SATA VUOTTA SITTEN

Täsmälleen sata vuotta sitten, 27. tammikuuta alkoi Suomessa sisällissota. Klo 23.00 punakaartit asetettiin liikekannalle ja vuorokauden vaihduttua suojeluskunnat puolestaan alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista Etelä-Pohjanmaalla. Sodan kulku ja lopputulos on lukijoille selvä sen kummemmin kertaamatta. Muistutetaan kuitenkin, että muutaman kuukauden aikana kuoli noin 30.000 suomalaista mikä kertoo sen, että suomalaiset osaavat olla hyvin vittumaista kansaa toisilleenkin mikäli ne ajetaan siihen pisteeseen.

Sodan tuloksena oli kuitenkin itsenäinen Suomi, ja varsin pian suomalaiset valtiomiehet K.J. Ståhlbergista alkaen oivalsivat, että vastaava murhenäytelmä on jatkossa vältettävissä vain siten, että valtiovalta on toimissaan kaikkien suomalaisten puolella. Näin jatkettiin aina 1990-luvulle ja myös tavalliset suomalaiset ymmärsivät asiantilan. Toki purnaten ja valittaen. Sekin on osa suomalaisuutta. Lienee varmasti osa kaikkia kansoja. Aina valtiomiesten päätökset eivät miellyttäneet ja joskus he epäonnistuivat surkeasti.

Mutta suomalaiset ymmärsivät, että virheellisine ratkaisuineenkin he pyrkivät toimimaan nimenomaan suomalaisten eduksi. Kommunistit kommunistien tavoin. Demarit demarien tavoin. Kepulaiset kepulaisten tavoin. Kokomus kokoomuksen tavoin. Ja niin edelleen.

Entä sata vuotta myöhemmin, 27. tammikuuta vuonna 2018?

Aina useampi suomalainen ymmärtää, että valtiovalta (valtiomiehiähän ei enää olekaan, poliittiset broilerit hävittivät heidät sukupuuttoon) ei enää edes näyttele toimivansa suomalaisten puolesta. Sillä on kaksi pääprioriteettia:

1. Federalismi eli Suomen itsenäisyyden viimeittenkin rippeitten hävittäminen. Toisin sanoen se pyrkii hävittämään juuri sen, minkä vuoksi sata vuotta sitten tartuttiin aseisiin ja minkä vuoksi parikymmentä vuotta myöhemmin niihin tartuttiin uudestaan.

2. Vasemmistoutopistinen yhteiskunnallinen etninen kokeilu, jossa Suomeen on saatava aina vain lisää kehitysmaalaisia elätettäväksi. Lisäksi valtiovalta on toimillaan suoraan osoittanut, että suomalaisen sanoma tätä etnistä kokeilua arvosteleva sana on suurempi rikos kuin kehitysmaalaisen suomalaiseen kohdistama väkivallan teko. Nykyinen valtiovalta kohtelee kantaväestöä aivan kuin miehityshallinto.

Tulevaisuutta on vaikeaa ennustaa. Samoin on vaikeaa sanoa, mitkä ovat valtiovaltamme pohjimmaiset tarkoitusperät toiminnalleen. Todennäköisesti se on vain mukana junassa johon se hyppäsi ja jatkaa samalla linjalla suojellen ennen kaikkea itseään jottei se joutuisi koskaan vastuuseen tekemisistään. Mutta joka tapauksessa se on unohtanut sen, minkä valtiomiehemme muistivat vielä viime vuosituhannen lopussa. Sen, että suomalaiset sietävät paljon mutta epäoikeudenmukaisuutta ne eivät loputtomiin siedä. Ja sen, että suomalaiset osaavat tarvittaessa olla hyvin vittumaisia ihmisiä.

Valtiovaltamme on palannut siihen samaan ajatteluun, mikä oli venäläisillä viime vuosisadan alussa. Hekin pitivät suomalaisia rehellisinä, tottelevaisina ja ennenkaikkea hyväuskoisina höynäytettävinä.

Tsuhnina.

Mutta jopa typerät tsuhnat tietävät, että historia ei ole loppunut. Se ei lopu koskaan. Vaikka jokainen utopistisukupolvi sen loppumista aina omalla vuorollaan julistaa.