LOUKKAUS JA UHKA

Harvemmalle lukijalle on yllätys, että islamilaisissa maissa on taas kertaalleen kovasti protestoitu ja oltu pahalla päällä. Näille maille ja kansoille on tietysti tyypillistä, että mielenosoitus ja mellakka eivät merkityksiltään juurikaan eroa toisistaan, joten asiaan kuuluu myös niin kiinteän kuin irtaimen omaisuuden tuhoaminen ja kaikenlainen ihmisten vahingoittaminen. Tähän mennessä parhaiten on onnistuttu Nigerissä, jossa on parin päivän aikana saatu aikaan neljä ruumista, 45 loukkaantunutta ja seitsemän poltettua kristillistä kirkkoa. 

Näitten lähes rauhanomaisten mielenilmaisujen takana on tietysti se, että islamilaiset henkilöt ovat perin juurin loukkaantuneet näistä Charlie Hebdon tapahtumista. Luonnollisesti he eivät ole loukkaantuneet siitä, että heidän uskonveljensä menivät ja ampuivat ihmisiä, vaan siitä, ettei se kuvien piirtäminen loppunut vieläkään, joten lehden kanteen piirretyn profeetan kunnia vaati verta tai vähintäänkin helvetinmoisen määrän rikottuja ikkunoita. 

Saahan sitä loukkaantua, ei siinä mitään. Itsekin olen aika ajoin loukkaantunut. Minä kun kuulun siihen hyvin suureen ryhmään länsimaisia ihmisiä, joitten mielestä on hyvin loukkaavaa toimia esimerkiksi ISIS-tyyliin eli laittaa ihmisiä polvilleen riviin ja ampua heitä päähän jos satutaan olemaan hyvällä tuulella ja jos ollaan taas huonolla tuulella, niin nirhiä heiltä puukolla päät irti. Ja sen päälle kuvata kaikki videolle ja laittaa nettiin saatesanoilla että tätä herkkua on luvassa teillekin. Tämä on mielestäni hyvin loukkaavaa. Olisivat mieluummin piirtäneet meistä vääräuskoisista vaikka mauttomia pilakuvia. Sen kanssa pystyy aina elämään. Tuon tappamisen kanssa on vähän huonompaa. Mutta siitä huolimatta niin minä, kuin muutkaan kaltaiseni emme ole kiinnostuneita laittamaan paikkoja paskaksi ja palamaan. Saati sitten lähteä vahingoittamaan ihmisiä.

Kirjoitan mielummin loukkaantumisestani blogissani ja vielä perustellen, miksi olen loukkaantunut, vetoamatta joihinkin aikaa sitten kirjoitettujen kirjojen pyhiin lauseisiin. Tietysti jos tekstini käännettäisiin vaikkapa arabiaksi, ne loukkaisivat syvästi heppuja, jotka juuri olivat tyhjentäneet pistooliensa lippaat toisten heppujen pääkoppaan. Ja silloin moni tiedostava henkilö taas tuumaisi, että onkohan Ykänkään pakko mennä provosoimaan tuolla tavalla. Ne samat tyypit, jotka vielä viikko sitten meuhkasivat sananvapauden loukkaamattomuudesta. 

Tällä hetkellä kansallismielisten ”rankin” tapa osoittaa mieltä ja esittää huolestumisensa islamin leviämisestä on Saksasta alkanut Pegida-liike, jota suomalainen media luonnollisesti kuvaa vuoronperään populistiseksi ja vuoronperään äärioikeistolaiseksi. Liike järjestää rauhallisia mielenosoituksia, joihin osallistuvat tavalliset ihmiset. Niissä ei kuole ihmisiä, eikä tuhoudu omaisuutta. Jos vastamielenosoituksia järjestävät vasemmistolaiset elämyspartisaanit paikkoja rikkovatkin, se kuuluu näitten elämyspartisaanien vastuulle.

Luulisi, että tällainen hiljainen ja rauhallinen tapa osoittaa mieltään ei provosoisi edes islamilaisia. Mutta tämäkin on liikaa. Tämäkin on loukkaavaa. Se kävi ilmi tuoreeltaan, kun Saksan poliisi on kieltänyt liikkeen maanantaisen marssin Dresdenissä. Mikä oli syynä? Mikäpä muukaan kuin terroriuhka. Jälleen kerran on loukattu niin paljon, että sanat eivät riitä, vaan pyssyt kaivetaan esille. On huomattavaa, että liike vastustaa Euroopan islamilaistumista. Ja tämä on islamilaisten mielestä niin loukkaavaa, että se oikeuttaa väkivaltaan. Toistan: islamilaistumisen vastustaminen on niin loukkaavaa, että se oikeuttaa väkivaltaan. Jääkö silloin jäljelle vain joko islamilaistumisen aktiivinen tai passiivinen hyväksyminen?

Tavallinen ihminen, minä muitten muassa päätyy helposti johtopäätökseen, että meihin eurooppalaisiin kohdistuu uhka. Samaa mieltä on myös media ja kaikenkarvaiset asiantuntijat. Tosin heidän mielestään se uhka olemme me itse. Me tavalliset, kansallismieliset, yhteiskuntaa pystyssä pitävät ihmiset. Mutta kansallismielisyydestä käytetään myös termiä nationalismi. Ja koska esimerkiksi hahmotushäiriöstä kärsivä mediamme ei pysty erottamaan toisistaan sanoja nationalismi ja natsismi, on nationalismi se sana, joka pistää tiedostavan ihmisen järjen hirttämään kiinni. Erinomaisena esimerkkinä on tuore Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jossa kukas muukaan kuin suuri ajattelija Saska Saarikoski varoittaa meitä taas kertaalleen nationalismista. Hänhän toki käyttää termiä äärinationalisti, mutta sen termin sisään kuulun niin minä, pääosa tämän blogin lukijoista kuin Pegida-liikkeen mielenosoittajat. Joiden rauhallista mielenilmausta uhattiin islamilaisten terrori-iskulla. Saarikoski ei muuta tunnekaan kuin äärinationalismin.

Saarikoskelle nationalismi on Herrasta Perkeleestä. Itse ajattelen niin, että nationalismin seurauksena syntyivät mm. sellaiset valtiot kuin Suomi, Viro, Latvia ja Liettua. En usko, että näitten valtioitten syntyminen on rikos ihmiskuntaa kohtaan. Mutta Saska ei olisi Saska, ellei hän löytäisi nationalisminvastaisuuteensa joka kerralla yhden vaihteen lisää. Tähän mennessä Saska on todennut meille nationalisteille että lopettakaa heti, koska Hitler. Nyt hän lyö pykälän lisää, ja toteaa, että lopettakaa heti, koska Stalin:

Euroopassa keksittiin 1800-luvulla nationalismin aate, jonka mukaan valtio, kansakunta ja kansallinen kulttuuri kuuluivat samaan pakettiin, mitä harva oli ennen sitä tullut edes ajatelleeksi.

Kansallisuusajattelu johti vähemmistöjen sortoon, pakkosiirtoihin ja kansanmurhiin monessa maassa, totaalisimmin Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa. Viimeksi nationalismin kauhuja saatiin todistaa 20 vuotta sitten Balkanilla.

Vaatii jo varsin suurta pokkaa ja kekseliäisyyttä varoittaa nationalismista ja perustella se Stalinin Neuvostoliitolla. Lienenkö koulussa lukenut vääriä historiankirjoja, mutta ainakin itse muistan, että kyseinen Stalin oli gruusialainen. Jos hän olisi ollut nationalisti, hän olisi pysynyt Gruusiassa ja pyrkinyt toimimaan siellä oman maansa parhaaksi. Sen sijaan hän toimi tavalla, mikä muuten nykyisessä antinationalistisessa EU:ssakin on kovasti suosittua, eli hylkäsi ahtaan kansallisen viitekehyksen ja siirtyi suurempaan, monikansalliseen ja maitten rajat ylittävään järjestelmään. Tässä järjestelmässä hän saavutti erittäin menestyksekkään aseman ja onnistui internationaalisessa hengessä tapattamaan kymmeniä miljoonia ihmisiä kymmenistä eri kansakunnista.

Ja eikös se Jugoslaviankin sisällissota ollut erään monikulttuurisen kokeilun traaginen loppu?

Toistan: Saska Saarikoski varoittaa nationalismista ja käyttää esimerkkinä Stalinin Neuvostoliittoa. Pistäähän hän vielä pisteeksi i:n päälle väitteen, että myös maailmanlaajuiseen kalifaattiin pyrkivä ISIS edustaa itse asiassa kansallismielisyyttä. Loogista jatkumoa Saskan linjalle, sillä hänhän edustaa poliittista ideologiaa nimeltä saskasaarikoskismi, jonka pohjaidea on se, että hän opettaa ja rahvas kuuntelee. Ja hänet on hitto vieköön otettava tosissaan. Muuten hän puolestaan loukkaantuu. Ja se vittuilu saa muuten luvan nyt loppua.

Siihen todetaan hotellin respastakin, että hei jätkät, jos se Saskalle vittuilu ei nyt lopu, niin sitten se vaan jatkuu. Joka tapauksessa Suomen suurin päivälehti Helsingin Sanomat piti Saskan avautumista todellakin niin tärkeänä, että julkaisi sen pääkirjoituksenaan. Jolloin respan on pakko pölliä tähän kirjoitukseen kommentti, jonka lausui Hommaforumin nimimerkki Tuo Mies:

Eräs naispuolinen sukulaiseni pyrkikin aina lukemaan Hesarin pääkirjoitukset jotta tietäisi mitä ajatella päivän kysymyksistä. Hän dementoitui sisarusparvesta ensimmäisenä.

Tämän päivän Euroopassa on päädytty siihen mielipuoliseen tilanteeseen, jossa tappaminen, polttaminen ja tuhoaminen perustellaan loukkaantumisella ja sillä, että islamilainen oppirakenne ei sinänsä tapa ketään, eivätkä nämä ihmiset toteuta todellista, länsimaalaisten asiantuntijoitten määrittelemää islamia. Ihmisten kuolema ei ole sinänsä ongelma, vaan se, että heidän kuolemansa saadaan selitettyä oikeaan viitekehykseen. Tappajina ja riehujina toimivat islamilaiset ihmiset. Mutta koska heidän toimintansa ei ole länsimaisen asiantuntijan mukaan islamia, me emme saisi edelleenkään suhtautua islamiin ja islamilaisiin ihmisiin minkäänlaisella epäluulolla.

Jos Pegida-mielenosoituksen sivustalla olisi henkilö, joka kantaisi kylttiä ”Allah on Suuri”, hän pääsisi varmasti kotiin omin jaloin. Jos taas islamissa maissa pidetyissä mielenosoituksissa joku kantaisi kylttiä ”Je suis Charlie”, hänet revittäisiin kappaleiksi. Islamilaisten ihmisten toimesta.

Siitä huolimatta virallinen uhka ei ole islam, eikä islamilaiset ihmiset. Virallisena uhkana ovat tavalliset nationalistiset ihmiset. Jotka eivät tapa, vaan puhuvat ja kirjoittavat. Näköjään eurooppalaiselle tiedostavalle eliitille sana on väkivaltaa suurempi uhka. Väkivaltaa voidaan sietää, sanaa ei. Väkivallan voi selittää olemattomaksi. Perusteltua viestiä ei. Se voidaan yrittää vain vaientaa.

Lopuksi vielä:

Minähän en ole uskonnollinen. Tuumin, että jos kuoleman jälkeen on jotakin, niin sittenhän minä sen näen. Jos sen jälkeen ei ole mitään, en minä siitä mitään tajuakaan ja senkin kanssa kyllä pärjää. Siitä huolimatta, nykyistä uskontojen välistä varsin yksipuolista rähinöintiä katsellessa totean sen, minkä aikanaan äänimies Hössen suulla totesin, eli jos kristittyjen Jumala ja islamilaisten Allah ottaisivat sylipainin, niin Jumala ottaisi jo ensimmäisessä erässä selkävoiton.

Jaa miksikö?

Jumalahan tuumii, että tehkääpä maan matoset elämällänne minkä teette, mutta kuoleman jälkeen se olen minä, joka sanoo mistä närhi paskoo. Minulla on kaikkeuden suurin haba, enkä minä tarvitse teidän apuanne.

Sen sijaan Allah tuntuu tarvitsevan huomattavasti enemmän maanpäällistä apua kannattajiltaan. Ja sitähän hän toki saa. Niin omilta kuin vierailta.