MIES VARJOISTA

Helsinki, eräs elokuu, eräänä vuonna

Muuan mies istui mukavassa lepotuolissaan Lauttasaaren Purjeentekijänkujalla sijaitsevan asuntonsa parvekkeella pitäen konjakkilasia kädessään ja katsellen aurinkoiselle Lauttasaarenselälle kuunnellen samalla lokkien loputonta konserttia. Konjakkia siemaillessaan mies ajatteli että maksoihan tämä asunto tietysti käyrätorvia mutta olihan se sitten mukavalla ja rauhallisella paikallakin. Kyllä siihen kannatti se orkesterillinen euroja sijoittaa. Ja saihan sen aina halutessaan myytyä. Niillä, joilla Suomessa rahaa vielä oli olivat valmiita maksamaan laadusta ja rauhallisuudesta oli tullut laadun synonyymi. Itsekseen mies saattoi ajatella että alueen rauhallisuutta lisäsi etnisen rikastumisen täydellinen puuttuminen mutta ääneen hän ei sellaista koskaan sanoisi. Niin sanotut yleiset syyt estivät sen. Yleiset syyt olivat aina olemassa. Niitten sisältö vain vaihteli. Mutta ne olivat aina dogmeja joita ei saanut rikkoa.

Mies oli nimeltään Judas Kähönen ja hän oli koulutukseltaan lakitieteen tohtori. Varsinaiselta ammattinimikkeeltään – jota Suomessa ei tosin virallisesti ollut olemassa – hän oli oikeuspoliittinen taustatuomari. Hänen tätä hetkeä varten varaamansa kallis Rémy Martin Louis XIII Carafe-konjakki oli aukaistu ansiosta ja kovan työn päätteeksi. Hän oli nimittäin juuri saattanut loppuun kaksi merkittävää viha-ajatteluoikeusjuttua jotka toimisivat jatkossa sekä ennakkotapauksina että pelotteina.

Sinänsä nuo oikeusjutut olivat vasta alussa ja nuo kaksi laki- ja julkisuusmyllyyn joutuvaa kärähtänyttä nimimerkkibloggaria olivat vasta poliisin esitutkinnassa. Kaikki, mitä tästä eteenpäin tapahtuisi olisi kuitenkin jo käsikirjoitettu. Kähönen oli tehtävänsä velvoittamana ja työssään tunnollisena virkamiehenä kirjoittanut tulevan oikeusprosessin nuotit jo etukäteen. Joskus 2010-luvun lopulla poliittinen koneisto ja yhtä lailla poliittinen oikeuslaitos olivat huomanneet että viha-ajattelijoita varten tarvittiin jo ennakkoon taustalla valmistellut kaavat joitten mukaan prosessia vietiin jouhevasti  eteenpäin niin että langettaviin tuomioihin löytyisi tarvittavat ja kiistattomat perusteet sabluunan muotoon kirjoitettuna.

Hapuillen ja hakien etenemisen oli loputtava. Näin viha-ajattelijoiden tuomiot varmistettaisiin, heille aiheutettaisiin mahdollisimman paljon vahinkoa ja samalla saatettiin todeta että sekä lain henkeä että kirjainta oltiin noudatettu pilkuntarkasti. Tällä etukäteisvalmistelulla myös eliminoitiin mahdollinen käräjäoikeustuomareitten epäröinti ja sen myötä mahdolliset kiusalliset vapauttavat tuomiot. Niihin ei ollut varaa sillä tarvittiin varoittavia esimerkkejä ja vapauttava ennakkotapaus saattaisi pahimmillaan eskaloitua uusiksi samanlaisiksi ja samalla kyseenalaistaa sananvapausoikeudenkäyntien mielekkyyden yleensäkin.

Kähönen oli ollut kohoamassa oikeuslaitoksen portailla muissa tehtävissä mutta tarttui tilaisuuteen kun hänelle annettiin mahdollisuus ryhtyä oikeuspoliittisen taustatuomarin yksinäiseen ja salaiseen mutta äärimmäisen arvostettuun virkaan. Se vei hänet sinänsä pois valokeilasta mutta antoi hänelle tosiasiallisen oikeusvallan yli varsinaisen käräjäkoneiston ja tulisi mahdollistamaan aikanaan hänelle erinomaiset urallaan etenemismahdollisuudet niin että vain taivas olisi kattona. Olihan hän tosiasiassa nyt valtion oikeuspyöveli.

Ne kaksi blogikirjoittajaa, joitten elämä tultaisiin jo etukäteen päätetyn mutta tarkoituksella pitkitetyn prosessin myötä tuhoamaan erosivat hieman toisistaan tyyliltään. Molempien suurin virhe oli sinänsä siinä että heille oli kertynyt liikaa lukijoita. Toinen kirjoittajista oli pitänyt puhtaasti faktoihin ja tilastoihin pohjautuvaa blogia jossa hän aivan selkeästi todisti sekä haittamaahanmuuton aikaansaamat taloudelliset kustannukset että haitamaahanmuuton vuoksi kantasuomalaisiin kohdistuneen väkivalta- ja seksuaalirikollisuuden. Lisäksi hän – aivan kiistattomasti – oli osoittanut että niin valtiovalta kuin valtamedia tukee vallitsevaa olotilaa vaikka molemmat olivat aivan hyvin tietoisia maahanmuuttopolitiikkansa sekä taloudellisista että inhimillisistä seurauksista.

Varsinaisesti miehen tuotannossa ei ollut oikeastaan mitään, mistä häntä voisi syyttää. Ei voinut sanoa, että hän valehtelisi.

Toinen kirjoittajista teki myös jonkun verran saman tyyppisiä kolumneja mutta niitä enemmän fiktiivistä, lähi- ja kaukaisempaan tulevaisuuteen sijoittuvaa materiaalia jossa hän rakensi tulevaisuudenkuvia. Nämä fiktiot pohjautuivat siihen eskaloituneeseen kehitykseen joka Suomessa oli viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut. Osa kirjoituksista oli humoristisia ja melkoinen osa synkkiä dystopioita. Luettuaan niitä Kähönen oli itsekin tuuminut että nuo tulevaisuudenkuvat saattaisivat hyvinkin osua kohdalleen ja osittain jo osuneenkin ja arvasi puolustuksen sanovan että jos fiktiivisessä kirjoituksessa tapahtuva fiktiivinen murha on rikos, eikö kaikki dekkarikirjoittajat pitäisi haastaa käräjille saman tien.

Lakitieteen tohtori ja oikeuspoliittinen taustavalmistelija Judas Kähönen tiesi oikein hyvin että jos maassa olisi puolueeton poliisi ja oikeuslaitos niin noitten miesten tapaukset eivät etenisi esitutkintaa pidemmälle eikä juttua vietäisi koskaan syyttäjälle. Koko keissi lentäisi roskakoriin ja miellettäisiin pelkäksi viranomaisen ajan hukkaamiseksi. Siksi asian suhteen tarvittiin vankkaa valmistelua ja vankat perusteet. Olihan oikeusjärjestelmässä olemassa jäljellä tiettyjä vanhoja rippeitä siitä mitä se oli joskus ollut eikä pelkästä poliittisesta väärinajattelusta voinut antaa langettavaa tuomiota sinänsä vaikka juuri niin käytännössä nyt tehtäisiin.

Kähönen oli löytänyt erään teologian tohtorin vanhan kirjoituksen jonka tiettyä lausetta hän oli makustellut ja mieltynyt siihen suuresti:

”Vihapuhetta ovat myös harkitut, analyyttiset kirjoitukset, joissa viha tunteena ei (välttämättä) ole tunnistettava, mutta joita motivoi suvaitsemattomuus.”

Sopivan epämääräistä mutta sisälsi sen hyvän ja oikeastaan oleellisen päätelmän että jos kirjoitus ei aktiivisesti tuomitse viha-ajattelua, sen voi tulkita jo itsessään sisältävän suvaitsemattoman motiivin. Ja suvaitsemattomuus itsessään – oikein tulkittuna ja oikeisiin asioihin kohdistettuna – nähtiin nykyisessä poliittisessa oikeudessa raskauttavaksi asianhaaraksi ja motiiviksi väkivallan lietsomiseen. Kähönen oli kehittänyt ajattelua hieman pidemmälle ja päätynyt lauseeseen:

”Vihapuhetta ovat myös harkitut, analyyttiset kirjoitukset, joissa viha tunteena ei ole tunnistettava, mutta joita motivoi suvaitsemattomuus ja jotka henkisesti epätasapainoiset ihmiset saattavat tulkita kehotukseksi ja yllytykseksi väkivallan tekoihin etnisesti haastavaa väestöä sekä heidän hyvinvoinnistaan vastaavia poliittisen koneiston edustajia, virkakoneiston edustajia, valtamedian edustajia tai yliopistollisia tutkijoita kohtaan. Kirjoittajan vastuu ei lopu hänen omaan tekstiinsä, vaan se jatkuu tekstin tulkinnan – ja nimenomaan tulkinnan – myötä laajemmallekin. Kirjoittaja ottaa silloin tietoisen riskin kirjoituksensa seurauksista ja tällöin hänen kirjoittamansa – sinänsä kiistaton – fakta on selkeästi osoitettavissa vihaa lietsovaksi vihafaktaksi”.

Lakitieteen tohtori ja oikeuspoliittinen taustatuomari Judas Kähönen kaatoi itselleen hieman lisää parintuhannen euron konjakkia ja makusteli lausettaan jonka oli työprosessinsa kuluessa keksinyt. Helvetti soikoon, hän oli mies, joka toisi suomalaiseen oikeuskäytäntöön termin ”vihafakta”. Vihafakta, jonka perusteella nuo kaksi miestä tuomittaisiin. Vihafaktan käyttöönotto varmistettaisiin sillä, että Kähösen kirjoittamissa nuoteissa tultaisiin vetoamaan case Breivikiin. Hänkin oli lukenut kirjoituksia joissa arvosteltiin vallitsevaa tilannetta mutta ei sinänsä kehotettu tappamaan ketään. Niillä perusteilla nuo kaksi blogikirjoittajaa todettaisiin yhtä syylliseksi kuin ne miehet jotka painaisivat liipaisinta heidän kirjoituksiaan luettuaan. Vaikka sitä liipaisinta ei todennäköisesti kukaan koskaan painaisikaan. Mutta määritelty uhka oli olemassa. Ja määrittelyvalta oli järjestelmällä.

Valtamedia tulisi käsittelemään noita tuomioita ja niitten perusteita humanistisen ja oikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän riemuvoittoina fasistista väkivallan lietsontaa vastaan. Selvää tietysti oli että lähinnä Baltiassa ja Itä-Euroopassa toimiva suurimittaisempi vaihtoehtomedia esittäisi kysymyksen että eikö nuo perusteet sitten koske huomattavsti suorasukaisemmin väkivaltaan yllyttäviä vihervasemmistolaisia. Kähönen tiesi jo tässä vaiheessa että eihän ne perusteet vihervasemmistoa kosketa. Siitä pitäisi huolen hänen laatima ja poliisille annettu ehdoton asiaan liittyvä toimintaohjeistus:

”Vihervasemmistolaisten ajattelijoiden sinänsä hyvinkin väkivaltainen tapa kirjoittaa ja jopa fyysisesti toimia on suunnattu nimenomaan kansallismielisten tahojen jo toteennäytettyä sana- ja ajatusväkivaltaa vastaan. Näin ollen näitä kirjoituksia ei tule, eikä saa pitää väkivaltaan yllyttämisenä vaan niitä tulee kohdella väkivaltaa vastustavina voimakkaina ja sananvapauden piiriin kuuluvina mielenilmaisuina”.

Perusteluna se oli tietysti kiistatta enemmän kuin ontto mutta se riitti niin valtamedialle kuin virkakoneistolle eikä vaihtoehtomedian mielipidettä kysyttäisi. Varsinaiseen tuomioon oli tietysti vielä aikaa. Prosessia venytettäisiin tarkoituksella että siitä saataisiin kaikki irti. Esitutkintaprosessi oli vasta käynnissä mutta osa tuomiosta oli jo tosiasiassa annettu. Toinen miehistä toimi liikenneministeriössä ja toinen erään kaupungin sosiaalitoimessa. Tieto esitutkinnasta oltiin toimitettu työnantajille heti sen alettua ja miehet oltiin irtisanottu työpaikoistaan välittömästi ilman irtisanomisaikaa. Eihän julkishallinto voinut pitää palkkalistoillaan viha-ajattelijoita. Se veisi pohjan koko julkisen sektorin poliittiselta ja inhimilliseltä uskottavuudelta. Nimenomaan tuossa järjestyksessä.

Valitettavasti nuo miehet olivat jo sen verrän iäkkäitä että heidän taloutensa oli tasapainossa. Tyhjän päälle jääneinä iso velkataakka ja asuntojen joutuminen sitä myötä vasaran alle olisivat antaneet mukavan lisän tulevaan tuomioon. Samoin kuin lasten huostaanotot mutta ne kehnot kun olivat jo täysi-ikäisiä. Kähönen oli laittanut eteenpäin toimintakäskyn jonka mukaan miehistä etsittäisiin esitutkintavaiheen aikana kaikki mahdollinen törky. Samalla oltiin hieman kartoitettu löytyisikö miesten – nyttemmin entisiltä – työpaikoilta sopivan aatemaailman omaavia naisia jotka ilmoittaisivat julkisesti noitten miesten työpaikalla esittämästä seksuaalisesta häirinnästä. Toteenhan sitä ei tarvitsisi näyttää mutta hyvällä tuurilla ja sopivan – siis erittäin –  julkisesti ilmoitettuna se saattaisi hyvällä tuurilla saada aikaan miesten avioliittojen rikkoutumisen. Valtamedia auttaisi tässä asiassa kaikkia voimavarojaan käyttäen.

Oikeudenkäynti tulisi olemaan sitten oma lukunsa. Tuomareiksi piti tietysti valita etukäteen sopivat tyypit jotka tunnettaisiin viha-ajattelijoitten tai edes sellaiseksi tulkittujen ihmisten vihaajina. Luonnollisesti vain demlalainen tuomari kelpaisi. Ei voinut ottaa riskiä että joku käräjäoikeuden tuomari saisi omantunnon puuskan, jättäisi etukäteisnuotit noudattamatta ja vapauttaisi syytetyt todeten että kyseessä oli pelkkä poliittinen farssi. Mitä se tietysti olikin mutta Kähönen tiesi Suomen siirtyneen siihen vaiheeseen jossa farssi oli kuolemanvakava asia.  Tietenkin oikeudenkäyntiä pitäisi myös venyttää, että miehet hävitessään joutuisivat sakkojen lisäksi maksamaan mahdollisimman suuret oikeudenkäyntikulut. Luonnollisesti sopivaan poliittiseen viitekehykseen kuuluvat tuomarit tulisivat saamaan vihaista palautetta joista parhaimmissa tapauksissa saataisiin aikaan uusia oikeusjuttuja. Mitä enemmän varoittavia esimerkkejä, sen parempi.

Sitten – pitkän prosessin jälkeen – edessä olisi tuomio. Koska tuomion perusteissa selvästi osoitettaisiin että miehet tietoisesti ottivat riskin kirjoituksiensa vuoksi eskaloituvasta laajamittaisesta (case Breivik) rasistisesta väkivallasta ja siis de facto kiihottaneet ihmisiä sellaiseen olisi kyseessä törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja miehille annettaisiin ilman muuta neljän vuoden ehdoton vankeustuomio. Lisäksi etukäteen etsittäisiin sekä median edustajia ja virkahenkilöitä joitten kunniaa miehet olisivat Kähösen nuottien perusteella loukanneet vaikka olisivatkin vain kirjoittaneet kyseisten ihmisten toteen näytetyistä toilailuista. Ne määriteltäisiin kuitenkin noihin ihmisiin kohdistuvina de facto väkivaltaisina hyökkäyksinä ja siitä määrättäisiin maksettavaksi suuret korvaukset. Yhdessä vankeustuomion, työpaikkojen menettämisen sekä maksettavien sakkojen ja korvauksien myötä miesten elämät saataisiin tuhottua niin pitkälle kuin mahdollista. Se antaisi ennakkovaroituksen muillekin.

Sillä ennakkovaroituksestahan tällaisissa tuomioissa oli kyse. Ei mistään muusta. Taustatuomari Kähönen ei ollut ensinkään tyhmä mies ja tiesi ettei hänen niin lain kirjainta kuin henkeä ankarasti venyttävä toimintansa pyrkinyt minkään etnisesti edistyksellisen kansanryhmän suojelemiseen. Itse asiassa Kähönen oli sitä mieltä että nuo kaksi hänen pian tuhoamaansa miestä olivat täysin oikeassa ja rikollinen tässä tapauksessa oli järjestelmä itse. Aivan niin kuin miehet olivat kirjoittaneet.

Mutta järjestelmä oli päässyt kasvamaan liian suureksi. Siihen kuului niin suuri määrä yhteiskunnalle sinänsä täysin hyödyttömiä järjestelmän ja ennen kaikkea sen hallitseman ihmismassan elättämiä ihmisiä että systeemi ei voinut myöntää virheitään ja toimintansa suoranaista rikollisuutta vaan se oli pakko pitää pystyssä. Vaikka suurin osa elätettävistä olikin – niin kuin nuo kaksi miestä olivat kirjoittaneet – pelkkiä hyödyllisiä, hyväuskoisia ja nenästä vedettäviä idiootteja tai sitten etnisesti oikean orvaskeden omaavia väkivaltaisia elintasosiirtolaisia. Mutta järjestelmän terävin kärki –  johon Kähönenkin kuului – tiesi oikein hyvin että mikäli järjestelmä kaatuu, tuo terävin kärki uppoaa kaikkein syvimmälle. Mitä korkeammalta putoaa, sen syvemmälle vajoaa. Järjestelmä oli edennyt niin pitkälle, että sana ”vastuu” oli sille painajaisunien aihe. Vastuu omasta toiminnasta vältettäisiin vain hiljentämällä järjestelmän arvostelijat. Siinä ei ollut kyse oikeasta tai väärästä. Vain siitä, kuka piti hallussaan oikeuslaitosta ja väkivaltakoneistoa. Järjestelmää suojellessa ei ollut varaa sellaiseen lapsellisuuteen kuin oikeudenmukaisuus.

Kähönen ajatteli itse että noitten pian tuhottavien miesten mielipide haittamaahanmuutosta ja sitä ylläpitävästä koneistosta piti täysin paikkansa. Se oli ollut aikanaan äärimmäisen typerä hölmöntölmäys. Mutta se oli tehty, silloin  aikanaan, ennen Kähösen aikaa eikä virhettä saanut enää tunnustaa vaan sitä täytyi pitää sekä velvollisuutena että suurena mahdollisuutena. Niin naurettavaa kuin se olikin. Sillä se oli järjestelmän yksi ideologisia kulmakiviä. Jos kulmakivi kaadettaisiin, koko systeemi kaatuisi.

Siksi nuo syyttömät ja oikeassa olevat miehet oli tuhottava. Järjestelmän suojelemisen vuoksi. Kähönen oli realisti ja tiesi että se oli pakkovaltaa. Näin oli käynyt historiassa aina ennenkin. Kun järjestelmän kivijalka oli romahtamassa, eikä sillä ollut enää  kiviä niin se pakkeloi halkeamat pakkovallalla. Kun pakkelia oli enemmän kuin kiviä silloin oltaisiin jo mielivallan puolella. Ei se Kähöstä haitannut. Hän oli huomattavasti älykkäämpi kuin varsinaiset järjestelmäuskovaiset ja ymmärsi hyvin palvelemansa yhteiskunnan valheen ja mädännäisyyden. Hän ymmärsi myös että tuo yhteiskunta oli vielä pitkään liian voimakas että sitä vastaan kannattaisi alkaa toimia. Paras rikollisjärjestö ei käyttäisi aseinaan luoteja vaan lakeja joilla rikollisjärjestön toiminnan arvostelu muuttuisi itsessään rikokseksi. Hyvänä huorana hän siis toimi sen uskollisena palvelijana ja toivoi että sen väistämätön romahdus tulisi vasta hänen kuoltuaan.

Kähönen kaatoi lasiinsa lisää konjakkia ja katseli lasin läpi Lauttasaaren selkää. Maisema näytti värjääntyvän verenpunaiseksi. Hän otti hörpyn ja mietti että olikohan hänen kollegansa joskus menneisyydessä, Moskovassa, tai ehkä Itä-Berliinissä katsellut maisemaa samalla lailla lasin läpi ajatellen samoja ajatuksia. Tietäen, mikä oli oikein ja toimien silti juuri päinvastoin. No, joka tapauksessa hekin olivat Kähösen lailla suorittaneet tehtävänsä moitteettomasti. Hyvinä ja kuuliaisina viranomaisina. Sellaisina, joita ilman idealistit eivät koskaan pärjänneet.

Kukapa sitä omaa hautaansa viitsisi kaivaa? Joko urahautaansa tai sitä lopullista. Oli viisaampaa toimia omatunnottomana palvelijana pakkovallan ja mielivallan välissä ja hyötyä siitä itse.

Kiitokset blogikollegoilleni Vasarahammer ja Professori inspiraatiosta kirjoitukseen.