JOTAIN IHAN MUUTA LXXV

Koska nykypäivän vallitseva todellisuus on tällaiselle käppäukolle ja setämiehelle aika ajoin sen verran hapokasta ettei auta Pepcid, ei Somac eikä vanhan ajan Hota-pulverikaan niin täytyy välillä pyörähtää menneessä eli tälläkin kertaa jatkosodan ajassa. Ei sekään aika ollut varsinaisen viihtyisää eikä varsinkaan turvallista mutta ainakin silloin tiedettiin että mikä maata uhkasi ja mitä sille uhalle on tehtävä.

Käydään siis läpi taas niitä ilmavoimien käyttämiä vainolaisen karkoittamisvälineitä ja tällä kertaa on esittelyssä pommikoneet ja hieman osastoa ynnämuut. Koneitten lukumäärä on peräisin ilmavoimien omilta sivuilta ja muut tiedot hieman sieltä sun täältä eikä tälläkään kertaa ole tarkoitus tehdä täydellistä teknistä manuaalia kun lukijoissa on kuitenkin sellaisia joilla on huomattavasti laajempi tieto asiasta kuin minulla eikä kirjoitusta muutenkaan viitsi turvottaa kirjan mittaiseksi.

Jatkosodan alussa pommituskalusto oli oikeastaan sotasaaliskoneita lukuunottamatta samanlainen kuin talvisodassa. Eli ykköstykkinä oli jo vanhentunut Bristol Blenheim:

Konetta käyttivät Lentolaivue 42, Lentolaivue 44, Lentolaivue 46 ja Lentolaivue 48. Myös talvisodassa käytetyt Fokker C.X-koneet jatkoivat tiedustelu-, tulenjohto- ja ajoittaisissa pommitustehtävissä:

Koneet palvelivat Lentolaivue 12:ssa ja sitä käytettiin mm. Tuulosjoen ylittämisen tykistökeskityksen tulenjohtamisessa. Koneella saavutettiin jatkosodassa jopa yksi ilmavoitto. Myös Fokker C.VE ja Blackburn Ripon koneet olivat vielä käytössä tiedustelu- ja ajoittaisissa pommitustehtävissä. Riponeilla myös huollettiin suomalaisia kaukopartioita.

Jatkosodan alussa Blenheimien lisäksi varsinaisia pommikoneita olivat sotasaaliina saadut vihollisen Tupolev SB-2-koneet:

Miehistö: 3

Huippunopeus: 450 km/h

Aseistus: 4 x 7,62 mm konekivääriä

Suurin pommikuorma: 600 kiloa

Koneita saatiin sotasaaliiksi sekä omien alasampumina että saksalaisten sotasaalisvarikoilta. Koneita oli suomalaisilla käytössä kaikkiaan 24 kappaletta ja ne palvelivat Lentolaivue 6:ssa meritiedustelu- sekä syvyyspommitustehtävissä ja koneilla onnistuttiin upottamaan muutama vihollisen sukellusvene sekä yksi rahtilaiva. SB-2-koneitten lisäksi kyseisellä Lentolaivue 6:lla oli kalustonaan muitakin koneita eli kolme saksalaista Dornier Do-22-konetta:

Kolme norjalaista M.F. 11-konetta:

Lisäksi laivueella oli käytössä muutama vanha Ripon ja Koolhoven sekä yksi Heinkel He-59 josta tässä kirjoituksessa lisää myöhemmin. Laivueella oli käytössään myös 5 kpl sotasaaliina hankittua Polikarpov I-153-hävittäjää sekä myös sotasaaliskalustona viisi Beriev MBR-2-lentovenettä:

Näiden lentoveneitten käyttö jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi. Jatkosodan alussa käytössä oli myös raskaampaa sotasaaliskalustoa eli Iljushin DB-3M:

Miehistö: 3

Huippunopeus: 439 km/h

Aseistus: 3 x 7,62 mm konekivääriä ja mahd. 1 x 12,7 mm konekivääri

Suurin pommikuorma: 2.500 kiloa

Koneista osa oli omaa sotasaalista ja osa saatiin Saksasta. Koneet palvelivat Lentolaivue 46:ssa ja niitä oli käytössä kaikkiaan yksitoista kappaletta. Saksasta saatiin myös Lentolaivue 46:n käyttöön neljä kappaletta koneen pitkänokkaisempaa DB-3F-versiota:

Marraskuussa 1941 Suomen ilmavoimat saivat sitten Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin lahjoituksena 15 kappaletta Dornier Do 17-pommikoneita:

Miehistö: neljä

Huippunopeus: 424 km/h

Aseistus: 6 x 7,92 mm konekivääriä

Suurin pommikuorma: 1.500 kiloa

Koneet lennettiin Suomeen vuoden 1942 alussa ja sijoitettiin Lentolaivue 46:een jossa niitä käytettiin lähinnä yö- ja etulinjapommituksiin. Kone oli miellyttävä lennettävä mutta siinä vaiheessa sotaa jo hidas ja vanhentunut. Vuonna 1942 suomalaiset saivat Saksan sotasaalisvarikoista seitsemän kappaletta Petljakov Pe-2-pommikoneita:

Miehistö: 2 – 4

Huippunopeus: 525 km/h

Aseistus: 4 x 7,62 mm konekivääriä ja 1 x 12,7 mm konekivääri

Suurin pommikuorma: 1.000 kiloa

Saksasta hankittujen koneiden lisäksi suomalaiset saivat itse sotasaaliiksi yhden koneen PE-3-rynnäkkökonemallin. Koneet toimivat Lentolaivue 48:ssa pelkästään tiedustelukoneina ja niitten lentotunnit jäivät varsin vähäisiksi huoltovaikeuksista johtuen. Vuoden 1943 lopulla Suomen ilmavoimat saivat sitten käyttöönsä sotien parhaan pommikoneensa eli 24 kappaletta Junkers Ju 88-konetta:

Miehistö: neljä

Huippunopeus: 472 km/h

Aseistus: 5 x 7,92 mm konekivääriä ja 1 x 20 mm tykki

Suurin pommikuorma: 1.500 – 3.000 kiloa (käsittääkseni suomalaiset eivät tuota maksimimäärää käyttäneet)

Siinäpä ne suomalaisten käytössä olleet pommikoneet sitten olivatkin. Mikä oli sitten pommikoneitten merkitys niin talvi- kuin jatkosodassa? Varmaankin suhteellisen pieni sillä suomalaisilla ei ollut sellaista pommitusarmadaa kuin länsiliittoutuneilla. Joka tapauksessa kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana pommittajista koostunut Lentorykmentti 4 teki huikean työn ja täytti varmasti oman osansa vihollisen hyökkäyksen pysäyttämisessä. Ja oman osansa teki tietysti saksalainen Osasto Kuhlmey joka pudotti taistelujen aikana kaikkiaan 577 tonnia pommeja ja jonka pommituskalustona oli Junkers Ju 87 Stuka:

Stuka Immolan lentokentällä kesäkuussa 1944

Sodan alkuvaiheessa legendaarisen aseman saavuttanut Stukakin oli tietysti varsin vanhentunut mutta Kannaksen taisteluissa siitä oli vielä suomalaisille suuri apu. Siirrytään sitten pommareista osastoon ynnämuuta ja ensin esitellään sissit:

Jaa, ei nyt ihan näitä. Mutta melkein. Ilmavoimat nimittäin kuljettivat kaukopartioyksiköitä kauas vihollisen selustaan ja sieltä pois sekä pudottivat niille varustetäydennyksiä. Varsinaisesti tehtäviin käytettiin kahta konetyyppiä. Toinen oli saksalainen Heinkel He 115:

Koneella voitiin kuljettaa maksimissaan 14 partiomiestä varusteineen. Suomalaisilla oli näitä koneita kaikkiaan kolme kappaletta. Toinen samassa käytössä ollut konetyyppi oli Heinkel He 59:

Kone kuljetti 13 partiomiestä varusteineen. Tässä roolissa käytössä oli kaksi konetta ja meripelastuskoneina kaksi muuta. Kaukopartiomiehen homma lienee ollut yksi niitä sodan rankimpia mutta kylmähermoisen miehen hommaa on ollut myös lentää noilla koneilla kauas vihollisen selustaan huonosti kartoitetuille korpijärville. Kuriositeettina mainittakoon että samanlaiseen käyttöön saksalaiset tarjosivat suomalaisille sotasaaliiksi saamiaan ranskalaisia möhkäleitä eli Sud-Est LeO H-246-lentoveneitä:

Suomalaisilla oli näitä kolme kappaletta koekäytössä mutta liian suuren syväyksensä ja kokonsa vuoksi se ei soveltunut tehtävään joten ne lennettiin pian takaisin Saksaan. Jos jatketaan kuriositeeteilla niin ne, jotka ovat aikanaan lukeneet Korkeajännityksiä muistavat että niin briteillä kuin saksmanneillakin oli molemmilla semmoiset pikkuiset ja kompaktit koneet joilla lennätettiin kaiken maailman vakoojia ja erikoismiehiä sinne sun tänne. Briteillä oli Westland Lysander ja sakemanneilla Fieseler Storch. Mutta suomalaisillapa oli niitä molempia.

Näitä Lysandereita suomalaisilla oli kaikkiaan kaksitoista kappaletta. Niistä oli sodan lopulla lentokuntoisena enää yksi.

Storcheja suomalaisilla oli kaksi joista toinen palveli yhteyskoneena aina vuoteen 1960. Ja kun tämän tyyppisistä koneista on puhe niin olihan suomalaisilla käytössään neljä sotasaaliina saatua ”hermosahaa” eli Polikarpov U-2-konetta:

Jatkosodan hävittäjiä koskevassa osassa esiteltiin piirustuspöydälle jäänyt hävittäjä VL Puuska. Piirustuspöydälle jäi myös kotimainen pommikone eli VL Vihuri:

Koneen olisi ollut tarkoitus perustua brittiläiseen De Havilland Mosquito-koneeseen ja se oli tarkoitus varustaa saksalaisilla Daimler-Benz DB 605-moottoreilla. Suunnitelmana oli rakentaa kaikkiaan 60 Vihuria vuoden 1948 puoleenväliin mennessä mutta kun ilmavoimat saivat Junkers Ju 88-koneita niin projekti haudattiin. Niin että sekä VL Puuska että VL Vihuri ovat päässeet tositoimiin vain erään viha-ajattelevan käppäukon fiktiivisessä kirjoituksessa.

Tässähän näitä taas tällä erää. Jatketaan taas joissain merkeissä. Tässä kovasti hapokkaassa vallitsevassa todellisuudessa.