IHMISYYDEN NIMISSÄ

Radanvarsikaupunki, joskus lähitulevaisuudessa

Radanvarsikaupungin sosiaalitoimistossa, tarkemmin sanoen lastensuojelun toimiston käytävällä huoneen 302 oven vieressä istuivat mies ja nainen. Äkkikatsomalla he näyttivät ilmeettömiltä ja tuijottivat lähinnä vastapäistä seinää. Jos heitä olisi katsonut hieman lähempää, olisi katsoja kääntänyt päänsä pois ja poistunut paikalta, sillä kummankin silmistä kajasti jääkylmä viha. Siinä oli jotain niin kylmää ja armotonta, että se olisi saanut rohkeimmankin kavahtamaan.

He olivat aviopari. Lauri ja Annikki Läyriö. Lauri oli 45-vuotias ja toiminut pitkään ohjaajana Radanvarren lastenkodissa. Hänet tunnettiin tiukkana mutta reiluna ohjaajana. Hänen 43-vuotias vaimonsa Annikki toimi puolestaan laitoskeittäjänä Radanvarsikaupungin itäisessä yhteiskoulussa. Vielä eilen illalla he olivat olleet myös 13- ja 15-vuotiaitten tyttöjen vanhempia ja eläneet omasta mielestään varsin onnellista elämää onnellisessa perheessä melkein maksetussa omakotitalossa.

Kello 19.02 kaikki oli muuttunut. Ovikello oli soinut. Lauri oli aukaissut oven ihmetellen, että kuka sieltä nyt oli tulossa ja hämmästynyt huomatessaan että ovella oli kaksi Radanvarsikaupungin sosiaalipäivystyksen työntekijää, hänelle työnsä puolesta kovasti tuttuja naisia ja lisäksi neljä poliisia. Laurin ihmeteltyä että mistä on kyse sosiaalityöntekijät olivat tylysti näyttäneet hänelle paperin, jonka mukaan heidän tyttärensä oli lastensuojelulain 38§:n perusteella otettu kiireellisesti huostaan ja viedään pois Läyriöiltä välittömästi. Laurin pää löi hetken tyhjää, sitten hän tajusi että nuo ämmäthän ovat tosissaan, silmissä näkyi hetken punaista mutta hän ymmärsi, että nyt on pakko olla naama näkkärillä ja hän kysyi rauhallisesti:

- Miksi ihmeessä? Eihän tytöillä ole täällä mitään hätää. Heillä ei ole koulupoissaoloja, ei päihteitten käyttöä, ei ajelehtimista. Eikä niin minulla kuin Annikilla ole hitto vie edes ylinopeussakkoja. Me olemme myös selvin päin, niin kuin varmaan huomaatte. Niin kuin hyvin tiedätte, niin myös minä sattuneesta syystä olen varsin hyvin perehtynyt siihen, mitkä huostaanoton perusteet ovat. Ne eivät täyty tässä miltään osin. Tytöt eivät ole välittömässä vaarassa, eikä heidän kasvunsa ja kehityksensä ole millään muotoa vaarantuneet.

Toinen sosiaalityöntekijöistä näytti suorastaan vahingoniloiselta mutta vanhempi ja kokeneempi näytti sentään esittävän myötätuntoa. Ehkä hän sisimmässään tällä hetkellä kirosi työtään. Hän sanoi:

- Kuule Lauri. Nyt on niin, että niin poliisi kuin sosiaaliviranomaiset ovat saaneet tietoonsa, että sinä pidät yllä rasistista ja maahanmuuttovastaista Lätinä-blogia. Sinun on turha kiistää sitä, sillä poliisi on kaivanut esille sinun ip-osoitteesi ja se todistaa asian. Sinusta on tehty rikosilmoitus ja perheestäsi lastensuojeluilmoitus. Meillä ei nyt kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta toimia toisin. Tyttöjen on lähdettävä meidän mukaamme.

No niinpä, totesi Late. Hänen pitämästään Lätinä-blogista oli tullut yksi suositummista kansallismielisistä blogeista. Hän ei ollut kertonut olevansa Lätisijä kuin muutamalle tyypille. Nähtävästi joku niistä tyypeistä oli sitten humalapäissään mennyt avautumaan jossain kuppilassa että ”minä sitä muuten tunnen sen Lätisijän”. Ja sitten paikalla oli varmaankin ollut hieman vääriä ihmisiä. Jotka olivat saaneet ahaa-elämyksen ja ottaneet yhteyttä poliisiin. Internetin vihapuhe tai ainakin hyvin laajalla seulalla sellaiseksi tulkittu ylitti tutkintakynnyksen nykyisin välittömästi, sillä nimimerkkikirjoittajat haluttiin siivota pois kuleksimasta ja hiljentää. Pari blogikirjoittajaa oli jo saanut ehdottoman vankeustuomion.

Sitä Lauri ei osannut tajuta, että kuinka täysin faktoihin pohjautuva kirjoittaminen saattoi olla rikollista, mutta ei hän toisaalta asiaa loppujen lopuksi ihmetellytkään. Olihan hänellä pitkä kokemus julkishallinnosta ja ennen kaikkea sen virastokalkkunoista joita ei edes tarvinnut aivopestä, sillä ne tekivät sen itse. Kun oma aivo ei riittänyt ajatteluun, otti ohjeistus ajattelun paikan ja antoi perusteen kaikelle toiminnalle. Mitään kyseenalaistamatta. Omassa laitoksessaan hän puolestaan tiesi pari vihervasemmistolaista miesvihaajaa, jotka vihasivat häntä jo siksi, että hän ei suostunut häpeämään omaa sukupuoltaan ja ennen kaikkea siksi, että hän ei ottanut heidän feminististä vihan kostajuuttaan millään muotoa vakavasti. Lauri oli vuotta aikaisemmin kertonut eräälle työkaverilleen siitä, että hän piti kyseistä blogia. Työkaveri tykkäsi istua työporukan kanssa usein viinanhöyryistä iltaa, ja nähtävästi sitten puhunut ohi suunsa, jolloin tieto oli tullut näitten miesvihaajien korviin. Mutta joka tapauksessa Lauri tiesi, kuinka nämä prosessit etenevät ja siksi hän kysyi:

- Onko tyttöjen pakko lähteä juuri tältä istumalta? Ei siihen ole mitään perustetta. Niin kuin näette, he voivat aivan hyvin. Minä tiedän kyllä miten nää systeemit menee. Eikös meille olisi ensin pitänyt ilmoittaa lastensuojeluilmoituksesta ja käydä katsomassa onko asiat kunnossa? Ja todeta, että jos mitään välitöntä vaaraa ei ole, ei huostaanoton tarvettakaan ole. Lähinnä meistä pitäisi tulla lastensuojelun asiakkaita ja tapaisimme lastensuojelun sosiaalityöntekijää, joka kartoittaa tilannetta. Turha teidän minulle valehdellakaan on. Radanvarsikaupunki pyrkii kaikin keinoin välttämään sijoituksia, koska ne ovat niin pirun kalliita. Tiedät, että minä tiedän. Eikös tässä nyt pitäisi tarjota niitä kuuluisia avohuollon toimenpiteitä? Eli puhua mälkyttämistä. Sitähän on niin kovasti tarjottu silloinkin, kun huostaanoton tarvetta olisi oikeastikin ollut. Te olette kuulkaa nyt tekemässä ihan puhtaasti poliittista huostaanottoa. Kun aikanaan itse lähdin tälle alalle, en olisi kuvitellut näkeväni tätä päivää.

Vanhempi sosiaalityöntekijä vastasi, ja nyt Lauri vaistosi hänen äänessään aitoa häpeää.

- Kuule Lauri. Meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämä on johtavan sosiaalityöntekijän allekirjoittama huostaanotto ja välitön sijoituspäätös. Päätöksen mukaan peruste on selkeä. Sinä pidät yllä rasismia, ihmisvihaa ja väkivaltaa ylistävää blogia ja silloin on selvää, että asenteillasi myös vaarannat tyttäriesi kasvun ja kehityksen ehjiksi, kokonaisiksi ja suvaitsevaisiksi kansalaisiksi. Virkakoneisto ei voi sallia, että tyttäresi kasvavat rasismin ja vihan ilmapiirissä. Eikä siinä auta, vaikka et olisi koskaan tyttärillesi edes puhunut blogistasi. Riittää, että olet julkaissut sitä. Sinä tiedät, kuinka tämä protokolla menee ja meillä on nuo poliisit mukanamme,  joten tiedät, että tämä tullaan tekemään. Jos ei hyvällä, niin sitten väkisin.

Tiesihän Lauri protokollan. Ja tiesi, ettei pystyisi juuri nyt tekemään mitään vaikka hänen mielessään kiehui tähänastisen elämänsä kitkerin keitto. Hän auttoi itkeviä tyttäriään pakkaamaan tavaransa ja sanoi, että älkää panko hulinaksi siellä, mihin teidät viedään. Se ei auta mitään, eivätkä sen paikan ohjaajat ole vastuussa tästä päätöksestä. Me kyllä hankitaan teidät takaisin kotiin. Tyttöjen lähtiessä sosiaalityöntekijöitten matkaan hän kysyi vielä:

- Kai minulla on sentään oikeus tietää, että mihin laitokseen heidät viedään.

Sosiaalityöntekijä oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

- Me ei voida sanoa sitä tällä hetkellä. Meillä ei ole valtuuksia. Se on johtavan sosiaalityöntekijän päätös. Hän näki, että sinä saatat tunnekuohussasi aiheuttaa vaaraa sille laitokselle, johon tytöt tilapäisesti sijoitetaan.

Tytöt menivät sosiaalityöntekijöitten autoon ja vanhemmat jäivät katsomaan tyhjin ilmein perään. Sitten Lauri kysyi paikalle vielä jääneiltä poliiseilta:

- Vaan helvettiäkös te enää tässä luuhaatte, kun saitte tytöt vietyä ilman minkäänlaista riehumista?

Yksi poliiseista, jonka Lauri hyvin tunsi sillä hän oli jäsenenä samassa metsästysseurassa kuin Lauri itsekin selitti:

- Katos Lauri, kun nyt tää ei valitettavasti ole vielä ohi. Meillä on käsky takavarikoida sinun tietokoneesi ja samalla viedä sun aseesi. Tää ei ole meidän tahto, mutta niin kuin tiedät, niin meillä on käskymme. Niin kuin sinullakin omassa työssäsi.

- Ja onko teillä tähän tarvittava kotietsintälupa?

Poliisi kaivoi taskustaan paperin ja näytti Laurille. No enpä olis arvannut, totesi Lauri, kävi hakemassa olohuoneesta läppärinsä ja antoi sen poliisille. Sen jälkeen hän meni asekaapilleen, laittoi avaimen sisään ja katkaisi sen lukkoon viereisessä hyllyssä olevalla vasaralla.

- Herrat poliisit ovat hyvät ja kuskaavat koko kaapin sitten mukanaan. Se painaa tommosen kakssataaviiskymmentä kiloa. En suosittele lukon polttoleikkaamista, sillä sisällä on paljon patruunoita.

Poliisi vinkkasi toiselle, joka lähti autolle.

- Niin no, me arvattiin tuo. Niinpä me tuotiin mukanamme kippikärryt. Ja me ollaan todella pahoillamme tästä.

- Joo joo. Viekää se kaappi nyt vaan ja suksikaa vittuun.

Poliisit ähelsivät raskaan asekaapin autoonsa ja poistuivat paikalta. Taloon jäi kaksi vanhempaa, joilta oltiin viety lapset. Edes itkua ei tullut. Järkytys oli liian suuri. He istuivat olohuoneensa sohvalla tuijottaen tyhjin silmin vastapäistä seinää.

Ja nyt he olivat täällä Radanvarsikaupungin sosiaalitoimistossa, lastensuojelun osastossa huoneen 302 edessä. Johtava sosiaalityöntekijä Tirpsteena Hällälström saapui paikalle kahden vartijan kanssa ja totesi vain tylysti:

- Läyriöt.

Lauri nousi ja totesi puolestaan:

- Niin että ihan kaksi vartijaa mukana? Tartteeks mulle laittaa käsiraudat ennen kuin minä voin mennä tuohon toimistoon?

- Te olette paljastuneet rasistisen ja väkivaltaa ihannoivan blogin pitäjäksi, joten minä en tingi turvallisuudestani. Olkaa hyvät ja käykää sisään.

Läyriöt kävelivät sisään toimistoon ja Lauri huomasi, että se todellinen väkivallan uhka johtavaa sosiaalityöntekijää kohtaan näytti tulevan Annikin suunnalta joka näytti olevan viittä vaille valmis leipomaan tuota itsekeskeistä ämmää turpaan. Lauri tarttui vaimoaan hellästi kädestä, totesi hiljaa että ei nyt, ei kannata ja molemmat kävelivät toimistoon johon vartijat jäivät sisälle. Lauri kysyi:

- Missä lapsemme ovat, koska voimme nähdä heidät tai ainakin olla heihin yhteydessä? Huostaanottoon ei ole perusteita, minkä itsekin tiedätte joten missä vaiheessa se lakkaa?

Johtava sosiaalityöntekijä Hällälström katsoi Läyriöitä ilmeellä, jossa hän ei edes yrittänyt peittää ylimielisyyttään ja virka-asemansa suomaa yliotetta:

- Heidät on kuljetettu yksityiseen laitokseen Kuusamoon.

- Kuusamoon? Sinnehän on helvetti soikoon ainakin seitsemänsataa kilometriä matkaa. Miksei lähemmäs?

- Me halusimme sijoittaa sisarukset samaan laitokseen ja tässä laitoksessa sattui olemaan vapaana paikka molemmille.

- Älä nyt puhu paskaa. Minä tiedän hyvin ja sinä tiedät minun tietävän, että lähimmän sadan kilometrin harppiympyrän sisällä on paljon laitoksia jotka ovat vajailla paikoilla. Kyllä he olisivat sinne mahtuneet. Ette te muutenkaan sijoita niin kauas kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa.

- No, ehkä tämä on se äärimmäinen poikkeustapaus. Kas kun asiaan vaikutti myös se, että halusimme turvata tyttärienne kasvun ja kehityksen. Rasismia ja suvaitsevattomuutta kannattavien vanhempien luona se on selkeästi uhattuna. He ovat eläneet ihmisvihamielisyyden ilmapiirissä eivätkä ehkä ole pystyneet välttymään niiltä epäterveiltä vaikutteilta joita te olette aivan varmasti heille antaneet. Niin että on selvää, että 38§:n mukainen kiireellinen huostaanotto tullaan luonnollisesti muuttamaan pysyväksi 40§:n mukaiseksi huostaanotoksi.

- Minä en ole edes puhunut lapsilleni blogistani. He eivät tiedä siitä mitään. Ja lapsemme ovat olleet täysin turvassa eikä heillä ole ollut mitään hätää, minkä itsekin oikein hyvin tiedät. Joten palaan ensimmäiseen kysymykseeni. Milloin voimme nähdä lapsemme? Milloin voimme olla heihin yhteydessä?

- Ette ainakaan puoleen vuoteen. Olen tehnyt päätöksen sekä liikkumavapauden että yhteydenpidon rajoittamisesta. Tyttärenne eivät pääse kotilomille ja heidän puhelimensa on laitoksen henkilökunnan toimesta takavarikoitu etteivät he voi pitää teihin yhteyttä. Sanotaammeko noin kuukauden päästä he voivat soittaa teille puheluita, joissa henkilökunta on läsnä valvomassa.

- Ja minkä helvetin takia näin? Tiedät itsekin, että lapsemme eivät ole olleet kanssamme minkäänlaisessa vaarassa. Me olemme täysin tavallinen perhe. Meillä ei ole alkoholiongelmaa. Meillä ei ole väkivaltaa. Lapsemme käyvät koulussa ja saavat hyviä numeroita. Sinä olet jättänyt narkkariperheitten lapsia sijoittamatta. Ja samoin maahanmuuttajaperheitten lapsia, vaikka ne perseilisivät minkä ennättävät. Mikä ihme meissä on niin vaarallista?

Johtava sosiaalityöntekijä Hällälström sanoi vartijoille, että siirryttekö hetkiseksi toimiston ulkopuolelle. Vartijat poistuivat, Hällälström kumartui Läyriöitä kohti itsetietoisen ihmisen äärimmäisen vittumainen ilme naamallaan ja sanoi sitten:

- Tiedätkös jätkä, minä vihaan rasisteja. Ja minä vihaan myös blogiasi. Juuri siksi, että sinä olet kyseenalaistanut järjestelmämme ja sitä myötä kaiken sen, mitä minä olen, mihin minä uskon ja joka on luonut urani. Sinä olet kyseenalaistanut asemani, vaikka et ole minua koskaan nimeltä maininnutkaan. Mutta kyllä minä sieltä olen itseni löytänyt. Sinä olet tehnyt minut epäuskottavaksi. Ja vielä pahemmaksi, naurunalaiseksi. Ja siksi minä kostan sen sinulle. Koska minä pystyn sen tekemään. Tuossa pöydällä ovat asiaan liittyvät valituslomakkeet. Olkaa hyvät ja täyttäkää ne. Mutta eivät ne mitään auta. Pidän huolen siitä, että ette näe lapsianne ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä. Toivottavasti he ovat silloin jo unohtaneet teidät.

Läyriöt olivat menneet masentuneina kotiinsa ja ajattelivat molemmat, että voiko vitutus tämän pahemmaksi enää yltyä. Hetkeä myöhemmin he huomasivat, että kyllä se niin saattoi hyvinkin tehdä, sillä Laurin puhelin soi. Jaa, siellä oli Radanvarren lastenkodin johtaja Anna Änkönen-Sjöstedt. Mitähän sekin haahka nyt halusi?

- Lauri.

- Terve Lauri. Minä käyn nyt suoraan asiaan. Sinun ei tarvitse enää tulla huomenna töihin. Sinut on irtisanottu tällä päivämäärällä ilman irtisanomisaikaa. On toivottavaa, että et tule enää tänne. Ne henkilökohtaiset tavarat, mitä sinulla on postitetaan sinulle. Ja työpaikan avaimet voit postittaa tänne.

- Ja millähän helvetin perusteella minut on irtisanottu? Onko työstäni tullut ensimmäistäkään valitusta niin nuorten kuin kollegoitten taholta? Meillä on ulkomaalaisiakin nuoria. Ollut iät ja ajat. Onko kukaan valittanut työstäni? Koskaan?

- Kyllähän sinä tiedät, että ei tässä siitä ole kysymys. Mutta meidän on ajateltava laitoksemme mainetta ja sen vuoksi emme voi pitää julkisesti itsensä rasistiksi tunnustanutta ihmistä töissä. Toivon että ymmärrät tämän. Minä olen saanut määräykseni itseäni ylemmältä taholta. En mahda tälle mitään. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että olet erinomainen työntekijä.

- Kerrotko Anna, miltä se tuntuu se virallinen selkänoja mihin voi nojata? Minulla kun ei ole koskaan ollut siihen mahdollisuutta.

Laitoksen johtaja mutisi jotain epäselvää, jolloin Lauri totesi ilman kiertoilmauksia juuri entiseksi johtajaksi muuttuneelle johtajalleen että utare-eläin voi vetää ulkosynnyttimet korvilleen ja kaikota mäkimaastoon ja lopetti puhelun. Sitten hän sanoi vaimolleen:

- No niin. Minä olen sitten työtön. Eikä liiton rahoista ole puhettakaan, koska minut on irtisanottu sen perusteella, että olen rasisti enkä minä käräjillä kaupunkia vastaan pärjää. Niin että minä siirryn sitten peruspäivärahoille. Onneksi sinulla on sentään töitä.

Vaimo vastasi:

- Älä ole niin varma. Ei tää kosto tähän lopu.  Virkakoneistolla on kyllä keinot ja vippakonstit. Muista, että minä olen ollut koko ajan määräaikainen työntekijä. Ei virkaa, ei toimea. Puolen vuoden työsopimuksella joka muuten päättyy taas kuukauden päästä.

Seuraavana päivänä vaimo palasi töistä ja totesi, että näinhän se meni.

- Koulu on pannut keittäjien hommat hakuun. Perusteena se, että taataan mahdollisimman suuri ammatillinen osaaminen. Toimet pannaan hakuun ja vaatimuksena on restonomin koulutus. Jota mulla ei sattumoisin ole. Vaikka varmasti osaan sapuskaa tehdä. Mitenkä sattuikin tähän saumaan? Voi saatana, en paremmin sano. Ja kas kummaa, koulun rehtori sattuu olemaan vihreitten kaupunginvaltuutettu.

Lauri raapi päätään ja totesi:

- Ne sitten tekivät sen. Ilkesivät, perkeleet. Äärimmäinen kosto. No, sinä saat sentään liiton rahaa. Ja sinulla on kuitenkin mahdollisuutta hakea alan hommia. Minä olen pelkällä peruspäivärahalla ja minun työmahdollisuudet omissa hommissani ovat jatkossa nollan ja olemattoman puolessa välissä.

Puhelin piippasi. Lauri oli odottanutkin sitä. Numero oli aivan outo. Mutta viesti ei ollut. Lauri tiesi, että tytöillä oli yhteydenpitokielto, mutta he pystyivät kiertämään sitä toisten nuorten kännyköillä. Niin kuin hänen omassa työpaikassakin tehtiin. Nuoret olivat asioissa aina yhden askeleen työntekijöitä edellä.

”Hei iskä! Me ollaan ihan ok. Ohjaajat ovat ihan mukavia. Mutta me halutaan kotiin. Tehkää jotakin”.

Lauri vastasi:

”Me tehdään parhaamme. Älkää perseilkö. Älkääkä hatkatko. Se ei auta nyt yhtään. Isä ja äiti”.

Ovikello soi. Lauri aukaisi oven ja siellä oli kaksi hänen kaveriaan Radan Metsästysseurasta. Heikki Haatana ja Viljo Völö. Heikki oli lakimies ja omisti lakiasiaintoimiston. Viljo oli maa- ja metsätalousyrittäjä.

- Terve, Late. Voidaanko tulla sisään?

- Voittehan toki.

Miehet istuivat olohuoneen sohvalle ja Heikki alkoi puhua:

- Nythän on näin, että sinä tarvitset lakimiehen apua sekä lastesi huostaanottoasiassa että tuossa irtisanomisasiassakin. Minä otan molemmat jutut hoitaakseni.

- Kiitos Heikki, mutta ei minulla ole varaa siihen. Persaukiset eivät paljon käräjiä pysty käymään.

- Minä teen sen ilmaiseksi. Minulla on siihen varaa. Eikä asia vaikuta minun lakimiestoimistooni. Minun asiakkaat ovat yksityiseltä sektorilta ja nuivia kuin fan. Mutta joku raja tässä ihmisille vittuilussa pitää olla. Siks toiseks minä olin hämmästynyt kun kuulin, että sinä olit sen Lätinäblogin ylläpitäjä. Minä olen lukenut sitä jo vuosikaudet. Ja se on niin silkkaa asiaa kuin vain olla voi. Olen valmis pistämään puolestasi hanttiin. Jonkun sen täytyy tehdä.

- Minkälaiset mahdollisuudet meillä on voittaa?

- Huonot. Erittäin huonot. Koneisto haluaa sinut varoittavaksi esimerkiksi, joka saa muilta toisinajattelijoilta pupun pöksyyn. Voi olla, että saat jopa ehdottoman tuomion. Ja että lapsesi pysyvät huostaanotettuina täysikäisyyteen saakka. Mutta ei se estä yrittämästä. Saadaanhan tästä sentään julkisuutta ja virkakoneiston epäinhimillisyys tapetille. Oletan, että olette tässä vaiheessa valmiit siihen?

Tähän vastasi Annikki:

- Olemme. Ei ihmisiä voi näin kohdella. Raskaimman jälkeen sitten.

Heikki jatkoi:

- Sinut Lauri tullaan demonisoimaan oikeudenkäynnissä ankarimman jälkeen. On todennäköistä, että sinua vastaan kutsutaan todistajaksi sellaisia työntekijöitä, joilla on määräaikainen sopimus ja heitä vaaditaan valehtelemaan sinua vastaan. Ja uhataan työsuhteen loppumisella jos he eivät niin tee.

- Olen silti valmis. Ja luulen, että eivät nekään tyypit lähde ihan vähällä paskaa puhumaan.

Viljo Völö puhui vuorostaan:

- Tiedän, että te olette jääneet tyhjän päälle. Minulla olisi tarjota sinulle vähän hommia. Sinähän osaat ajaa traktoria?

- Osaan joo.

- Minulla on noita lumiaurausurakoita ja tarvitsisin siihen apumiehen. Ja kesällä minulla on myös käytössä kenttäsaha, johon tarvitsisin myös apua. Minä kyllä opetan. Saisit noista hommista vähän paalua ja rahallehan on aina käyttöä. Mikäli sulle sopii, niin maksaisin palkan käteisellä ja pimeästi.

- No jumalauta. Tämähän sopii. Ja virkakoneisto saa kyllä luvan pärjätä ilman minun veromarkkoja. On se meidän huushollin muroihin jo kussut sen verran lorinalla.

Läyriön perheen päällä ajelehtivat mustat pilvet. Mutta tieto siitä, että kaverit eivät unohtaneet auttoi jaksamaan eteenpäin. Eikä niitä tyttäriäkään loputtomasti voisi pois heidän elämästään pitää.

Toisaalla Radanvarsikaupungissa…

Johtava sosiaalityöntekijä Tirpsteena Hällälström nautti ties kuinka monetta viinilasillista kotonaan. Hänen seuranaan oli Auliina Uilo, joka sattumoisin toimi ohjaajana samalla osastolla kuin juuri irtisanottu Lauri Läyriö ja hän oli Hällälströmin ystävä. Uilo oli se henkilö, joka oli tehnyt sekä lastensuojelu- että rikosilmoituksen Laurista. Huolimattomasti lausutut sanat työntekijöitten ryyppyillassa olivat tulleet hänen korviinsa, sitä kautta hän oli saanut tilaisuuden tuhota inhoamansa miehen elämän ja hän oli tarttunut siihen innokkaasti.

Auliina Uilo oli hardcore-vihervasemmistolainen ja vakaumuksellinen feministi. Sen lisäksi hän oli ihminen, joka työpaikoilla tunnettiin nimikkeellä ”säätäjä”. Vaikka hän oli täysin samassa työtehtävässä kuin muut työntekijät, hän oli silti ottanut itselleen tietynlaisen esimiesaseman ja työryhmän toimintaa hallitsi hänen sekä toteutunut että oletettu henkinen pipi. Häntä saattoi pitää ihmisenä, joka kävi lähinnä hoidattamassa omia ongelmiaan työpaikallaan, mutta joka jostain syystä sai olla tehtävissään johdon täydellä tuella. Tämän kaltainen työntekijätyypi tarvitsi polttoaineekseen heikon johtajan ja kyseisen laitoksen johtaja täytti kaikki vaaditut ominaisuudet. Sen vuoksi Uilo oli saanut savustettua osastoltaan jo kaksi työntekijää ja nyt kolmantena Laurin. Lauri oli aivan liian voimakas hahmo, että Uilo olisi pärjännyt hänelle perinteisen työpaikkakiusaamisen avulla. Lauri yksinkertaisesti haistatti hänelle pitkät paskat, jatkoi töitään ja teki ne huomattavasti paremmin kuin hän mikä aiheutti vielä suuremman katkeruuden.

Johtava sosiaalityöntekijä Hällälström taas inhosi Lauria hänen bloginsa vuoksi. Tiesihän hän hyvin, että ei siellä kehotettu väkivaltaan. Ei sitä saattanut sanoa rasistiseksikaan. Mutta siellä esitettiin kysymyksiä julkishallinnosta. Ikäviä kysymyksiä. Hankalia kysymyksiä. Perusteltuja kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka asettivat hänetkin noloon asemaan. Hän oli jo ajatellut nostavansa jutun kunnianloukkauksesta, mutta tajusi sitten vain nolaavansa sillä itsensä. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Parempi ja viisaampi oli puukottaa virka-aseman tuomin valtuuksin selkään. Joka tapauksessa kumpikin nainen tunsi viinin vielä lisäämää riemua siitä, että he olivat saaneet tuhottua yhden perheen elämän. Tietenkään he eivät sanoneet sitä ääneen niillä sanoilla. Hehän olivat vain toimineet ihmisyyden nimissä. Rasismia, väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan…

Kiitokset vakikommentoija Veskulle alkuinspiraatiosta.