JOTAIN IHAN MUUTA LX

Eli there´s no snagari like kekkoslovakian snagari

Aloitetaanpa tämä helmikuu epäpoliittisella ja kevyellä – joskin ehkä ravinnollisesti raskaalla – kirjoituksella. Snagarithan ovat meikäläisen yksi suosikkiaiheista johon palailen aika ajoin joten palataan nytkin. Johan tuossa aikaisemmin muuan Perskeles ja Lötjönen seikkailivat eri aikakausien snagareilla Kalevi Keihäsen Aikamatkojen suosiollisella avustuksella. Mutta perinteiset snagarit – joita onneksi vieläkin on olemassa kaikenmaailman hampurilais- ja pizzapaikkojen vyörytyksessä – ansaitsevat myös katsauksen niitten tarjoamasta erittäin maukkaasta ateriatarjonnasta. Ja luonnollisesti kirjoituksessa keskitytään Kekkoslovakian aikaan. Valitettavasti kaikki kuvamateriaali ei ole autenttista, sillä siihen aikaan ihmisillä ei ollut snagarilla kameroita mukana ja sapuskakin tilattiin syötäväksi eikä Blunstagramiin ja Swöttsappiin kuvattavaksi.

En tiedä, missä vaiheessa snagareita on tullut Suomeen mutta ainakin vuonna 1938 niitä oli jo olemassa sillä joskus Kekkoslovakian aikaan pikku-Ykä kuuli Yleisradion nauhoitetun lähetyksen jossa toimittaja kulki kyseisenä vuonna myöhäillalla Helsingissä joka oli toimittajan ylpeän kertoman mukaan jo kolmensadan tuhannen ihmisen suurkaupunki. Kierroksella toimittaja kävi myös nakkiputkassa jossa tilasi nakkeja, joka lienee snagareitten (no hei, mistä se nimi mahtaa tullakaan) ensimmäinen varsinainen tuote:

Kyseisessä lähetyksessä nakkiputkan myyjä – miespuolinen – vielä laulaa luikautti jonkun laulun jonka sisältöä en tarkemmin muista. Nakkien lisäksi snagareilla on tietysti tarjottu ihan sieltä toiminnan alkuajoista saakka höyrymakkaroita:

Höyrymakkarat ovat olleet aina yksi allekirjoittaneen suuria suosikkeja. Vielä 1990-luvulla kun tuli lähdettyä Helsingistä lomille kotiseudulle Nyhtänköljään tuli Helsingin rautatieasemalla pisteltyä ennen junan lähtöä perinteinen annos eli kaksi höyrymakkaraa sinapilla ja ketsupilla sekä pieni maito. Nykyisin steissillä tuskin enää sitä snagaria onkaan. Höyrymakkarakin on tainnut vaihtua grillimakkaraan jota sitäkin tietysti mielellään poskeensa pistelee vaikka itse tykkäänkin höyrymakkarasta enemmän.

Snagaritarjonnassa yksi jo tarjonnasta poistunut menneitten aikojen suosikki oli ryynäri.

Vaikka ryynärit ovat kadonneet snagareilta niin ovathan ne vieläkin erinomaista kotievästä jota esmes takkatulilla lämmitettynä pistelee ääntä kohti oikein mielellään. Myöskin jo historian puolelle siirtynyt vanha kunnon snagariannos oli nakit ja muusi:

Kyseisestä annoksestahan lauloi aikanaan Hullujussi-yhtye erittäin runollisesti kappaleessa ”Tyttö lilla nakkikioskilla”:

On jo kolmas muusi sökö

koska hän on mulle söpö

Angelina

Angelina,

pikku lilla nakkikioskilla

Ostin vielä parit nakit

mut sit housuun tuli kakit

Angelina

Angelina,

pikku lilla nakkikioskilla

Mutta sittenhän se Viljo tuli, vei Angelinan mennessään ja Bulvanian hyvän tahdon suurlähettiläs Viktor Kalborrek jäi suremaan ikäväänsä. Nakkien ja muusin tilallehan tuli jo 1970-luvulla nykyinenkin kestosuosikki makkaraperunat:

Makkaraperunoita sai tietysti myös ilman makkaraa pelkkinä ranskalaisina ja luonnollisesti ranskalaiset tehtiin rasvakeittimessä:

Nykyisin sana lihapiirakka tuo mieleen läjän munkkitaikinaa johon täytyy – ainakin normikaupoista ostettuina – lyödä jotakin väliin täytteeksi että sitä voi kutsua ruuaksi. Aivan samoin kuin lompsa on lompsa vasta sitten kun siinä on fyrkkaa välissä. Mutta Kekkoslovakian aikaan lihis oli yksi snagarieväitten kurkoja. Täynnä hyvää täytettä ja vei taatusti nälän sellaisenaankin:

Tietysti lihiksenkin kanssa saattoi hifistellä. Olen aikanaan todennut, että ruokakulttuuri niin Suomessa kuin muuallakin on edennyt neljässä vaiheessa:

1. Nälkä on aina vieraanamme.

2. Nälkä on joskus vieraanamme.

3. Nälkä ei ole enää vieraanamme.

4. Hifistely.

Kekkoslovakiassa oltiin jo ehditty hifistelyvaiheeseen tosin ei ehkä siinä mittakaavassa kuin nykyisin. Ja jos lihiksen kanssa hifistelystä on puhe, niin allekirjoittaneen suosikki on lihis kolmella nakilla:

Jos hifistelystä puhutaan niin siihenhän kuuluvat myös mausteet jotka Kekkoslovakiassa olivat sinappi, ketsuppi, kurkkusalaatti ja sipuli. Annos huuhdeltiin alas pienellä maidolla tai Trip-mehulla. Lihiksen väliin tietysti saattoi nakkien sijasta laittaa esmes jauhelihapihvin ja paistetun kananmunan ja toki sekin annos vie kielen mennessään. Niin kuin myös yksi suosikeistani eli lenkkisämpylä:

Ja luonnollisesti kekkoslovakialaiset olivat ehtineet tottua myös hodariin:

Hyvin suosittu snagarieväs oli myös Porissa kehitetty, no, porilainen:

Kyseisessä annoksessahan on siis paahtoleipien välissä paksu siivu gotleria tai jossain päin Suomea olen törmännyt myös sipuliteemakkaraan. Poristahan puhutaan että se on yksi Suomen vittumaisimpia kaupunkeja mutta toisaalta jos kaupunki pystyy lisäämään jotain suomalaiseen snagarikulttuuriin niin ei se läpeensä paha voi olla.

Yksi snagareitten kurkoannoksia on tietysti grillilautanen joka tunnetaan myös nimellä sitä sun tätä:

Annokseenhan kuuluu yleensä ranskalaiset, makkaraa, jauhelihapihvit tai lihapullat sekä paistettua kananmunaa. Kun tämän annoksen on äyskäröinyt ääntä kohti ymmärtää hyvin miksi biodynaamista parsaa ja tofunakkeja jälttäävät vegaanit ovat yleensä niin huumorintajutonta sakkia.

Tässä rasvaa tirisevässä kirjoituksessa on esitelty yleisimpiä snagarieväitä joita on myyty Suomen kaikissa snagareissa. Sitten on tietysti paikalliset erikoisuudet joista ehkä kuuluisimmat ovat Lappeenrannan vety ja atomi. Vetyhän on lihapiirakka jossa on kananmunaa tai kinkkua ja atomissa puolestaan on sekä kananmunaa ja kinkkua. Kuvassa atomi:

Tampereen oma erikoisuutensa on tiätysti nääs mustamakkara:

Myös Pinnanmaan maakunnassa on oma paikallinen erikoisuutensa jota myydään kaikissa maakunnan snagareissa sekä tietysti myös Hotelli Yrjöperskeleen ravintolassa. Kyseessä on perkeleen kovien miesten ruoka tai lyhyemmin perkkelsson. Kyseinen ruoka koostuu lohkoperunoista sekä jostain hyvästä säilykelihasta. Ei missään nimessä suurten kauppaketjujen bulkkisäilykkeestä sillä sen kanssa tusaamisessa lopputulos on perunarasvavelli. Hotelli Yrjöperskeleen chef Pauno Blääd suosittelee perkkelssonia lohkoperunoilla ja hirvisäilykkeellä merisuolalla ja lipstikalla maustettuna:

Tässä välissä tullaan tietysti siihen vaiheeseen että snagareilla saa herkkään turpaansa. Itse uskon että kysessä on hieman liioittelua sillä olen itsekin monesti valomerkin jälkeen käynyt snagarilla ja nähnyt yhden (1) tappelun joka sekin loppui oikeastaan ennen kuin alkoikaan. Ehkä valomerkin jälkeinen taksijono on se helpompi paikka löytää ikävä kaveri itselleen.

Nykyisinhän snagarit ovat pieni vähemmistö kaikenlaisten hampurilais-, pizza- ja kebabpaikkojen seassa. Kekkoslovakian aikaan näitä ei vielä paljon ollut. Joku pizzeria saattoi olla Helsingissä ja samoin Helsingissä avattiin hampurilaispaikka Carrols muistaakseni vuonna 1977. Noista paikoista voi kirjoittaa jutun joku muu.

Tässä jäi vielä esittelemättä se kaikkien aikojen snagariruoka jota ei olla koskaan varsinaisesti tehty eikä syöty eli lihis kahdella joulukinkulla. Aikanaan Suosikki-lehdessä Nyrok City-sarjakuvassahan muuan Oiva Öriläinen pisteli sen poskeensa tuhannen asteen pakkasessa. Jos joku lukijoista tekee/syö kyseisen annoksen niin ottakaa ehdottomasti yhteyttä tähän blogiin ja teille annetaan Hotelli Yrjöperskeleen kunniamaininta. Kyseinen annos saattaisi näyttää vaikka tältä:

Toivottavasti snagarit elävät ja voivat hyvin tulevaisuudessakin. Hyvää alkanutta snagarihelmikuuta lukijoille. Suosikaa suomalaisia snagareita. Ja suomalaista muutenkin.