VANHA VASEMMISTOHUMANISTI JA EPÄILYKSEN PIRU

- Oletkos tyytyväinen elämääsi ja uraasi?

Puolimetrinen kiiluvasilmäinen ilmassa leijaileva hahmo esitti kysymyksensä samalla kun kaatoi sohvalla istuvan miehen viinakaapista viskipaukut niin itselleen kuin miehellekin. Lupaa kysymättä, piru vie, kirjaimellisesti. Se oli täällä todellakin kuin kotonaan. Se vaan oli  pari päivää sitten ilmestynyt ja todennut tylysti että moi,  mä sitten muutan tänne asumaan. Eikä mies ollut jostain syystä saanut protestoitua. Olihan hän tuntenut tämän otuksen läsnäolon jollain tavalla jo ennenkin eikä sen ilmestyminen ollut loppujen lopuksi mikään yllätys. Mies otti pirun tarjoamasta viskipaukusta tukevan ryypyn, ähkäisi ja sanoi:

- Niin no, olenhan minä kumminkin tehnyt huomattavan uran. Olen laajojen piirien arvostama henkilö. Olen saanut maassamme  aikaan suuria muutoksia.

Epäilyksen Pirun hymy leveni ja silmät kiiluivat kahta enemmän. Sohvalla istuva mies, nimeltään muuten Vanha Vasemmistohumanisti arvasi, että kohta tulee joku ilkeä kysymys. Hän oli aivan hiljattain viettänyt 70-vuotisjuhliaan hyvässä seurassa ja suuresti suitsutettuna. Hän oli arvostettu vasemmistohumanisti. Hän oli yliopistollinen vaikuttaja. Hän oli hallinnollinen vaikuttaja. Hän oli poliittinen vaikuttaja. Hän oli mediavaikuttaja. Hän oli mielipidevaikuttaja. Hän oli edelläkävijä ja suuri suomalainen suunnannäyttäjä. Mutta juuri tällä hetkellä hänestä tuntui, että juhlatunnelma alkaa varsin pian latistua, eikä paikalla ollut enää vaikuttaja, vaan pelkkä mies. Ja nyt ehkä katsottaisiin, mitä se mies oikeastaan oli. Pikkuinen piru puhui vähän enemmän kuin pikkuisen pirullisella äänellä:

- En minä kysynyt sitä, kuinka moni sinua arvostaa. Enkä sitäkään, kuinka moni sinua arvostaa julkisesti, koska julkisesti sinua on pakko arvostaa. Muuten saattaisi joutua sinun muokkaamassasi maassa epäilyttävien listalle. Mutta niitä muutoksiahan sinä teit niin. Paljonkin. Miksi sinä oikeastaan halusit tehdä niitä? Se sukupolvi, joka soti sodat ja jälleenrakensi Suomen oli saanut asiat etenemään oikeastaan varsin mallilleen. Maa oli selvinnyt sodasta ja noussut köyhyydestä hyvinvointiin. Miksi et todennut, että kun tää kerran toimii, niin ei räplätä ja olisit voinut jatkaa samalla linjalla? Korkeintaan hienosäätöjä tehden. Mutta sinun piti mennä ja kääntää kaikki päälaelleen?

Vanha Vasemmistohumanisti tunsi olonsa omituiseksi. Jos joku ihminen olisi esittänyt hänelle tuollaisen kysymyksen, hän olisi kaiken arvovaltansa turvin käskenyt kysyjän suksia helvettiin ja olisi vielä nykinyt kaikista mahdollisista naruista, että kysyjän henkilökohtainen ura tuhottaisiin. Mutta tuo kummallinen, kyynärän mittainen, sarvipäinen, sorkkajalkainen, kiiluvasilmäinen ja rikinkatkua piereskelevä olento muutti hänet, hitto, milloin hän oli tosimielessä edes käyttänyt tätä sanaa… rehelliseksi. Tukevan viskihörpyn se vaati, mutta sitten hän vastasi:

- Niin… päälaelleen… no, pakko myöntää. Mutta ajattele, minkälaiset saappaat se sukupolvi minulle jätti. Menivät ja pelastivat sodassa koko kansan. Ja sen jälkeen jälleenrakensivat maan. Ja kaiken lisäksi vielä aikaansaivat huomattavan hyvinvoinnin. En minä siitä olisi paremmaksi pystynyt pistämään. Hitto vie, en olisi pystynyt edes murto-osaan siitä kuin ne jäärät. Ehkä omena putosi kauas puusta. Mutta on sillä omenallakin oikeutensa. Minäkin halusin päteä. Kyllä minullakin oli oikeus olla jotakin. Minullakin oli oikeus jättää merkkini historiaan.

- Päätit sitten katsoa edellisen sukupolven tekoja vääristyneen peilin kautta ja väitit, että se sukupolvi olikin taantumuksellinen edistyksen jarru? Ja kaltaistesi kanssa päätit tehdä kaiken juuri toisinpäin.

- No perkele, niin päätin. Se oli helpoin tie. Katsoin, mitä se sukupolvi oli tehnyt, katsoin mikä sille oli arvokasta ja ryhdyin kuvainraastajaksi. Rakentamaan minusta ei olisi kuitenkaan ollut. Ainakaan minkään konkreettisen rakentajaksi. Niinpä ryhdyin repimään ja samalla julistin rakentavani humanistisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa. Vaikka lähinnä haistattelin sodankäyneelle sukupolvelle, kun se siirtyi eläkkeelle ja minusta tuli se, joka suunnan määräsi.

- Ja sitä myötä muutitkin sitten suomalaisessa reaalitodellisuudessa Neuvostoliiton ihan oikeaksi Rauhanvaltioksi? Sen saman maan, joka yritti valloittaa ja orjuuttaa oman maasi, ehkä siirtää sen kansan jonnekin huuthelvettiin ja kenties tuhota sen kokonaan.

- No joo, mutta se edellinen sukupolvi aloitti sen liturgian julistamisen.

- Se aloitti sodan jälkeen sen liturgian julistamisen, kun oli hiljainen pakko. Ei se siihen uskonut, kunhan julisti. Koska sillä saatiin naapuri tyytyväiseksi. Mutta sinä höhlä nielit sen liturgian viimeistä tavua myöten kokonaan ja aloit oikeasti uskoa siihen. Etkös alkanutkin? Älä väitä vastaan, pelle. Ja siinä vaiheessa lojaalisuuttasi omaa isänmaatasi kohtaan ei enää ollutkaan. Oli vain urallaan etenevä vasemmistohumanisti, joka tajusi, mistä narusta nykäistä, mitä tissiä imeä, mitä pyllyä lipaista ja mihin suuntaan kumartaa.

Tässä vaiheessa Vanha Vasemmistohumanisti ojensi tyhjää viskimukiaan Epäilyksen Pirua kohti, piru ymmärsi yskän ja lennähti täyttämään sen pirullisen tarkasti piripintaan. Halusi kumminkin varmaan muistuttaa Marskin Ryypystä. Ihan piruuttaan. Mutta viinan kanssa läträtessä Vanha Humanisti ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten jokainen pisara meni sinne, minne kuuluikin ja ähkäyksen jälkeen hän jatkoi:

- Uskoinhan minä. Se oli jotenkin yksinkertaista ja itsestäänselvää. Se oli sitä kuvainraastamista. Kun se vanhempi sukupolvi oli ollut niin monta vuotta pyssysillä Neuvostoliiton kanssa ja minä halusin käydä sukupolvikapinaa, niin tottahan Neuvostoliitosta tehtiin kaikkien kansojen ystävä. Suomi on kotimaani, Neuvostoliitto isänmaani. Kuka oot, mistä tuut, minnen menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja. Moi adres Sovjetskij Sojuz… niin… perhana… minä uskoin ihan tosissani… ja sitä myötähän minä varmistin itselleni pohjan huomattavalle uralleni. Mikäs oli varmistellessa, kun oli valmiit nuotit. Vaikka kyllähän senkin ajan Suomessa vähän toisenlaisiakin faktoja oli tarjolla. En minä sitä kiistä. Minä vaan sivuutin ne. Nehän olisivat tukeneet sitä väitettä, että minä itsekin olisin ollut väärässä.

- Mutta kävithän sinä siellä Neuvostoliitossa rauhan-, ystävyyden-, levennyksen- ja laajennuksen reissuilla vaikka kuinka monta kertaa? Eikö siellä silmät auenneet?

- Nääh, siellähän meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä eikä me mitään tavallisia kolhoosityöläisiä tavattu. Spesiaalireissujahan ne. Ruoka oli niin ykköstä kuin kuvitella saattoi, viina ei taatusti loppunut kesken ja isäntäväki piti huolen että vällyjenkin alla oli mukavasti kuhinaa. Itse asiassa minä tossa 90-luvun loppupuolella tapasin erään eläkkeelle jääneen KGB:n everstin, joka kertoi, että minunkin hässimisiäni paikallisten Tatjanoitten kanssa oli salaa filmattu parin pornoleffan verran. Ne olivat ensiksi ajatelleet kiristää minua niillä, mutta todenneet sitten, että miksi suotta kiristää, kun jätkä lörpöttelee kaiken tietämänsä muutenkin. Höh, minusta ei ollut edes vakoilijaksi. Kyllähän minä sitten 80-luvulla rupesin itse, viimeisten joukossa, varmaan vasta venäläistenkin jälkeen tajuamaan, että homma on kussut siellä koko ajan. Se kyllä pisti silloin hävettämään, kun me suomalaiset vasemmistohumanistit niin ylistimme paikallisia oloja, haukuimme omaa maatamme ja menimme vielä opettamaan niille neuvostokansalaisille, kuinka ollaan oikeita tovereita.

Epäilyksen Piru kopsautti uuden viskipullon kyynärpäätään vasten, nirskautti korkin auki, täytti lasit ja kysyi:

- Vaan sittenhän se meni koko rauhanvaltio köllälleen että pätkähti. Vuonna 1991. Olisithan sinä silloin voinut todeta, edes hienon diplomaattisesti kiertäen että ehkä hieman arviointivirheitä tuli tehtyä.

- Ei minusta ollut siihen. Ajatteles, pirulainen. Se minua edeltävä sukupolvi toimi oikein ja minä koko suomettumisen ajan tuomitsin sen toimineen väärin vaikka itse toimin päin persettä ja sitä oikein toiminutta sukupolvea haukkuessani samalla kumarsin aggressiivisen ja valloitushaluisen diktatuurin edessä. Sen tunnustaminen olisi ollut tuplahäpeä. Minun egoni ei vaan kertakaikkiaan olisi kestänyt sitä. Siksi olin hiljaa koko asiasta ja olen vieläkin. Pakkohan minun on olla, muuten asettaisin koko urani kyseenalaiseksi. Mitä se tietysti onkin, mutta tartteekos sitä kaikille kertoa? Minä vaan yksinkertaisesti kieltäydyin puhumasta koko asiasta.

- Niin, tiedänhän minä sen. Vasemmistohumanistin ego on kuin pikkunen kissinpentu. Sitä pitää silittää ja varovaisesti sitäkin, ettei vaan ota kipeetä. Mutta mennääs ajassa taaksepäin. Sinä sitten niinsanotusti uudistit myös meidän oikeusjärjestelmän ja vankilatkin. Pistit ne humaaniin ja inhimilliseen kuosiin. Eli juuri nurinpäin kuin aikaisemmin. Ja vituralleenhan sekin sitten meni.

- Mutta toinhan minä sentään humanismin suomalaiseen oikeuskäytäntöön.

- Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Ainakin sanana. Ja sen myötä sait aikaiseksi sen, että väkivaltarikoksista ei tahdo päästä enää istumaan oikein millään, tuomiot ovat säännöllisesti asteikon alapäästä ja ehdollisia tuomioita tulee toisensa perään puoli tusinaa ja ylikin ennen kuin häkki heilahtaa. Joku vähemmän humaani yksilö voisi miettiä, että oikeuslaitoksen tehtävänä on nykyisin pitää rikolliset ja nimenomaan väkivaltarikolliset vapaana ja ihmisten kiusana kaikin mahdollisin keinoin ja tavalliset ihmiset been spending most their lives, living in the gangsta's paradise.

- Vapauden riisto on kuitenkin ihmiselle niin radikaali keino, että sitä tulee viimeiseen asti välttää. Sillä eihän humaanissa oikeuskäytännössä ole suinkaan kyse rankaisusta, vaan ihmisen kasvattamisesta ja palauttamisesta takaisin yhteiskunnan kannalta hyödylliseksi yksilöksi. Tämähän on luonnollista ja oikeudenmukaistakin, sillä jos yhteiskunta on riistänyt yksilöltä onnistumisen edellytykset ja näin ollen ajanut hänet rikoksen tielle on yhteiskunnalla myös velvollisuus auttaa syrjäytynyttä yksilöä sen sijaan että rankaisisi häntä yhteiskunnan omasta epäonnistumisesta.

- Ja samalla sinä sitten veitkin ihmiseltä vastuun omista tekemisistään ja teit hänestä joittenkin määrittelemiesi yhteiskunnallisten lainalaisuuksien mukaan nytkivän marionetin. Ja mikäs sinulta muuten tässä yhtälössä unohtui? Tuleeko mieleen?

- Niin no… se rikoksen uhri… mutta kun se ei oikein mahtunut siihen yhtälöön… siihen kysymykseen minä en oikein pystynyt vastaamaan, sillä vastaus ei olisi tukenut luomaani teoriaa… niinpä minä sitten vaan jätin sen huomioimatta… onhan jakolaskussakin jakojäännös…

Epäilyksen Piru naukkasi viskinsä loppuun ja katseli Vanhaa Vasemmistohumanistia pää hieman kallellaan ja ilkeästi hymyillen:

- Onkos sulle Vanha Vasemmistohumanisti tullut koskaan mieleen se, että noin henkilönä sinä olet aika paska jätkä? Mulkku miehekseen, jos näin ilmaistaisiin.

- En minä sitä kiistä. Itsekäs ja itseään täynnä oleva mulkkuhan minä. Mutta vaikutusvaltainen sellainen. Ja ulkoinen kuvani on niin puhdas, että sen päältä voisi vaikka syödä. Peiliin katsoessani minulla on kieltämättä hieman ongelmaa, mutta se on minun ongelmani.

- Niin että ei muusta väliä, kunhan saadaan aikanaan Helsingin Sanomiin kaunis nekrologi. Mutta minua voit pitää nyt virkaatekevänä peilikuvanasi ja minulle voitkin kertoa rehellisesti, että kuinkas tämä oikeusjärjestelmän uudistaminen sitten onnistui?

Vanha Vasemmistohumanisti katsoi hetken ajan tyhjin silmin eteensä, nosti sitten katseensa kohti Epäilyksen Pirua ja sanoi:

- Jaa kuinka onnistui? No päin persettähän se meni. Mitä tässä selvässä asiassa valehtelemaan. Laki ja sen tulkinta suojelee niitä ihmisiä, jotka eivät sitä noudata ja lähinnä kiusaa niitä, jotka sitä taas noudattavat. Mutta luuletko että minä sen julkisesti tunnustan? Virallisesti oikeusjärjestelmämme on yksi maailman edistyksellisimpiä. Sillä nythän valvontakoneistomme vahtii enemmän sitä, että puhuiko Arska poliittisesti rumia kuin sitä, mahtoiko Arska ryöstää jonkun. Ja edistyksellisissä yhteiskunnissahan on tunnetusti niin, että poliittinen vanki on suurempi uhka kuin kriminaalivanki.

Ja se edistyksellinen yhteiskuntahan tässä on se alfa ja omega, totesi Epäilyksen Piru ja naurahti kuulostaen ovelta, jonka saranoita ei oltu öljytty sataan vuoteen. Sitten se pisti palamaan nortin, puhalsi parikymmentä savurengasta ja siirtyi sessiossa eteenpäin:

- Pistit sitten pystyyn sen peruskoulunkin. Ja sitä myötä sitten romahdutit koko opettajan auktoriteetin, niin että lopputuloksena oli anarkia ja toisiaan heikompia rääkkäävien psykopaattien ikioma esiintymislava. Ja nyt rääkättävänä ovat jo opettajatkin.

Vanha Vasemmistohumanisti ryki hieman väsähtänyttä virkayskää ja huomautti:

- Anarkiahan siitä tuli, mutta on otettava huomioon, että se on  vain selvä ja välttämätön muutos siihen, että minua edeltävän sukupolven opetusmalli oli autoritaarinen ja opettajan ehdottomaan valtaan perustuva malli ja pääasiahan oli nimenomaan pyrkiä aivan toisenlaiseen, humanistisempaan ratkaisuun.

- Osana sukupolvikapinaa ja –kateutta? Ei siksi, että tehtäisiin jotain parempaa, vaan siksi, että tehtäisiin asiat jotenkin toisin, kuin se aikaisempi sukupolvi teki?

- Niin, no joo. Oikeastaan se, mitä sinä sanoit oli synonyymi sille, mitä minä sanoin, mutta oma sanomani näyttää paljon paremmalta lehdissä. Kysehän oli muutoksesta ja muutos on siirtymä yhdestä asiasta tai käytännöstä toiseen. Aikaansaamassani opetusjärjestelmän rukkauksessa pyrittiin muutokseen ja muutos saatiin aikaiseksi. Se, että samalla hässittiin koko koulu vituralleen ei sinänsä liity kyseiseen asiaan. Se on vain muutoksen sivujuonne ja alkuperäinen projekti kuitenkin onnistui. Ja onhan tässä järjestelmässä kumminkin se etu, että sillä mahdollistetaan mahdollisimman monen ihmisen kouluttautuminen ylempään korkeakoulututkintoon.

- Ja niitähän sitten kouluttautui. Olit mukana luomassa joutomaisterien armeijaa joitten suojatyöllistäminen osaltaan räjäytti julkisen sektorin kulut niin taivaisiin, että niitä maksaa vielä nykyisten mukuloitten lapsenlapsetkin. Ei sulla juolahtanut mieleen, että jonkun pitää tehdä varsinaiset työtkin eikä vain notkua yliopistolla?

- Muistuttaisin, että minä en ole kansantaloustieteilijä. Minä en laske, vaan luon suuntaviivoja. Toisten tehtävä on sitten hankkia niitä varten tarvittavat resurssit. Kehittyneessä yhteiskunnassa vallitsee työnjako. Ja mitä tulee työhön, niin yliopistolla notkuminen on nimenomaan ollut minun työtäni. Näenhän minä toki kadulla kulkiessani niitä keltaisilla huomioliiveillä varustettuja heppuja päivittäin. Aika ajoin mielessä on käynyt, että niitten hommia olisi ollut ehkä kiva joskus kokeilla. Nimenomaan kokeilla, sillä olishan ne varmaan melko tympeitä hommia tehdä noin niin kuin varsinaiseksi työkseen. Ei sovi minun hipiälleni. Ja minua kuitenkin tarvittiin suurempiin tehtäviin. Ei ihan mukavasti toimivaa valtakuntaa saada menemään perseelleen ilman korkeamman koulutuksen omaavia akateemisia ammattilaisia. Ei siihen haalariväestä ole.

Epäilyksen Piru nauraa kihersi pikkuhiljaa ja Vanha Vasemmistohumanisti mietti itsekseen, että sanoinkohan minä just sen, mitä minun korvat kuuli minun sanoneen. Tää rehellisyys alkaa pikku hiljaa käydä hermoille. Epäilyksen Piru huomasi, että nyt on selvästi humanistillakin hermosavujen paikka ja se tarjosi ja sytytti hänelle Nortin, minkä jälkeen se jatkoi:

- Kyllähän se näin on. Maan rakentamiseen pystyvät insinöörit ja duunarit, mutta sen pilaamiseen tarvitaan laaja-alaisempaa akateemista näkemystä. Vaan jatketaanpa, kun on alkuun päästy ja meillä on niin lystiä että. Veit sitten Suomen Euroopan Unioniin, vaikka oikein hyvin tiesit, mitä tuleman pitää. Suomi on nyt muuttunut itsenäisestä valtiosta maakunnaksi jossain Takahikiän Perähikiällä ja sen mainostettu poliittinen painoarvo niissä pöydissä joissa asioissa päätetään vastaa satiaisen munissa elävää kutiaista.

- Ehkä joo, mutta niissä pöydissä me kuitenkin istutaan. Ilman vaikutusvaltaa ehkä. Mutta ei se ole olennaista. Omalta osaltani voin perustella syitäni historialla. Kas kun se minua edeltävä sukupolvi ampumalla varmisti sen, ettei meistä tullut osa suurempaa kansojen yhteisöä, niin tottahan minun piti hoitaa se asia pois kuleksimasta ja tehdä juuri päinvastoin. Kun se aikaisempi kansojen rauhanyhteisö sitten otti ja päätti hajottaa itse itsensä. Mutta ei sekään tuottanut ongelmaa. Vaihdettiin vain ryssä bryssäksi. Mutta ei se ole ainoa syy. On toinenkin.

- Mikä sitten?

- Minähän olen teoreetikko. Olen lukenut miljoona sivua hyvää sosialismin teoriaa, ja enköhän parikymmentätuhatta sivua ole itsekin naputellut. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos käytäntö ei vastaa teoriaa, niin vika on käytännössä. Ja mitäs minun teosteni kolmekymmentä viimeistä sivua aina ovat?

- Hmm… joo… lähdeluettelo.

- Kyllä. Minä olen aina nojannut ajatuksissani johonkin. Toisiin sosialismin teoreetikkoihin. Ei minulla oikeastaan ole ollut koskaan ensimmäistäkään itsenäistä ajatusta. Koko elämäntyönikin on ollut – niin kuin totesitkin – sitä, että olen katsonut isieni sukupolveni työtä vääristyneen peilin kautta, laittanut voipaperin sen peilikuvan päälle ja sitten piirtänyt sen tiekartakseni. Ja sitä kautta en oikein ymmärrä ajatusta itsenäisyydestä. En henkilökohtaisesta enkä kansallisesta. Tavallista ihmistä pitää ohjeistaa viisaampien taholta ja kyllä myös valtion pitää nojata johonkin suurempaan. Ja jos se nojatessaan sulautuu, silloin niin kuuluukin tapahtua. Tärkeintä ovat kuitenkin ideat. Minun esittämäni ideat. Jotka moni muu on esittänyt ennen minua. Aivan samoilla tuloksilla. Se tuo maailmaan tiettyä jatkuvuutta. Asiat hässitään vasemmistolaisesti vituralleen aina uudelleen ja uudelleen.

Vanha Vasemmistohumanisti mietti paria viimeistä lausettaan ja ihmetteli, että mikähän hemmetin rehellisyyskohtaus minulla nyt ihan oikeasti onkaan menossa. Epäilyksen Piru nosti peukaloaan, totesi että way to go, näin toteaa Maakansa ja jatkaa, ja jatkoi itsekin:

- Mennäänpä vielä vuoteen 1990. Silloin piti sitten saada aikaiseksi suomalaisen väestörakenteen muutos ja alkaa kuskata maahamme porukkaa, jotka ovat tässä ajan kuluessa osoittautuneet kantaväestölle pelkäksi kulungiksi, joka ei ikinä sopeudu yhteiskuntaamme ja vielä kaiken lisäksi varsin väkivaltaiseksi sellaiseksi. Siitä huolimatta niitä pitäisi saada tänne koko ajan lisää ja sinä olet aktiivisesti huseerannut mukana tässä hysteriassa. Kansainvälinen solidaarisuus tovereitten keskenkö sinua tässä hurjuudessa eteenpäin on ajanut vaiko ehkä mikä?

- Kansainvälinen solidaarisuus my ass. Sillä mitään tekemistä tämän kanssa ole. Niin kuin tässä on todettu, niin kaikki toimintani pohjautuu katkeraan sukupolvikapinaani. Minua edeltänyt sukupolvi eli aikaa, jolloin ulkopuolinen tekijä olisi hyvin mielellään muuttanut Suomen väestörakennetta, mutta se kyseinen sukupolvi esti sen ampumalla. Minä taas toteutan sen antautumalla. Tämä oli oikeastaan se viimeinen voittoni, jolla varmistin, että likimain kaikki edellisen sukupolven perintö on saatu pilattua. Ja tämä on myös näkyvä voitto, eräänlainen henkilökohtainen voittopokaalien sarja, jonka näen päivittäin kun kuljen Helsingissä. Etnistä rikkautta ja säkkejä naisten päällä. Ei se ehkä niin viisasta ole, mutta tiedän sen olevan jotain aivan muuta, kuin mitä minua edeltävä sukupolvi olisi halunnut. Tämä voittopokaalien sarja oli aika muutenkin saada meillekin, sillä hyvin monissa muissa Euroopan maissa se jo oli, enkä olisi voinut levätä, ennen kuin se olisi täälläkin.

Epäilyksen piru katseli Vanhaa Vasemmistohumanistia pää hieman kallellaan. Tällä kertaa se ei hymyillyt, vaan oli pelkästään pohtivan, ehkä jopa surullisen näköinen. Jos tapaamista olisi katsellut joku ulkopuolinen, hän olisi hätkähtänyt, sillä tuon pikkupirun ilmeessä näytti olevan enemmän inhimillisyyttä kuin itseään täynnä olevassa Vanhassa Vasemmistohumanistissa. Epäilyksen piru jatkoi:

- Henkilökohtaisia voittopokaaleita siis? Vaikka hyvin tiesit, minkälaisen yhteiskunnallisen aikapommin se aikanaan aiheuttaa? Kyse oli siis vain sinusta, sinun egostasi ja sinun sukupolvikapinastasi?

- No totta munassa oli! Pääasia, että tunsin voittaneeni ja saaneeni tahtoni läpi. Ei minun tarvitse miettiä seurauksia. Eivät ne minua kosketa. Ne ovat rahvaan ongelmaa. Sen rahvaan, joka elättää minut, ja mikä sen osa kuuluu olla jatkossakin. Minulle elämä on teoriaa ja minun teoriani mukaan kuuluu elää toistenkin. Koska minä olen saanut siihen mahdollisuuden. Tiedätkös, minä osasin odottaa sinua. Olen jutellut Erään Vihreän kanssa. Olen myös jutellut Erään Toimittajan ja Erään Virkamiehen kanssa. Ja he kaikki kertoivat, että et toimi yksin. Sinulla on apunasi olento nimeltä Omatunto. Mutta sitä ei ole näkynyt koko keskustelumme aikana. Et taida mahtaa minulle mitään.

- Oletko muuten miettinyt, että miksi olet ollut minulle niin rehellinen?

- Hä? No olen joo, mutta…

Samassa Vanha Vasemmistohumanisti tunsi, että hänestä irtaantui jotain. Läpinäkyvä, häilyvä olento. Se alkoi puhua:

- Morjens, Vanha Vasemmistohumanisti. Minä olen Omatunto. Minä olen ollut sinussa heti siitä hetkestä kun aloit puhua Epäilyksen Pirun kanssa. Sinä olet vain niin täynnä itseäsi, ettet huomannut tuloani. Enkä minä ole mikä tahansa omatunto. Minä olen sinun henkilökohtainen omatuntosi. Ja minä tulin jäädäkseni. Sinulla ei ole enää paluuta entiseen. Ajatukseni ovat sinun ajatuksiasi. Tunteeni ovat sinun tunteitasi. Minä en laita niitä päähäsi, vaan kaivan ne syvältä sisimmästäsi. Sieltä, mihin sinä olet ne haudannut, päätettyäsi ettet niitä tarvitse. Tulet löytämään uudelleen Häpeän. Tulet löytämään Katumuksen. Ja ajan myötä tulet löytämään myös Halun Sovittaa.

Nyt puhui puolestaan Epäilyksen Piru. Se hymyili jälleen. Mutta ei pirullisesti, niin kuin tavallisesti, vaan jotenkin lämpimästi:

- Niin. Halun Sovittaa. Ei kestä kauaakaan, kun mielessäsi alkaa pyöriä kolme mahdollisuutta. Ensimmäinen mahdollisuus on, että avaudut julkisesti, ja tunnustat kaiken, minkä olet tehnyt. Tunnustat kaiken, minkä olet saanut aikaiseksi. Pyydät anteeksi, ja alat parhaasi mukaan korjata jälkiäsi. Tulevien sukupolvien vuoksi. Saat vastaasi hirvittävän humanistisen joukkorääkymisen ja sinut leimataan luopioksi. Mutta ne tulevat sukupolvet muistavat aikanaan sinut suurena miehenä, joka aikanaan ensimmäisenä puhkaisi vuosikymmenien kuplan. Miehenä, joka tunnusti virheensä ja kantoi vastuunsa.

Omatunto jatkoi puolestaan:

- Toinen vaihtoehto on se, että jatkat entisellä linjallasi. Kirjoitat varmaakin jo huomenna taas tulikivenkatkuisen kolumnin suomalaisesta rasismista, suvaitsemattomuudesta, älyllisestä kapea-alaisuudesta ja henkisestä köyhyydestä. Sinua suitsutetaan niin kuin aina ennenkin. Mutta se ei enää riitä sinulle. Pelkuruutesi syö sinua sisältä, ja koska minä olen nyt osa sinua, ei epäilys ja häpeä lähde sisältäsi enää koskaan pois. Et tule saamaan rauhaa. Kuollessasi tiedät, että Helsingin Sanomat kirjoittavat sinusta ylistävän nekrologin, mutta tulevat sukupolvet sijoittavat sinut historian kirjoissa samalle riville O.W.Kuusisen kanssa. Ennen vanhaan tuskin olisit siitä nakannut paskaakaan, mutta huomaat, että arvosi saattavat muuttua vielä vanhana miehenä. Kun alat tajuta, mitä olet tehnyt.

Vanha Vasemmistohumanisti otti pöydällä olevan viskipullon, kaatoi sen loput lasiin, veti huikan yhdellä hörpyllä ja kysyi sitten:

- Entäs se kolmas vaihtoehto?

Epäilyksen Piru otti taas naamalleen pirullisimman hymynsä, iski silmää ja sanoi:

- Kyllä sinä sen tiedät.

Tiesihän hän. Jostain syystä hän oli ostanut viikko sitten kiepin tukevaa köyttä, vaikka ei ollut sitä varsinaisesti tarvinnut. Ja välillä hän oli huomannut unohtuneensa katselemaan pihakoivuaan, varsinkin sen alinta, sivulle sojottavaa kolmen metrin korkeudessa olevaa paksua oksaa. Nyt hän ymmärsi miksi. Se olisi pakokeino. Mutta häpeällinen. Oman käden kautta. Ihmiset alkaisivat ajatella. Lehdet kirjoittaisivat. Toimittajat spekuloisivat. Mitä se tekisi hänen maineelleen?

Omatunto sanoi vielä:

- Tulen piinaamaan sinua koko loppuikäsi. Ja hyvin pian huomaat, että se olet sinä itse, joka piinaat itseäsi. Et pysty enää valehtelemaan itsellesi. Sinua on ajanut urallasi pelkkä itsekkyys. Itsekkyys, jonka hinnan sinä olet maksattanut toisilla.

Sitten Omatunto sujahti takaisin Vanhan Vasemmistohumanistin sisään ja hän tiesi, että paluuta ei todellakaan olisi. Epäilyksen Piru leijaili hänen eteensä, laski pöydälle avaamattoman viskipullon, askin norttia ja totesi:

- Luulenpa, ettemme tapaa enää. Sinä et tarvitse minua enää. Mutta tuota viskiä ja tupakkia saatat tarvita.

Sitten se katosi. Vanha Vasemmistohumanisti jäi tuijottamaan tyhjin katsein eteensä. Tunnit kuluivat. Ainoa liike, mitä hänellä oli, oli viskilasin täyttö ja tupakin sytytys. Ilme oli ollut tyhjä, mutta päässä myllersi. Yhtä-äkkiä hän tajusi, että huoneessa oli joku toinenkin. Synkkä, tummanpuhuva olento. Hän tunnisti sen. Sehän on Kuolema. Hän tunsi riemua. Tämä olisi ratkaisu. Pako valinnasta. Ennen kaikkea pako vastuusta.

- Tulitko päästämään minut piinasta?

- No enhän toki. Älä jätkä kuvittelekaan, että pääsisit niin helpolla.

Kuolema ojensi aineettoman kätensä ja se upposi Vanhan Vasemmistohumanistin sisuksiin. Hän tunsi kihelmöintiä. Sitten Kuolema otti kätensä pois.

- Mitä… mitä sinä minulle teit?

- Paransin sinut maksasyövästä. Sait juuri kymmenen vuotta lisää elinaikaa. Syöpä oli vasta alussa, mutta hyvin ärhäkkää tyyppiä. Olisit ollut kolmessa kuukaudessa kanttuvei. Ja sehän ei käy päinsä. Sinulle annettiin pähkinä purtavaksi. Ja minä haluan, että sinä nakerrat sen loppuun asti. Tulen säännöllisesti katsomaan sinua, ja nauttimaan siitä, että sinä kiehut niissä liemissä mitkä olet itse keittänyt. Katsos, kyllä Kuolemallakin pitää olla oikeus vapaa-ajan viihteeseen. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Kuolemakin poistui paikalta. Vanha Vasemmistohumanisti jäi yksin ajatustensa kanssa. Ja hän ajatteli, että jos ihminen laitettiin kohtaamaan kaikki se paha, mitä hän oli saanut aikaiseksi muille ihmisille, eikä hänellä ollut mahdollisuutta paeta sitä…

…niin eikö hän silloin ollutkin Helvetissä?