jatkoa
osalle yksi
Murhavuori,
noin kymmenen kilometriä Keuruusta länteen, kesäkuussa 1997
Ihmisiä
oli saapunut tälle syrjäiselle alueelle paljon. Hyvin paljon. Heitä oli ehkä
tuhat. He olivat tulleet sen vuoksi, että nyt sai muistaa jotain ja puhua
ääneen siitä, joka aiemmin oli ollut kiellettävä ja tallennettava korkeintaan
unohduksen arkistoon jonne sen jonkun toisen käskystä vaadittiin katoavan. Jotain,
jota ei ollut olemassakaan koska siitä oli puolueen päätös. He eivät
varsinaisesti tienneet, oliko Murhavuoren ja sen lähellä sijaitsevien
Murhalammien nimi tullut käyttöön 1920-luvun loppupuolella vai oltiinko näitä
paikkoja kutsuttu sillä nimellä jo aikaisemmin. Sopivalta paikan nimi kuitenkin
kuulosti, sillä nämä ihmiset olivat kokoontuneet yhdessä ja julkisesti
muistamaan edesmenneen Neuvostoliiton suomalaisiin kohdistamaa valtioterroria.
Nyt se oli mahdollista, sillä Suomikin oli vuonna 1992 muuttunut itsenäiseksi
valtioksi. Tosiasiallisesti ensimmäisen kerran koko historiansa aikana.
Vaikka
tänään olikin kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä, itse alue oli varsin tylyn ja
tympeän näköinen. Ei alueen historian vuoksi sinänsä, vaan siksi, että
viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto oli vuosina 1989 - 1990 antanut alueelle
läksiäislahjan parturoimalla noin kymmenen neliökilometrin avohakkuun josta
puunrungot oltiin kuljetettu valtavan Lievestuoreen sellukombinaatin
pohjattomaan nieluun. Nyt alueella kasvoi silmänkantamattomiin muutaman vuoden
ikäinen taimisto. Tiettyyn paikkaan alueella, Murhavuori-nimisen mäen juurella
taimet oli poistettu hehtaarin kokoiselta alueelta jonka keskelle oltiin
pystytetty vapaaehtoistyönä parin metrin välein kivipaaseja, niitten väliin laitettu
kettingit ja kyseisen aarin keskellä oli muistokivi. Kiveen laitetussa kyltissä
oli teksti:
VUONNA 1925 - 1930 NÄLKÄMURHAN
AIKANA NEUVOSTOTERRORIN MURHAAMIEN SUOMALAISTEN MUISTOA KUNNIOITTAEN
Tälle
alueelle oltiin tuotu teloitettavaksi ne keskisuomalaiset ihmiset, jotka olivat
niin sanotun Nälkämurhan aikana yrittäneet pitää perheitään hengissä
piilottamalla elintarvikkeita. Mikä siihen aikaan oli ollut valtiolta
varastamista ja sen vuoksi kuolemalla rangaistava rikos. Heidän tarkkaa
lukumääräänsä ei tiedetty, mutta arvioitiin, että heitä makasi tässä maastossa
noin kahdeksansataa. Se oli tietysti pieni luku verrattuna koko Nälkämurhan
aikana kuolleeseen noin pariinsataan tuhanteen suomalaiseen, mutta nälkään ja
tauteihin kuolleita oltiin haudattu silloin aikanaan summamutikassa sinne
tänne. Heidän tarkkaa määräänsä ei pystytty laskemaan millään eikä kaikkien
hautojen löytäminen ollut millään muotoa mahdollista. Sen sijaan viranomaisten
teloittamat ihmiset oltiin yleensä ammuttu samoilla paikoilla ja niistä oli
jäänyt jonkinlaista arkistomateriaalia, joka oli hiljattain avautunut
julkisuuteen. Tuon materiaalin pohjalta oli tämäkin muistomerkki valmistettu ja
tämä muistotilaisuus järjestetty.
Nyt
tälle paikalle haudatut murhatut ihmiset tulisivat saamaan kirkollisen
siunauksen. Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi ja Suomi oli muitten
neuvostotasavaltojen mukana itsenäistynyt, oli maan presidentti Aarne Saarinen
antanut niin evankelis-luterilaiselle kuin ortodoksiselle kirkolle vapaat kädet
toimia. Varsinaisesti Neuvostoliiton aikana kyseisillä kirkoilla oli myös ollut
jonkunlainen toimintaoikeus, mutta ne olivat hallinnon tiukassa talutusnuorassa
eikä niitten toiminnalle oltu annettu minkäänlaista rahoitusta. Erityisesti venäläisyydelle vieraan vanhan
luterilaisen perinnön ylläpitäminen oli jäänyt pelkästään yksityiskoteihin.
Perintöä
oltiin pidetty yllä loppujen lopuksi varsin onnistuneesti, hiljaa, salassa
mutta tietynlaisen suomalaisen luterilaisen sielun säilyttäen. Sen myötä saattoi
sanoa, että evankelis-luterilainen usko oli Suomessa jossain määrin säilynyt. Ainakin
perinteenä, jos ei kovin hartaana uskona. Yksi henkilö, jolle kristillinen
perintö oltiin suusanallisesti siirretty oli pian siunauksen toimittava Suomen uuden
evankelis-luterilaisen kirkon Keski-Suomen alueen kiertävän pastorin työhön
valittu Jari Hulkko, iältään vain kolmekymmentäkolme vuotta.
Hulkko
oli alun perin kotoisin Sodankylästä. Sisällissodan - tai vallankumoukseksihan
sitä Neuvosto-Suomessa kutsuttiin - loppuvaiheessa alueelle edenneet punaisten
puolella taistelleet ja alueen miehittäneet venäläiset bolshevikkijoukot olivat
ampuneet hänen isosetänsä, joka oli toiminut alueella kappalaisena. Hulkot
olivat ymmärtäneet oikein hyvin - punaisen terrorin auttaessa ymmärtämään kielellä
joka ei jättänyt mitään epäselväksi - mistä suunnasta tuuli puhalsi ja olivat
olleet siitä lähtien virallisesti vakaumuksellisia kommunisteja. Sukupolvesta
toiseen. Yleensäkin Lapissa kannatti pitää suunsa kiinni epämiellyttävistä
asioista sillä varsinkin toisen maailmansodan jälkeen alue oli laajaa Naton
vastaista sotilasaluetta jossa asioihin suhtauduttiin neuvostokoneiston
puolelta vielä tavallistakin huumorintajuttomammin.
Mutta
kotonaan Hulkot olivat pitäneet yllä kristillistä perinnettä. Hiljaa. Siitä
metelöimättä. Jouluisin luettiin jouluevankeliumi. Pääsiäistä vietettiin oman
perheen kesken siitä sen suurempaa meteliä pitämättä. Ei ollut oikein selvää,
oliko kyse varsinaisesta kristillisyydestä vaiko pienen ihmisen hiljaisesta
mielenosoituksesta vallitsevaa ja alistavaa järjestelmää kohtaan. Jonkunlaisen
siemenen ylläpitämistä jolle joskus ehkä annettaisiin mahdollisuus kasvaa. Löytyi
Hulkoilta Raamattukin. Ja se teki
nuoreen Jariin vaikutuksen hyvin varhaisessa iässä. Hän oli nähnyt
neuvostojärjestelmän valheellisen todellisuuden. Todellisuuden, joka ei
pystynyt muuhun kuin kulisseihin, julisteisiin ja iskulauseisiin. Jos ne
kyseenalaistettiin, se turvautui pakkoon, alistamiseen ja väkivaltaan. Kristillisyys
antoi hänen elämälleen syvemmän tarkoituksen. Hän halusi papiksi. Jo hyvin
nuoresta. Hän kertoi haaveestaan ensimmäistä kertaa isälleen viisitoistavuotiaana.
Jarin
isä oli työnjohtajana Kevitsan kaivoksessa. Suurin osa sodankyläläisistä
työskenteli tässä kaivosmassiivissa jonka asuntokombinaatti oli suurempi kuin
varsinainen Sodankylän keskusta. Kaivos oli vuosien myötä lanannut suuren
Kevitsanmäen ja oli sittemmin muuttunut valtavaksi avolouhosmontuksi.
Läntisillä mittapuilla aluetta pidettäisiin suuren luokan ympäristökatastrofina
mutta Neuvostoliitossa ei sellaisista asioista sen kummemmin välitetty joten
Kevitsan iskulauseena oli ”aina miljoona tonnia enemmän malmia suuren
sosialistisen isänmaamme hyväksi”. Lapsikuolleisuus alueella oli varsin suuri
ja kaivosmiesten suurimmat kuolemansyyt olivat syöpä, erilaiset keuhkosairaudet
sekä niitten yhdistelmä. Mutta jostain leipä oli revittävä eikä
Neuvostoliitossa paikkakuntaa niin vain vaihdettu. Ei varsinkaan Lapissa, joka
tulkittiin kokonaisuudessaan sotilaalliseksi suoja-alueeksi.
Jarin
isä oli kuunnellut poikaansa, miettinyt hieman ja kysynyt sitten:
-
Oletko varma asiastasi? Olet vielä kovin nuori. Oikeastaan lapsi. Ymmärrän
kyllä, mitä ajat takaa. Ymmärrän perusteesikin. Tämä yhteiskunta on sairas.
Ymmärrän, että haluat jotain muuta. Mutta nuoren ihmisen mieli voi ajan
kuluessa muuttua. Ja harkitsemattomat sanat liian monelle korvalle lausuttuna
tuhoavat helposti ihmisen tulevaisuuden. Vievät pahimmassa tapauksessa vapauden
ja hengenkin. Järjestelmä ei anna anteeksi. Se ei tarjoa sovituksen
mahdollisuutta. Se haluaa vain rangaista ja tuhota rangaistessaan. Kyllä sinä sen tiedät.
Olet oppinut jo sen näkemään. Et sinä niin nuori ole. Sinulla on silmät nähdä,
korvat kuulla ja aivot ajatella.
Jari
ymmärsi isänsä huolen. Mutta hän oli ollut varma asiastaan. Silloin isä oli
jatkanut puhettaan. Hän saattoi vaikuttaa karulta ja järjestelmään uskovalta kaivoksen
työnjohtajalta neuvostojärjestelmän palveluksessa mutta sisimmissään hän oli
hellä mies joka rakasti syvästi poikaansa ja toivoi hänelle kaikkea parasta.
Hän oli myös huomannut pojan kiinnostumisen kristillisyyteen:
-
On kuitenkin selvää, että sinä et voi olla pappi täällä Neuvostoliitossa. Et ainakaan
sellainen pappi mikä haluaisit olla. Sinun on päästävä täältä pois. Ja siihen
on vain yksi keino.
-
Mikä se on?
-
Ryhdyt Komsomolin aktiivijäseneksi, opettelet kommunistisen liturgian niin
hyvin että osaat sen ulkoa kello kolme
yöllä herättyäsikin ja alat sitä myötä niin vakaumukselliseksi kommunistiksi
että sinua ei epäile edes toveri Brezhnev.
-
Mutta mitä hyötyä siitä on? Sehän on kaiken sen vastakohta mihin minä haluaisin
pyrkiä.
-
On siitä hyvinkin hyötyä. Ensinnäkin se tie on pitkä. Sinulla on aikaa ajatella
valintojasi. Ja ennen kaikkea se antaa ainoan realistisen mahdollisuuden päästä
pois täältä. Neuvostoliitto on kehittänyt ystävyyskaupunkijärjestelmän Ruotsin
kanssa. Sodankylän ystävyyskaupunki on Kiiruna. Sieltä on tulossa piakkoin
delegaatio vierailulle tänne meille. Ja jossain vaiheessa meiltä mennään
vierailemaan sinne. Mutta koneisto haluaa vastavierailulle vain kaikkein
luotettavimpia tovereita. Siksi sinun täytyy muuttua kommunistiksi. Ainakin ulospäin.
Ymmärrätkös idean? Puhut ja julistat virallista maallista epistolaa, että
pääset joskus julistamaan sitä toista. Sitä, jota haluat julistaa.
-
Ymmärrän. Mutta ei Ruotsiin kannata loikata. Sieltä palautetaan saman tien
takaisin. Ja sitten kyyti on enemmän kuin kylmää.
-
Jep. Mutta jos katsot karttaa, niin huomaat, että Kiirunasta Norjan rajalle ei
ole kuin tommonen satakolmekymmentä kilometriä. Norja ei palauta loikkareita.
Se on Nato-maa. Suomen ja Norjan rajalla on taas aivan liikaa rajavartijoita.
Ja ne ovat KGB:n komennossa. Sinut ammutaan siellä aivan varmasti, jos yrität
sieltä yli. Tuo on ainoa mahdollisuutesi. Ajattele, mieti ja harkitse. Rupea
kommunistiksi. Jos haluat papiksi.
Jari
ajatteli, mietti ja harkitsi. Teki johtopäätöksen. Ja sen jälkeen ryhtyi
Komsomolin aktiivijäseneksi ja hänet tunnettiin Sodankylän suurimmassa
keskustassa eli Kevitsassa suorastaan fundamentalistisena nuorena kommunistina.
Hän osallistui myös Komsomolin tarjoamaan sotilaalliseen koulutukseen ja hankki
itselleen erinomaiset erätaidot. Pian hänen olisi aika astua asepalvelukseen.
Nuorille suomalaisille miehille se tie vei varsin usein Afganistaniin. Jari oli
sanonut julkisesti, että on valmis tarvittaessa antamaan henkensä sosialistisen
neuvostomaan ja sen internationalistisen tehtävän puolesta.
Mutta
sitä ennen, kesäkuussa 1982 hän pääsi käymään sodankyläläisen
neuvostosuomalaisen delegaation mukana Ruotsin Kiirunassa Komsomolin aktiivisena ja täysin luotettuna jäsenenä.
Virallinen ohjelma meni tietysti suunnitellun kaavan mukaan ja Jarikin
osallistui siihen pitäen puheen, jossa hän ylisti neuvostonuorison puolesta
Neuvostoliiton ja Ruotsin ystävyyttä joka todisti sen, että kaksi erilaista
taloudellista ja poliittista järjestelmää saattoi elää rinta rinnan, käsi
kädessä ja ylimmässä ystävyydessä sekä äärimmäisessä keskinäisen luottamuksen
tilassa.
Virallisen
osuuden jälkeen alkoi tietysti epävirallinen osuus. Neuvostosuomalaisella
delegaatiolla ei ollut oikeastaan mitään muuta tuliaisia kuin votkaa, mutta sitä
olikin sitten paljon. Ruotsin tullikin oli katsonut asiaa sormien läpi. Kosteat
juhlat olivat alkaneet, mutta 18-vuotias Jari oli ilmoittanut menevänsä
nukkumaan hotellihuoneeseensa. Jarilla oli monessa asiassa hyvä tuuri. Oliko se
sitten sitä yläkerran siunausta, tiedä hänestä. Mutta hänen huoneensa oli hotellin
alimmassa kerroksessa jonka ikkunasta saattoi livahtaa pihalle helposti. Mukana
ollut KGB:n valvoja oli myös suu napsuen luopunut periaatteistaan ja lähtenyt
ryyppäämään muun porukan mukana. Ja hotellin pihalla oli moottoripyörä.
Lukitsematon ja ilman avainta käyntiin polkaistava itäsaksalainen MZ, joka oli
Jarillekin tuttu. Möivät näköjään näitä täällä lännessäkin. Tankkikin oli
täynnä. Se kuului varmaan jollekin hotellin henkilökuntaan kuuluvalle. Varkaus
oli synti, mutta nyt oli pakko.
Jari
oli varautunut pitkään pakomatkaan maastossa kulkien, mutta kyseinen Mitsi oli
kuin taivaan lahja. Hän polkaisi pyörän käyntiin ja lähti ajamaan kohti Norjan
rajaa. Huoneeseensa hän oli tehnyt sänkyynsä kylmän kallen, joten ryyppäämästä
tuleva huonekaveri tuskin kiinnittäisi häneen mitään huomiota ennen aamua. Hän
ajoi kohti rajaa. Matkalla ei tullut vastaan ensimmäistäkään niin poliisia, rajaviranomaista
kuin sotilasta. Se tuntui hyvin oudolta nuorelle miehelle, joka oli tottunut
Lapissa siihen, että univormupukuisia ihmisiä näkyi aina ja kaikkialla.
Liikkeellä oli vain muutama ruotsalainen henkilöauto. Niitä Volvoja ja Saabeja
joista ei Sodankylässä saattanut uneksiakaan.
Kukaan
ei estänyt hänen ajoaan ja bensakin riitti. Hän kaasutti Ruotsin puolen
Riksgränsenissä olevan raja-aseman ohi ja huomasi että rajavartioston kopista
joku katsoi häntä hajamielisesti tekemättä mitään sen kummempaa. Ruotsin ja
Norjan rajalla ei ollut edes puomia. Uskomatonta. Hän ajoi Norjan
rajavartioaseman eteen ja hyvä tuuri jatkui. Yksi rajavartijoista osasi suomea.
Keskustelu oli lyhyt:
-
Olen poliittinen pakolainen Neuvostoliitosta ja anon turvapaikkaa Norjasta.
Rajavartija
totesi:
-
Jaa… no se kyllä järjestyy… taidat olla kulkenut pitkän matkan. Tuossa
jääkaapissa on voileipätarpeita. Ota sieltä evästä jos sulla on nälkä. Ja voit
heittää pitkäksesi tuohon sohvalle. Minä soitan aamulla Tromssaan. Siellä on
lähin Suomen pakolaishallituksen toimipiste. Ne hoitavat sinut sitten
eteenpäin. Tervetuloa Norjaan.
-
Eikö minua panna selliin odottamaan?
-
Minkä ihmeen takia? Oletkos sinä tehnyt jonkun rikoksen täällä Norjan puolella?
-
No en. Vastahan minä tulin. Mutta Ruotsin puolella olen. Varastin tuon
moottoripyörän Kiirunasta. Hotellin parkkipaikalta. Se painaa mieltäni. Jos te
voisitte toimittaa sen takaisin?
-
Ei tuota ongelmaa. Taidanpa ajaa sen rajan yli ruotsalaisille takaisin saman
tien itse. Kyllä ne sen sitten perille toimittavat. Mutta hyvä että älysit
tulla tänne Norjan puolelle. Ruotsalaiset rajavartijat lyövät Neuvosto-Suomen
rajalla yritystä ylittäville repun päähän ja kuskaavat samantien takaisin
Neuvostoliittoon. Tosin ne ovat huomattavasti valppaampia siellä Tornionjoella.
Siellä missä se varsinainen rautaesirippu sijaitsee. Ei ne meidän rajallamme
oikein muuta tee kuin pläräävät pornolehtiä. Tää kun on avoin raja. Tietysti
jos ne olisivat saaneet hälytyksen niin ne olisivat tietysti lyöneet puomin
rajalle, mutta taisit lähteä oikeaan aikaan. Kukaan ei ehtinyt huomata. Oliskos
sulla ollut korkeimman siunaus puolellasi?
Eihän
Jari sitä osannut sanoa. Hän pisteli pari voileipää poskeensa, huuhteli sen neuvostokansalaiselle
varsin eksoottisella Coca Cola-juomalla, josta hän oli kuullut, muttei koskaan
nähnyt saatikka maistanut, heittäytyi sohvalle ja nukahti. Yllättävän helposti,
vaikka hän ymmärsi tehneensä elämänsä hurjimman ratkaisun jonka myötä hänellä
ei olisi koskaan paluuta Neuvostoliittoon eikä läheistensä luo. Luonnollisesti
heitä oltiin kuulusteltu, mutta loppujen lopuksi varsin kevyesti sillä Jarilla
oli hyvä maine aktiivisena ja uskollisena komsomolilaisena. Jarin vanhemmatkin
lähinnä esittivät järkyttynyttä ja olivat varmoja, ettei Jaria oltaisi saatu loikkaamaan
länteen kuin kilon kappaleina. Neuvostoviranomaisetkin olivat kääntymässä sille
kannalle, että Jari oli joutunut jonkun selvittämättömän henkirikoksen uhriksi.
Ainakin ne halusivat uskoa niin, sillä ajatus siitä, että vakaumuksellinen
komsomolilainen olisi loikannut oli sellainen, jota ei haluttu edes sanoa
ääneen. Osoittaisihan se epäilyksen siemenen elävän luotetuimmissakin.
Jarin
katoamisen jälkeen hänen vanhempansa kuuntelivat aina kello yhdeksän aikaan
Neuvostoliitossa ankarasti kiellettyä Radio Vapaa Suomea. Yhdeksän uutisten
jälkeen lähetyksessä luettiin aina merkityksettömältä tuntuvia lauseita, mutta
ne sisälsivät koodiviestin rautaesiripun takana asuville suomalaisille.
Jarinkin kanssa sellaisesta viestistä oltiin sovittu. Kolmen päivän odotuksen
jälkeen uutistenlukija luki viestin, jota oltiin odotettu:
-
Raamattua voi lukea myös Narvikissa. Raamattua voi lukea myös Narvikissa.
Raamattua voi lukea myös Narvikissa.
Jarin
vanhempien huulille nousi leveä ja helpottunut hymy. Heidän poikansa oli
päässyt läpi. Hän oli heidän ainoa lapsensa. Kevitsan kaivoksen työntekijöitten
keskuudessa ei lapsiluku noussut kovin korkeaksi ja rikastamossa
työskennelleelle Jarin äidille oli lääkäri sanonut aivan suoraan, että
lapsiluku kannattaa jättää yhteen. Seuraava olisi mitä varmimmin vammainen jos
syntyisi elävänä ollenkaan.
Jarin
vanhemmat tiesivät, etteivät he tulisi kuulemaan pojastaan enää koskaan. Mutta
ainakin hän olisi turvassa lännessä ja voisi elää parempaa elämää. Ehkä tehdä
niitä lapsenlapsiakin, joita he tuskin koskaan näkisivät. Eivätkä he
nähneetkään, sillä Jarin isä kuoli syöpään vuonna 1985 ja hänen äitinsä samoin
syöpään vuonna 1991. Hetkeä ennen kuin Neuvostoliitto hajosi ja Suomi
itsenäistyi.
Mutta
Jarista pidettiin huoli. Norjassa oli suuri suomalaisyhdyskunta. Heitä asui
siellä noin 250.000. Tanskassa heitä asui noin 150.000. Lisäksi heitä oli
muuttanut paljon Yhdysvaltoihin, Kanadan ja Australiaan. Sisällissodan jälkeen
heitä oli asunut eniten Ruotsissa jonne oli etenevien punaisten tieltä paennut
yli puoli miljoonaa suomalaista jotka asettuivat maahan ja joista tuli
Ruotsille hyödyllisiä kansalaisia. Mutta vuonna 1945 kaikki muuttui. Sodan
voittanut Stalin ilmoitti Ruotsille röyhkeästi, että maan on palautettava ne
suomalaiset, jotka Neuvostoliitto mielsi sotarikollisiksi vuosina 1918 - 1919
Suomessa käydyssä sisällissodassa. Ruotsi ei uskaltanut panna hanttiin, vaan
maasta pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon noin 1.500 suomalaista. Osa heistä
teloitettiin heti Torniossa ja osa siirrettiin vankileireille Siperiaan.
Hyvin
harva heistä jäi jäljelle kertomaan karua tarinaansa. Eivätkä Ruotsissa asuneet
suomalaiset halunneet olla osa sitä tarinaa, vaan he pakenivat Ruotsista
länteen. Maahan jäi vain kourallinen suomalaisia, vaikka 1960 - ja 1970-luvulla
Ruotsi yritti houkutella heitä takaisin tehtaisiin töihin lämmittämään Ruotsin
ylikuumenevaa talousveturia. Suomalaiset eivät uskaltaneet tulla, varsinkin kun
tiedettiin että kaikki rajan yli Ruotsin puolelle yrittäneet ja kiinni jääneet
neuvostosuomalaiset loikkarit palautettiin automaattisesti takaisin.
Luottamusta ei ollut. Niinpä Ruotsin talousveturin avuksi saatiin lähinnä
jugoslavialaisia ja turkkilaisia.
Jari
siirtyi ensiksi Osloon, jossa hän kävi lukion loppuun. Hän sai nopeasti
itselleen Norjan kansalaisuuden ja ennen opiskelujensa aloittamista hän
suoritti varusmiespalveluksen Norjan puolustusvoimissa. Hän oli kovakuntoinen
ja erätaitoinen nuori mies ja haki vapaaehtoisena Norjan erikoisjoukkoihin Marinejegerkommandoen-yksikköön.
Hänelle ilmoitettiin valitellen, että ensimmäisen sukupolven loikkaria ei
näihin yksiköihin valittu, joten hän suoritti asepalveluksensa
esikuntapalveluksessa jossa hänet koulutettiin vankien kuulustelijaksi koska
hän osasi hyvin venäjän kielen ja tunsi neuvostoliittolaisen yhteiskunnan.
Asevelvollisuuden
suorittamisen jälkeen hän kouluttautui papiksi Oslon yliopiston
suomenkielisessä teologisessa tiedekunnassa joka samalla oli maailman ainoa
suomenkielinen teologinen tiedekunta ja siirtyi sen jälkeen suomenkieliseen
seurakuntaan Altaan. Pohjois-Norjassa asui hyvin paljon suomalaisia ja Jari
osallistui työnsä ohessa myös suomalaisen perinteen ylläpitämiseen
vapaaehtoistyönä. Silloin, 1980-luvulla näytti ettei Suomi vapautuisi
milloinkaan eikä Jarilla olisi mitään mahdollisuuksia tavata lähimmäisiään eikä
nähdä enää kotimaataan. Gorbatshovin valtaannousu ei - näennäisestä
liberaaliudestaan - huolimatta nostanut toiveita. Sen vuoksi Jarillekin vuodet
1990 ja 1991 olivat hämmentäviä. Hän oli varustautunut siihen, että hän eläisi
koko elämänsä Norjassa. Tai ehkä hän pakenisi Yhdysvaltoihin mikäli Neuvostoliitto
hyökkäisi ja valtaisi koko Skandinavian.
Hänen
oli vaikea uskoa silmiään, kun neuvostotakista alkoi pudota napit yksi
kerrallaan. Toiseksi viimeinen nappi oli Neuvostoliitto itse, joka lakkautti
itsensä 26. joulukuuta vuonna 1991. Ja se viimeisin oli Suomen
Neuvostotasavalta joka aikansa jahkailtuaan julistautui itsenäiseksi viides
päivä tammikuuta vuonna 1992. Saman vuoden kesällä Jari uskaltautui ensimmäisen
kerran loikkaamisensa jälkeen Suomeen. Vanha pelko oli vallalla ja hän pelkäsi
Kilpisjärven tullissa. Entä jos sittenkin? Olihan maassa vielä huomattava määrä
neuvostojoukkojakin joitten poistumisaikataulusta oltiin vasta alettu
neuvotella. Mutta rajavartija, jonka hatussa oli vanhan punatähden sijasta
leijonakokardi katsoi vain laiskasti hänen Norjan passiaan ja viisumiaan ja löi
siihen tarvittavat leimat. Sitten hän katsoi vielä Jaria ja kysyi:
-
Loikkari?
Jari
empi hetken ja vastasi:
-
Kyllä. Vuonna 1982.
Rajavartija
sanoi hymyillen:
-
Neuvostokansalaisuutta ei Suomessa enää ole. Mutta jos sulla on tallessa
neuvostopassisi, joka todistaa sinun syntyneen Suomen Neuvostotasavallan
alueella saat tuolla sukunimelläsi Suomen passin itsellesi muutamassa viikossa.
Tervetuloa Suomeen. Tervetuloa kotiin.
Sodankylässä
paikalliset sukulaiset näyttivät Jarille hänen vanhempiensa hautakivet. Niissä
ei ollut ristejä, mikä vaivasi häntä hieman. Ehkä hän saisi ne teetettyä
jälkeenpäin. Jarin vierailu Suomessa kesti kaksi viikkoa ja sen aikana hän loi
yhteyden itseään uudelleen perustavaan suomalaiseen evankelis-luterilaiseen
kirkkoon. Itsenäistynyt Suomi oli ollut pitkään kommunistisessa komennossa
joten oli todennäköistä, ettei mitään varsinaista valtiokirkkoa tultaisi
koskaan perustamaan. Mutta hallinto ymmärsi kirkon arvon suomalaisen perinteen
säilyttäjänä joten se avusti sitä jonkun verran rahallisesti ja antoi sille
varainkeräysoikeuden vapaaehtoisilta. Olihan sen hallussa kuitenkin sukupolvien
verran perinteitä Suomi-nimiseltä alueelta joka ensimmäistä kertaa historiansa
aikana opetteli olemaan itsenäinen valtio. Kirkon mukanaan kuljettama perintö
nähtiin tarpeelliseksi suomalaisen identiteetin rakentamisessa.
Matkansa
aikana hän tapasi myös Martti Simojoen, joka oli ollut ihmisten kodeissa
toimineen suomalaisen kirkon kantavana voimana kymmeniä vuosia. Vakaumuksensa
vuoksi hän oli istunut muutaman kerran vankilassakin. Tuo silloin jo yli
yhdeksänkymppinen mies totesi Jarille:
-
Olen ehkä elänyt näin pitkään vain sen vuoksi, että näkisin tämän tilanteen.
Minä muistan sen pienen hetken, kun Suomi oli vapaa maa. Lyhyeksihän se jäi,
eikä kattanut edes koko Suomen aluetta. Se oli unelma, kaunis sellainen, mutta
se sortui, kaatui ja pääosin unohtui. Olen yrittänyt pitää osaltani liekkiä
yllä. Mutta nyt voimani alkavat olla vähissä. Tarvitaan nuoria ja innokkaita
miehiä. Sinä olet sellainen. Olen saanut sinusta hyvän vaikutelman. Erityisesti
se, että uskaltauduit loikkaamaan kaikkia vaaroja uhaten uskosi vuoksi kertoo
sen, että olet niitä miehiä joita toimintansa tosiasiallisesti vasta aloittava
kirkkomme tarvitsee. Niin kuin tiedät, ei Suomen kirkosta tule mitään varakasta
valtiokirkkoa toisin kuin Norjassa josta tulet. Mutta voimme sentään tarjota
sinulle jotain. Pienen palkan, pienen asunnon ja paljon, paljon työtä. Oletko
halukas?
Jarin
ei tarvinnut miettiä pitkään.
-
Olen. Juuri tämän vuoksi loikkasin. Ja tämän vuoksi tulen takaisin.
Ja
nyt hän oli täällä. Murhavuoren vieressä. Tuhannen ihmisen ympäröimänä. Hänellä
oli yllään kirkon hyväksymä papin virkapuku. Sen tehtävä oli korostaa
nöyryyttä. Se oli vain tavallinen körttipukua muistuttava musta puku jonka kaulassa
oli liperit. Mutta hän ei avaisi tätä tilaisuutta. Hänen vieressään oli neljä
miestä. Siinä oli 93-vuotias Ilkka Kinnunen. Siinä oli hänen poikansa,
55-vuotias Antti-Juhani Kinnunen. Siinä oli hänen pojanpoikansa, 32-vuotias
Mauno Kinnunen sekä vielä hänen pojanpojanpoikansa, 7-vuotias Mikko Kinnunen.
Ilkka
Kinnunen ei ollut alun perin syntynyt Kinnusena, vaan hänen sukunimensä oli
ollut joskus kauan aikaa sitten Värtämö. Valkoiset olivat tappaneet hänen
vanhempansa sisällissodassa ja Kinnusten perhe oli ottanut hänet ottopojakseen.
Silloin hänen sukunimensä oli vaihtunut. Punaisten voiton myötä, Suomen
siirryttyä osaksi Neuvostoliittoa ja Nälkämurhan alkaessa NKVD oli teloittanut
myös hänen ottoisänsä Juhani Kinnusen. Ilkka oli sen jälkeen kulkenut pitkän ja
pakotetun matkan pitkin Neuvostoliittoa ennen kuin hänen sallittiin palaavan
takaisin Suomeen.
Ilkalle
oltiin esitetty ajatuksena, että juuri hän avaisi tämän tilaisuuden. Sillä hänen
taustanaan oli sekä valkoinen että punainen terrori. Hän oli suostunut. Ja nyt
hän käveli keppiinsä nojaten lyhyin askelein mikrofonin luo ja aloitti:
-
Hyvät ystävät… veljet ja sisaret… nyt ei enää ole suotavaa sanoa toverit… ja
siihen on syynsä… hyvät syyt… ne syyt makaavat täällä maan alla… yksi heistä
oli isäpuoleni… joka ammuttiin vain siksi, että hän pyrki pitämään perheensä
hengissä. Isäpuoleni taisteli sodassa sen asian puolesta, joka petti ja murhasi
hänet. Hän on ehkä saanut kuolemassaan rauhan. Niin kuin ovat ehkä saaneet ne
sadat ihmiset, jotka ovat haudattu tänne. Mutta ehkä me puolestamme emme ole
saaneet. Siksi tämä tilaisuus on tärkeä. Siksi heidät täytyy siunata. Siksi,
että muistaisimme petoksen, ja tekisimme kaikkemme ettemme joutuisi enää sen
uhriksi.
Ilkka
Kinnunen nyökkäsi pastori Jari Hulkolle ja hän aloitti oman osuutensa:
-
Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus,
Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä…
Itämerellä,
24. helmikuuta 2018, noin sata kilometriä Ahvenanmaan eteläpuolella
Suomalaisen
Helsinki-Linesin autolautta Helsinki Express oli pysähtynyt ja ankkuroitunut
Ahvenanmaan eteläpuolella. Pysähtymiselle oli syy, ja alus oli täynnä ihmisiä,
jotka olivat kannella siitä syystä. Suomalais-ruotsalainen sukellusryhmä oli
edellisenä kesänä löytänyt Itämeren pohjassa olevien S/S Arcturuksen ja S/S
Castorin hylyt. Laivojen, jotka kuljettivat suomalaisia jääkäreitä ja jotka
venäläinen sukellusvene oli upottanut vuonna 1918. Tappaen samalla yli tuhat
suomalaista sotilaskoulutettua miestä, jotka Vaasaan saapuessaan olisivat
saattaneet muuttaa silloin käydyn sisällissodan kulun.
Tuosta
tapahtumasta oli aikaa nyt tasan sata vuotta, ja aluksella olevat suomalaiset
olivat tulleet tälle matkalle kunnioittaakseen silloin kuolleitten suomalaisten
sotilaitten muistoa. Sotilaitten, jotka eivät olleet koskaan päässeet sotimaan
sitä sotaa, jota varten he läksivät hakemaan koulutusta vieraasta maasta.
Aluksen
uppoamispaikalle oltiin heitetty suuri määrä kukkaseppeleitä sekä hiekkaa
hukkuneitten miesten kotipaikkakunnilta ja Helsinki Express oli aloittanut
paluumatkansa. Aluksen baarissa istui muuan mies erään toisen miehen kanssa.
Miehen nimi oli John Carey. Toisen miehen nimi oli Mauno Kinnunen. Molemmat
olivat vähän päälle viisikymppisiä. John Carey oli amerikansuomalainen, kotoisin
Hancockin kaupungista Michiganista. Hancock oli amerikansuomalaisten
keskuspaikka, siellä asui noin 60.000 ihmistä ja se oli ainoa paikka
Yhdysvalloissa jossa saattoi vieläkin turistina pärjätä selvällä suomen
kielellä.
John
Careyn isoisoisä oli ollut nimeltään Viljo Kääriä. Hän oli ollut se mies, jonka
punapäällikkö Juhani Kinnunen oli pelastanut teloitukselta vuonna 1919. Kääriä
oli soutanut Tornionjoen yli Ruotsin puolelle ja löytänyt sieltä aikaisemmin
punaisia paenneet vaimonsa, poikansa ja tyttärensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut
oloaan turvalliseksi Ruotsissa. Se oli liian lähellä Suomea, joka muuttui
nopeasti osaksi kommunistista hirmuvaltaa. Ehkä hän ajatteli, että toista
kertaa hän ei törmäisi yhtä hyväsydämiseen punapäällikköön eikä ottaisi enää
toista riskiä. Hän oli perheineen matkustanut Yhdysvaltoihin ja päätynyt
Michiganin Hancockiin jossa hän elätti itsensä ja perheensä metsätöillä. Kovaan
työhön tottuneella lappilaisisännällä ei tuottanut ongelmia löytää paikkaansa
amerikkalaisessa yhteiskunnassa jonka kasvava talous tarjosi töitä kaikille
haluaville.
Suomalaisia
oli muuttanut sisällissodan jälkeen Yhdysvaltoihin kymmeniä tuhansia. Heitä
nimitettiin toiseksi aalloksi. Yhteiselo jo kotiutuneitten ns. ensimmäisen
aallon amerikansuomalaisten kanssa ei ollut alkuun aina kitkatonta, sillä
paikallisissa suomalaisissa tai ainakin osassa heistä eli melko voimakas
vasemmistohenki. Sotaa paenneitten suomalaisten kertomuksia punaisesta
terrorista ei aina tahdottu uskoa ja oltiinpa osittain tyytyväisiäkin, että
herrat olivat saaneet selkäänsä. Pian kuitenkin huomattiin, että eivät tulijat
olleet varsinaisesti mitään herroja ja he pärjäsivät työssä aivan yhtä hyvin
kuin muutkin suomalaiset. Työtä arvostettiin, oli työntekijän yhteiskunnallinen
näkemys mikä tahansa.
Pian
ensimmäisen aallonkin suomalaiset alkoivat uskoa, että syntynyt Neuvostoliitto
ei todellakaan ollut sellainen työläisen
paratiisi mitä siitä oltiin kuviteltu. Sen todisti lopullisesti se, että kun monet
amerikansuomalaiset muuttivat sinne, eikä heistä koskaan kuulunut mitään. Ei
tullut kirjeitä ja valokuvia työläisten ja talonpoikien valtiosta. Ei mitään
uutisia. He olivat kadonneet jonnekin, eikä heistä enää kuultu. Samaan aikaan
suljetusta Neuvostoliitosta ja sen vielä suljetummasta osasta Suomen
Neuvostotasavallasta alkoi tihkua tietoa meneillään olevasta Nälkämurhasta.
Amerikkalaiseen
suuhun vaikeasti lausuttavan nimensä William Careyksi muuttanut Viljo oli aina
ollut kiinnostunut tekniikasta, ja nopeasti kehittyvä amerikkalainen yhteiskunta
antoi sille harrastukselle paljon suuremmat mahdollisuudet kuin köyhä Suomen
Lappi. Hän tapasi kaksi muutakin amerikansuomalaista, jotka olivat saapuneet
yhtä lailla pakolaisina sisällissodasta. He olivat Andrew Bighouse (aikaisemmin
Antti Isotalo) sekä Anton Shorelake (aikaisemmin Antti Rannanjärvi). Kaikki
kolme jakoivat mielenkiinnon tekniikkaan, erityisesti maa- ja
metsätaloustekniikkaan. He ajattelivat kehittää erityisesti vaikeisiin
maasto-oloihin soveltuvia maa- ja metsätalouskoneita ja toimivat aluksi
muutaman vuoden nyrkkipajatasolla.
Toiminta
sai huomattavaa nostetta kun miehet saivat sijoittajaksi kaksi
amerikansuomalaista lisää. Ensimmäinen heistä oli Alex Bay (aikaisemmin Aimo
Lahti), jonka suunnittelema M31-konepistooli oli voittanut Yhdysvaltain
armeijan suunnittelukilpailun ja jota valmistettiin suuria määriä. Konepistooli
sai nopeasti yleiseen käyttöön levinneen nimityksen The Harvester, joka kädessä
Viljon poika eli John Careyn isoisä Bert Carey taisteli Euroopan rintamalla
Normandian maihinnoususta alkaen aina sodan loppuun saakka.
Bay
oli hieman helppoheikki luonteeltaan, eikä hänen myöhemmissä vaiheissa
suunnittelemat Bay-Wildshore pikakivääri sekä Bay-pistooli enää tulleet laajaan
käyttöön. Hän näki itseensä verrattuna huomattavasti rauhallisluontoisemmassa
ja enemmän varman päälle pelaavassa kolmikossa itsensäkin kannalta varmemman
sijoitusmahdollisuuden.
Toinen
sijoittaja taas oli Wilbur B. Newman (aikaisemmin V.P. Nenonen). Newman oli
myös paennut Suomesta ja saavuttanut Yhdysvaltojen armeijassa nopeasti
tykistökenraalin arvon. Newmanin jo 1930-luvulla kehittämät tykistön
ampumamenetelmät saivat aikaan sen, että Yhdysvaltain kenttätykistö oli toisen
maailmansodan ajan tykistöistä kaikkein kehittynein ja ennen kaikkea tehokkain.
Carey,
Bighouse, Shorelake, Bay ja Newman perustivat FinnMoto-osakeyhtiön joka
saavutti varsin nopeasti kohtuullista menestystä Michiganin alueella. Toinen
maailmansota puolestaan lisäsi huomattavasti tehtaan kapasiteettia, tosin se
siirtyi sodan vuoksi tilapäisesti valmistamaan puolitelavaunuja Yhdysvaltain
armeijan pohjattomaan tarpeeseen. Sodan jälkeen puolitelavaunuja ei enää siinä
määrin tarvittu, mutta FinnMotolle oli jäänyt volyymi ja myös idea, jolla
volyymi hyödyntää. Sodasta kotiutunut ja pronssi- ja hopeatähdellä palkittu
sergeant Bert Carey viimeisteli insinööriopiskelunsa ja hänestä tuli yhtiön
kehittämispäällikkö. Hänen isosiskonsa Wilma Carey puolestaan oli jo sodan
aikana opiskellut kauppatieteitten tutkinnon ja tämän voimakaksikon myötä
FinnMoto rakensi strategiaansa rauhan ajalle.
Taloudellisen
osaamisensa vuoksi Wilmasta tuli koko yhtiön puheenjohtaja mikä herätti hieman
huomiota. Suuren yrityksen johtajana ei oltu silloin vielä juuri nähty naisia.
Niin hänen kuin Bertin ehdotuksesta yhtiö muutti strategiaansa. Pelkistä
maanviljelyskoneista tuli luopua, sillä he ymmärsivät suurempien
kilpailijoitten hakkaavan firman pelkän volyyminsa ja sitä myötä alhaisemman
hinnan vuoksi. Kannatti keskittyä erityisosaamiseen. Näin ollen FinnMoto
keskittyi valmistamaan sekä vaativiin olosuhteisiin tarkoitettuja
metsätraktoreita että raskasta aurauskalustoa. Koska Yhdysvallat ei suinkaan
ole pelkkää tasaista Kansasia, yhtiön valmistamien luotettavien tuotteitten
maine kasvoi, ja liikevaihto sen myötä.
Yhtiö
erosi hieman monesta muusta keskisuuresta amerikkalaisesta yhtiöstä. Se
palkkasi töihin mielellään sotaveteraaneja ja ennen kaikkea
amerikansuomalaisia. Yhtiön tehtailla Hancockissa puhuttiin pääosin
suomenkieltä. Yhtiön seuraava tehdas, jonka se rakensi Michiganin Sterling
Heightsiin oli taas perinteisempi all-american tehdas. Yhtiön peruskirjassa
oltiin mainittu, että kaupallisen tehtävänsä lisäksi sen tuli mahdollisimman
paljon ylläpitää suomalaista kieltä ja kulttuuria Yhdysvalloissa. Siihen
aikaanhan ei ollut varmaa, kuinka suomalaisuus tulisi säilymään emämaassa vai
tulisiko ollenkaan. Osittain tämän vaatimuksen mukaan yhtiö ei koskaan
listaantunut pörssiin, vaan pysyi nimenomaan amerikansuomalaisten hallussa.
1960-luvun
alkuun mennessä FinnMoto laskettiin Yhdysvalloissa jo suuryritykseksi ja
vuosikymmenen lopulla se teki suurimman läpimurtonsa kehittäessään myyntiin
metsämonitoimikoneen muutamaa vuotta ennen ruotsalaisia kilpailijoitaan.
Termille ”moto” kävi niin kuin aikanaan esimerkiksi Trangialle, eli eräs
tuotemerkki ja erisnimi muuttui yleisnimeksi. John Careyn isä Harry Carey, joka
oli syntynyt kaksi päivää ennen Pearl Harboria tuli FinnMoton johtajaksi 15.
maaliskuuta vuonna 1985 eli täsmälleen samana päivänä jolloin Mihail Gorbatšovista
tuli NKP:n pääsihteeri. Hänen uransa kesti huomattavasti kauemmin kuin Gorbatšovin.
Kun Suomi hieman epäröiden itsenäistyi vuoden 1992 alussa, alkoi FinnMoto
seuraamaan sen tilannetta huomattavalla tarkkaavaisuudella. Eihän firman
peruskirjassa merkittyä suomalaisuuden edistämispykälää oltu poistettu minnekään,
vaikka jossain pörssifirmassa se olisi ilman muuta tehty. Mutta FinnMoto ei
ollut pörssifirma ja sillä oli isänmaa. Itse asiassa kaksikin. Ruumiillinen ja
henkinen.
Kun
näytti siltä, että Suomi todellakin oli itsenäinen maa ja Neuvostoliitosta Venäjäksi
muuttunut vuoteen 1995 mennessä veti kaikki joukkonsa maasta päätti FinnMoto
investoida vanhaan kotimaahansa. Uuteenkaupunkiin perustettiin vuonna 1997
Euroopan suurin metsäkoneita valmistava tehdas, joka oli itsenäisyytensä
aloittaneelle valtiolle loistava talouden veturi. Se houkutti muitakin
kansainvälisiä yrityksiä investoimaan maahan.
Mutta
yksi Viljo Kääriän tai myöhemmin William Careyn vaatimus oli vielä
lunastamatta. Juhani Kinnusen sukulaisia ei ollut vielä löytynyt. Kiitosta ei
oltu esitetty eikä kunniavelkaa oltu lunastettu. Neuvostoliiton aikana se oli
tietysti mahdotonta muutenkin ja mahdolliset Yhdysvalloista käsin esitetyt
tiedustelut olisivat mitä todennäköisimmin aiheuttaneet huomattavia
hankaluuksia Kinnusen jälkipolville. Ajatus oli William Careyn kuoltua jäänyt
taka-alalle, mutta vuonna 2009 FinnMoton pääjohtajaksi noussut John Carey otti
asian uudestaan esille. Hän palkkasi hyvämaineisen yksityisetsivätoimiston
etsimään Juhani Kinnusen jälkeläisiä osviitalla että money is no concern.
Toimisto piti yllä etsintää. Kärsivällisesti. Etsien niin Suomen,
Neuvosto-Suomen kuin Venäjän arkistoja. Tarvittava etsinnän voiteluaine oli
raha ja etsinnän laakereina toimi kärsivällisyys. Lopulta, vuonna 2017
etsivätoimisto saattoi antaa Careylle konkreettisia tuloksia.
Ja
se tulos istui John Careyn vieressä samassa pöydässä Helsinki-Expressin
baarissa. Hänen nimensä oli Mauno Kinnunen. Miehet olivat vaihtaneet jonkun
verran tietoja keskenään sähköpostitse, tavanneet ensimmäisen kerran laivalla
ja osallistuneet murhattujen jääkärien muistotilaisuuteen. Sen jälkeen oli aika
puhua. Mauno kohotti Johnin tarjoaman oluttuopin, otti hörpyn ja sanoi:
-
Niin kuin sinulle sähköpostitse kerroin, minä en ole Juhani Kinnusen
verisukulainen. Isoisäni Ilkka oli Juhanin ottopoika. Mutta minä ehkä parhaiten
voin kertoa niin Juhanin kuin hänen sukunsa vaiheista. Juhanin verisukulaisia
elää Venäjällä. Mutta he ovat täysin venäläistyneet. Juhanin perintö on
kulkenut takaisin Suomeen isoisäni Ilkan kautta. Hän muuten eli yli
satavuotiseksi, joten jos olisit löytänyt meidät kymmenisen vuotta aikaisemmin,
olisit voinut jutella hänenkin kanssaan. Hän oli siitä onnekas mies, että
vaikka hänellä kroppa pettikin, niin järjen valo säilyi hänellä siihen
viimeiseen päivään saakka.
John
otti puolestaan hörpyn ja kysyi:
-
Isoisäsi siis osasi kertoa siitä, kun Juhani säästi isoisoisäni hengen?
-
Kyllä. Kinnusen Juhani kertoi siitä sodasta palattuaan kotona. Varsin
yksityiskohtaisesti. Hän oli lähtenyt sotaan vapauttamaan torppareita ja
katkeroitunut siitä, minkälaiseksi sota sitten muuttui. Hän oli sanonut usein,
että niitten miesten pelastaminen oli ainut hyvä asia, mitä hän sodassa sai
aikaiseksi. Muu oli pelkkää murhaamista. Siellä Aavasaksalla hän oli päättänyt,
että noiden kolmen miehen kohdalla hän ei murhaamista jatka. Yksi niistä
miehistä oli isoisoisäsi.
-
Oliko Juhani kommunisti? Vakaumuksellinen sellainen? Minulle
amerikansuomalaisen yrittäjäsuvun jäsenenä on vaikeaa ymmärtää, kuinka
kommunistit voittivat Suomessa.
-
Se oli monen sattuman summa… valkoisilla oli huonoa tuuria… ensin upotettiin
nuo jääkärit… sitten meni Mannerheim puolivahingossa… ja sitten ryssät alkoivat
satsata tänne sotilaallista voimaa… eikä sitä toivottua saksalaista apua
tullut… mutta oliko Juhani kommunisti… nääh… vakaumuksen mies hän kyllä oli,
mutta tuskin hän edes ymmärsi mitä niin kommunismi kuin sosialismi lopulta
tarkoittivat. Eikä hänelle, eikä hänen kaltaisilleen sitä silloin rehellisesti
kerrottukaan. Heidät petettiin. He läksivät taistelemaan tehdäkseen
torppareista talollisia. Ja talollinenhan oli sosialistisen yhteiskunnan yksi
pahimmista vihollisista. Juhani kuoli petettynä ja katkerana miehenä. Jos
lähdemme kiertämään Suomea, niin kuin suunniteltiin niin vien sinut siihen
paikkaan, mihin hänet on haudattu. Kahdeksansadan muun kanssa. Olin paikalla
silloin, kun paikalle asetettu muistomerkki paljastettiin. Itse asiassa Ilkka
piti siinä tilaisuudessa puheen.
-
Se tehdään ilman muuta. Mutta mitä Juhanin perheelle sitten tapahtui?
-
Heidän onnensa oli että he saivat olla sentään yhdessä. Heidät oltaisiin voitu
totaalisesti erottaakin. Perheen nuorin tytär Elma oli kuollut espanjantautiin.
Jäljellä oli äiti Aliisa, lapset Martta ja Janne sekä isoisäni Ilkka, jonka
sukunimi oli vaihtunut Värtämöstä Kinnuseksi. Kun Juhani teloitettiin Ilkka oli
21-vuotias ja hänen oli pakko ottaa perheen pään paikka. Hyvin hän siitä
suoriutuikin. Olosuhteet opettavat ja pakko tekee mestarin. Ilkasta oli tullut
täysi mies jo 14-vuotiaana kun Juhani läksi sotimaan ja hänen täytyi
käytännössä itse pitää huolta talosta. Nyt hän joutui kantamaan huolta
perheestä. Toisesta perheestään. Hänen omat vanhempansa oltiin ammuttu
valkoisten toimesta sodan aikana.
-
Perhe ei siis jäänyt Suomeen?
-
Ei sen annettu jäädä. Ei kansanvihollisen sukulaisia voitu jättää niille
sijoilleen. Heille tuli lähtö kauas. Heidät pakkosiirrettiin Siperiaan, Krasnojarskin
aluepiiriin Jenisei-joen varrella sijaitsevaan Kasatšhinskojeen jossa heidän
oli määrä työskennellä paikallisessa metsäkombinaatissa. Siellä Kasatšhinskojessa
perheellä – tai osalla heistä – vierähtikin sitten seuraavat kolmekymmentäkolme
vuotta. Ilkan vastuu muuttui entistä raskaammaksi jo pitkän kuljetuksen aikana,
sillä perheen äiti Aliisa kuoli umpisuolentulehdukseen.
-
Eikö siellä ollut lääkäreitä? Eihän sellaiseen kuolla.
-
Huomaa, ettet ole ollut neuvostokansalainen. Olihan siellä lääkäreitä mutta ei
niitä mihinkään härkävaunuun hälytetty jonkun kansanvihollisen vaimon vuoksi.
Aliisa pääsi sairaalaan vasta perillä Krasnojarskissa mutta umpisuoli oli jo
ehtinyt puhjeta aiheuttaen pahan vatsakalvon tulehduksen jota ei enää voitu
hoitaa. Edessä olivat vaikeat vuodet. Ilkka oli siis 21-vuotias, Martta
kymmenen ja Janne kahdeksan. He olivat Ilkan vastuulla. Ja he olivat vielä
kaiken lisäksi kielitaidottomia. Tilannetta paransi se, että Ilkka huomattiin Kasatšhinskojessa
tehokkaaksi ja ennen kaikkea neuvokkaaksi ja kekseliääksi työmieheksi. Ajan
myötä Ilkan lahjakkuudet huomattiin ylempänäkin ja hän pääsi metsäkombinaatin
kirjuriksi. Kombinaatin johtaja oli laiska, ahne ja kunnianhimoinen mies, oikea
neuvostoyhteiskunnan arkkityyppi joka käytti Ilkan osaamista hyväkseen. Suhde
oli sinänsä symbioosi, sillä sen myötä Ilkkakin sai etuja itselleen ja ennen
kaikkia Martalle ja Jannelle. He saivat jopa käytyä koulua. Muutaman vuoden
tosin vain, mutta olihan se tyhjää parempi.
John
sytytti pikkusikarin ja tuumaili mietteliäänä:
-
Se on ollut heille varmasti hirvittävä muutos. Kuinka he saattoivat selvitä
siitä?
Mauno
puolestaan lataili piippuaan ja vastasi:
-
Ei itse asiassa niin hirvittävä kuin amerikkalaisena ehkä kuvittelet. Eikä
oikein muutoskaan. Eihän heidän elämänsä ollut sen helpompaa Suomessakaan. He
vain siirtyivät suomenkielisestä kurjuudesta venäjänkieliseen kurjuuteen.
Suurin muutos oli vanhempien menettäminen. Ilkka oli oppinut jo aikaa sitten,
että jos ei itse auta itseään, niin ei kukaan muukaan auta. Ja kombinaatin
kirjurina hän oppi kaksi neuvostoihmisen elämässä hyvin merkittävää asiaa.
Toinen oli tuhtaa ja toinen blat.
-
Tuhtaa? Blat?
-
No tuhtaa… niin, sitä voisi sanoa noin amerikkalaisesta näkökulmasta ihan
puhtaasti väärentämiseksi. Eli se oli työsuoritusten väärää raportointia yksinkertaisesti
sanottuna. Mutta komentotaloudessa siitä tuli omanlaisensa taiteenlaji.
Työsuoritteilla, mittayksiköillä, ajalla, matkoilla ja kaikella muulla
sellaisella kikkailemalla saatiin aikaan raportit joitten mukaan
viisivuotissuunnitelman mukaiset normit oltiin vedenpitävästi täytetty vaikka
ne olivatkin kaukana siitä ja välistä oltiin vedetty omiinkin liiveihin.
Hyvällä tuhtaalla saattoi saada mitalin. Huonosti tehdyllä tuhtaalla taas
kuulaa ottaansa. Niin kuin sanoin, tuhtaa oli taiteenlaji. Ja Ilkka hallitsi
sen.
-
Entä blat?
-
Sitä voisi sanoa jonkunlaiseksi hartiavaluutaksi. Tavara tavarasta. Palvelu
palveluksesta. Palvelu tavarasta. Tavara palvelusta. Blat oli käytössä
oikeastaan Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Minä muistan itsekin sen hyvin.
Minun elinaikanani neuvostokansalaisella oli itse asiassa kyllä käytössään
rahaa. Mutta ne olivat ruplia, eikä niillä peruselintarvikkeitten lisäksi
saanut paljon mitään. Ainakaan ilman vuosien jonottamista. Niinpä muitten
hyödykkeitten hankkimisessa blat oli tosiasiallisesti virallinen valuutta. Dollarin
ja Saksan markan rinnalla. Ennen kaikkea tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat
pyörittää blatia. Löytää toisiaan tarvitsevat ihmiset, tavarat ja palvelukset.
Ja Ilkka oli sellainen ihminen. Siksi hän alkoi saada arvostusta Kasatšhinskojessa.
-
Asiaa auttoi se, että Ilkka oli nopea oppimaan ja puhui melko pian sujuvaa
venäjää. Toki niin Martan kuin Jannen piti myös oppia puhumaan sitä, mutta
kotonaan he pitäytyivät kuitenkin aina suomenkielessä. Ilkka piti kuitenkin
yllä unelmaa paluusta takaisin Suomeen. Vaikka heidän elämänsä ei sen ajan neuvostoihmisen
näkökulmasta ollut sinänsä hassumpaa. Heillä oli puutetta, kovaakin puutetta nykyiseen
amerikkalaiseen ja suomalaiseenkin elintasoon nähden mutta he eivät sentään
olleet vankeja ja monella muulla puutetta oli vielä paljon enemmän. Ja ota
huomioon, että he läksivät Siperiaan silloisesta Suomesta jossa ihmisiä
tapettiin puolueen käskystä nälkään kuin kärpäsiä. Siperiassa heillä oli
sentään niukka elanto. Suomessa heillä ei ollut sitäkään. Vuosina 1925 – 1930
Suomi oli yksi maailman hirvittävimmistä paikoista. Jopa Siperiassa oli
paremmin. Silti Ilkka halusi takaisin.
John
nojautui tuolissaan taaksepäin mietteliään näköisenä, oli hetken hiljaa ja
tuumi sitten:
-
Niin… ihminen on sopeutuva olento… vähään tyytyväinen… jos sitä vähää osaa
arvostaa… itse tunnustan syntyneeni kultalusikka suussa… oikeastaan tajuan sen
merkityksen vasta nyt… en minä tiedä, mitä on puute… elämäni on ollut toisaan
seuraavia itsestäänselvyyksiä joka pohjautuu aikaisempien sukupolvien kovaan
työhön. Ja siihen kesäkuiseen hetkeen vuonna 1919 kun muuan mies päätti jättää
isoisoisäni henkiin… nyt alan ymmärtää… todellakin ymmärtää, miksi hän puhui
aina kunniavelasta… minun tehtäväni on lunastaa se…
Sitten
hän aivan kuin havahtui ja kysyi Maunolta:
-
Oletettavasti Ilkka sitten löysi vaimon itselleen? Muutenhan sinä et olisi
tässä.
-
Löysi niin. Mutta se kesti aikansa. Vastuu vei ajan normaalilta nuoren miehen
elämältä. Hänenhän täytyi olla isä Martalle ja Jannelle.
Sitten
Mauno hymyili ja sanoi:
-
Vi`rsa uli lisma, lismaso uli kelme ved, kelme vedso uit' kalt.
-
Mitä tuo oikein oli?
-
Se oli mordvan kieltä. Tarkemmin sanottuna sen suurempaa pääkieltä ersää. Minä
olen neljäsosamordvalainen. Ilkka löysi lopulta vaimokseen Verkin. Omaa sukua Krivošejeva.
Hän on isoäitini. Tai oli siis. Hän kuoli vuonna 1995. Hänetkin oli
karkoitettu. He tapasivat, menivät yksiin ja vuonna 1942 syntyi isäni
Antti-Juhani. Keskellä sotaa. Ilkan ei tarvinnut lähteä sotimaan, kun oli sen
verran vanhaa ikäluokkaa, mutta Jannen piti. Hän kaatui Kurskin taistelussa vuonna
1943. Hänestä ei jäänyt jäljelle kuin tuntolevy. Hän oli panssarintorjuntatykin
ampuja ja hän tuhosi kaksi saksalaista tankkia. Kolmatta hän ei enää tuhonnut.
Täysosuma tuhosi koko tykkiryhmän. Marttakin oli sodassa. Kenttäsairaalassa
hoitajana. Palattuaan takaisin Kasatšhinskojeen hän tapasi Anatolin, venäläisen
miehen ja meni hänen kanssaan naimisiin.
-
Koska sitten sukusi palasi Suomeen?
-
Siihen tarvittiin vallanvaihto Neuvostoliitossa. Kun Nikita Hruštševista tuli
NKP:n pääsihteeri ja kun hän vuonna 1956 tuomitsi Stalinin hallinnon, alkoi
suojasää. Tosin Kinnusilla kesti vielä vuoteen 1958 ennen kuin paluu oli
mahdollista. Tai yleensä siirtyminen Kasatšhinskojesta minnekään. Syynä oli
taas tuhtaa. Sillä oli etunsa mutta myös haittansa.
-
En ymmärrä. Selitätkö?
-
Metsäkombinaatin johtaja oli vaihtunut kahteenkin otteeseen ja kaikille Ilkka
oli korvaamaton apulainen. Kombinaatin johtajan sana painoi, eikä viimeisin
johtaja olisi halunnut luopua Ilkasta millään. Hän oli itse aika kädetön ja
päässyt johtajaksi pelkästään puoluesuhteillaan. Näin ollen he pääsivät
lähtemään vasta kesällä 1958. Ilkka lähti, Verki lähti ja Antti-Juhani lähti.
Mutta Martta jäi. He muuttivat Anatolinsa kanssa samaan aikaan Novosibirskiin.
Heillä oli ehtinyt syntyä Kasatšhinskojessa kaksi tytärtä. Nadezhda ja Natalia.
He ovat vielä elossa ja heillä on lapsenlapsia. Mutta he ovat täysin
venäläistyneet. Lapsenlapset eivät koskaan edes opetelleet suomenkieltä ja
Nadezhda ja Natalia ovat unohtaneet sen vähän, mitä oppivat. Mutta minä tiedän
kuitenkin heidän olinpaikkansa. Me lähetellään kortteja vuosittain. Me jouluna
ja he uutena vuotena.
-
Jos järjestän niin että tapaisimme, voitko toimia tulkkina? Sinä kuitenkin kai
osaat venäjää?
-
Toki osaan. Kaikki neuvostosuomalaiset oppivat venäjän. Ei ollut paljon
vaihtoehtoa.
John
tilasi miehille uudet oluet ja jatkoi kiinnostuneena:
-
Entä vuodesta 1958 eteenpäin?
-
Keuruulle, josta Ilkka oli lähtöisin he eivät päässeet, vaan asettuivat Jyväskylään.
Itse asiassa he kaikki olivat yllättyneet kuinka siistiltä ja toimivalta
kaupunki – neuvostoihmisen näkökulmasta – vaikutti. Erityisesti Verki oli
ihastunut vaikka sinun silmääsi ne rakennukset varmaankin näyttäisivät
karmeilta slummeilta. Mutta niissä oli sähköt. Sähköliesikin. Jääkaappi. Ja
sisä-wc. Asiaa auttoi se, että Jyväskylässä oli Neuvostoliitonkin mittakaavassa
suuri kranaatti- ja patruunatehdas. Sinne niin Ilkka kuin Verki pääsivät
töihin. Ilkka pääsi nopeasti samanlaisiin hommin kuin Kasatšhinskojessa. Ja
koska Ilkka oli synnynnäinen pelimies niin tuhtaa ja blat auttoivat siinä,
ettei isäni Antti-Juhanin tarvinnut lähteä armeijaan jonnekin hevonvitunkuuseen
vaan hän suoritti varusmiespalveluksensa Itämeren kuudennessa motorisoidussa
rannikkotykistörykmentissä Lenininlahdessa.
-
Lenininlahdessa?
-
Jaa niin… Vaasahan se nykyisin on. Se oli sitä Ruotsinvallan aikaan mutta eihän
sellainen nimi sitten tsaarille käynyt vaan siitä tuli Nikolainkaupunki. Ja bolshevikeille
ei taas mikään tsaarista muistuttava käynyt joten siitä tuli Lenininlahti. Kun
Suomi itsenäistyi vuonna 1992 siitä tuli taas Vaasa.
-
Ymmärrän. Tai no, en ymmärrä sitä neuvostotyyppistä nimienvaihtamisintoa, mutta
Suomessa se oli ehkä paikallaan. Kuinka isäsi elämä eteni armeijan jälkeen?
-
Sinänsä hyvin, mutta hän teki väärän valinnan.
-
Tarkoitatko sitä, että hän rupesi toisinajattelijaksi?
-
En tarkoita. Hän rupesi maalariksi. Ja ne sen ajan maalit olivat sellaista
evästä että ne söivät sekä hänen ihonsa että aivonsa. Hän kuoli vuonna 2001
ihosyövän ja alzheimerin taudin yhdistelmään. Viimeisen kahden vuoden ajan hän
ei enää tuntenut minua eikä tiennyt kuka itse oli. Neuvostoliitossa noista
ympäristöasioista kun ei niin kovin piitattu.
-
Olen todella pahoillani. Entäs sinä sitten? Kuinka oma elämäsi on mennyt?
-
Jaa minä? No, minähän olin tyypillinen neuvostokansalainen. Synnyin vuonna
1965. Kävin koulua Jyväskylässä. Olin jäsenenä Komsomolissa. Sen verran, etten
ollut epäilyttävä. Itse asiassa se mikä kiinnosti minua eniten oli rock-musiikki.
Meillähän oli kotona radionauhuri. Kuuntelin siitä Radio Luxemburgia ja äänitin
kasetille. Äänityksiä jaettiin sitten kavereille. Yksi sai bongattua Sladea.
Toinen Marc Bolania. Kolmas Deep Purplea. Ja niin edelleen. Ja olihan meillä
Suomessa Hurriganes. Minä sain kaverilta kopionkopionkopion heidän salaa
tekemästä Roadrunner-kasetista. Nekin jätkät saivat sitten pitkät
työleirituomiot ja vapautuivat vasta kun Suomi itsenäistyi. Vielä huonommin
kävi niille lahtelaisille jätkille joilla oli se Sleepy Sleepers-bändi. Ne
kuskattiin kaikki mielisairaalaan jonnekin huitulanhelvettiin eikä niistä
kuultu enää koskaan sen jälkeen. Kai ne tapettiin yliannoksilla tai jotakin.
-
Goddamit! Sitä samaa rokkiahan minäkin kuuntelin. Mutta minä ostin ne
LP-levyinä ja kuuntelin hyvillä stereoilla. Kun ei ollut pulaa niin rahasta
kuin vapaudestakaan. Entäs sitten? Kuinka elämäsi sitten eteni?
-
Kouluttauduin metallimieheksi. Mutta enhän minä ehtinyt niitä hommia tehdä kun
sitten tuli lähtö armeijaan. Palveluspaikkani oli 54:s Moottoroitu jalkaväkidivisioona
Vekaranjärvellä. Se oli niitä yksikköjä joista lähdettiin suoraan
Afganistaniin. Siellä oli paljon suomalaisia joita pidettiin hyvinä sotilaina.
Olin siellä vuoden. Toimin BTR-kuskina. Selvisin ilman naarmuakaan vaikka
kerran väijytyksessä kävi niin, että jätkät olivat aukaisseet BTR:n luukut ja
singon ammus tuli suoraan yhden kaverin rintaan. Siinä meni puolet ryhmästä.
Minut pelasti eräs mies joka oli takanani. Hän otti sen suurimman osuman minun
puolestani. Yritin antaa ensiapua mutta jätkän selästä näkyivät keuhkot ja
nekin olivat riekaleina. Hän kuoli käsiini.
Mauno
otti hörpyn oluestaan, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
-
Se oli kova keikka. Ehkä sitä kannattaa muistella joskus myöhemmin. Jos haluat
kuulla. Mutta sitten palasin Jyväskylään. Menin töihin kranaattitehtaalle niin
kuin niin moni muukin. Löysin itselleni naisen ja saimme lapsen. Pojan, Mikon.
Meille tuli avioero vuonna 2003. Se on nykyisessä Suomessa kovasti yleistä.
Jostain syystä. Mutta olen ollut entisen vaimoni kanssa suhteellisen hyvissä
väleissä joten Mikko ei joutunut kärsimään erostamme enempää kuin mitä joillain
muilla.
Samalla
pöytään tuli pistäytymään noin viisi – kuusikymppinen mies jolla oli päällään
koruttomat pikimustat vaatteet. Hän näytti selvästi tuntevan Mauno Kinnusen ja
vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan. Toki hän myös esitteli itsensä John
Careylle ja tervehti häntä kohteliaasti. Miehen poistuttua John kysyi:
-
Kukas hän oli? Näytitte tuntevan toisenne. Taisi olla sama mies, joka siunasi
jääkäreitten hautapaikan.
-
Sama mies. Hän on Jari Hulkko. Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa.
Tuo puku mikä hänellä oli päällään on papin puku, mutta hän on nyt vaihtanut
vapaalle ja ottanut liperit kaulasta pois. Ihan hyvä ja rento tyyppi. Ottaa
varmasti jääkäreitten kunniaksi muutaman oluenkin. Hän osallistui jääkärien
siunaamistilaisuuteen ja jatkaa tilaisuutta siviilihenkilönä. Häntä muuten
vihataan Ruotsissa, tiedätkös?
-
En tiedä. Miksi?
-
Siksi, että hänen johdossaan oleva kirkko keskittyy vain hengellisiin asioihin
ja se pitää – ja on myös julkisesti ilmoittanut – että ruotsalainen
maallistunut kirkko joka keskittyy lähinnä monikulttuurisuuden tukemiseen ja
kaikenlaisiin seksuaalivähemmistöihin ei ole enää kirkko ensinkään vaan lähinnä
perverssi maallinen virasto. Jos Ruotsin kirkolla olisi vielä käytössään
kirkonkirous, niin varmaankin ne langettaisivat sen arkkipiispa Hulkon päälle.
Mutta Hulkko nakkaa sille pitkät paskat. Itse asiassa hän on hyvin merkittävä
hahmo suomalaisen kansallismielisyyden uudelleen herättämisessä. Neuvostovuosina
kun se onnistuttiin latistamaan pieneksi ja onnettomaksi suuren puun varjoon
jääneeksi kituvaksi taimeksi. Nyt se puu on kaatunut ja taimi on alkanut
kasvaa.
John
tilasi uudet oluet, sytytti pikkusikarin ja sanoi:
-
Minulla on kunniavelka. Ja minulla on varaa lunastaa se. Kaikki, mitä minulla
on, kaikki mitä suvullani on johtui siitä, että eräs Juhani Kinnunen pelasti
isoisoisäni vuonna 1919. Haluatko muuttaa Amerikkaan? Minä voin järjestää sen.
Haluatko rahallista tukea itsellesi? Ja pojallesi? Minä voin järjestää senkin.
Mauno
otti hörpyn oluestaan ja vastasi:
-
En minä halua rahaa. Ajatus siitä että ottaa rahaa siitä että joku on jäänyt
ampumatta tuntuu… no, käänteiseltä palkkamurhaajalta. Ja se kunniavelka on muutenkin
maksettu. Jo kaksikymmentä vuotta sitten.
-
En ymmärrä.
-
Katsos, minähän olin siis töissä siellä kranaattitehtaassa Jyväskylässä.
Suomihan myy kranaatteja vaikka itselleen Perkeleelle jos se vain maksaa
rahalla. Mutta siitä huolimatta tuotantomäärät itsenäisyyden myötä pienenivät.
Kas kun tavaraa ei mennyt enää neuvostoarmeijalle. Tiedossa oli irtisanominen
ja hyvin epävarma tulevaisuus. Mutta sitten tuli uusi mahdollisuus. Sinun
vuoksesi. Minä hain töitä FinnMoton metsäkonetehtaasta vuonna 1997. Kun se
perustettiin. Ja sain niitä. Olen ollut siellä hommissa parikymmentä vuotta ja
edennyt työnjohtajaksi. Asun mukavassa rivitalokaksiossa. Omassa. Velattomassa.
Ja sain poikanikin koulutettua. En tarvitse rahaa. Enkä halua muuttaa Suomesta.
Tämä on kuitenkin kotini. Vielä vähemmän haluaa muuttaa poikani Mikko. Hän asuu
Haminassa ja on tietokoneinsinöörinä Googlen palveluksessa. Minä itse olen ajan
myötä opetellut kansallismielisyyttä. Se ei ollut itsestään selvää, sillä
synnyin Neuvostoliitossa neuvostokansalaiseksi eikä mitään Suomen itsenäisyyttä
silloin ollutkaan. Koulussakin opetettiin se, että suomalaiset osallistuivat
lokakuun vallankumoukseen ja pieksivät vastavallankumoukselliset. Mutta
pojallani Mikolla tilanne on toinen. Hän syntyi Neuvostoliitossa mutta ei
muista siitä mitään. Hänelle Suomi on isänmaa. Ja hänellä on toinenkin syy olla
isänmaallinen ja pysyä Suomessa.
-
Mikä se syy on?
-
Hänellä ei ole vasenta jalkaterää. Hän oli sitä ikäluokkaa joka joutui sotimaan
Kannaksen sodassa sitä venäläisseparatistien niin sanottua Novokarelski
perešejekin aluetta vastaan. No, Venäjäähän vastaan siinä käytännössä sodittiin,
mutta ryssät kävivät sellaista proxy-sotaa ja väittivät vain tukevansa
separatisteja. Hän polkaisi siinä sodassa miinaan. Se vei häneltä toisen jalan.
Mutta noissa tietokonehommissa pärjää oikein hyvin yhdelläkin jalalla. Sotakokemuksiensa
myötä hän on hyvin kansallismielinen. Tavalla, josta minä olen kateellinen. Hän
on kasvanut Suomessa ja suomalaiseksi. Minä synnyin Neuvostoliitossa ja olin
neuvostoliittolainen. En kaipaa sitä aikaa. Olen mieluummin suomalainen. Mutta
olen kateellinen sille Mikon innolle Suomesta ja suomalaisuudesta. Mikkoja
tarvitaan. Minä olen menneen ajan mies ja väistyn mielelläni uuden sukupolven
tieltä.
-
Mutta mitenkäs on, teemmekö sen reissun jota ehdotin sähköpostissa?
-
Tehdään vaan. Mutta minä tarvitsen kyllä lomaa sitä varten.
-
Ota huomioon, että minä olen koko kansainvälisen FinnMoton puheenjohtaja.
Luulenpa että se järjestyy. Palkallisena. Olen varannut Helsingistä
matkailuauton. Lähdetään kiertämään esi-isieni maata. Olisin todella
onnellinen, jos olisit oppaanani.
-
Se on tällä puheella sovittu.
John
Carey meni baaritiskille jossa oli elämäänsä kyllästyneen näköinen baarimikko.
Hänen rinnassaan oli nimikyltti jossa luki Jyrki Katainen. Innoissaan John
palasi englannin kieleen:
-
Bartender! Give me two whiskeys. Best that you´ve got.
Saatuaan
viskit hän meni niitten kanssa pöytään ja totesi:
-
Luulen, että tämä on pitkän ja lämpimän ystävyyden alku. Yli valtameren ja yli
vuosisadan.
Mauno
kohotti viskilasia ja vastasi.
-
Yli valtameren. Yli vuosisadan.
Hancock,
Michigan, heinäkuu 2018, varhain eräänä aamuna.
Aikanaan
Haminan lipputornista vaikutteensa ottaneessa Hancockin luterilaisen hautausmaan
siunauskappelissa liehui John Careyn pyynnöstä punakeltainen Suomen
leijonalippu. Hän seisoi hiljaisena isoisoisänsä William Careyn haudalla. Hän
oli ajanut Mauno Kinnusen kanssa läpi Suomen. Hän oli käynyt Keuruulla, jossa
Juhani Kinnunen perheineen aikanaan asui. Hän oli käynyt Ylitorniossa jossa
Viljon nimellä elänyt William oli puolestaan asunut. Hän oli käynyt siinä
paikassa Tornionjoen rannassa jossa Juhani säästi Viljon elämälle. Hän oli
kiertänyt Maunon kanssa Lapin ja nähnyt sen tunturit. Käynyt katsomassa
mahtavan Kiutakönkään Kuusamossa. Nähnyt Pohjanmaan lakeudet. Ja olivat he
käyneet katsomassa myös Suomelle kuuluvaa Laatokan rantaa. Vain Ahvenanmaa jäi
näkemättä. Se oli jäänyt Venäjälle, se oli yhtä suurta venäläistä laivastotukikohtaa
eikä sinne ollut menemistä.
Nyt
hän oli palannut kotiinsa Yhdysvaltoihin. Hänellä oli hautausmaalla mukanaan
pieni laatikko ja pieni pullo. Laatikossa oli maata Juhani Kinnusen tilalta
Keuruusta, Viljo Kääriän mailta Ylitorniosta ja myös Tornionjoen rannalta
suurinpiirtein siitä paikasta jossa punaisten plutoonanpäällikkö Juhani
Kinnunen mahdollisti Careyn suvulle sen elämän, jonka he olivat saaneet elää Yhdysvalloissa.
Pullossa oli vettä pienestä purosta Kinnusten silloisilta mailta, joilla nyt
oli jonkun toisen suomalaisen omakotitalo. Omakotitalon isäntä oli suostunut
mielellään Johnin pyyntöön ottaa mukaansa hieman maata ja vettä. Vettä oli mukana
myös Kääriöitten kotitilalta, joskin se oli ollut autiota maata. Keneltäkään ei
tarvinnut kysyä lupaa. Vielä mukana oli vettä Tornionjoesta.
Johnilla
oli mukanaan pieni lapio, jolla hän irroitti haudan päältä muutaman
kuutiotuuman verran nurmikkoa, kaivoi pienen kuopan ja laittoi irrotetun
nurmikon siististi kuopan viereen. Kuoppaan hän kaatoi laatikosta Suomesta
mukanaan tuomansa maan ja laittoi sen jälkeen irroittamansa nurmikon takaisin
paikalleen. Siellä kaukana Suomessa niin Mauno kuin Mikko olivat sanoneet,
etteivät he kaipaa rahallista apua. Mutta he olivat suostuneet siihen, että
John perusti säätiön tulemaan Mikon jälkikasvua. Samanlaisen säätiön hän oli
perustanut Novosibiskiin tukemaan Nadezhdan ja Natalian jälkeläisten elämää. He
olivat ehkä täysin venäläistyneitä, mutta he olivat kuitenkin Juhani Kinnusen
lihaa ja verta. Tärkeintä oli ollut kuitenkin välittää kiitos vuosisadan takaa.
John
otti pullon, jossa oli vettä Suomesta ja kaatoi sen isoisoisänsä haudalle. Hän
ajatteli että kunniavelka oli nyt maksettu ja Viljo Kääriästä aikanaan William
Careyksi muuttunut mies saisi levätä rauhassa. Hautakivelle lennähti perhonen
ja John ajatteli sitä, mitä oli lukenut perhosvaikutuksesta. Että pienen
perhosen siipien heilahdus saattaisi saada aikaan myrskyn jossain kaukana.
Pienet asiat vaikuttivat myös historiaan. John mietti sitä, kuinka Suomessa
olisi käynyt, jos jääkärit olisivatkin
päässeet perille? Ja jos Mannerheim ei olisi kaatunut juuri punaisten
hyökkäyksen edellä? Jos valkoiset olisivatkin voittaneet? Minkälainen Suomen
historia olisi silloin ollut?
Perhonen
lensi omille teilleen ja myös John käveli ajatuksissaan pois hautausmaalta
jatkamaan omaa elämäänsä. Siunauskappelissa Suomen punakeltainen lippu
laskettiin alas ja tilalle nousi Yhdysvaltain lippu. Maan suurin suomalaiskaupunki
heräili pikku hiljaa uuteen päivään.
Lukijalle: Kirjoituksessa esiintynyt
Ilkka Värtämö / Kinnunen on luonnollisesti fiktiivinen hahmo. Mutta tietyissä
osissa hänen elämäänsä on esimerkkinä ollut oikea henkilö, nimittäin Unto Parvilahti. Hän oli yksi niistä yhdeksästätoista Suomen
kansalaisesta jotka vuonna 1945 kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon
käskystä luovutettiin Neuvostoliittoon joko vankeuteen tai kuolemaan. Kyseinen
episodi ei ole niitä Suomen historian loistokkaimpia. Valveutunut mediamme
mielellään tönkii kaikkea mahdollista mitä suomalaiset sodan aikana tekivät,
mutta tästä ollaan oltu kovin hiljaa.
Parvilahden pakotettu Neuvostoliiton
matka kesti vuodesta 1945 vuoteen 1954. Mikäli lukija saa jostain käsiinsä kyseisestä
reissusta kertovan kirjan Berijan Tarhat niin se kannattaa ehdottomasti lukea.
Aiheen vierestä:
VastaaPoistaJoku toimittaja oli keksinyt Alahärmän peppukyyläyspalleroista hyvän termin: alaikäiset miehet. Termi kannattanee ottaa laajempaan käyttöön.
Toinen tapa voisi olla se, että ilmoitettaisiin palleroiden iät kauttaviivan kanssa. Valehdeltu ikä ensin ja todennäköisin todellinen biologinen ikä sitten. "Peruskoulua käyvä 16/28 -vuotias Abdi..."
Hienoa kerrontaa. Kuvatussa Suomessa oli kovat ajat. Tämänhetkisessä Suomessa ne ovat edessä, ikävä kyllä.
VastaaPoistaBaarimikon kohdalla remahdin nauramaan!
Berijan Tarhat on kaikkien pakko lukea! Lisäisin listaan vielä Taisto Huuskosen Laps Suomen sekä Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä.
Tervehdys Anolle ja Veijo Hoikalle & kiitos kommenteistanne.
VastaaPoistaAno: Tuota kauttaviivaideaahan voisi esittää Kielitoimistolle. Sehän päivittää vallitsevan tilanteen mukavasti.
Veijo: Kiitokset. Parasta on tietysti se, että tarina on fiktio. En tiedä, minkälainen Suomen tulevaisuus on, mutta tällä menolla se ei kyllä ainakaan tästä parane. Tästä hetkestä voi pistää osuvan linkin MV:stä eli läpsyttelijät lavastavat itseään kaasuiskun uhriksi:
https://mvlehti.net/2017/09/05/video-islamistit-jyvaskylassa-yrittivat-lavastaa-itsensa-poliisin-kaasutuksen-uhreiksi/
Huomauttaisin, että Bay-Wildshoren toinen osapuoli oli myös ansiokas asesuunnittelija, Archie Wildshore (aka Arvo Saloranta).
VastaaPoistaLisäksi Alex Bayn tuotannosta liian vähälle huomiolle on jäänyt kaksiputkinen ilmatorjuntatykki 20 ITK 40 VKT (lempinimeltään "vekotin", eli amerikkalaisittain "gadget"). Se olisi hyvinkin korvannut US Navyn laivojen yksiputkiset 20mm Oerlikon -tykit.
[url]http://www.guns.com/2013/04/17/the-oerlikon-cannon-the-legendary-20mm-kamikaze-killer/[/url]
Mielenkiintoisia ovat nämä kirjoittamasi vaihtoehtohistorian kirjat. Mitä tulee tuohon Unto Parvilahden (ent. Boman) kirjoittamaan kirjaan, olen lukenut kyseisen kirjan useamman kerran ja voin sanoa, että vaikka kertojalla olisi kaikki syyt kirjoittaa kirjaansa pelkkää kurjuutta, kuolemaa, nälkää ja lisää edellä mainittuja, on siinä aistittavissa melkoista hirtehishuumoriakin, kuten "meidän oli neljäntenä (vai viidentenä) päivänä vihdoin lopetettava kapitalistista perua oleva vetelehtiminen ja aloitettava tutustuminen sosialistisen työn ihanuuteen..." (pahoittelen, jos lainaus ei ole sanatarkka, mutta jotenkin noin se meni). Yksi noista ns. Leinon vangeista ammuttiin jo 1946. Kieltäytyi Parvilahden mukaan allekirjoittamasta Stalinille osoitettua armonanomusta, joka ei olisi varmaan mitään auttanutkaan, kun muistaa mikä oli "kansojen rakastavan, hellän isän ja opettajan", Josif Vissarionovitsh Zjugasvilin suhtautuminen käsitteeseen armahdus. Iso osa noista luovutetuista, jotka olivat joko suomalaisia, tai Nansen-passilla Suomessa oleskelevia ulkomaalaisia, kuoli nälkään Neuvostoliitossa ja vain muutama pääsi takaisin Suomeen. Eipä näytä olleen kansainvälisillä sopimuksilla silloinkaan paljon painoarvoa.
VastaaPoistaKun Leinon vankien asioita alettiin myöhemmin tutkia, yrittivät asiasta perillä olleet vedota välirauhansopimuksen artikloihin. Ko. artiklat edellyttivät ainoastaan sotarikoksista epäiltyjen tutkimista ja tuomitsemista, ei omien kansalaisten luovuttamista vieraalle vallalle lakiemme vastaisesti. Parvilahden mukaan yhtäkään luovutetuista ei edes Neuvostoliitossa syytetty sotarikoksista. Parvilahtea kuulusteltiin kyllä Neuvostoliitossa mm. vakoilusta, "vastavallankumouksellisesta toiminnasta ulkomailla" ja "kuulumisesta vastavallankumoukselliseen järjestöön". Vakoilun kiisti kategorisesti, eikä tuomiokaan tullut siitä, vaan "pykälän 58. mukaan" (ts. vastavallankumouksellinen toiminta). Neuvostoliitossa toki oli helppo löytää syytteet, kun syytetty oli löytynyt, eikä puolustus ollut häiritsemässä "hyvää showta".
Myöhemmin Kekkoslovakian aikana ko. kirja muuten pistettiin kiellettyjen listalle. Arvelisin Parvilahden törkeällä vihjauksella siitä, että silloinen oikeusministeri UKK olisi asiasta ollut "hyvin perillä", olleen jotakin tekemistä kiellon kanssa.
--Viikon radiokasvo
Tervehdys Anolle ja Viikon radiokasvolle & kiitos kommenteistanne.
VastaaPoistaAno: Oikein huomautat. Hänhän oli toinen kyseisen pikakiväärin suunnittelijoista. Lahti-Salorannan hankaluuksista on puhuttu paljon eikä liene oikein selvää oliko syynä ase itse vaiko huonosti poistettu varastorasva. Olen sitä luokkaa että se on koulutettu minullekin, mutta eihän sen kanssa tullut tietenkään oltua samanlaisissa oloissa kuin talvisodassa. Sinänsä aseen lippaan pieni kapasiteetti (20 patruunaa) on varmasti ollut ongelma. Venäläisessä vastineessa Emmassahan oli 47 patruunan lipas.
Tuon it-tykin olisi tietysti voinut laittaa mukaan tarinaan, mutta täytyy tunnustaa, että it ei ole sitä minun vahvinta osaamisaluetta. Sen huomasin eräästä videopätkästä sattumalta että japanilaisilla puolestaan oli laivoillaan kolmeputkinen kevyt it-tykki:
https://www.youtube.com/watch?v=WINZ6QABIYY
Jos joku osaa kertoa tuosta aseesta enemmän niin luen mielelläni.
Viikon radiokasvo: Kiitokset. Kyseinen tarinahan on oikeastaan vain neuvostokansalaisen historiaa siirrettynä Suomeen. Minulla oli tuosta Parvilahden kirjasta ihan samanlaisia havaintoja kuin sinullakin. Kai noissa oloissa on ollut pakko osata laittaa kieli aika ajoin poskeen että selviää täysissä järjissään. Noista Leinon vangeista saisi joku toimittaja halutessaan aikaiseksi huikean jutun, mutta eipä vaan kelpaa. Kai se on niin, että se vasemmistolainen väkivalta kun vaan on parempaa, niin mitäpä tommosesta suotta raportoimaan.
Parvilahdelta on luettu "Berijan tarhat" sekä "Terekille ja takaisin", josta suomalaisen SS-pataljoonan historian guru Mauno Jokipii tosin totesi Parvilahden pistäneen mukaan hieman lapinlisää itsekorostuksen muodossa. En sitten tiedä, oliko sitä ja kuinka paljon ensinmainitussa teoksessa, mutta siitä jäi mieleeni parhaiten hänen jossain päin Siperiaa maatalousnäyttelyssä näkemänsä perunannostokone.
VastaaPoistaEsittelyn mukaan kone nosti perunat maasta 50-prosenttisesti. Parvilahti pohti koneen olevan missä tahansa länsimaassa vielä piirustuspöydällä keskeneräisenä, mutta Neuvostoliitossa se oli tuotu näytille neuvostokansan teollisen osaamisen huikeana saavutuksena, joka tuotekehittelyn jälkeen nostaisi perunat maasta varmaankin 150 % teholla!
Japanilainen kolmiputkinen it-tykki lienee tämä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Type_96_25_mm_AT/AA_Gun
Luin tarinan kerralla, olihan taas sulavaa kerrontaa.
VastaaPoistaParvilahden toinen kirja Terekille ja takaisin kannattaa myös lukea, siinä hän kertoo SS- pataljoonasta ja omasta toiminnastaan Berliinin yhteystoimistossa. Kokemukset natsi-Saksan byrokratian kiemuroista varmasti auttoivat Neuvostoliitossakin. SS-miehemme saivat ihan palkkaa sotatyöstään.
Jotenkin karuahan se oli, Parvilahti kertoo, miten täydennysmiehet odottivat malttamattomana pääsyä itään, jotta ehtisivät sotaan, ennen kuin se loppuisi 1941. Eipä loppunut, hyvin ehtivät mukaan Ukrainaan ja Kaukasiaan, mutta onneksi pääsivät kotiin 1943.
Jyrkille ihan sopiva ja mukava ammatti, missä hän pääsee sotkemaan ja sekoittamaan nesteitä. Ahvenanmaalle oli Suomen kannalta loistava ratkaisu. Suomen ei tarvitse maksaa Ahvenanmaalle vuotuista 200-300 miljoonan könttäsummaa, minkä avulla Ahvenanmaa pystyy pitämään yllä 16 kuntaa ja työllistämään julkiselle sektorille 35% työvoimasta ja pakko- + virkamiesruotsista ei Suomi olisi osannut uneksia edes pahimmassa painajaisessaan.
VastaaPoistaTervehdys Qrouquius Kadille, Ukkelille ja Lemminkäiselle & kiitos kommenteistanne.
VastaaPoistaQroquius Kad: Tuo perunannostokone kertoo neuvostoyhteiskunnasta varsin hyvin. Tulee mieleen se neuvosto-Virossa pitkän työuran tehnyt lossiton lossivahti. Tossa tykissä oli vain kaksi putkea joten ase on vielä arvoitus.
Ukkeli: Kiitokset. Muistutan tässä myös kirjailija Niilo Lauttamuksesta joka on kirjoittanut SS-vapaaehtoisten taipaleesta.
Lemminkäinen: Myönnän sinänsä että vittuilun halusta liioittelin, sillä eihän Jyrkin matikka olisi riittänyt baarin kassan ylläpitämiseen. Valtionvarainministerin hommaan se sen sijaan riitti. Jos historia olisi edennyt näin niin ei Venäjä olisi luopunut Ahvenanmaasta. Niin kuin se ei luopunut Kaliningradistakaan. Anhvenanmaahan on Suomelle todellakin koko lailla hukkapätkää koko maakunta. Mutta eiväthän ihmiset siellä halua Ruotsiinkaan liittyä koska Ruotsissa se olisi ihan tavallinen maakunta ilman erityisasemaa.
Niinhän tuon artikkelin kuvan tykissä on, mutta itse artikkeli kertoo näin:
VastaaPoistaThe Type 96 25mm Gun (九六式二十五粍高角機銃 Kyūroku-shiki nijyūgo-miri Kōkakukijū) was an automatic cannon used by the Imperial Japanese Navy during World War II. A local built variant of the French Hotchkiss 25mm anti-aircraft gun, it was primarily used as an anti-aircraft gun in fixed mounts with between one and three guns, but was designed as a dual-purpose weapon for use against armored vehicles as well.
Sen mukaan tuo kuvassa nähty on kaksiputkinen, jonka lisäksi olisi siis yksi- ja kolmiputkisia variantteja, mikäli ihan oikein ymmärsin.
Ja vielä kun maltoin lukea kuvan alla olevat aseen spesifikaatiot, mainitaan niissä Single, Twin ja Triple Barrel -versiot, eli kyllä se näyttäisi olevan tuo pyssy?
VastaaPoistaTervehdys, Qroquius Kad ja kiitos lisätiedosta. Kakkosrähinän aseistusta on tullut tutkittua mutta tuo Japanin puoli on kiistatta jäänyt vähemmälle. Minkä nyt lentokoneista tietää.
VastaaPoistaKyllä Qroquius Kad on oikeassa:
VastaaPoistakyseessä on Typpi 96 25mm tykki (九六式二十五粍高角機銃 Kyūroku-shiki nijyūgo-miri Kōkakukijū)
https://en.wikipedia.org/wiki/Type_96_25_mm_AT/AA_Gun
Asia saa vahvistuksen kun tarkistaa millä aseistuksella taistelulaiva Yamato oli varustettu:
https://en.wikipedia.org/wiki/Japanese_battleship_Yamato
-Tvälups-
Tuossapa vielä kuva kolmiputkisena versiona:
VastaaPoistahttp://www.navweaps.com/Weapons/WNJAP_25mm-60_mg.php
-Tvälups-
Hmm tämä jatkotarina on ollut hieno. Mutta näin historiafanina yksi juttu tekee sen onneksi epätodennäköiseksi (jos sattuu uskomaan multiversumimalliin sillä todennäköisyydellä on merkitystä jälkikäteenkin).
VastaaPoistaKäytännössä sisällissota olisi päättynyt tavalla tai toisella valkoisten voittoon riippumatta jääkäreistä tai Mannerheimista. Koskapa se saksalaisten maihinnousu ei ollut mikään pyyteetön juttu. Sakut aikoivat tehdä Suomesta de-facto siirtomaan. Ja Leninin oli pakko suostua käytännössä kaikkiin ehtoihin mitä sakut kehtasi pyytää pl. Pietarin ja Moskovan miehitys. Tsaarin armeija hajosi vallankumouksen yhteydessä, ja Saksan itäjoukkojen ja Pietarin välissä ei ollut muuta kuin matkaa, muttei käytännön rintamaa.
Ts. Saksa olisi tehnyt maihinnousun Suomen etelärannikolle, ja jos bolsut aikoi pitää rauhanehtonsa voimassa bolsujen venäläisjoukot ei olisi saaneet tehdä vastarintaa. Ja taas vaikka punakaarti osin osoittikun hyvää vastarintaa niistä ei ollut vastusta pitkän sodan karaisemille oikeille sotilaille.
Jos bolsut taas olisivat halunneet jatkaa sotaa, niin no ne olisi menettäneet Pietarin, mahdollisesti Moskovankin.
Se miten historia nyt meni ole meille sikäli onnekasta, että suuren osan voittamisesta tekivät Suomen omat voimat. Tampereeen tappion jälkeen punaisen Suomen hetket oli luetut, sakuja tai ei. Sakut vaan nopeutti asiaa.
Sinänsä tuli tuosta kommenteissa mainitusta perunannostokoneesta mieleen, että ei ne vanhat vehkeet niin järin kummoisia ollut. Meillä oli sellainen 1960 luvun perunanheitin. Ts. eräänlainen aura ja pyörien liikkeestä voimansa saava heittolaite. Ja no kyllä sillä pottumaa piti neljään kertaan ajaa läpi ennenkuin kehtasi sanoa että 90% potuista on nostettu. Ja nehän piti sitten ihan itse noukkia talteen sieltä minne kone ne oli sattunut viskelemään.
VastaaPoistaTervehdys Taisteluvälineupseerille ja Jani Alanderille & kiitos kommenteistanne.
VastaaPoistaTvälups: Kiitos lisätiedosta. Eli kyllä se tykki löytyi.
Jani: Todennäköisesti näin, ainakin tuolla oikealla aikajanalla. Jos asiasta sottaillaan, niin mikäli sisällissodan alku olisi siirtynyt vuodella eteenpäin niin tilanne olisi voinut olla toinen. Silloinhan Saksa oli totaalisesti pois pelistä.
Tässä oli niin pitkä tarina, että sille piti varata ihan oma aikansa koska tällaista ei voi pätkissä lukea. Mielenkiintoinen Suomi dystopia. Käsittämätöntä miten tuota tarinaa vaan jostain pulppuaa. Oli sitä mukavaa lukea. Luin hiljakkoin jostain ettei siinä pikakiväärissä mitään varsinaista vikaa ollut. Siellä piti vaan jonkun laukaisulaitteen jousen ja siihen liittyvän mekanismin olla täysin rasvoista vapaat jolloin ase toimi niinkuin pitikin.
VastaaPoistaTuo Saloranta ja SS-miehet olivat mielenkiintoisia vetoja, niistä mulla on omia kokemuksia, mutta niistä sitten priveesti.
Tervehdys, Becker ja lämmin kiitos. Wikipediahan kertoo kyseisen aseen ongelmista näin:
VastaaPoista”Palvelus- ja varsinkin sotakäytössä M/26 sai epäluotettavan aseen maineen. Aimo Lahden mielestä pääsyynä toimintahäiriöihin oli, ettei aseen tukin sisässä olevaa rekyylijousta puhdistettu paksusta varastorasvasta. Tämän toimenpiteen vaatima aseen purkaminen oli tavallisilta sotilailta nimenomaan kielletty, ja se olisi pitänyt suorittaa asevarikoilla ennen aseitten käyttöön jakamista.”
Minulle itsellekin koulutettiin Lahti-Saloranta mutta pikakoulutushan se oli koska kyseinen ase oli reserviase ja varsinainen palvelusase oli rynkky. Niin että kokemuksen pohjalta en pysty arvioimaan asetta niin hyvin. Sinänsä muuten totean, että jos niitä peltikonepistooleita oltaisiin saatu tehtyä ennen kesää 1944 saman verran kuin Suomi-konepislareita niin siinä olisi ollut melkoinen etu. Nythän niitä ei ehtinyt rähinään mukaan ensinkään.
Noista Parvilahden syytteistä, muistaakseni erästä itärintamalla toiminutta saksalaista lentäjää syytettiin Neuvostoliiton valtion omaisuuden tuhoamisesta, ja laittomasta maahantulosta. Mihin tyyppi vapauduttuaan totesi että paikkansahan se syytös toki piti. Unohtui vaan, että se Neuvostovaltion omaisuus tuppasi ampumaan takaisinpäinkin. Ja ei hällä rajaa ylitettäessä tosiaan sotilaspassia ja lentolupakirjaa kummempia dokumenttejakaan ollut.
VastaaPoistaTervehdys, Jani. Joo, kieltämättä saksalaisilla pommikoneilla ei välttämättä olleet kaikki viisumiasiat kunnossa...
VastaaPoista