XXXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

Eli hieman ajatuksia tuotteen ja siihen liittyvän mainonnan ristiriidasta sekä pakko-opetetusta vihasta

Jos kysytään suvaitsevais-tiedostavalta henkilöltä niin hänen näkövinkkelistään Suomen ehdottamasti suurin ongelma on tietenkin tavallisen suomalaisen kantaväestön edustajan monikultturistiseen utopiaan ja ennen kaikkea sitä kannattaviin ihmisiin kohdistama nuivuus ja suoranainen viha. Viha ilmenee ajatuksina ja sanoina ja sitä kautta luonnollisesti myös vihatekoina sillä suomalaisen sanoma sanahan on jo tehty teko ja sellaisena sitä täytyy tiedostavan ihmisen mielestä luonnollisesti kohdella. Myös käräjäoikeudessa. Sen sijaan ns. uussuomalaisen kantaväestöön kohdistamissa ihan oikeissa väkivallan teoissa on taas kyse siitä, että kantasuomalaiset eivät ole osanneet oikealla tavalla vastata uussuomalaisuuden aikaansaamiin sosioekonomisiin haasteisiin. Mikä puolestaan suorastaan pakottaa uussuomalaisen raiskaamaan, lyömään ja tappamaan.

Vaan mistä se tavallisen suomalaisen viha oikein kumpuaa? Jos asiaa kysellään punavihreän kuplan sisältä niin luonnollisesti syynä on se, että pääosa suomalaisista (poislukien tietysti kuplan sisällä mukavasti köllöttelevät ja selvästi muita suomalaisia fiksummat poikkeusyksilöt) ovat yksinkertaisesti niin takapajuisia nurkkiin tuijottajia että ulkomaalaisvihamielisyys on jo ohjelmoitu heidän sisäsiittoisiin geeneihinsä joita tulisi korjata etnisellä (jos kohta itse serkusavioliittoja harrastavalla mutta eipä takerruta yksityiskohtiin) pikaparannuksella.

Koska itse kuulun tähän nurkkiin tuijottavaan ja takapajuiseen kantaväestönosaan uskaltaudun olla hieman eri mieltä ja väitän, että suurin osa suomalaisesta (selkeästi kasvavasta, tämähän on selvä, mitä siitä valehtelemaan) vihasta johtuu eräänlaisesta tuotteen ja mainonnan välisestä selkeästä ristiriidasta. Tavallinen suomalainen on sellainen, että jos hän huomaa jonkun asian olevan itselleen hyväksi, hän uskoo sen muutenkin, ilman asian jatkuvaa toitottamista. Tavallinen suomalainen osaa myös tunnistaa itselleen kalliit, haitalliset ja vaaralliset asiat, sillä hän (vaikka tätä ei punavihreässä kuplassa oikein hahmoteta) ihan oikeasti kykenee ajattelemaan. Ja jos hänelle jatkuvasti mainostetaan kallista, haitallista ja vaarallista asiaa otsakkeella että asia onkin ihana ynnä välttämätön ja suomalainen on tyhmä kun ei asiantilaa huomaa niin selväähän on että se alkaa vituttaa. Jatkuvasti toistettuna kevyt kenttävitutus muuttuu raskaaksi rynnäkkövitutukseksi.

Kyse ei siis ole mistään geeneihin ohjelmoidusta ulkomaalaisvihasta. Katsellaanpa hieman historiaa. Sanotaan nyt vaikka siltä ajalta mihin omat havaintoni riittävät eli palataan 1970-luvun alkuun jolloin Suomeen tuli parisataa chileläistä pakolaista. Tiedettiin yleisesti että kyseiset chileläiset olivat oikeassa hengenvaarassa. Se, pelastiko Augusto Pinochet toimillaan Chilen vielä suuremmalta pahalta on tietysti toisen ja ihan perustellun keskustelun aihe mutta nämä Suomeen tulleet chileläiset olivat oikeasti kusessa, joten asia ei aiheuttanut sen enempää vastalauseita kuin sitä paljon mainostettua vihaakaan.

Asiaa auttoi tietysti sekin, että chileläisiä oli vähän ja he olivat ja elivät ihmisiksi. Ennen kaikkea oli tärkeää, että niin poliittinen koneisto, virkakoneisto kuin silloinen mediakaan eivät tehneet chileläisistä pakkosyötettävää ja kyseenalaistamatonta uskontoa. Asia todettiin, asia uutisoitiin ja kansalaiset totesivat että okke, antaa heidän tulla ja olla. Eivät he Suomea millään tavoin romuta. No, he tulivat, he olivat ja ennen kaikkea kun tilanne Chilessä muuttui, he lähtivät. He olivat pakolaisia sanan varsinaisessa merkityksessä. En usko, että he itse olisivat halunneet mitään nykyisen tyyppistä itseään ylistävää suitsutusta ja ansiotonta arvonnousua.

Seuraavana tulivat sitten vietnamilaiset eli ne kuuluisat venepakolaiset. Heidän kohdalla ilmiö oli suurinpiirtein sama. Kusessa oltiin, Suomeen tultiin, asia ei aiheuttanut suurempaa mutinaa ja mediakin tyytyi silloin uutisoimaan asiasta pahemmin tuputtamatta. Sinänsä tiedän kokemusteni puolesta että itäaasialaiset eivät ole ihan kokonaan sellaisia työteliäitä kullanmuruja kuin sanotaan, heidän porukoistaan löytyy vallan hulluakin sakkia mutta noin pääosin he ovat eläneet Suomessa ihmisiksi. Se ero heissä on chileläisiin, että samanlaista paluumuuttoa ei ole tapahtunut mutta Vietnam on kuitenkin edelleenkin kommunistihallinnon johtama ja sitä hallintoahan he läksivät alun perin karkuun.

Kaiken kaikkiaan noista kahdesta pakolaisryhmästä voidaan sanoa, että heidät myytiin suomalaisille rehellisesti sellaisena pakettina mitä he olivatkin. Joten asia ei ylittänyt epäoikeudenmukaisuuskynnystä eikä näin ollen aiheuttanut sen kummempaa vihaakaan. Mutta 1990-luvulla kaikki muuttui, joskaan en täysin hahmota, että minkä ihmeen vuoksi. Vuonna 1990 tulivat somalit ja muutamassa vuodessa kävi selväksi, että nyt kyseessä olikin aivan erilainen kansanryhmä. Puhtaasti kantaväestön elätettävä, töykeä, epäkohtelias ja (niin kuin pian huomattiin) erittäin lahjakas tehtailemaan niin väkivalta- kuin seksuaalirikoksia.

Mutta mitä silloin tapahtuikaan? Tuotteen ja sen mainonnan välille syntyi käsittämätön ja täysin epälooginen ristiriita. Vaikka suomalaiset huomasivat kyllä että nyt heille pakkosyötetään jotain kallista, haitallista ja vaarallista, niin tätä tosiasiaa ei saanutkaan enää sanoa ääneen. Kansalaisille valehdeltiin niin poliittisen- ja virkakoneiston kuin mediankin taholta ja vaadittiin että valheeseen tuli suhtautua totuutena. Uuden väestöryhmän aiheuttamat ongelmat eivät olleetkaan ongelma, vaan ongelmana oli kantasuomalaisten asenne joka ei ollutkaan kyseenalaistamattoman ihaileva ja tänne tuotua kansanryhmää jalustalle nostava. Tässä vaiheessa alkoi jatkuva ja aina kasvava arvostelijoitten rasistiksi, natsiksi jne. tuomitseminen aina vain pienemmistä ja pienemmistä syistä.

Suomalainen huomasi, että hänelle myydään (ja pakotetaan ostamaan) sekundaa priimana ja häneltä vielä vaadittiin, että hän nimittää sekundaa priimaksi. Suomalaiselle opetettiin, että hänen tulee kaikista faktoista huolimatta ainoastaan hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös.

Epäoikeudenmukaisuuskynnys oli ylitetty ja tämä luonnollisesti sai aikaan vihamielisyyttä.

Siirryttiin 2000-luvun puolelle ja haittamaahanmuutto jatkui sekä sen määrä lisääntyi. Tuotteen ja sen mainonnan välillä oleva ristiriita kasvoi edelleen, sillä nyt alettiin aina suuremmissa määrin tuoda esille sitä väitettä että jossain vaiheessa tulevan työvoimapulan ja heikkenevän huoltosuhteen vuoksi tarvitaan ilman muuta lisää maahanmuuttoa. Suomalainen huomasi, että mainostettava maahanmuutto oli nimenomaan tuota haittamaahanmuuttoa jossa ”huoltosuhdetta korjattiin” siten, että maahan saapuneet kehitysmaalaiset siirrettiin samantien pysyvälle suomalaisten maksamalle eläkkeelle. Samaan aikaan kun suuren 1990-luvun laman jälkeen suomalaiset oltiin pakotettu avuttomana totuttelemaan siihen tilanteeseen että satojatuhansia suomalaisia oli jatkuvasti – ja aina kasvavassa määrin pysyvästi – työttömänä.

Viimeisenkin objektiivisuutensa hylännyt valtamedia alkoi tässä vaiheessa tuoda esille loistavia esimerkkejä haittamaahanmuuttajien positiivisesta vaikutuksesta työelämään. Koska tavallinen suomalainen – tai ainakin pikkuhiljaa kasvava osa heistä – ymmärsi lukea jutut otsikon lisäksi kokonaan, he panivat merkille että nämä kovasti mainostetut onnistumiset olivat pääosin suomalaisten kustantamia julkisen sektorin tulkkeja tai projektityöntekijöitä jotka pyrkivät työssään ratkaisemaan ongelmia joita ei alun perin olisi ollut olemassakaan elleivät nämä väestöryhmät olisi tulleet Suomeen.

Lisää sekundaa myytiin aina vain parempana ja välttämättömänä priimana. Suomalaisen tuli edelleenkin kaikista faktoista huolimatta ainoastaan hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös.

Epäoikeudenmukaisuuskynnyksen rimaa oli jälleen kohotettu.. Lienee täysin luonnollista, että tämä sai aikaan aina vain kasvavaa vihamielisyyttä.

Tilanne jatkui. Niin haittamaahanmuutto kuin sen julkinen ylistäminen ei vähentynyt. Tässä vaiheessa suomalainen huomasi, että nämä muualta tulleet ohittivat suomalaiset kunnallisissa asuntojonoissa. Koska oltiin kehitetty niin sanottu positiivinen erityiskohtelu. Saman erityiskohtelun perusteella haittamaahanmuuttajia alettiin suosia julkisen sektorin työllistämisessä. Maassa, jossa oli satoja tuhansia suomalaisia työttömiä ja tuhansia suomalaisia kodittomia. Suomalainen huomasi myös, että aina vain useampi julkisen sektorin työpaikka keskittyi näihin haittamaahanmuuttajiin ja heidän ylläpitämiseensä. Maassa, jossa suomalaisiin kohdistuvia peruspalveluja oltiin alettu voimakkaasti leikata. Samaan aikaan kaikkeen tähän liittyvä arvostelu määriteltiin uudella termillä ”vihapuhe”, joka haluttiin kieltää ja kriminalisoida.

Ja jatkuvasti suomalaiselle muistutettiin joka tuutista ja erityisesti täysin vihervasemmistolaiseksi muuttuneen valtamedian taholta että – edelleenkin kaikista faktoista huolimatta – suomalaisen tuli alistuneena vain hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös.

Epäoikeudenmukaisuuskynnyksen rimaa siis kohotettiin jälleen kerran. Vihamielisyys muuttui puhtaaksi vihaksi. Alistuneeksi sellaiseksi, koska varsinainen valtiojärjestelmä näytti menettäneen järkensä utopian edessä. Nyrkkiä puitiin taskussa kun ei muutakaan voitu. Samaan aikaan kun luettiin lehdistä että kyseinen tunne oli väärä. Sitä ei saanut olla. Vihata ei saanut. Arvostella ei saanut. Ajatella ei saanut. Ajattelu piti jättää sertifikoiduille toimittajille ja ns. asiantuntijoille. Tavallisen kansalaisen tuli keskittyä elättämään heitä.

Leikattiin sitten syksy 2015 jolloin pakolla priimana myytävästä sekundasta tuli totaalinen ylitarjonta. Näin jälkeenpäin ajanjaksoa voisi sanoa Suomen arabikevääksi jota harva halusi ja jonka tulon hallitus tiesi etukäteen muttei tehnyt muuta kuin rupesi etsimään tulijoille majoitustiloja ja elättämiseen lisärahoitusta. Tavallinen suomalainen osasi lukea karttaa ja hoksasi, että tulijat olivat saapuneet Suomeen seitsemän rauhallisen maan läpi, joten hengenvaarasta heillä ei ollut tietoakaan. Lisäksi hän huomasi, että tulijat esittelivät facebookissa suomalaisilta saatua rahaa ja samalla valittivat sekä ruuasta että palvelun tasosta. Tavallinen suomalainen ajatteli että yleensä palvelua voi vaatia vain maksava asiakas. Kiitokset kelpaamattomasta palvelusta maksettiin jälleen tuttuun tapaan väkivalta- ja seksuaalirikoksina.

Tässä vaiheessa jo ankaraa enemmän vihastunut suomalainen tuumasi, että eikö nyt olisi aika niin hallituksen, virkakoneiston ja jopa mediankin polttaa päreensä ja ryhtyä selvän kusetuksen edessä toimiin.

Ja ryhtyiväthän ne. Ne aloittivat vielä entistäkin suuremmalla volyymilla vihapuheen vastaisen propagandakampanjan ja poliisi aloitti tiensä kohti uutta punaista Valpoa perustamalla ”vihapuhetta estävän ja paljastavan tutkijaryhmän”. Lisäksi poliisihallitus esitti, että ”uusi ryhmä tekisi esitutkinnan kaikissa niissä tapauksissa, joissa tehdään rikosilmoitus internetissä tapahtuneesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta” ts. Suomen valtio otti neuvostotyyppisen anonymka-järjestelmän käyttöön.

Tavallinen kansalainen ymmärsi, ettei enää riitä sekään, että sekundaa pakkomyydään priimana. Oltiin tultu siihen tilanteeseen, että priiman vaatiminenkin muuttui rikolliseksi. Mutta silti, kaikesta huolimatta suomalaisen tuli edelleenkin vain hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös. Tavallinen kansalainen alkoi hoksata myös sen, että järjestelmä ei suojele pelkästään haittamaahanmuuttoa vaan järjestelmää itseään, ettei sen tekemiä kohtalokkaita virheitä tuotaisi esille ja ennen kaikkea ettei se joutuisi vastaamaan teoistaan.

Eikä kyseisestä vuoden 2015 syksystä mennyt kuin kaksi vuotta, niin Suomi pääsi nauttimaan samasta maahantunkeutujien terrorista kuin niin moni muu maa ennen Suomea. Meillä saldona oli kaksi kuollutta ja kahdeksan haavoittutta. Tämä Turun isku oli tietysti se ensimmäinen joka virallisesti luokiteltiin terroriksi. Sitä ennen tapahtuneet murhat, tapot, ryöstöt, pahoinpitelyt ja raiskaukset tulkittiin sosioekonomisesti haastaviksi tapahtumiksi. Jo hieman väsyneellä ja sarkasmin sävyttämällä äänellä suomalainen kysäisi, että voiskos nää tyypit ehkä jo nyt eristää ja siirtää maasta pois ennen kuin näitä terroristisia murhia tulee lisää? Kas kun jopa järjestelmä itse on todennut, ettei heillä ole mitään oikeutta notkua täällä.

Eihän vastaus ollut millään muotoa yllätys. Ei suomalaisten henki, terveys ja hyvinvointi merkinnyt mitään utopian ja järjestelmän edustajan kasvojen säilyttämisen rinnalla. Siispä suomalaisen tuli edelleenkin hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös. Järjestelmä ei ollut tehnyt mitään virhettä. Järjestelmä ei voi tehdä virhettä.

Suomalainen alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että epäoikeudenmukaisuuskynnyksen rimaa tullaan nostamaan loputtomasti, ellei itse telineitä hajoteta. Se viha, mikä joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut pelkkää ärtyneisyyttä oli nyt jalostunut oikeaksi valkohehkuiseksi vihaksi. Eikä vihan kohde ollut pelkästään haittamaahanmuuttajat. Ehkä vielä enemmän se kohdistui niihin järjestelmän (tavallisen suomalaisen rahoilla eläviin) edustajiin jotka olivat kerta toisensa jälkeen syöttäneet suomalaiselle haisunäädän kusikeittoa sekä vielä joka kerta vaatineet suomalaista kiittämään ja pyytämään uutta ja isompaa annosta.

Tällä hetkellä saattaa ainakin osalla noista kusikeiton syöttäjistä nousta mieleen kysymys:

Entäs jos se viha onkin oikeutettua? Entäpäs jos me olemmekin siihen osasyyllisiä? Etteipä jopa pääsyyllisiä?

Luulisin, että itseään täynnä olevassa punavihreässä mediakuplassa ei ajatella noin. Siellä todetaan, että viha ei ole missään olosuhteissa ja millään perusteella hyväksyttävää. Ainoastaan kantasuomalaisiin kohdistettu viha on sallittua.

Sen sijaan uskon, että niin poliittisessa kuin virkakoneistossa on ihmisiä, jotka ymmärtävät asian oikein hyvin. Itse asiassa he pitäisivät ihmeenä  jos tuo aivan oikeutettu viha ei olisi noussut kaiken tuon todellisuudesta vierantuneen pakkopropagandan syötön jälkeen. Niinpä he ovat varmasti pohtineet tilannetta, jonka tietävät itse saaneensa aikaiseksi. Aikansa pohdittuaan he ovat päätyneet johtopäätökseen ja tajunneet, että heillä on vain kaksi vaihtoehtoa.

1. Tunnustaa tapahtunut, pyytää anteeksi, erota tehtävistään ja toivoa että tilalle tulisivat sellaiset henkilöt jotka pystyvät korjaamaan aiheutetun sotkun. Erotessaan he olisivat valmiit myös siihen, että heidän tekonsa käsiteltäisiin tuomioistuimissa joista luonnollisesti olisi myös erotettu poliittiset tuomarit jolloin heidät tuomittaisiin tekojensa, eikä minkään ideologian mukaan.

2. Jatkaa niin kuin ennenkin ja vielä härskimmin. Tietäen, että koska – perustellun – vihan määrä ei vähene, niin se on vaiennettava. Ennen kuin se muuttuu toiminnaksi. Vaiennettava niin sensuurin kuin jatkuvasti koventuvien rangaistusten keinoin. Eli on edettävä johdonmukaisesti kohti pakko-, sanelu- ja poliisivaltiota. Tietäen hyvin, mihin se tie johtaa.

Niin kuin lukija tämän päivän tilanteesta oikein hyvin huomaa, niin järjestelmä on valinnut vaihtoehdon kaksi. Kaikkine seuraamuksineen ja niistä välittämättä. Nykyinen tilanne on vasta harjoittelua. Olettaisin, että tätäkin blogia lukevat jotkut virka- ja turvallisuuskoneiston edustajat. Voi olla, että tätä lukevat myös jotkut poliittisen koneiston edustajat. Siksi haluaisinkin näin lopuksi esittää teille kysymyksen:

Miltä tuntuu olla luomassa uutta Itä-Saksaa? Soimaako omatunto koskaan?

Onko Epäilyksen Piru käynyt koskaan kylässä? Ja jos kävi, niin mitä se teille sanoi?