ANTERO LÄRVÄNEN JA RYPPYINEN UUSI VUOSI

- Hyvää päivää arvoisat HuiTV:n katselijat ja kuuntelijat tässä uuden vuoden kynnyksellä. Täällä jälleen kerran Antero Lärvänen. Olemme lähetyksissämme monta kertaa törmänneet ihmisiin ja ilmiöihin jotka eivät tavallista kansalaista juurikaan miellytä ja jotka yleensä ovat synonyymejä vahingolliselle persnetolle mutta nyt näin vuoden vaihteen kunniaksi tutustumme suomalaisuuden iloisiin ja positiivisiin ilmiöihin eikä meidän tarvitse sitä varten pysyä edes Pinnanmaan maakunnan alueella vaan siirrymme naapurimaakuntaan, tarkemmin sanoen Pertinlaakson kuntaan.

- Pertinlaakso on tunnettu siitä että siellä asiat on hoidettu nimenomaan kansalaislähtöisesti ja kuntalaisten parhaaseen pyrkien. Yksi perusvaatimus tämän tilan saavuttamiseksi oli tietysti ankara hallinnollinen uudistus jossa annettiin kenkää tarpeettomalle akateemiselle julkishallinnolliselle tyhjänjoudolle. Tai oikeastaan koko hommaa palkattiin hoitamaan sopiva mies… tai no… tässä tapauksessa siis sopiva perse, joka niin sanotusti pani haisemaan. Ja se ansioitunut perse on nyt täällä suorassa lähetyksessä. Pertinlaakson kunnanlärväri Ryppy, tervetuloa lähetykseen!

 - Terve, Antero. On todella mukava lopultakin tavata ja niin sanotusti yhdistää voimamme. Terveiset tietysti myös pinnanmaalaiselle yleisölle ja tähän väliin täytyy muistuttaa että minä olen kunnassamme enää osa-aikainen kunnanlärväri, sillä olen tehnyt itseni jo osittain tarpeettomaksi enkä halua nostaa veronmaksajien maksamaa palkkaa turhasta. Kunnanlärvärin työn ohella minä pidän yllä Ruusunnupun kanssa antivegaanista vihakuppilaamme ja jeesailen siinä samalla Reikää ja Koposta jotka pyörittävät Pertinlaakson panimoa.

Pertinlaakson arvostettu kunnanlärväri Ryppy.

- Pinnanmaallahan kunnanlärväri löytyy joka kunnasta mutta muualla se termi voi olla ehkä hieman vieras ja kun lähetyksemme näkyy ympäri Suomea niin voitko hieman selvittää sitä, mitä kunnanlärväri tekee?

- Johan nyt toki. Siellä Pinnanmaallakin toki tiedetään että kunnanlärväri tunnetaan myös termillä ”aikaansaava virkamies” joka korvaa huomattavan määrän kunnallista akateemista peukalonpyöritysvoimaa. Tehtäväni alkuvaiheessa minun tulikin antaa kaikille jonninjoutaville maistereille kalossinkuva pyllyyn ja siirtää säästetty raha suorittavan portaan käytettäväksi. Tämän lisäksi minua tarvitaan silloin jos joissain asioissa menee ihmisille ns. sormi suuhun, eivätkä ne oikein keksi ratkaisuja vaikka sellaisia kiireellisesti tarvittaisiin. Minullahan on tässä se tietty etulyöntiasema ettei minulla voi mennä sormi suuhun vaan, no, tiedät kyllä mihin.

- Voitko kertoa, minkälaisia ratkaisuja sinun on pitänyt tehdä?

- No meillähän oli Pertinlaaksossa kaksi vastaanottokeskusta ja minä ajoin turvapaikkahuilailijat niistä huuthelvettiin.

- Mikä tietysti jo itsessään on korkean kunniamerkin arvoinen suoritus, mutta kuinka se onnistui?

- Tietysti siten että keskityin turvapaikkahuilailijoitten turvallisuuteen ja hyvinvointiin mahdollisimman pikkutarkassa byrokraattisessa hengessä. Kävin erään teknikon kanssa läpi molemmat vastaanottokeskukset ja huomasin, että kummassakaan ei ollut toimivia radon-, fosgeeni- eikä ydinsäteilyhälyttimiä. Lisäksi vessoissa ei ollut tulvahälyttimiä. Käytävillä oli kattoikkunoita jolloin turvapaikkahuilailijat joutuivat kulkemaan seinänviertä pitkin, sillä kattoikkunoitten kautta Allah näkee sisälle. Ja mikä karmeinta niin keittiöissä ei ollut minkäänlaisia mittareita joilla oltaisiin voitu todeta, että tarjottava ruoka olisi ollut halal.

- Ei kai sellaisia mittareita olekaan?

- Ei ole niin, mutta kun laitoin Ruusunnupun viemään raportin ylempiin hallintokerroksiin ja käskin samalla vähän väpättää alaleukaa, tai no, toista persposkea niin kyseiset virkahenkilöthän eivät takertuneet yksityiskohtiin vaan totesivat että täähän on aivan tavatonta ja löivät kyseisiltä vokeilta samantien luvat poikki epäinhimillisinä. Nyt toinen VOK on varattu suomalaisille kodittomille ja toinen on eräänlaisena saattohoitokotina paikallisesta julkishallintokoneistosta pois potkituille akateemisille suojatyöntekijöille. Lähinnä heitä opastetaan muuttamaan muihin kuntiin, mutta meillä Pertinlaaksossahan pidetään kumminkin huoli ihmisistä eikä unohdeta turhintakaan. Heille tarjotaan hyvä ruoka ja asiallinen majoitus. Halkoja hakkaamalla he voivat saada halutessaan hieman taskurahaa, mutta harva on vielä uskaltautunut tarttua kirveeseen. Siinä kun on terä ja kaikki ja haloista saa niin herkkään tikkuja sormeen.

- Armeijassahan jos tuli tikku sormeen ja sen takia meni otille niin veksin lääkäri totesi että kukas käski alokasta raapimaan päätänsä. Kirveet ja halot tosin tulivat siellä hyvinkin tutuiksi. Mutta jos jatkamme haastattelua niin tietojeni mukaan oletan, että teillä Pertinlaaksossa on yhtä lailla vapaa ja asiallinen aselupakäytäntö kuin on Pinnanmaallakin?

- Kylläpä vaan hyvinkin on. Ja miksei olisi? Minäkin ostin hiljattain Sturmgewehr-44:n. Siis ihan täysautomaattisen luotimyllyn. Nimismiehellä oli luvan antamiseen vain se ehto että hänenkin täytyy päästä radalle täristämään muutama sarja. Mutta koska meillä Pertinlaaksossa ei ole apunamme niin voimakasta maakuntatason tukea kuin Pinnanmaalla, niin tässäkin tarvittiin kunnanlärvärin luovuutta.

- Joka oli tarkalleen ottaen mitä?

- Suoritimme tietyn määräyksen ja protokollan mukaisesti myös ilmoitimme kyseisen määräyksen Euroopan Unionille. Määräyksen mukaan Pertinlaakso tekee oma-aloitteisen rajoitetun ja totaalisen yksipuolisen aseistariisunnan. Sehän kuulostaa tiedostavalle väestönosalle aina yhtä hyvältä. Eli ilmoitimme EU:lle, että Pertinlaakson alueella niin metsästäjien, ampujien kuin reserviläisten yhteisellä vapaaehtoisella päätöksellä seuraavat aseet ovat totaalisen kiellettyjä alkaen tästä hetkestä aina Tuomiopäivään:

- Päästäisjahdissa ryhmäaseena käytettävä vesijäähdytteinen vyösyöttöinen jalustalle sijoitettu sarjatulihaulikko.

- Siviililentokoneisiin sijoitettavat sarjatulta ampuvat jousipyssyt.

- Lämpö- ja sätkähakuiset pienriistaohjukset.

- Paineilmalla toimivat miekkoja sylkevät singot.

- Ontelokranaateilla varustetut tutkaohjatut bumerangit.

- Jaa, taidanpa ymmärtää idean pointin.

- Varmaan ymmärrät. EU:llahan menee ensinnäkin viisi vuotta selvittäessä että onko kyseisiä aseita yleensä olemassakaan ja oli niitä eli ei, niin kaiken varalta ne kieltävät ne kummikin ja siihenhän menee toiset viisi vuotta ja sitä pähkäillessään ne unohtavat ne varsinaiset aseet. Me täällä Pertinlaaksossa lasketaan että tuossa ajassa koko federalistinen hirviö on ehtinyt kaatua omaan mahdottomuuteensa jo muutenkin mutta jos niin ei vielä ole käynyt, niin me hankitaan vielä muutama vuosi lisää kieltämällä absoluuttisesti siviilikäyttöön tarkoitetut mannertenväliset nahjukset. Aiomme tässä tapauksessa hankkia Pertinlaaksoon EU-tarkkailijoita, jotka varmistavat ettei kyseisiä pelättyjä nahjuksia löydy kunnan alueelta.

- Oletan, että paikallisnahjukset kumminkin sallitaan.

- Ilman muuta. Heissä kyse on kumminkin luonteenpiirteistä, ei joukkotuhonnasta. Paikallisnahjuksista vaarallisiksi mannertenvälisiksi nahjuksiksi muuttuneita tapauksia löytyy eritoten korkealta EU:n hallintokoneistosta mm. mallia Siilinjärvi-m/71 ja tiedä vaikka EU seuraisi nahjuskiellossaan Pertinlaakson yleisinhimillistä aloitetta. Sehän olisi siunaus koko Euroopalle.

- Onhan se kyllä kieltämättä niin, että virkakoneiston hitautta, kankeutta ja mielikuvituksettomuutta pystyvät nokkelat henkilöt käyttämään myös luovalla tavalla hyväkseen. Kysynpä tässä sivussa että kuinkas sillä kuuluisalla Pertinlaakson Panimolla tällä hetkellä menee?

- Voi tokkiinsa, paksusti menee. Tsuhnan Kostoa menee niin paljon kuin ehditään tehdä ja sitten meillä on tämä menestyksekäs kausituote eli Tiedostavan Journalistinen Lohdutusviina, jota menee jenkkivaalien jälkeen tuonne eteläisen Suomen piipertäviin piireihin useampi tankkiautollinen viikossa. Ja usko Antero huviksesi että sitä juodaan siellä tukka silmillä ja alaleuka väpättäen. Kaupallisten tiedustelutietojen mukaan alaleuka väpättää siellä siihen malliin, että puolet viinasta menee suun sijasta rinnuksille ja sehän on bisneksen kannalta hyvä vaan. Kättä päähän ja käsirahaa, viinakauppa se on joka kannattaa…

Kun armoton tiedostava vitutus yllättää, Lohdutusviina auttaa.

- Se on hienoa että bisnes pyörii, ihan jo paikkakunnan väestön työpaikkojen kannalta. Mutta mites, olen ollut siinä käsityksessä että se tietyllä lailla surullisen kuuluisa Anni-Krista Grönmarx on useamman kerran yrittänyt hakea sieltä Pertinlaaksosta töitä nimenomaan yksityiseltä sektorilta pahemmin onnistumatta. Mitäs hänelle kuuluu nykyisin?

Anni-Krista: kaikkien akateemisten joutotyöntekijöitten kruunaamaton kuningatar.

- Jaa Anni-Krista? No hänhän on tällä hetkellä sairaslomilla kun hän lopultakin tajusi, ettei hänestä ole minkäänlaista hyötyä missään yhteiskuntaa ylläpitävässä työssä. Hänelle kyllä tarjottiin linnunpelättimen hommia, mikä oli ainoa johon hänen osaamisensa varsinaisesti riitti, mutta hän kieltäytyi. Ei voi sanoa etteikö Anni-Kristan kanssa oltaisi kärsivällisesti yritetty ja annettu mahdollisuutta.

- Meinaako hän sitten ottaa opikseen ja kouluttautua johonkin varsinaiseen ammattiin?

- Eihän toki. Hän on palkallisella sairaslomalla ja sen aikana hän valmistelee väitöskirjaansa jonka mukaan yhteiskunnallisen tuoton ja hyödyn arvioinnissa pitää siirtyä pois aikansa eläneistä niin rahallisesta mittaamisesta kuin metrisestä järjestelmästä ja siirtyä kokonaan yhteiskuntataiteelliseen fiilispohjaiseen määrittelyyn. Fiilispohjaista määrittelyä suorittaisi yhteiskuntataiteellinen lautakunta jonka johtajaksi Grönmarx on esittänyt itseään.

- No voihan perhana. Luulen, että hän tulee saamaan voimakasta vastakaikua yliopistollisessa maailmassa ja ettei piru vie virkakoneistossakin. Kummassakin meinaan noita Elon laskuopista piittaamattomia fiilistelijöitä riittää.

- Epäilemättä näin tulee käymään, mutta tuskin hän tänne tulee kumminkaan enää riekkumaan. Meillä Pertinlaaksossa on nimittäin opittu ja omaksuttu tämä Pinnanmaan metsästysseurojen esmes anarkistien ja muitten lahkeensuusta ohisahaajien kanssa käytetty hyvin käyttökelpoinen keskustelu- ja neuvottelumetodi.

- Jaa sinä meinaat sitä että riekkuvia takkutukkia pidetään ensiksi tunnin verran kaulaa myöten suossa ja sen jälkeen tervataan niiltä perse?

- Nimenomaan sitä. Ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää…

- Ja tähänhän on helppo meidän kaikkien yhtyä. Kunnanlärväri Ryppy, kiitän teitä haastattelusta ja toivotan teille voimia ja jaksamista tärkeässä työssänne. Täällä Antero Lärvänen, siirto uuden vuoden Rutioon:

- Ja täällä HuiTV:n uuden vuoden Rutio. Jatkamme musiikilla. Suosittu yhdysvaltalainen Slipknot-orkesteri kävi hiljattain Turussa opintomatkalla tarkoituksena kehittää musiikillista ilmaisuaan. Opintomatka onnistui ja nyt Slipknot heittää ehkä tiukinta heavyä ever!

Antero: No niin, jätkät. Me hypätään välittömästi meidän Ransittiin ja Ryppy, Reikä sekä Koponen omaan Volgaansa ja sitten koko plutoona suunnistaa sutena Lällävedelle. Eihän tässä ole ajomatkaa kahta tuntiakaan ja Ykä on siellä jo lämmittämässä saunaa.

myöhemmin Lällävedellä

Ryppy ja Ykä puristivat toistensa käsiä ja totesivat, että onpa todella mukavaa tavata ensimmäistä kertaa.

Ryppy: Meillä olis tuolla autossa Hotelli Yrjöperskeleelle hieman tuliaisia. Tarkemmin sanottuna kuusikymmentä kappaletta lahjapakkauksia joita voi käyttää yritys- tai ehkä paremminkin yhteisölahjoina.

Ykä: No voi juman gega! Hieno homma. Mitäs ne sisältävät?

Ryppy: No ensittäin siellä on tietysti Pertinlaaksossakin suosittua Voimasavuke Bostonia:

- Ja Bostonin voi panna palamaan asiaan kuuluvilla rauhantulitikuilla joita tarjolla on kokonainen puntti:

- Lisäksi tarjolla on tällainen tyylikäs kello:

- Ja vielä kivat pelikortit:

Ykä: Eli hindulaisia onnensymboleita. Tuostahan ei firma- tai yhteisölahja lahja enää pahemmin parane. Itse asiassa näille paketeille kohdekin on jo selvä, eli hotellille on ensi kesänä tulossa useampi kymmenen helsinkiläistä nuorta cityvihreää. Tässäpä heille oivat lahjat. Ne muuten halusivat kokea hotellilla…  miten se ny oli… joo, turvallista extreme-elämää ja minä sen myötä olen väsännyt niille kolmensadan metrin mittaisen opastetun luontopolun. Siinä on sentään kumminkin yksi puron ylitys. Siltaa pitkin tosin tietysti. Minä myös varoitin niitä jo etukäteen, että pitää pysyä polulla lihansyöjämäntyjen takia ja sitten siellä polun vierellä kasvaa vaarallisia mustikanvarpuja jotka erittävät hermomyrkkyä ja heterokaasua. Lupasinpa järkkäillä niille Pinnanmaan Pataljoonasta lainatut komposiittikypärätkin luontopolulle päänupin turvaksi. Mutta minullapa olisi myös teille yrityslahjoja eli lahjakortteja.

Reikä: Hienoa, mitäs niissä on tarjolla?

Ykä: Vapaavalintainen ateria hotellin ravintolassa. Erityisesti suosittelisin koppavoituita. Sitten on tarjolla vielä vegaanilahjakortit, joilla saa hotellin erikoisuutta eli tofupihviä jota ei asiantuntijakaan erota millään ilveellä härän sisäfileestä.

Ryppy: No hemmetti, milläs te olette sen saaneet aikaiseksi? Eihän tofua saa lihan makuiseksi millään.

Ykä: Sillä, että ei se ole mitään tofua vaan härän sisäfilettä. Kyllä ne vegaanit sitten pari tuntia myöhemmin suolenmutkassaan huomaavat, että mitä tuli suuhun oikein pisteltyä.

Koponen: Vaan nyt meillä pääsi käymään niin, että vaikka uutta vuotta vietetään, niin meillä ei tullut mukaan minkäänlaisia ilotulitteita.

Hösse: Ei sen väliä. Meillä on kyllä. Näättekö tuossa lahdella jään päällä tommosen ison mustan möhkäleen. Se on Hömpstadin Nuivastoaseman Huitsinnevadan Paikallisdemokraatille aktiivisesta maanpuolustustyöstä kiitokseksi luovuttama tuhannen kilon syvyyspommi. Kun me väännetään hanikkaa tuossa saunan kuistilla, niin se mulahtaa pohjaan ja sitten onkin hetken aikaa suhteellisen hyvää ilotulitusta tarjolla. Saattaa olla ehkä myös tarjolla hieman jauhettua ahventa ja särkeä ja ehkä vielä rusakkoakin jos joku sattuu olemaan liian lähellä rantaa.

Pertta: Joo, ja sitten kun me ollaan räjäytetty toi järvenlahti huuthelvettiin, niin vastarannalta alkaa oma ilotulitus. Siellä asustelee Muparaisen Hösni. Hösni viljelee tiluksillaan kappularapsista ja aattakätkää. Sillä on jemmassa nelipiippuinen venäläinen it:n urkupyssy jonka se sitten vuoden vaihtuessa kuskaa traktorin lavalle, ajaa rantaan, laskettelee valojuovilla taivaalle menemään ja huutaa samalla Lällähin Rauhaa niin perkeleesti.

Antero: Joo, Hösni on meinaan aktiivinen Pinnanmaan lälläntäiseurakunnan jäsen. Mukava ja rauhallinen mies kuin mikä.

Koponen: No mutta sittenhän tämäkin puoli on enemmän kuin kohdallaan.

Ykä: Joo, tuli vaan mieleen noista ilotulitteista se, että on se vaan harmi, että armeijaan ei nykyisin pääse enää seitsemäntoistavuotiaana vapaaehtoisena.

Kaikki muut: No kuinkas?

Ykä: No noin niin kuin tahattoman huumorin kannalta. Kun ajattelette sitä, että se vapaaehtoinen seitsemäntoistavuotias saattaisi palveluksessaan käskyn mukaan mennä ja räjäyttää telamiinan ja sen alla vielä kahdenkymmenen kilon hävityspanoksen ja kun se tulisi sitten lomille, niin se ei saisi alaikäisenä sytyttää edes tähtisadetikkua.

Samalla saunan ovi aukesi ilkeästi naristen itsestään ja sisältä kuului närkästynyt ääni:

Kiuas: Meinaattekos te jätkät siellä ulkona vielä kauankin kuhnata ja raapia munianne, hä? Minä kohta kirjoitan kirjan ”Kiukaan Yksinäinen Valitus” ja siitä tulee piru vie tällä menolla bestseller! Riisukaa ne perseet paljaaksi, jotka ei valmiiksi paljaita jo ole, ottakaa kuistilta kaljaa ja tulkaa löylyyn! Ja tuokaa hitto vie niitä halkoja tullessanne! Pesä hiipuu! Tää mikään ruotsalainen Tylö-sauna sentään kumminkaan ole!

Ja näin tapahtui niinä päivinä. Kahden kunnan voimansa yhdistäneet viha-ajattelijat ottivat mukaansa huurteiset Tsuhnan Kostot, siirtyivät lauteille ja aloittivat uudenvuoden saunansa joka eteni leppoisessa yhteistyöhengessä. Saunasta alkoi kuulua löylyn sihinä, vastan läiske ja tyytyväinen vihapuheensorina. Metsän reunasta saunan katolle lensi kuusipäinen kaakanaparvi ja aloitti osaltaan tyytyväisen pulinan. Ehkä nekin omalta osaltaan halusivat todeta, että näillä selkosilla ei hipit hillu eikä anarkistit askartele.

Takana: Hösse, Koponen, Antero & Pertta.

Edessä: Ryppy, Reikä & Ykä.

Kuvan copyright Reijo Koiras, mistä suuret kiitokset hänelle. Koko kirjoitus on tehty kunnioittamaan Suomen parasta sarjakuvaa "Ryppy & Reikä".

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille.

KUINKA KERTOA LAPSILLE VIRANOMAISISTA?

Kun ihminen sairastaa oikein tanakan influenssan, niin siinä on – kiistämättömien haittojensa lisäksi – myös omat positiiviset puolensa. Meinaten, kun häiskä makaa sängyssä äly ämpärissä ei hänellä ole juurikaan kiinnostusta päivittäisiin uutistapahtumiin. Luonnollisesti sitä kautta närästyksen ja yleisen getutuksen määrä on normaalia vähäisempi. Siinähän ei keskity juuri muuhun kuin omaan hankalaan oloonsa ja muu jää merkityksettömänä taemmalle. Yleensäkin ottaen voi todeta, että kun kuume saavuttaa tarpeeksi korkeat lukemat niin ihmistä ei enää edes vituta mikään. Kunpahan miettii sitä ylen tärkeää asiaa, että käännänkö kylkeäni välittömästi ts. varttitunnin sisällä, odotanko hieman pitempään eli kolme varttia vai jätänkö kerrassaan kääntämättä ja palaan ehkä huomenna asiaan.

Yleensä taudissa ei ole kyse siitä versiosta joka kuittaa univelat lopullisesti vaan elimistö saa ankarassa taistelussa pikkuhiljaa voiton ja silloinhan alkaa taas uutistarjonta pikkuhiljaa kiinnostamaan mikä taas puolestaan saa närästyksen hyvin äkkiä lisääntymään ts. palaamaan normaalitasolle. Erinomainen närästyksen lisääjä ovat valtamediassa asiantuntijana esiintyvät virkakoneiston jakkupukuhirviöt niin kuin tässä kyseisessä tapauksessakin josta Vasarahammer jo ansiokkaasti postasikin, mutta pannaan nyt muutama rivi tältäkin nurkalta. Jakkupukuhirviöitä tarvitaan yleisselittäjiksi silloin, jos tapahtuu jotain ainakin heidän mielestään hyvin yllättävää. Niin kuin esmes tämä tuore Saksan tapaus, jossa etnisesti edistykselliseen uskontokuntaan kuuluva häiskä lahtasi kuorma-autolla kaksitoista siviiliä. Jos jakkupukuhirviöiltä kysytään niin tapaus on taas kertaalleen yllättävä täysin ennustamaton yksittäistapaus vaikka tavallinen kansalainen tietää oikein hyvin moista uskontopohjaista lahtaamista harrastetun Euroopassa viljalti niin ampumalla, räjäyttämällä, puukottamalla, kirveellä hakkaamalla sekä yliajamalla.

Tavallinen kansalainen saattaisi tietysti olla kyseisestä kehityksestä hieman huolissaan ja osaisi varsin hyvin arvioida mistä suunnasta uhka tulee, mutta silloinhan apuun rientävät jakkupukuiset ammattilaiset. Kyseisessä tapauksessa avuksi rientää Sisäministeriön kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen. Hän totesi Ylen uutislähetyksessä kaksi asiaan liittyvää viisaudeksi tulkitsemaansa latteutta niin kuin niin moni vastaava ammattilainen niin monessa tapauksessa aikaisemmin. Ensimmäisenä:

Mankkinen muistuttaa, että Suomessa ei ole tapahtunut mitään ja että Suomi on yksi Euroopan turvallisimmista maista.

– Meillä on hyvin asiat. Tulevaisuudessakin mitä enemmän pelkäämme sitä suurempi tilaisuus tulee ihmiselle, joka haluaa lisätä sitä pelkoa.

Joko typeryyttään tai tarkoituksella Mankkinen unohtaa sen, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suomalaisiin on kohdistunut lukuisa määrä haittamaahanmuuttajien tekemiä murhia, tappoja, raiskauksia, pahoinpitelyjä ja ryöstöjä. Ne eivät ole mitään sosioekonomisia haasteita vaan ne ovat puhtaita yksilötason terroritekoja, joita ei olisi milloinkaan tapahtunut jos virkakoneisto ei olisi sekä laskenut noitten rikosten tekijöitä Suomeen että tehnyt niiden täällä olemisen ja elättämisen itseisarvoksi. Meillä on tapahtunut jotakin. Meillä ei ole asiat hyvin. Meillä on aihetta pelätä. Ja meidän pelkomme ei ole syy siihen, miksi näitä väkivallan tekoja tapahtuu. Syy on se, että virkakoneistomme ei reagoi väkivallan uhkaan vaan yrittää valkopestä sen ja samalla jatkaa toistuvaa höpinäänsä pelkäämättömyydestä vaikka tietää sen olevan epätoivoinen, mitään tarkoittamaton klisee johon takerrutaan kuin hukkuva oljenkorteen ja kuvitellaan sen sisältävän jonkun suuremmankin viisauden.

Se toinen Mankkisen ns. viisaus ei myöskään varmaan yllätä ketään:

- Olisi tärkeää, että vihapuhe sosiaalisessa mediassa saataisiin kuriin. Mitä enemmän meillä on vihapuhetta ja ihmisten jakamista ryhmiin, sitä enemmän se luo pohjaa väkivaltaiselle radikalisoitumiselle.

Perinteisenä viranomaisena Mankkinen ei tietenkään – taas kertaalleen – määrittele että mitä se vihapuhe oikeastaan on. Hotellin respassa yritetään hypätä Mankkisen kenkiin ja mietitään että niitä mahdollisia syitä hänen näkövinkkelistään voisi olla kolme:

1. Hänellä ei itselläänkään ole siitä vihapuheen määrittelystä minkäänlaista havaintoa mutta tyypillisenä virkakoneiston edustajana hänellä ohjeistus on aikaa sitten korvannut sen vähäisenkin ajattelun mitä hänellä on joskus ehkä varhaisteini-iässä ollut. Silloin termi vihapuhe on hänelle absoluuttinen tabu sen kummempia kyseenalaistamatta ja hänen tulee tuomita se automaattisesti. Hänen aivokapasiteetissaan ei yksinkertaisesti ole mitään, millä sen kyseenalaistaisi.

2. Mankkinen ajattelee, että ne haittamaahanmuuttajat jotka ovat jo tähän mennessä tappaneet, raiskanneet, pahoinpidelleet ja ryöstäneet suomalaisia saattavat suuttua siitä, kun heidän toimintaansa ja suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa (joka siis pitää kehitysmaalaista maahanmuuttoa itsessään tavoiteltavana ja välttämättömänä hyveenä) arvostellaan ja sitä myötä saattavat äityä ihan oikeasti väkivaltaiseksi. Tällöin ”vihapuhe” täytyy vaientaa niin että voidaan tyytyä sukupolvesta toiseen jatkuvaan elatus- ja hyväksymisvelvollisuuteen ja aika ajoin tapahtuvaan pienimuotoiseen tappamiseen ilman suurempia massamurhia. Mitä virkakoneiston taholta voidaan tietysti pitää suurena onnistumisena. Tavallinen kansalainen voi olla perustellusti hieman eri mieltä ja todeta että dhimmin elämääkö tässä tavoitellaan mutta hänen mielipidettäänhän ei kysytä.

3. Mankkinen tietää, että nimenomaan virkakoneistomme on yksi suurimpia syypäitä vallitsevaan tilanteeseen. Ilman virkakoneiston myötävaikutusta ei jo 1990-luvulla alkanutta haittamaahanmuuttovyöryä ja erityisesti Invaasio 2015:ta ja sitä myötä suomalaisiin kohdistuvaa jatkuvasti lisääntyvää niin väkivaltaa kuin täysin turhaa taloudellista rasitusta olisi koskaan tapahtunut. Jolloin on tietysti selvää, että virkakoneiston edustajana hänkään ei halua tunnustaa virheitään vaan pyrkii kaikin keinoin välttymään asiaan liittyvältä vastuulta. Siksi hän ymmärtää, että virkakoneiston perusteltukin arvostelu täytyy tulkita vihapuheeksi ja vaientaa se pysyvästi. Mihin uusi poliisin viharikosten tutkimusryhmä antaakin entistä paremmat mahdollisuudet.

Hotellin respasta kysytään vielä, että mikäli maassa on vain yksi vallitseva ja hyväksytty totuus joka muotoutuu poliittisen ideologian mukaan eikä sitä saada edes perustellusti arvostella, niin eikös juuri se luo pohjaa sille väkivaltaiselle radikalisoitumiselle? Nimenomaan kantasuomalaisten keskuudessa? Tosin virkakoneistomme ei ehkä ymmärrä kysymystä, sillä se lähtee siitä oletusajatuksesta että suomalaiset ovat kuuliaisia ja mitään kyseenalaistamattomia hallintolampaita maailman tappiin saakka. Pakkohan heidän on olla, sillä siitä on olemassa viranomaispäätös eikä viranomaiskoneisto asiaa sen pidemmälle osaa hahmottaa.

Tässä vaiheessa voi huomauttaa, että kyseisessä uutislähetyksessä Mankkisen kanssa oli mukana myös Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin keskuksen tutkija Karin Creutz joka tyylinsä mukaan haastoi yhtä lailla suvaitsevaisen ja monikultturistisen mukavia. Mutta hänestä ei loppujen lopuksi sen enempää. Sillä Creutz ei ole viranomainen. Hän kuuluu joutoporukkaan, jota voisi määritellä hieman Marxin talousteoriaa väännellen.

Eli hän on sellaisen yhteiskunnan tuotos, joka keräsi itselleen liikaa lisäarvoa mutta ei sitten osannut käyttää sitä oikein. Vaan se käytti sen kehittääkseen aivan liian suuren määrän totaalisen tarpeetonta feministis-yliopistollista joutohiivaa joka ei kohota taikinaa vaan  jonka ainoa varsinainen tehtävä on väittää olevansa tarpeellinen. Tätä joutohiivaa voi verrata voodoo-uskontoon eli sillä on merkitystä vain niille, jotka siihen uskovat. Valitettavasti valtamediamme on voodoo-uskovainen joten kyseisen joutohiivan edustajille löytyy jatkuvasti säännöllistä media-aikaa. Tällä hetkellä Creutz on pop. Hänen pop-asemansa kestää ehkä ensi kevääseen kunnes media löytää taas jonkun uuden naaman. Kas kun jatkuvasti samaa selittämällä naama kuluu. Se seuraava naama selittää totta kai täysin samaa, mutta onpahan tarjolla uusi naama uudeksi mediavartiksi ja Creutz katoaa jonnekin takavasemmalle uuden creutzin tieltä. Media kun tarvitsee aina vain uusia creutzeja vaikkeivat tavalliset ihmiset tarvitsekaan.

Mutta Mankkinen on aivan eri asia kuin Creutz. Creutzin ammatti on puhua poliittisesti sopivia pehmoisia ja saada siitä palkkaa haluttomalta palkanmaksajalta. Mankkinen puolestaan on viranomainen joka omaa tehtäväänsä liittyvää valtaa ja hänen tehtäväänsä kuuluisi vastata suomalaisten turvallisuudesta. No, mitenkä on, kansalainen? Tuntuuko turvallisemmalta? Itse asiassa kyseisessä uutisessa oli yksi kohta joka tavallaan pitää paikkansa, joskin hieman viriteltynä:

Mankkinen sanoi Ylen aamu-tv:ssä, että erityisesti lasten kanssa pitäisi puhua lisääntyneen väkivallan synnyttämistä peloista.

– Olen saanut sitä tietoa, että hirveän moni lapsi pelkää nyt. Lapsihan ei pysty erottamaan, onko uhka täällä vai onko se jossain muualla. Siitä pelosta pitää pystyä puhumaan, mutta toisaalta ei pidä lietsoa sitä.

Lasten kanssa pitää puhua joo, mutta mistä. Terrorismista vanhemmat ihan varmasti osaavat itsekin puhua lapsilleen huomattavasti fiksummin kuin virkakoneiston edustajat. Ovat osanneet aina. Itse joskus nyrkillätapettavana törmäsin terrorismiin ensimmäistä kertaa Münchenin olympialaisissa 1972. Ja kysyin isä-Perskeleeltä että mikä juttu tää on? Isä-Perskeles selitti asian aivan hyvin ja ymmärrettävästi. En minä mitään kriisipuhelinta tarvinnut. Ei silti, että niitä silloin olisi ollutkaan. Neiti Aika oli sentään kumminkin. Mutta jo seitsemänvuotiaana ymmärsin oikein hyvin Suomen ja silloisen Länsi-Saksan eron ja tiesin missä ammuttiin ja missä ei.

Mutta kun ottaa huomioon sen, että kuinka suomalainen, valtioksi valtiossa muuttunut virkakoneisto suhtautuu kansalaisten turvallisuuteen, niin kannattaisiko vanhempien alkaa puhua lapsilleen varoittavaan sävyyn viranomaisista? Rehellisesti ja mitään kertomatta jättämättä? Että virkakoneisto ajattelee sitä pientä lasta vain tulevana aikuisena joka rahoittaa koneiston toiminnan ja hyväksyy koneiston ylläpitämän utopian mitään kyseenalaistamatta. Ja jos aikuiseksi kasvanut lapsi ei näin tee, niin hän on virkakoneiston jahtaama viha-ajattelija. Ja mikä olisi se lasten ikä, jolloin heille voitaisiin alkaa puhua viranomaisistamme ihan totuuden mukaisesti? Jos liian nuorille puhuu koko totuuden, niin se saattaa kyllä saada aikaan niitä paljon puhuttuja traumoja. 

Siinä onkin vanhemmille miettimistä.

- Tule luokseni, lapseni. Älä pelkää virkakoneistoa. Minä olen olemassa juuri sinua varten.

JOULUTARINA 2016

Yksinäisen miehen korsujoulu

Radanvarsikaupunki oli varsin suuri kaupunki, ainakin väkiluvultaan. Se lähenteli jo sataa tuhatta. Sinänsä suuruus oli hämäävää sillä sehän koostui yhteen kaupunkikeskukseen puoliväkisin liitetyistä pienemmistä kunnista ja lopputuloksena oli pinta-alaltaan varsin suuri Vantaa, jossa keskustaa ei löytänyt ellei tiennyt mistä etsiä. Yksi näistä Radanvarsikaupunkiin liitetyistä kunnista oli sen itäisin osa Reunansyrjä. Sen pientä kyläkeskusta ympäröivät sadat ja tuhannet suhteellisen koskemattomat metsähehtaarit. Eivät sinänsä ihan yhtä koskemattomat kuin jossain vielä syrjemmässä sillä Reunansyrjän metsissä samoilija törmäsi säännöllisesti metsäautoteihin ja hakkuuaukkoihin. Eksyminen täällä ei oikein onnistunut vaikka olisi halunnut ellei ollut aivan totaalinen tohelo. Kulkiessaan päätyi aina metsätielle josta päätyi sitten isommalle tielle. Todellinen eksyminen ei olisi onnistunut kuin niille kuuluisille uusavuttomille, mutta heitähän ei pahemmin metsissä näkynytkään. He keskittyivät räpläämään älypuhelintaan kaupungissa.

Löytyi alueelta silti varsin koskemattomiakin paikkoja. Elettiin joulukuuta, tarkalleen ottaen jouluaaton aamua ja eräs metsässä evästä etsivä orava liikkui tietyllä metsäalueella, pienen mäen kupeessa joka oli valkoisen vaipan peitossa. Talvi oli tullut tänä vuonna aikaisin ja metsässä oli jo puolisen metriä lunta.  Maasto oli aution oloinen ja siksi itsessään varsin turvallisen tuntuinen mutta orava aisti jotain sellaista mikä ei metsäoravan mieltä miellyttänyt. Joku merkki ihmisestä. Eihän orava sentään ollut mikään helsinkiläinen röyhkeä cityorava vaan ylpeä metsän asukki joka osasi pitää huolen itsestään eikä keskittyä kerjäämään kaupunkiserkkunsa tavoin ihmisiltä herkkupaloja Hietaniemen hautausmaalla jossain hemmetin Helsingissä. Siellä Reuna-Suomessa.

Siksi se katseli ympäristöään tarkasti ja aikansa mietittyään huomasi, mikä sen mielen oli saanut epäileväksi. Tuo iso kumpu tuossa. Täysin lumen peitossa, mutta tuossahan on selvä sisäänkäynti. Ja hei, tuossahan on pieni ikkuna. Ihmisasumus, oravien piru vie. Orava päätti ottaa välittömät oravanritolat mutta tarinan kertoja on uskaliaampi ja kävelee kohti asumusta. Sehän on selvästi korsu. Tosin ei ihan täysin sotilasmalliin tehty sillä siinä on pieni ulospäin antava ikkuna. Kymmenisen metriä korsun sisäänkäynnistä sivummalla on parimetrisen tolpan päässä pieni patsasaitta. Korsun asukki taitaa olla metsämies ja säilyttää siellä lihoja. Korsun sisäänkäynnin etupuolella on kivistä tehty, tosin tällä hetkellä lumen peitossa oleva tulipaikka jonka yläpuolella on harjateräksestä tehty teline keittopataa varten. Kertoja kävelee suuaukolle, aukaisee korsun oven ja saapuu suhteellisen suureen tuulikaappiin, oikeastaan sitä voisi paremmin sanoa tuulieteiseksi. Sen toisella seinustalla on melkein kattoon yltävä kasa kuivia halkoja sekä moottorisaha, kanisteri kaksitahtibensaa, teräketjuöljyä ja moottorisahaan käypä viila. Ja toisella seinustalla on ovi. Varsinaiseen korsuun menevän oven vieressä. Mitähän tuon oven takana on?

Kertoja avaa oven ja huomaa katsovansa pientä saunaa. Sellaista niin sanottua kahden perseen mallia. Puukiuas ja siinä kiinni oleva hanallinen metallinen kuumavesiastia. Ja saunastakin antaa ulospäin pieni ikkuna ja sen vieressä tuuletusräppänä. Pitäähän sen ilmankin vaihtua, tottakai. Tässä saunassa on varmaankin hyvät löylyt. Kertoja sulkee saunan oven ja aukaisee varsinaisen korsun oven. Normaali kulkija ei sitä niin vain olisi tehnyt sillä oven sisäpuolella on salpa mutta kertoja menee siitä läpi tarinan kertojan oikeudella. Korsu näyttää olevan kooltaan niin sanottu ryhmäkorsu. Takaseinällä on kaksi päällekkäistä laveria johon kumpaankin mahtuisi nukkumaan neljä miestä mutta ylempi laveri on täynnä laatikoita joissa on kaikenlaista tarpeellista tavaraa. Niissä näyttää olevan vaatteita, säilykelihaa, kuivamuonaa, sätkätarpeita, pesuaineita, paristoja, pieniä kaasupulloja, patruunoita ja sen sellaista välttämätöntä.

Lavereitten vieressä, siinä seinällä jossa on se pieni 30 x 30 sentin ikkuna on pöytä ja penkki. Pöydällä näyttää olevan valopetroolilamppu ja trangia. Pöydän vieressä olevalla hyllyllä on pieni matkaradio jonka antennia on jatkettu rautalangalla joka katoaa jonnekin korsun katon uumeniin ilmestyäkseen sieltä maanpinnalle, päätyen lopulta vieressä sijaitsevan männyn oksalle. Toisessa nurkassa taas on keittolevyllä varustettu kamiina joka on vielä vuorattu ympäriinsä tiiliskivillä. Kamiinassa on lasiluukku. Hyvä idea, sillä se antaa korsuun lämmön lisäksi tarpeellista valoa. Korsun ulko-oven vieressä taas on seinään tehty aseteline jossa on sekä haulikko, luodikko että hirvikivääri. Ja itse laverilla nukkuu kenttäpatjan päällä makuupussissa eräs mies hissukseen kuorsaten. Jonkun aikaa vielä tyytyväistä untaan jatkettuaan mies herää, venyttelee itseään hieman, sytyttää sitten vieressään olevan pienen taskulampun ja kävelee pöydän ääreen.

Makuupussissa pitkissä alusvaatteissa ja villasukissa yönsä viettänyt mies sytyttää ensin petroolilampun, ottaa sitten nurkassa olevasta ämpäristä vettä trangiaan ja sytyttää senkin. Sitten hän aukaisee matkaradion josta alkaa hiljakseen kuulua Huitsinnevadan Paikallisradio joka on näilläkin selkosilla kuulunut jo useamman vuoden, Muuta viihdettä korsussa ei tarvitakaan. Kun mies oli viritellyt kamiinaan roimat tulet olikin kahvivesi jo kiehumassa. Höyryävän kahvin särpimeksi mies söi näkkileipää jonka päällä oli sulatejuustoa ja siivu kuivattua hirven lihaa. Ulkona alkoi päivänvalo kajastaa ja miehen oli aika aloittaa jouluaaton askareensa.

Tämä yksinäinen mies oli asunut tässä korsussa puolisentoista vuotta. Hänellä oli nyt ikää viisikymmentäneljä vuotta ja aikanaan hän oli ollut paperimies Radanvarsikaupungin paperitehtaassa. Kunnes hänestä oli muitten mukana tullut tehtaan lopetuspäätöksen myötä työtön. Silloin hän oli arvioinut jäljellä olevaa elämäänsä. Ikää oli viisikymmentä, hyvästä palkasta huolimatta hallussa vain pieni maksettu kerrostaloyksiö, jonkun verran rahaa tilillä sekä Suzukin maastoauto. Takana kaksi epäonnistunutta avoliittoa joista ei onneksi ollut siunaantunut lapsia. Onneksi siksi, että kumpikaan eroista ei ollut sopuisa ja molemmat naiset olivat sellaisia että lapsia oltaisiin käytetty surutta koston välikappaleina.

Mies oli muistellut elämäänsä ja tuuminut että mihin aika oikein katosi. Neljännesvuosisata paperitehtaalla hyväpalkkaisena ja arvostettuna ammattimiehenä. Ja nyt se kaikki oli kadonnut eikä mies elättänyt minkäänlaisia haavekuvia tulevaisuudesta. Pari vuotta menisi liiton rahoilla, sen jälkeen olisi edessä putoaminen peruspäivärahalle ja hidas kituuttaminen. Mitään uutta kouluttautumista oli turha miettiäkään, sillä ikärasismi alkoi koskea jo nelikymppisiäkin. Pari vuotta meni telkkaria katsellessa, baarissa istuessa ja joutenolon jatkuvassa lopettelussa. Kävi hän sentään metsällä ja kalassa samanikäisen serkkunsa kanssa joka puolestaan eleli viljatilallisena Radanvarsikaupungin reuna-alueilla entisessä Reunansyrjän kunnassa.

Siellä Reunansyrjässä mies tunsi olevansa onnellinen ja vapaa tulevaisuuden huolista. Ajan myötä paikka pyöri hänen päässään aina vain useammin. Sitten hänen vanhempansa kuolivat, melko nopeasti perä perää. Mies laittoi siskonsa kanssa heidän kerrostalo-osakkeensa myyntiin ja koska se oli kohtuullisen hyvällä paikalla siitä jäi miehen osuudeksi lopulta 70.000 euroa. Hän katseli netistä piruuttaan, että mitähän hänen yksiöstään saisi ja päätteli, että ainakin sen viiskytä tonnia siitä irtoaisi. Ajatus eteni aina vain pidemmälle. Hän mielsi olevansa tarpeetonta kuonaa tässä maassa joka keskittyi aivan muihin asioihin. Mitäs jos vaan haistattaisi paskat kaikelle? Johan se oltiin haistatettu hänellekin.

Viimeinen kimmoke tuli sitten pari päivää myöhemmin, kun mies sai ilmoituksen että hänen tuli ilmoittautua ammattikurssille, jossa opeteltaisiin sekä työnhakua että tehtiin työharjoittelua mikä miehen kohdalla olisi tarkoittanut jotain risujen keräämistä. Hänelle maksettaisiin siitä normaalin peruspäivärahansa lisäksi yhdeksän euroa päivässä. Jaahah, tuumi mies, kaivoi kännykkänsä, soitti serkulleen ja kysyi että löytyiskös saumaa parin päivän saunomissessiolle. Hänellä olisi ehdotus. Serkku oli vastannut että ei tässä nyt oo sen kiireempiä niin että tule vaikka heti.

Seuraavana päivänä mies istui serkkunsa kanssa lauteilla ja miehet paksauttivat oluttölkkejään yhteen. Otettuaan hörpyn alkoi mies puhua. Hän puhui pitkään. Niin pitkään, että serkku kerkesi kommentoida vasta kun he olivat vilvoittelutauolla.

- Korsun? Erakoksi? Kokonaan? Olekko tosissasi?

Miehen ei tarvinnut vastata sillä hänen kasvoistaan serkku näki että ei tällaista kyselty leikin päiten. Niinpä serkku otti hörpyn ja sanoi:

- No jumalauta. Jatketaas saunomista ja lähdetään huomenna käymään yhdessä paikassa. Siihen ei itse asiassa ole kuin ehkä kilometrin verran.

Mies puolestaan sanoi:

- Minä maksan kyllä kaikesta. Kun lyön koko omaisuuteni ja perintöni lihoiksi, niin minulla on varaa.

- Älähän hättäile. Kyllä meillä kumminkin tuota manttaalia on. Lähetääs löylyyn.

Seuraavana päivänä kaksikko kulki metsässä. Kevät oli jo sen verran pitkällä ettei hanki haitannut kävelyä. Heidän kävellessään serkku rupatteli.

- Niin että haistattaa pitkät paskat? Tiedäkkös, minä seuraan aikaani ja jos en olisi perheellinen mies, niin varmaan suunnittelisin sitä itsekin. Sinun kaltaisiasi on paljon. Näillä kylilläkin. Jätkistä imetään se, mitä niistä irti saadaan, yleensä niillä on jo kroppa irtisanomisen vuoksi kesken jääneen työuran jäljiltä romuna ja sen jälkeen ne jätetään kituuttamaan persaukisina. Ja sen metsästyksenkin ne perkeleet kielsivät pari vuotta sitten vaikka eihän se ole niin meitä kuin muitakaan estänyt metsällä käymästä. Aseita sentään eivät ole yrittäneet vielä takavarikoida, kun tietävät ettei se onnistu kumminkaan. Mennääs tosta tonnepäin, toi mäenlämpäre tuossa…

Miehet saapuivat perille ja serkku jatkoi:

- Tää paikka tuli mulle heti mieleen kun kerroit suunnitelmastasi. Tää maasto tässä ei ole kauhean kivistä. Sitä on helppo kaivaa. Sen muoto on sellainen, että siitä saa sadeveden ohjattua pois. Pysyy paikat kuivana. Ja katsos, tuossa virtaa puro. Sen vesi on puhdasta, se tulee parinsadan metrin päässä olevasta lähteestä. Koko ympäröivä neliökilometri on meikäläisen manttaaleja ja siitä löytyy niin tuulenkaatoja kuin harvennushakkuitten jäljiltä irtotavaraa. Sieltä saat polttopuuta tarpeeksi asti ja minulta saat lainaksi niin mönkijää kuin moottorikelkkaa. Ja minulla on muutenkin tulossa tänä vuonna yksi avohakkuu. Kyllä sieltä yhden korsun hirret irtoaa. Metsällä täällä saisit minun puolesta käydä niin paljon kuin huvittaa ja tuossa kilometrin päässä on Härpättämänjärvi jossa on mukavasti kalaa. Mitäs tuumit?

Mies pisti tupakin palamaan ja puhalsi hissukseen:

- No voi helevetti, täähän olis kyllä… oikeestaan täydellinen… mitä tää kustantais mulle? Niin kuin sanoin, niin minä maksan.

Serkku kaiveli myös taskustaan tupakin, sytytti sen, otti savut ja vastasi.

- Niin… näistä kaupoista kun tuo yhteiskunta on niin kovin kiinnostunut… pyrkii vetämään välistä… nykimään rahat, jotka ei sille kuulu… mitäs jos tehtäisiin sellainen paperi, että minä vuokraan tuosta sulle hehtaarin verran maata sun eliniäksesi ja laskutan siitä sulta euron vuodessa? Ja lisätään siihen paperiin ne kaikki maankäyttöoikeudet mistä puhuin. Meillä voit käydä sitten halutessasi pesemässä pyykkiä, vaikka saathan sinä sitä täälläkin kätevänä miehenä pestyä ja voit myös käydä pyörähtämässä kanssani kylillä silloin kun haluat.

- No jumalauta!

Serkukset löivät kättä. Mies laittoi Radanvarsikaupungin yksiönsä myyntiin ja sai siitä 53.000 euroa. Siihen kun lisättiin perintöosa, niin tulevaisuus oli taattu. Ei mitenkään rikas sellainen, mutta eivät tarpeetkaan olleet kovin suuret. Mies oli jo pudonnut peruspäivärahalle mutta ajatteli, että kuitataanpa sekin kun valtio sen vielä kerran tarjoaa. Kiskotaan valtiolta se, mikä irti saadaan. Jos hänelle tarjotaan jotain haistapaskan hommia tai jonninjoutokursseja, niin niistä voi rauhassa kieltäytyä ja ottaa karenssin. Ei se ollut niin vakavaa. Perse kesti sen kyllä, kun ei liikoja elämälleen vaatinut.

Serkkupoika oli hommannut paikalle erään kaivurimiehen, jonka kanssa mies oli tehnyt sopimuksen korsun montun kaivamisesta. Kun kaivurimies oli kuullut miehen ideasta hän oli innostunut siitä ja todennut, että hän laskuttaa vain kaivuutyöstä mutta koska hänellä itselläänkin ovat hommat vähissä, niin hän tulee auttelemaan korsun tekemisessä ja hänellä on pari sukulaista jotka työttöminä ja turhan tekemisen puutteessa varmaan mielellään auttaisivat. Näin tapahtuikin, ja kun mukaan tuli serkkupoikakin, niin korsun hirsikehikko oli nopeasti valmis. Sen jälkeen se maastoutettiin ja jäljellä oli vain sisätyöt. Kaivurimies vielä keksi sen, että kaivoi puroon isomman aukon, niin että siinä saattoi käydä vaikka uimassa. Elokuun lopulla mies luovutti Radanvarsikaupungin yksiönsä uudelle omistajalle, antoi hänelle suurimman osan irtaimistoaan, luovutti loput siskonsa perheelle, muutti korsuun asumaan ja siellä jonkun aikaa asuttuaan mies arveli tehneensä elämänsä viisaimman ratkaisun.

Elämänrytmi korsussa muotoututui nopeasti uomilleen. Herääminen aamulla ilman herätyskelloa, valopetroolilampun sytyttäminen, trangia päälle, kamiina lämpiämään, koruton aamiainen ja sitten arjen askareita. Joskus puitten tekemistä, joskus metsällä käyntiä, joskus kalalla käyntiä. Joskus vain korsun laverilla makaamista ja niitänäitä tuumailemista samalla kun Huitsinnevadan paikallisradio kuului matkaradiossa. Aika ajoin mies osallistui myös kylän miesten yhteiseen laittomaan hirvijahtiin jonka tuotokset löytyivät tölkitettyinä korsusta. Paikallinen kyläkauppias hoiti myös lihan käsittelyä ja purkitusta viranomaisten lupia pahemmin kyselemättä. Tähän korsuun se sopi säilyväksi evääksi hyvin. Pylväsaitassa oli säilytettynä ammuttua metsälinnun lihaa ja kalaa. Vähän sivummalla miehellä oli aarin kokoinen perunamaa, josta riitti yhdelle miehelle syötävää aivan hyvin. Perunoita hän keitteli tulipaikallaan padassa. Trangiaan hän säästi kyläkaupasta ostetut  pikamakaroonit, jotka kypsyivät nopeasti ja siten säästivät kallisarvoista kaasua.

Kerran kuussa tai kahdessa hän kävi serkkunsa kanssa kyläkaupassa josta hän osti kuivamuonaa, paristoja, valopetroolia, laittomia patruunoita ja muuta tarpeellista. Aurinkokennon myötä hänellä oli tablettinsa välityksellä myös yhteys muuhun maailmaan, tosin hän käytti sitä rajoitetusti. Häntä ei enää huvittanut. Hän oli menettänyt mielenkiintonsa. Sen verran hän oli valmistautunut mahdolliseen yhteiskunnan romahdukseen että oli nostanut tililtään parikymmentätuhatta euroa ja ostanut sillä kulta- ja hopeakolikoita säilöen ne korsussa olevaan salatilaan.

Näin suuren summan nostaminen Radanvarsikaupungin pankissa ei ollutkaan aivan ongelmatonta ja miehen piti vuokrata itselleen tallelokero. Mies nosti rahat, meni tallelokerolle ja laittoi sinne viritetyn hiirenloukun sekä lapun, jossa luki:

”Verottajalle rakkain terveisin”.

Arvometallit hänellä olivat korsussa piilossa ja niitä suojelemassa hänellä oli sekä korsun salpa että metsästysaseitten lisäksi hänen vieressään laverilla oleva Tokarev T33-pistooli. Laiton kuin mikä, mutta eihän maassa ollut virkakoneiston ulkopuolella laillista asetta enää muutenkaan. Aika ajoin hänelle tuli tabletin kautta viesti, että hänelle oltiin tarjottu taas jotain jonninjoutavaa työllisyyskoulutusta ja jos hän ei siihen suostu, niin hänelle tulee karenssi. Mies oli vastannut, että laittakaapa karenssi kaikessa rauhassa. Tilillä oli rahaa toistasataatuhatta euroa ja tarpeet olivat pienet. Karenssin kesti vallan hyvin.

Oliko mies yksinäinen? Ei. Vaikka hän viihtyi yksinään ja haistatti pitkät paskat järjestäytyneelle yhteiskunnalle. Hän kävi aika ajoin tapaamassa serkkuaan ja hänen perhettään ja näki muita kylän miehiä metsästysreissuilla sekä riistanhoitotalkoissa. Joita jatkettiin, vaikka valtio oli kieltänyt metsästyksen. Pitihän siitä metsän viljasta pitää huoli kumminkin. Pari kertaa hänen luonaan oli käynyt muutaman päivän ajan myös hänen sisarensa kaksitoistavuotias poika, joka oli viettänyt hänen kanssaan aikaa korsussa, käynyt saunomassa kaupunkilaispojalle eksoottisessa korsusaunassa ja ennen kaikkea käynyt metsästämässä ja kalastamassa. Pojasta näki, että eräelämä oli sytyttänyt hänessä tietyn kipinän ja hän oli halukas oppimaan niitä asioita mitä hänen eronnut kaupunkilainen yksinhuoltajaäitinsä ei osannut opettaa. Poika olisi ollut halukas muuttamaan miehen kanssa korsuun vaikka pysyvästi, mutta mies oli kannustanut poikaa käymään koulunsa ja löytämään paikkansa yhteiskunnassa. Vaikka se ei tavalliselle suomalaiselle nuorelle ihmiselle enää niin kannustava ollutkaan.

Olihan miehen luona käynyt kuluvan vuoden syyskuussa myös hänen lapsuudenystävänsä Sakselinin Seppo. Seppo oli asunut Helsingissä kolmisenkymmentä vuotta, hän toimi sosiaalivirastossa sosiaalityöntekijänä, inhosi työtään ja järjestelmää sen takana ja hänen yksityiselämänsä muistutti miehen omaa vastaavaa. Pari epäonnistunutta avioliittoviritelmää ja elämä Sörnäisissä sijaitsevassa yksiössä jossa vaihtelua antoi – jos sitä jatkuvan toistumisensa vuoksi sellaiseksi saattoi sanoa – pitkät ja kosteat illat kulmakuppilassa odottaen sitä jotain, jota niistä paikoista ei koskaan löytäisi.

Seppo oli käynyt miehen kanssa metsällä ja kalassa. He olivat saunoneet ja juoneet Sepon tuomaa olutta sekä miehen kyläkaupasta hankkimaa venäläistä pirtua. Jossain vaiheessa Seppo oli pyyhkinyt kyyneliä silmäkulmistaan ja sanonut

- Ei vittu kuule… sulla on tässä jotain niin oikein… niin oikein… siis sellaista… siis enemmän… siis parempaa…  vittu niin paljon parempaa… ja minä joudun palaamaan Helsinkiin… tavallaan korsuun minäkin… mutta kun se sijaitsee kerrostalossa… saatana kun tuntuu siltä että minä en enää pitkään jaksa…

Mies oli saattanut Sepon serkkunsa kyydissä Radanvarsikaupungin rautatieasemalle ja hän oli ollut ystävästään kovasti huolissaan. Uusi tapaaminen oltiin sovittu seuraavan vuoden kesäksi, mutta mies ei ollut varma, että jaksaisiko Seppo siihen saakka. Hän toivoi mielessään kaikkea parasta kaverilleen. Seppo oli kuitenkin kelpo häiskä.

Olihan mies ja hänen ratkaisunsa herättänyt huomiota hieman laajemminkin. Kuka lie sitten lärpännyt asioista ohi suunsa mutta selkosille oli saapunut kaksi Ylen toimittajaa, jotka olivat kuulleet miehestä ja halusivat tehdä jutun henkilöstä joka oli päättänyt elää ekologista elämää. Huono tuuri vaikutti siihen, että miestä etsiessään toimittajat olivat tavanneet juuri miehen serkun, joka oli antanut toimittajille koordinaatit aivan vastakkaisesta suunnasta missä miehen korsu sijaitsi.

Niinhän siinä kävi, että toimittajat metsässä haahuillessaan eksyivät, hälyttivät apua kännykällään ja etsimiseen osallistuivat kylän miehet. Yhtenä heistä mies itse. Se mies, jota toimittajat olivat halunneet haastatella. Kuinka sattuikaan, juuri mies itse löysi nuo vuorokauden metsässä olleet toimittajat ensimmäisenä. He olivat kylmissään ja nälkäisiä mutta muuten hyvässä kunnossa. Toimittajat olivat kiittäneet miestä ja sanoneet että olivat etsineet korsussa asuvaa erakkoa. Mies oli vastannut:

- Ai se. No eihän se enää täällä asu. Se kyllästyi erakkoelämään ja se on nykyisin hommissa jollain norjalaisella turskanpyyntialuksella.

Jouluaattoaamu alkoi muuttua päiväksi ja valo lisääntyi. Mies oli syönyt aamiaisensa ja pesi astiat saunassa olevan lämminvesisäiliön vesillä, mitkä olivat edellisen illan jäljiltä vielä lämpimiä. Kamiinan päällä lämpesi uusi pesuvesi mitä saattoi käyttää. Tänään mies otti rennommin kuin yleensä. Hän kävi hakemassa korsuun ja saunaan purosta lisää vettä ja sitten hän teki luudallaan pienen joulusiivouksen. Sitten hän kuunteli Huitsinnevadan paikallisradiota ja odotteli, kunnes kuuli moottorikelkan äänen.

Serkku oli tulossa. Miehet löivät kouraa kouraan.

- Olisit sinäkin kyllä voinut tulla meille jouluksi. Olisit ollut hyvin tervetullut.

- Olisin varmaan niin. Mutta minusta te voitte viettää sen perhejuhlananne. Minä olisin vain tiellä. Ylimääräinen. Minä viihdyn täällä oikein hyvin. Mutta kiitos sinulle.

Mies antoi serkulleen joululahjaksi askartelemansa snapsilasisatsin, minkä hän oli väsännyt hirven selkärangan nikamista. Serkulla puolestaan oli mukanaan lahjaksi tuotu kuution kokoinen paketti puubrikettejä. Ne paloivat hissukseen ja olivat käteviä kamiinaa lämmittäessä. Lisäksi hän toi pari lavaa olutta. Miehet puhelivat hetken keskenään, puristivat käsiään ja sen jälkeen serkku läksi ajamaan takaisin kotiinsa viettämään joulua perheensä kanssa.

Mies odotti, että moottorikelkan ääni hävisi. Tämän jälkeen hän söi jouluateriansa, eli karjalanpiirakoita ja kinkunsiivuja jotka hän oli lämmittänyt kamiinan päällä. Sen enempää hän ei tarvinnut. Sitten hän laittoi korsunsa saunan lämpiämään. Oli joulusaunan aika. Saunan lämpiämistä odotellessaan hän kävi laittamassa joululahjat metsän ystävilleen. Jäniksille heiniä. Hirville uusi nuolukivi. Pikkulinnuille täydennystä lintulaudalle ja metsäkanalinnuille vastaavaa hieman kauempana olevalle ruokinta-automaatille. Ketuille ja muille pedoille erään pöllin päälle laitettuja kuivattuja lihanpalasia. Kyllä niille käyttöä löytyisi.

Mies laitti korsun tulipaikalle palamaan suuren roihun ja meni sitten saunomaan nauttien siinä samalla muutaman serkkunsa tuoman oluen. Saunottuaan ja pestyään hän pukeutui ja meni tulen äärelle lisäten siihen puita. Kyytipojakseen hän oli keittänyt teen, johon hän laittoi annoksen venäläistä pirtua. Ympäristössä näkyi monenlaista liikettä. Metsän eläimet tiesivät, että mies oli vaarallinen metsästäjä, mutta jotenkin ne myös ymmärsivät, että nyt hän oli julistanut joulurauhan. Ne olivat turvassa ja nauttivat miehen antamista joululahjoista.

Vielä puuttui se viimeinen vieras, mutta pian se ilmestyi paikalle. Miehen olkapäälle lensi korppi ja nokkaisi miestä poskeen hiljaa, suorastaan hellästi. Korppi oli ollut miehen tuttava jo siitä saakka kun hän oli korsuunsa muuttanut.

- No morjesta korppi. Hyvää joulua sullekin. Otakkos jouluevästä?

Ottihan korppi, lennähti miehen viereen pöllille ja söi miehen kourasta sen, mitä mies tarjosi. Se oli jotenkin uljas eläin. Mies nimitti sitä vain korpiksi, koska ei ollut halunnut keksiä sille nimeä. Ehkä kunnioituksesta. Korppi kun oli sellainen vanhan ajan korpikorppi eikä laumaantunut citykorppi joita löysi kaatopaikoilta suurissa parvissa. Korppi otti joulueväänsä miehen kädestä lennähti jälleen miehen olkapäälle ja nokkaisi jälleen miehen poskea hellästi.

- Saitkos mahasi täyteen?

- Krook!

- Hyvää joulua.

- Krook!

Korppi lehahti lentoon omille korpin teilleen. Mies nousi ja alkoi kävellä sisään korsuun kun hän kuuli äänen.

- Mjau.

- Jaa, onkos se Mörkö? Tulit sitten viettämään joulua tänne?

Korsulle ilmestyi serkkupojan iso kollikissa. Näitten kulmien ehdoton kurko. Kissa kulki miehen kanssa korsuun. Miehellä oli ollut kissaa varten jemmassa tonnikalapurkkeja, joista hän tyhjensi yhden kissalle syötäväksi. Kissa alkoi aterioinnin. Miehellä oli teevesi vielä kuumaa, joten hän teki itselleen vielä yhden kovan teen joulua juhlistaakseen ja kissan ruokailua odotellakseen. Radio oli auki ja Huitsinnevadan paikallisradiossa Antero Lärvänen piti joululähetystä. Mies joi kovan teensä kuunnellen lähetystä, sammutti sitten radion sekä valopetroolilampun, lisäsi kaminaan yhden serkkunsa lahjaksi tuoman puubriketin ja sytytti taskulampun.

Mörkö oli syönyt tonnikalansa ja hyppäsi laverille katsoen miestä että etkös jo tule viereen. Mies kömpi makuupussiinsa, sammutti taskulampun, kissa kellahti hänen viereensä ja pian korsussa alkoi kuulua miehen uninen tuhina ja kissan tyytyväinen kehräys. 

Korsun vieressä olevassa kelottuneessa puussa korppi katseli vielä tarkkaavaisesti ympärilleen. Aivan kuin se olisi varmistanut, että kaikki oli kunnossa. Sitten se lehahti lentoon ja poistui paikalta omille korpin teilleen.

Aikaisemmat joulutarinat:

2015 eli vanha mies ja radio Berliini

2014 eli vanha mies ja joulu laavulla

2013 eli jouluvartio Helvetin portilla

LEIKITTIINPÄ PARTISAANIA OSA ÄO52

Täällä hotellin respassa tuumitaan että tappeleminen on kaiken kaikkiaan typerää touhua jota harrastavat lähinnä pikkupojat. Kun poika kasvaa aikamieheksi, niin se tajuaa että voihan sitä elää ihmisiksikin. Jos aikamies jatkaa tappelemista niin se ei ole enää pikkupoikien vaan kusipäitten touhua. Kaikki vaan eivät kasva aikamiehiksi. Itsensä puolustamiseen on tietysti oikeus jokaisella.

Erityisen typerää ja säälittävää on tappeluilla ja toisten hakkaamisella kehuminen. Se herättää yhtä aikaa sekä myötähäpeän että vastenmielisyyden tunteen. Ettäs kehtaakin. Vielä vastenmielisempi voisi olla seuraavanlainen teoreettinen tilanne:

Henkilö x on laitettu suljettuun tilaan henkilö y:n kanssa. Henkilö y on laitettu sekä käsirautoihin että nippusiteisiin, joten hän on koko lailla avuton. Henkilö x sitten menee ja mättää avutonta henkilö y:tä turpaan minkä ennättää ja menee sitten kehumaan julkisuudessa jälkeenpäin että mää voitin.

Tavallisella ihmisellähän tuo jäisi totta kai tekemättä mutta Suomen ehkä kuuluisimmalle leikkipartisaanille Jari Laineelle tuo ei itsenäisyyspäivän koppikyydissä ollut ongelma. Otteita siitä, kun wanna be-cheguevara kehuu sankartöistään. Kuvakaappaus kirjoituksen lopussa:

“Hyvältä natsin piekseminen aina tuntuu, oli sidottu tai ei, tämän kyseisen ruotsalaisen mulkun hakkaaminen tuotti erityisen suurta mielihyvää […]”

“Sua varmaan sit lohduttaa, ku kerron, et pari kertaa ku sikaa tirvasin, ni saasta ei enää huutanut sieg heil, help help se itki ku suomalainen nyrkki tako paskaa turpaan.” 

Eli kyseinen ruotsalainen hakattu jätkä oli Laineen kanssa samassa koppiautossa. Ruotsalainen oli poliisin toimesta raudoitettu, mutta Laine ei, joten hän näki tilanteen itsensä kannalta sopivan tasavertaisena, ryhtyi partisaaniksi, hakkasi äijän ja kehuskeli sillä kovasti jälkikäteen. Ja ihan aiheesta tietysti, onhan meinaan liikuntakyvyttömän miehen hakkaamisessa varmasti kova urakka.

Sinänsä kyseessä on tietysti vain evoluutiossa tohvelieläimen ja ameeban puoliväliin jäänyt entinen/nykyinen pirinarkki joka hakee kaltaistensa ns. aktivistien tavoin elämäänsä sisältöä leikkimällä partisaania turvallisissa ja valvotuissa olosuhteissa. Asiassa ei sen puoleen ole suurtakaan ihmettelemistä. Kaikki eivät kasva aikuisiksi ja kusipäisyys itsessään on naulattu kiinni joittenkin tyyppien dna:han.

Mutta eräs asia hotellin respassa pistää mietityttämään. Näissä vasemmistolais-anarkistis-whatever-elämysmatkailijoissa olisi hallintokoneistollemme sitä kuuluisaa poliittista väkivaltaa viljalti tarjolla. Selkeästi ennakoitavaa sellaista ja usein tyyliin porukalla heikompaa vastaan. Mutta kuinka hallintokoneistomme on reagoinut asiaan? Ei tietenkään yhtään mitenkään. Ei edes sanallisella tuomitsemisella. Saati sitten erillisen vasemmiston vihatutkintaryhmän perustamisella.

Vasemmistolaiseen väkivaltaan ei reagoida, vaikka maassamme on tällä hetkellä vallassa ns. oikeistohallitus.

Vuonna 2019 meillä mitä todennäköimmin astuu valtaan punavihervetoinen hallitus. Hotellin respassa nähdään sielun silmin ilmoitus vuonna 2019 joulukuussa, pikkuisen ennen itsenäisyyspäivää:

Sisäministeri Li Andersson ilmoittaa: Koska poliisi on niin kovasti työllistetty vihapuherikosten etsimisessä, löytämisessä ja keksimisessä, sen resurssit suorittaa järjestyksenvalvontaa ovat oleellisesti vähentyneet. Mutta kansalaisten turvallisuus on taattu toisin keinoin. Järjestystä ja kansalaisten turvallisuutta äärioikeistolaisen 612-soihtukulkueen aiheuttaman riskin vuoksi valvoo sisäministerin henkilökohtaisesti hyväksymä neljänsadan tarkoin valikoidun antifasistisen aktiivikansalaisen muodostama vapaaehtoinen järjestyskaarti, joka on varustettu asiaankuuluvilla voimankäyttövälineillä ja –valtuuksilla.

Ja itsenäisyyspäivän jälkeen sisäministeri sitten ilmoittaa:

Koska äärioikeistolaisen 612-soihtukulkueen puolesta esiintynyt väkivallan uhka oli niin ilmeinen, oli järjestyskaartin pakko turvautua…

Heput oikeistohallituksen aikana

Samat heput punaviherhallituksen aikana

© Clockwork Orange

Tämä saattaa kuulostaa lukijan mielestä vielä tällä hetkellä vitsiltä. Mutta odotellaan tulevaisuutta. Jo nykyisen oikeistohallituksen aikana etsitään vain tietyn väristä poliittista väkivaltaa. Samoin kuin väkivaltaa etsitään tavallisten kansalaisten sanomista sanoista ja kirjoittamista kirjoituksista. Vasemmistolaiseen väkivaltaan ei puututa, eikä sitä tunnusteta olevan edes olemassa.

Toistan, oikeistohallituksen aikana. 

Kiitos MV-lehdelle, joka uutisoi asiasta ensimmäisenä.