torstai 14. helmikuuta 2019

PUUSKA JA VIHURI


Eli kertomaton tarina Suomen ilmatilasta kesällä 1944



Karjalan Kannaksen ilmatila, 3. heinäkuuta 1944

Nyt oli kaikki munat samassa korissa. Niin kuin muutaman kerran käynnissä olevan vihollisen suurhyökkäyksen aikana oli ollut ennenkin. Kaikki sekä Suomen ilmavoimien sekä saksalaisen osasto Kuhlmeyn käyttökelpoisimmat koneet suuntasivat kohti suurta rautatiekeskitystä joka toi joukkoja ja tarvikkeita täydennykseksi suomalaisten linjoja jatkuvasti ja keskeytymättä moukaroiville neuvostojoukoille. Ratkaisutaistelut olivat käynnissä sekä Tali-Ihantalassa, Vuosalmella että Viipurinlahdella. Ilmavoimien tehtävä oli tukea puolustautuvia suomalaisjoukkoja kaikin mahdollisin keinoin.

Tehtävässä muitten mukana oli LeLv 12 jonka neljätoista VL Puuska-hävittäjäkonetta oli matkalla suojaamaan tehtävään osallistuvia pommikoneita. Laivueen kirjavahvuudessa oli suurhyökkäyksen alussa ollut kaikkiaan 24 Puuskaa mutta vain neljätoista oli nyt lennossa. Neljä oli välttämättömässä huollossa ja kuusi oli ammuttu alas. Yksi näistä Puuskan lentäjistä oli ylivääpeli Väinö Kuittinen joka tunsi lentävänsä unelmakonettaan.

Miksei tuntisi, sillä hän oli ollut mukana taistelutehtävissä jo talvisodasta lähtien ja tottunut vanhentuneisiin koneisiin joitten kanssa ilmataistelu vihollisen parempia koneita vastaan oli joka kerta ollut upporikasta ja rutiköyhää. Hän oli ollut koko sodan ajan Lentolaivue 12:n riveissä. Talvisodan alussa hän oli lentänyt tiedustelu- ja ajoittaisia pommituslentoja Fokker C.V-koneella. Helmikuussa 1940 hän pääsi lentämään Gloster Gladiatorilla jolla hän ampui alas yhden vihollisen Polikarpov I – 153-hävittäjän. Jatkosodan alkuvuodet hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja Fokker D.XXI-koneella saavuttaen koko aikana yhden ilmavoiton ampuessaan alas vihollisen Polikarpov I – 16-koneen.

Maaliskuussa 1944 LeLv 12 sai kalustokseen Puuskat. Sitä ennen Puuskia oli tullut LeLv 32:n ja LeLv 28:n kalustoksi korvaten noista laivueista vanhentuneet Curtiss Hawk- ja Morane Saulnier MS 406-hävittäjät. Puuska lensi vanhentuneeseen kalustoon tottuneen Kuittisen käsissä kuin unelma. Se oli nopea, huippunopeudeltaan 650 km/h, omasi erinomaisen sekä nousu- että syöksynopeuden ja oli myös ketterä ja helppo lennettävä. Sen vuoksi Puuskalla pärjäsi niin kurvatappeluissa kuin Messerschmittien suosimassa heiluritaktiikassakin.

Varjopuoliakin tietysti oli. Joka koneella oli sellaiset. Puuska oli kokonaan puurunkoinen. Täysin panssaroimaton. Se ei kestänyt paljoa osumia. Myös koneen aseistukseen oli tottuminen. Siinä kun oli vain yksi ainoa, potkurinnavan läpi ampuva 20-millinen saksalainen MG151-tykki, jonka tulinopeus oli sinänsä kuin konekiväärissä. Sillä täytyi vain osua kohdalleen ja usein yksikin osuma riitti sillä aseen käyttämä räjähtävä Minengeschoß-ammus teki osuessaan tuhoisaa jälkeä. Kevyt kone ei kuljettanut kovin suurta määrää ammuksia joten Puuskien tykki oli säädetty suurinpiirtein Lahti-Salorannan tulinopeudelle eli 500 laukausta minuutissa. Tämä tietysti korosti lentäjän ampumataidon merkitystä entisestään ja sen vuoksi ylivääpeli Kuittinen oli nimikoinut oman koneensa nimellä ”Pupu ja paukku”.



Saattoi sanoa että kyseinen VL Puuska oli resursseiltaan köyhän suomalaisen lentokoneteollisuuden jättisuoritus. Koneen suunnittelu oli aloitettu jo ennen talvisotaa jolloin ilmavoimat etsivät itselleen epätoivoisesti lisää kalustoa. Koska Suomessa oli jo valmiiksi lentokoneenrakentamisen osaamista lisenssillä tehtyjen Fokker D.XXI-hävittäjien ja Bristol Blenheim-pommittajien myötä sai Valtion Lentokonetehdas käskyn suunnitella suomalainen, nopea ja kokonaan puurakenteinen hävittäjä. Puuta maassa riitti ja hiljattain syttyneen suursodan aikana strategisten metallien saatavuus oli enemmän kuin epävarmaa.

Suunnittelutyö alkoi marraskuussa 1939, aivan talvisodan kynnyksellä. Alun perin suunnittelukonseptiin kuului kolme erilaista vaihtoehtoa eli Puuska, Myrsky ja Pyörremyrsky mutta varsin pian päätettiin keskittyä vain Puuskaan sekä sen yksinkertaisuuden että – ainakin suunnitellun – nopeuden vuoksi. Syyskuun 1940 loppuun mennessä alustava suunnittelutyö oli tehty ja kone oli valmis. Tosin vain paperilla. Piirustukset olivat olemassa mutta suunnittelijoilla oli kolme isoa puutetta.

1. Puuttui tarvittava moottori.

2. Puuttui tarvittava aseistus.

3. Puuttui tarpeeksi pitävät liimat.

Ilman näitä ei projekti etenisi. Ratkaisuksi yritettiin miettiä sotasaaliskalustoa mutta hyvin pian ymmärrettiin että sillä tiellä ei edetä pitkälle ja talvisodassa alas ammuttujen Polikarpov I – 16 ja I – 153-koneitten moottorit eivät olisi muutenkaan sopineet suunniteltavaan hävittäjään.

Helmikuussa 1941 projekti hyppäsi eteenpäin sillä kulissien takana Suomeen välejään lämmittävä Saksa tarjosi salaista apua. Siinä tuli vastaus kolmeen ongelmaan:

1. Saksalaisilta saisi - salaa toimitettuna - Messerschmittissä käytettyjä DB 605 A-1-moottoreita. Koska suunnitelmissa oli kehittää Messerschmittiä muistuttava mutta sitä selkeästi – lähes puolitoista metriä – pienempi hävittäjä tämä moottori 1.160 hevosvoiman tehoineen sopi suunnitelmaan erinomaisesti ja mahdollistaisi halutut nopeusvaatimukset.



2. Saksasta saisi myös Messerschmittin käyttämää MG 151-tykkiä. Tässä vaiheessa suunnitteluosastolla sekä ilmavoimissa käytiin kiivasta väittelyä koneen aseistuksesta tai lähinnä sen määrästä. Kyseinen tykki kävi koneeseen erinomaisesti mutta toisen näkemyksen mukaan koneeseen haluttiin myös kaksi konekivääriä. Lopulta päädyttiin siihen ratkaisuun että kyseiset konekiväärit heikentäisivät painonsa myötä koneen lento-ominaisuuksia ja MG 151-tykki oli itsessään tarpeeksi tehokas. Olihan siinä kuitenkin suhteellisen suuri tulinopeus ja tykin mukana saatava pentaerytritolitetranitraattia sisältävä räjähtävä ampumatarvike riitti teholtaan minkälaista konetta vastaan hyvänsä.

3. Saksalaisilta saisi tarvittavan pitäviä liimoja. Tämä oli yksi olennainen projektin etenemisvaatimus sillä suomalaisten omat liimat eivät antaisi tarvittavaa pitoa vaikeissa sääolosuhteissa ja koneitten jatkuvassa ulkosäilytyksessä.

Suunnittelua jatkettiin tältä pohjalta ja projekti sai luvan edetä kesäkuussa 1941 eli hieman ennen jatkosodan alkua. Siihen satsattaisiin suurin osa Valtion Lentokonetehtaan voimavaroista sillä jo tässä vaiheessa tiedettiin että mikäli varmuudella alkava uusi sota pitkittyisi, muuttuisivat sillä hetkellä ilmavoimien parhaat käytössä olevat Brewster Buffalo-koneet jossain vaiheessa – ehkä nopeastikin –  vanhentuneiksi. Ensimmäiset kaksi prototyyppiä valmistuivat keväällä 1942 ja suunniteltu kone osoittautui konseptiltaan varsin onnistuneeksi. Koelentovaiheessa säädettiin vielä siiveke- ja peräsinvoimia sekä korjattiin havaittu pituusepävakausongelma. Lisäksi alkuperäinen Messerschmittin laskuteline korvattiin leveämmällä kotimaisella mallilla. Mittaristo ja sähkölaitteisto oli puoliksi saksalaista ja puoliksi kotimaista valmistetta.

Päätös lopullisen tuotantovaiheen aloittamisesta tehtiin vaikka siinä vaiheessa oli jo tiedossa että ilmavoimat saisi käyttöönsä myös Messerschmittejä. Niitä riittäisi kuitenkin vain LeLv 34:lle ja LeLv 24:lle ja muitten hävittäjälentolaivueitten kalusto oli muuttumassa auttamattoman vanhentuneiksi. LeLv 32 sai Puuskat käyttöönsä heinäkuussa 1943, LeLv 28 marraskuussa 1943 ja lopulta LeLv 12 maaliskuussa 1944 jolloin myös ylivääpeli Kuittinen pääsi upouuden suomalaishävittäjän – jota myös kansanmersuksi kutsuttiin – ohjaimiin. LeLv 26:lla oli ollut hieman huono tuuri tässä pudotuspelissä sillä se oli ehtinyt saada itselleen LeLv 24:ltä jääneet vanhentuneet Brewsterit.

Vanhan ja loppuunajetun Fokkerin rinnalla Puuska oli loistava työkalu jota pian tarvittiinkin sillä Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944. Ja juuri nyt, kolmas päivä heinäkuuta Kuittinen oli kasvattanut ilmavoittojensa määrän kahdesta kymmeneen.



Hieman LeLv 12:n alapuolella lensi kaksitoista suomalaista LeLv 16:n VL Vihuri-pommikonetta jotka muistuttivat hyvin paljon englantilaisia de Havilland Mosquito-pommikoneita. Itse asiassa Vihuri oli täysi kopio kyseisestä koneesta ja sen syntyhistoria oli ollut huomattavan nopea. Suomalaiset olivat saaneet saksalaisilta lokakuussa 1941 kaikkiaan kolme alasammuttua ja varsin hyvin säilynyttä Mosquitoa. Vanerisen pommikoneen kopioiminen viehätti ajatuksena metallipulasta kärsivässä Suomessa ja nyt ei kyseessä ollut kokonaan uuden konetyypin suunnittelu niin kuin Puuskan kohdalla vaan varsin puhdas kopiotyö jonka mahdollistaisi saksalaisten projektiin lupaamat moottorit.

Koelentovaiheeseen päästiin kesällä 1943 ja tuotanto aloitettiin vaikka saksalaisilta oltiinkin jo saatu Junkers Ju – 88-pommikoneita. Osaksi mukana oli arvovaltakysymys ja halu näyttää. Kun hävittäjänkin rakentaminen onnistui niin miksei sitten pommikoneenkin. Yhteistoimintalaivueesta pommituslaivueeksi muutetulle LeLv 16:lle ehdittiin toimittaa kaikkiaan 18 Vihuria ennen vihollisen suurhyökkäyksen alkamista. Käydyissä taisteluissa laivue oli ehtinyt menettää kuusi konetta eikä ollut varmaa ehtisikö VL rakentaa enää kovin monta. Pari oli kuulemma luvassa.

Yhtälailla LeLv 12:n tavoin täysin vanhentuneisiin koneisiin tottunut LeLv 16 oli enemmän kuin tyytyväinen Vihuriin. Koneen huippunopeus oli hieman pienempi kuin brittiläisen esikuvansa eli 560 km/h ja se kuljetti mukanaan 800 kilon pommikuorman. Toisin kuin esikuvallaan joka oli aseistamaton Vihurissa oli  kaksi VKT 12,7 LKk/42-konekivääriä.

Yhtä kyseisistä Puuskien suojaamista Vihureista ohjasi luutnantti Toivo Kilpeläinen mukanaan suunnistaja-pommittaja vänrikki Veikko Valtonen. Luutnantti Kilpeläinenkin oli toiminut lentäjänä LeLv 16:ssa aina talvisodasta saakka ja tottunut jatkuvasti lentämään vanhentuneilla koneilla. Talvisodassa hän oli lentänyt tiedustelu- ja muutamia pommituslentoja Junkers K 43-koneella. Jatkosodassa hänen koneenaan oli ollut kaksitasoinen Fokker C.X.-pommikone jolla hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja osallistuen mm. Tuulosjoen ylittämistä edeltäneen tykistövalmistelun johtamiseen. Kilpeläinen oli ehtinyt tottua uuteen, nopeaan ja ketterään pommikoneeseensa ja tunsi ensimmäistä kertaa sodan aikana saaneensa käsiinsä todellisen sotatyökalun. Köyliöstä kotoisin olevana hän oli nimennyt koneensa Lalliksi.



Valtonen puolestaan oli nuori, innokas vänrikki joka oli tullut laivueeseen vasta vuoden 1944 tammikuussa. Alussa vaikutti siltä että niin monen nuoren miehen lailla Valtonenkin uskoi kuolemattomuuteen eikä älynnyt edes pelätä. Kun vihollisen suurhyökkäys alkoi oli Valtonenkin hyvin nopeasti oppinut asian. Kumpikin miehistä oli lähtenyt lennoille sillä ajatuksella että tämä lento todennäköisesti oli se viimeinen. Valtonenkin oli kuitenkin oppinut nopeasti hallitsemaan pelkonsa ja hänestä oli kehittynyt Kilpeläiselle luotettava taistelupari.

Edessä olevan suurpommituksen resepti ja aikataulu oli selvä. Vihollinen oli vallannut Viipurin ja saanut korjattua sinne menevän radan jonka kautta se kuljetti jatkuvasti miehiä ja ennen kaikkea loppumattoman tuntuisen määrän materiaalia. Iskun aloittaisi neljä LeLv 44:n Junkers Ju 88-pommikonetta jotka pommittaisivat radan poikki Viipurin lähellä sijaitsevan Säiniön ratapihan pohjoispuolelta. Vihollinen saisi korjattua vauriot parissa tunnissa mutta sinä aikana kyseiselle ratapihalle ehtisi ruuhkautua huomattava määrä junia.

Varsinaiseen iskuun osallistuisivat Suomen ilmavoimista:

- LeLv 44:n Junkersit

- LeLv 46:n Dornier Do 17 ja Iljušin DB-3-koneet

- LeLv 48:n Bristol Blenheim, Petljakov Pe-2 ja DB-3 koneet

- LeLv 42:n Blenheimit

- LeLv 16:n VL Vihurit

Ja näitten suojana toimivat:

- LeLv 34:n ja LeLv 24:n Messerschmittit
- LeLv12:n, LeLv 32:n ja LeLv 28:n VL Puuskat
- LeLv 26:n Brewster Buffalot

Lisäksi hyökkäykseen osallistuisivat saksalaisen Osasto Kuhlmeyn Stuka-pommittajat ja Focke Wulf fw 190-hävittäjät.

Niin Kilpeläisen LeLv 16 kuin Kuittisen LeLv 12 lähestyivät kohdealuetta. Radiosta kuului:

- Ryssä ylhäällä kello kahdessa! Airacobria! Ja paljon!



Suomalaisia lähestyvässä vihollisosastossa oli kaikkiaan 32 Bell B-39 Airacobra-hävittäjää ja osaston päällikkönä toimi kokenut kapteeni Artemi Kuznetsov. Hän oli lentänyt taistelutehtävissä aina suuren isänmaallisen sodan alusta saakka. Sodan vaikeina alkuaikoina hän oli lentänyt Polikarpov I – 16-hävittäjää ja kun puntit alkoivat tasaantua ja sitten kääntyä, hän sai alleen tuon Amerikan apuna tulleen Airacobran johon niin hän kuin moni muukin neuvostopilotti oli mieltynyt. Hän oli saanut sodan aikana itselleen yhdeksän ilmavoittoa, kuusi saksalaista ja kolme suomalaista.

Virallisesti Kuznetsov ei tietenkään koskaan kritisoinut sodanjohdon tyyliä sillä sodanjohdon arvostelu tarkoitti Stalinin arvostelua ja sen myötä niskaan ilmestyisi hyvin nopeasti uusi tuuletusläpi. Itsekseen hän kuitenkin kirosi sitä, että hänenkin laivueeseen lähetettiin jatkuvasti nuoria ja vain peruskoulutettuja untuvikkoja sillä ajatuksella että sodan evoluutio hioo timantin ja karsii osaamattomat pois. Pahaksi onneksi hänen laivueensa oli viimeiset puoli vuotta taistellut kokeneita suomalaislentäjiä vastaan ja nämä – varsinkin kun heidän konekantansa oli viimeisen vuoden aikana olennaisesti parantunut – teurastivat nämä untuvikot taivaalta kuin teeret latvasta. Huolimatta siitä, että neuvostoilmavoimilla oli selvä määrällinen ylivoima.

Kapteeni Kuznetsov tiesi nytkin että osa noista untuvikoista kuolee hetken kuluttua. Hän oli sijoittanut nuoret lentäjät kokeneempien pilottien siipimiehiksi. Hänellä oli itselläkin sellainen. Kersantti Boris Volkov. Miellyttävä ja innokas nuori mies joka oli selvinnyt jo kolmesta sotalennosta hengissä alkaen pitää itseään jo oikeana sotapilottina. Kuznetsovin oli ollut pakko jarrutella Volkovia ja hänen intoaan. Niin nytkin, kun laivue oli saanut hälytyksen opastuksella että nyt oli tulossa enemmän suomalaisia pommikoneita kuin koskaan ennen. Kohteena oli selvästi Viipuriin menevä rautatie ja suomalaisten aikeet tuli estää hinnalla millä hyvänsä. Läpimurtotaistelut olivat kriittisessä tilanteessa eikä voitto ollutkaan enää niin varma kuin miltä Viipurin kukistuessa oli vielä tuntunut. Tsuhnan perkeleet olivat sittenkin kunnossa.

Kohteena olivat tietysti vihollisen pommikoneet mutta ennen kuin niitten kimppuun pääsisi olisi tehtävä selvää niitä suojaavista hävittäjistä. Ja ne hävittäjät olivat ikävä uutinen vaikka neuvostokoneilla olikin yli kaksinkertainen ylivoima. VL Puuska. Se suomalaisten uusi hävittäjä. Pieni. Helvetin nopea. Helvetin ketterä. Helvetin hyvät sekä nousu- että syöksyominaisuudet. Puurakenteisena sinänsä helppo ampua alas. Teoriassa. Kun sen vain sai piikille. Ja se ei ollut onnistunut vielä Kuznetsoviltakaan käytännössä kertaakaan.

Hän komensi koneensa hyökkäykseen. Normaalisti noudatettaisiin Alexander Pokryshkinin kehittämää korkeus-nopeus-liike-tulitus-menetelmää mutta nyt laivue ehtisi tehdä vain yhden syöksyn sillä Puuskien nousunopeus oli Airacobraa selvästi parempi. Sen jälkeen edessä olisi ikävä kurvatappelu joka suosisi suomalaisia. Airacobrat syöksyivät ja aloittivat tulituksen ja suomalaisten muodostelma puolestaan hajaantui nopeasti ennalta harjoitellun kuvion mukaisesti niin että yksikään ei pudonnut. Seuraavaksi alkaisi verinen karuselli.



Ylivääpeli Kuittinen oli siipimiehensä ylikersantti Hans Ahlstedtin kanssa ottamassa korkeutta keskellä ympärillä raivoavaa ilmataistelua josta näytti kehkeytyvän tähän astisen sodan yksi suurimmista. LeLv 12 oli vain pieni osa laajalle alueelle levinnyttä taistelua. Vihollisen Airacobrat olivat hyökänneet korkeammalta mutta suomalaisten nopealla hajaantumisella syöksyn tuoma etu minimoitui eikä yksikään Puuska pudonnut. Sen sijaan Ahlstedt oli onnistunut pudottamaan yhden Airacobran. Vihollinen – luultavasti varsin kokematon sellainen – oli luottanut syöksynopeuteensa eikä osunut kiertoliikettä tekevään Ahlstedtiin jonka ampumasta sarjasta puolestaan yksi kranaatti oli mennyt suoraan kuomusta sisään surmaten lentäjän.

Kone ei syttynyt osumasta palamaan vaan putosi ohjaamattomana maahan ja räjähti. Voitto oli Ahlstedtin viides ja teki hänestäkin ässälentäjän. Mutta hän ei ehtinyt nauttia voitostaan pitkään. Hänen koneensa räjähti kesken nousun. Kuittinen katsoi ympäristöään ja mietti että mistä perkeleestä se tuli. Kas, auringon suunnassa oli kaksi konetta kuitenkin. Ja kaukana. Hyvin kaukana. Jommallakummalla ryssistä oli ollut elämänsä tuuri. Ja siitä se paska saisi maksaa.

Kuittinen teki nopean tilannearvion. Taistelu oli vienyt koneita koko ajan alemmaksi ja lähemmäksi pommikoneita jotka olivat juuri saapumassa kohdealueelle. Syöksyssä olisi riski että nopea kone ei ehtisi oieta. Ylöspäin siis. Antaa niitten kuluttaa vauhtinsa. Kuittinen nosti Puuskan nokan ylös, täysillä kaasuilla, moottori ulvoen.



Ylöspäin Puuskan perässä noustessaan Kuznetsov tajusi tehneensä pahan virheen. Jopa amatöörimäisen sellaisen. Syynä oli varmaan ollut ahneus saada tuosta tsuhnan Puuskasta kymmenes ilmavoitto ja kaksoisässän asema. Lisäksi syynä oli ollut ilo Volkovin ensimmäisestä ilmavoitosta. Vaikka se tohelo oli saanut sen pelkällä uskomattomalla tuurilla. Nulikka oli ampunut aivan liian aikaisin mutta vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja hänen Airacobransa 37-millisen tykin ammus oli osunut suoraan Puuskan ohjaamon ja siiven yhtymäkohtaan räjäyttäen koneen kerralla kappaleiksi. Sen jälkeen molemmat Airacobrat lähtivät verenhimoisina jahtaamaan toista Puuskaa joka otti voimakkaasti korkeutta.

Minkä se oli tehnyt tarkoituksella katsoen menivätkö Kuznetsov ja Volkov lankaan. Ja meniväthän he. Kuznetsov kirosi itseään. Tuon Puuskan nousunopeus oli paljon Airacobraa suurempi  ja vihollislentäjä teki nousunsa mutkitellen taitavasti että neuvostolentäjät vain tuhlasivat ammuksiaan. Puuska otti entistä enemmän rakoa ja Kuznetsov tajusi että Airacobran nousun jo pahasti hyytyessä osat aivan hetken päästä vaihtuisivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää epäonnistuneeksi tuomittu hyökkäys, yrittää syöksyllä karkuun ja kokeilla onneaan sitten uudestaan.

- Volkov! Nousu seis ja äkkiä syöksyyn!

Kuznetsov käänsi oman koneensa mutta Volkov empi vielä.

- Toveri kapteeni! Luulen, että osun siihen vielä!

- Perkeleen idiootti, se oli käsky.

Lopulta Volkov uskoi. Mutta se oli myöhäistä.

Kuittinen näki että viholliset kääntyivät syöksyyn ja painui perään. Erittäin hyvän syöksynopeuden omaava Puuska saavutti nopeasti vihollisia joista toinen oli selvästi aloittelija sillä hän oli kääntynyt myöhemmin eikä yrittänyt edes kunnolla mutkitella vaan pyrki karkuun suoralla syöksyllä. MG 151-tykin kymmenen kranaatin sarja osui tarkasti kohdalleen paloitellen ja räjäyttäen koneen. Kuittinen tunsi synkkää kostonriemua ja halusi vimmatusti kostaa juuri kaatuneen siipimiehensä ja ystävänsä kuoleman ampumalla alas tuon toisenkin viholliskoneen.

Toinen vihollisista oli selvästi kokeneempi ja taitavampi mutta lopulta kaksi Kuittisen kranaattia osui sen peräsimeen ja yksi toiseen siipeen räjäyttäen polttoainesäiliön. Ryssällä näytti olevan sekä huikeat refleksit että vielä tuuri puolellaan. Nähtävästi hän oli heti osuman jälkeen irtautunut nopeasti vöistään ja hyppäsi ulos ovesta joka oli räjähtävän siiven toisella puolella onnistuen vielä olemaan osumatta sivuvakaajaan. Airacobrassahan ei ollut normaalia kuomua vaan ovi, josta lentäjä meni ohjaamoonsa.

Vihollinen putosi ilmassa ja alhaalla näkyi räjähdyksiä, tulipaloja ja sankka savu. Samalla hetkellä maassa näkyi valtava räjähdys. Varmaankin kokonainen ammus- tai polttoainejuna oli lentänyt kerralla ilmaan. Vihuripojat taisivat saada kerralla herttareetin. Samaan aikaan kun räjähti, myös vihollisen laskuvarjo avautui. Vaikka Kuittinen tunsi katkeraa vihaa ja vaikka ilmojen ritarien aika oli jäänyt ensimmäiseen maailmansotaan – jos sitä oli ollut silloinkaan – ei Kuittinen ampunut laskuvarjon varassa alas leijailevaa vihollista. Puolustuskyvyttömän murhaaminen oli kuitenkin liikaa. Taistelu oli asia erikseen.

Eikä Kuittisella olisi ollut sellaiseen aikaakaan. Sillä taistelu jatkui vielä. Ja se oli saamassa uuden käänteen. LeLv 24:n ja LeLv 34:n Messerschmitit olivat saaneet saattamansa pommikoneet vaaravyöhykkeen ulkopuolelle ja palasivat auttamaan. Radiosta Kuittinen kuuli että hänen laivueensa tueksi tuli kahdeksan Mersua. Samoin hän kuuli että koko taisteluosaston lakisuojana olleet LeLv 32:n Puuskat olivat syöksymässä auttamaan LeLv 26:n vanhoja Brewstereitä jotka olivat hätää kärsimässä vihollisen Lavotskin La 5-hävittäjien kanssa.

Kapteeni Kuznetsov leijui alas varjonsa varassa noituen samalla ahneuttaan päästä kaksoisässäksi ja kiittäen samalla tuuriaan ja nopeita refleksejään. Toinen käsivarsi oli palanut mutta tuskin kovin pahasti. Hän jäisi eloon ja palaisi ehkä vielä lentämäänkin. Hän katsoi poispäin lentävää suomalaista Puuska-hävittäjää joka oli ampunut hänet alas ja käänsi sitten katseensa alaspäin. Tuuli näytti olevan hänelle suotuisa eikä hän laskeutuisi keskelle palavaa ratapihaa.



Muutamaa minuuttia aikaisemmin…

Luutnantti Kilpeläisen Vihuri saapui kohdealueelle. Junkersit ja Dornierit olivat saaneet jo aikaan suurta tuhoa ja savun sekä liekkien seasta oli vaikeaa hahmottaa, mikä olisi herkullisin maali. Myös ankara ilmatorjunta vaikeutti tilannetta. Mutta ratapiha oli täynnä junia joten tuhoa pommit tekisivät joka tapauksessa. Kilpeläinen lensi radan suuntaisesti ja vänrikki Valtonen pudotti kahdeksan satakiloista pommia huutaen sitten välittömästi ”pommit irti”. Tänne ei auttanut jäädä munimaan vaan pois piti päästä mahdollisimman nopeasti. Onneksi Puuskat olivat sentään pitäneet ryssän hävittäjät loitolla.

Kilpeläinen ei ehtinyt kääntää konetta kun aivan lähellä räjähti, leimahti ja tuntui kuin kone olisi pysähtynyt hetkeksi ilmaan. Vihollisen ilmatorjuntakranaatti oli räjähtänyt aivan Vihurin keulan vieressä, osa kuomusta meni kappaleiksi ja Kilpeläinen tunsi useita osumia ylävartalossaan. Hän käänsi päätään ja näki Valtosen vieressään hengettömänä. Sirpale oli mennyt päästä läpi. Hän katsoi vuorostaan alaspäin ja näki sekä rinnastaan että vatsastaan pulppuavan verta. Pulppuavan liian paljon ja liian nopeasti. Hän ei tuntenut oikein kipuakaan ja tiesi sen johtuvan shokista. Ennen kaikkea hän ymmärsi että hän ei eläisi enää montakaan hetkeä. Laskuvarjoa oli turha ajatellakaan. Hän kuolisi jo ennen kuin saisi ähellettyä itsensä ulos koneesta. Jos hän yleensä saisi enää itseään vöistä irti. Kilpeläinen tunsi lähestyvän kuoleman edessä mielensä yllättävän tyyneksi. Jos kerran lähtö tulee, niin lähdetään sitten tyylillä.

Hän suuntasi Vihurinsa kohti edessä olevaa, vielä vahingoittumatonta junaa…



Korpraali Igor Anisipov heräsi tajuttomuudesta ja alkoi hahmottaa missä oli. Asiat palailivat humisevan sumun seasta pätkittäin. Niin… hän oli junanvaunujen välissä olevassa tyhjässä avovaunussa… hän oli myös ilmatorjuntakonekiväärimies… ja saatana, ne tsuhnathan olivat hyökänneet. Nyt Anisipov muisti kaiken. Hänen ryhmänsä oli osana ammusjunan ilmatorjuntaa. Junan viereen oli osunut pommi. Igor oli tuntenut hirvittävän paineen ja iskun kypärässään. Hän alkoi tajuta, että sirpale oli tullut viistosti ja kypärä oli pelastanut hänen henkensä, mutta paine oli vienyt häneltä tajun. Konekiväärin muu miehistö ei ollut yhtä onnekas vaan se lojui aseen ympärillä hengettömänä. Kuin ihmeen kaupalla vaunuihin ei ollut osunut.

Hän tajusi että pommitus oli edelleenkin käynnissä ja hän pystyi käyttämään raskasta 12,7-millistä DShK-konekivääriä yksinkin. Hän asettui valmiiksi ladatun aseen kahvoihin ja alkoi katsoa ympärilleen tajuten samalla että tsuhnan pommikone, jonka toinen moottori oli tulessa suuntasi suoraan kohti Igorin junaa. Juna oli täynnä kranaatteja, jalkaväen ammuksia ja pioneerien räjähteitä. Täynnä. Joka ainoa vaunu.

Ja tuo hullu tsuhnahan aikoo… voi helvetti… voi helvetin helvetti…

Igor oli toki kuuliainen neuvostokansalainen jolle Stalin oli virallisesti jumala. Virallisesti hän ei sitä kyseenalaistanut milloinkaan. Se ei ollut kuitenkaan ollut estänyt häntä pitämässä koko sodan ajan rintataskussaan pienen pientä ikonia. Se ei estänyt häntä myöskään aloittamasta yhtä aikaa tulitusta ja rukousta… Isä meidän, joka olet taivaassa… pyhitetty olkoon sinun nimesi…

…Igorin rukouksiin vastattiin. Mutta hieman liian myöhään. Jo kuoleman kynnyksellä oleva Kilpeläinen näki kohti tulevat valojuovat joista kaksi tuli vielä ehjän etukuomun läpi lävistäen hänen rintansa ja vieden mennessään viimeisenkin elämän kipinän. Kilpeläinen lysähti vöihinsä hengettömänä mutta kone ei enää ehtinyt muuttaa suuntaansa vaan osui Igorin selän takana olevaan vaunuun joka oli täynnä tykistön kranaatteja. Räjähdys levisi ketjureaktiona muihinkin vaunuihin. Kannaksella toistensa kanssa vihaa pitävät sotilaat eivät tienneet mitä tarkoitti ydinräjähdys mutta jos he olisivat, niin he olisivat myös todenneet että tuon ammusjunan räjähdys ei jäänyt siitä paljoa jälkeen.



LeLv 12, mukanaan ylivääpeli Kuittinen heilutti koneittensa siipiä Messerschmitteille jotka jatkoivat kohti Kymin lentokenttää. Mersut vastasivat. Kelpo koneita, ajatteli Kuittinen, vielä hieman parempia kuin Puuskat mutta kyllä näilläkin vihollista vastaan kelpasi mennä. Varsinkin jos konetta vertasi Kuittisen vanhaan Fokkeriin. Puuskat ja niitten suojaamat Vihurit jatkoivat kohti Joroisten lentokenttää jossa niillä oli tukikohta. Käydyssä taistelussa laivue oli menettänyt kaksi Puuskaa pilotteineen mutta vihollinen oli joutunut maksamaan siitä yhdellätoista alas ammutulla Airacobralla joista Puuskat olivat ampuneet alas kahdeksan ja Messerschmittit kolme.

Tärkeintä oli tietysti se, etteivät vihollisen hävittäjät olleet päässeet Vihureitten kimppuun. LeLv 16 oli menettänyt tosin ilmatorjunnan tulituksessa yhden Vihurin. Toinen oli saanut osuman mutta se pääsi karkuun yhdelläkin moottorilla ja oli laskeutunut Immolan lentokentälle. Radiossa kerrottiin että yksi putoava Vihuri oli törmännyt – varmaankin tahallaan – vihollisen ammusjunaan joka oli räjähtäessään lanannut puolet koko ratapihasta. Kahdessa viimeisessä pommitukseen osallistuneessa Vihurissa oli ollut myös kamerat ja niitten kuvat kertoisivat enemmän.

Joka tapauksessa jo tässä vaiheessa oli selvää että operaatio oli ollut loistava menestys. Pommituksessa oli tuhoutunut valtava määrä vihollisen sotakalustoa ja ennen kaikkea – vaikka vihollisen pioneeri- ja rautatiejoukot olivat tunnetusti nopeita korjaajia – koko ratapiha oli tuhoutunut niin pahoin että saattaisi kestää viikon ennen kuin se saataisiin taas toimimaan. Nuo seitsemän vuorokautta saattaisivat olla elintärkeitä sillä Kannaksella käynnissä olivat ratkaisutaistelut.

Kuittinen lähestyi Joroisten lentokenttää. Hänellä oli nyt kaksitoista ilmavoittoa mutta se ei tällä hetkellä lohduttanut sillä mieltä painoi suru aseveljen ja ystävän kuolemasta. Mieltä painoi myös tulevaisuus. Se oli hämärän peitossa ja hämärä oli synkkä. Olisiko Suomea enää kuukauden päästä olemassa? Joka tapauksessa selvää oli, että hanttiin pantaisiin loppuun saakka. Niin tekisi myös lentolaivue 12 ja ylivääpeli Kuittinen. Ja olihan heillä sentään nyt käytössään Puuska, sotatyökalu joka voisi haastaa jokaisen vihollisen koneen.

Ja he haastaisivat. Sillä sotatyötä oli vielä paljon tehtävänä.





Jos lukija ei ole kiinnostunut ilmailuhistoriasta niin voidaan valaista että sekä VL Puuska että VL Vihuri olivat oikeita suunnitelmia jotka jäivät kuitenkin piirustuspöydälle. Hävittäjä VL Pyörremyrskyä tehtiin yksi prototyyppi ja hävittäjä VL Myrskyä valmistettiin kaikkiaan 51 kappaletta joista osa ehti osallistua sotatoimiin aivan jatkosodan loppuvaiheessa mutta niitten merkitys jäi vähäiseksi.

Pääosa Puuskan kuvista on videosta, jonka on tehnyt JanoTuotanto.

29 kommenttia:

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Pyörremyrsky oli hieman hitaampi mutta ketterämpi kuin Me 109 G miten sitten 109 K verrattuna sekä korjattu laskuteline paransi koneen nousu- ja laskeutumisominaisuuksia. Saksalaiset menettivät melko paljon koneita ja lentäjiä näissä onnettomuuksissa. Ehkäkäpä taistelussa irtiotoissa olisi käytetetty Göringin mikstuuraa eli MW 50 metanoli-vesisekoitusta koneessa ja haha-gerätiä GM-1 eli typpioksiduulia. Typpioksiduulin jota käytettiin vain 30-60s nosti hetkeĺlisesti tehoja 200-300 hevosvoimaa ja sankan savun. Toinen vaihtoehto VL Vihurille olisi voinut teoriassa olla Focke-Wulf Ta 154 saksalaisten oma puumosquito. Vasta sodan lopussa saatiin ensimmäiset mörkömoranet venäläisellä klimovin moottorilla mitkä olivat hispano-suizan parannettuja malleja ja saksalaisella tykillä sekä puolentuuman kk:lla coltti, beretzin. Meillä vaihdettiin sodan aikana amerikkalaisiin koneisiin 0.30 cal kk tilalle mm. Vkt 12,70 lkk/42.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Osmo "Otso" Rantala joka lensi raskaalla syöksypommittaja Ju 88 A-4 kehui konetta ja huomautti meidän poistaneen syöksyjarrut ja loiventaneen syöksykulmaa 45 asteeseen koska jyrkemmät syöksyt vaurioittivat siiven rakennetta. Loivempi kulma ei kuitenkaan huonontanut osuma tarkkuuta. Junkerssi saattoi viedä kerralla noin 2500 kg pommeja. Rantala oli myös me tason kivääriampuja. Vanhempi polvi muistaa lapuan patruunarasian missä oli osumia saanut taulu, se oli Rantalan me taulu .

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Ai niin Pate on majaillut Tikkakoskella itärannalla EK:ssa tupa Joroisessa. Aikana jolloin olin nuori ja komea, nyt on kalju ja ainoastaan komea.

Trilisser kirjoitti...

Ei hassumpi entäs jos -mietelmä. Muutama huomio kuitenkin paikallaan:

-MG 151:n tulinopeutta ei voinut varsinaisesti säätää.
-Puuska ei olisi ollut mikään superketterä kone. Puuska-projektin perustana oli maksimisuoritusarvot uhraamalla muu eli koneessa olisi ollut suuri siipikuormitus, joka olisi vienyt kaartokyvyn, etenkin kun koneeseen ei olisi tullut esim. Fowlereita parantamaan kaartokykyä.
-Puurakenne ei sinällään tarkoittanut huonoa osumakestävyyttä. Esimerkiksi Mosquito sieti osumia hyvin.
-On hyvin kyseenalaista, olisivatko VL:n kyvyt riittäneet sarja valmistamaan Mosquito-kopipita, sillä tämä oli rakenteeltaan niin erilaista puurakennetta kuin mihin VL oli tottunut.
-Molempien projektien perusta olisi ollut DB 605:n saatavuus. Niitten saatavuus ei taasen ollut suomalaisten käsissä niin kauan kuin Suomi harrasti "erillissotaa" ja eräänlaista kahdella pallilla istumista.
-Sakuillakin oli liimaongelma Mm. tapaus Ta 154.

Thorvald Eskilinpoika kirjoitti...

Näin alan ammattimiehenä olen utelias, että kukahan on toiminut Ykälle konsulttina, koska tuo kuvaus liikkeestä nimeltään "sakset" on melkolailla oikein, noin niinkuin kaunokirjalliseksi kuvaukseksi. Sitä on tullut itse harjoiteltua sekä opetettua.

Anonyymi kirjoitti...

Taas pitkästä aikaa kommentoin Ykän kirjoituksia. Kommentoimattomuuteen on ainoana syynä se että herra blogimestari pistää uutta tekstiä konekivääritahdilla. Mutta asiaan:

Olen täysin epävakaasti sitä mielipuolta, että Puuska ja Vihuri olisivat olleet ihan suomalaisten tehtävissä ja oikeissa käsissä hyvinkin vittumaisia vastustajia punatähtikoneille. Puurakenteisuus ei itse asiassa olisi ollut mikään turvallisuusriski, koska Mosquito esimerkkinä oli puusta, kankaasta ja liimasta väsätty, ja puun keveys antaa kyllä hyvän vauhdin kun on tehokas moottori(t). Ja myöskin Mosquito otti hyvin osumia vastaan koska siihen aikaan jo sekä konekiväärien että lentokonetykkien ammusten nopeus ja läpäisykyky oli jo semmoinen, että ammus tuli yhdestä kyljestä sisään ja meni viheltäen toisesta kyljestä ulos aiheuttaen vain pienen tuuletusaukon. Täytyi siis osua juuri johonkin haavoittuvaan kohtaan, eli moottoreihin, pommilastiin tai bensatankkiin.

Ja ryssän lentäjistä sanoi kerran kaksinkertainen Mannerhein-ristin ritari Eino-Ilmari "Illu" Juutilainen: "Käy kyllä melkein ryssiä sääliksi kun niillä on pelit ja vehkeet viimesen päälle hienoja, mutta kun ei ne osaa edes lentää." Eli kyllä, useampi kuin yksi punalentäjä oli karaistuneille suomalaisässille lähinnä maalileija.

--Madri

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta, Trilisserille, Thorvald Eskilinpojalle ja Madrille & kiitos kommenteistanne.

Pate Pankavaarasta: Kiitokset noista lisäyksistä. Tuo FW Ta 154 ja Osmo Rantalan ampujaura olivat minulle ihan uusia asioita.

Trilisser: Huomautuksesi pitävät varmaankin paikkansa. Mutta kyseessä olikin vaihtoehtohistoria koneesta joka ei koskaan edennyt edes prototyypiksi joten otin itselleni tekotaiteellisia vapauksia. Ja muutenkin kyseessä oli ilmojen korkeajännitys Finland fuck yeah-asenteella. Se pitää kyllä sanoa, että jos tuo Puuska-projekti olisi toteutunut niin kone olisi ollut kyllä yksi kakkosrähinän kauneimpia koneita.

Thorvald Eskilinpoika: Ei ole minulla konsulttia. Tuo liike vaan tuntui jotenkin luontevalta. Ei kai se sitten ihan pieleen mennyt. Noita juttuja kun tekee ihan stetsontuntumalta sillä minulla ei ole ilmavoimista kokemusta. Varusveijarinakin oli kenttätykistössä ja sen aselajin instrumenteilla ei tunnetusti paljon silmukkaa heitellä.

Madri: Voi olla, että ne olisivat olleet ihan soivia pelejä. Myrskyhän oli jo oikeastaan vanhentunut mutta sinänsä Mersun jälkeen suomalaisten nopein kone. Se vaan tuli aivan liian myöhään. Mutta kai suomalaisten paras ase olivat hyvät lentäjät, hyvä koulutus ja hyvä taktiikka. Ja voi ajatella että kunpa Suomella olisi ollut paremmat resurssit rakennella kaikenlaista. Venäläisestä sen ajan lentokoulutuksesta minulla on samanlainen kuva kuin mitä Juutilainen sanoi. Mutta siellähän ei yhden naimalla tehdyn musikan henki tietysti paljon painanutkaan.

Ekku kirjoitti...

Siellä ei Itärannan ek:ssa ole ollut varusmiehiä 80-luvun jälkeen. Kun itse olin varusmiehenä 95-96,niin rakennusta käytettiin tauluvarastona...

Anonyymi kirjoitti...

Tuli mieleen vielä yksi juttu puurakenteisista koneista: Ne oli helppo ja nopea korjata. Jos on riittävästi kakkosnelosta ja liimaa vedellä isolla pensselillä niin osaavalle huoltoporukalle se on parin tunnin juttu ja siinäkin ajassa on laskettu mukaan liiman kuivuminen. Olen myös sitä mieltä, että suomen ilmavoimien kenttähenkilökuntaa sotien aikaan ei ole ikinä ylistetty tarpeeksi. Tekivät vähillä resursseilla sen minkä voivat ja pitivät koneet lentokunnossa ja se ei ole ihan vähän sanottu.

--Madri

Tiukka-meno kirjoitti...

Jep, lappeessa oma alokastupa on joku palavaveripaikka.
Sitä ennen se oli käräjätupa. Siinä oli ees tyyliä!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ekulle, Madrille ja Tiukka-menolle & kiitos kommenteistanne.

Ekku & Tiukka-meno: Vähentyneethän ne varuskunnat ovat muutenkin. Itse palvelin PKarPstossa joka sitten siirrettiin Kainuun Prikaatiin vuonna 1990. Tiloissa toimi jonkun aikaa Pohjois-Karjalan Prikaatiin kuulunut Joensuun Pataljoona mutta nythän ei Pohjois-Karjalan Prikaatiakaan enää ole.

Madri: Jep, ehdottomasti. Suomalaiset lentokonemekaanikot tekivät mahdottomasta mahdollisen. Tulee muistaa että meidän konekantamme oli silloin huomattavan kirjava kun joutui haalimaan mitä vaan käsiinsä sai. Siinä on improvisoitu oikein urakalla. Improvisoitu ja onnistuttu.

Trilisser kirjoitti...

Pankavaaran Paten kommentteihin kommentteja:

1. Paten tekstistä saattaa saada käsityksen (esim. "...korjattu laskuteline paransi koneen nousu- ja laskeutumisominaisuuksia"), että Pyörremyrsky oli eräänlainen Puumersu (vrt. Brewster Buffalo vs. VL Humu). Näin ei ollut, vaan PM oli sekä aerodynamiikaltaan että rakenteeltaan täysin erilainen kone.

2. MW 50-järjestelmä ei ollut "Göringin mikstuura". GM-1 oli tarkoitettu käytettäväksi ahtimen määräkorkeuden yläpuolella (tässä tapauksessa n. 6 km tai yli), joten suomalaiskoneisiin sitä ei olisi kannattanut asentaa, koska meillä mentiin aika harvoin yli 6 - 7 km.

3. Ketteryys koostuu oikeastaan kahdesta asiasta eli kaartokyvystä ja kallistusnopeudesta. Meillä Suomessa siihe aikaan (ja aika paljon muuallakin) ketteryyttä mitattiin lähinnä kaartokyvyllä. Bf 109 K ei kaartanut yhtään paremmin kuin G. Pienemmän siipikuormituksen asniosta PM kaarti tosiaan tiukemmin. Kallistusnopeuden suhteen mennään jo hankalille vesille, sillä PM:stä ei ole käytettävissä koelennettyä kallistusdataa.

4. Suomessa Ju 88:n syöksyjarruja ei poistettu rakennevaurioiden takia vaan taistelutappioiden pienentämisen takia, ts. loivemmin syöksyvä oli it-ampujille vaikeampi maali. Syöksyjarrujen poistosta huolimatta niitä rakennevaurioita tuli, kun mm. syöksyttiin sallittua kovempaa. Loivempi syöksykulma pommituksessa heikensi tarkkuutta, se on ihan syöksypommituksen perusasioita, ts. pystysyöksyssä saadaan paras tarkkuus.

5. Ju 88:n rakenteellinen maks. pommikuorma oli 2500 kg (jopa ylikin), mutta meillä tyypillinen maksimi oli mm. kuvista päätellen 1500 kg. Käytännössä sekin on jopa lähes 3 kertaa enemmän kuin joillain Blenheimeillä (Blennujen pommikuorma vaihteli sarjoittain) ja vieläpä kunnon jytkyjä (1000 kg ja 500 kg).

Sitten tuo neukkujen koulutus vs. suomalainen. Neukuilla koulutus korosti liikaa kaavamaisuutta ja "kirjan mukaan tekemistä". Lisäksi on huomattava suomalaisten kova taisteluhenki. kesällä 1944 alasammuttu neukkuohjaaja ihmetteli kuulusteluissa, että miksi suomalaiset käyvät kimppuun jopa epätoivoisissa asemissa, eihän suomalaisille makseta edes lisärahaa pudotuksista (siis neukut, joitten piti hävittää yhteiskunnasta raha kokonaan, maksoivat ohjaajille bonuksia pudotuksista, samoin mekaanikot saivat rahapalkkion, jos kone oli kunnossa tietyn määrän lentoja tai yli).

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Trilisser ja kiitos lisäyksistäsi. Muistelen muuten että ainakin sodan alkuvaiheessa Blenheimien pomminripustimet sallivat vain 450 kilon kuorman eli siis englantilaisen tuhannen paunan. Voi olla että sitä sodan aikana muutettiin.

Qroquius Kad kirjoitti...

Koska en osaa antaa keskusteluun mitään kontribuutiota ilmailutekniikan tai -taktiikan alalta, joudun vain pohdiskelemaan olisiko tuo junaräjähdys voinut olla kenties suurempi kuin tämä paukahdus:

https://en.wikipedia.org/wiki/Halifax_Explosion

Olihan tuo sentään suurin ihmisen aiheuttama räjähdys ennen ydinpommia.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Luulen että se Halifaxin räjähdys oli vielä isompi koska laivaan mahtuu enemmän tavaraa kuin junaan. Tai näin ainakin kuvittelen.

Strix Senex kirjoitti...

Katsoin tuota Puuskan kuvaa ja se toi kovasti mieleen Fiat G 55:n. Onko kenties vaikutteita?

Seuraavaksi tuli mieleen meidän Jatkosodan hävittäjäkalustomme ja sen suorituskyky. Sodan alkuvaiheessa tulokset saatiin aikaan suurelta osin Brewstereillä, joka ei suinkaan ollut meidän yleisin hävittäjätyyppimme. Ajanmukaisten koneiden saaminen oli tietysti vaikeaa, mutta olen nähnyt useammankin muistelijan murisseen Moraneista ja murisseen nimenomaan sen takia, että heidän mukaansa Suomella olisi ollut mahdollisuus saada niiden tilalle Dewoitine D.520 koneita, jotka olivat ketteriä, runsaat 50 km/h nopeampia ja joissa oli 20 mm tykki. Vika oli kuulemma hankinnoista päättäneissä poliitikoissa.

Menneistä ei tietysti kannata enää jossitella, mutta tulevista hankinnoista voi ja on ehkä syytäkin. Huolta aiheuttaa lähinnä JAS Gripen joka on tavallaan tämän ajan Morane. Myyjä lobbaa sitä kaikkien mahdollisten kanavien kautta ja kiusallisen monet asiaa tuntemattomat poliitikot näyttävät tuntevan siihen vetoa. Se on kuitenkin kilpailun vanhin konetyyppi, joka hävisi jo edellisellä kierroksella Hornetille, josta siitäkin on tarjolla uudistettu versio Super Hornet. Koneen käyttökelpoinen elinkaari tuskin tulee olemaan kovin pitkä, eikä sitä ole onnistuttu myymään yhteenkään maahan, jonka ilmavoimien voi odottaa tarvitsevan hävittäjiä tositoimissa Venäjän tasoisia ilmavoimia vastaan. Kun tähän lisätään pieni valmistaja, jonka mahdollisuudet sekä koneen kehittämiseen että kriisitilanteessa toimitettavaan kalustotäydennykseen ovat heikot, johtopäätökset ovat varsin selvät. Valitkaa joku muu. Kannunvalanta siitä, mikä niistä muista on jo sitten oma tarinansa.

Anonyymi kirjoitti...

Muistaakseni Humua ja Myrskyä riivasi liimaongelma, eivät kestäneet ulkosäilytystä. Ne kun oli koottu Kiillon puusepänliimalla, joka ymmärrettävistä syistä ei ollut maailman huippua.
Saksalaisten Moskito, kommenteissa aiemmin mainittu FW 154 uupui samanlaiseen liimaongelmaan. Saksalaisilla oli sopiva liima, kesti hyvin ulkosäilytystä ja oli vahva. Sitä teki vain yksi tehdas ja RAF jyräsi sen tehtaan ihan muuten vaan. Siihen loppui Moskiton lento. Mistä Hortenin lentävään siipeen saatiin liima, en tiijä.

Myrsky oli ihan ok kone mutta viivästyi vuositolkulla. Vanha syy: parempi on hyvän pahin vihollinen ja projektilla ei ollut selvää maalia eikä johtoa.

Suomen ilmavoimien pahin vihollinen taisi olla anglofiili, germanofoobikko, tykkimies lunkvisti - nmitettiin ilmavoimien johtoon - miksi, en tajua. Kokovartalokyväksi paljastui sodan jälkeen. Suhde saksalaisiin hyinen koko sodan ajan. Koneita ja tarvikkeita ei alentunut kyselemään. Olisi edes hommannut hyödyttömien maalileijojen, fokkerin syöksypommittajien tilalle -42/-42 pikkustukia.

Muutenkin munittiin urakalla: Moranen tykin ja kranaattien ongelmia pähkäiltiin koko jatkosota, HS kanuuna toimi pakkasessa ja hiekkakentiltä lentäessä huonosti. Saksassa oli varastoissa MG151/15mm versiota, tämä olisi ollut kauhia pyssy IL-2:ta vastaan ja t26 panssaeita vastaan myös. Ei edes kysytty olisko kaupan. -45 niksmnnit tekivät näistä kolmoisasennuksella IT-panssareita IL-2:sia vastaan, vuonna 40 näitä ei tarvittu mihinkään saksassa.
Saksassa oli myös Heinkelin hävittäjän tykkejä jouten, sama tykki oli myös muistaakseni Panzer II:ssa. Ampui Solothurn 20mm Lange patruunaa, samaa käytti Breda, BSW ja VKT -it tykit ja Lahti pst-kivääri - olisi sopinut helevetin hyvin IL2 ja T-26 jahtiin ja olisi muuten ollut vakava terveysriski t-43:n miehistöllekin, ja pommareille. Eipä ees kysytty.

Niin, ne HS-tykin kranaatit olivat kovin herkkiä, pamahtivat heti osuessaan koneen ulkokuoreen. Syvyysvaikutus puuttui. Tikkakoski valmisti oikein hyviä 20mm kranaatin sytyttimiä, ilmavaivat ei vaivautunut kysymään saatavuutta.

Ranskasta hommattiin morneita lisää jatkosodan aikaan, miksei Dewoitineita - ai niin, lunkvisti.

Mitäs jos myrskyyn olisi hommattu Jumo-moottoreita, samoja kuin FW-koneet käytti, saatavuus, teho ja kestävyys pajon parempia kuin nuukasti tarjolla olevissa huippukireissa daimlereissa. Nimittäin lyijytetraeryyliä ilmavoimilla oli jemmassa niin, että riitti 50-luvulle asti. Pommarimoottori kireämmällä virityksellä olisi ollut etevä moottori hävittäjään. Ja pommarissa se kävi 87 oktaanisella, hävittäjässä 120/150 oktaanisella.

Jossitteli Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

Kiitosta taas
Hieno tarina. Kaiken muun lisäksi olet näemmä myös tähänkin alaan perehtynyt. Pointsit siitä, että otit liiman esille. Nykyihminen, jolla on käytettävissään vaikka mitä liimoja, ei voi ymmärtää, että 80 vuotta sitten asiat olivat aivan toisin. Kunnon liimoilla tehtynä suomalainen lentokonevaneri oli aikansa hiilikuitua, noin verrannollisesti sanottuna.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Strix Senexille, Pyssymiehelle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Strix Senex: En ole lukenut tuosta mahdollisesta Dewoitine-koneitten saamisesta (joskaan en epäilekään) mutta Ranskaltahan saatiin sitten Caudron C.714-koneita jotka osoittautuivat täysiksi susiksi. HX-hankkeeseen en ota kantaa koska tietoni ei kerta kaikkiaan riitä. Nuo vanhemmat ropellikoneet kiinnostavat enemmän koska nehän olivat taistelukoneita ja nämä nykyiset taas lähinnä lentäviä ohjuslavetteja. Sinänsä, eihän maailmassa olla käyty ilmasotaa kahden suurinpiirtein tasavahvuisen osapuolen välillä sitten iippojen ja arabien sotien.

Pyssymies: Kiitos lisäselvityksestä. Tässä oli minulle paljon muuta. Mutta minäkin hieman ihmettelen sitä, että ilmavoimien komentajaksi nimitettiin kenttätykistön mies.

Ano: Kiitokset sinullekin. Ja tosi on että nykyiset kontaktiliimat pitävät likimain mitä tahansa. Kunpa sellaisia olisi ollut silloinkin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Täsmennys Pyssymiehelle: siis ei paljon muuta vaan paljon uutta.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Liimaongelmat aiheuttivat volksjägerin eli He 162 maahan syöksyn ensimmäisellä esittelylennolla ministeri Albert Speerin silmien edessä mutta tilaus kirjoitettiin samassa yhteydessä. Volksjägerin ja moottorin kehittely johti siihen IAF kuritti Fouga Magister kalustolla siinailla egyptiläisiä ja vastaavasti ranskasta ja tsekeistä sekä muualta hankitut pzkw IV ja rynnäkkövaunut III ja IV olivat ainakin kuudenpäivän sodassa golanilla. Muistelen että Hortenin prototyypeistä yksi olisi kanssa tappanut koelentäjän liimaongelmien takia. Grummannin hys hys osasto tutki Hortenin mock-up kopiota ja totesivat että siinä oli oikeasti häivehävittäjä. Saksalaisella taktiikalla olisivat englantilaiset tutkat reagoineet noin 2,5 minuuttia ennen koneiden tuloa. Mitä tulee Me 109 laskutelineisiin ne todella aiheuttivat suuria kone ja miehistötappioita. FW 190 laskuteline saattoi pompauttaa koneen katolleen taittaa lentäjän niskan siinä missä Me 109 telineet pettivät alta. Pyörremyrskyn leveämpi laskuteline olisi toiminut huonopintaisilla kentillä laskuissa ja nousuissa huomattavasti paremmin.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

J F Lundqvist taisi suorittaa tähystäjän tutkinnon mutta hän selvitti henkilöstön sisäiset riidat, kehitti valtionlentokone tehdasta ja osaltaan vaikutti sen siirrosta tampereelle nykyaikaisiin tuotantotiloihin. Lisäksi hän olennaisesti vaikutti Magnussonin ja Lorenzin taustalla siihen että vaikka maamme hävittäjien määrä oli pieni niin lentäjien koulutus ja taktillinen osaaminen oli verrattavissa saksaan ja japaniin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pate Pankavaarasta ja kiitos lisävalaistuksesta.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Tuossa vielä pienet vinkit: www.pienoismalli.net/galleria/malli 11353 ja lisä lukemiseksi Jukka Raunion Valtion Lentokonetehtaan historia osat 2 ja 3. Sen verran että ilmeisesti VL Vihuria suunniteltiin alunperin yöhävittäjäksi, koska Me 110 ei saatu ja luovuttiin suunnitelmista muokata Blenheimista raskasta hävittäjää mikä epäonnistui engelsmanneilta. Beufort ja Beufighter olivat toinen juttu. Antennit keulaan ja 1 kpl Mg150 tykki 4 kpl VKT 12,70 lkk/42 konekivääriä. Enää voisi jossitella jos vaikka Schräge Musik pisteenä i:n päälle. Koneita suunniteltiin käytettävän kotkan ja helsingin ilmapuolustuksessa kun kerran oli jo hankittu raijat, irjat ja vesa.

nakajima kirjoitti...

Suomen ongelma lentokoneiden rakennuksessa on sama kuin monessa muussa asiassa. Nåin pieni populaatio ja kansantalous on kovin riippuvainen muutamasta avainhenkilöstä, koska esimerkiksi lentokonerakennuksen asiantuntijoita on kovin vähän. Ja jos näillä menee ns. sukset ristiin, niin onhan se yhtä perseenrepimistä ja suunpieksäntää, vaikka asiaan pitäisi keskittyä. Jonkin verran lentokoneenrakentamisen historiasta lukeneena, tuleen ensimmäisenä mieleen, että onko sitä virka-aikaa pakko noudattaa kriisitilanteissa ja viimeistään PIK-koneiden yhteydessä esiintyneet rojaltisotkut antavat ymmärtää, että suuri älykkyys tuottaa pieniä miehiä, joilla on suuri suu.

No, Suomesta-han on jo myyty tai alasajettu moni toimiala, joten ei muuta kuin e-urheilupelejä pelaamaan ja suunnittelemaan. Armeijankin voi kohta suorittaa nettikurssina. Ihmettelen vain, miten ne aikovat toteuttaa polviasennossa odottamisen.

Qroquius Kad kirjoitti...

Lopullisena kysymyksenä:
vaikka Suomen kyky ottaa vastaan kesäkuun 1944 suurhyökkäys olisi ollut niin lentokonekaluston kuin maavoimien valmius- ja varustustason puolesta korkeampaa luokkaa kuin oli - olisiko se vaikuttanut sodan parempaan lopputulokseen? Vai olisiko pahentanut lopputulosta:

Stalingradin tappion jälkeen Suomen sodanjohdolle oli selvää, että Saksa häviää sodan lopulta matemaattisen varmasti menetettyään 300 000 kokenutta rintamamiestä sekä sotamateriaalia määrän, joka vastasi teollisuuden kokonaisen vuoden tuotantokapasiteettia. Kumpiakaan ei voitaisi enää paikata.
Päämajan tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen antoi Mikkelissä tuoreeltaan tilannekatsauksen presidentti Rytille ja pääministeri Rangellille, jotka katsoivat, että Paasosen on pidettävä sama selonteko eduskunnalle.

Mannerheim saatteli Paasosta tehtäväänsä:
"Älkää säästelkö ruutia! Antakaa edustajien kuulla kunniansa, sillä monet heistä ovat syyllisiä sihen, että me olemme nyt tässä tilanteessa. Jos he eivät olisi estäneet meitä rakentamasta maanpuolustusta, me emme olisi nyt tässä tilanteessa."

Paasonen piti selontekonsa...joka pyyhkäistiin sivuun. Mitä tuo höpöttää, Saksako muka häviämässä sodan, he he...
Saksahan on syvällä Venäjällä ja hallitsee suurinta osaa muuta Eurooppaa, kuten Suomi hallitsee melkein koko Itä-Karjalaa. Mehän tässä voitolla olemme!

Onneksi puolentoista vuoden kuluessa sielläkin tuli järki päähän, mutta tuo on edelleen todella pelottava historian muistutus siitä, mitä voi tapahtua kun kansan ja valtakunnan kohtalonkysymykset annetaan eduskunnan päätettäväksi. Siellä kun on koko itsenäisyyden ajan istunut väkeä, joka ei kerta kaikkiaan ole korkean tehtävänsä tasalla.

Tai toisin päin:
mitä jos Suomen kyky ottaa vastaan kesäkuu 1944 olisi ollut sillä tasolla, että hyökkäys olisi voitu pysäyttää VT-asemaan?
Miten Stalin olisi silloin reagoinut Suomen rauhanneuvotteluyrityksiin?
Tai mikä pahinta:
olisiko sellaisia edes tullut, kun eduskunta olisi edelleen katsonut meikäläisten näköjään voittavan koko sodan vaikka yksinämme?

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Mitä uutta muka siinä varusmiesten virtuaaliammunnassa on? Ennenkin huudettiin kun piti säästää sotavaltion vähiä paukkupatruuna varantoja laukaus ja jos oltiin tuhlaavaisia niin sarrrja.

Qroquius Kad kirjoitti...

Ne virtuaaliammunnathan menivät niin, että ryynättiin pitkin kangasta huutaen:
"Laukaus! Laukaus! Laukaus! Sarrrja!"
Silloin kajahti halki kankaan vääpelin karjaisu:
"Seis! Vaarantava virhe! Kuka saatana ampui sarjan ilman eri käskyä?!"

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta, nakajimalle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

Pate Panavaarasta:

Viesti1: Kiitos lisätiedosta, tämä oli mulle uutta. Tuo linkki ei valitettavasti aukea.

Viesti2: Juu, ja väliin saattoi huutaa että syöttöhäiriö…

nakajima: Näin varmaankin on. Ja kohtahan meillä ei ole enää paljon mitään myytävää.

Qroquius Kad: Varmaankin on parasta että kävi niin kuin kävi. Toki suomalaiset olisivat voineet sinnitellä pitkäänkin ja olihan käyttämättä vielä Salpalinja mutta jossain vaiheessa sekin olisi murtunut ja sitten olisi edessä ollut maan miehitys ja kostoterrori. Nyt siltä sentään selvittiin.