HIIPUVALLA HIILLOKSELLA

Elettiin Reunansyrjän kylässä joskus 2020-luvun alkupuoliskolla. Marraskuinen ilta oli juuri niin pimeä kuin sillä yleensä on tapana olla niillä vuoden synkimmillä hetkillä jolloin ensilumi ei ollut vielä tullut antamaan talvista vaaleuttaan pimeään ja pikkuhiljaa routautuvaan maahan. Erään yksinäisen omakotitalon pihalla oli lähes yhtä lailla pimeää, sillä lähimmät katuvalot olivat vieressä sijaitsevan mäen takana eivätkä näkyneet tontille. Pientä valoa sentään kajasti suljettujen sälekaihtimien takaa sekä pihassa sijaitsevan grillikodan pienistä ikkunoista sekä savupiipusta josta lenteli jatkuvasti iltaiseen pimeään kipinöitä. Taisivat poltella siellä närepuuta, kun noin paukkuu.

Närettähän se oli. Jostain aikaisemmasta hakkuun jälkeisestä rankasavotasta kerättyä. Kodassa istuva mies lisäsi tulisijaan muutaman klapin lisää. Antaa hänen paukkua. Kodassa oli kyllä hyvä tulipelti. Tuli lämmitti kotaa mukavasti. Vieressä istuva nainen katseli mielissään hiljalleen kun ahne tuli otti vallan uusissa puissa. Puita lisännyt mies tunnettiin nimellä Esko Kytömäki ja hänen vierellään istuva nainen oli hänen vaimonsa Liisa. He pitivät löylytaukoa tässä kodassa. Molemmat olivat 58-vuotiaita melko tuoreita pitkäaikaistyöttömiä. Sen lisäksi Esko oli hiljattain tuomionsa lusinut linnakundi, vaikka molemmat tunnettiinkin näillä selkosilla perirehellisinä ja luotettavina ihmisinä. Nykyisin sillä ei vaan ollut aina niin suurta merkitystä.

Vielä puolitoista vuotta aikaisemmin Esko oli ollut ammattikoulun opettaja naapurikunnassa Naakkamossa. Tai eihän oikeastaan mitään Naakkamon ja Reunansyrjän kuntia enää ollut, olipahan vain suuren Radanvarsikaupungin reuna-alueita. Naakkamossa oli kuitenkin vielä toimiva ammattikoulu ja olihan siellä terveyskeskuskin jossa Liisa puolestaan oli työskennellyt sairaanhoitajana vuodeosastolla. Molemmat olivat olleet kokeneita ja pitkän uran tehneitä pidettyjä ammattilaisia eikä heillä itsellään ollut mitään tarvetta lopettaa työtään.

Työurat loppuivat muitten syitten vuoksi. Esko oli ollut opettajantyönsä lisäksi myös julkinen väärinajattelija, nimimerkin takana toiminut sellainen. Hän oli pitänyt jo 2010-luvun alusta blogia jossa hän arvosteli voimakkaasti niin maahanmuuttopolitiikkaa kuin julkisen virkakoneiston toimintaa. Blogi oli saanut varsin paljon seurantaakin ja sen suosio lisääntyi edelleen, kun se meni mukaan Yhdistyneen Kansalaiskanavan toimintaan. Samalla Esko tietoisesti oli muuttanut itsensä nykyajan lainsuojattomaksi, sillä YKK:n myötä hänenkin bloginsa määriteltiin hiljattain voimaan tulleen Lex Aron myötä niin Suomeen kuin Euroopan Unioniin kohdistuvan informaatiovaikuttamisen ja hybridisodankäynnin välineeksi sekä tietenkin rasistiseksi ja äärioikeistolaiseksi rikolliseksi blogiksi. Sillä, että siinä esitetyt faktat pitivät paikkansa ei ollut enää merkitystä. Suomessa oltiin varsin nopeasti siirrytty aikaan, jolloin faktat kumarsivat ideologista luotettavuutta ja utopistista oikeaoppisuutta.

Esko oli keskustellut siinä vaiheessa bloginsa jatkamisesta Liisan kanssa. Oli tiedossa, että kärähtäneille väärinajattelijoille ei ollut tarjolla enää pelkästään työn menettäminen, vaan ehdottomat vankeustuomiot olivat muuttuneet käytännöksi. He olivat asiaa pohdittuaan päätyneet siihen, että ei ole mitään järkeä lopettaa. Ei enää tässä vaiheessa. Se, mikä on verkkoon jo laitettu riittäisi suvaitsevaiselle järjestelmälle tyypilliseen epäsuvaitsevaiseen toimintaan joka tapauksessa. Ei katoaminen ja anteeksipyyntö enää auttaisi. Jahdattaisiinhan hänen henkilöllisyyttään joka tapauksessa. Ja se taas ei ollut edes Yhdistyneen Kansalaiskanavan tiedossa. Ei sitä oltu kyseltykään. Kyseessä oli tyypillinen vastarintaliikeajattelu. Sitä, mitä ei tiennyt, ei voinut vahingossakaan lärpätä.

Jollain tavoin Eskon henkilöllisyys sitten kuitenkin paljastui. Saiko sen selville joku poliisin viharikostutkija vaiko joku siitä tuhatpäisestä vapaaehtoisten avustajien laumasta, niistä feminiitan perkeleistä. Yhtenä päivänä vaan Kytömäkien pihalle ajoi peräti kaksi poliisiautoa, niin kuin oltaisiin jotain vaarallisempaakin rikollista etsimässä. Poliisit ilmoittivat - sinänsä hieman noloina, se näkyi miesten olemuksesta - että Esko pidätetään epäiltynä vihakirjoittamisesta ja samalla hänen tietokoneensa ja aseensa takavarikoidaan. Jos se ei onnistu hyvällä, niin siihen käytetään voimakeinoja. Esko ymmärsi, että tässä tilanteessa ämpyily ei auta. Totesi hän sentään kumminkin:

- Että ihan neljä kovakuntoista ja aseistettua poliisia hakemassa kuuttakymmentä lähestyvää ukkoa. Mitä te oikeastaan olette etsimässä? Osama bin Ladeniako ehkä? No, tuossa on asekaapin avain. Läppäri on tuolla työhuoneessa. Meinaatteks te muuten pistää minut vielä rautoihinkin?

Sen Esko oli heittänyt läppänä, mutta poliisin ilmeet paljastivat että läppä osui kohdalleen. Esko huokasi, totesi väsyneen vittujoon, kääntyi ympäri ja laittoi kätensä selkänsä taakse. Poliisi laittoi raudat ranteisiin. Esko totesi vielä:

- Niin kuin varmaan näette, niin mulla ei ole jaloissa mitään vikaa. Niin että kai minä sentään saan omin jaloin kävellä tuonne koppiautoon. Vai tartteeks pistää vielä kaasua silmille, että protokolla täyttyy?

Ei sentään tarvinnut. Kaksi poliisia talutti Eskon koppiautoon, toisen partion miehistä yksi vei tietokoneen ja toinen asekaapista hirvikiväärin, lintuluodikon, haulikon ja pienoiskiväärin. Selvää oli ainakin se, että Eskon lailliset metsästykset oli sitten lopullisesti metsästelty. Kävi jatkossa kuinka kävi, niin noita aseita hän ei enää koskaan näkisi. Aseita keräävä poliisi näki tilannetta seuraavan Liisan ilmeen, eikä pystynyt vastaamaan siihen vaan käänsi päänsä pois. Mieli teki pyytää tuolta naiselta anteeksi, mutta ylemmältä taholta oltiin tehty selväksi että partiot ovat pidättämässä vaarallista ajatusrikollista ja asenteen tuli olla sen mukainen. Eskon aseita partioautoon vievä poliisi tuumi itsekseen että käsky tietysti oli käsky, mutta miksihän hänestä tuntui siltä, että rikollisia tässä tilanteessa olivat nimenomaan univormupukuiset miehet.

Kun Eskoa kuskattiin kohti Radanvarsikaupungin poliisilaitosta hän mietti tulevaa. Sinänsähän protokolla oli varsin selvä. Yleinen linja oli, että kärähtäneet vihakirjoittajat saivat puolesta vuodesta vuoteen ehdotonta vankeutta ja koska heidät tuomittiin rasistisista rikoksista, niin tuomio istuttiin uuden lain mukaan kokonaisuudessaan. Sama oli edessä hänellä. Sitä ei välttäisi millään. Takavarikoidussa tietokoneessa oli kyllä materiaalia, joka todistaisi hänen olevan YKK:n bloggaaja. Onneksi siellä ei ollut mitään, joka vaarantaisi hänen blogikollegoitaan. Siitä hän oli älynnyt pitää huolen. Koska Esko tiesi jo etukäteen, että linnareissu on tulossa, niin hän päätti tehdä sen minkä muut häntä ennen. Eli yksinkertaisesti pitäisi turpansa kiinni. Olihan koko potpurri joka tapauksessa etukäteen sävelletty joten hänellä ei ollut mitään tarvetta säestää tuota epävireistä kappaletta. Säveltäkööt syytteensä halunsa mukaan.

Hänet vietiin pidätysselliin ja pidettiin siellä yön yli. Varmaankin pehmitettävänä. Yksinäisyys ja epätietoisuus kieltämättä söi miestä, mutta hän osasi paeta mielikuvitukseensa ja eli sellissä ne tunnit jossain muualla. Kaukana. Seuraavana aamuna hänet haettiin kuulusteltavaksi. Kuulustelijana oli joku vähän päälle kolmekymppinen naiskonstaapeli. Hän kertoi konstaapelille nimensä, osoitteensa ja henkilötunnuksensa ja sen jälkeen ei vastannut ensimmäiseenkään kysymykseen. Tuijotti vain konstaapelia silmiin. Konstaapeli sai varttitunnissa tarpeekseen ja soitti miehet paikalle ja hänet vietiin uudelleen selliin, jossa hän oli jälleen yön yli. Aamulla hänet vietiin saman konstaapelin kuulusteltavaksi. Hän ei vastannut edelleenkään mitään. Eikä siihen ollut tarvettakaan, sillä konstaapeli totesi:

- Tämä kuulustelu on tarpeeton. Tietokoneeltanne on löytynyt tarpeeksi raskauttavaa materiaalia tuomiota varten.

- No viedäänkö minut linnaan saman tien, vai pääsenkö vastaamaan vapaalta?

- Olette vapaa menemään kotiinne. Oikeudenkäynnistä ilmoitetaan myöhemmin. Ja asenteenne ei ole ollut sellainen, että se millään tavoin auttaisi teitä. Se tulkitaan raskauttavaksi asianhaaraksi. Ette osoita minkäänlaista katumusta.

- Niin… yleensä katumusta vaaditaan sellaiselta, joka on tehnyt jotain rikollista. Mitenkäs, konstaapeli, tunnetteko te tyydytystä työstänne?

Konstaapeli ei vastannut. Esko palasi kotiinsa ja jäi odottamaan oikeudenkäyntiä. Normaalisti kovin hitaat oikeuden pyörät olivat näissä tapauksissa huomattavan nopeita.

- Eiköhän lähdetä vielä ottamaan löylyt ja sitten pesulle. Kai me tänne tullaan vielä istumaan senkin jälkeen?

- Joo… mitäs me muutakaan… tässä sen kummempaa… ja tässähän viihtyy… laita muutama puu, niin ei tuli kokonaan sammu.

Esko laittoi tulen ruuaksi muutaman halon ja sanoi sitten:

- Niin, en muistanut sanoa. Hösniäisen Väne soitti tossa päiväseltään. Siltähän romahti se vanha ulkorakennus viime kesänä. Se sanoi, että me saadaan ittellemme sieltä koko puutavara. Voidaan käydä siellä purkamassa lupia kyselemättä ja Väne poikineen jeesailee kun luppoaikaa on. Ja Vänen traktorilla saadaan puut tänne meille. Väne sanoi, ettei kysele maksua. Siellä on paksua nelinelosta pölliä paljon seassa ja palaahan se lautakin. Laskeskelin, että me saadaan siitä kahden talven polttopuut.

Liisa pyyhkäisi hieman silmiään.

- Kyllä… kyllä ihmiset ovat olleet täällä meille niin hyviä. Muuten tää olis ollu kyllä ehkä liian raskasta…

Niinhän kyläläiset olivat olleet. Kun Esko oli palannut poliisiasemalta hän oli pitänyt aivoriiheä Liisan kanssa. Sabluuna oli sinänsä selvä. Lusimista tulee vähintään puoli vuotta ja samalla tietysti loppuvat Eskon työt. Viharikollisen ei julkinen sektori antaisi opettaa nuorisoa. Eikä viharikoksesta tuomitulle tulisi edes liiton rahoja vaan tuomiota seuraisi suora tipahtaminen peruspäivärahalle. Sen kestäisi sinänsä. Jos Liisa saisi pitää työnsä. Muttei sekään ollut varmaa. Mutta sabluunan mukaan tulisi maksettavaksi korvauksia henkisen pipin saaneille virkamiehille, poliitikoille ja median edustajille. Plus tietysti oikeudenkäyntikulut. Aikaisemmissa tapauksissa oikeus oli määritellyt summan juuri sellaisiksi, että syytetyille eli etukäteen tuomituille annetut korvausvaatimukset kattoivat koko omaisuuden, ja ihminen perheineen jäisi tyhjän päälle. Elämäntyöstä jäisi jäljelle vain se kuuluisa tuulen huuhtoma perse. Niin tulisi käymään heillekin. Heillä oli velaton talo ja se menisi ilman muuta. Edessä olisi muutto johonkin yksiöön Naakkamoon tai pahimmassa tapauksessa Radanvarsikaupunkiin.

Mutta sitten kyläläiset puuttuivat asiaan. Heti kun Esko oli päässyt pois poliisin hoteista, heidän luokseen tuli muutama kyläläinen. Kaksi oli heidän naapureitaan, yksi muuten vaan tuttava ja neljäs oli Rauno Rötvänen. Rauno oli kylän suurin manttaalimies jolla oli satoja hehtaareita sekä viljeltyä että metsää. Hänet oltiin pitkään tunnettu vannoutuneena kepulaisena, mutta viimeisen parin vuoden aikana hän oli muuttanut mielensä. Ja hän kertoi Eskolle, että yksi niistä mielen muuttamisen syitä oli juuri hänen bloginsa. Rauno ehdotti:

- Sehän on selvää, että teiltä viedään oikeudessa niin talot kuin tontit. Jos sitä ei estetä. Mutta minähän vittu estän sen. Ehdotan seuraavaa. Teidän omaisuuttanne ei olla vielä asetettu myynti- ja hukkauskieltoon. Mitäpäs jos minä ostan koko roskan? En minä mahdottomia siitä pysty maksamaan, mutta ainakin lähelle sitä, mikä sen markkina-arvo on. Ja sen jälkeen minä vuokraan tämän talon teille. Verottaja tietysti kyttää asiaa, mutta ajattelin asian käytännön puolen niin, että minä otan teiltä vuokraa viisisataa euroa kuussa, jonka maksatte minulle verkkopankissa. Ja sitten kun käyn Naakkamossa, jossa lähin pankkiautomaatti on, niin minä nostan sen saman viisisataa ja tuon sen summan teille takaisin seteleinä. Silloin asia menee protokollan mukaan niin kuin pitääkin ja se mitä minä teen käteisen rahani kanssa on minun asiani. Siihen ei virkakoneisto pysty puuttumaan. Tietysti te vastaatte talon muista kustannuksista itse. Myyntivoittonne menee tietysti korvauksiin, sehän on selvä, enkä minä sille minkään voi. Mutta saatte jatkossakin asua kotonanne. Onhan se sekin jotain.

Liisa totesi tähän:

- Tuo antaa meille mahdollisuuden pitää kotimme. Eihän tässä voi muuta kuin kiittää.  Mutta tämä tuntuu kuitenkin hurjalta. Ethän sinä hyödy itse tästä mitään.

- En hyödy niin. Mutta lapseni hyötyvät. Tämä on myös sijoitus heidän tulevaisuuteensa. Teemme vuokrasopimuksen, joka takaa teille asumisoikeuden koko elämäksenne. Voi olla, että minä kuolen ennen teitä. Minun kuoltuani talo siirtyy perikunnalleni. Etelän asutuskeskuksista on alkanut jo se niin sanottu white flight. Tämä talo on hyväkuntoinen ja ennen kaikkea se on yksikerroksinen. Vakavaraiset eläkeläiset etelästä etsivät jo nyt tällaisia taloja. Sen arvo kasvaa ajan myötä. Mutta tämä järjestely takaisi sen, että teidän ei tarvitse lähteä täältä jonnekin helvetin kanakoppiin Radanvarsikaupunkiin. Ja minun sanani pitää.

Rötväsen Raunoa pidettiin kylällä varsin yksiniitisenä ja aika ajoin varsin mulkkuna miehenä. Monessa asiassa. Usein syystäkin. Mutta hänestä tiedettiin myös se, että hänen sanansa todella piti. Kytömäet suostuivat sopimukseen. Asiallahan oli kiire. Heidän omaisuutensa pantaisiin aivan lähipäivinä myynti- ja hukkauskieltoon. Nyt uhka oli vältetty.

Perintöähän Kytömäille ei sopimuksen myötä pahemmin jäänyt jaettavaksi mutta ei sille ollut tarvettakaan sillä heidän ainoa lapsensa, 30-vuotias tytär asui Helsingissä, toimi Helsingin yliopistossa triggeröityvän naistutkimuksen tutkijaprofessorina joka oli katkaissut välinsä arvokonservatiiveihin vanhempiinsa jo aikaa sitten ja kun tieto Eskon pidätyksestä oli tullut, hän oli tehnyt sen vielä mahdollisimman julkisesti. Lapsenlapsiakaan ei ollut tulossa sillä hän oli ilmoittanut pysyvänsä lapsettomana taistellakseen sillä tavoin ilmastonmuutosta vastaan.

Sopimuksen myötä Esko ja Liisa muuttuisivat talollisista torppareiksi mutta siinä mielessä etuoikeutetuiksi torppareiksi että Rauno piti sanansa ja joka ainoan vuokrasuorituksen jälkeen suoritus palautui heille sileinä seteleinä. Ja niille oli käyttöä. Sillä Liisakin menetti työnsä. Eskon oikeudenkäynti ei ollut edes ehtinyt alkaa, kun hänet kutsuttiin terveysaseman johtavan lääkärin puheille. Viesti oli tyly. Liisaa kymmenen vuotta nuorempi nainen, poliittinen pyrkyri ja kaupunginvaltuuston demarijäsen kertoi tylyn viestin:

- Niin tuota… nythän on niin, että Radanvarsikaupunki on ottanut sen linjan, ettei se pidä enää palveluksessaan vanhan koulutuksen omaavia sairaanhoitajia. Heidät tulkitaan epäpäteviksi. Pitäisi olla se AMK-koulutus.

- Jaa epäpäteviksi? Minä olen tehnyt näitä hommia yli kolmekymmentä vuotta ja opastan nuo AMK-pimut näihin hommiin. Noin niin kun niihin käytännön hommiin, jos arvon lääkäri muistaa, mitä se sattuu tarkoittamaan? Et satu tietämään sanontaa Auta Minua Käytännössä? Tiedäthän sinä. Mutta et välitä. Taitaa olla tuohon päätökseen vähän muita syitä? Ettei Eskon pidätys vaan vaikuttaisi asiaan ja sinä saat sitä kautta poliittisen urasi nosteeksi mukavan päänahan? Minun kauttani halutaan kostaa Eskolle. Vaikka hyvin tiedät, että täällä on vielä minun lisäkseni muutama vanhan koulutuksen saanut hoitaja. Sinä pistät nekin pihalle, että voit kostaa miehelleni ja minulle.

- Kyllä. Niin minä teen. Tietysti voit erota itse, niin ne pari muuta voivat jatkaa. Tai vielä viisaampaa olisi, että otat eron miehestäsi, irtisanoudut kaikesta, mitä hän on kirjoittanut ja sitä myötä voit jatkaa työssäsi.

- Ja vielä viisaampaa olisi, että sinä ämmä ymmärtäisit vetää vitun päähäsi ja paeta vuorille.

Liisa otti yhteyden liiton lakimiehiin jotka totesivat tylysti, että oikeuteen oli turha mennä. Juttu hävittäisiin, sillä vanhan koulutuksen saaneet ihmiset olivat muutenkin jo töissään Valviran myöntämillä poikkeusluvilla jotka uusittaisiin kerran vuodessa. Liitto pystyisi neuvottelemaan asian sille mallille että Liisan työsuhde loppuisi siten, että hän sentään pääsisi liiton rahoille pariksi vuodeksi. Sen jälkeen oli edessä siirtyminen peruspäivärahalle. Selvää oli, ettei Liisaakaan enää minnekään palkattaisi eikä AMK-koulutustakaan kannattaisi lähteä päivittämään sillä hän joutuisi aloittamaan alusta asti. Vanha koulutus ja kokemus eivät kompensoisi mitään. Hän olisi yli kuusikymppinen kun valmistuisi. Ei maksaisi vaivaa. Ne pari muuta vanhan koulutuksen omaavaa hoitajaa sentään saivat jatkaa töitänsä poikkeusluvalla. Eihän heillä pitkä aika enää eläkkeeseen ollut.

Liiton suunnitelmaan oli pakko suostua. Kun Esko irtisanottiin työstään vihakirjoittajana saman tien, hän putosi suoraan peruspäivärahalle. Ja varma vankilatuomiokin oli edessä. Mikään liitto ei lähtenyt taistelemaan viharikollisen puolesta. Ammattikoulun opiskelijat olivat kyllä pistäneet Eskon puolesta pystyyn kolmen päivän opiskelulakon, vaikka Esko oli kehottanut heitä ettei kannata. Ei se häntä auta ja tekee vain hallaa opiskelijoille itselleen. Mutta he tekivät sen siitä huolimatta. Siitä ei kerrottu edes paikallislehdessä. Tieto lakosta levisi vain sosiaalisessa mediassa. Mutta se levisi laajalle.

Sen sijaan niin paikallislehdet kuin muukin media puolestaan uutisoivat Eskon oikeudenkäynnistä laajalti. Olihan se maittava annos tiedostavaa ja vahingoniloista sosiaalipornoa. Sinänsä oikeudenkäynti ei ollut pitkä. Esko oli todennut heti alkuunsa:

- Lähinnähän tässä arvuutellaan sitä, että olenko minä syyllinen siihen, että olen julkaissut ne kirjoitukset, jotka kaikki tietävät minun julkaisseen. Kaikki muu on pelkkää tiedostavaa retoriikkaa, jolla pyritään saamaan jonkunlainen moraalinen peruste tälle haisevalle poliittiselle oikeudenkäynnille jonka lopputulos on päätetty jo etukäteen. Niin että syyllinenhän minä olen. Syyllinen mielipiteen esittämiseen. Arvon oikeus voi nyt sitten vetäytyä miettimään jotain sopivaa nimikettä jolla minua rangaistaan ja lopettaa muu tyhjänpäiväinen lätinä. Sillä säästetään niin veronmaksajien kuin tässä tapauksessa epäilemättä omiakin rahojani.

Oikeushan vetäytyi ja tuomio tuli nopeasti. Kymmenen kuukautta ehdotonta, lusittavaksi kokonaisuudessaan. Alun perin oltiin veikkailtu että Esko saa kuuden kuukauden tuomion, mutta sekä tukkoturpaisuus poliisikuulusteluissa että kuittailu oikeudessa nähtiin näemmä neljän lisäkuukauden arvoiseksi. Olisi pitänyt esittää nöyrää ja katuvaa. Esko ei valittanut tuomiosta, sillä hän tiesi hovioikeuden lyövän vallitsevan käytännön mukaan tuomioon vielä ennestäänkin pari kuukautta lisää ja muutenkin prosessi olisi tolkuttoman kallis. Eskoa kohdeltiin sinänsä kuin murhamiestä, sillä hänet passitettiin kärsimään tuomiotaan välittömästi.

Vankilassa hän sinänsä pärjäsi hyvin, sillä kriminaalivangit eivät olleet itsekään kovin innostuneita monikultturismista eivätkä muistakaan tiedostavista aatteista ja suojelivat Eskoa muutamalta etnisesti edistykselliseltä vangilta. Tietyissä vankiloissa etnot olivat jo enemmistö, mutta kostonhaluinen viranomaiskoneisto ymmärsi olla passittamatta Eskoa sellaisiin vankiloihin. Se olisi ollut selkeä kuolemantuomio ja siitä olisi tullut liikaa huomiota. Mutta tiedossa oli kyllä hyvin, että koko aika suuremman arvovallan saavuttaneen NGO-organisaation Rasmuksen palkatut työntekijät olivat vankiloissa käyneet tapaamassa sekä etnoja että tiettyjä narkkaririkollisia ja yllyttäneet heitä väkivallan tekoihin juuri viharikoksista tuomittuja kohtaan. Pari pahoinpitelyä oli tapahtunutkin, mutta ne olivat loppuneet varsin pian, kun muut vangit olivat rankaisseet tekijöitä ankarimman jälkeen. Rasmuksen - ja epäilemättä osan virkakoneistoakin - haluamaa neuvostotyyppistä tilannetta jossa kriminaalivangit rääkkäsivät poliittisia vankeja ei oltu Suomen vankiloihin vielä yrityksistä huolimatta saatu. Yritys oli kyllä kova ja tahto luja.

Vankeusaika kului loppujen lopuksi melko nopeasti. Sitten alkoi toinen, työttömyyden aikaansaama vankeus jota joutuivat lusimaan niin Esko kuin Liisakin. Heidän työuransa oli taputeltu. Lopullisesti. Lisäksi vankeuden jälkeiseen tuomioon kuului eräänlainen vapaaehtoinen maanpako ja vapaaehtoinen kotiaresti Reunansyrjällä. Tosin ei heidän pahemmin tarvinnut Reunansyrjän ulkopuolelle mennäkään. Siellä oli kumminkin kauppa ja muut asiat saattoi hoitaa pääosin netissä. Radanvarsikaupunkiin ei huvittanut mennä, sillä siellä takuuvarmasti joku takkutukka tuli haistattelemaan. Naama oli tullut tutuksi. Ei sellaista räyhääjää turpaankaan pystynyt panemaan, koska uusi tuomio olisi tullut saman tien. Rasistisella kovennuksella, sillä viharikokseksi laskettiin myös rasisminvastaisiin organisaatioihin kohdistetut teot.

Ehkä masentavinta oli, että jossain Radanvarsikaupungissa ihmiset katsoivat sivulle, kun tiedostavat yksilöt soittivat Eskolle ja Liisalle poskeaan. Kun mentiin pienempään Naakkamoon, siellä saattoi joku sentään tulla auttamaan ja todennut että eikö teille takkutukille olla opetettu tapakasvatusta. Ei ventovieraille parane mennä haistattelemaan. Syrjäisessä Reunansyrjässä taas haistattelija olisi saanut hyvin äkkiä turpaansa. Siellä asia miellettiin eri lailla henkilökohtaiseksi. Esko ja Liisa tunnettiin ja tiedettiin tolkullisiksi ihmisiksi. Median ja NGO-organisaatioiden vihakirjoittajiin kohdistama demonisointi ei täällä toiminut.

Median tiedettiin ahdistelevan Kytömäkiä heti esitutkintavaiheesta alkaen. Siihenkin oltiin varauduttu. Siinä tilaisuudessa jossa he möivät talonsa ja manttaalinsa Rötväsen Raunolle oli heidän naapurinsa Läärän Lauri ja Jytösen Taneli kehittäneet erään idean. Pari viikkoa Eskon vankilasta vapautumisen jälkeen sille tuli tarvetta. Media oli kiusannut väärinajattelijoita säännöllisesti ja nyt näytti olevan Eskon ja Liisan vuoro. He olivat olleet syömässä ja huomanneet keittiön ikkunasta että heidän pihatiensä kohdalle oli parkkeerannut Yleisradion auto. Repsikan puolen ikkuna oli auki ja siinä näytti joku heppu kuvaavan. Jaahah… nyt olisi ehkä aika käyttää Laten ja Tanelin ideaa… Esko kaivoi kännykkänsä ja soitti Latelle:

- Muistakkos, mitä ehdotit? Nyt olis sen aika.

Late ei sen enempää miettinyt vaan totesi:

- Tapahtuu. Ja Tanelikin näyttää olevan tossa pihallansa. Soita hänellekin.

Eskohan soitti, Taneli totesi puolestaan että hetki vain ja sen jälkeen Esko ja Liisa siirtyivät pihalleen katsomaan. Ylellä oli tietysti toive saada kuvamateriaalia riehuvasta ja väkivaltaisesta väärinajattelijasta. Nyt tapahtui hieman toisin. Päätien suunnasta tielle ajoi Late ja taempaa tielle risteytyvän kärrypolun suusta puolestaan Taneli. Molemmilla oli isot nelivetoiset autot ja he motittivat Yleisradion auton niin, että he pysäköivät ne niin edestä kuin takaa parin senttimetrin päähän toimittajien autosta. Sen jälkeen he nousivat autoistaan, lukitsivat niitten ovet ja lähtivät moikkaamaan Kytömäkiä. Ylen toimittaja nousi autosta ja huusi:

- Hei! Ette te voi noin tehdä! Tää on yleinen tie!

Late pani palamaan nortin ja totesi:

- Ei muuten ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen. Radanvarsikaupunki muutti tämän yksityistieksi jo aikaa sitten. Niin että me tätä huolletaan omalla kustannuksella ja tehdään tämän kanssa mitä lystätään. Hälytysajoneuvojen kulkua ei tietenkään estetä, mutta Ylen auto ei käsittääkseni kuulu niihin.

- Niin mutta… ette kai te voi jättää meitä tähän?

Taneli vastasi vuorostaan:

- Voidaan ja jätetään. Me siirretään nuo autot joskus huomenna iltapäivällä. Koska oletettavaa on, että te ette saa Kytömäen huushollista yökortteeria, niin kannattanee ruveta soittamaan taksia. Se on tosin soitettava Radanvarsikaupungista saakka. Täällä on vain yksi taksiyrittäjä jolle minä jo kerkesin soittaa. Ja se puolestaan soittaa Naakkamoon. Takseilla on nyt hetkellä sattuneesta syystä paljon ajoa, joten teitä ei pystytä palvelemaan. Lähin hotelli muuten sijaitsee Radanvarsikaupungissa. Naakkamossa sellainen aikanaan oli, mutta siitä tehtiin vastaanottokeskus. Te voitte tietysti myös kuvata tämän session, mutta tajuatte varmaan itsekin - vaikka Ylen toimittajia ja sitä myötä älyllisesti hieman ideologisesti rajoittuneita olettekin - että jos te julkaisette tämän, niin teidäthän röhönauretaan aina Antarktikselle saakka.

Tajusivathan yleläiset asian ja läksivät lontimaan etemmäksi naureskelevien perunakuoppakansalaisten irvailuhorisontin ulkopuolelle. Olivat ne sen taksin sitten jostain saaneet mutta kallis kyytihän siitä tuli. Seuraavana päivänä Late ja Taneli siirsivät oman autonsa pois ja joskus alkuillasta Ylenkin auto oli hävinnyt. Asiasta ei koskaan tehty minkäänlaista uutista ja Kytömäet olivat saaneet olla median puolesta sen jälkeen rauhassa.

Mutta aina ei apu ehtinyt paikalle ajoissa. Olihan kuitenkin olemassa oma apu. Esko ei tiennyt, oliko asialla yhteyttä yleläisten vierailuun, mutta muutama päivä myöhemmin talon pihaan ajoi auto. Vieras sellainen. Autosta nousi neljä naamioitunutta jätkää. Jaahah, se on nyt sitten sen aika, tuumasi Esko, otti tuulikaapista pesäpallomailan, sanoi Liisalle että soita naapureille, takkutukat tulee ja läksi sitten  itse pihalle. Noilla leikkipartisaaneilla näytti olevan mukanaan spraypulloja ja kiviä. Oli näköjään tarkoitus särkeä ikkunat ja sotkea seinät. Mutta varsinaisia aseita niillä ei näyttänyt olevan mukanaan. Esko napautti mailaa kämmeneensä ja totesi:

- Nyt kun pojat lähdette, niin vielä ehditte. Minä sanon vain tämän yhden kerran.

Vastaukseksi tuli tyypillistä natsihomottelua ja yksi häiskistä heitti kivenkin. Tietysti ohi, niin että se kolahti vain talon seinään. Esko tuumi mielessään, että malta, malta äläkä lyö päähän. Kuolevat siitä vaan, paskat. Hän löi ensimmäistä uhoavaa tyyppiä pesäpallomailallaan takareiteen ja toista olkavarteen. Anarkistisissien suurin into loppui siihen ja he pakenivat autoonsa josta Esko löi vielä etulyhdyt pimeäksi. Late ja Taneli ehtivät paikalle vasta kun nuo leikkipartisaanit olivat poistuneet. Ehkä oli hyvä niin. Latella oli mukanaan pumppuhaulikko ja Tanella pienoisrevolveri. Molemmat olivat myös ehtineet ottaa muutaman tuutingin, joten saattoi olla, että noita aseita oltaisiin myös käytetty. Sen vahvisti Taneli todeten vihaisena:

- Perkele, kun oltais ehditty. Oltais saatana laskettu läpi ihan kylmästi. Ei ihmisiä saa tulla kotiinsa kiusaamaan.

Late komppasi:

- Joo… on meinaan niin, että soissa on vielä tilaa. Sinne oltais saatu hävitettyä niin raadot kuin autokin.

Esko tajusi, että naapurit eivät laskeneet leikkiä. Rehellisesti sanottuna ei muutama hengetön anarkisti olisi hänenkään omaatuntoa nakertanut. Mutta hän rauhoitteli miehiä kumminkin:

- Ehkä se oli kumminkin parempi näin. Sain minä niistä paria mäjäytettyä aika mukavasti. Saattaa olla pojat, että mulle tulee tästäkin uusi linnatuomio. Nuo äiteen kullanmurut kun ovat järjestelmän suosiossa. Voi tosin olla, että niitä nolottaa vituralleen mennyt wannabe sissi-isku ja ne pitävät mölyt mahassaan.

Ja niinhän ne pitivät. Sessiota kun ei voinut sanoa suureksi onnistumiseksi josta olisi voinut ylpeillä Takkunetissä ja Rasmuksen sivuilla. Mutta pari päivää myöhemmin anarkistit olivat ampuneet isoja ilotulitteita erään toisen, naispuolisen väärinajattelijan postiluukusta sisään. Onneksi hänellä oli ollut käsisammutin, ettei koko asunto palanut. Poliisi oli vain todennut, ettei syyllisiä saada kiinni. Vakuutus kattoi onneksi tuhon kustannukset. Niin Takkunet kuin Rasmus ylisti sivuillaan onnistunutta rasisminvastaista iskua. Kukaan ei tehnyt niistä hehkutuksista rikosilmoitusta. Se tiedettiin turhaksi. Nehän olivat vain sanallisia voimakkaita mielenilmauksia. Ihmisyyden puolesta, rasismia, äärioikeistolaisuutta ja väkivaltaa vastaan.

Esko ja Liisa menivät vielä ottamaan yhdet löylyt. Pihalta kuului tuttu mouruaminen. Sellainen, jolla kissa kertoi ihmisille saaneensa saalista. Heidän kissansa Kölli esitteli heille saalistaan. Hiirihän sillä oli taas hampaissaan.

- Olet sinä Kölli vaan melkoinen mettämies.

- Mjau!

Aivan kuin Kölli olisi sanonut, että ”amatöörit ne aseita tarttee”. Kölli jäi pihalle pistelemään pyytämäänsä hiirtä tuulensuojaan, Esko ja Liisa menivät vielä sisälle, ottivat vielä yhdet löylyt, peseytyivät ja palasivat grillikodalle. Pihalla odotellut Kölli tuli heidän mukaansa. Se hyppäsi paraatipaikalleen kodassa olevan pienen lipaston päälle ja alkoi nauttia tulen lämmöstä.

- Hjaa… laitetaas koivupuuta niin ei tuu kipinöitä kissin turkkiin…

Esko lisäsi klapeja tulisijaan ja he aukaisivat venäläiset Baltika-oluet. Heidän tuttavansa Luistamon Make teki pientä bisnestä rajan yli ja toi tullessaan viinaa ja tupakkia. Eskolle Make oli sanonut myyvänsä niin oluet kuin Älämölötupakin omakustannushintaan. Esko kun oli tupakkimiehiä. Ja hän oli nykyisin myös eräänlainen paikallispuolustuksen vastaava. Sillä hänen luonaan oli pian vankeustuomion suorittamisen jälkeen tullut puolen tusinaa paikallisia varsin nuoria, kahden ja kolmenkympin välillä olevia miehiä ja heillä oli ehdotus:

- Niin kuin tiedätte, niin tuo rikastus muuttuu koko ajan röyhkeämmäksi eikä virkakoneisto tee mitään muuta kuin hankkii kaltaisianne tolkun miehiä vankilaan. Radanvarsikaupungissakin on jo yksi lähiö mikä on täysi no go zone ja ne perkeleet ovat vielä muuttaneet taktiikkaansa. Niitä on käynyt jo Naakkamon puolella useammalla autolla. Ja aseilla varustettuna. Ne ajavat sinne, valitsevat randomina muutaman ihmisen, hakkaavat ne tuhannen paskaksi ja painuvat sitten pois. Näyttävät lippua dhimmeille, saatana. Naakkamon vokissa ei ole tarpeeksi väkeä, että ne uskaltaisivat alkaa siellä omin päin riekkumaan, mutta Radanvarsikaupungista ne saavat lisäväkeä. Poliisi ei tee mitään ellei ihan pyssyä nenänsä edessä näe. Ja Radanvarsikaupungin poliisista ei juuri Naakkamoonkaan riitä partioita. Saati sitten tänne Reunansyrjälle. Ja me haluamme puolustautua.

Esko mietti hetken ja kysyi sitten:

- Ymmärrän oikein hyvin, mitä tarkoitatte. Mutta mitä minä voin tehdä?

Yksi miehistä vastasi:

- Sitä mitä muuallakin on tehty. Tiedämme nimittäin, että parilla paikkakunnalla nuo riehujat ovat yksinkertaisesti kadonneet. Niillä paikkakunnilla on perustettu suojelukaarti. Ei sen toimintaa pahemmin mainosteta, ainakaan julkisesti mutta niitä on jo toiminnassa. Me haluamme perustaa sen tännekin. Tänne ei perkele tulla riekkumaan. Ja me haluaisimme teidät organisaattoriksi. Te olette reservin luutnantti ja teillä on, no, sattuneesta syystä sitä luppoaikaa. Meitä on kasassa jo kolmekymmentä miestä ja intoa asialle on enemmänkin. Voisimme kerätä hieman kolehtia ja tukea teitä myös rahallisesti.

- Noin teknisesti ottaen minä muuten olen enää vain jääkäri. Multa kun vietiin tuon tuomion myötä sotilasarvokin.

- Mutta ei viety osaamista. Ja te olette tunnettu, luotettu ja arvostettu mies.

Esko mietti jälleen hieman ja vastasi sitten:

- Olen valmis tehtävään. Tarvitsen tiedon siitä, kuinka paljon miehiä on käytettävissä. Ja samoin sen, kuinka paljon aseita.

Yksi nuorista miehistä hymyili:

- Aseita on ehkä enemmän kuin tiedättekään. Ja tässä on teille sellainen. Tiedämme, että teiltä vietiin pyssyt. Tämän saatte kyllä pysymään piilossa. Ja siihen olis tarjolla muutama rasia patruunoitakin.

Mies ojensi Eskolle kotelossa oleva pistoolin. Esko avasi kotelon, otti pistoolin esille ja totesi:

- No perkele. Täähän on Lahti-pistooli. Ja ihan täydessä terässä. Mistäs te tämän saitte?

- Sieltä mistä ne muutkin. Meidän suvullamme on ollut tiedossa sodanjälkeinen asekätkö aina tähän päivään saakka. Aseet on pidetty kunnossa ja nyt ne on ehkä aika ottaa kätköstä pois.

- Ehkä sen aika todellakin on…

Muutamaa viikkoa myöhemmin miehet tulivat jälleen käymään Eskon luona. Sitä ennen he olivat toimittaneet hänelle tarvittavaa tietoa. Esko selitti miehille:

- Olen ajatellut, että organisaatiomme pannaan pystyyn tällä tavalla…

Miehet kuuntelivat ja nyökkäilivät päätään. Kuulosti järkevältä. Esko jatkoi:

- Ja se päällimmäinen ongelma on tietysti Naakkamosta ja Radanvarsikaupungista tuleva uhka. Jos katsotte tuota karttaa, niin huomaatte, että ennen Reunansyrjän keskustaa on Jätkimänjoen silta. Siinä on ympärillä laaja peltoaukea ja maasto nousee siitä kylää kohti. Sillalta metsänreunaan on noin sata metriä. Tarvitsemme luonnollisesti ennakoivaa tiedustelutietoa Naakkamosta ja mielellään myös Radanvarsikaupungista. Ehdotan seuraavaa toimintatapaa…

Myös tämä suunnitelma sai aikaan hyväksyvää nyökyttelyä. Reunansyrjän suojelukaarti alkoi muodostua. Tässä kaartissa oli niin lahtareitten kuin punikkien jälkeläisiä. Vanhat ruumiit oltiin lopullisesti haudattu ja yhteistuumin ymmärrettiin, että uhka oli uusi ja yhteinen.

Hiillos grillikodassa alkoi hiipua. Viharikollisuuden myötä työttömäksi tuomittu pitkän työuran tehnyt pariskunta nousi ja käveli sisälle. Kölli tuli heidän mukanaan. He söivät pienen iltapalan. Kölli pisteli vielä tuulensuojaan tonnikalaa. Aikaisemmin päivällä he olivat syöneet jauhelihaperunasoppaa. Jauhelihaa riitti. Paikallisen karjankasvattajan Huitamon Hanneksen yksi lehmistä oli katkaissut kinttunsa, eikä hän voinut direktiivien mukaan sitä enää normaalikanavien myötä myydä. Niinpä hän jauhoi koko otuksen jauhelihaksi ja möi pimeästi kyläläisille. Poislukien Kytömäet joille hän oli tuonut kaksikymmentä kiloa jauhelihaa puolen kilon pusseihin pakattuna. Hän oli todennut:

- Enempää en välttämättä pysty tekemään, mutta kotiopäin se on tämäkin. Te olette ansainneet tämän. Ei maksa mitään.

Lihaa oli tullut myös paikalliselta metsästysseuralta hirvenlihan muodossa. Lihaa oli tullut kolmekymmentä kiloa. Eskolle oltiin myös ehdotettu että hän tulisi takaisin mukaan lainapyssyllä. Esko kieltäytyi tietäen, että viharikoksesta tuomitulle aseen luovuttaminen tietäisi myös luovuttajille aseen menettämistä. Mutta hän oli valmis osallistumaan seuraavan vuoden jahtiin jonkunlaisena yleismies Jantusena.

Hiillos hiipui grillimajassa. Esko tiesi, että myös hänen hiilloksensa oli hiipunut. Niin tiili kuin prässi oli purrut. Hän oli päivittänyt Yleiseen Kansalaiskanavaan vain muutaman kirjoituksen, jossa hän ilmoitteli lähinnä että hengissä ollaan. YKK oli ilmoittanut, että hänelle voitaisiin perustaa uusi nimimerkki ja pistää koko touhu pilvipalvelimeen, niin että poliisi ei saisi häntä enää kiinni. Mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän oli onnellinen siitä, että ihmiset tukivat häntä. Niin oli Liisakin. He eivät olleet yksin. Sillä oli suuri merkitys. Mutta hän ei ollut vielä varma, että jaksaisiko enää. Aika näytti. Nyt piti vain tottua elämään hylkiön elämää. Oli tuota ruokaa kumminkin. Ensi kesänä voisi kuokkia aarin verran lisää perunamaata.

Kaksi vanhuutta lähestyvää ja virallisen koneiston hylkiöksi julistamaa ihmistä riisuuntuivat ja menivät vuoteeseensa. Tietäen onnellisena, että olihan heillä vielä toisensa. Heidän suhteensa oli vaikeina aikoina lähestynyt entisestään ja muuttunut syvemmäksi. Vuosien jälkeenkin. Rakkautta tarvittiin, sitä annettiin ja se antoi voimaa jatkaa seuraavaan päivään. Ja olihan heillä myös Kölli, joka hyppäsi heidän sänkyynsä ja asettautui heidän väliinsä, niin kuin talon kurkolle kuului. Makuuhuoneesta alkoi kuulua tyytyväinen kissan kehräys. Sen sekaan tuli pian kahden nukahtavan ihmisen tasainen hengitys.