Radanvarsikaupunki,
joskus lähitulevaisuudessa
42-vuotias
Artturi Huumonen istui käsirautoihin kahlittuna kahden poliisin vartioimana ja
ajatteli elävänsä elämänsä hirveintä päivää. Huone, jossa hän istui oli
jonkunlainen neuvotteluhuone ja paikka oli Radanvarsikaupungin sairaala.
Kyseinen päivä oli alkanut aivan normaalisti. Artturi, aviomies ja kahden
lapsen isä oli saapunut työpaikalleen Radanvarren Työ- ja Taonta ky:hyn jossa
hän oli toiminut työnjohtajana viimeiset seitsemän vuotta. Asemansa vakiinnuttaneella
yrityksellä oli mukavasti tilauksia joten työpaikan ilmapiiri oli hyvä ja
firman omistajaakin kutsuttiin yleensä läpitte reiluksi mieheksi.
Artturi
oli keskustellut työporukan kanssa erääseen uuteen tilaukseen liittyvistä
käytännön ongelmista kun tiloihin oli saapunut kaksi virkapukuista poliisia.
Toinen heistä oli Artturin vanha tuttava, samassa metsästysseurassa jäsenenä
oleva vanhempi konstaapeli Lohikoski. Artturi arvasi kyllä mistä oli kysymys,
tosin hän oli odottanut asian tiimoilta lähinnä puhelinsoittoa. Hänhän oli
ollut monta vuotta ollut kansallismielinen aktiivi facebookissa, toiminut
omalla nimellään ja saanut erittäin paljon seuraajia, joskin varmaankin myös
vihamiehiä. Tai vihahenkilöitä ne kai nykyisin olivat.
Artturi
oli keskustellut toimintansa jatkamisesta vaimonsa kanssa ja vaimo oli ollut
sitä mieltä että Artturin kannattaisi jatkaa. Vaimo oli yhtä lailla
tympääntynyt vallitsevaan olotilaan ja toisaalta heillä oli turvatut työpaikat.
Artturin firman omistaja oli sanonut, että frank anna palaa vaan. Sinä
kirjoitat siellä asiaa. Vaikka ne jotain tuomiojäynää sulle kehittelisivätkin,
niin ei se ehdollista kummempaa voi olla ja sulle on työpaikka täällä aina turvattu.
Minua kun ei kaiken perkeleen takkutukat määräile. Minä palkkaan kenet haluan.
Artturin vaimolla Leenalla tilanne oli suurinpiirtein samanlainen sillä hän
työskenteli keittäjänä yksityisessä ja suht mukavasti pärjäävässä
työmaaruokalassa.
Olihan
Artturi tietoinen siitä, että kritiikki haluttiin valtiovallan taholta uuden ja
ajanmukaistetun tiedustelulain myötä vaientaa, joten hän ei ollut yllättynyt
kun poliisit tulivat juuri hänen luokseen. Kysäisi hän kumminkin:
-
Päivääpä vaan konstaapeleille. Voidaankos me olla avuksi?
Lohikoski
katsoi Artturia selvästi vaivaantuneena ja vastasi:
-
Sinun pitäisi Artturi lähteä meidän mukaamme. Just nyt ja välittömästi.
-
Jaa… ja minkäs ihmeen takia?
-
Tuota… se selvitetään sinulle kyllä. Ja jos käännyt ympäri ja laitat kätesi
selän taakse. Minun täytyy laittaa sulle raudat.
-
Raudat? Minkä helvetin takia? Tulenhan minä muutenkin. Vai näytänkö minä
jotenkin riehuvalta?
Nuorempi
poliiseista otti silloin esille pippurikaasusumuttimen. Lohikoski puolestaan
sanoi että käännys nyt Artturi tai sitten me tehdään se väkisin. Artturi
huomasi yllätyksekseen, että Lohikoskihan pelkäsi. Mitä helvettiä hän oikein
pelkäsi? Mistä helvetistä tässä oli kysymys? Ei kai johonkin luojanhylkäämään
vihakirjoitusesitutkintaan rautoja ja kaasuja tarvittu? Joka tapauksessa hän
ymmärsi että poliisit olivat tosissaan ja teki työtä käskettyä. Poliisit löivät
hänet rautoihin, taluttivat hänet ulos teollisuushallista työporukan vihaisten
ja ihmettelevien huutojen saattamana ja pihalla tilanne muuttui vielä olennaisesti.
Poliisiauton lisäksi pihalla oli ambulanssi ja kaksi valkotakkista. Nuorempi
poliiseista sanoi kireällä äänellä:
-
Mennääs sitten tuohon ambulanssiin. Käyt siellä sitten selällesi ja me
kahlitaan sut paareihin kiinni. Muista, että me ajetaan ambulanssin perässä
koko matka sairaalaan.
-
Mitä ihmettä me siellä sairaalassa? Minä luulin, että tässä ollaan menossa
poliisiasemalle. Jos minä olen kipeä niin osaan minä itsekin mennä lääkärille.
Mitä touhua tää on?
Lohikoski
puolestaan vastasi sovinnollisemmalla äänellä:
-
Se selvitetään sulle siellä sairaalassa. Menes nyt Artturi ihan sovinnolla.
Meille on annettu sinuun nähden sen verran selkeät määräykset, että on parempi
totella. Se on sulle paljon pienemmän riesan tie.
Artturi
oli saanut aikanaan armeijan harjoituksessa maistiaisia kyynelkaasusta ja hän
tiesi muutenkin ettei poliisi jaa tällaisissa tilanteissa kuin hopeamitaleita
joten hän päätti totella ilman sen suurempia mielenilmauksia. Poliisit
kahlitsivat hänet ambulanssin paareihin, siirtyivät omaan partioautoonsa, ovet
suljettiin ja ambulanssi läksi liikkeelle. Artturi yritti kysellä
ambulanssimiehiltä saadakseen edes jonkunlaista tolkkua tilanteeseen mutta
nekin olivat suuttomia ja sanattomia. Ambulanssi ajoi Radanvarsikaupungin sairaalan
sisäänkäynnin eteen jossa poliisit irrottivat hänet paareista mutta pitivät
edelleen muuten raudoitettuna ja kuljettivat hänet ambulanssimiesten opastamana
siihen huoneeseen missä hän nyt istui ja ennen kaikkea ihmetteli. Poliisit
jäivät vartioksi. Ambulanssimiehet poistuivat sanoen lähtiessään:
-
Me jäädään sit tohon ulkopuolelle odottamaan.
Jotenkin
se kuulosti niin pahaenteiseltä. Sitten ovi aukeni uudestaan ja sisälle tuli
neljä henkilöä. Pitkälle kaljuuntunut noin viisikymppinen mies jonka Artturi
tunnisti takkinsa puolesta lääkäriksi, noin nelikymppinen tympeäilmeinen ja
kuivakkaan näköinen nainen, jonka olemus suorastaan huusi ”sosiaalitantta”,
noin kolmekymppinen jakkupuvussa oleva tummatukkainen nainen jonka olemus
puolestaan tihkui valtaa ja itsevarmuutta sekä myös noin kolmekymppinen mies,
joka oli puvussaan jonkunlainen neutraalin, ajatuksettoman ja mielipiteettömän
virkamiehen arkkityyppi. Kolmekymppinen valtaa säteilevä nainen alkoi puhua:
-
Olen sisäministeriön erityistarkastaja Anniperttiina Ilmivalta ja olen saanut
tehtäväkseni tämän tilaisuuden valvomisen. Osallistujina ovat osaston
ylilääkäri Hannes Kiuramo, Radanvarsikaupungin sosiaalijohtaja Annikki
Kurki-Kaikkonen sekä avustajani Henrik Bakellit. Tilaisuudessa päätetään
potilas Artturi Huumosen epävakaan mielentilan vaatimista toimenpiteistä.
Ylilääkäri Kiuramo, olkaa hyvä.
Kaljuuntunut
mies pyyhki hikeä otsaltaan, kohensi sarvisankaisia silmälasejaan ja alkoi
vaivaantuneen näköisenä lukea suoraan paperista:
-
Kun olen nyt määrättynä tutustunut Artturi Huumosen facebook-tuotantoon
viimeisen kahden vuoden ajalta ja keskustellut asiasta kollegoitteni kanssa
olen päätynyt siihen valitettavaan johtopäätökseen, että Huumosen
persoonallisuus kärsii vakavista ja vaarallisista häiriöistä. Hänen
maailmankuvansa pohjautuu kyseenalaistamattomia globaalisia ihmisoikeuksia
kohtaan suuntautuvaan vihaan ja sen vihan jatkuvaan julkituomiseen ilman
minkäänlaista kyseenalaistamista. Viha kohdistuu siis ihmisiin, eläviin
ihmisiin jotka ovat hakemassa Suomesta turvaa ahdingolleen. Sinänsä paikkansa
pitäviin mutta humanistisessa mielessä vastenmielisiin ja tuomittaviin
faktoihin turvaten hän on ruokkinut tätä vihantunnettaan ja hänen tuotannossaan
aistii selvän väkivallan ja alistamisen halun joka selkeästi etsii
purkautumiskohdettaan sekä ennen kaikkea etsii kanavaa levittää sitä toisille,
ehkä vielä epävakaammille muttei välttämättä niin sanavalmiille yksilöille.
Väkivallan halu ja ihmisoikeuksien kyseenalaistaminen on ihmisluonnon vastaista
ja sen suuntaaminen kohti tiettyjä ihmisryhmiä osoittaa sen, ettei kyseessä ole
sinänsä häiriö hahmotuskyvyssä ja yleinen henkisen pahoinvoinnin osoittaminen,
vaan oire syvemmästä häiriötilasta.
-
Lisäksi on huomattavissa että koska Huumosen facebook-tilillä on huomattava
seuraajamäärä ja Huumonen keskustelee kommentoijien kanssa ahkerasti voidaan
päätyä siihen johtopäätökseen, että hän kärsii myös jonkun asteisesta
suuruuskuvitelmasta jota myös Napoleon-kompleksiksi on kutsuttu. Totean
lausunnossani, että vaikka Huumonen ei ole millään tavoin psykoottinen eikä
hänen mielentilan häiriötään olla varsinaisesti lääketieteellisesti luokiteltu,
niin hän on hyvin lähellä breivikiläisen tuhosyndroomatilan puhkeamista ja sitä
myötä kiistatta vaarallinen ympäristölleen. Näin ollen – ja uusien
tulkintaohjeistuksien mukaan – minulla ei valitettavasti ole muuta
mahdollisuutta kuin toimittaa Artturi Huumonen M1-lausunnolla tarkempaan
mielentilan tutkimukseen joka suoritetaan Kellokosken sairaalan uudella
yhteiskuntapsykiatrian osastolla.
Anniperttiina
Ilmivalta hymyili työstään nauttivan ihmisen autuasta hymyä ja sanoi sitten:
-
Kiitos, ylilääkäri Kiuramo. Siirrän puheenvuoron sosiaalijohtaja
Kurki-Kaikkoselle:
Sosiaalitantan
näköinen nainen joka oli osoittautunut ylisosiaalitantaksi aloitti oman
puheenvuoron huomattavasti ylilääkäriä varmemmalla sävyllä. Artturi muisti,
että kyseinen nainenhan oli ollut vihreitten ehdokkaana kunnallisvaaleissa ja
päässyt valtuuston varajäseneksi.
-
Pohjautuen ylilääkäri Kiuramon M1-lausuntoon totean puolestani, että koska
Artturi Huumonen on todettu ihmisille vaaralliseksi ja varsinkin koska hänellä
itsellään on lapsia, niin olen pakotettu suorittamaan Uuden Aikuissuojelulain 4§:n
mukaisen kiireellisen aikuishuostaanoton. Huumoselle nimitetään sosiaalitoimiston
puolesta virkaholhooja, joka ryhtyy suorittamaan tehtäväänsä siinä vaiheessa
kun, tai jos hän pääsee pois psykiatrisesta hoidosta. Kiireellinen
aikuishuostaanotto kestää kolmekymmentä vuorokautta ja se voidaan tarvittaessa
muuttaa lain 5§:n mukaiseksi toistaiseksi jatkuvaksi huostaanotoksi. Mikäli Huumosen
psykiatrinen hoito jatkuu yli kolmekymmentä vuorokautta astuu 5§:n mukainen toistaiseksi
voimassa oleva huostaanotto voimaan välittömästi ja sen jatkumista käsitellään
kuuden kuukauden välein tapahtuvassa asiantuntijapalaverissa. Huumosen lasten
tilannetta tullaan käsittelemään erillisessä moniammatillisessa asiantuntijapalaverissa.
Tässä
vaiheessa Artturi oli jo niin pyörällä päästään, ettei osannut muuta kuin
tuijottaa lausuntoaan monotonisella äänellä lukevaa naista ja haukkoa ilmaa
kuin kuivalla maalla oleva kala. Sitten hän sai sentään suunsa auki:
-
Siis eihän tää voi olla totta… oletteko te nyt ihan tosissanne… ette kai te ny
tervettä miestä… kai te nyt tiedätte että ei minussa mitään vikaa ole? Ei kai
me nyt sentään olla jossain helvetin Neuvostoliitossa? Ja siis helvetti, jos
tää näin vakavaa kerran on, niin voin minä poistaa ne kirjoitukset!
Selvästi
tilannetta johtava Anniperttiina Ilmivalta käveli suorastaan sensuellein
askelin Artturin eteen, kumartui hieman ja kuiskasi hymyillen:
-
Kuules kultaseni… ei se enää auta… sinua tarvitaan juuri näin… saat olla yhtenä
esimerkkinä… sinä olet yksi niistä, joille arpa lankesi… paska säkä… ja juu, ei
tämä ole Neuvostoliitto. Tämä on Euroopan Liittovaltio. Joka hoitaa asiansa
fiksummin kuin sen epäonnistunut esi-isä. Liittovaltio ei epäonnistu.
Sitten
hän vaihtoi hymynsä tylyyn absoluuttisen esimiehen ilmeeseen ja nyökkäsi
poliiseille. Toinen heistä avasi oven ja ambulanssimiehet tulivat työnnettävien
paarien kanssa huoneeseen. He laittoivat poliisien kanssa Artturin
lepositeisiin. Toinen miehistä kohotti Artturia hieman ylöspäin ja toinen
laittoi hänen huulilleen muovimukin jossa oli jotain nestettä.
-
Ajomatka on pitkä ja tylsä eikä sinua voi laskea irti ennen Kellokoskea. Niin
että nielases tuo. Menee matka vähän mukavammin.
Artturi
näki että nuorempi poliiseista piti taas kättä kaasusuihkeella ja päätti
nielaista nesteen mukisematta.
-
Mitä toi sitten oli?
-
Nelkyt milliä Diapamia mikstuurana. Olo muuttuu ihan varmasti rennoksi hetken
kuluttua.
Sitten
ambulanssimies puhui vuorostaan Anniperttiina Ilmivallalle:
-
Tuo annos pitää kaverin kyllä taatusti rauhallisena Kellokoskelle saakka. Niin
että ei me sitä poliisipartiota kyllä saattajaksi tarvita.
Ilmivalta
katsoi ambulanssimiestä kuin matoa ja vastasi:
-
En muista, että olisin perunut antamani
käskyn. Enkä myöskään muista kysyneeni mielipidettänne. Viekää mies pois.
Poliisit mukananne. Perille saakka.
Ambulanssimiehet
kuskasivat Artturin pois ja poliisit lähtivät mukaan. Kaikki miehistä olivat
sen näköisiä että poistuivat samasta huoneesta kyseisen virkanaisen seurasta
oikein mielellään. Sosiaalijohtaja Annikki Kurki-Kaikkonen poistui samalla
ovenavauksella todeten Ilmivallalle:
-
Niin meillähän on kohta se toinen tapaaminen siellä sosiaaliviraston puolella.
-
Kyllä. Me tulemme sinne, mutta vaihdamme ensin pari sanaa tämän ylilääkärin
kanssa.
Kurki-Kaikkonen
poistui ja Ilmivalta kääntyi ylilääkäriä päin samalla kun avustaja Bakellit
istui tuolillaan ilmeettömänä. Niin kuin hän oli ollut koko tilaisuuden ajan. Ilmivalta
katseli lääkäriä hieman pää kallellaan ja hymyili samanlaista hymyä kuin oli
hymyillyt Artturille.
-
Kuulkaas, Kiuramo. Tuo teidän lausuntonne kyllä niin sanotusti hoiti homman
himaan tai tässä tapauksessa hullujenhuoneelle mutta olin aistivinani kyllä
melkoista passiivisen vastarinnan tuntua.
Osaston
ylilääkäri Kiuramo ryki hieman virkayskää, pyyhki jälleen hikeä otsaltaan ja
vastasi:
-
Tiedän kyllä minulle annetun ehdottoman määräyksen. Ja tiedän myös, että uuden
lain mukaan tuo äsken kirjoittamani M1-lausunto on vedenpitävä. Mutta
lääkärietiikkaani vastaan tämä sotii. Eihän miehessä ollut mitään vikaa. Aivan
täydellä järjellä oleva tyyppihän tuo oli. Ei millään muotoa mielisairas. Eikä
myöskään vaarallinen. Noita tyyppejä on joskus kutsuttu termillä
toisinajattelija. Sellaisessa yhteiskunnassa, jollaiseksi en Suomen haluaisi
koskaan muuttuvan.
-
Kuulkaas, Kiuramo. Niin mielenterveys kuin vaarallisuus on määriteltävissä
oleva asia. Ja tällä kertaa sen määrittelemme me. Mies on järjestelmän
vastustaja ja sitä myötä hullu. Kaikki muu on tarpeetonta retoriikkaa. Ja mitä
tulee siihen mainitsemaanne yhteiskuntaan niin mehän jo elämme sellaisessa. Te
joko toimitte sen mukana ja noudatatte määräyksiä tai sitä vastaan ja kärsitte
seuraukset.
-
Mutta miksi juuri minut pakotettiin
antamaan tuo lausunto? Tiedän kyllä tästäkin sairaalasta lääkäreitä jotka
olisivat riemurinnoin passittaneet tuon kaverin suljetulle. Ne kun ovat
vannouneita monikultturisteja.
Ilmivalta
istahti Kiuramon työpöydän kulmalle, kohensi hamettaan ja laittoi kätensä
Kiuramon hartialle.
-
Olettekos te Kiuramo koskaan lukenut Väinö Linnan kirjaa Täällä Pohjantähden
Alla?
-
Hä? Olen. Mutta mitä se tähän liittyy?
-
Siinä oli kuulkaa eräs kohtaus. Jossa Kivivuoren Otto ja Leppäsen Preeti
pakotettiin hautaamaan teloitetut punavangit. Valkoiset ajattelivat, että siinä
oli heille tarpeeksi rangaistusta ja samalla pelotetta. Tässä asiassa
toimittiin teidän kanssanne vähän samoin. Me olemme nimittäin seuranneet
teidänkin facebook-historiaanne.
-
Siellä ei ole taatusti mitään, mitä voisi tulkita laittomaksi.
- Ei ole niin. Mutta ei ole mitään muutakaan.
Te ette ole antaneet ensimmäistäkään tykkäystä teitä edistyksellisempien ystävienne
ja työtovereittenne teitä edistyksellisemmille ajatuksille. Ette ensimmäistäkään.
Ja te ette ole myöskään allekirjoittanut Suomen Lääkäriliiton vihapuheen
vastaista adressia. Se saattaa teidät epäilyttävään valoon. Tässä toimittiin
teidän kanssanne niin kuin Oton ja Preetin kanssa toimittiin. Voitte mieltää
tämän hieman rangaistukseksi ja hieman pelotteeksi. Ennen kaikkea
muistutukseksi. Ottakaapas jatkossa hieman edistyksellisempi asenne elämäänne.
Emmehän me voi sallia sitä, että kansalaisten terveydenhoidosta vastaavat
idologisesti epäilyttävät ihmiset.
-
Mutta… on vaan ennenkuulumatonta että sisäministeriö sekaantuu terveydenhoidon
asioihin. Aina ihmisten diagnosointia myöten.
-
Ei, ylilääkäri Kiuramo. Ei se ole ennenkuulumatonta. Se on tehokasta.
Jatkakaapas töitänne. Me siirrymme tämän avustajani kanssa tuonne sosiaaliviraston
puolelle. Meillä on ihmisyksilö Artturi Huumosen elämän totaalinen tuhoaminen
vielä hieman kesken.
Hieman
myöhemmin Ilmivalta ja Bakellit astuivat sosiaalivirastossa
sosiaalijohtaja Annikki Kurki-Kaikkosen
työhuoneeseen jossa oli myös itkevä nainen sekä seinän vierellä ilmeettömänä
seisova vartija. Ilmivalta avasi tilaisuuden siihen sopimattomalla pirteällä
äänellä:
-
Jaahah, hienoa, rouva Huumonen onkin jo saapunut paikalle. Pääsemme
aloittamaan. Jospas sosiaalijohtaja kävisi vielä tilanteen läpi.
-
Tilannehan on varsin selvä. Artturi Huumonen on passitettu pakkohoitoon niistä
perustelluista syistä jotka olen Leena Huumoselle jo kertonutkin. On myös perustellusti
oletettavaa että Leena Huumonen on ollut tietoinen niistä syistä joitten
perusteella hänen miehensä on passitettu pakkohoitoon ja myös hyväksynyt
miehensä toiminnan. On selvää, että tällaisessa vihan saastuttamassa kodissa
eläminen vaarantaa heidän lastensa terveen kasvun ja kehityksen joten olen
pakotettu lastensuojelulain 38§:n nojalla tekemään Minna ja Mikko Huumosta
koskevan kiireellisen huostaanottopäätöksen. Heidät siirretään tilapäisesti
Radanvarren Sijaishuoltokeskukseen kunnes heille löydetään sopiva…
Tässä
vaiheessa Leena räjähti ja vartija muutti sfinksimäisen olemuksensa valmiustilaan.
-
Ei jumalauta! Miten te ilkeätte? Tiedätte hyvin ettei meidän lapsilla ole
mitään hätää. Ja tuo, mitä olette tehneet Artturille… eikö teillä ole mitään
häpyä? Minna ja Mikko tarvitsevat isäänsä.
Anniperttiina
siirtyi lähemmäksi Leenaa, katsoi häntä ilmeellä ja sanoi äänellä joka oli
yhdistelmä vallasta juopunutta ihmistä ja puhdasta sadismia:
-
Isäänsä he eivät enää näe. Eivät ainakaan ennen kuin ovat täysi-ikäisiä. Mutta
heillä on mahdollisuus pysyä sinun luonasi.
-
Jaa sinäkö sen päätätkin eikä tuo nimensä mukainen pitkäkaula tuossa pöytänsä
takana?
-
Minä. Nimenomaan minä. Minä olen se, jolla on lastesi elämä tällä hetkellä
takataskussaan. Saat lapset itsellesi ja huostaanotto jää tekemättä. Kun luet
tuon antamani tekstin videolle. Ilmoitat siinä laittavasi avioeroprosessin
vireille, irtisanoudut muutenkin kaikista miehesi ajatuksista ja ilmoitat
olevasi ketakaikkisen järkyttynyt siitä minkälaisen pedon kanssa olet
tietämättäsi elänyt.
Anniperttiina
ojensi Leenalle aanelosen jota hän ryhtyi tavaamaan. Ensiksi ihmetellen ja
sitten silmät pyöreinä.
-
Ei helvetti… enhän minä tällaista… täähän on paskaa ja valetta joka ristuksen
tavu. Täähän tekee Artturista jonkun… jonkun… no perkele demonin…
Anniperttiina
vastasi Leenalle äänellä jota saattaisi kuvailla täydellisen armottomuuden ja
empatian puutteen valumuottina:
-
Joko luet. Tai sitten lapsesi otetaan huostaan ja minä pidän huolen, että
heillä on sinuun nähden sekä tapaamiskielto että pysyvä yhteydenkieltorajoitus
aina siihen saakka kunnes he täyttävät kahdeksantoista. Siihen on vanhemman
kohdalla kuusi ja nuoremman kohdalla kahdeksan vuotta aikaa. Lisäksi meillä on
tietysti hallussamme Artturin tietokone. Jos et suostu, niin sieltä löytyy
yllättäen lapsipornoa, saatananpalvontaa sekä pomminrakennusohjeita. Ja lisäksi
muuten kun olet lukenut tuon, niin julkaiset äänitteen omalla
youtube-sivullasi. Se tehdään välittömästi äänityksen valmistuttua tässä
toimistossa. Se on Leena joko tai. Ja se on nyt ja tässä. Sinä valitset. Ja
teet valintasi nyt.
Anniperttiinan
avustaja Henrik Bakellit oli samaan aikaan pystyttänyt kuvaustelineen, johon
laittoi älykännykkänsä suunnaten sen Leenaan. Hän osoitti sormella ensin
kännykkää, sitten Leenaa ja nosti sitten peukalonsa pystyyn. Leena pyyhki
silmänsä, käänsi katseensa paperiin ja alkoi lukea…
*
Tuntia
myöhemmin, ravintola Hypokratos, Radanvarsikaupunki
Anniperttiina
Ilmivalta ja Henrik Bakellit nauttivat raskaan viha-ajattelun vastaisen
työpäivänsä jälkeistä ansaittua ateriaansa. Anniperttiinan annos oli
linssikeittoa, punajuuritofusalaattia sekä härkäpapunugetteja ja tulista
jogurttikastiketta. Ruokajuomana hänellä oli portugalilaista Symington Altano
Organic-luomuviiniä. Bakellit näytti syövän naudanpihviä ja lankkuperunoita
sekä juovan olutta. Pikkuisen, eikä ihan pikkuisenkaan liian konservatiivinen
ruokamaku tuolla avustajalla oli. Meat is murder ja sen tulisi sisäministeriön
erityistarkastajan avustajankin ymmärtää. Samalla kun Anniperttiina nautti
annostaan, hän selaili älypuhelintaan.
-
No niin, Henrik. Operaatio on täydellisen onnistunut. Se on tehty tänään kahtatoista
viha-ajattelijaa kohtaan kahdellatoista eri paikkakunnalla. Joka ainoa tällä
hetkellä joko on jo, tai on menossa kohti Kellokosken sairaalan
yhteiskuntapsykiatrista osastoa. Ja siellä ne pysyvät. Asiasta tulee julkinen,
se vuodetaan verkkoon ja johan se tuon Leena Huumosen ja muitten vaimojen
videoitten myötä se sinne menikin. Me vaan annetaan asialle pikkuisen boostia.
Ylihuomenna eräs Yleisradion nuori toimittaja Millukka Rääpimö tekee asiasta
jutun otsakkeella ”Vaaralliset vihapsykootikot keskuudessamme”.
Henrik
Bakellit otti hörpyn olutta ja kysyi sitten:
-
Eikö kannattaisi antaa juttu jonkun kokeneemman toimittajan julkaistavaksi?
-
Minä pidän tuon Millukan asenteesta. Se on tarpeeksi agressiivinen. Uskovainen,
etten sanoisi. Mitään kyseenalaistamaton. Haluan antaa hänen uralleen nostetta.
Hän on nouseva tähti.
-
Mutta saako hän tarpeeksi hyvän jutun aikaiseksi?
-
Todennäköisesti ei. Siksi minä kirjoitin sen jutun itse ja hän julkaisee sen
omissa nimissään.
Bakellit
jäysti hetken aikaa pihvinpalaa suussaan ja kysyi sitten:
-
Mutta ammuttiinko tässä kuitenkin kärpästä tykillä? Meinaan, eihän tuo Artturi
Huumonen eivätkä ne muutkaan aikuishuostaanotetut ja pakkolähetteellä
suljetulle kuskatut tyypit ole mitään todellisia mielisairaita. He eivät vaan
hyväksy vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta. Ymmärrän kyllä, että
viha-ajattelua kohtaan täytyy kehittää tiettyä pelotetta, sehän on selvä, mutta tässä kuitenkin tuhottiin kahdentoista
ihmisen elämä ja heistä kahdeksan oli perheellisiä. Eikö tavallinen syyte ja
tuomio olisi riittänyt?
-
Tavallinen syyte ja tavallinen tuomio? Jotain helvetin sakkoa ja ehdollista?
Nyt laki antaa meille keinon iskeä oikeusjärjestelmän ulkopuolelta ja hiljentää
vaaratekijän pystvästi, tehokkaasti ja myös julkisesti. Nuo kaksitoista
tapausta leviävät parhaillaan sosiaalisessa mediassa ja saavat muiltakin paskat
housuun. Koska me emme saa internettiä kuitenkaan suljettua, niin tuota
pelotetta tarvitaan ehdottomasti.
-
Mutta olivatko nuo ihmiset todella vaaratekijöitä?
Anniperttiina
otti kulauksen luomuviinistään ja alkoi opettaa:
-
Sinä et näytä tajuavan. Täytynee selittää rautalangasta. Ymmärrätkö, mitä nuo
kaksitoista ihmistä edustavat?
-
Viha-ajattelijoita.
-
Ei. Vaan he ovat oikeita vaaratekijöitä. He edustavat niitä ihmisiä, niitä
suomalaisia jotka rakensivat Suomea jonnekin 1990-luvun alkuun saakka. Jos
käytän vertausta, niin näitten ihmisten ajattelun yksikkönä oli ajattelun metrinen
järjestelmä. Looginen ja selkeä mutta mielikuvitukseton järjestelmä joka ei
antanut mahdollisuutta toisenlaiseen ajatteluun. Sitten, joskus 1990-luvun
alusta alkaen meidän kaltaisemme ihmiset otimme pikku hiljaa vallan. Miksikö?
Siksi, että meillä oli siihen mahdollisuus. Me otimme käyttöön toisenlaiset
ajattelun mittayksiköt. Ne eivät pohjautuneet mihinkään mitattaviin yksiköihin
vaan toiveisiin, tunteisiin, mielikuviin, haluihin ja kieltämättä myös
substanssia vailla olevien ihmisten pätemisen tarpeeseen joka näitten
mittayksiköitten myötä on saatu oikein mukavasti tyydytettyä. Joskus 2010-luvun
alussa yhteiskunnalliset ajatusten uudet mittayksiköt oltiin saatettu Suomen,
ja lähes koko Euroopan ainoiksi hyväksytyiksi mittayksiköiksi.
Anniperttiinan
suuta kuivasi tyhmempää opettaessa ja hän otti taas kulauksen viiniä.
-
Nämä ihmiset haluavat, että Suomi palaisi jälleen siihen ajattelun metriseen
järjestelmään. Ja internetin kautta heillä on mahdollisuus saada äänensä
kuuluviin. Entäs jos he onnistuvat? Silloin meidän mittayksikköjämme käyttävät
niin tienviitat kuin työstökoneet muuttuvat tarpeettomiksi. Ne hylätään ja
korvataan uusilla. Ymmärrät kyllä, että tarkoitan näillä tienviitoilla ja
työstökoneilla ihmisiä, jotka elävät tämän järjestelmän varassa ja sen eduista
nauttien. Tämän järjestelmän jonka me, ja edeltäjämme ovat saaneet aikaiseksi
joskus 1990-luvun alusta saakka. Jos noitten ihmisten – joista kaksitoista vietiin tänään
poliittisella diagnoosilla suljetulle osastolle todennäköisesti loppuelämäkseen
– vaatimukset toteutuvat ja mittayksiköt vaihtuvat, niin silloinhan niin
tienviitat kuin työstökoneet vaihdetaan ja me olemme silloin tarpeettomia.
Työttömiä. Mittayksikkömme todetaan mielettömiksi. Menetämme vallan, enkä itse
valehtele siitä että ilman toisiin kohdistuvaa valtaa minä itse en tuntisi
olevani kokonainen ihminen. Lopulta saatamme päätyä oikeuteen. Sillä sen
ajatusten metrisen järjestelmän pohjalta me olemme rikollisia. Siksi nuo ihmiset pitää tuhota.
Siksi nuo perheet pitää tuhota. Siksi, että sillä luodaan pelote. Tarpeeksi
vahva pelote. Joku ehdollinen tuomio ei ole sellainen. Ihminen täytyy tuhota
kokonaan. Että me pysyisimme vallassa. Että yhteiskunta tottelisi omiamme
ajatusten mittayksiköitä.
Henrik
Bakellit katsoi Anniperttiinaa ja sanoi:
-
Ymmärrän nyt.
Ja
minä luulen, ettet ymmärrä tarpeeksi hyvin, tuumi Anniperttiina
viimeistellessään maittavaa vegaaniruoka-annostaan. Jos olisit tajunnut, et
olisi edes kysynyt. Samalla hän teki mielessään päätöksen Henri Bakellitin
urakehityksestä. Bakellit oli ollut Anniperttiinan avustajana mutta samalla
myös tarkkailtavana sen varalta olisiko hänestä jatkossa vaativampiin
tehtäviin. Tämän keikan jälkeen Henrik palaisi takaisin rivitason
viharikostutkijaksi ja pysyisi siinä tehtävässä. Hänessä ei ollut sitä, mitä
vaadittiin. Niillä korkeamman tason virkahenkilöillä, jotka pitivät yllä
utopistista ajatusten mittayksikköjärjestelmää ei pitänyt olla tippaakaan
empatian tunnetta niin kuin tuolla Henrikillä näytti olevan. Heillä piti olla
tappamisen, tuhoamisen, alistamisen ja kertakaikkisen nöyryyttämisen meininki.
*
Kellokosken
sairaalan yhteiskuntapsykiatrinen osasto.
Artturi
havahtui unestaan. Annettu troppi oli ollut voimakasta ja hän oli nukahtanut
melkein heti kun ambulanssi oli lähtenyt liikkeelle. Hän yritti nousta ja
huomasi olevansa edelleen lepositeissä. Hänen vieressään näytti olevan
jääkaappi-pakastimen kokoinen valkotakkinen hoitaja joka huomasi Artturin
heräämisen.
-
Jaa… heppu palailee tähän maailmaan… tehdääs pieni orientoitumistesti… monta
sormea… kiitos, entäs nyt… joo, mikä pelikortti tää on… aivan oikein, entäs
tää… juu, mikäs oli sun nimi ja henkilötunnus… hienoa, odotas hetki…
Hoitaja
otti yhteyden radiolla jonnekin ja hetken kuluttua huoneeseen tuli kolme muuta,
vähintään yhtä isoa hoitajaa. Artturi kysyi:
-
Missä minä olen?
-
Eristyshuoneessa. Kellokosken sairaalan yhteiskuntapsykiatrisella osastolla. Me
siirretään sut nyt noista paareista tuohon pyörätuoliin ja laitetaan sut
lepareihin siinäkin. Ymmärrät varmaan, että on suhteellisen turhaa panna
hanttiin.
-
Ymmärrän varmaan.
Artturi
siirtyi alistuneesti pyörätuoliin, antoi sitoa itsensä lepositeisiin ja sen
jälkeen hoitaja alkoi kuljettaa häntä eristyshuoneesta pois.
-
Mihin te minua viette?
-
Me mennään morjestamaan osaston ylilääkäriä.
Matka
ei kestänyt pitkään ja uudessa huoneessa Artturi näki edessään lääkärin, noin
viisikymppisen kaljuuntuvan silmälasipäisen miehen joka oikeastaan muistutti
aika paljon sitä lääkäriä joka oli lähettänyt M1-lähetteellään hänet tänne.
Erona oli se, ettei hän hionnut eikä ollut tippaakaan epävarman oloinen. Hän
näytti selvästi olevan tilanteen herra.
-
No kas, uusi potilaamme on saapunut. Teitä on tullut tänään jo useampikin. On
suuri ilo, että olette saapuneet tänne meidän hoidettavaksemme. Minä olen tämän
osaston ylilääkäri Josef Menkeinen.
-
Älkää jauhako paskaa. Kuinka kauan minun täytyy lusia täällä?
Ylilääkäri
Menkeinen katsoi Artturia hieman ihmetellen ja vastasi sitten:
-
Lusia? Luuletteko te että te olette istumassa täällä jotain ajallisesti
määriteltyä tuomiota? Hyvä mies, tehän olette sairas. Ja te olette täällä sen
vuoksi että me parannamme teidät.
-
Mitä tarkoitat parantamisella? Enhän minä mikään hullu ole.
-
No tietenkin minä tarkoitan parantamisella sitä, että te alatte aidosti uskoa
monikultturistiseen federalistiseen ideologiaan. Ja uskoa niin aidosti, että
saatte minutkin vakuuttuneeksi uskostanne. Mikä ei muuten tule olemaan helppoa.
Parannuttuanne te tuomitsette julkisesti kaikki ajatukset, mitä olette
sairautenne oireena julkaissut facebookissa. Kaikki ajatukset. Joka ainoan. Uskoen
kääntymykseenne. Aidosti. Niin kuin varmaan ymmärrätte, meillä on edessämme
pitkä tie. Paranemisenne tulee kestämään kauan. Mutta minä ja henkilökuntamme
olemme tukenanne joka askeleella.
-
Mutta tiedänhän minä sen verran itsekin, ettei M1-lähete kestä kuin…
-
Jaa M1? Älkää siitä huolehtiko. Teitä varten tehtiin täällä M3-lähetteet
valmiiksi jo ennen kuin se Kiuramo teki omansa. Ja sitä M3:sta jatketaan niin
pitkään kuin tarvitaan. Your ass is mine, niin kuin amerikkalainen sanoisi.
-
Koska saan nähdä lapseni ja vaimoni?
-
Teillä ei ole enää lapsia eikä vaimoa. Te olette yhteiskunnallinen uhka.
Potilas, joka saattaa sairastua breivikiläiseen tuhosyndroomatilaan. Ainoa
asia, johon teidän tulee keskittyä, on paranemisenne. Ja paranemisenne alkuun
te tarvitsette muutaman orientoitumispäivän. Hoitajat!
Hoitajat
kuljettivat Artturin takaisin eristyshuoneeseen, siirsivät hänet vuoteeseen ja
laittoivat lepositeisiin. Yksi heistä veti Artturin housut kinttuun, asensi
katetrin ja sanoi leppoisella äänellä:
-
Vähänhän se taisi kirpaista joo, mutta kun tää kestää kumminkin muutaman päivän
niin mukavampihan se on olla näin kuin kusilammikossa.
Toinen
hoitajista pisti tippaletkun kanyylin Artturin kämmenselkään ja totesi yhtä
leppoisella äänellä:
-
Annetaan vähän evästä. Ei tuu nälkä tässä ootellessa.
Kolmas
hoitajista otti laukusta injektioruiskun ja löi sen Artturin hauikseen.
-
Mitä tuo oli?
-
Lääkettähän se. Kohta tulee parempi olo. Paljon parempi. Älä huoli, minä olen
tässä vahdissa koko ajan.
Artturin
ajatukset alkoivat muuttua sekaviksi. Asiat, hahmot, ihmiset, muistot ja taju
omasta itsestäkin tuntui muuttuvan irrallisiksi palasiksi jotka alkoivat valua
kohti edessä odottavaa koskea. Ennen kuin hänen minuutensa upposi tuohon koskeen
hän ehti muistella sitä hetkeä samana päivänä jolloin hän oli käsiraudoissa
Radanvarsikaupungissa ja ajatellut elävänsä elämänsä pahinta päivää. Tajunnan
edetessä aina lähemmäs sitä sekavuuden koskea hän tajusi olleensa väärässä ja
tilanne oli vielä paljon pahempi.
Siellä
Radanvarsikaupungissa hän oli tainnut elää loppuelämänsä parasta päivää…
Lukijalle: Kirjoituksen idea pohjaa
tähän uutiseen. Mielestäni se antaa mahdollisuuden sekä tulkinta- että
mielivaltaan. Ideassa lähestytään vanhaa Neuvostoliittoa. Sitä kuuluisaa poliittista tahtoa kyseiseen skenaarioon varmasti löytyy.