JOTAIN IHAN MUUTA XXXVIII

Eli tupakkitauko tyhjällä bensiksellä

Elettiin lokakuun puoltaväliä näillä nykyajan kieppeillä. Maantieteellisesti tarkalleen sanottuna oltiin suurin piirtein puolessa välissä Suomea pohjois-eteläsuunnassa Häkälän kylässä, sen toimintansa lopettaneen Esson pihalla. Huoltoaseman ikkunat olivat pölyiset, bensiinimittarit oltiin viety jo aikaa sitten pois ja niistä muistuttivat enää vain maassa olevat betonilaatat. Vähän kauempana näkyi uuden ABC-massiivin maamerkki. Maamerkki oli toiminut ahneen vampyyrin hampaana joka oli imenyt julmasti ja armoa antamatta elämän pois tältä pieneltä ja aikanaan kovin suositulta bensikseltä. Nyt iloinen pulina oli vaiennut, ääntä piti vain vaimea tuuli ja pari katolle parkkeerannutta harakkaa, eikä tälle hylätylle tontille niitten lisäksi kovinkaan moni eksynyt.

Nyt tontille kuitenkin poikkesi tieltä auto, punainen Nissanin pick-up. Auto pysähtyi, ovet aukesivat ja ulos astui kaksi isokokoista ja huomattavan rumaa miestä. Kas, siinähän olivat Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Miehet olivat päättäneet toteuttaa aiemmin keväällä saamansa päähänpiston ja lähteä pohjoiseen valtion metsästysmaille metsästämään. Pinnanmaalla sijaitsevat Uuden Hyisianan valtionmaat olivat jo heille entisestään tuttuja joten miehiä huvitti käydä vähän kauempana. Saalis ei ollut näillä reissuilla koskaan se suurin asia, vaan kyse oli ukkojen reissusta johon rouvat olivat antaneet luvan. Miehet olivat autoillessaan pulisseet keskenään alkaneesta reissustaan nauttien ja jos joku tiedostava kansalainen olisi kuunnellut pulinaa kärpäsenä katossa hän olisi saattanut todeta, että kun tuon kahden häiskän puheesta ottaa vihapuheen pois, niin jäljelle ei jää kuin välimerkit.

Miehet änkesivät autosta ulos melko vaivalloisesti ähkien, oikoivat kipeitä selkiään, jäykkiä polviaan  ja totesivat naureskellen, että mettällekö tässä vielä pitäisi lähteä rämpimään, kun jätkät ovat jo pelkästä autossa istumisesta jäykkiä kuin Jolkkosen mulkku. Nissanin pick-up on kieltämättä soiva peli kaikenlaisessa toiminnassa mutta matkustusmukavuudessaan se ei ole välttämättä sitä parasta a-ryhmää, varsinkin jos ajettiin satoja kilometrejä yhteen putkeen. Siinä venytellessä miesten nivelet alkoivat pikkuhiljaa pehmetä ja samalla he katselivat hylättyä huoltoasemaa. Ykä totesi:

- Se on vaan jotenkin niin surullinen näky tämmönen hylätty bensis.

Lötjönen täydensi:

- Joo. Kun ajatellaan minkälainen määrä elämää ja elämän tarinoita tässäkin paikassa on ollut ja sitten iäksi kadonnut. Nyt se on pelkkää hukkapätkää joka odottaa uutta omistajaa joka puhaltaisi kipinän taas liekkiin. Uutta omistajaa, jota ei koskaan tule. Sulo Vilenikin kun oli keksitty hahmo. 

Ykä ja Lötjönen alkoivat kuin yhteisestä komennosta kaivella rintataskujaan, etsivät sieltä tupakkiaskit ja panivat palamaan Voimasavuke Bostonit. Savu oli yllättävän sakea ja ympäristö muuttui samalla jotenkin utuiseksi. Sitten se näytti peittyvän läpinäkymättömään sumuun. Kun sumu haihtui, miehet huomasivat, että bensiinimittarit olivat ilmestyneet paikalleen ja ympäristö näytti jotenkin samanlaiselta kuin haalistunut värivalokuva joskus 1970-luvulta. Mittarit olivat sitä vanhaa mukavaa mallia joissa oli pyörivät numerokiekot. Tieltä kääntyi bensikselle vanha Tippa-Rellu. Tai sehän itse asiassa näytti aivan uudelta. Huoltamon puolelta pihalle tuli pitkä ja laiha mies, jolla oli sellaiset televisiomalliset Urho Kekkonen-silmälasit ja haalarit päällä. Hän  käveli Rellun luo. Ykä ja Lötjönen huomasivat, että bensiinimittareissa luki jotain, mitä he eivät olleet aikoihin nähnyt, eli tekstit ”palvelu” ja ”tankkaa itse”. Rellu oli pysähtynyt palvelukohdan luo ja haalarimies tankkasi auton ysikakkosella. Mittari kilahti aina mukavasti kun litra bensaa meni tankkiin  ja lopulta huoltomies pesi vielä auton ikkunan.

Rellussa ollut vanha mies meni autostaan huoltamoon maksamaan laskun ja televisiosilmälasinen huoltomies vinkkasi Ykälle ja Lötjöselle:

- Eikös vieraat käy kahvilla kumminkin, ennen kuin jatkavat matkaansa?

Haalaripukuinen mies käveli takaisin huoltamon puolelle joka ei enää ollutkaan tyhjä ja hylätty, vaan sieltä kuului metallin pauke, hitsipillin suhina ja sellaiset ohimennen päästellyt kannustavat voimasanat, mitkä kuuluvat usein työntekoon. Perkele… no mikä siinä maksaa… saatana… eikö se nyt asetu… no voi helevetin helevetti. Huoltoaseman baarin puolen ovi aukesi itsestään, aivan kuin kysyen, että eikös heppujen kahvihammasta kolota. Mieluummin kumminkin täällä kuin jossain ABC-kolhoosissa. Ykä ja Lötjönen katsoivat toisiaan, totesivat että no jumalauta niin kuin savolainen vihillä ja kävelivät sisään. Baari oli siisti, puunattu ja muutenkin täydessä tällingissä, yhdessä pöydässä istui neljä haalaripukuista miestä, toisessa muutama pikkupoika ja yhdessä se vanha herrasmies, joka oli tullut tankkauttamaan Tippa-Relluaan.

Ykä vilkaisi lehtitelinettä ja siellä näkyi olevan myynnissä lokakuun kuudennentoista päivän Ilta-Sanomat vuodelta 1972. Baarin tiskillä oli pieni matkaradio josta käsin Irwin Goodman loi tunnelmaa laulamalla tuoretta kappalettaan ”oo Las Palmas, oo Las Palmas, mä luoksesi aina jään, oo Las Palmas, oo Las Palmas, sun luoksesi lämpimään.” Niin, sehän oli sitä aikaa kun suomalaiset alkoivat matkustaa joukolla etelään ja Las Palmashan se oli se ensimmäinen suosikki. Silloinhan ne Keihäsmatkatkin olivat menestyksensä huipulla. Miehet ajattelivat että vaikka Eviva Espanja vei kuin varkain niin usean suomalaisen kuin sen erään iskelmälaulajankin sydämen, niin sekä Ykä että Lötjönen tuumivat että kyllä Suomessa riittää kiertämistä yhden eliniän verran. Paskaakos tässä kauemmas rahtautumaan.

Mutta kaukokaipuun puute ei suinkaan estänyt miehiä astumasta peremmälle. Tiskillä oli kaunis nuori nainen, jonka päällä oli minihame ja hänen tukkansa oli laitettu muodikkaaseen vuoden 1972 kuosiin. Hänen päällään oli vielä paksu vyö, jossa luki ”Lotto”. Jotain kumman tuttua hänessä oli. Iloisesti hymyillen hän kysyi, että mitäs vieraille saisi tarjota.

Silloin Ykä hoksasi:

- Tota noin… kun meinaan näyttää nää valuuttasuhdanteet olevan semmosia, että meillä ei ole mukana muuta kuin sellaista rahaa, että se muuttuu käyttökelpoiseksi vasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Bensiksen baaritiskin takana kaunis lottotyttö hymyili – mikäli mahdollista – vieläkin sydämellisemmin ja sanoi:

- Talo tarjoaa. Meillä on ollut vieraita monesta paikasta, mutta vain yhdestä ajasta. Niin että nyt tehdään poikkeus poikkeuksellisille vieraille.

Mihin Lötjönen ihmetteli:

- Nyt on pakko kysyä, että mistä sinä tiedät meidän tulevan tulevaisuudesta?

- En minä tiedäkään. Mutta bensa-asema tietää.

- Jaa… no jos me otetaan kahvit ja munkit.

- Ja sitten pullolliset sitä vanhaa kunnon sitruunasoodaa.

Tiskin takana asioiva lottotyttö nosti ylös kahvipannun suojana olleen ison kahvimyssyn, kaatoi miehille kahvit, laittoi posliinilautaselle munkit ja otti jääkaapista molemmille pullot sitruunasoodaa todeten:

- Mutta eihän tämä mitään vanhaa sittistä ole, vaan ihan tuoretta.

Miehet kiittivät, istuivat pöytäänsä, aukaisivat sittispulloista ne vanhat sivusta aukaistavat repäisykorkit ja alkoivat hörsiä sumppia ja natustella munkkia todeten, että voi helepuatena, kyllä nää joskus ennen vanhaan olivat ihan oikeasti parempia kuin nykyisin. Tätähän syö ihan onnekseen. Lötjönen kaiveli samalla esille pöydässä olevan paikallislehden Häkälän Aika Ja Sana ja sitä selaillessaan totesi:

- Täällä on tää tiedonvälitys muuten aika nopeaa. Vilkaises Ykä.

Ykä katseli lehden etusivua jossa oli kuva Ykästä ja Lötjösestä Häkälän Essolla ja teksti:

Tulevaisuudesta, vuodesta 2016 vieraaksemme tulleet Yrjö Perskeles ja Eelis Lötjönen pitävät Häkälän Esson palvelua ja tarjontaa aivan erinomaisena ja aivan hetken kuluttua Ykä kehuu pannukahvia.

- Jaa, no mutta erinomaistahan tää kyllä onkin. Ei passaa valittaa. Ja kun tätä pannukahvia hörsii, niin ihmetyttää kyllä että miksi ihmeessä sitä tuli aikanaan siirryttyä siihen suodatinsumppiin. Kai se sitten oli puhdasta laiskuutta. Mettällä kyllä sitten keitellään tulilla pakkikahvit. Niin kuin aina ennenkin.

Miesten viereisessä pöydässä istui neljä miestä joilla oli päällään haalarit ja joitten tukkamalli oli ajalle tyypillinen eli hiukset kasvoivat reilusti yli korvan ja kaikilla oli varsin komeat pulisongit. Miehet pistelivät naamariinsa tukevia lihapiirakoita joissa oli lisukkeena paksuja gotler-makkaran siivuja. Annokset syötyään miehet kaivoivat haalariensa taskusta tupakkiaskit ja panivat palamaan. Suosikkina heillä näytti olevan joskus myöhemmin 1990-luvulla kokonaan kielletty vihreä karvapersenortti. Mitenkäs se menikään… ”miehet, jotka yskivät sen tietävät, Nortti on täyttä tupakkaa”… tai jotenkin sinne päin… Miesten haalareissa luki Menneskyhäisen Maansiirto ky ja heistä näki että pöydässä oli valtava määrä kokemusta, ammattitaitoa, osaamista ja työhön liittyvää itseluottamusta vaikkei heillä ehkä ollutkaan lompakoissaan sitä ylihinnoiteltua työlupakorttipakkaa mitä Ykän ja Lötjösen nykypäivässä vaadittiin.

Yksi miehistä luki maakuntalehteä, jonka etusivulla kerrottiin että noin 100 000 oppilasta liki 500 oppikoulusta eri puolilta Suomea oli osallistunut Teiniliiton järjestämään taksvärkkiin Nguyen Van Troi -lastensairaalan rakentamiseksi Pohjois-Vietnamiin… juu, se oli sitä aikaa… maitoa Vietnamin lapsille… lautanen Guatemalan verta… sitten lehti uutisoi, että SMP:n sisäinen kriisi oli kärjistynyt, kun puolue-edustajisto erotti Heikki Kainulaisen ja Mauno Kurpan puolueesta… niin, se seteliselkärankaisten SKYP pistettiin pystyyn sitten vähän myöhemmin… silloin vaihtoehtopuolueen ruunaamiseen tarvittiin sentään riihikuivaa, Ykän ja Lötjösen nykyisyydessä se onnistui muutenkin… olipa lehdessä vielä uutinen, että Creedence Clearwater Revival oli hajonnut lopullisesti. Lötjönen totesi uutiseen:

- You don't have to worry 'cause you have no money, people on the river are happy to give… kai se ehkä vähän enemmän sillä lailla oli täällä Suomessakin silloin. Jotenkin niin paljon raaemmaksi on mennyt tää maailma nykyisin. Ja typerämmäksi. Ne, jotka eniten tarvitsisivat saavat olla ilman ja sitten on taas ne, joille sosiaalielättinä oleminen on arvostettu ammatti. Varsinkin kun siihen liittyy etninen elementti.

Ykä mietti hetken lipittäen sitruunasoodaansa ja vastasi:

- Näinhän se tuppaa olemaan. Jos noille haalarijätkille oltaisiin kerrottu, mihin heidän työllään ansaitsemat veromarkat vuonna 2016 menevät, niin kyllä ne ihmettelisivät. Ja tuumisivat, että onko tää kaiken vaivan väärtti. Vaan mitähän noille hepuille sitten aikanaan tapahtui? Mehän eletään kumminkin vuotta 2016.

Lötjösen ei tarvinnut puolestaan tuumailla asiaa, sillä Häkälän Aika Ja Sana-lehdestä alkoi kuulua rapinaa ja miehet lukivat tuoretta uutispäivitystä ajalta ennen tuoreita uutispäivityksiä:

Tuoreita uutisia: Perskeleen Ykä miettii Häkälän Essolla että mitenkähän ne neljä Menneskyhäisen maansiirtofirman miestä elämässään pärjäsivät. Lehtemme kertoo: Kaksi heistä siirtyi aikanaan eläkkeelle selviten lamasta. He ovat jo manan majoilla kuollen luonnollisista syistä. Kolmas eli 1990-luvulla työttömyys/työllistämistyöputkessa päästen lopulta eläkkeelle. Hän elää vielä. Porukan nuorin otti riskin ja osti firman vanhalta omistajalta vuonna 1989, otti suuren lainan ja laajensi toimintaa.

Firma meni nurin, kun tuli se suuri 1990-luvun lama. Firmalla olisi kyllä ollut tilauksia tiedossa, mutta niin pankki kuin verottaja päätti ajaa firman tylysti nurin välittömien velkojen takia, niin kuin sen ajan meininki oli. Firma meni pankrottiin, mies rupesi ryyppäämään, menetti lopulta perheensä ja vuonna 1993 hirtti itsensä. Hetken kuluttua Lötjönen ja Ykä tuumivat bensiksellä yhteen ääneen, että kyllähän se pien- ja keskisuuri yrittäjä on nykyisinkin Herrasta Perkeleestä jota pitää rangaista yrittämisestään. Häkälän Aika Ja Sana lopettaa päivityksensä.

Miesten todettua juuri sen, mitä Häkälän Aika Ja Sana ennustikin tuli bensiksen pihalle Volkswagenin pakettiauto jonka kyljessä luki Elintarvikemyymälä Häkälän Nälkä. Autosta tuli ulos nuori mies joka oli Häkälän Nälän lähetyspoika. Edusti ammattia, joka oli maasta aikanaan hävinnyt, tosin tullut internetin myötä taas hieman takaisin. Nuori mies oli kuskannut aamupäivän kierroksensa asiakkaille, jotka olivat soittaneet haluamansa elintarvikkeet jotka laitettiin heidän kauppatililleen ja jonka mies kuskasi autollaan pahvilaatikossa perille. Mies naposteli myös lihapiirakan ja läksi valmistautumaan iltapäivän kierrokselleen.

                                              

Tämän jälkeen huoltsikalle tuli kolme pientä poikaa, leveälahkeisine farkkuineen ja pitkäsatulaisine pyörineen. Pojilla oli muutama viisikymmenpenninen jotka he löivät huoltoaseman pajatsoon ilman suurempaa menestystä. Pojat miettivät keskenään, että oliko se huhu totta, että jassossa oli se maaginen aukko johon voisi pujotella kellonjousen, millä saatiin kolikko tippumaan aina keskustaan. Eihän sitä löytynyt tälläkään kertaa, mutta pienten poikien innolla möllit pois lähtiessään ja pitkäsatulaisilla fillareillaan pois polkiessaan nauraa kätkättivät iloisena jotain asiaa, josta pienet pojat tykkäsivät nauraa kätkättää. Asioita, jotka eivät vanhenneet koskaan vaikka sukupolvi vaihtui. Ykä ja Lötjönen tuumivat, että milloinkahan heillä itsellään on ollut viimeksi samanlaista arjen huolista vapaata naurun kätkätystä ja totesivat, että taitaahan siitä useita kymmeniä vuosia olla. Silloin kun oltiin itse noita pikkumöllejä jotka ajoivat pitkäsatulaisilla fillareillaan leveälahkeisissa farkuissa joitten lahkeet oltiin laitettu pyykkipojalla kiinni, ettei ne menneet ketjujen väliin. Ja etsittiin jassosta sitä maagista kellonjousen reikää. Jota ei koskaan löytynyt.

Samalla ovenavamisella möllien kanssa huoltamolta poistui se Tippa-Rellulla paikalle tullut vanha herrasmies ja hetkeä myöhemmin Lötjönen ja Ykä näkivät, kuinka mies esitteli lyhyttukkiseksi tuunattua Ukko-Pekkakivääriään sekä televisiosilmälasiselle huoltomiehelle että paikalle uudenkarhealla Saab 99:llä paikalle tulleelle poliisipartiolle. Kivääri kiersi kädestä käteen ja sai aikaan sekä hymyä että hyväksyviä päännyökyttelyjä. Kahviaan, munkkiaan ja sitruunasoodaansa lopettelevat aikamatkailevat raappahousujätkät tuumivat, että heidän ajassaan yleisellä paikalla ei asetta uskaltaisi laittaa näytille edes ja varsinkaan poliisipartiolle.

Miehet nousivat pöydästä, mutta eivät ehtineet viedä astioitaan pois, sillä sen hoiti ehkä kuusitoistavuotias tyttö, joka oli asemalla baariapulaisena. Tyttö pyyhki samalla pöydän puhtaaksi ja totesi että kiitos vieraille käynnistä. Niin, sekin oli aikanaan ammatti. Ja ihan järkevä sellainen. Kuinka monta hyvää tai edes välttävää baariapulaista nykyinen Suomi olikaan menettänyt yliopistojen yhteiskunnallisiin tiedekuntiin?

Miesten tehdessä lähtöä he huomasivat, että huoltoaseman ohi sotki munamankeleillaan ainakin komppanian verran varusmiehiä joilla oli päällään ne niin nostalgiset harmaat sekä se pottamallin teräskypärä. Varusmiehillä oli mukanaan täyspakkaukset ja patinraiskaajilla varustetut rynnäkkökiväärit. Lötjönen totesi osallistuva hymy kasvoillaan:

- Jaa-a… oliskos saapumiserä III/72 menossa mopojotokselle? Samoissa harmaissa menevät kuin mekin aikanaan. Olihan ne kurkkusalaatit meilläkin silloin, mutta eihän niitä pahemmin käytetty. Olisivat perhanat kuluneet. Mutta kun heppuja kattelee, niin huomaa, että kestovitutus on intissä vakio ikäluokasta riippumatta.

- Vitutus on vakio joo… saapumiserästä ja ikäluokasta riippumatta… minä muuten ostin viime vuonna itselleni Varustelekasta parikin kappaletta niitä kuuskekkosia. Olivat suoraan pakasta vedettyjä. Ei ollu hikipisarakaan niitä koskettanut. Mutta onhan noilla aamukasoilla sentään rynkyt mukana. Mehän sitä muuten ollaan vielä sitä ikäluokkaa, että meille opetettiin rynkyn lisäksi Suomi-konepistooli, Lahti-Saloranta ja vielä Ukko-Pekkakin.

- Joo… olishan se kiva päästä vielä vanhana ukkona kertaalleen täristämään pari lippaallista. Teknisesti ottaen meidän vuoden 1972 versiot Lötjösestä ja Perskeleestä ovat muuten tällä hetkellä kansakoulun ekaluokkalaisia, toinen Hömpstadissa ja toinen Nyhtänköljässä ja niillä on tuo noitten mopojen nauttima herkku vielä kokematta. Vaan eiköhän me jatketa ajoa? Mökille on vielä matkaa. Ehditään kumminkin lämmittää sauna.

- Hyppäänkö minä vuorostani puikkoihin?

- Joo, hyppää vaan, niin minä rupean puolestani räpläämään karttakirjaa. Ei oo tullu hankittua sitä gepsiä ja aina on perille päässyt.

Miehet kiittivät myyjää ja baariapulaista todeten että harvoinpa sitä näin mukavaa taukoevästä on saanut ja yhtä mukavassa tunnelmassa ja astuivat sitten ulos ovesta. Piha oli jälleen sumun peitossa ja he huomasivat kuinka niin bensamittarit kuin maantiellä kaukaisuuteen katoava Tippa-Rellu alkoivat haihtua pois ja samalla edessäpäin alkoi kohota ABC:n maamerkki. Sumu haihtui, ovi heidän takanaan loksahti kiinni ja he olivat jälleen tyhjällä ja hylätyllä tontilla.

Miehet astuivat autoon, Ykä käynnisti moottorin, Nissan poistui paikalta ja sen komuutissa istuvat miehet muistelivat niitä vanhoja, yksinkertaisempia ja selkeämpiä aikoja jolloin elämän kulku oli jotenkin turvallisempaa ja paljon enemmän ennustettavissa olevaa kuin nykyisinä epävarmuuden aikoina. Yksinäinen bensa-asema vajosi uneen odottaen jälleen sitä hetkeä että se voisi taas kerran kertoa tarinansa niille, joilla oli malttia ja ymmärrystä kuunnella. Nissanin pakokaasut leijailivat vielä pihalla ja siihen yhdistyi toinen, jostain kaukaisuudesta leijaileva savu. Menneitten aikojen tupakkimies olisi saattanut todeta, että taitaa olla vihreää Norttia.