä, mitä hänenlaisensa naisen kuuluikin taivastella eli ahdasmielisyyttä, rajoittuneisuutta, suvaitsemattomuutta ja ennen kaikkea rasismia. Se olikin helppoa, sillä kaupungissa ei ollut muutamaa venäläisperhettä lukuunottamatta maahanmuuttajia ja vaimo jaksoi muistuttaa, että työpaikan Svetlana oli niin kertakaikkisen ihana, välitön ja aito ihminen. Tältä pohjalta vaimo oli rakentanut kiveen hakatun mielikuvan, että ilman muuta kaikki muutkin maahanmuuttajat olivat sellaisia. 

Hänen naapurustonsakin oli varsin mukava. Politiikkaa ei naapureitten kanssa paljoa puheltu, oltiinpa tekemisissä muuten vain. Puoli vuotta aikaisemmin hänen molemmat lähinaapurinsa olivat vaihtuneet kuukauden välein. Toiseen taloon muutti suurin piirtein hänen ikäisensä kaveri perheineen. Hän oli myös virkamies, sosiaalipuolelta tosin. Toiseen taloon taas muutti perheineen pienyrittäjä, jolla oli suht mukavasti toimeen tuleva autokorjaamo. Perheet tutustuivat ja varsinkin miehet olivat ottaneet tavakseen pitää muutaman viikon välein suhteellisen kosteahkon saunaillan.

Saunaillat olivat menneet leppoisessa hengessä, sillä yhdellekään miehistä ei myyty varsinaista rähinäviinaa. Saunomisen lisäksi asiaan kuului yleensä jalkapallon seuraaminen ja yleensäkin urheilusta puhuminen. Maailman asioita puhuttiin noin yleisellä tasolla. Kaikki olivat sitä mieltä, että jossain Ukrainassa saisivat niin kertakaikkiaan lopettaa sen ampumisen ja se Korean Kim oli varsinainen lutopää. Suomen politiikkaan ei vaan tullut puututtua. Ei siitä mitään sopimusta ollut, mutta ehkä miehet eivät tunteneet vielä toisiaan tarpeeksi.

Edellisessä saunaillassa tilanne oli sitten muuttunut. Oikeastaan vahingossa. Oltiin muisteltu sitä Aasian tsunamia ja poliittisen koneiston tolkutonta hitautta asian tiimoilta. Hallintoalamainen oli todennut itsevarmasti, että kyllä tuollaiset asiat pitäisi jättää ihan puhtaasti virkamiesten hoidettavaksi, niin tulisi jotain valmistakin. Virkamiehet saavat kyllä homman pelittämään.

Sosiaalivirkamies oli katsonut Hallintoalamaista ihmettelevällä ilmeellä. Hallintoalamainen ihmetteli vähän miehen hiljaisuutta ja outoa ilmettä, mutta tajusi sitten hänen ihan oikeasti pohtivan, että oliko Hallintoalamainen ollut tosissaan vaiko päästänyt ilmoille vitsin. Sosiaalivirkamies oli aukaissut oluttölkkinsä, ottanut pitkän huikan ja sanonut sitten:

- Aika jännää oikeastaan. Me ollaan suurinpiirtein samanikäisiä. Ja meillä on suurinpiirtein yhtä pitkä työkokemus virkakoneistossa. Ja me ollaan näemmä päädytty aivan erilaisiin johtopäätöksiin. Sinä luotat virkakoneistoon täysin. Minä taas olen menettänyt uskoni siihen aikaa sitten. Ja totaalisesti olen menettänytkin.

Tästä tulikin sitten keskustelua. Ja se eteni myös maahanmuuttoasioihin. Kävi ilmi, että sosiaalivirkamies suhtautui erittäin negatiivisesti humanitaariseen maahanmuuttoon. Hallintoalamaisen oli vaikea hyväksyä tätä, sillä vaikka heidän kaupungissaan ei juuri näitä maahanmuuttajia ollutkaan, oli hän silti seurannut asiaa tiiviisti mediasta ja sen pohjalta ymmärsi, että maahanmuutto on välttämättömyys hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi jatkossakin ja vaikka se tällä hetkellä aiheutti ehkä suuriakin kustannuksia, oli silti muistettava kuitenkin hädänalaisten ihmisten kärsimys ja auttamisen velvollisuus joka koski tietenkin myös Suomea. Ihmisiä ei saanut ajatella pelkkinä kustannusyksiköinä.

Sosiaalivirkamies ei viitsinyt puuttua Hallintoalamaisen mielipiteessä olevaan melkoiseen ristiriitaan vaan kyseli lähinnä mistä hän tietonsa hankkii. Kävi ilmi, että valtamediasta. Siinä vaiheessa Pienyrittäjä puuttui puheeseen ja totesi, että valtamedian tiedot ovat kyllä tiettyyn suuntaan poliittisesti värittyneitä ja on olemassa muitakin tiedonvälityskanavia. Nimenomaan internetissä. Tähän Hallintoalamainen totesi suoraan:

- Vaan kyllä se on kumminkin niin, että minä haluan lukea nimenomaan ammattilaisten tuottamaa toimitettua tekstiä eikä mitään amatöörien blogirävellyksiä. Sen vuoksi tilaan niin Maakuntalehteä kuin Helsingin Sanomia ja seuraan niin Ylen kuin Kolmosenkin uutislähetyksiä. Silloin en ole rajoittunut yhteen tietolähteeseen. Ja saan uutisia ammattilaisilta. Nimenomaan ammattilaisilta. En miltään amatööreiltä.

Pienyrittäjä totesi tähän, että oletkos pannut merkille, että niin Maakuntalehden kuin Hesarinkin kolumnit ovat jo vuosikausia olleet aika pitkälle samanlaisia ja toisiaan toistavia. Nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä. Se, minkä miellät toimitetuksi tekstiksi on itse asiassa pelkkää mielipidekirjoitusta, joka ei sisällä kuin yhden ainoan mielipiteen ja näkökulman. Tähän Hallintoalamainen totesi:

- Mutta kyllä valtamediassa toimitettu teksti on sentään sekä ammattimaista että asiallista. Ei siellä langeta sellaisiin typeriin yleistyksiin ja ylilyönteihin niin kuin vaikka tuo Halla-aho jatkuvasti suoltaa.

Tähän Sosiaalivirkamies kysyi, heittäessään Hallintoalamaiselle samalla jääkaapista uuden oluen:

- Oletko muuten koskaan itse asiassa lukenut Halla-ahon blogia? Ensimmäistäkään kirjoitusta?

- No en, mutta…

- Eli et ole lukenut hepulta ensimmäistäkään kirjoitusta, mutta osaat silti sanoa, mikä niissä on vialla. Eli oliskos niin, että olet lukenut Halla-ahosta näistä lehdistä ja sinulle on kerrottu mitä mieltä sinun pitää niistä olla?

- No mut tajuanhan minä helvetti ittekin, kaikkihan tietää että…

- Ketkä kaikki? Me ei ainakaan tiedetä.

Saunailtaan oli muodostumassa yllättäin musta pilvi. Hallintoalamainen huomasi ihmeekseen, että nämä kaksi mukavaa, aivan tavallista miestä olivatkin jotain aivan muuta. Jotain sellaista, joka oli hänen maailmankuvalleen täysin vierasta. Jotain, jota hänen pitäisi karsastaa ja vierastaa, ja pahasti. Jotain, minkä voisi tulkita ääriainekseksi. Siksi hän olikin ymmällään, sillä nämähän olivat kuitenkin tätä yhtä, hänen vierastamaansa asiaa lukuunottamatta ihan järkeviä ja asiallisia heppuja. Se, mitä seuraavaksi sanottaisiin, ratkaisisi paljon. Pienyrittäjä laukaisi tilanteen:

- Mitenkäs olisi, jos minä laittelen sulle huomenna sähköpostia? Pistän siitä blogista tiettyjä juttuja linkkinä. Järkimiehenä sinä muodostat niistä itse mielipiteesi ja sinullahan on siihen oikeuskin. Ei sinulle kukaan tule sanelemaan, mitä mieltä sinun pitää olla. Tai emme ainakaan me. Tiedät sitten perskohtaisesti, mistä siinä on puhe ja palaat sitten asiaan, jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, niin jätät palaamatta. Vaan eiköhän lähdetä taas löylyyn ja kohtahan niiltä sun kaapelikanavilta tulee sitä jalkapalloa. Kenelle tuore kalja?

- Mulle.

- Mulle ja.

Pienyrittäjän ojentamien oluttölkkien myötä pilvi väistyi ja saunailta jatkui normaaliin malliin. Seuraavana iltana Hallintoalamainen kävi sähköpostillaan ja huomasi Pienyrittäjän lähettäneen hänelle viestin. Hallintoalamainen muisti kyllä eilisen keskustelun, mutta oli ajatellut, etteivät miehet siihen enää palaa. Hän ei ollut oikeastaan kovinkaan mielissään siitä, että Pienyrittäjä oli viestinsä mukana laittanut lupaamansa linkkilistan. Hän tunsi, että miehet olivat käyneet sorkkimassa hänen jo betoniin valamia mielipiteitä, eikä hän halunnut yhtään enempää häiritseviä ajatuksia niitä jyrsimään. Hän tuumi kuitenkin, että luetaan noita nyt sitten, kun kerran on lähetetty ja aukaisi ensimmäisen linkin. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän sulki koneen suurta vihaa tuntien. Oikeastaan häntä puistatti. Hän suorastaan läjäytti läppärin kannen kiinni, pesi hampaansa, meni pahantuulisena nukkumaan ja nukkui levotonta ja katkonaista unta.

Seuraavana päivänä hän mietti kokemaansa. Hallintoalamainen ei ollut ensinkään tyhmä mies. Itse asiassa hän oli varsin  nopeaälyinen ja pystyi hyvinkin analyyttiseen ajatteluun, mikäli siihen tarvetta oli. Ja nyt siihen nimenomaan oli tarvetta. Sillä hän ihmetteli vihaansa. Se oli ollut syvä, musta, muodoton ja hahmoton. Hän ihmetteli sitä, miksi vihastui niistä kirjoituksista – tavoistaan poiketen – niin syvästi. Viha oli vain tullut, estänyt lukemisen pitempään ja suorastaan ajanut pois hänet tietokoneelta etsimään unen tuomaa rauhaa.

Sen hän tajusi toki heti, että kirjoitukset olivat kyseenalaistaneet sen maailmankuvan, jonka hän oli rakentanut ja kovasti varjellut. Tottahan siitä suuttuu. Mutta hän myös ymmärsi sen pinnan alla kytevän ajatuksen, joka nyt pullahti esiin. Suurin viha oli tullut siitä, että hänellä ei lukiessaan ollut mitään, jolla kyseenalaistaa näitä Jussi Halla-ahon väitteitä. Hän ymmärsi tajunneensa sen jo lukiessaan, ja tajusi vihan olleen eräänlainen suojareaktio. Se esti häntä kärsimästä tappion. Sillä silloinhan hän olisi tuntenut kärsineensä tappion myös Sosiaalivirkamiehelle ja Pienyrittäjälle, jotka hän oli mieltänyt oraalla olleen riidan ajatusten häiriköiksi.

Ja hänen mieltään alkoi hiertää uusi, inhottava mahdollisuus. Entä jos se ajatusten häirikkö olikin hän itse?

Sitähän ei saisi selville kuin yhdellä tavalla. Hän palasi Scriptan sivuille. Viha oli laantunut, sillä nyt sitä ei tarvittu suojakeinoksi. Hän jatkoi lukemista, ja kehitti toiseksi suojakeinokseen ”ihan perusteltua, mutta pohjimmiltaan olen kuitenkin oikeassa”-menetelmän. Hän tarvitsi sitä voidakseen jatkaa lukemista. Nyt hänen mielensä kaivoi esille kaiken sen humanistisen kieltämisen ja toiveajattelun voiman, minkä hän oli yliopistossa itseensä imenyt. Sen avulla hän pystyi lukemaan tekstiä täysin objektiivisesti ja pystyi myös myöntämään, että faktat olivat kyllä aivan kohdallaan, mutta hän asettui mielessään näitten faktojen yläpuolelle. Eräänlaiseksi korkeammaksi katselijaksi, joka totesi, että vaikka tuon miehen väitteitä ei ehkä pystykään osoittamaan vääräksi, niin häneltä on jäänyt ymmärtämättä se syvempi ymmärrys joka vaatii joskus elämään myös faktoista piittaamattoman ja faktat unohtavan auttamisen, suvaitsemisen, inhimillisyyden ja hyväksymisen hengen mukaisesti. Hengen, joka ei laske kolikoita. Koska tämä Halla-aho ei siihen kykene, hänen täytyy olla faktoistaan huolimatta silti väärässä. Vaikka Hallintoalamainen ei oikein pystynyt osoittamaan, että missä asioissa. Mutta Humanisti hänessä sanoi, että faktoja tärkeämpää on kuitenkin idea. Idea hyvästä. Idea auttamisesta. Idea jostain, jonka hän oli virallisesta mediasta omaksunut. Ei kai kokonainen mediakenttä voinut olla väärässä? Jonkun muun täytyi olla.

Hänessä elävä Humanisti, ja nimenomaan Loukkaantunut Humanisti saattoi todeta voittaneensa ottelun. Hän oli päihittänyt rasismin ja suvaitsemattomuuden. Mutta hänessä oli vieläkin myös Etsijä ja Seikkailija. Se, joka oli elänyt hänessä pikkupoikana ja jota hän ei ollut pystynyt kokonaan karkoittamaan itsestään edes yliopiston tasapäistämis- ja ajatteluntukahduttamismyllyssä. Ainoastaan piilottamaan. Ja nyt se pyrki esille, huomauttaen kiusallisesti, että ei Humanisti ollut voittanut ottelua. Ainoastaan erän. Olisi pelkuruutta perääntyä nyt.

Niinpä hän jatkoi lukemista. Aina suuremmalla kiinnostuksella. Kun kiinnostus kasvoi liian suureksi ja hän huomasi nyökyttelevänsä päätään lukiessaan, hän saattoi aina nousta kirjoituksen yläpuolelle ja katsoa sitä Humanistina. Aivan kuin palauttaen itsensä maan pinnalle. Tai no, oikeastaan maan pinnalta reilusti ylöspäin, mutta siinä suunnassahan totuus tai ainakin oikeus kuitenkin olisi.

Scriptassa oli myös linkkilista toisiin blogeihin. Ja niistä taas toisiin. Hän tutustui monenlaisiin kirjoittajiin. Eri tyylisiin, eri tapaisiin. Oikeastaan heitä yhdisti ainoastaan se tietty asia, minkä Humanisti hänessä mielsi rasismiksi ja ääriajatteluksi. Vaikka ne kirjoittivat kyllä näkemyksensä hyvin mielenkiintoisesti. Välillä jopa erittäin mielenkiintoisesti ja jotenkin tietyllä tavalla perustellummin ja värikkäämmin kuin ne kolumnit, joihin hän oli tottunut lukemissaan paperilehdissä. Mutta ehkä ne valtamedian kolumnit tuntuivat jollain tavoin turvallisemmilta. Aivan kuin ne olisi suunnattu sellaiselle yleisölle, joka ei haluaisi ajatusmaailmaansa järkytettävän. Ihmisille, joita tuli suojella. 

Suojella miltä?

Hallintoalamainen karkoitti mielestään tuon kysymyksen. Se oli liian perustavaa laatua, että hän voisi sitä vielä käsitellä. Toinen kysymys tuli mieleen. Sen oli esittänyt Pienyrittäjä silloin saunaillassa:

- Oletkos pannut merkille, että niin Maakuntalehden kuin Hesarinkin kolumnit ovat jo vuosikausia olleet aika pitkälle samanlaisia ja toisiaan toistavia? Nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä. Se, minkä miellät toimitetuksi tekstiksi on itse asiassa pelkkää mielipidekirjoitusta, joka ei sisällä kuin yhden ainoan mielipiteen ja näkökulman.

Hallintoalamainen tajusi Pienyrittäjän olleen oikeassa. Ja hän hoksasi samalla, että ei ollut enää muistanut katsoa näitä kirjoituksia yläpuolelta Humanistina. Hieman ylimielisenä tarkkailijana. Hän tajusi jo pidemmän aikaa lukeneensa puhtaasta mielenkiinnosta. Hän tunsi itsensä mieheksi, joka oli syönyt koko ikänsä mikrossa lämmitettävää valmispizzaa ja yllättäen hoksanneensa, että kotiruokakin on olemassa. Hämmennys valtasi Hallintoalamaisen mielen. Hän ymmärsi, että tältä illalta oli lopetettava. Muuten hän esittäisi itselleen kysymyksiä, joita hän ei haluaisi esittää. Sillä hän pelkäsi vastauksia. Hän meni vuoteeseensa, nukahti ja näki unta siitä että oli tukkimassa vuotoa padossa. Sormi tukki pienen vuodon. Mutta sen viereen tuli uusi. Pian sormet, kädet ja jalatkin oli käytössä aina uusia vuotoja tukkimassa. Näytti jo siltä kuin hän olisi onnistunut. Kunnes tuli jälleen uusi vuoto. Ja joku unessa sanoi hänelle, että apua ei tule. Pato murtuu.

Ja seuraavana iltana Hallintoalamainen istui tietokoneellaan ja tunsi tekevänsä jotain kiellettyä, mitä hänen ei pitäisi tehdä ja jolla hän asettaisi uhanalaiseksi sen valmiiksi raamitetun elämän, minkä hän oli huolella rakentanut. Jos hän jatkaisi, saattaisi kaikki muuttua pysyvästi. Eikä hän halunnut muutosta siihen valmiiseen mukavaan ja turvalliseen sabluunaan, jonka puitteissa hänen ja hänen perheensä elämä eteni turvallisella radallaan. Mutta jostain syystä hän ei vain pystynyt lopettamaan. Hänen mielessään pyöri jatkuvasti se kysymys, mikä oli pullahtanut edellisenä iltana mieleen.

Miltä häntä suojellaan?

Hän oli taas jollain blogisivulla joka oli käynyt jo tutuksi. Tälläkin sivulla oli linkkilista. Lähes kaikissa blogeissa oli linkkilistalla nimi Rähmispossu. Hallintoalamainen ei ollut vielä käynyt siinä blogissa, sillä nimestä päätellen hän ajatteli sen olevan jonkunlaista kansallismielistä Pahkasikaa. Nyt hän klikkasi sen auki. Se ei ollutkaan Pahkasikaa. Se oli eräänlainen uutispalvelu. Ruotsista. Uutisia, joita suomalainen media ei hänelle kertonut. Hän luki.

ja luki…

ja luki lisää…

ja välillä luki jutussa olevat linkit ruotsalaisiin lähteisiin…

ja luki…

Ja sitten hän ymmärsi. Hän ymmärsi sen, miltä häntä haluttiin suojella. Miltä häntä oltiin suojeltu koko ikänsä. Häntä oltiin suojeltu ajattelemiselta. Suojelu oltiin tehty hänen puolestaan ja hän oli hyväksynyt sen.

Hallintoalamainen tunsi itsensä huijatuksi.

Ja sitten hän tunsi voimakkaan rikinhajun. Hän kääntyi taaksepäin ja näki pöydällä istuvan puolimetrisen, kiiluvasilmäisen, sarvipäisen ja sorkkajalkaisen hahmon. Jostain syystä hän ei pelästynyt eikä edes ajatellut näkevänsä näkyjä. Hahmo hymyili ja kysyi:

- Mahtaakos Hallintoalamainen tuntea minut?

- Meitä ei olla kyllä esitelty. Mutta taidanpa silti tuntea sinut. Minulla on pari päivää ollutkin sellainen tunne, että minua on katseltu. Olisit saanut tulla tosin tänne paljon aikaisemmin. Mutta ehkä minä en ollut siihen vielä valmis. Ottaakos arvoisa Epäilyksen Piru konjakin?

- Jaa, no mikä ettei. Ei se ole tuohesta tehty meikäläisenkään suu. Harvemmin niitä moukkuja vaan minulle tarjotaan. Yleensä pyritään huiskimaan huuthelvettiin.

Hallintoalamainen käveli baarikaapille, otti kaksi oikeaoppista konjakkilasia, laittoi ne pöydälle kumolleen ja kaatoi niihin etiketin mukaiset 4 senttilitraa hyvää konjakkia. Sitten hän katsoi laseja hetken, totesi että paskat, nosti lasit pystyyn ja kaatoi ne reilusti yli puolen välin. Hän tarjosi konjakin pirulle, joka kiitti ja skoolasi hänen kanssaan. Nautinnollisen ähkäisyn jälkeen Hallintoalamainen kysyi Epäilyksen Pirulta:

- No, luetaanko kimpassa vielä lisää blogeja?

- Eipä taida tarvita. Sinähän niitä luet jatkossakin ja pirukos sen tietää vaikka pistät omankin pystyyn. Mutta mitäs jos ihan rupateltaisiin.

- Tämähän sopii. Tosin ei tässä ole hirveästi rupattelemista sinänsä. Ymmärrän nyt, että ajatteluni on kulkenut minulle opetetussa luupissa. Sen ensimmäinen osa oli se, että me tarvitsemme ehdottomasti maahanmuuttajia, sillä taloutemme vaatii sitä. Jos joku perusteli minulle, että se olikin paskapuhetta, niin kuin aika ajoin ihan hyvin perusteltiin, siirryin siihen inhimillisyys- ja auttamisen velvollisuusvaiheeseen ja totesin, että ei ihmistä voi arvostella rahallisesti, missä itsekin puhuin sen ykköskohdan päälle. Mutta eihän se minua haitannut, sillä puhuin mielestäni Virallista Totuutta. Ja kun minulle esitettiin - taas kerran aivan perustellusti - että tähän auttamiseen eivät tänne maahamme tulleet ole oikein vastanneet sillä lailla kuin sivistyneitten ihmisten kuului vastata, niin siirryin sitten vaiheeseen kolme, jossa totesin asian esittäjän olevan rasisti, ja sen vuoksi tietysti kategorisesti väärässä. Sillä tavoin vältyin perusteluilta ja ajattelulta yleensäkin. Ja sittenhän saatoinkin taas siirtyä turvallisesti vaiheeseen yksi. Eräänlainen ikiliikkuja. Ympyrä on pyörinyt vuosikausia. Olen ollut pelkkä hyödyllinen idiootti, joka on ladellut sitä tekstiä, mitä minulle on syötetty. Mitään kyseenalaistamatta. Edes mitään ajattelematta. Ja minä olen hyväksynyt sen. Voi helvetti, että minä olen ollut tyhmä.

- Mitenkäs meinaat jatkossa menetellä?

- Pienin askelin. Tuskin minusta mikään suuri aktivisti tulee. Muttei myöskään enää passiivinen hyväksyjä. Ensiksi taidan kutsua naapurini tänne saunomaan. Minulla saattaa olla niitten kanssa juteltavaa. Ja sitten täytynee ottaa vaimon kanssa asia puheeksi. Sehän tietysti suuttuu ja pistää piparin kortille määrittelemättömäksi ajaksi. Mutta ei se mitään. Tässä iässä kun ei häntä enää heiluta koiraa vaan koira häntää. Ja tunnenhan minä vaimoni. Ihminenhän hänkin vain on. Ei mene kuin pari viikkoa, kun häntä alkaa taas kutittaa ja minun pitää rapsutella.

Epäilyksen Piru kiitti konjakista, puristi hallintoalamaisen kättä ja totesi, että eipä minulla täällä ole enää tehtävää. Oikein hyvää ja nuivaa jatkoa. Hallintoalamainen katseli pirun poistuttua ilmaan jäänyttä rikkipilveä ja kuuli kuinka hänen vaimonsa tuli huoneeseen ihmetellen.

- Kuinkas sinä vielä hereillä olet?Ja mikä ihme täällä haisee?

- Ajattelun vapaus, rakas vaimoni, ajattelun vapaus.