YRJÖPÄ VAAN HYVINNIIN, PERSKELES

Eli tarina siitä, kuinka pikku-Ykästä tuli iso, paha ja nuiva Yrjö

Kirjoitin hiljattain tarinan Hallintoalamainen ja Epäilyksen Piru, joka oli tietynlainen kooste useista henkilöistä ja tapahtumista koottuna yhden henkilön elettäväksi. Kyseessähän oli se prosessi, milloin ihminen ns. nuivistuu. Nuivistuminen voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta yleensä sillä mielletään, että huomaa niin hillittömän maahanmuuttopolitiikan kuin monikulttuurisuuden pakkohaalimisen olevan maallemme ja kansallemme äärimmäisen vahingollista. Yleensä nuivistumiseen liittyy myös vahvana tunne, että jumaliste, minuahan on kusetettu.

Ihminen voi olla nuiva nähdäkseni kolmella eri tasolla. Ensimmäisellä tasolla hän on nuiva omassa mielessään, eikä kerro asiasta kuin korkeintaan läheisilleen. Toisella tasolla, missä itsekin majailen hän on nuiva julkisesti siten, että tuo esille ajatuksensa ja mielipiteensä erityisesti internetissä, muttei paljasta henkilöllisyyttään. Tämä on valitettavasti monelle ihmiselle pakkotilanne, sillä ihmisen pääelinkeino on syöminen ja julkinuivuus ei millään muotoa edistä julkisella sektorilla työskentelevän ihmisen urakehitystä ja saattaa pahimmassa tapauksessa tehdä urasta entisen. Kolmannella tasolla ihmiset toimivat sitten omalla nimellään ja pyrkivät muuttamaan vallitsevaa asiantilaa poliittisin keinoin. Heille nostan hattua taivaan korkealle.

Nuivistuminen on kiinnostavaa ihan inhimilliseltä taholtakin katsottuna. Siitä on osoituksena esimerkiksi Hommaforumilla sijaitseva ”Milloin ja miten nuivistuit”-keskusteluketju, jossa on tällä hetkellä muistelmia kaikkiaan 28 sivua, ja sieltä löytyy monenlaisia teitä tänne niin sanotulle Voiman Pimeälle Puolelle. Kertomuksia siitä, kuinka suomut putosivat silmiltä.

Olen itse syntynyt 1960-luvun puolivälin kieppeillä ja minun käy sääliksi sanotaanko vuonna 1995 syntyneitä nuoria ihmisiä. Heidän elämässään nuivuus on jo pakon opettama asia ja ihmisen on jo melko pian valittava, onko nuiva vaiko ei. Meidän ikäluokkamme ei sitä tarvinnut tehdä. Nuivuutta ei ollut, koska sille ei ollut mitään tarvettakaan. YYA ja suomettuneisuus olivat tietenkin joka hetki tapetilla, sitä suorastaan elettiin ja hengitettiin, mutta kyseessä on kuitenkin eri asia kuin se nuivuus, jonka syyt tulivat 1990-luvulla ja siitä eteenpäin.

Ajattelin naputella muutaman rivin siitä kuinka itse nuivistuin ja miten minusta kehittyi sen sortin Voiman Pimeän Puolen kulkija, kuin mitä nyt olen. Luulen, että oma ikäluokkani tunnistaa siitä varsin tuttuja piirteitä ja nuoremmat taas voivat todeta, kuinka eri lailla he ovat päätyneet ratkaisuihinsa.

Yhteiskunnallinen hahmottaminen, tai ainakin sellaisen esiaste alkoi minulla joskus 1970-luvun alkupuolella. Tai no, niin kuin olen joskus ennenkin todennut, ymmärsin jo suurinpiirtein (meille oli tullut televisio) vuonna 1969 että oli olemassa joku sellainen kuin Vietnamin sota, mutta se jäi hahmottamatta, että mikä on Vietnam ja mikä on sota. Mutta aloitettuani kansakoulun törmäsin ensimmäiseen asiaan, jota saattaisi kutsua mokuttamisen esiasteeksi, ja se oli meille nulikoille jatkuvasti syötetty syyllisyys täydestä lautasesta.

Olihan meinaan niin, että mikäli jollekin oppilaalle ei kouluruoka maistunut niin, että lautanen olisi tullut lapioitua tyhjäksi, oli seurauksena luento nälkää näkevistä afrikkalaisista lapsista ja siitä, kuinka oppilaan tulisi hävetä kun hän ei syö ruokaansa vaikka toisilla on nälkä. Sainhan tästä luennosta oman osani minäkin. Olin silloin Pikku-Ykä, eikä minulla ollut vielä tarvittavia sanoja ilmaisemaan silloista tunnettani asiasta, mutta jotenkin niinhän se tunne meni, että jos minä nyt äyskäröin tämän lopunkin tillilihan naamariini, niin millähän ihmeen konstilla se vie nälän tuolta neekerilapselta, joka tuijottaa minua tuolla luokkahuoneen seinän julisteessa? Mutta vaikka tarvittavat sanat olisivat silloin löytyneet, olisin ymmärtänyt jättää ne sanomatta, sillä silloiseen maailmanaikaan ei opettajille sanottu vastaan.

Yleensäkin kansakoulussa ja sittemmin peruskoulun alaluokilla kehitysmaat olivat ärsyttävään asti pakollinen must ja pop, YK:ta ja Unicefia julistettiin joka helvatun välissä ja meille nulikoille tehtiin selväksi, että jostain syystä meidän on hävettävä omaa hyvinvointiamme ja tunnettava syyllisyyttä Afrikan köyhyydestä ja nälästä. Tämä siis koulussa. Kotona eivät vanhemmat Perskeleet vedonneet nälkäiseen neekerilapseen milloinkaan. Luultavasti hekin olivat tympiintyneet jatkuvaan kehitysmaa- ja kehitysapuhypetykseen, jota riitti sitten Yleisradion sillä yhdellä ainoalla kanavalla, mikä Nyhtänköljässä silloin näkyi. Niin kuin olin sitten jossain vaiheessa kovasti tympiintynyt minäkin. Pieni lapsi imee tietysti opettajan sanoman kuin pesusieni, mutta liika on liikaa, pikkunen pojannulikka ei kestä kuin tietyn määrän yleistä pakkosyötettyä maailmantuskaa ja viranomaispakotettua ventovieraaseen kohdistettua rakkautta joten jossain vaiheessa aloin ihmetellä, että mitähän ihmeen pahaa niin minä, kuin Nyhtänköljän kunta kuin koko laaja Suomenmaa oltiin loppujen lopuksi sille Afrikalle tehty, kun sitä pitää joka väliin hokea. 

Afrikan maita ja kansoja ei koskaan syyllistetty omasta tilastaan. Siirtomaa-ajan riistosta kyllä jaksettiin vaahdota. Niin paljon ei minusta vielä individualistia löytynyt, että olisin pikkupoikana osannut esittää kysymyksen afrikkalaisten mahdollisesta omasta vastuusta asioittensa tilasta. Siihen ei kerta kaikkiaan annettu mahdollisuutta. Varsinaisesti asia ponnahti mieleeni myöhemmin, jolloin törmäsin termiin kwashiorkor, joka on tietysti se aliravitsemuksen aiheuttama sairaus, jota nekin afrikkalaismukulat, joka Unicefin julisteessa luokkamme seinällä minua syyttävästi katsoivat, kärsivät vaivanaan. Vaivana, jonka syömättä jättämäni tilliliha oli mahdollisesti aiheuttanut.

Kwashiorkorhan tarkoittaa käännettynä, ”hän, joka sai veljen”. Siinä vaiheessa alkoi mielessä kyteä, että mikäli siellä on niin tolkuton nälkä, niin miksi niitä nälkään kuolevia pitää ehdoin tahdoin tehdä vielä lisää. Vasta myöhemmässä vaiheessa sitten minullekin vahvistui, että Afrikan mailla oli ihan oikeasti osuus omaan kurjuuteensa, eikä sinne pumpattu kehitysapu auttanut mitään, vaikka meille 1970-luvulla niin kovasti varsinkin Tansaniassa tehtyä suomalaista kehitysaputyötä mainostettiinkin.

Kehitysavusta voidaan mennä vuoteen 1984, jolloin ensimmäisen kerran mieleeni juolahti epäilys, että kehitysmaiden näkyvä auttaminen saattaa olla myös keppihevonen sille, että länsimainen viihdetaiteilija keksii hienon keinon hankkia boostia hiipuvalle uralleen. Kyseessä oli tietenkin Bob Geldofin masinoima Band Aid ja sitä seurannut Live Aid. Se ei vaan jotenkin mennyt läpi silloin varusmiespalvelustaan suorittavalle Ykälle ja mielestäni saavutti itseään korostavassa jeesustelussaan ällöttävän tason. Jonka taas onnistui vielä ylittämään suomalaisten nilkkien perässä tekemä ”Maksamme Velkaa”, joka oli ja on yksi kaikkein hirvittävimpiä Suomessa tehtyjä musiikillisia tekeleitä niin musiikillisesti kuin tekopyhyytensä kautta yleensäkin. Silloinen tykkijulli-Ykä muistaa miettineensä, että mitähän ihmettä minä itse asiassa mahdan olla Afrikalle velkaa, mistä se velka on peräisin, mikä sen summa on ja ennen kaikkea millä helvetin oikeudella joku Juice Leskinen perää minua sitä maksamaan.

Yleensäkin niistä ajoista sai alkunsa varmaan vieläkin jatkuva ilmiö, jota voisin kutsua vaikka termillä ”siellä ja siellä menee huonosti, nyt ei auta muu kuin kerääntyä kokoon ja soittaa rock”. Ainoa, mikä näissä tapahtumissa oli varmaa, oli yleinen hulina ja varma krapula. Mutta olihan krapulassa osallistuva maku ja hei, nää tukifestarithan jatkuu vielä tänäänkin, että ei muuta kuin välittömästi loiventamaan. Siellä jo joku bändi on aloittamassa.

Jospa näistä Band Aideista hyppäämme muutaman vuoden taaksepäin, 1970-luvun lopulle. Aihe jatkuu tosin osittain samana. Jos suomalaisille hallintoalamaisille oltiin koko 1970-luvun syötetty Afrikkaa suurina ja vielä suurempina annoksina, niin toinen kyllästymiseen asti tuputettu asia oli rauhankasvatus, joka jopa Pikku-Ykän (jo) silloin rajoittuneen huomiokyvyn mukaan oli nimenomaan tietystä poliittisesta suunnasta määriteltyä Vain Meidän Rauhaa, joka ei muita rauhan muotoja hyväksynyt millään.

Tätä rauhanmakkaraa väkisin jältätessään Ykäkin törmäsi Suomessa lähes hysterian tasolle nousseeseen ilmiöön eli Ydinaseettomaan Pohjolaan. Teini-ikäinen Ykä ei löytänyt tuntemuksilleen silloinkaan kuvaavia sanoja, mutta kasvaneen kyllästymisen saattoi myöhemmin pukea sanoiksi niin, että koko hysteria antoi hyvin monelle ihmiselle matkalipun valmiiksi rakennettuun ideologiseen junaan, jossa itse asia ei ole tärkein, vaan sen mukanaan tuoma egoistinen ylensyönti, joka antoi mahdollisuuden katsoa toisia – vähemmän edistyksellisiä ihmisiä – nenänvartta pitkin, vaikka oman ajattelun substanssi ei siihen olisi oikeutta antanutkaan. Mutta valmiiksi ladeltua ideologista totuutta julistaessa ja nimilistoja kerätessä varsinkin monella naisella olo oli tiedostavan täyteläinen. Kyseessä oli eräänlainen egoismin ja joukkohysterian sekoitus, johon niin Ykä kuin moni muukin heppu perin pohjin kyllästyi, ja sitä mukaa kehitti tietynlaista esinuivuutta. Valitettavasti Ydinaseeton Pohjola oli vain lievähkö harjoitus siinä egoistisessa joukkohysteriassa, joka sitten Suomen valtasi 1990-luvulla ja aina siitä eteenpäin. 

Mutta siitä myöhemmin kirjoituksessa, joten palataan takaisin 1970-luvulle ja siirrytään toiseen ilmiöön, joka liittyy osittain aiheeseen. Se on kytköksissä sinänsä edelliseen ja on omalta osaltaan aiheuttanut nälkää ja kurjuutta, ja jota ei mielellään mediassa mainostettu, koska se soti kehitysmaaidealismia vastaan. 1970-luvullahan elettiin vielä siirtomaasotien aikaa. Erityisesti Portugalin siirtomaat taistelivat emämaataan vastaan. Samoin Rhodesiassa alettiin taistella valkoista valtaa vastaan. Uutisointi näistä taisteluista tuli tietysti virallisen median kautta (muutahan ei ollutkaan) ja siitä hahmottui sellainen kuva, että sen myötä Pikku-Ykäkin piti näitä vapaustaisteluja oikeutettuina. Kyllähän sentään kansoilla oli oikeus itsenäisyyteen, kun kerran Suomellakin. Jotenkin mediassa vain puhuttiin Angolan kansasta, Mosambikin kansasta jne. vaikka eihän sellaisia ollut olemassakaan. Olipahan vain suuri joukko erilaisia kansanryhmiä samojen rajojen sisällä.

Kun Afrikan maat sitten vapautuivat siirtomaavallasta, ei ampuminen siellä tietenkään loppunut, vaan kaikenkarvaiset sissiliikkeet aloittivat keskinäisen lahtaamisen, joka päättyi pääosin marxilaisten liikkeitten voittoon. Angolassa voitti MPLA. Mosambikissa Frelimo. Rhodesiassa siirryttiin mustien valtaan ja siitä tuli Zimbabwe. Nälkä ja kurjuus Afrikassa jatkui, ja itse asiassa jatkuvien sotien ja toinen toistaan hullumpien hirmuhallitsijoitten myötä paheni, ja uutisoinnissa törmäsin asiaan, jota myöhemmin nimitettiin poliittiseksi korrektiudeksi, eli Afrikan kurjuus ei kuitenkaan ollut afrikkalaisten omaa syytä, vaan jotenkin se edelleenkin vyörytettiin länsimaitten kontolle. Jälkeenpäin ajatellen on usein käynyt mielessä, että näinköhän noilla mailla olisi parempi olla, jos ne olisivat edelleen siirtomaita.

Olihan Afrikassa toki niinkin hurjia diktaattoreja, että länsimainen mediakin reagoi. Tunnetuin oli tietysti Ugandan Idi Amin. Tietysti suomalainenkin media pääosin esitti Aminin lähinnä itselleen mitaleita jakavana vitsinä, ja miehen hirmuteoista kuultiin laajemmin vasta myöhemmin. Yhtä kaikki, Idi Aminin vallan loppuessa Ykäkin näki eräänlaisen afrikkalaisen menestystarinan, jota seurasi uutisista hyvin mielenkiinnolla. 

Aminhan oli hyökännyt joukkoineen vuoden 1978 loppupuolella Tansanian puolelle. Tansanialaiset vetivät herneet nenään, mobilisoivat joukkonsa, totesivat että osataan sitä täälläkin ja pistivät Ugandan armeijaa kunnolla kuokkaan. Tansanialaisjoukot valtasivat Ugandan pääkaupungin Kampalan jossa heidät otettiin vapauttajina vastaan ja pakottivat Idi Aminin lähtemään maasta. Kaunis tarina oikeastaan. Afrikkalainen veljenkäden ojennus. Ylen uutisissa raportoitiin tapahtumista varsin paljon. Onnellinen afrikkalainen loppu, joka jätti tietyllä tavalla hyvän maun suomalaistenkin suuhun. Annettiinhan sinne Tansaniaan sitä kehitysapuakin.

Siihen se uutisointi tietysti jäikin, eikä sitä hirveästi mainostettu, että Aminin joukkojen puolella tappeli myös PLO:n joukkoja ja libyalaisia. Eikä siitäkään samalla mitalla uutisoitu, että Ugandassa jatkui terrori ja alkoi melkein heti uusi sisällissota. Vanhat konstit, pärstät vain vaihtuivat. Olisiko niin, että Idi Amin oli ensimmäisiä niitä kuuluisia yksittäistapauksia? Hän kun oli uskonnoltaan muslimi.

Mutta niin vain jäi meikäläisenkin mieleen pääosin se, että Ugandassa päästiin pahasta eroon. Se oltiin pystytty henkilöimään yhteen mieheen, eivätkä afrikkalaiset edelleenkään olleet vastuussa heihin kohdistuvasta heidän itsensä tekemästä pahasta. 

Noin vuotta aikaisemmin oltiin kerrottu eräs toinen afrikkalainen tarina, joskaan ilman suurta menestystä. Silloin käytiin Ogadenin sota, jossa joku valtio, hetki, mikäs sen nimi oli kun ei heti muista, niin joo, Somalia hyökkäsi naapurimaansa Etiopian kimppuun. Etiopian muisti paremmin, kun siellä oli niitä kovia juoksijoita. No, Somalia sai alkumenestystä ja eteni. Sitten Etiopia teki kuubalaisten avulla vastahyökkäyksen ja ajoi somalit takaisin. Rajoja ei siirretty. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä, saattoi somalialainen solttu tuumia marssiessaan rynkky olalla rajan yli omalle puolelleen.

Niin Ykä kuin varmaan likimain jokainen sen aikainen suomalainen tuumi rähinästä että kiinnostaa kuin kilo paskaa. Antaapa noitten rähistä keskenään, jos kerran huvittaa. Eihän noista meille kuitenkaan koskaan mitään harmia kerry. Jos näin jälkeenpäin niputettaisiin suomalaisten kaikkien aikojen suurimmat virhearviot, niin epäilemättä tämä päätyisi TOP 3:een.

Siinäpä siirryttiin sitten 1980-luvulle ja minäkin kauhistelin muitten mukana Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa. Tai no, en pahemmin julkisesti koska asia ei loppujen lopuksi tippaakaan kiinnostanut, mutta koska se oli asia, jota piti kauhistella, totesin minäkin kysyttäessä että on se vaan hullun touhua se, on se niin, hjuu. Etelä-Afrikan valkoista valtaa vihattiin lännessä, sitä piti vihata, sitä rakastettiin vihata ja kun muita uutislähteitä virallisen median lisäksi ei ollut, oli muuhun johtopäätökseen vaikea päätyä. Varsinkin kun Suomessa vielä siihen aikaan elettiin Neuvostoliiton naapurina ja tuumittiin, että mitenkähän sen Glasnostin ja Perestroikan kanssa oikein käy ja se oli se suurin asia, millä kumminkin oli tavalliselle suomalaiselle merkitystä.

Tokihan apartheidia kauhistellessa sai moni viihdeartisti ympäri maailman taas mahdollisuuden tehdä menestyksekkäitä kappaleita ja Suomessakin todettiin taas useampaankin kertaan, että nyt ei taas kertaalleen auta mikään muu kuin soittaa rock. Känni päälle! Taas tuli maailma pelastettua! Minkäs puolesta me muuten mentiinkään näille festareille? Muistaako kukaan?

Palataan jälleen 1970-luvun alkuun ja aiheeseen, mikä nykyisin on sattuneesta syystä kovasti tapetilla eli pakolaisiin. Suomessa oli 1970-luvulla pakolaisia. Ne olivat chileläisiä ja yksi perhe asusteli Nyhtänköljässäkin. He olivat oikeita pakolaisia, jotka olivat paenneet selvää kuoleman ja kidutuksen uhkaa. Se on tietysti eri asia, että pelastiko Augusto Pinochet tekemällään pahalla Chilen vielä suuremmalta pahalta, mutta se on eri tuumailun paikka se.

Joka tapauksessa nämä pakolaiset olivat pakolaisia, eivät turvapaikkaturisteja eivätkä jalustalle nostettuja ikoneja. Heistä ei ollut kenelläkään pahaa sanottavaa. Ei heitä oikein huomannutkaan, sillä he sopeutuvat suomalaiseen elämänmuotoon aivan hyvin. Ehkä Suomi ja Chile eivät kulttuuriltaan ole loppujen lopuksi niin erilaisia. Eikä heistä erikseen tehty varsinaista numeroa. Ja lopulta, kun tilanne Chilessä muuttui, he pääosin palasivat kotiinsa.

Chileläisiä pakolaisia oli sopivan vähän, he olivat oikeita pakolaisia, kiitollisia turvapaikasta, he eivät jengiytyneet, elivät ihmisiksi eivätkä esittäneet tolkuttomia vaatimuksia. Tämän kaltaisen pakolaiskuvan kanssa me suomalaiset sitten elimmekin aina 1990-luvun vaihteeseen saakka. Niin eli hallintoalamainen Ykäkin, eikä hänellä ollut pakolaisia vastaan mitään. 1980-luvun loppupuolella tulivat sitten vietnamilaiset. Aikanaan työn puolesta tuli havaittua, etteivät ne ihan sellaisia pulmusia olleet, mitä yleensä väitetään, mutta he kumminkin asettautuivat eikä heistä tullut sellaista ilmiötä, mihin 1990-luvulla törmättiin.

Siitä ilmiöstä myöhemmin, sillä on aika vielä kertaalleen palata takaisin 1970-luvun alkuun. Ja niihin viiteen kirjaimeen, jotka nykyisin tippuvat jatkuvasti verta.

Islam.

Jos ajatellaan 1970-lukua, niin islamin vaikutus suomalaiseen elämään oli nolla. Eikä se maailmankaan mittakaavalla mitään kauhua herättänyt, sillä siihen ei ollut aihetta. Se oli uskonto uskontojen joukossa. Ei myöskään käytetty sellaista termiä kuin islamilaiset maat. Lähinnä puhuttiin arabimaista, vaikka olihan islam valtauskontona muissakin maissa. Silloinhan ei ajateltu maailman jakoa uskonnon mukaan, vaan lähinnä sitä, onko maa liitossa Yhdysvaltain vaiko Neuvostoliiton kanssa.

Pääosa arabimaista oli diktaattorijohtoisia ns. arabisosialistisia maita. Sen ajan mielikuvan mukaan, enkä usko sen paljon erehtyvän, siellä ihmisillä oli jopa suhteellisen hyvä elää. Jos katsoo sen ajan valokuvia arabimaista, ne näyttävät suurinpiirtein länsimaisilta. Naiset kulkivat piru vie minihameissa. Islam ei ollut mikään elämää dominoiva tekijä. Edelleenkin sen ajan mielikuvan mukaan kai ajateltiin, että ne maat ovat kuitenkin sen verran sivistyneitä, etteivät halua maittensa olevan joitain uskonnollisia teokratioita, jotka haluavat naisistaan Säkkivälineen mannekiineja. Tosiasia kai lienee sitten se, että ne maitaan tiukasti hallinneet diktaattorit olivat kuitenkin se tekijä, joka piti islamin aisoissa.

Arabimaat eivät 1970-luvun Suomessa olisi herättäneet varmaan suurtakaan huomiota myöskään eräässä Pikku-Ykässä, ellei vuoden 1973 Jom Kippur-sodan jälkeen olisi autoilevien kansalaisten lompakoissa käynyt kylmä viima jonka Isä-Perskeleskin osasi hyvin osuvin sanakääntein ilmaista. Meidän Toyota Corolla kun ei toiminut ilman bensiiniä. Noin henkilökohtaisesti Pikku-Ykä oli jo silloin tietoinen Suomen historiasta ja myös talvisodasta ja ihan sitä kautta tuli oltua Israelin puolella. Jo sen takia, että jos pienemmän kimppuun ylivoimalla hyökätään edestä ja takaa ja se pienempi pistää silti hyökkääjiä rumasti pleksiin, niin eipä häneen sen suurempaa syytä tarvittu.

Vuonna 1979 se islamin nousu sitten alkoi Iranista, joka ei sinänsä ollut arabivaltio. Ei kenelläkään, ei Ykälläkään ollut hajuakaan mihin se saattaisi johtaa. Oli vain mielikuva kaduilla mölisevistä jotenkin hysteerisistä ihmisistä jotka näyttivät olevan jonkunlaisessa joukkopsykoosissa ja naisista, jotka olivat äkkiä kehittäneet mustasta jätesäkistä kauden suurimman muodin.

Se, mitä Iranista aikanaan alkaisi levitä, jäi ajatuksissa taka-alalle, sillä 1980-luvunkin elämän ja kuoleman kysymys oli kuitenkin se, että malttavatkohan U.S. of A ja C.C.C.of P olla nukettamatta toisiaan ja siinä sivussa meitä muitakin huuthelvattuun tältä planeetalta. Sen rinnalla jotkut tornin nokassa mölisevät turaparrat eivät tuntuneet millään muotoa ongelmalta. Ei niitä edes ajateltu. Iranin kohdalla katseltiin lähinnä sen vuosia kestänyttä ottaanlyöntikilpailua Irakin kanssa, joka tavallisen suomalaisen silmin näytti lähinnä Speden elokuvalta Hirttämättömät, missä kierrettiin yhtä ainoaa hiekkamonttua, tosin sillä erotuksella että tässä versiossa joka kierroksella tuli parikymmentätuhatta ruumista. Ykäkin tuumaili, että onkohan tuossa lopultakaan mitään järkeä.

Tulihan silloin 1980-luvulla aika ajoin suorastaan oltua islamilaisten puolellakin, joskaan asiaa ei tullut ajateltua millään muotoa uskonnollisesta näkökulmasta. Kysehän oli tietysti Afganistanin sodasta. Siihen aikaan Neuvostoliitto ja vain Neuvostoliitto oli The Uhka. Islam oli vain sen maan uskonto, jonka Neuvostoliitto hyökkääjävaltiona miehitti. Ja siksi uutispätkissä nähdyt sissien väijytykset neuvostojoukkoja vastaan herättivät lähinnä tyytyväistä hykertelyä. Ryssille Raatteen tietä. Vähän maassa kuin maassa.

Kun elettiin 1980 – 1990-lukujen vaihdetta, saattoi sanoa, että uransa virkakoneistossa aloittava Y. Perskeles oli koko lailla hyvä hallintoalamainen. Nuivuutta hepussa oli siinä mielessä, että oli tullut tympiinnyttyä kaikenlaiseen tuputtamiseen ja siihen, että ihmisiä pitäisi rakastaa virkamiespäätöksellä. Mutta noin muuten Ykä oli varsin kansainvälinen mies. Afrikkalaisistakin ajatteli, että eiköhän ne ole täsmälleen samanlaisia ihmisiä, ja kunhan asiat siellä suttaantuu ja oppivat käyttämään kondomia vähän ahkerammin, niin heilläkin alkaa elintaso rutkasti nousemaan. Onhan siellä kuitenkin noita raaka-ainevaroja ihan eri lailla kuin esmes kylmässä ja pohjoisessa Suomessa.

Jonkun verran tuli vielä uskottua siihen länsimaiseen riistoonkin eli siihen, mitä tiedotusvälineet tuputtivat. Läntiset valtiot eivät enää kolonialisoi Afrikkaa, mutta läntiset suuryritykset pitävät sitä edelleenkin halpana raaka-ainevarastona ja sillä tavoin kolonisaatio tavallaan jatkuu. Siinä vaiheessa ei tullut hoksattua sitä, että miksi siirtomaina yhtä lailla olleissa itäisen Aasian maissa elintaso kohosi kohisten. Ei vaan juolahtanut mieleen. Eikä siitä mediakaan pahemmin muistuttanut.

Myöskään tapaamiinsa tai muuten näkemiinsä ulkomaalaisiin ei Ykällä ollut minkäänlaista tarvetta suhtautua epäluuloisesti. Suomeen ei herkkään vielä silloin päässyt, ja Ykä tiesi, että jos vastaan käveli vaikkapa kenialainen mies, hän oli maassa mitä varmimmin jollain tolkun asialla. Ykää ei voinut pitää silloin vielä varsinaisesti nuivana. Ei ollut mitään tarvetta.

Kunnes tuli vuosi 1990 ja tässä vaiheessa voinkin jättää kolmannen persoonan käytön pois. Eli tuona vuonna asustelin jo Helsingissä. Kaupunki näytti hyvin erilaiselta kuin vaikkapa viisitoista vuotta myöhemmin. Ensimmäinen sinne saapunut etnisesti edistyksellinen ryhmä aikaisemmin mainittujen chileläisten ja vietnamilaisten lisäksi ei ollut se eräs ryhmä, joka pian tulisi suurella kohulla, vaan gambialaiset ehtivät ensin. Ei niin suuressa mitassa, eikä niin suurella kohulla. Jos Helsingissä silloin törmäsi mustaan rastatukkaiseen mieheen, hän ei ollut suinkaan Jamaikalta vaan Gambiasta. Heidän mukanaan eivät tulleet pelkästään reggaeillat ravintola Sillankorvaan, vaan myös huonolaatuisempi ja sitä myötä halvempi heroiini, jonka maahantuonnissa käytettiin kuriireina tietysti näitten tyyppien Suomesta itselleen hankkimia muijia. Silloin jo pisti ihmetyttämään, että eikö noita tyyppejä voisi vaan kerta kaikkiaan heittää maasta pois. Miksi ihmeessä ne saavat olla täällä?

Gambialaisista ei ehtinyt tulla niin suurta julkista numeroa, koska sitten tulivat somalit. Kun katselin tv-kuvaa Vainikkalan raja-asemalta, nämä hyvissä pukeissa olevat ja itsetietoisen oloiset ihmiset eivät luoneet minkäänlaista mielikuvaa hädänalaisista pakolaisista. Kysymyksiä herätti myös se, että miksi ne tulevat Neuvostoliitosta? Tuli mieleen, että näinköhän naapuri lakkasi kustantamasta heidän elatuksensa Lumumba-yliopistossa? Oliko tässä Mohamed Siad Barren nomenklaturaa? Sain sen vaikutelman, että nämä ihmiset tiesivät jo etukäteen hyvin tarkkaan, mihin olivat tulossa, mitä oli odotettavissa ja mitä he saattoivat vaatia. Ja sehän ei olisi onnistunut, jos heidän tuloaan ei olisi Suomen puolelta etukäteen järjestetty. Kuka järjesti? Miksi? Näitä mietin jo silloin. Nuorena miehenä.

On puhuttu siitä, että somaleitten tulon yhtenä syynä oli se, että silloisessa persaukisuustilassa oleva Suomen Punainen Risti oli keksinyt hyvän keinon paikata talouttaan. Tämä jäänee ikuisesti selvittämättä, mutta Helsingissä huomattiin joka tapauksessa hyvin nopeasti, että somalit löysivät paikkansa, ja nimenomaan röyhkeänä herrakansana. Ei kestänyt pitkäänkään, kun Steissin seiniä alettiin pitää pystyssä somaleitten toimesta ja stadilainenkin saattoi ihmetellä, että nopeastipa Stadista tuli Mostadishu.

Somaleitten tulo ja käytös pisti rintaan ja vitutti, mutta vielä suurempana nuivistavana tekijänä oli asian tiimoilta Suomessa ja erityisesti suomalaisessa virkakoneistossa, erityisen voimakkaasti omallani eli sosiaalialalla alkanut niin sanottu hysteerikkojen vallankumous. Etnisesti edistyksellisen maahanmuuton myötä löytyi jälleen niin monia ihmisiä houkutteleva valmiiksi rakennettu ideologinen juna, jossa itse asia ei ole tärkein, vaan sen mukanaan tuoma egoistinen ylensyönti, joka antoi mahdollisuuden katsoa toisia – vähemmän edistyksellisiä ihmisiä – nenänvartta pitkin, vaikka oman ajattelun substanssi ei siihen olisi oikeutta antanutkaan. Ja siihen junaan hyppääjiä löytyi eivätkä he todellakaan pitäneet kynttiläänsä vakan alla.

En tiedä, oliko Kekkosen aikana samanlaista, sillä en silloin vielä sattuneesta syystä pahemmin sosiaalialalla ehtinyt toimia, mutta 1990-luvulla tähän junaan hyppäsivät erityisesti naiset ja vielä kaikkein hysteerisimmät sellaiset. Tokihan alalla hyvin nopeasti huomattiin, että tämä maahanmuutto aiheuttaa ongelmia ja esmes somalien tekemä rikollisuus tuli hyvin pian tutuksi. Mediamme ehkä huomasi sen vasta vuonna 2014, mutta oli sitä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Alallani oli jo silloin se ongelma, että asiakkaanamme olleet nuoret miellettiin rikoksia tehdessäänkin uhreiksi, ja maahanmuuttajien kohdalla tämä korostui. R-korttia eivät nostaneet ensimmäisenä esiin somalit. Sen tekivät suomalaiset ja suomalaiset opettivat sen sitten heille eteenpäin.

Mitä sitten tehtiin, kun ongelma tunnistettiin? No ei tietenkään mitään. Sen olemassaolo kiistettiin. Siitä pitivät huolen nämä hysteerikkojen vallankumoukseen osallistujat. Maahanmuuttoasiat ovat poliittisia asioita, mutta nämä hysteerikot onnistuivat tuomaan nämä poliittiset asiat työhön ilmiselvänä inhimillisenä totuutena ja jostain kumman syystä heitä ei estetty tekemästä sitä vaikka viranomaisen pitäisi olla virantoimituksessaan niin poliittisesti kuin uskonnollisesti  sitoutumaton. Tämän kaltainen poliittinen toiminta kuitenkin hyväksyttiin ja sitä kautta varsin nopeasti asiaan liittyvä kritiikkikin loppui. Vaikka kritiikki perustuikin faktoihin. Siihen, mitä laitoksessa näimme. Siihen, että saimme työmme puolesta haltuumme Helsingin rosiksen alaikäisten juttuja käsitteleviä istuntolistoja, joitten perusteella Helsinki oli alkanut vaikuttaa väkilukuunsa nähden yllättävän eksoottiselta. Ja siihen, että maahanmuuton myötä ns. puolikkaitten määrä oli alkanut huomattavasti kasvaa myös huostaanotettujen ja sijoitettujen keskuudessa. Huomattavasti enemmän kuin mitä heidän osuutensa väestöstä oli.

Tämän kaltainen kritiikki tyrmättiin välittömästi hysteerikkojen toimesta sillä perusteella että se oli puhdasta rasismia ja antirasistisen vastahyökkäyksen luonnetta verrattuna annettuun asialliseen ja varsin lievään kritiikkiin voisi kuvata parhaiten vertauskuvallisesti sillä, mitä tässä videossa tapahtuu. Sitä myöten varsinainen keskustelu asiasta ennen pitkää kuihtui ja rajoittui asiasta tympääntyneitten työntekijöitten keskinäisiin epävirallisiin pulinoihin jotka haihtuivat pulinan myötä poltettujen tupakoitten myötä savuna ilmaan.

Kuinka järjestelmämme sitten kokonaisuudessaan asiaan suhtautui? Se totesi, ettei ongelmaa ole. Jos ongelma on, se on työntekijän asenteissa. Tässä tullaan termiin ”vääristymävyöhyke”, josta kirjoitin vuonna 2013. Vääristymävyöhykkeeseen törmäsin niin minä kuin moni muukin jo 1990-luvulla. Maahanmuuton aiheuttamat ongelmat niin sosiaali- kuin koulusektorilla alkoivat kasvaa jo tuolloin voimakkaasti ja ne keskittyivät tietysti pitkälti Itä-Helsinkiin. Ja niistä oltiin kyllä hyvin tietoisia. Koulukiusattuja eivät olleet suinkaan maahanmuuttajat, vaan pottunokkien lapset. Mikäli näitten alojen johtohenkilöiltä asiasta kysyi ja asian myös perusteli, oli vastaus sellainen lievä etukeno, pöydällä yhdessä olevat kädet, hymy, ja lausahdus: ”niin… niin… niin…” joka suomennettuna menee suurinpiirtein näin:

”Tiedänhän minä toki, että asiat ovat viturallaan jo nyt, ja tätä vauhtia ne ovat menossa vituralleen vielä enemmän. Mutta minä en aio tehdä asialle mitään. Ensinnäkin sen vuoksi, etten minä osaa tehdä asialle mitään. Ei minulla ole siihen paukkuja. Ja toiseksi sen vuoksi, että jos tunnustaisin ongelman, ei virkakoneisto halua miettiä sen varsinaisia syitä, vaan se syyttää minua. Ei se halua ratkaisuja. Ei se halua oppia virheistään. Se haluaa Syyllisen. Ja minä en ole siihen pestiin halukas. Aion siis jatkossakin lehdissä kertoa, että meidänkin koulussamme monikulttuurisuus on rikkaus. Eli valehtelen naama uskottavalla virkamieshymyllä.”

Silloin jos lisääntyneet ongelmat jossain ääneen sanottiinkin, ne vesitettiin nuoriso-ongelmaksi yleensä, sillä jo silloin varsinkin etnisesti edistyksellisestä suunnasta tullut maahanmuuttaja piti mieltää ihan yhtä lailla suomalaisiksi kuin kaikki muutkin pottunokat, vaikka tyyppi olisi asunut Suomessa vasta puoli vuotta. Suomalaisesta takaisin maahanmuuttajaksi hän muuttui sitten aika ajoin,  kun kyse oli myönnettävistä erityiseduista, -palveluista ja -tukitoimista. Suomalaisen oikeudet, maahanmuuttajan vastuu ja velvollisuudet.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta minusta oli kouliintunut edellämainittujen seikkojen vuoksi jo hyvin nuiva. Paradoksaalista on se, että enemmän kuin maahanmuuttajat sinänsä, lisäsi nuivuutta suomalainen virkamieskoneisto, joka teki silmien sulkemisesta ja kollektiivisesta valehtelemisesta yleisen ja pakollisen hyveen. Nuivuutta lisäsi tietysti vielä se, että mediamme muuttui hyvin nopeasti joksikin aivan muuksi kuin mitä se ennen oli. Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Sanomat, jota itsekin vielä 1990-luvulla tilasin. Kun muutin Helsinkiin, oli Helsingin Sanomat vielä sanomalehti. Kun Janne Virkkunen tuli lehden päätoimittajaksi, lehti alkoi muuttua ja viimeistään kun Nyt-liite alkoi ilmestyä, olikin käsissämme monikulttuurisuuden ihanuutta, välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä ylistävä aviisi, jossa aloittelevat toimittajat saattoivat hankkia boostia uralleen tuumimalla, kuinka onneton maa Suomi loppujen lopuksi onkaan ilman meille muualta tuotuja ihquja vaikutteita ja ihmisiä. Suomen ja suomalaisuuden mitätöimisestä tulikin siitä eteenpäin hyvä, varma ja helppo keino saavuttaa statusta niin toimittajana kuin yhteiskunnallisten alojen tutkijana. Maakuntalehdet seurasivat perässä ja yllättäen tultiin siihen tilanteeseen, ettei meillä enää ollutkaan puolueetonta mediaa vaan pelkkä propagandakoneisto, josta valitettavan moni  Hallintoalamainen vieläkin etsii tietonsa siitä, kuinka asioista tulee ajatella.

Vuonna 2000 minusta oli tullut jo kertakaikkisen umpinuiva ja valitseva asiantila vitutti niin että veri kiersi väärinpäin. Minusta tuntui siltä, että Suomessa oli puhjennut jonkunlainen hulluuden mätäpaise, jota tietyt ihmiset olivat odottamalla odottaneet ja nyt kun se tapahtui, he hyppäsivät kyytiin mitään miettimättä ja tilanteesta sekä omasta uranosteestaan nauttien. Joku sellainen paise, joka YYA-Suomessakaan ei ehtinyt täysin puhjeta. YYA-Suomen nöyristelyn ymmärsin ennen ja ymmärrän nyt. Neuvostoliitto oli yksinkertaisesti liian vahva. Sen kanssa oli pakko olla hissukseen. Mutta tätä 1990-luvulla puhjennutta hulluutta ei saattanut selittää kuin itse aiheutetulla hysterialla. Kukaan ei meitä siihen pakottanut. Me idiootit teimme sen itse. Toiset länsimaat olivat aikanaan sentään saaneet maahanmuuttajista työvoimaa ylikuumenevaan teollisuuteen. Me emme saaneet kuin elätettäviä historiansa pahinta lamaa kärsivään maahan, ja meidän kuului olla asiasta vielä ylpeitä.

Vuosituhat vaihtui. Olin nuiva kuin fan. Mutta minulla oli sama ongelma kuin niillä muillakin nuivilla. Tunsin olevani yksin.

Olihan Ylva silloin jo ilmestynyt kuvioihin. Hän oli yhtä nuiva kuin minäkin, ja samoista syistä. Sosiaalialalla muuttuu nuivaksi melko herkästi. Ellei ole ostanut kestolippua hysteriajunaan. Ylvan kanssa saattoi puhua. Minulla oli myös muutama kaveri, jotka olivat samanmielisiä. Jossain kulmakuppilassa perusstarbut olivat samaa mieltä. Mutta siihen se sitten jäikin. Muutaman ihmisen keskinäiseksi mutinaksi, jolla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada julkisuutta ja joka ei siis johtaisi koskaan mihinkään konkreettiseen. Media oli tässä vaiheessa siinä tilassa, että sen mukaan erimielisyyttä ei edes ollut. Sen mukaan humanitaarinen maahanmuutto oli sekä velvollisuus että mahdollisuus ja me kaikki olimme siitä samaa mieltä. Soraääniä ei yksinkertaisesti ole. Ja kun mediaa siinä vaiheessa seurasi, niin kyllähän se siltä vaikutti. Koko suomalainen media oltiin siinä vaiheessa hienopesty monikulttuurisuuden ylistäjäksi. Tilanne oli silloin vielä pahempi kuin nyt. Nyt media pitää ongelmana sitä, että nuivia ja nuivuutta on. Silloin se kielsi koko asian olemassaolon.

Töissä asiasta oli ollut jo pitkään turha puhua. Julkishallinnossa suhtautuminen humanitaariseen maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen oli jo pitkään ollut yhdessä hymisevää ahlanawallahilallatiqusallahawallaata vaikka siihen loppujen lopuksi uskoivat vain ne hysteerikkojen vallankumoukseen osallistuneet. Toiset vain hymistelivät mukana, koska eivät halunneet vaarantaa uraansa tai eivät muuten halunneet riidellä ja kuunnella tiedostavaa rääkymistä. Myös minä olin väsynyt ja tukkinut turpani. Eipä julkishallintoa tästä kai voi edes syyttää. Siinä vaiheessa se teki vielä mitä käsketään. Nykyisinhän se määrittelee toimintojaan paljon enemmän itse. Politiikkojenkin ohitse. Eikä julkishallinto koskaan ole ollut varsinainen muutoksen välikappale.

Mutta yhtä kaikki. Olin koko lailla yksin nuivuuteni kanssa. Ei ollut kanavaa esittää mielipidettään. Ei ollut kanavaa löytää samanmielisiä. Minulta meni muutama vuosi edes hoksata käyttää asiassa internetiä. Olin ostanut ensimmäisen tietokoneeni 1990-luvun puolivälin jälkeen, ja olihan siinä mukana sellainen höyrymallin puhelinmodeemiyhteys, se sellainen, joka päästi aina äänen bzrtdllrlldstwiiwöö kun sen yhdisti. Hitaasti toimivasta netistä tuli seurattua kaikenlaista. Uutisia (virallisia sellaisia, eihän muita ollut), jääkiekkoa (erityisesti NHL:ää), maanpuolustukseen liittyviä asioita, kaikenlaiseen scifiin liittyviä juttuja ja mitä nyt milloinkin.

Mutta maahanmuuttoon liittyviä asioita en sieltä älynnyt etsiä. Ei vaan juolahtanut mieleen. Lopulta sattuma puuttui asiaan. Etsin joku kerta aikani kuluksi tietoa moottoripyöräjengeistä (joo, ihan totta) ja siellä oli yhtenä linkkinä Suomen Sisun Kansallismielinen keskustelupalsta. Tuumasin, että mikähän se tämä sitten on ja klikkasin sen auki. Vähän aikaa katseltuani se moottoripyöräjengien seuraaminen lakkasi kiinnostamasta ja aloin seurata keskustelupalstaa säännöllisesti. Olin huomannut, että samalla tavalla ajattelevia ihmisiä kumminkin on, ja tässä on yksi väylä. 

Tunsin sinänsä itseni höhläksi, kun en ollut ajatellut etsiä asiaa internetistä aikaisemminkin, mutta luulen olleeni siinä samassa tilanteessa kuin hyvin moni suomalainen vielä vuonna 2015. Tieto ei ole tietoa, jos se ei tule virallisen median kautta. Niin ajattelee oikea Hallintoalamainen. Itse en ajatellut silloin enää sellainen olevani, mutta olin kuitenkin keskustelupalstalla kuuntelu- ja katseluoppilaana vielä parisen kuukautta, ennen kuin rekisteröidyin sinne itsekin (en nimellä Yrjöperskeles) ja aloin ottaa osaa keskusteluun.

Mediahan mainostaa vieläkin Suomen Sisua puhtaasti natsiporukkana ja keskustelusivuilla oli tietysti samanlainen maine. Media kun alkoi siinä vaiheessa jo hieman kirjoittaa siitä. Kai siellä ajateltiin, että vastustaja pitää tunnistaa jo aikaisessa vaiheessa ja tuhota pois. Oliko siellä natseja? Joo, olihan siellä. Mutta tämmöset niin sanotut uus-iikollit olivat kyllä vain hyvin pieni murto-osa. Suurin osa oli ihan asiallista porukkaa, joka jakoi saman huolen kuin minäkin. Riitelyä siellä oli toki kovasti, sillä mukana oli myös tyyppejä, jotka tunsivat pyhää vihaa kansallismielisiä ihmisiä kohtaan sekä myös tietenkin netin aikaansaamia uuden eliölajin edustajia, eli trolleja, jotka onnistuivat aika ajoin vedättämään porukkaa pahastikin.

Median suhtautumista Suomen Sisuun ja sen keskustelupalstaan kuvaa mielestäni parhaiten yksi ajankohtaisen kakkosen lähetys, jossa oli toimittajana muistaakseni Susanne Päivärinta ja Suomen Sisusta Teemu Lahtinen ja joku toinen, jonka nimeä en muista. Siinä tuli ykkösasiaksi se valokuva, minkä toimittaja oli kaapinut keskustelupalstalta. Kuvassa neekerit nirhaavat irti toisen neekerin päätä. Toimittajan mielestä oli vastenmielistä ja vastuutonta, että tällainen kuva oltiin esitetty sivustolla. Kuvaavaa on, ettei toimittaja puuttunut yhtään siihen, että ihmisen pään irti nirhaaminen lienee hieman vastenmielisempää kuin tapahtumasta otetun valokuvan julkaiseminen.

Yhtä kaikki, löysin kansalliset keskustelusivut, löysin ihmisiä (siis netissä, henkilökohtaisesti en tavannut ketään) joitten kanssa vaihtaa ajatuksia, mutta tunsin, että tämä ei riitä. Mielestäni Suomen Sisun keskustelupalsta vahvisti enimmäkseen vain niitten ihmisten mielikuvaa, jotka olivat jo valmiiksi samaa mieltä kuin minä. Ja luonnollisesti se vahvisti taas toisaaltaan niitten ihmisten mielikuvaa, jotka olivat valmiiksi eri mieltä. Se oli sellaista edestakaisin juupas - eipäs-venkoilemista. Tunsin mielessäni, että täytyy olla tapa, jolla esittää nämä faktat niin purevana ja täsmällisenä kokonaisuutena, että se saa ajattelemaan nekin, jotka ovat tällä hetkellä eri mieltä. Täytyy löytyä ne oikeat sanat.

Ja sitten löysin ne. Niitä kutsutaan vieläkin nimellä Scripta. Törmäsin Jussi Halla-ahon Scriptaan muistaakseni vuoden 2004 - 2005 välillä. Ja hoksasin heti, että tämä on se tapa. Näin asia kuuluukin sanoa. Puhtailla faktoilla, perusteltuna, ilman mitään vouhkaamista. Arvasin samantien, että koska heppu on erilainen ja huomattavan lahjakas sanankäytössä, hän tulee saamaan niskaansa valtamerellisen mediaryönää. Veikkasin tosin Atlantin valtamerta, mutta tähän mennessähän on menty jo Tyynimerikin puolitoista kertaa. Syy ryönälle oli selvä: näitä juttuja et faktoilla perustele nurin. Ei auta muu kuin vedota tunteisiin ja demonisoida viestintuoja ja siinähän mediamme onkin kuluneitten vuosien aikana kunnostautunut erinomaisesti.

Matkan varrellahan Halla-ahoa on yritetty mitätöidä nurin suurin piirtein näillä metodeilla:

1. Halla-ahon Scripta on järkyttävää paskaa, enkä koskaan alentuisi sille tasolle, että lukisin ensimmäistäkään hänen kirjoitustaan.

2. Pystyisin perustelemaan Halla-ahon naurettavat väitteet nurin koska tahansa, mutta en juuri nyt jouda, koska pitää lähteä ostamaan tupakkia ja mulla on vielä osakunnan näytelmäkerho.

3. Halla-aho on tuomittu oikeudessa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, joten hän on rikollinen jonka kirjoituksia ei tarvitse ottaa vakavasti.

Tultiin vuoteen 2007. Seurasin jatkuvasti Halla-ahon tekstejä. Seurasin myös kansallismielistä keskustelupalstaa, mutta kommentointi alkoi osaltani jäädä vähemmälle. Tuntui hieman siltä, että ne sivut alkoivat jotenkin hyytyä. Siinä vaiheessa törmäsin muuhunkin kansallismieliseen blogirintamaan, joka oli vasta hiljattain alkanut aloittaa toimintaansa ja muotoutua. Tämän kaltaisia blogikirjoittajia ei ollut vielä paljon. Keväällä 2007 mieleeni juolahti, että Jussi Halla-aho toi monelle ihmiselle ymmärrettäväksi luettavaksi ne sanat, jotka olivat ihmisten mielissä pelkkiä sanattomia, vellovia suuttumuksen tunteita. Hän antoi tunteille luettavan ja ymmärrettävän muodon.

Entä jos minäkin yrittäisin?

Tiesin, että porukassa pulistessa minulla oli ollut aina sana hallussa. En ollut koskaan asiakseni kirjoittanut, kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut edes kiinnostanut, joten en ollut varma, rajoittuisiko sanavalmiuteni pelkkään porukassa pulinaan. Päätin kuitenkin kokeilla. Kirjoitin muutaman tekstin, luetutin ne Ylvalla ja kysyin, että oliskos tässä ainesta perustaa blogi. Ylva luki, nosti peukkua ja sanoi että anna palaa. Ajattelin, että ehkä minäkin osaan kertoa ihmisille ne sanat, jotka olivat monella vain hahmottamattomia suuttumuksen tunteita. Ei samalla tavalla kuin Jussi Halla-aho. Vaan omalla tavallani.

Perustin blogin ja julkaisin muutaman kirjoituksen. Rehellisesti sanoen kuvittelin, että ei tätä kukaan kumminkaan lue, joten aikani kirjoitettuani totean, että tulipahan edes yritettyä, ja eipähän sekään jäänyt sitten Helvetin portilla mieltä hiertämään. Blogi alkoi saada kuitenkin lukijakuntaa ja sain palautetta, joka kannusti jatkamaan. Samaan aikaan alkoi tulla myös toisia blogeja. Ihmisiltä, jotka olivat tehneet samanlaisia johtopäätöksiä. Niitä ei ollut vuonna 2007 vielä kovin paljoa, mutta niitten määrä on koko ajan kasvanut. En ole varma, mahdoinko ehtiä niitten ”kahdenkymmenen alkuperäisen netsin” joukkoon, mutta lähelle ainakin. Pääasia on, että aina vain suurempi joukko ihmisiä alkoi ymmärtää, että jos haluat tietoa ja jos haluat keskustelua, valtamedia ei ole sinua varten. Se ei sinua auta, eikä se ole sinusta kiinnostunut. Olisi muuten hyvin mielenkiintoista lukea näitten muitten blogien pitäjien oma versio aiheesta ”miten ja miksi nuivistuin?” Uskon, että tarinoita on hyvin monenlaisia. 

Sitä, miten blogini toiminta jatkui ja miten yleensäkin kansallismielinen ajattelu alkoi saavuttaa menestystä jopa valtavirran politiikassa on tässä turha käsitellä. Sitä on käsitelty muuallakin, mutta tämä tarina keskittyi siihen, kuinka eräs Yrjö nuivistui ja vissiinkin asiasta tuli melko perusteellinen selvyys. Palaan sen sijaan vielä kerran takaisin 1970-luvulle. Vaikka meitä pikkupoikia silloin valistettiin ja opetettiin kovin, kovin vakavalla mielellä ja naama näkkärillä muunmuassa Afrikan nälänhädästä ja meidän selittämättömästä vastuusta siitä, niin opettajien poissaollessa oli silloin, oli sitä ennen ja on varmaan sen jälkeenkin  vastavoimana iänikuinen ja jatkuva pojannulikoitten nauraa kätkättelevä ja vakavista asioista pilkkaa tekevä asennemaailma kaikkea otsa rypyssä tehtyä valistusta kohtaan. Se esiintyi, ja esiintyy edelleenkin monessa muodossa, mutta yhteinen piirre siihen on räkänokkien häpeämätön naurunkätkätys, jolle ei pärjää parhaatkaan propagandakoneistot.

Nyhtänköljässä pikkupoikien keskuudessa levisi joskus 1970-luvun puolessa välissä laulu. Sen sanat oltiin kirjoitettu lyijykynällä paperille ja kopioitu taas uudelle paperille. Ei se laulu varmaankaan ollut Nyhtänköljästä peräisin. Joku muu räkänokka oli sen keksinyt Lohjalla, Ulvilassa, Pattijoella, Kuhmossa, Kempeleellä tai Ilomantsissa ja sieltä se kiersi sitten meillekin. Laulun sävelmänä oli Oolannin Sota ja sanat menivät näin:

Ja se Oolannin sota oli kauhia

hurraa hurraa hurraa

Kun kolmellasadalla peltipurkilla

seilas pultsarit Sammakkolammella

Sumffaraa sumffaraa

osta läskimakkaraa

Kyllä valtio kustantaa!

Ja se kuntamme kesä oli kauhia

hurraa hurraa hurraa

Kun kolmesataa lenkkiä makkaraa

happani Sammakkolammella

Sumffaraa sumffaraa

sumffarallallallallaa

Nyt ei pultsarit ruokaa saa

Jos tuo ei ole protestilaulu, niin mikä sitten? Tuohan käy hieman muunnettuna vaikka nykypäivään. Räkänokissa on tulevaisuus. Älkää menettäkö sitä itsestänne koskaan. Vaikka sen sisäsiistiksi opettaisittekin.