LAHTARIN JA PUNIKIN VAPPU

Vappuaatto Helsingissä Herran vuonna 2018

Vappua juhlistavan Helsingin katuja käveli kaksi miestä joitten oli hieman hankalaa tottua vuoden 2018 vaatetyyliin mutta he ymmärsivät että joukosta ei kannattanut erottua liikaa. Siinähän Kolmatta Linjaa tepastelivat Lahtari ja Punikki jotka olivat vihankostajina ampuneet toisensa Tampereen taistelussa vuonna 1918 mutta sittemmin tulleet Taivaassa hyviksi ystäviksi. Molemmat olivat alun perin olleet kotoisin Helsingistä. Punikki oli ollut tavallinen sekatyömies ennen värväytymistään punakaartiin ja Lahtari puolestaan oli ollut opiskelija ennen kuin oli lähtenyt jääkäriksi Saksaan. Nämä Taivaasta lyhyen maanpäällisen loman saaneet toverukset katselivat arvioiden kulmia ja rakennuksia etsien jotain tuttua. Punikki totesi näkymiä katsellessaan:

- No on täällä sentään jotain tuttua. Aika paljon täältä on kyllä purettu ja rakennettu uudelleen ja mikäli muistan oikein niin nää uudet rakennukset on kopioitu kyllä suoraan niistä kanahäkeistä mitä minä rakentelin ennen kapinaa.

- Joo… siltä se näyttää. Pyhä Pietarihan kyllä varoitti meitä että kulttuurishokki saattaa olla melkoinen. Mutta rakennukset on kuitenkin rakennuksia, ne muuttuvat ajan myötä ja onhan täällä tosiaan vielä paljon tuttujakin taloja. Vaan entäs nää ihmiset? Niitä minä ihmettelen. Ketä… tai siis mitä noikin tyypit tuolla oikein on?

Lahtari oli esittänyt kysymyksensä mukaansa saamalleen Taivaalliselle Älykännykälle joka vastasi:

- Nuo ovat hipstereitä. Ärsyttäviä ehkä mutta eivät millään lailla vaarallisia. Ei niistä kannata huolehtia.

- Entäs toi jätkä jolla on hamppuköyttä tukkana?

- Se on puolestaan rasta. Tai oikeastaan semmonen wanna be-rasta kas kun se on kuitenkin suomalainen. Varsinaiset rastat ovat jamaikalaisia joka sijaitsee Suomeen nähden ihan huitulan helevetissä. Tää on pojat tätä nykyaikaa tämä. Ulkomaalaisia vaikutteita joista Suomessa ainakin osa ihmisistä on kovasti innoissaan.

Lahtari totesi että ehkäpä kaikilla ajoilla on omat omituiset ilmiönsä. He silloin aikanaan tappoivat toisiaan ja nykyisin itsensä pelleksi julkisesti tekeminen on puolestaan päivän sana. Olihan se sinänsä tietysti vähemmän hengelle hupaa. Sitten hän sanoi Punikille:

- Tiedätkös, ystäväni. Näyttää muuten vähän siltä että se sinun puolesi sitten pitkässä juoksussa peri sittenkin voiton vaikka sen varsinaisen rähinän me valkoiset voitettiinkin. Täällähän on nimittäin haalarit päällä kulkevaa väkeä ihan pilvin pimein. Eikös ne nyt kumminkin duunareita ole ja kun tässä on vappujuhlakin menossa niin liekö tuo sellainen työväenluokan voittoa juhlistava puku?

Punikki vastasi puolestaan:

- Joo, minä olen pannut tuon saman merkille. Tosin ihmettelen sitä että valtaosa noista duunareista näyttää olevan melko nuoria naisia. Miehiä on haalareissa yllättävän vähän. Tuossa näyttää noita haalarinaisia tulevan muutama ja yhdellä ainakin näkyy olevan vasemmistoliiton merkki rintapielessä. Se vasemmistoliitto on käsittääkseni se nykyinen vasemmistopuolue. Jos kysyttäis heiltä… anteeksi neiti, voisitteko kertoa meille nykyisestä suomalaisen työmiehen tilanteesta? Me kun ollaan oltu pitkään… tota noin… ulkomailla.

- Mitäs tyyppejä te oikein olette? Menitte ja määrittelitte sukupuoleni törkeän maskuliinisilla ennakko-oletuksilla. Ja muutenkin puhuitte sovinistista paskaa. Työmies? Miten niin vaan mies? Haistakaa kuulkaa oletettu sukupuolielin.

Naispuoliset haalareissaan kulkevat duunarioletetut poistuivat niskojaan nakellen ja sekä Punikki että Lahtari ihmettelivät hieman saamaansa tylyä vastakaikua. Kohteliaita ja tiedonhaluisiahan tässä vaan pyrittiin olemaan. Heitä kohti oli tulossa jälleen samanlainen naisporukka mutta Punikki älysi pyytää Taivaalliselta Älypuhelimelta pikabriiffauksen. Sen turvin hän yritti sitten onneaan uudestaan:

- Päivää, arvoisat henkilöoletetut. Voisitteko kertoa meille nykyisestä suomalaisen työhenkilön tilanteesta? Me kun ollaan oltu pitkään… no… ulkomaankomennuksella.

- Suomalainen työhenkilö tukee kaikin mahdollisin keinoin vapaata kansainvälistä liikkuvuutta ja vastustaa yhtä lailla kaikin mahdollisin keinoin sitä, että kehitysmaalaista maahanmuuttoa pyritään rajoittamaan. Ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa eikä sellaiset keinotekoiset asiat kuin rajat tai taloudelliset resurssit voi eikä saa sitä estää. Meillä on tilaa, meillä on varaa ja meillä on velvollisuus. Tämä on prioriteetti. Ja työhenkilöt kannattavat ehdottomasti sitä että translaki on saatava välittömästi voimaan!

Punikki raapi hieman päätään. Translaista hän ei oikein osannut kysyä. Se tuli ehkä venäjän kielen sanasta transport ja meinasi vissin joitain kuljetus- ja tullisysteemeitä. Toivottavasti. Ehkä hänen oli parempi olla kysymättä ja ennen kaikkea tietämättä. Mutta kun tyttösen selvitys jäi joka tapauksessa hieman epäselväksi niin hän pyysi hieman täsmennystä:

- Niin tota… mutta kun minä en oikeastaan kysynyt tuota. Minkäslainen on se tavallisen suomalaisen, siis suomalaisen työläisen asema? Sellaisen kun tekee, no, niinkun työtä.

- Jaa… ei me oikeastaan siitä niin tiedetä… kun ei meidän piireissä niitä oikein liiku.

- Niin mutta mehän ollaan Kalliossa ja tämä jos mikä on työläiskaupunginosa.

Haalarit päällä kulkeva eikä ehkä niinkään duunareihin itsensä lukeva tyttöporukka räjähti nauruun:

- Työläiskaupunginosa! Toi oli paha. Oletteko te karanneet tänne jostain sisällissodan ajoista?

- Tavallaan joo… mutta kun teillä on nuo haalarit päällä niin missäs hommissa te oikein olette?

- Hommissa? Me missään hommissa olla. Me ollaan yhteiskuntatieteitten opiskelijoita Helsingin Yliopistosta. Minä itse opiskelen uhriutuvaa feminististä tilastovääristelytutkimusta.

- Jaa, tota noin anteeksi aiheuttamamme häiriö. Jos me tästä jatketaan matkaa.

Nuoret yhteiskunnallisesti valveutuneet naiset jatkoivat matkaa ihmetellen että mitähän hyypiöitä nuokin olivat. Vieläkö tommosia on olemassa? Mistähän Takahikiän Perähikiältä nuo on tänne eksyneet? Punikki näytti sekä ihmettelevältä että perinteisen suomalaiskansallisesti vittuuntuneelta. Suomalaisen miehen perusvitutushan on tunne joka on kautta historian yhdistänyt kaikki yhteiskuntaluokat. Lahtari puolestaan huomasi että vastaan tuli taas uusi haalariporukka mutta yhdellä naisista oli rinnassaan kokoomuksen pinssi. Sehän oli se nykyinen oikeistopuolue. Hän totesi että jospa hän kyselisi:

- Anteeksi häiriö, mutta voisitteko kertoa minkälainen on kansallismielisen ja isänmaallisen ihmisen nykytilanne Suomessa?

Nuoret naiset katsoivat Lahtaria hieman hämmentyneenä mutta vastasivat kuitenkin.

- Jaa… eihän niitä semmosia enää olekaan kuin jossain perussuomalaisissa. Ja nehän on natseja kuitenkin kaikki. Onhan kuitenkin selvää että Suomen itsenäisyys on jotain vanhojen mummojen ja äijien horinaa eikä suomalaisten ja ennen kaikkea uussuomalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta voi pitää yllä millään muulla kuin aina vain lisääntyvällä integroitumisella Euroopan Unioniin.

Lahtari puolestaan raapi päätään ja pyysi sitten täsmennystä:

- Tuota… mikäli minä nyt olen ollenkaan kärryillä niin eikös se sellainen tarkoita nimenomaan itsenäisyyden menettämistä ja käskyvallan siirtämistä ulkomaille? Ja kun meillähän oli… siis tota noinniinkun esi-isillämme se idea oli just päinvastainen.

- No sinähän ihme tyyppi olet. Taidat olla niitä Putinin trolleja. Painukaa jonnekin vitun Hommaforumille minne te kuulutte. Ja jääkää sinne.

Lahtari totesi että taitaa olla parempi olla kyselemättä yhtään mitään. Kun nämä nuoret naiset olivat poistuneet hän totesi Punikille:

- Jos et ymmärrä sinä niin en ymmärrä minäkään. Nyt olis kyllä kaljan paikka. Taivaallinen Älykännykkä, annapas vinkkejä.

- Viisikymmentä metriä tätä katua eteenpäin on pieni kuppila. Siellä myydään raikasta Tsuhnan Kostoa, joka on maustettu transfobisella slurrilla. Luulen, että pitäisitte siitä.

Toverukset siirtyivät kohti kuppilan ovea josta tuli samalla ulos muutama hupparipäinen nuori jätkä jotka virittelivät joitain huiveja naamansa peitoksi. Niillä näytti olevan joitain astaloitakin mukanaan ja niitä näytti olevan viereisessä puistossa enemmänkin, kymmenkunta kappaletta ja ne näyttivät pitävän kovaa meteliä. Lahtari kysyi Taivaalliselta Älykännykältä:

- No mitäs jätkiä nuo sitten ovat?

- Ne ovat aktivisteja. Ainakin omasta mielestään. Antifan porukkaa ja anarkisteja. Ne meinaavat mennä räyhäämään ja häiritsemään kansallismielisten vapputapahtumaa.

Punikki kysyi puolestaan:

- Jos nyt tuon oikein ymmärsin niin ovatkos nuo sitten niitä duunareita?

- Etpä ymmärtänyt sitten sinne päinkään. Tulee muistaa, että vuoden 2018 Suomessa duunarit ovat haalarit päällä arkena ja yliopistoihmiset puolestaan vappuna. Tuo porukka on osittain yliopisto-opiskelijoita, osa elää vanhempiensa rahoilla ja osa huilailee muuten vaan yhteiskunnan tuella.

- No mitä ne niin kuin sitten haluavat?

- Noo… sinänsä ne sanovat olevansa nimenomaan työväen asialla. Mutta lähinnä ne ovat semmosia elämäntaparäyhääjiä jotka leikkivät partisaania turvallisissa ja valvotuissa olosuhteissa. Särkevät ikkunoita, polttavat autoja ja käyvät ihmisten kimppuun jos niillä on viisinkertainen ylivoima.

- Siis sinä älyhärpäke meinaat sitä että nuo lähtevät riekkumaan ihan tavallisille ihmisille eikä poliisi tee niille täällä mitään?

- Juuri sitä minä meinaan. Tää on nykyaikaa Suomessa vuonna 2018.

Punikki raapi hieman parransänkeään. Lahtari joi Tsuhnan Kostonsa loppuun. Hänenkin ilme kertoi että mitta alkaa olla täynnä. Sitten Lahtari katsoi ikkunasta ulos ja vinkkasi:

- Hei… katopas… tuollahan on naamiaistarvikeliike. Ja katsos mitä siellä on…

- No jumalauta… tässähän päästään kohta tunnelmaan… mennään ja pannaan toi ikkuna pieniksi ja otetaan noi vermeet päällemme.

- Ei tartte. Käytetään Taivaallista Älykännykkää.

- Hä? Eihän sillä ikkunoista läpi pääse.

- Kyllä vaan pääsee. Minä tutustuin siellä Taivaassa pari vuotta sitten yhteen edesmenneeseen Oulunsalosta kotoisin olevaan ohjelmoijaan. Se harrastaa niitä samoja juttuja Taivaassakin ja huomasi Taivaallisessa ohjelmassa pienen bugin jolla tään älyhärpäkkeen käyttömahdollisuudet lisääntyvät huomattavasti. Heppu opetti mulle sen bugin käytön… ootas… napu napu naputi ja vielä kerran napu…

Yhtä-äkkiä toverusten päällä oli punaisten ja valkoisten univormu.

- Lähdetääs hieman jututtamaan noita ”työläisiä” vai mitä perkeleen kakkivisteja ne väittivät olevansa.

Punikki ja Lahtari kävelivät viereiseen puistoon jossa niin sanotut aktivistit olivat virittelemässä kemiallisesti kohotettua taisteluhenkeä. He huomasivat paikalle ilmestyneet kaksi miestä ja koska huomasivat olevansa kymmenen kahta vastaan he totesivat uhoavalla äänellä:

- Mitäs vitun jätkiä te ootte?

Lahtari otti käteensä Taivaallisen Älykännykkänsä, aktivoi jälleen bugin ja sanoi:

- Tilaus Taivaasta. Tarvitaan kaksi tukevaa pajukeppiä, kymmenen pistolapiota sekä häive- ja pakenemissuoja puolen hehtaarin alueelle tästä paikasta.

- Kuitti: tilatut tavarat tulevat välittömästi ja suoja on aktivoitu.

Punikki ja Lahtari katsoivat toisiinsa julmasti hymyillen ja totesivat:

- Pannaan sitten saatana vähän meininkiä…

- Täällä Yleisradion puoli yhdeksän uutiset, hyvää iltaa. Vapun vietto on maassamme edennyt pääosin rauhallisesti mutta Helsingissä viranomaisia askarruttaa outo episodi. Kymmenen vasemmistoaktivistia oli joutunut kertomansa mukaan kahdeksi tunniksi kahden – sisällissodan ajan punaisen ja valkoisen osapuolen univormuihin pukeutuneen – miesoletetun panttivangiksi ja kiduttamaksi.

- Aktivistien mukaan miehet olivat ensiksi antaneet heitä ensiksi selkään pajukepeillä ja sen jälkeen pakottaneet heidät kahden tunnin ajan kaivamaan ojaa lapioilla. Mysteeriksi asian tekee se, ettei kukaan ulkopuolinen huomannut kyseisessä puistossa tapahtuneen mitään mutta poliisin antamien tietojen mukaan puistossa on kaivettu seitsemän metriä pitkä oja, jokaisen aktivistin pakarat ovat pahoilla paukamilla ja heillä kaikilla on yllättävän ruumiillisen työn aiheuttamia rasitusvammoja. Lisäksi jokaisen voidaan todeta olevan pahasti traumatisoitunut.

- On myös esitetty teoriaa joukkohallusinaatiosta mutta jokainen aktivisti on poliisin toimesta testattu. Aktivisteista löytyi tavallista alkoholia, kannabista sekä erilaisia amfetamiinijohdannaisia mutta ei minkäänlaisia varsinaisia hallusinogeenejä. Aktivistien mukaan kidutus oli kestänyt kaksi tuntia ja sen jälkeen nuo kiduttajat olivat yksinkertaisesti kadonneet kuin tuhka tuuleen. Poliisi etsii miehiä aktiivisesti ja hetken kuluttua näytämme teille valvontakameran kuvia joissa mahdolliset rikolliset näkyvät. Sisäministeri Kai Mykkänen on todennut, että väkivaltaa vastustavien väkivaltaisten aktivistien turvallisuus on yksi yhteiskunnan ja virkakoneiston tärkeimmistä prioriteeteista eikä poliisi lepää ennen kuin syylliset ovat löytyneet. Yle uutiset seuraa tilannetta ja kertoo mikäli työkiduttajista saadaan havaintoja.

Samaan aikaan kun suomalaiset viranomaiset etsivät kuumeisesti kahta selkäsauna- ja lapiotyöterroristia kyseiset henkilöt olivat jo Taivaassa ja istuivat varsin nolon näköisinä Pyhän Pietarin toimistossa. Pietari katseli Taivaallisesta Läppäristään tallennetta Punikin ja Lahtarin edesottamuksista Helsingissä ja siirsi sitten katseensa kahteen pää painuksissa istuvaan toverukseen.

- Jaahah, poijjaat… teillä sitten lähti se homma vähän lapasesta.

Lahtari totesi tähän:

- No joo… kyllähän siinä vähän niin pääsi käymään… mitäpä sitä selvää asiaa kieltämäänkään… se oli se kulttuurishokki vaan jotenkin liian suuri… paloi päreet niin kertakaikkiaan…

Punikki jatkoi:

- Mitenkäs… kun lomaehtoja rikottiin niin tulikos meille sitten Helvettiin lähtö?

Pyhä Pietari rapsutteli paksua partaansa ja vastasi hymyillen:

- Noo… ei ny kumminkaan. Mutta se heppu joka hakkeroi Taivaalliset Tietokoneohjelmat saa kyllä parin viikon komennuksen alakertaan hiilenlapiointiin. Sitä kun ei katsota täällä oikein hyvällä. Mutta teille tulee kumminkin sadan vuoden lomakielto. Tästä juteltiin Äijän kanssa ja hän ymmärtää kyllä sinänsä teidän touhujanne.

- Kuinkas? Meillähän lähti mopo käsistä niin kerta kaikkiaan.

- No joo, mutta se on ymmärrettävää. Se kulttuurishokki. Mutta kun tilanne on semmonen, että Taivaan Peruskirjassa on pienoinen bugi itsessäänkin.

- Mikäs se on?

- No se, että ihmisellä on vapaa valinta. Se on ihan perusasia josta ei tingitä. Se toimi ihan hyvin silloin kun elettiin kyläyhteisöissä ja ihminen saattoi muodostaa mielipiteensä näkemänsä perusteella ja omaa järkeä käyttäen. Mutta sitten tuli se valtamedia ja sillä perkeleellä kun on taipumus keskittyä aina yhden vallitsevan totuuden näppeihin. Sen seurauksena ihmisille syötetään siellä Suomessakin ihan utopistista tuubaa ja kun niillä ei ole oikein muutakaan tiedonlähdettä niin sen seurauksena on sitten tuo kävelevä ja puhuva kissan oksennus minkä tekin näitte siellä Helsingissä. Ei teitä voi liikaa syyttää. Totta kai tolkullinen ihminen vuodelta 1918 polttaa päreensä Helsingissä vuonna 2018. Niin että vaikka lomarikkomus tehtiin niin Äijä päätti että nyt saa armo käydä oikeudesta.

- No tota… mitäs me nyt tehdään?

- Menette tietenkin takaisin Taivaan iloon ja riemuun.

- Vaan voitaiskos me anoa kuitenkin lomaa sinne Persaukistenniemen mökkikylään? Sieltä kun ei kuolemattomat sielut pääse karkuun.

- No, pannaan harkintaan. Menkääs poijjaat nyt…

Punikki ja Lahtari poistuivat toimistosta helpottuneina. Pyhä Pietari katseli vielä kertaalleen tallenteen jossa he antoivat niin sanotuille aktivisteille selkäsaunan paljaalle perseelle ja pakottivat ne sitten lapiohommiin. Hän hymyili ja myhäili itsekseen.

Olivat ne vaan aika velikultia…

TOISTUVA ENSIMMÄINEN KERTA

Hotellin respassa törmättiin taas kertaalleen uutiseen jonka otsikko on ”Alaikäiset aseistautuneet ryöstäjät piinaavat helsinkiläisiä”. Uutisessa tarkennetaan että ”omaisuuden saamiseksi uhreja on uhattu teräaseella, kaasutettu tai kaadettu maahan ja potkittu”. Niin media kuin poliisi eivät kerro, että ketkähän näitä rikoksia mahtavat tehtailla mutta vanhan kokemuksen mukaan voi todeta, että mikäli kyseessä olisi kantasuomalaiset niin se ilmoitettaisiin aivan varmasti. Tästä voi jokainen tehdä omat johtopäätöksensä.

Mikä asiassa on silmiinpistävää on se, että eiväthän nämä ryöstöt ole välillä minnekään hävinneet. Mutta silloin, kun niitä tulee kerralla niin paljon että uutiskynnys on pakko ylittää, niin sekä media että poliisi ilmoittavat asiasta niin kuin se olisi tapahtunut ensimmäistä kertaa ja ovat sitten kovasti hämmästyneitä. Ilmiötä voidaan verrata siihen että talvi yllätti taas kerran pääkaupunkiseudun autoilijat.

Tämä uutisointitapa on tietysti ymmärrettävää. Kun kerrotaan ryöstöaallosta niin kuin se tapahtuisi ensimmäisen kerran niin samalla nollataan kaikki aikaisemmin tapahtuneet ryöstöaallot ja piilotetaan se tosiasia että kyseessä ei ole enää vika vaan ominaisuus. Ominaisuus, jota niin media kuin virkakoneisto on ollut edesauttamassa väittämällä kerta toisensa jälkeen ettei mitään ongelmaa ole olemassakaan.

Onneksi poliisi kuitenkin antaa uhatuille kansalaisille hyviä ja lähes yhtä toimivia neuvoja kuin mitä oli Ylen kuuluisa raiskauksenestovideo. Eli:

”Paina mieleesi epäiltyjen tuntomerkit sekä poistumissuunta ja jos mahdollista, ota kuva epäillyistä”.

Sillä kännykällä joka sulta just pöllittiin?

Jäädäänpä odottelemaan seuraavaa ensimmäisen kerran tapahtuvaa ryöstö- ja väkivalta-aaltoa.

URAKKATARJOUS

Naakkamon paperitehtaan henkilöstöpäällikön toimiston odotushuoneessa istui mies, josta näki selvästi että hänen toimenkuvaansa ei varsinaisesti kuulunut toimistoissa istuminen. Mies tunnettiin nimellä Teuvo Työman ja hän omisti pienen Teuvon Tärppi & Temmellys-nimisen huolto- ja korjausfirman. Teuvo tunnettiin reiluna miehenä ja työnantajana joka ei antanut omienkaan korjaustaitojensa ruostua vaikka firman pyörittäminen veikin oman aikansa. Tuolle miehelle haalarit sopivat selvästi kravattia paremmin. Paperitöistä sinänsä vastasi pääosin hänen vaimonsa Tilta. Normaalisti Teuvon Tärppi & Temmellys työllisti viisi miestä vakituisesti mutta kun tiedossa oli suurempi urakka hän saattoi palkata tilapäisesti kaikkiaan viidentoista miehen porukan.

Sellaista urakkaa Teuvo kalasteli nytkin. Naakkamon paperitehtaan kakkoskone lyötäisiin pian kuukaudeksi seisokkiin. Paperimiehet olisivat sillä aikaa jossain koulutuksessa josta Teuvo ei ollut ottanut sen tarkemmin selvää sillä eihän se hänen hommiinsa liittynyt. Se sen sijaan liittyi että tilatut huoltotyöt olivat juuri niitä mihin hänen firmansa oli erikoistunut ja saanut työnsä laadusta hyvän maineen. Näitä huoltourakoita Teuvon firma oli tehnyt tänne paperitehtaalle aikaisemminkin ja hän oli varsin varma että tapaaminen henkilöstöpäällikön kanssa olisi lähinnä asioista sopimista ja urakkasopimuksen allekirjoittamista.

Mutta jokin tässä toimistossa oli muuttunut viime kerrasta. Yleensä henkilöstöpäällikkö Heikki Völehmäinen oli pitänyt toimistonsa oven auki jollei hänellä ollut jotain vierasta asioimassa. Mutta nyt ovi olikin kiinni ja ovenpieleen oli tulleet ihan jonotusvalot jotka paloivat tällä hetkellä punaisella. Ja nimikylttikin oli muuttunut. Jokos se Heikki oli päässyt eläkkeelle? Ei se kyllä niin vanha ollut…

Valo muuttui vihreäksi ja odotushuoneessa työskentelevä sihteeri sanoi Taunolle:

- Henkilöstöpäällikkö ottaa nyt vastaan.

Teuvo käveli ovelle, aukaisi sen ja huomasi että toimistopöydän takana istui nuori, noin 35-vuotias jakkupukuinen nainen joka kätteli häntä vain puolittain seisten ja äärimmäisen löysällä, niin sanotulla akateemisella kädenpuristuksella. Löysäkätinen henkilöstöpäällikkö esitteli itsensä:

- Niin päivää, toimitusjohtaja Työman. Minä olen Leilia Jankuttat, Naakkamon paperitehtaan uusi henkilöstöpäällikkö.

Tauno kaiveli muistinlokeroistaan sitä jostain ohimennen kuulemaansa uutista jonka mukaan valtiovalta oli laittanut kaikkiin suuriin yksityisyrityksiin jonkunlaisen naisjohtajiin kohdistuvan kiintiöpakon. Oliko se peräti 50 pinnaa? Taisi olla niin, että hän näki tuon lainmuutoksen seuraukset edessään.

- No päivää vaan. Tuota, onkos se Völehmäisen Heikki jäänyt eläkkeelle kun on henkilöstöpäällikkö vaihdettu? Eihän se Heikki minun mielestäni vielä kuuttakymmentäkään…

- Hänet on siirretty yksityisen sektorin naisjohtajakiintiölain perusteella toisiin tehtäviin muualla paperitehtaan palveluksessa.

- Jaa… olettekos te muuten tulleet näihin hommiin joltain paperitehtaan toiselta osastolta tai muilta teknisiltä aloilta jos passaa kysellä?

- Enhän toki. Minä olen yhteiskuntatieteitten maisteri Helsingin Yliopistosta ja työskennellyt aikaisemmin kehitysmaatutkimuksen laitoksella yksityiskohtiin takertuvana tutkijana.

- Jassoo vai silleen… ei kyllä noilla hommilla oikein tämän paperiteollisuuden eikä huoltohommienkaan kanssa ole tekemistä.

- No ei varsinaisesti ole niin, mutta kun tuo laki pantiin voimaan sen verran nopeasti niin siinä jouduttiin vähän improvisoimaan kun päteviä varsinaisia työhön liittyvien alojen naisjohtajia ei ollut likimainkaan tarpeeksi tarjolla ja naisjohtajia piti kuitenkin lain vaatimuksesta palkata. Niinpä päädyttiin käyttämään yhteiskuntatieteilijöitten yleislaajaa kokemusta ja ennen kaikkea näkemystä. Ja enhän minä suinkaan sanonut ei hyvin palkatulle yksityissektorin varmalle työpaikalle. Vaan käydäänpä läpi tätä urakkatarjoustanne. Niin juu ja istukaa toki, eihän tämä ole mikään kuulustelu.

Ei ehkä niinkään kirjasivistyneenä mutta kuitenkin hyvän kasvatuksen saaneena miehenä Teuvo istui vieraassa paikassa vasta kun siihen sai luvan. Henkilöstöpäällikkö Jankuttat kaivoi tarvittavat paperit mapista esille, ryki hieman virallista köhää ja aloitti:

- No niin… minä olen saanut tietooni että teidän firmallanne on erittäin hyvä maine jo pitkältä ajalta. Ja kun kävin läpi… tai no, siis kun toi sihteeri kävi tarjoustanne läpi – hän kun niitä minua paremmin ymmärtää, enhän minä niistä juurikaan  –  niin hän totesi että teidän tarjouksenne on kyllä kaikin puolin kohtuullinen ja reilu.

- No sehän on mukava kuulla. Eiköhän ruveta sitten vaan raapustamaan puumerkkejä paperiin niin päästään töihin? Mulla varsinkin tilapäispalkatut kaverit odottavat tätä urakkaa kuin lehmä kevättä.

- Valitettavasti se ei käy päinsä. Teidän tarjouksenne on pakko hylätä.

- Hä? Miksikäs? Kaikenhan pitäisi olla kunnossa.

- Mutta kun ei ole. Teidän työporukallanne ei ole kaikkia tehtävään vaadittavia lakisääteisiä työtutkintoja suoritettuna.

- Ja kyllä muuten tasan on. Minä olen hankkinut porukalle joka ristuksen kortin mitä vaaditaan. Niitä on jo miehillä semmonen läjä ettei lompakkoon mahdu. Viimeisenä hankin niille ne uusimmat vaaditut eli kuivan maan snorkkelisukelluskortin sekä vasemman käden työkalujen käyttökortin.

- Niin mutta kun on tullut uusia vaatimuksia. Valviran taholta.

- Tarkalleen sanoen mitä?

- No jos käydään näitä yksi kerrallaan läpi niin ensimmäisenä on tullut tämä suurtyömailla tapahtuvan ekologisen polttoaineenkulutuksen kurssi. Siinä opetetaan työntekijöille sitä kuinka polttoaineen kulutusta minimoidaan kevyellä kaasujalalla sekä opetetaan vaihtoehtoisia, puhtaaseen lihasvoimaan sekä ramppeihin perustuvaa polttoaineen säästöä. Tarkoituksena on tietenkin se, että suuret yritykset osallistuvat näin omalta osaltaan välttämättömiin ilmastotalkoisiin. Täytyyhän se maailma sentään pelastaa, kyllähän tekin sen ymmärrätte. Näitä kursseja vetää Radanvarsikaupungissa TraFin valtuuttamana laki-insinööritoimisto Kuitti & Kepponen. Kurssi kestää viisi työpäivää ja hinta on 800 euroa per henkilöoletettu.

- Jaa. No minun mieheni osaavat ihan varmasti ajaa muutenkin ihan mitä tahansa missä on pyörät tai vaikka telaketjut mutta tuo meidän urakkamme on kylläkin hallitiloissa ja siellä liikutaan enempi sähkötrukeilla.

- Niin mutta se kurssi on silti käytävä. Siitä on päätös.

- Niin että ihan päätös. Ihan niin kuin olisin kuullut tuon joskus ennenkin. Olikos muita?

- No johan nyt toki. Sitten on tämä suurtyömailla tapahtuvan oikeaoppisen ekologisen kierrättämisen kurssi. Ja minun täytyy kyllä henkilökohtaisesti ihmetellä että miksi tällaista kurssia ei olla aikaisemmin vaadittu. Täällä kaikki roju survotaan sekajätteeseen. Ymmärrän kyllä että tällaisissa suurissa mittakaavoissa tapahtuu aika ajoin pieniä erehdyksiä mutta kun olen kiertänyt tehdasta niin kyllä se holtittomuus on suoranaista asenteellista kiusantekoa. Roskiksissa on sekaisin niin elintarvike-, paperi-, pahvi- kuin muovijäte. Aina. Joka kerta kun olen käynyt tarkistamassa. Täällä ei näytetä ajattelevan valtamerten valtavia muovilauttoja ollenkaan. Tyhjät maitopurkitkin on sotkettu roskiin vaikka ne voitaisiin aivan hyvin kierrättää.

- Vai että roskiksia dyykkaamalla ihan…  hjuu… ne muovilautat taisivat kyllä olla ihan eri meressä kuin Itämeressä. Ja jos maitopurkeista muuten puhutaan niin ei täällä Naakkamossa ole niille mitään kierrätystä. Ne menee silputtuna sekajätteeseen joka tapauksessa. Niin että miksi nähdä vaivaa?

- Ehkä niin mutta ajatus siinä onkin se tärkein. Tätä pakollista kurssia järjestää Naakkamossa Ympäristöministeriön valtuuttamana Vihreä Ekopiste Oy, se kestää viisi vuorokautta ja hinta on 800 euroa per henkilöoletettu.

Toimitusjohtaja Teuvo Työman teki puolittaiseen nyrkkiin puristetulla kädellä, kielellä ja poskellaan tiettyä symbolista elettä jonka merkitys oli useimmille selvä. Sitten hän huokasi ja kysyi:

- No olikos nää jo tässä sitten?

Henkilöstöpäällikkö Leilia Jankuttatin punehtunut naama kertoi että Teuvon symbolinen ele ei ollut hänellekään täysin vieras. Mutta rauhallisella äänellä hän vastasi:

- Eihän toki. Seuraavaksi on työpaikkojen huomaavaisen yleissensitiivisen käyttäytymisen kurssi.

- Saisinko saman suomennettuna, kiitos.

- No, työpaikoillahan on tai ainakin voi olla useampia sukupuolia, useampia seksuaalisia suuntautuneisuuksia sekä erilaisia sukumonioita että niitten yhdistelmiä. Lisäksi työpaikoilla voi olla etnistä diversiteettiä. Tällä kurssilla opetellaan sitä että suomalainen miesoletettu työntekijä oppii olemaan työpaikalla niin, ettei hän jatkossa vahingossakaan loukkaa muita sukupuolia ja sukumonioita, etnisiä henkilöoletettuja ja ennen kaikkea niitä ihmisiä jotka tapa- tai ammattiloukkaantuvat heidän puolestaan. Tässä kursissa hänet koulutetaan ymmärtämään, hyväksymään ja arvostamaan muita kulttuureja ja, tota noin, entiteettejä. Ja ymmärtämään että hänen suomalainen arvokonservatiivinen heteroseksuaalinen kulttuurinsa – jota ei ole sinänsä olemassakaan – tulee väistää mahdollisessa konfliktitilanteessa. Tai edes sen uhassa. Tai edes sen uhan kuvitelmassa. Joka kerta. Tämä kurssi on kyllä myös ehdottoman tärkeä. Minulla on nimittäin suuntamikrofoni ja olen sillä kuunnellut mitä nuo paperisällit pulisevat keskenään. Jos ne puheeksi kutsuttavat iljettävyydet julkaistaisiin internetissä niin kuulusteluissa olisi joka jätkä.  Ja se olisi niille ihan oikein.

- Oletan, että tätäkään ei voi opiskella kirjekurssina vaan siihen on tarjolla vain ja ainoastaan maksullista koulutusta?

- Oletat oikein. Lähin koulutus on Radanvarsikaupungissa ja sitä tarjoaa Täsmennetyn Yhdenvertaisvaltuutetun valtuuttamana paikallinen Refugee hospitality & muut härpäkkeet Club. Koulutus kestää viisi vuorokautta ja…

…juu, maksaa 800 euroa per henkilöoletettu. Ja nähtävästi paperipuolen jätkien tissikalenterit revitään pois seiniltä.

- Tiedätkös, on revitty jo. Ja olen tilannut niitten tilalle virallisesti hyväksytyn apurahataiteilijan suunnittelemia virallisesti hyväksyttyjä suvaitsevaisia ja ketään loukkaamattomia kalentereita.

- Uskon, että ne paperipuolen jätkät ovat kovasti mielissään näistä kalentereista. Mutta oletan että tämän olennaisesti paperilinjan huoltamiseen liittyvän koulutuksen lisäksi ei vaadita sentään enää muuta.

- Mutta toimitusjohtaja Työman! Totta kai vaaditaan. Ja tämä olisi ehkä se tärkein. Eli sosiaalisen median vastuullisen käytön kurssi.

- Öö… öö… brrgele… ai… ai… totanoin mitähän vittuoletettua se kenellekään kuuluu mitä niin minä kuin mieheni vapaa-ajalla netissä teemme?

- Mutta sehän se vasta kuuluukin. Katsokaas, toimitusjohtaja Työman, tämä koko kompleksihan on satojen miljoonien eurojen arvoinen. Eihän tänne voida laskea työskentelemään jotain mieleltään epävakaata viha-ajattelijaa tai edes sellaisen ajattelun hyväksyjää. Olen muuten kartoittanut Aalto-yliopiston ohjelmalla hieman niin teidän itsenne kuin työporukkanne facebook-käytöstä ja siinä peukutusten määrä nationalistisiin vihakirjoituksiin on suorastaan hälyttävän suuri. Sen sijaan suvaitsevaisia ajatuksia ei peukuteta ollenkaan. Siksi tämä kurssi on miehillennekin ehdottoman tärkeä ja viiden päivän koulutuksen jälkeen jokainen osallistuja vannoo viha-ajattelun vastaisen valan. Ja sitten olisi vielä vaadittavana kurssina…

- Joo, annas olla jo. Anskumä vähän laskeskelen. Viistoista miestä kertaa neljä kurssia kertaa 800 euroa… ootas… räplräplräpl… juu… toi tekee jo 48.000 euroa ja eihän ne miehet palkatta siellä kurssilla suostu istumaan. Eli mun pitää maksaa lisäksi kolmensadan päivän palkat ennen kuin jätkät pääsee vääntämään ensimmäistäkään mutteria. Joo, tää oli tässä. Minä vedän tarjoukseni pois. Minähän joudun maksamaan siitä että saan miehet töihin toisin sanoen teen persnettoa. Eikä se oikein ole tuon yrittämisen idea.

- Niin mutta tässä olisi ollut vielä terveellisen työpaikkaruokailun pakollinen kurssi…

- Se on mulla joo hallussa kyllä muutenkin. Minä lähdenkin tästä seuraavaksi snagarille vetämään lihiksen kahdella joulukinkulla ja otan sitten palanpainikkeeksi kevytcolan ettei tule liikaa kaloreita. Mikä muuten on se yrityskoon raja että se joutuu väkipakkopalkkaamaan niitä naisjohtajia?

- Öö… no se on sata työntekijää.

- No sittenhän mulla ei ole mitään hätää vielä. Minä en palkkaa kuin teoreettisesti viisitoista ja käytännössä viisi miestä kun minun täytyy nyt mennä sanomaan niille kymmenelle että hommia ei tullutkaan ja ne voivat palata takaisin peruspäivärahalle ja jollekin pakolliselle työhakemuksentäyttökurssille ettei tule karenssia. No, ei muuta kuin hyvää päivänjatkoa vaan.

Teuvo poistui omille teilleen ja henkilöstöpäällikkö Jankuttat tuumi että kyllä virallisesti pätevää henkilökuntaa on nykyisin niin hankalaa löytää. Kun oli vielä vähän kiire kumminkin. Kas kun tuo kakkoskoneen seisokki johtui siitä että sen kaikki miehet oli komennettu niihin koulutuksiin mitä Työmaninkin miehiltä oltaisiin vaadittu. Koulutukset ja samalla seisokki alkaisi kahden viikon kuluttua eikä tarvittavaa huoltoporukkaa sille ajalle oltu vieläkään löydetty.

Henkilöstöpäällikkö Jankuttat päätti olla huolehtimatta huomisesta. Tulihan se kumminkin ja hänen palkattu huomisensa oli joka tapauksessa lain turvaama. Hän suoritti lähes jokaisen tapaamisen jälkeisen rutiininsa eli aukaisi työhuoneensa ikkunat sepposen selälleen että Työmanin päästä nousseet hyvin lukuiset mustat pilvet saattoivat ajelehtia ulos. Pilvet nousivat taivaalle, yhtyivät, törmäsivät tavalliseen sadepilveen ja saivat aikaan Naakkamon kevään ensimmäisen ukkosen. Ukkosen aikana salama tappoi kaksi laitumella ollutta hevosta. Suomalaisen konservatiivisen miehen viha-ajattelu niitti jälleen kerran julmaa satoaan.

Sulkiessaan ikkunaa Jankuttat huomasi että pihalla käveli aikaisempi henkilöstöpäällikkö Heikki Völehmäinen. Kyseinen Völehmäinen oltiin siirretty paperitehtaan varaston avustavaksi päälliköksi. Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että Jankuttat piti palkata naiskiintiön myötä henkilöstöpäälliköksi. Ja toisekseen siksi että Völehmäistä tarvittiin varastolla. Sen kiintiöpäällikkönä kun oli nykyisin Jankuttatin hyvä ystävä Diureetta Öhöåöfors. Varastohommat eivät olleet Diureetan vahvinta aluetta sillä hän oli teoreettista naistutkimusta tutkivan teoreettisen tutkimuksen maisteri joten Völehmäistä tarvittiin varsinaisen työn johtamisessa. Diureetta täytti kyllä mukavasti kiintiön ja sai siinä ohessa mukavalla palkalla väsäillä väitöskirjaansa aiheesta ”käytännön ajattelun jarruttava vaikutus teoreettisessa todellisuuskuvassa”.

Kyllä meissä akateemisissa naisissa on tulevaisuus, tuumi Leilia Jankuttat ja jatkoi tärkeitä ja vastuullisia tehtäviään Naakkamon paperitehtaan henkilöstöpäällikkönä. Jonkunhan ne verorahat oli tienattava…

VANGITTU

Muuan mies passitettiin sitten eilen tutkintavankeuteen joka kestää (tällä hetkellä) 31.5. 2018 saakka. Kyseinen mies ei saa vastata häntä kohti esitettyihin syytteisiin vapaalta. Syytteet ovat varmasti kertakaikkisen hurjia. Ehkä ankarampia kuin kellään koskaan.

Pakkohan niitten on olla, sillä:

Suomessa sarjamurhista syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Suomessa törkeästä raiskauksesta syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Suomessa lapsen tappamisesta syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Suomessa korkean virkamiehen virkavelvollisuuden rikkomisesta syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Suomessa törkeästä parituksesta syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Suomessa törkeästä huumausainerikoksesta, törkeästä ampuma-aserikoksesta, räjähderikoksesta, rattijuopumuksesta, huumausaineen käyttörikoksesta ja kätkemisrikoksesta syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Suomessa terrorististen rikosten valmistelusta syytetty saa vastata syytteisiin vapaalta.

Mutta

Muuan mies, eli Ilja Janitskin ei saa vastata syytteisiin vapaalta. Syytteisiin jotka ovat pelkkää koreografiaa. Sillä hänen  rikoksensa on se, että hän perusti suositun nettijulkaisun joka käsittelee haittamaahanmuuton suomalaisille aiheuttamia ongelmia, sen myötä suomalaisiin kohdistuneita rikoksia sekä poliittisen eliitin ja valtamedian vastuuta tästä haittamaahanmuutosta. Nän ollen häntä on virutettu ns. eurooppalaisella pidätysmääräyksellä linnassa ja kotiarestissa Andorrassa, saatu lopulta kuskattua Suomeen ja hän istuu nyt vankilassa. Kysehän ei ole mistään muuan miehen tekemistä rikoksista vaan siitä, että valtakoneisto näyttää, ettei sitä saa arvostella. Ei varsinkaan perustellusti.

Suomessa sen kertominen että keisari on alaston on suurempi rikos kuin nuo ylempänä mainitut. Eikä jahti suinkaan lopu Janitskiniin. Valtakoneisto on ottanut tähtäimeensä myös nykyiset MV-median toimijat ja tarkoitushan on saada se kokonaan hiljennettyä. Joku voi tietysti tuumia, että MV sitä ja MV tätä mutta se on joka tapauksessa ainoana onnistunut tuomaan keisarin uudet vaatteet hyvin suuren lukijakunnan tietoisuuteen. Jos se hiljennetään, niin sen jälkeen hiljennetään yksi kerrallaan muutkin. Mikä seuraavaksi? Oikea Media? Hommaforum? PT-media? Ja lopulta me pikkukalat yksi kerrallaan?

Kunnes jäljellä onkin enää Terijoen uuden hallituksen äänenkannattajat. Jotka julistavat yhteen ääneen että totuus on viharikos.

PIMEÄT MAAT

Reunansyrjässä, joskus tuonnempana, aamuvarhaisella

Erään reunansyrjäläisen omakotitalon pihassa kaikui pikkulintujen laulama  jokavuotinen höyhenikkään lemmen ja uuden elämän innokas konsertti joka olisi saanut sokeankin hoksaamaan että taidetaan elää toukokuun jälkipuoliskoa. Tuohon konserttiin jota säestivät talon yläpuolella kohti pohjoista lentävät hanhiparvet ja auringon verhonraosta makuuhuoneeseen heittämään kirkkaaseen valoviiruun heräsivät myös kuuttakymmentä lähestyvä aviopari, Eino ja Liisa Juvonen. Herätessään molemmat ajattelivat iän myötä jäykistynyttä vartaloaan venytellessään että vanhaa dieseliä tarttee hehkuttaa ennen käynnistystä toisin kuin uutta bensakonetta mutta eihän heillä toisaalta ollut varsinainen kiire minnekään.

Eino nousi ensin, sanoen Liisalle sen mikä oli sanottu jo niin monena aamuna että venyttele sinä vielä vähän, niin minä laittelen tulet päälle ja kahvit kiehumaan. Keittiössä sijaitseva liesi oli vanha Högforsin rautainen liesi johon Eino alkoi viritellä tulia. Hänellä oli keittiön nurkassa valmiiksi telineellinen puita ja nurkassa oli laatikko johon oltiin tehty valmiiksi sytykkeitä ja revitty kuivaa tuohta. Tuli syttyi helposti ja liesi alkoi laulaa jatkuvasti muuttuvaa mutta silti aina samassa teemassa kulkevaa rätinän ja huminan lauluaan joka miellytti paikallisia ihmisiä jokaisessa talossa näillä selkosilla. Laulu tiesi lämpöä ja lämpö tiesi puolestaan elämää. Ennen rautaista liettä keittiössä oli ollut tavallinen sähköuuni mutta se oltiin viety ulkorakennukseen tarpeettomana jo aikaa sitten. Sähkönjakeluhan näille maille oli loppunut jo kolmisen vuotta takaperin.

Juvoset olivat olleet aikanaan hajulla tilanteesta ja muutettuaan Radanvarsikaupungista tänne Reunansyrjään he olivat todenneet, että heidän ostamansa talo oli muuten oikein heidän näköisensä mutta edelliset omistajat olivat olleet turhan optimistisia ja luottaneet pelkkään öljylämmitykseen. Sen lisäksi talossa ei ollut muuta varalämpöä kuin puulämmitteinen sauna. Nopeassa tahdissa taloon hankittiin sekä nyt itsekseen lauleleva liesi että olohuoneen puolelle Porin Matti.

Pari vuotta muuton jälkeen se odotettu ja ennustettava sitten tapahtui. Lähinnä maakunnan asemassa oleva Suomen valtio möi koko sähköinfransa ylikansalliselle Intergrid-yhtymälle käyttäen varsin alihintaan tehdystä kaupasta iskulausetta ”osa suurempaa, osa toimivampaa, osa varmempaa”. Tavallinen suomalainen kuluttaja oli jo aikaa sitten oppinut että varmaa oli vain sähkön hinnan ja ennen kaikkea sähkönsiirtomaksujen kohoaminen mutta tällä kertaa pirunviulu soi ihmisten akkunoiden alla entistäkin epävireisemmin sillä Intergrid jakoi maan kahteen sähkönsiirtoluokkaan. Ensimmäinen luokka koski keskustaajamia ja sielläkin sekä sähkön hinta että siirtomaksut nousivat reippaasti. Kun ei ollut kilpailua, saattoi markkinat hinnoitella miten lystäsi ja Intergrid kyllä lystäsi. Se oli kansainvälinen pörssifirma jonka tehtävänä oli vain tahkota sijoittajilleen mahdollisimman suuren määrän rahaa. Se ei tuntenut isänmaata, valtiota eikä kansalaisia.

Kakkosluokka koskikin sitten haja-asutusalueita ja se kirpaisi Reunansyrjääkin tosi pahasti. Sekä sähkön hinta että siirtomaksu nousivat jo itsessään kipukynnyksen yli ja lisänä – kamelin selän katkaisevana paksuna pöllinä – oli erillinen linjanhuoltomaksu. Reunansyrjässä kokoonnuttiin tyhjentyneelle koululle, laskettiin lukuja sekä jonoon laitettuja pennejä ja todettiin että no can do. Raha ei kerta kaikkiaan riitä koko kylän sähköissä pitämiseen. Päätettiin perustaa sähköosuuskunta joka yhteisvastuullisesti kustansi sähkölinjan ylläpidon kylän ydinkeskustaan, toisin sanoen kyläkauppaan, vanhaan apteekkirakennukseen sekä vanhaan seurakuntataloon jossa toimi kylän yhteinen lihan- ja kalankäsittely- sekä säilömiskeskus. Siihen pisteeseen loppuikin sitten valo Reunansyrjässä ja siirryttiin Pimeille Maille. Termi oli tullut hyvin nopeasti käyttöön ympäri Suomen ja sitä ei tarvinnut selittää edes yksinkertaisille. Katuvalot olivat kadonneet jo aikaisemmin koska Radanvarsikaupunki – johon Reunansyrjäkin oli jo pitkään kuulunut – ei enää kustantanut syrjäseudun katuvalaistusta ja nyt sähkövalo muuttui harvinaiseksi yksityisasunnoissakin. Niin öljy- kuin valopetroolilamput olivat palanneet. Välttämätön mylly saatiin toimimaan läheisessä Jätkimänjoessa talkootyönä. Lupia ei kyselty miltään elinkeinoasiamieheltä. Niitten aika oli ohi.

Koska hyvin moni reunansyrjäläinen oli perusturvalla elävä pitkäaikaistyötön, otti tämä järjestely lompakolle kovasti kipeää, mutta raha maksettiin mutisematta. Nuo muutamat paikat olivat elintärkeitä ja ne oli pakko pitää toiminnassa. Ilman tuota kaupalle tulevaa sähkölinjaa täällä siirryttäisiin suoraan 1800-luvulle. Tilanne aiheutti toimenpiteitä myös Juvosilla joilla oli vielä jonkun verran säästöjä jäljellä. Katolle asennettiin aurinkopaneelit ja taloon hankittiin aggregaatti. Selvää oli, että normaali sähkönkäyttö jäisi murto-osaan entisestään. Myös öljylämmityksestä oli aika luopua ja siirtyä pelkkään puulämmitykseen.

Myös Juvoset olivat olleet useamman vuoden työttömänä. Liisa oli ollut kouluterveydenhoitaja Naakkamossa mutta kun suomalainen terveysjärjestelmä, vanhustenhoito ja valtaosa sosiaalipalveluksista SOTE 3-uudistuksen myötä yksityistettiin ja  myytiin kokonaisuudessaan ylikansalliselle MEDECO-suuryritykselle se tiesi Liisan töitten loppumista. Kouluterveydenhoitajista luovuttiin tarpeettomaksi ja ennen kaikkea tuottamattomaksi määriteltyinä kokonaan ja Naakkamon terveysaseman toiminta siirrettiin kokonaan Radanvarsikaupunkiin. Se tiesi samalla lähtöpasseja monelle yli-ikäiselle terveysalan ammattilaiselle. Tässä tapauksessa kävi ilmi, että yli-ikäisyyden raja oli 43 vuotta joten jo yli viisikymppinen Liisa saattoi todeta että työura oli sitten tässä ja edessä oli se Rokan aikanaan sanoma muruloihe kerruu.

Samoin loppuivat työt Einolta joka oli ollut pitkään toiminut ohjaajana Naakkamon nuorisokodissa. MEDECOn alaisuuteen siirtynyt laitos muutti toimialaansa ja alkoi toimia nuoreksi määriteltyjen eli alle kolmekymppisten turvapaikanhakijoiden – tai turvapaikkasiirtolaisten niin kuin termi oli jo jonkun aikaa kuulunut – asumis- ja tukikeskuksena. Samalla vaihtui laitoksen pitkäaikainen johtaja nuoreen, vähän päälle kolmekymppiseen lipevään yliopistosälliin. Eino oli marssinut miehen, tai lähinnä nulikan toimistoon ja todennut että ole ystävällinen ja irtisano minut tuotannollis- taloudellisista syistä. Että säästyn sentään karenssilta. Minä nimittäin en ensimmäistäkään karvarannetta ala hyysäämään ja en minä puhu englantiakaan. Ainakaan tässä nimenomaisessa tapauksessa. Joku raja se on pitkäaikaisella kusitolpallakin. Ja se raja on tässä.

Itseään täynnä olevan uunituoreen johtajan – joka ei ollut eläissään tehnyt päivääkään varsinaisia töitä lastensuojelulaitoksissa – asennetta ei voinut pitää millään muotoa rakentavana ja hänen todettuaan Einon vanhan ajan dinosaurukseksi jollaisia ei olisi pitänyt koskaan ollakaan ja itse asiassa vasta sen jälkeen alettuaan kunnolla vittuilla oli Eino tuumannut itsekseen että voihan sen työuransa tietysti lopettaa tälläkin tavalla ja veistänyt tuota jätkänkuvatusta turpaan. Johtajan uinuessa avustettua viattoman unta oli Eino käynyt hakemassa osastolta vähät tavaransa, palannut takaisin, odottanut että nilkki herää ja sen jälkeen heittänyt avaimet hänen päälleen todeten että irtisanoutumisaika alkoi ja loppui juuri nyt ja jos vippareita tarttet niin mulle on suhteellisen turha soitella.

Eino oli onneksi tajunnut pamauttaa miestä otsalohkoon. Leukaan lyömällä jälki olisi ollut huomattavasti pahempaa ja nyt Eino selvisi kolmen kuukauden istumisella. Lusiessaan Eino tuumi että tässähän se karenssiaikakin meni mukavasti ja ilmainen ruokakin tarjoillaan. Vankilan kuntosalistakin oli hyötyä sillä ruumiillisen työn määrä tulisi jatkossa kasvamaan jokapäiväisessä elämässä. Sinänsä Eino ei oikein ymmärtänyt miksi ammatti- ja taparikolliset saivat pumpata itsensä lihaskimpuiksi vankilassa. Pitsinnypläys olisi ollut sopivampi harrastus.

Einon palattua vankilasta siviiliin oli pariskunta aloittanut pitkäaikaistyöttömän elämän. Selvää oli, että muuta varsinaista tuloa heillä ei enää olisi kuin pieni peruspäiväraha. Eläkettä he saisivat aikanaan jos sinne saakka eläisivät mutta sekään ei kovin suuresti nostaisi elintasoa. Sillä eläkeläinen miellettiin turhaksi kustannukseksi ja nykyisellä Suomella ei ollut varaa maksaa sellaisia eläkkeitä kuin aikanaan. Olihan sillä muita, kansainvälisempiä ja humanistisempia prioriteetteja. Tilanne oli samanlainen hyvin  monella Pimeillä Mailla asuvilla. Oikeastaan ainoa julkisen infran muoto täällä oli toimivat nettiyhteydet. EU:ssa oltiin luovuttu käteisestä rahasta ja hallinto jopa ymmärsi että ihmisillä ei ollut oikein mahdollisuutta käydä hakemassa avustustaan lähimmästä pankista joka saattoi sijaita sadan kilometrin päässä. Langaton netti pidettiin siis toiminnassa, pienet digiroposet siirtyivät verkossa ja pitivät piruparat hengissä.

Onneksi Juvosten talo oli velaton ja loput säästöt oltiin älytty pikkuhiljaa vaihtaa käyttökelpoisiksi paperidollareiksi josta oli tullut Suomeenkin kakkosvaluutta. Hallinto oli aikansa miettinyt, että kiellettäisiinkö dollareitten tuonti ja vaihtaminen maassa kokonaan mutta oli tajunnut sitten että eihän se ollut onnistunut edes Neuvostoliitossa. Tilanne Juvosillakin asettui uomilleen. Pienellä päivärahalla ostettiin peruselintarvikkeita Reunansyrjän kyläkaupasta. Lähinnä omassa kylässä valmistettuja liha- ja kalasäilykkeitä, makaroonia, riisiä, leipää, ryynejä, voita, kahvia ja maitoa. Perunat, porkkanat ja herneet saatiin omasta pihasta josta melkoinen osa oltiin kuokittu viljeltäväksi. Hedelmiä ei tarvinnut ostaa, siitä pitivät huolen omat omenapuut sekä karviais- ja viinimarjapensaat. Talon ympäristössä oli myös hyviä marja- ja sienimaita ja eihän työttömällä ollut muuta kuin aikaa. Marjareissuilla Einolla oli aina haulikko mukana. Metsästysajoista ei Pimeillä Mailla enää piitattu ja joku rusakko saattoi tulla aina hollille. Oravankin liha oli ihan syötävää.

Kyläkaupassa puolestaan maksettiin digieuroilla. Se olikin ainoa paikka jossa euroista oli mitään hyötyä. Pienistäkin päivärahoista yritettiin säästää aina hieman jotta niitä voitaisiin vaihtaa tietyin aikavälein paperidollareiksi. Dollareilla hankittiin kaikki tarvittava ylimääräinen. Lisäksi valuuttana toimivat työsuoritteet joilla palveluksia vaihdettiin palveluksiin ja tavaroita tavaroihin. Samanlainen blat-systeemi niin kuin aikanaan Neuvostoliitossa. Yhtälailla Radanvarsikaupungista muuttaneet Juvosten hyvät perhetuttavat avopari Maarit Kuusinen ja Johannes Saastamoinen pitivät verkossa yllä Reunansyrjän blat-pörssiä joissa saattoi vaivatta selvittää sekä työsuoritteitten kysynnän että tarjonnan. He saivat toiminnan ylläpitämisestä palkaksi sekä dollareita että työsuoritteita.

Liesi oli lämmennyt ja Liisa keitteli kahvia. Eino otti jääkaapista voita sulamaan ja meni sitten silittämään Liisan hiuksia saaden vastaukseksi halauksen. Juvoset olivat jo aikaa sitten oppineet että luksus oli elämän pienissä asioissa. Niin kuin aamuisessa halauksessa ja hymyssä. Aamiaisena oli ruisleipää, voita ja kuivattua hirvenlihaa. Nyt elettiin jo sen verran valoisaa aikaa, että aurinkokennojen virta riitti hyvin jääkaapin käyttöön. Talvella jääkaappina toimi autotalli jota oli vuorattu sen verran, ettei lämpö siellä mennyt pahemmin pakkaselle muuta kuin aivan sydäntalvella.

Aggregaattia ei jääkaapin vuoksi käytetty vaan se säästettiin jäljellä oleviin harvoihin mukavuuksiin eli sähköiseen vesipumppuun jota käytettiin pesukoneessa ja lämminvesiboileriin jonka avulla otettiin silloin tällöin saunassa lämpimät suihkut. Pääosin kyllä peseydyttiin vatipesulla mutta pieni ylellisyys oli joskus paikallaan. Toki talon omassa kaivossa oli myös käsipumppu. Talon poistovesijärjestelmä ei ollut varmasti enää nykysäännösten mukainen mutta eihän täällä toisaalta ollut käynyt enää aikoihin niin tarkastajaa kuin jäteautoakaan. Sisä-wc oli ollut jo pitkään varastona ja ulkorakennuksen viereen oltiin rakennettu mukava ulkohuussi.

Aggregaatti oltiin viritelty niin, että se toimi likimain kaikella mahdollisella polttoaineella. Virittely oltiin tehty paikallisten poppamiesten toimesta. Poppamies oli uusvanha ammattinimike joskaan se ei nykyisin tarkoittanut noitarummun paukuttelua vaan poppamiehet olivat neuvokkaita mekaanikkoja jotka korjaustöitten lisäksi muunsivat erilaisia koneita toimimaan kaikella mahdollisella palavalla. Olihan Reunansyrjässäkin jo – erityisesti jäljellä olevilla ja paikallisille hyvin tärkeillä – maa- ja karjatiloilla useita häkäpöntöillä toimivia aggregaatteja. Korjaamot olivat pitkään  olleet pelkkiä osanvaihtopaikkoja mutta nyt nyrkkipajaosaaminen oli noussut taas arvoonsa.

Pariskunta viimeisteli aamiaisensa ja laittoi astiat likoamaan kuuman lieden kulmalla olevaan ämpäriin. Olisi sitten helpompi pestä sitten myöhemmin. Eino väänsi sätkän itse kasvattamastaan kessusta, otti olalleen eteisessä naulassa roikkuvan pienoiskiväärin ja läksi ulos tupakoimaan. Pienoiskivääri oli Einolla mukanaan aina kun hän liikkui pihalla. Ei siksi että Juvoset olisivat tunteneet olonsa erityisen turvattomaksi vaan siksi että pihalla liikkui varsin usein sekä rusakoita että kyyhkysiä. Pimeillä Mailla ei metsästysajoista oltu enää aikoihin välitetty eikä täällä toisaalta virkavalta käynyt koskaan sitä vahtimassa. Sillä oli kaupunkien no go-zoneissa ihan tarpeeksi tekemistä muutenkin.

Sauhuja vedellessään Eino tarkkaili ympäristöään mutta tällä kertaa ei näkynyt muuta kuin lukematon määrä pikkulintuja. Haulikko olisi tietysti aina varmempi ase uusperinteisessä pihametsästyksessä mutta pienoiskiväärin patruunat olivat halpoja, ampumaetäisyydet lyhyet ja Eino oli erinomainen ampuja. Toissapäivänä pihan poikki kulkenut rusakko oli viimeisimpänä todistanut sen. Loikkiessaan se kuuli Einon huutavan ”huomenta” ja pysähtyi hetkeksi ihmettelemään ääntä niin kuin monella sen lajitoverillakin oli kohtalokkaana tapana tehdä. Ihmettely loppui lyhyeen kun rusakon pään läpi meni pienoiskiväärin luoti ja nyt se oli riippumassa talon kellarissa. Rusakko oli mukavan kokoinen ja siitä saataisiin hyvät annokset maukasta lihaa.

Poltettuaan kessunsa Eino lähti ulkohuussiin kuittaamaan eilisen aterian. Lämpimässä kevätaamussa istunto oli jo ihan mukava sessio, tosin styroksinen huussinrengas piti huolen ettei ahteri jäätynyt istunnolla talvellakaan. Yksi parhaimpia nykyajan keksintöjä. Niin Juvoset kuin hyvin moni muu huusholli Reunansyrjässä oli ahkera erilaisten vihreitten-, ilmasto-, ihmisoikeus- ja tasa-arvojärjestöjen ilmaisjakelulehtien tilaaja. Niitä käytettiin huussipaperina. Kerran viikossa talkootyönä Naakkamosta kaupalle haettu posti sisälsi näitä lehtiä hyvinkin pari paalia ja jokainen haki omansa. Kyläkaupassa ei ollut enää myynnissä wc-paperia sillä se nähtiin nykyisin aivan liian kalliiksi perseen pyyhkimiseen. Kaupalla tavattiin todeta myös – uutta ilmaisjakelusatsia odotellessa – että kansakunnan rappio alkaa persereiän hellimisestä.

Liisa meni puolestaan huusiin ja Eino alkoi katsella kulkupelien kuntoa. Autoa heillä ei ollut enää vuosiin vaan molempien autot oltiin myyty pois ja hankittu tilalle mönkijä ja moottorikelkka joitten polttoainejärjestelmän olivat paikalliset poppamiehet myös viritelleet. Auto kun tarvitsi toimiakseen ajettavan tien ja koko Suomen tieverkko oltiin myyty ylikansalliselle EuroBahnWerke GmbH:lle joka otti valtaväylillä kovaa tienkäyttömaksua ja jätti syrjäseutujen maantiet oman onnensa nojaan. Routa tietenkin söi ja kosteus raiskasi mutta eiväthän tiet sinänsä hetkessä käyttökelvottomiksi muuttuneet joten varsinkin mönkijöillä ja nelivedoilla niitä pitkin kyllä kulki.

Ongelman tuotti tietenkin talvi. Reunansyrjässäkin tuli talvisin puoli metriä lunta eikä yhteisellä talkootoiminnalla ollut mitään mahdollisuuksia pitää kaikkia teitä auki. Naakkamon suunnasta EuroBahnWerke aurasi tietä noin viisi kilometriä Reunansyrjään päin. Toki se olisi aurannut pidemmällekin mutta maksu oli sen verran törkeä ettei siihen suostuttu eikä edes kyetty ja  yhteisen tienhoito-osuuskunnan toimesta tie pidettiin auki kyläkaupalle saakka. Se oli välttämätöntä että kyläkauppa saisi tarvittavat kuormat. Joskus, mutta hyvin harvoin EuroBahnWerke aurasi tietä pidemmällekin mutta vain silloin jos alueella oltiin tekemässä hakkuita. Hakkuutkin olivat vähentyneet sillä Naakkamon paperitehdas oli suljettu ja suomalaisen paperitoiminnan ostanut ylikansallinen JunkPulp inc oli alkanut aina enemmän käyttää ulkomailta tuotua eukalyptusta sellun valmistuksessa. Samalla kun se lopetti suomalaisia paperitehtaita ja siirsi toimintaansa muualle. Saaden aikaan taas lisää suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä.

Teitten puuttuessa niin Juvoset kuin monet muutkin hoitivat talvisin kauppareissunsa moottorikelkalla. Lisäksi kelkka oli käytännöllinen polttopuuvarkauksissa. Paikalliset maanomistajat olivat toki antaneet luvan käydä keräämässä latvuspuut ja muu ylimääräinen omilta mailtaan mutta JunkPulpin mailla ei lupaa kyselty. Toimintatapana oli että ajettiin kelkalla kyseisen firman maille, kaadettiin sopiva puu, mielellään koivu mutta muitakaan ei nirsoiltu, pätkittiin se paikalla, ajettiin sopivina kuormina kotiin ja alettiin pilkkomaan. Minkäänlaista valvontaa ei JunkPulpin mailla ollut varsinkaan talvella koska auraamattomat tiet estivät senkin. Moraalista ongelmaa asiassa ei oltu aikoihin nähty. Ihmiset joilta oltiin varastettu lähes kaikki eivät nähneet pienessä pöllivarkaudessa muuta kuin kohtuullista takaisinmaksua. Samoin sähkönjakelun katkettua niin tolpat kuin kaapelit oli viety ennen kuin Intergrid ehti purkaa ne. Kyllä niille aina käyttöä löytyi.

No niin, aamutoimet oli tehty ja mönkkäri käynnistetty. Eino lähtisi käymään kaupalla ja Liisa puolestaan töihin. No, tavallaan. Hän meni avustamaan kaupan vieressä olevassa vanhassa apteekkirakennuksessa sekä asuvaa että työskentelevää lääkäripariskuntaa. Molemmat olivat yli viisikymppisiä, mies oli yleislääkäri ja nainen sisätautilääkäri. He olivat yksi Reunansyrjän välttämättömistä elämänlangoista jotka pitivät paikan hengissä ja heitä varten oli perustettu oma osuuskuntansa johon jokainen paikallinen asukas osallistui mielellään. Tietäen, että vaihtoehtoa ei ollut.

Tällaisia yksityisiä ja pelkillä almuilla toimivia lääkäripisteitä tai ”välskäriasemia” oli pystytetty Pimeille Maille varsin tiheään. Vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut, sillä sairaalainfraa hallussaan pitävä ja suurissa asutuskeskuksissa toimiva MEDECO toimi puhtaasti vakuutuspohjalta. Jos ei ollut vakuutusta, ei ollut hoitoakaan. Jos ihmisellä oli kakkostyypin vakuutus, hän sai avun perusterveydenhoidossa, onnettomuuksissa ja äkillisissä sairaskohtauksissa niin kuin esimerkiksi umpisuolen tulehduksessa. Ykköstyypin vakuutus kattoi sitten kaiken sairaanhoidon syöpähoidoista vanhuspalveluihin. Tavalliselle pitkäaikaistyöttömälle kakkostyypinkin vakuutus oli liian kallis ja oli muutenkin epäselvää ehtisikö ihminen edes ehtiä Radanvarsikaupunkiin tarvittavassa ajassa. Siellä oli ainoa maakunnan MEDECO-asema.

Nämä lääkärit, jotka olivat muuttaneet Reunansyrjään Helsingistä kyllästyttyään ”siihen saatanan keskitysleirin portinvartijan rooliin” niin kuin he totesivat eivät saaneet työstään muuta palkkaa kuin asunnon ja yhteisvastuulla tarjotun muonituksen sekä erilaisia suoritteita. Välskäriosuuskunnan varsinainen rahallinen tuotto meni kokonaan välskäriaseman pyörittämiseen. Pariskunta pärjäsi sinänsä olosuhteisiin nähden kohtuullisesti sillä he olivat myyneet Helsingin asuntonsa, vaihtaneet myyntihinnan paperidollareiksi ja he saivat asua apteekkirakennuksen yläkerrassa ilmaiseksi.

Mutta apua hekin työssään tarvitsivat joten Liisa sekä pari muuta jonkunlaisen alan koulutuksen saanutta auttoivat parhaansa mukaan ja saivat samalla lääkäreiltä koulutusta työn ohessa. Virallisia papereita ei täällä kyselty eikä niistä piitattu. Vain osaamisella oli merkitystä. Hallinto hyväksyi toiminnan sillä sehän ei aiheuttanut sille kustannuksia joten se saattoi sanoa, että haja-asutusalueen lääkinnälliset asiat olivat edes jotenkuten kunnossa. Ilman hallinnon apua ehkä mutta kumminkin. Olihan ihmisillä mahdollisuus hankkia itselleen maksullinen sairausvakuutus. Jos he eivät sitä halunneet tehdä, niin ei kai se hallinnon vika ollut.

Liisasta oli pikku hiljaa kehittynyt ihan pätevä niin yleis- kuin kirurginen sairaanhoitaja. Pakko on hyvä kannustin ja apteekin rakennuksessa oli pieni leikkaustila joka lääkärin mukaan vastasi suurinpiirtein sodan ajan kenttäsairaalaa. Muuta ei ollut tarjolla. Mutta se oli todellakin tyhjää parempi. Lisäksi tiloissa oli lääkevarasto jossa oli anestesia- ja  särkylääkkeitä sekä antibiootteja. Mainittavaa oli, että mielialalääkkeitä ei ollut ollenkaan. Niitä ei tarvittu. Askeettiset olosuhteet ja ponnistelun tarve olivat saaneet aikaan sen, että Pimeillä Mailla ei esiintynyt ollenkaan psykosomaattisia sairauksia ja vielä joskus aikaisemmin niin yleistä masennusta.

Luonnollisesti niin tällä kuin muillakin Pimeitten Maitten välskäriasemalla oli tarjolla myös se ikävä ja lopullinen palvelu. Se suoritettiin ihmisten kotona. Oli tauteja, joita ei voinut hoitaa. Sana lopettaminen kuulosti sellaisten ihmisten jotka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten olivat saaneet apua kaikkiin vaivoihinsa aina loppuun saakka hirvittävältä mutta tosiasia oli että esimerkiksi pitkälle edennyttä haimasyöpää sairastavaa potilasta ei voitu täällä parantaa, vakuutuksettomana MEDECO ei ottanut häntä hoidettavakseen, Panacodia ja morfiinia oli vain rajoitetusti ja tuskien pitkittäminen oli enää pelkkää kidutusta.

Lääkäripariskunta oli todennut, että pyöveleiksi he eivät suostu rupeamaan, mutta he nukuttivat potilaan – joka oli suostunut toimenpiteeseen – ja joko sukulaiset tai läheiset suorittivat hänelle sen viimeisen palveluksen. Jos heillä ei ollut tarpeellisia välineitä, niin lääkärit lainasivat omaa .357 Magnum-revolveriaan. Elämä nykyisessä Suomessa oli muuttunut raa´aksi ja raadolliseksi ja ihmiset olivat  oppineet ottamaan kuoleman ehkä paljon luonnollisemmin kuin ajan myötä haipuneessa hyvinvointi-Suomessa oltiin osattu tehdä.

Eino löi mönkijään peräkärryn kiinni, pariskunta hyppäsi kyytiin ja lähti kohti viiden kilometrin päässä sijaitsevaa pientä kyläkeskusta. Matkalla heitä vastaan tuli mönkkärillään tuttu mies joka morjesti pariskuntaa. Hän oli kuusikymppinen Tuomas Högkö, mainio rock´n´roll-mies joka oli ollut aikaisemmin leipuri Radanvarsikaupungissa. Hänen ja hänen vaimonsa lapset olivat jo lähteneet maailmalle ja kun heidän omakotitalonsa läheisyydessä sijaitsevalle kerrostaloalueelle alettiin sijoittaa ihmisiä joita pidettiin radanvarsikaupunkilaistenkin kansainvälisenä velvollisuutena olivat Högköt myyneet talonsa törkeään alihintaan, hankkineet tyhjillään olleen rintamamiestalon Reunansyrjästä melko läheltä Juvosia ja tuumivat että pitäkää monikuristava tunkkinne. Luonnollisesti ainoa instanssi joka suostui ostamaan Högköjen talon oli Radanvarsikaupunki itse ja tiedon mukaan heidän talossaan asusteli nykyisin kaupungin kustannuksella etnisesti edistyksellinen suurperhe joka valitti jatkuvasti tilan puutetta, liian vähäisiä mukavuuksia ja vaati suurempaa ja parempaa asuntoa.

Tuomas oli ollut leipuri ja hän leipoi talonsa leivinuunissa jatkuvasti maukasta ruisleipää työsuoritteita vastaan. Mutta pääosan suoritteistaan ja dollareista hän sai rock´n´roll-taustastaan sillä hän oli itseoppinut nero kaikenlaisten elektronisten vehkeitten kanssa ja korjaushommissaan hän osasi tehdä mahdottomasta mahdollisen. Puolta vuotta aikaisemmin hän oli korjannut Einonkin vanhan kännykän. Näköjään Tuomaksen mönkkärin peräkärryssä oli tälläkin hetkellä paketti jostain elektroniikkaliikkeestä. Tuomaksen vaimo tienasi suoritteita erilaisilla ompelu- ja vaatteitten korjaustöillä.

Tänään oli postipäivä ja se oli pääsyy siihen, miksi Einokin kävi kyläkaupalla. Mitään Juvoset eivät varsinaisesti olleet tilanneet mutta pitihän ilmaisjakelulehdet käydä hakemassa että oli jotain johon sai perseensä pyyhittyä. Kaupalla joku ulkopuolinen olisi ihmetellyt ja tuuminut että ihmiset näyttävät varsin sotilaallisilta. Se johtui siitä, että Pimeillä Mailla käytettiin varsin ahkerasti suurfirmaksi kasvaneen – ja kotimaisena sellaisena pysyneen – Varustelekan postimyyntipalveluksia. Eri maitten armeijojen ylijäämäkamppeet olivat halpoja, mukavia ja kestäviä. Niin miehille kuin naisille. Käytännöllisiä vaatteita kaivattiin, keimailu jäi makuuhuoneisiin ja sen saattoi tehdä oikein hyvin ilman vaatteitakin.

Reunansyrjän yhteinen talkoopostinkuljetus alkoi jakaa tullutta postia. Jaahah… siinä oli Juvosten postipaketti. Osoitehan kaikissa lähetyksissä oli sama eli Reunansyrjän postiosuuskunta, Kylämarket, Reunansyrjäntie 14, Reunansyrjä. Katsotaas… Vihreä Valinta… Minä Myös Ja Nimenomaan Minä – alas naisten alistaminen… Ilmastomuutossanomat… Takku-uutiset… Demokraattinen Naisvaihtoehto… Sukumoniosanomat ja vielä Viralliset Anarkistisanomat. Nykyinen hallintohan tuki tällaisia julkaisuja rahallisesti, varsinkin sen jälkeen kun jo 40 prosentin kannatuksen saaneet perussuomalaiset oltiin julistettu laittomaksi ja muut valtapuolueet yhdistyivät Federalistis-Feministiseksi Yleisliitoksi. Ehkä tuo lehdistötuki oli ainoa asia joka vallitsevassa tilanteessa oli hyvä. Saatiinhan sentään ilmaiseksi jotain, jolla pyyhkiä huusissa hanurinsa.

Kaupalta Juvoset hankivat ilmaisen huussipaperin lisäksi hieman kauraryynejä sekä kahvia ja maitoa jota kauppias lorotti säiliöstä Einon mukanaan tuomaan parin litran muovikanisteriin. Pastöroitu ja homogenoitu maito oli jotain, josta kerrottaisiin joskus satuja. Tämä maito oli aitoa tavaraa. Liisa meni tämän jälkeen tien toisella puolella sijaitsevalle välskäriasemalle. Hänen hukinsa kestäisi pari vuorokautta. Kun kyseessä ei ollut suursairaala niin saihan siellä nukkuakin välillä. Pariskunta halasi ja suuteli. Hellyydenosoitukset, julkisetkin sellaiset olivat jostain kumman syystä yleistyneet Pimeillä Mailla. Ehkä se oli merkki siitä, että ei täällä periksi annettu, vaikka heitä tiedettiin varsinkin yliopistokaupungeissa kutsuttavan nimellä ”kurjat”.

Liisa aloitti päivystyshukinsa ja Eino ajeli mönkijällään kotiin. Koska Liisa oli kouluterveydenhoitaja – ja nykyisin käytännössä kirurginen sairaanhoitaja – hänellä oli reunansyrjäläisille välttämättömiä taitoja. Einon kohdalla oli toisin. Hän oli kieltämättä varsin kätevä mies mutta kaupungista muuttaneena ja sosiaalialan ammattilaisena hänellä ei ollut tarjota mitään, mitä reunansyrjäläiset eivät olisi osanneet häntä paremmin. Mutta älykkäänä miehenä hän oli ennakoinut tilanteen ja hankkinut kaksi tarvittavaa erityistaitoa.

Ensimmäinen oli hänen eräällä tuntemallaan metallimiehellä teettämä pontikkapannu. Eino oli opetellut pontikankeiton salat ja tuuminut että hän opettelee tekemään kunnon keittoa eikä mitään pohjaanpalanutta korpirojua. Näin ollen hänen tuotannolleen oli Reunansyrjässä laaja kysyntä. Hän keitteli melko tarkalleen 80-prosenttista tavaraa jota möi litran muovipulloissa. Niissä tyhjissä vissy- ja limonadipulloissa joita aikanaan ostettiin ja nykyisin kierrätettiin. Lohtua elämään tarvittiin Reunansyrjässäkin ja Eino tunnettiin paikkakunnan parhaana tiputtelijana. Hänen pannunsa oli työhuoneessa ja välttämättömänä tulena hän käytti eräältä karjatilalliselta saamiaan – poppamiesten virittelemän systeemin aikaansaamia – kaasupulloja joissa oli metaania. Eino saattoi tuumia pannun tulille viritellessään että tässä tehdään kirjaimellisesti paskasta kultaa.

Eino oli miettinyt, että pitäisikö kehitellä toimintaa ja tehdä maustettuja viinoja mutta oli tullut siihen johtopäätökseen että kasikymppinen raaka tavara riitti ja asiakkaat maustoivat sitä halunsa mukaan. Itse Juvoset tykkäsivät ottaa tuutingin maustettuna omalla puolukkamehulla. Eino teki myös olutta, mutta sen hän valmisti vain omaan käyttöönsä. Volyymi ei kerta kaikkiaan riittänyt muuhun ja saunassa nautittu kylmä olut oli asioita joista hän ei luopuisi jos siihen vaan jonkunlainen mahdollisuus olisi. Edellisenä syksynä hän oli nauttinut saunaolutta poikansa Pentin kanssa. Pentti oli kolmekymppinen Riihimäellä asuva rakennusmestari ja hän oli tullut tapaamaan vanhempiaan. Saunatauolla Pentti oli Einon hyvää olutta maistellessaan tuuminut:

- Tiedäkkös isä, tää maa tai maakuntahan tää on, on menossa ihan vituilleen. Noissa rakennushommissa sen huomaa. Minä olen tällä hetkellä rakentamassa viiden viiva kuuden neliön kuutioasuntokomplekseja joihin pitkäaikaistyöttömiä tullaan väkisin siirtämään. On kuulemma aivan liian kallista tuhlata isoja asuinneliöitä tuottamattomiin yksilöihin. Radanvarsikaupunkiinkin niitä ollaan tekemässä. Ja sitä ennen minä olin rakentamassa ihan toisenlaisia kerrostaloja Merenrantakaupunkiin. Niin luksusta kuin olla voi. Ja kaikki työntekijät piti olla suomalaisia. Muualle kelpaakin sitten se tuontityövoima. Sinänsä senkin määrä on vähentynyt kun meidän omien palkkojen reaaliarvo on valunut suurinpiirtein baltialaiselle tasolle. 

Eino tiesi Merenrantakaupungin joka oli nykyisin EU-maakunta Suomen pääkaupunki. Siihen kuului osa Helsingistä, osa Espoosta ja koko Kauniainen. Siellä asui liittovaltion nomenklatura. Koko alue oli aidattu ja vartioitu. Monikulttuurista levottomuutta ei siellä esiintynyt. Se jätettiin muitten kansalaisten ristiksi.

Merenrantakaupunki

Pentti oli jatkanut:

- Saatana, semmosia luksusasuntoja en ole ennen rakentanut. Tietysti ylemmän johdon asunnot ovat omakotitaloja tai paremminkin kartanoita mutta me tehtiin kerrostaloja alemmille järjestelmän edustajille ja toimittajille. Pienin kämppä mitä tehtiin oli kuusikymmentä neliötä. Ja ne olivat siis yhdelle ihmiselle tarkoitettuja asuntoja. Voit uskoa että kaikki naputeltiin kohdalleen eikä ryssänjiiriin. Ei ottanut rahasta kiinni kun dekoreerattiin, perkele. Tuumittiin kyllä keskenämme että jätetään eristeet laittamatta ja pannaan tilalle lappu että suvakkien perseet joutaa palella mutta kiinnihän me siitä oltais jääty. Potkuhan siitä olis sitten tullut ja samalla työura olis loppunut. Eikä siitä työurasta sinänsä niin väliä olisi mutta palkasta kylläkin. Rahalle on tarvetta. Peruspäivärahalla ei pitkälle pötki.

Merenrantakaupungista ja muutamasta muusta aidatusta ja vartioidusta nomenklaturan eliittialueesta tiedettiin toki Pimeillä Maillakin. Ja se herätti katkeruutta. Niiltä alueilta käsin määriteltiin pakollisia velvollisuuksia. Joita nomenklaturan alueella asuvien ihmisten ei tarvinnut noudattaa eikä niistä edes välittää. Utopiakaupungeiksikin noita alueita kutsuttiin. Utopian rinnalla oli etnisten erillisalueitten dystopia. Pentti kaatoi kannusta mukiin lisää olutta ja jatkoi kertomistaan:

- Etnisillä erityisalueille puolestaan käydään tekemässä remonttihommia. Tai siis jotkut käyvät. Minä en enää käy. Joskus kävin. Liian riskaabelia. Hullun touhua suorastaan. Onhan niillä keikoilla aina mukana poliisi vai mikä perkeleen vartiopoliisi se nykyisin on mutta eihän se mihinkään pysty kun se ei saa oikein mitään tehdä enkä minä perkele rupea polttopulloja näillä palkoilla väistelemään. Muutaman kerran siellä tuli käytyä. Joskus sitä porukkaa ammutaankin. Ammutaan, jumalauta. Siellä on vesivuoto ja ne menevät korjaamaan sitä. Ja saavat kiitokseksi väistellä luoteja. Minä en mene sinne enää muuta kuin korkeintaan räjäyttämään jos siihen hommaan pyydetään ja annetaan vaikka konepistooli mukaan niin mielelläni menenkin. Mutta vielä tällä hetkellä siellä on tilanne sellainen että rikastaja särkee vessanpönttönsä, sitten kun putkimies tulisi sitä korjaamaan se heittelee putkimiestä kivillä ja sen jälkeen rääkyy että helvetti kun kukaan ei korjaa hänen vessanpönttöään. Miten tää touhu laskettiinkaan tällaiseksi?

Pentti oli saanut mukaansa Riihimäelle muutaman pullon kirkasta eli Lauluviljan Tarinaa jolla nimellä Eino kutsui tuotettaan. Lisäksi hän sai muutaman massin kessua. Erään maanviljelijän kanssa oltiin jo tehty periaatepäätös että Einon hyvää kessulajiketta – jota hän oli alun perin saanut eräältä tuttavaltaan Tyrellin kunnan puolelta – alettaisiin kasvattamaan laajemmassa mittakaavassa. Paikkakin oli löytynyt eli toimintansa lopettaneen leikkokukkakasvattajan isot kasvihuoneet. Kaveri oli tuuminut että hyvähän se on että nuo kasvihuoneet jossain käytössä ovat.

Toinen Einon erikoistaito oli patruunoitten jälleenlataaminen ja hän oli hankkinut jo ns. normaalimaailman aikaan siihen sopivat hyvät välineet. Patruunoille oli tarvetta sillä metsästys tapahtui täällä juuri niin kuin ihmiset halusivat eikä minkään säännösten mukaan ja sekä hirviä, metsäkauriita että pienriistaa ammuttiin tarpeeseen eikä enää pelkän eräharrastuksen vuoksi. Toisaalta patruunoita ei voinut enää laillisesti ostaakaan sillä lain mukaan aseita sai olla vain viranomaisilla. Siviileiltä ne oli kielletty. Niin sanotussa sivistyneessä yhteiskunnassa kun elettiin.

Käytettyjä hylsyjä Eino sai kyläläisiltä ja ne hän supisteli käyttökuntoon laitteistollaan. Se ei tietenkään yksin riittänyt ja tarvittavat nallit, luodit. lisähylsyt ja ruudin hän osti eräältä venäläiseltä yksityisyrittäjältä joka aika ajoin kävi Reunansyrjässä. Hänen oikea nimensä oli Jevgeni Shchekochikhin mutta kun oli selvää ettei kukaan suomalainen osannut oikein lausua hänen nimeään niin hänet tunnettiin nimellä Jevgeni Peliverkkarinov. Jevgeniä ei millään muotoa haitannut se, että EuroBahnWerke ei hoitanut Pimeitten Maitten maanteitä. Sehän sopi hänelle paremmin kuin hyvin sillä se piti huolen myös siitä ettei virkavalta haitannut tämän nykyaikaisen laukkuryssän yritystoimintaa. Teitten kunto tai auraamattomuus ei myöskään tuottanut ongelmaa sillä hän oli ostanut käyttöönsä Ruotsista muutaman käytöstä pois jääneen Bandvagn 206-telakuorma-auton. Sillä lasti saatiin aina perille.

Sen lisäksi että Jevgeni Peliverkkarinov myi Einolle jälleenlataukseen tarvittavaa materiaalia hän toi myös niin haulikon, pistoolin kuin pienoiskiväärin patruunoita joihin Einolla ei ollut tarvittavia välineitä. Joka kerta Jevgenillä oli myös mukanaan tarkkaan määriteltyjä erityistilauksia. Viime kerralla hän oli tuonut kaksi ennakkoon tilattua AK 47-rynnäkkökivääriä ja yhden pistoolin. Einoa itseäänkin olisi kiinnostanut Kalashnikovin hankkiminen kun ei oikein tiennyt että meneekö maailma vielä hullummalle tolalle mutta se olisi kuitenkin turhan kallis ja olihan hänellä haulikon ja pienoiskiväärin lisäksi puoliautomaattinen Valmet Petra-kivääri ja Jevgeniltä ostettu Tokarev TT 33-pistooli. Kyllä niillä jo varsin pitkälle pärjäisi.

Lisäksi hän osti Jevgeniltä pontikantiputtelussa rankin tekoon välttämättömän olutuutteen. Viimeksi Jevgeni oli kiittänyt Einoa hyvästä yhteistyöstä ja antanut lahjaksi kaksi rasiaa Tokarevin käyttämiä 7,62 x 25-millisiä patruunoita sekä kolme kartonkia Marlboroa. Kysyntä, tarjonta, luottamus. Siinä hyvän kaupankäynnin kulmakivet ja Jevgeni tiesi, että nämä Pimeitten Maitten suomalaiset olivat luotettavia asiakkaita mutta he eivät katsoisi kusetusta kuin kerran. Jevgeni oli jo kuusikymppinen mies ja oli huomannut kuinka viimeisen kymmenen vuoden aikana se tyypillisen lauhkea tsuhna oli muuttumassa joksikin toiseksi. Sellaiseksi jollaisena sotien aikana tsuhna tunnettiin. Ehkä Jevgeni näki sen jopa paremmin kuin nämä suomalaiset itse. Johtui varmaan siitä että hän kävi säännöllisesti niin Pimeillä Mailla kuin Valaistuilla Mailla ja niitten ihmistyypit olivat muuttuneet varsin erilaisiksi keskenään. Nämä Pimeitten Maitten tsuhnat olivat luotettavia ja mukavia ihmisiä mutta heistä näki ettei heitä kannattaisi ärsyttää. He olivat vähän kuin se jätkäporukan hiljaisin ja rauhallisin mies. Se mies, joka lopulta rajan ylitettyään poltti päreensä kaikkein pahimmin eikä sen jälkeen keskittynyt huutamiseen vaan lyömiseen. Tappamisen meiningillä.

Joka tapauksessa yhteistyö Jevgenin kanssa takasi että Einon pienimuotoinen kotiteollisuus sai toimia katkotta. Pontikkaa ja patruunoita hän myi joko suoraan kotonaan tai sitten myös Reunansyrjän kylämarketissa tiskinalustuotteina. Tuotteita mainostettiin myös Reunansyrjän Blat-Pörssissä:

Luonnollisesti virkavalta tiesi että Pimeillä Mailla vallitsi totaalinen harmaa talous ja se tiesi myös että siellä oltiin hampaisiin asti aseistettuja. Se ei kuitenkaan puuttunut asiaan. Ehkä se ymmärsi, että vallitseva tasapainotila kannattaisi säilyttää. Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin kysymys noin puolestatoista miljoonasta ihmisestä joitten muroihin hallinto – ja sen ulkopuolisille myymän infrastruktuurin katoaminen – oli kussut pahemman kerran ja joka oli siitä huolimatta pysynyt suhteellisen rauhallisena. Tosiasiassa Pimeillä Mailla ei suomalainen hallinto ollut voimassa ollenkaan mutta koska hyvin suuri osa sen ihmisistä oli myös riippuvainen hallinnon maksamasta perusturvasta nähtiin varmaan viisaammaksi että nuo suomalaiset hillbillyt saisivat tehdä maillaan mitä lystäisivät, kunhan myös pysyisivät siellä.

Toinen syy miksi Pimeitten Maitten sinänsä totaalilaittomaan tilaan ei puututtu oli tietysti se, että ei poliisilla yksinkertaisesti ollut siihen resursseja. Suomalaisen maakuntavaltion yksityistämiskiima oli edennyt poliisitoimeenkin saakka. Vanhat KRP ja Supo olivat vielä olemassa Europolin haarakonttoreina mutta varsinainen järjestyspoliisin toiminta oltiin hankittu ostopalveluna ylikansalliselta Corbeauforêt-yhtymältä. Poliisin univormu oli pidetty entisellään mutta sekä koulutuksen tasosta että varustuksesta oltiin tingitty. Corbeauforêt kun oli voittoon pyrkivä pörssiyhtiö eikä mitään hyväntekeväisyyttä. Nämä uuden ajan yksityistetyt sinivuokot eivät välittäneet Pimeistä Maista sillä ne keskittyivät saamaan selkäänsä etnisten erityisalueitten aina vain kasvavilta rikollisryhmiltä. Ainoa mihin ne vielä kykenivät oli taata jonkunlainen turvallisuus taajamissa noitten alueitten ulkopuolella mutta sekään ei estänyt ajoittaisia terrori-iskuja. Edellisen vuoden kesäkuussa Radanvarsikaupungin rautatieasemalla räjähtänyt pommi oli surmannut kahdeksan ja haavoittanut kuuttatoista ihmistä.

Pimeillä Mailla puolestaan ei ollut niin etnistä rikollisuutta kuin etnistä terroriakaan. Koska siellä ei vallinnut virallinen laki, pitivät ihmiset itse yhdessä huolen turvallisuudestaan hyväksi ja toimivaksi katsomallaan tavalla. Ennen kaikkea se tapa oli tehokas ja etnisillä alueilla tiedettiin, että jos joku heistä meni Pimeille Maille niin hän yksinkertaisesti katosi. Oli turha lähteä kaivamaan verta nenästään kun Valaistuilla Mailla saattoi olla kuningas ilman vaivaa. Armeijankaan väliintuloa oli turha pelätä sillä Euroarmeijaan kuuluvat suomalaisjoukot olivat siirtyneet palkka-armeijaan ja koko armeija oli vahvuudeltaan vain 20.000 miestä.

Tosiasiassa kyseiset joukot olivat – ympäri Eurooppaa – olemassa vain estääkseen kantaväestön mahdollisen kapinan. Hallinnossa oltiin kyllä pantu huolestuneena merkille se, että nimenomaan Pimeiltä Mailta meni nuoria miehiä värväytymään kahden – neljän vuoden palvelukseen ja sitten ne palasivat takaisin kotiinsa. Juuri kukaan ei ollut kiinnostunut pidemmästä sotilasurasta. Aivan kuin ne perkeleet pitäisivät tarkoituksella tiettyjä taitoja yllä kun yleistä asevelvollisuutta ei enää ollut. Se, kuinka järjestäytyneitä Pimeillä Mailla oikein oltiinkaan oli hallitukselle arvoitus ja se eli toivossa että nuo puskanjuurella nukkujat keskittyisivät lähinnä suojelemaan omia, hallinnon kannalta merkityksettömiä ja menetettyjä alueitaan. Sillä jos nuo juntit tulisivat metsistään hampaisiin asti aseistettuina, niin mitä hallinto oikeastaan tekisi? Sen valta kun pohjasi pelkästään ihmisten passiivisuuteen ja alistumiseen.

Liisan vapaaehtoinen mutta elintärkeä löösi kestäisi siis pari vuorokautta. Ensimmäisen vuorokauden Eino hoiteli tiputtelu- ja lataushommiaan mutta toisen vuorokauden hän sukkuloi kotinsa ja JunkPulpin maitten välillä sillä puolen kilometrin päässä Juvosten talosta oli metsätien varressa komea kuusi tuulenkaatona. Sitä hän sahasi ja vei mönkkärillään pätkinä pilkottavaksi. Välillä hänen luonaan pistäytyi Aatos Jantunen ostamassa Lauluviljan Tarinaa. Jantunen oli aikanaan ollut kemistinä Fortumilla mutta kun suomalainen polttoaineteollisuus oltiin myyty ylikansalliselle Ekoil-yhtymälle loppuivat häneltäkin hommat. Samalla oli loppunut mielenkiinto ja hän oli vaimoineen palannut syntymäpaikkaansa Reunansyrjään. Jantunen totesi maailman menosta:

- Kituutteluahan tää on, mutta jotenkuten aina toimeen tulee. Minähän olen erittäin pätevä kemisti ja jos ei olis ongelmana tuota moraalista selkärankaa niin minähän tekisin breakingbadit ja alkaisin väsäillä Radanvarsikaupunkiin semmosia aineita että pitele ja varjele. Vaan meneehän se elämä näinkin. Paremmalla omallatunnolla.

Jantunen oli sekä itseopetellut nuohooja että suutari ja hän maksoi juomat Einarille kaksilla vanhoista ruojuista väsätyillä kumiteräsaappailla. Toiset Einolle ja toiset Liisalle. Niillä pärjäisi pitkän aikaa. Sama mies oli tehnyt Einolle pistooliinsa myös hyvän kainalokotelon. Sinänsä Reunansyrjässä ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen jos joku kulki aseistettuna mutta joskus täytyi käydä muuallakin. Sen aika olisikin huomenna, kun Liisan huki loppuisi.

Seuraavana aamuna aamutoimien jälkeen Eino puki päälleen kainalokotelon, laittoi siihen Tokarevinsa, veti sitten ylleen Varustelekasta hankkimansa kuuskekkos-takin ja pisti vielä Petransa hihnasta selkäänsä. Poppamiesten tuunaama mönkijä käynnistyi kuuliaisesti ja Eino ajoi kyläkaupalle jossa oli paikalla enemmänkin ihmisiä. Mukana oli myös Liisa ja lääkäri. Eino halasi Liisaa ja kysäisi:

- Kuis meni?

- Venttosen Maritta synnytti terveen tyttölapsen ja Tiilikaisen Teuvolta leikattiin tulehtunut umpisuoli. Muuten oli hiljaista.

- Siellä on kotona sitä jänispataa valmiina. Lämmitä liedellä. Se on vielä kuuma.

Lääkäri Jorma Öngman tuli myös lyömään kouraa Einolle. Öngman ei itse asiassa näyttänyt varsinaisesti lääkäriltä vaan tuo leveäharteinen, lihaksikas, pitkätukkainen ja –partainen mies näytti lähinnä moottoripyöräjengiläiseltä.

Jorma sanoi hymyillen:

- Minä jo rouvaltasi kyselin ja luvan sain samoin kuin omaltani. Mites olis saunailta? Edellisestä onkin jo pitkä aika.

- Sehän sopii. Otettaiskos jo tänään? Mulla on olutta hyvin varastossa. Heitetään vaan tuo maalikylän reissu ensiksi.

- Se veti kiinni.

Maalikylän reissu tarkoitti matkaa Radanvarsikaupunkiin. Reissu tehtiin aika ajoin kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että lääkäri tuli mukaan ja hankki apteekista välskäriaseman tarvitsemia lääkkeitä. Hallinto sentään suostui myymään ne sv-korvatuilla hinnoilla. Toinen syy oli käynti Radanvarsikaupungin UniBankissa. Reunansyrjäläiset olivat siirtäneet vähäisiä säästettyjä eurojaan kyläkaupan digikassaan ja kun niitä oli kertynyt tarpeellinen määrä käytiin summa vaihtamassa paperidollareiksi. No olivat kuitenkin digieuroja huomattavasti käyttökelpoisempia.

Kyläkaupan pihalla oli kaikkiaan kuusi maasto- tai pakettiautoa ja mukana näytti olevan kylän parhaimmin aseistetut miehet. Matkassa oli useita Kalashnikoveja, puoliautomaattisia metsästyskivääreitä ja –haulikoita sekä suolana sopassa pari vanhaa Suomi-konepistoolia. Aseita ei Radanvarsikaupungissa tietenkään pahemmin esitelty mutta paikallinen Corbeauforêtiin kuuluva järjestyspoliisi tiesi hyvin niitten olemassaolosta. Se ei puuttunut asiaan millään lailla sillä se tiesi että nämä köyhät hillbillyt vain turvasivat vähäiset roponsa etnisten erillisalueitten mahdollisilta ryöstäjiltä. Sitten ne aina häviäisivät omille selkosilleen ketään häiritsemättä.

Liisa käynnisti mönkijän ja läksi ajelemaan kotia kohti. Lääkäri kävi välskäriasemalta hakemassa .357-revolverinsa ja sen lisäksi jostain hankkimansa amerikkalaisen M1-karbiinin. Kätevä peli tarvittaessa. Kevyt, puoliautomaattinen ja varustettu viidentoista patruunan lippaalla. Viisitoista erittäin hyvää syytä olla koskematta lääkäri Öngmanin pian ostamiin lääkkeisiin. Karavaani läksi liikkeelle ja nelivetoiset ajoneuvot etenivät vaivatta hoitamatonta maantietä joka muuttui sitten Naakkamoa lähestyttäessä parempikuntoiseksi. Oltiin siirrytty EuroBahnWerken hoitamalle alueelle. Tien vierellä näkyi myös sähkölinjoja. Valaistut Maat.

Ensimmäisenä etappina oli Radanvarsikaupungin apteekki jossa lääkärin turvamiehinä oli puolenkymmentä miestä jotka pitivät tietysti aseensa piilossa. Apteekin henkilökunnalle tämä oli tuttua rutiinia. Täällähän kävi samanlaisia saattueita Reunansyrjän lisäksi myös Naakkamon reuna-alueilta sekä naapurikunnista Tyrellistä, Heukensaaskista ja Paljasvedestä. Tarvittavat lääkkeet olivat jo valmiina pakkauksissaan. Lääkärin ei tarvinnut tarkastaa pakkauksia sillä hän tiesi että ne pitivät aivan varmasti yhtä kuormakirjan kanssa. Pimeän Maan miesten kanssa ei muutenkaan pelleilty ja apteekkiväki arvosti suuresti Öngmanin tapaisia lääkäreitä jotka olivat luopuneet rahakkaasta urasta ja ottivat Hippokrateen valan edelleenkin kirjaimellisesti tosissaan.

Radanvarsikaupungin UniBank oli samalla aukiolla kuin apteekki. Eino siirtyi muitten miesten mukana asioimaan sinne ja kun lääkäri oli vienyt lääkkeet maastoautoon vartioitavaksi hän huikkasi Einolle käyvänsä pankin vieressä olevassa RobMart-myymälässä. Myös pankissa oltiin varauduttu vierailuun etukäteen ja tarvittava rahasumma – vain muutamia tuhansia dollareita, mutta dollarin arvo oli Pimeillä Mailla huomattavasti vaihtoarvoaan suurempi – lyötiin tiskiin laskettavaksi yhden dollarin seteleinä. Rahat jaettaisiin sitten kyläkaupalla sen mukaan mitä mikin huusholli oli saanut haalittua kasaan.

Kun Eino palasi autoon odotti lääkäri jo siellä ja näytti hänelle ostoskassinsa laihaa, mutta miellyttävää sisältöä. Kolme pakettia kabanosseja ja tuubi sinappia sekä pussillinen perunalastuja.

- Welfare for warfare, you know. Paketti makkaraa mieheen ja Liisalle vielä yksi. Ja sipsit sitten päälle.

Tuon tyyppistä makkaraa ei Reunansyrjässä juuri ollut tarjolla. Se oli liian kallista ja huonosti säilyvää joten kyläkauppa ei ottanut sitä valikoimiinsa eikä sitä juuri oltu kyseltykään. Mutta nyt nuo kabanossit pistivät hymyn huulille. Ne olivat vähän niin kuin muistijälki varakkaammista ajoista jolloin ihmisen tarvitsi miettiä vain sitä, mitä hän haluaisi syödä, ei sitä mitä hänellä on varaa syödä. Ja perunalastut olivat vielä mukavampi muisto siitä kun ruokaa saattoi ostaa huvikseen. Niitä narskuteltaisiin illalla.

Samalla aukiolla oli myös Corbeauforêt-järjestyspoliisin partioauto. Siinä istuskelevat kaksi konstaapelia katselivat laiskasti tapahtumia. Tämä oltiin nähty monta kertaa ja varmaan tultaisiin näkemään jatkossakin. Periaatteessa poliisien olisi pitänyt puuttua asiaan sillä heillä oli ehdoton määräys siitä että kaikki aseistetut henkilöt tulisi pidättää. Sivistysvaltiossa aseita on vain viranomaisilla. Poliisit nakkasivat paskat kyseiselle määräykselle sillä he tiesivät että nuo miehet eivät ryhtyisi täällä riehumaan ja edes yritys viedä aseita pois olisi suora sodanjulistus Pimeille Maille. Tasapainotilaa ei tulisi järkyttää missään nimessä.

Reunansyrjän miehet käynnistivät autonsa ja poliisit tiesivät entisestään sen kaavan jolla ne ajaisivat kotiinsa. Ensin ajoi yksi auto muita reilusti edellä ja tiedusteli reittiä. Pääjoukko ajoi yhtenä rykelmänä ja yksi varmistusauto sitten reilusti takana. Autot pitivät yhteyttä radiopuhelimitse. Poliisille ei tullut mieleenkään lähteä seuraamaan sillä jos joku typerä etnojengi yrittäisi ryöstää tuota karavaania he joutuisivat puuttumaan tilanteeseen eivätkä reunansyrjäläiset taatusti tarvitsisi apua. Autot olivat hampaisiin asti aseistettuja ja jos joku etnojengiläinen olisi niin tyhmä että hän ottaisi riskin muutaman tuhannen euron ja lääkkeistä löytyvän morfiinin ja Panacodin takia hänet ammuttaisiin seulaksi.

Ennen kaikkea poliisit eivät halunneet joutua todistamaan näitä miehiä vastaan. Tyrellin kunnan puolella pari vuotta sitten oltiin ryöstöä yritetty. Tai siihen johtopäätökseen poliisi tuli, löydettyään etnojen seulaksi ammutun pakettiauton ja vielä enemmän seulaksi ammutut ryöstöä yrittäneet miehet. Tyrelliläiset olivat jättäneet ruumiit ja ryöstäjien aseet niille sijoilleen joten poliisin ei ollut vaikeaa hahmottaa tapahtumien kulkua. Poliisi oli haudannut niin auton kuin ruumiit eräälle hiekkamontulle kaivinkoneen avulla ja jättäneet ilmoittamatta tapahtuneesta. Se oli pienemmän riesan tie kuin lähteä tutkimaan ja kuulustelemaan koko Tyrelliä. Tasapainotila oli säilytettävä.

Reunansyrjäläisten autot katosivat Radanvarsikaupungin keskusaukiolta ja poliisit tiesivät että noista kurjiksikin sanotuista ihmisistä ei taas pariin kuukauteen kuuluisi mitään. Toinen poliiseista lähestyi jo eläkeikää ja suunnitteli vakavasti että asettuisi vaimonsa kanssa perinnöksi saamalleen pienelle mökille Paljasveden kunnan alueelle. Jos nuo pärjäisivät ilman sähköä niin miksei hänkin.

Samana iltana Eino Juvonen ja Jorma Öngman istuivat ruumis kovista löylyistä höyryten pihalla leppeässä kevätillassa ja hörsivät Einon tekemää maukasta olutta. Hetken ajan miehet vain istuivat hiljaa kuunnellen kevään ääniä kunnes lehtokurppa lensi tavalliseen tapaansa talon yli aikamerkkinsä mukavasti kurnuttaen. Silloin Jorma alkoi puhua:

- Tiedäkkös, Eino. Minusta tuntuu että me… siis suomalaiset… niin pimeillä kuin valaistuillakin mailla ollaan jonkunlaisia labrarottia suuressa psykologisessa kokeessa.

- Niin no, rottahan syö kaiken minkä nielemään pystyy ja vähän sama se on meilläkin. Olosuhteitten pakosta kun ei paljon nirsoillakaan voi. Mutta sinä taidat meinata jotain muuta.

- Joo… kokeeseen on otettu Euroopan toiseksi lauhkeimpien hallintoalamaisten joukko – ruotsalaiset ovat vielä lauhkeampia mutta niitä ei lasketa kun ne alkaa olla käveleviä aivokuolleita muutenkin – jota joukkoa kyykytetään kaikin mahdollisin keinoin ja katsotaan missä on se päreitten palamispiste. Ja kun me ollaan täällä Euroopan perimmäisessä nurkassa niin se on helppoa ja turvallista tutkia. Kun eihän meistä kukaan välitä ja tarvittaessa sitten päreensä polttaneet labrarotat voidaan lopettaa tuomalla vaikka puolet euroarmeijasta tänne. Kukaan Euroopassa ei nakkaisi paskaakaan.

- Kyllähän se siltä vaikuttaa. Kun täältä on kaikki infra ja muukin toiminta myyty pilkkahintaan ulkomaille. Ne toimivat täällä, laskuttavat täällä mutta maksavat veronsa Brysseliin. Sen minkä maksavat, eiköhän niistäkin voitoista suurin osa kikkailla jonnekin hulahulasaarille. Bryssel sitten jakaa jonkun verran sitä verorahaa tänne ja se kaikki menee tuon virkamiesarmeijan ja etnisesti edistyksellisten elättämiseen. Tavallinen suomalainen joutuu pärjäämään omillaan eikä se ole paljoa enää se. Oikeastaan meillä on vähän paremmin kuin kaupunkien työttömillä. Täällä me voidaan keräillä, metsästää ja kaikkea muuta. Kun ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa niin aina jotenkin toimeen tulee. Kaupungeissa ihmisten on pakko yrittää pitää töistänsä kiinni sillä jos ne työnsä menettää niin työttömänä siellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nakottaa kuutiossa ja tuijottaa seinää.

Jorma otti pitkän hörpyn ja sanoi sitten:

- Pitäiskös perkele panna se kapina pystyyn? Kaivaa kirveet ja talikot, saatana.

- Minä kun luulen ettei meidän tartte. Hallinto tulee vielä aikanaan rukoilemaan meiltä apua. Otetaan se valta sitten kun se lautasella tarjotaan.

- Kuis?

- Niin kuin tiedät niin tuo etnovähemmistö lisääntyy luonnonmenetelmällä koko ajan ja tehokkaasti lisääntyykin. Jossain vaiheessa se ylittää sen kriittisen pisteen että se typeryyttään yrittää ampua itseään ruokkivan lehmän ja pyrkii ottamaan vallan. Niin on käynyt Libanonissa, on käynyt Keski-Afrikassa, on juuri tällä hetkellä käymässä Ruotsissa ja niin on käynyt maailman sivu yleensäkin. Ja kun hallinto tietää että Pimeiltä Mailta löytyy hyvin äkkiä tommonen satatuhatta aseistettua vittumaista miestä niin se pyytää meitä korjaamaan sen, minkä on itse rikkonut.

- Hähhää… joo ja sitten kun asiantila korjataan niin sen korjaamisen määrä ja laatu me määritellään itse. Eiköhän vedetä kessut ja lähdetään takaisin löylyyn?

Miehet väänsivät sätkät ja tupruttelivat niitä hiljalleen. Lääkärillekään ei tuottanut ongelmia panna palamaan aika ajoin. Kaikki oli niin muuttunut entisestä. Eihän hänen joskus ennen tarvinnut hakea lääkkeitäkään potilailleen revolli kotelossa.

Miehet lopettelivat kessunsa ja vääntäytyivät löylyyn. Ilta-aurinko alkoi värjätä männynrunkoja kuparinväriin. Mikäs tässä oli ollessa. Köyhiä ehkä oltiin. Muttei kurjia kuitenkaan.

Lämmin kiitos vakikommentoija Beckerille inspiraatiosta.