Monday, July 29, 2013

JOTAIN IHAN MUUTA XIV

Kuusen juurella

Kuusi aisti, että sen juurelle tuli kaksi miestä. Molemmilla oli päällään haalarit, heillä oli mukanaan myös köysiä ja moottorisaha. Kuusi muisti, kun viikkoa aikaisemmin samat kaksi miestä olivat olleet sen juurella, ja ymmärsi heidän puheistaan väistämättömän tuomion.

… onhan se komea, ja vanha… yli sata vuotta varmasti…

… eikö lie… äiti osti tään tontin jo 1940-luvun lopulla ja tää oli silloin jo ihan täysimittainen…

… vaan tyvilaho siinä on… ei auta… seuraava myrsky voi kaataa tään ton talon päälle…

…mitenkähän sitä tottuu siihen… kun tää ei enää pihaa vartioi…

Kuusi oli alkanut kasvaa vuonna 1882, kun pieni orava oli järsinyt käpyä ja siemen oli pudonnut otolliseen maahan. Silloin oli kesä, eikä pientä oravaa vituttanut ollenkaan, niin kuin sitä sanonnan mukaan vituttaa, sillä käpy ei ollut jäässä. Niin oravalla kuin juuri elämäntaipaleensa aloittavalla kuusella ei ollut muutenkaan pahemmin huolta, sillä paikka oli syrjäisessä metsässä, jossa elämäänsä aloittava kuusi saattoi olla varsin rauhassa. Tosin pienen oravan loppuelämä sinänsä kesti vain muutaman minuutin siemenen pudottamisen jälkeen, sillä sen nappasi lounaakseen kanahaukka, joka sekin oli varsin tyytyväinen rauhalliseen ympäristöön, jossa ei pahemmin kulkenut niitä outoja kahdella jalalla kulkevia rätteihin verhoutuneita otuksia, jotka aina tuntuivat saavan jotain hankaluutta aikaiseksi.

Ensimmäiset vuosikymmenensä kuusi uinui. Toki siitä kasvoi siinä ajan kuluessa suuri kuusi, ja se vietti uneliasta arkipäiväänsä synkässä kuusikossa. Sillä oli, niin kuin luontokappaleilla yleensä, käsitys siitä, että oli olemassa ympäröivä maailma. Eräänlainen luonnon internet. Asioista saattoi välittää kuuselle tietoa sen runkoa pitkin kulkeva kusiainen. Tai talitiainen, joka lepuutti itseään sen oksalla. Tai valkoselkätikka, jolle kuusi tosin totesi, että suksi helvettiin, ei minussa mitään lahoa ole nokittavaksi.

Luonnon tietojärjestelmä kertoi kuuselle ihmisistä, jonka olemassaolosta se toki oli tietoinen muutenkin. Jokunen metsämies kulki aika ajoin alueella, mutta muuten ei ihminen kuusen rauhaa häirinnyt. Olivathan ihmiset käyneet vuonna 1918 heille niin kovin merkityksellisen sisällissodankin, mutta kuusta ei edes kiinnostanut kysellä oksallaan istuvalta kiurulta, että kumpikohan osapuoli mahdollisesti voitti. Ja minkähän takia sitä rähinää yleensä oli käyty.

1930-luvulla kaikki sitten muuttui. Luonnon tietojärjestelmä kertoi kuuselle, että se asui paikkakunnalla nimeltä Nyhtänköljä. Ja Nyhtänköljä oli kasvava paikkakunta, jossa toimi Oy Firma Ab. Oy Firma Ab tarvitsi ihmisiä työntekijöikseen. Ja koska ihmiset olivat paljon hauraampia kuin kuusi, ne tarvitsivat suojakseen asuntoja. Ja niihin uuneja ja sen sellaista. Hauraat ihmiset eivät kestäneet pakkasta niin kuin kuusi.

Niinpä myös kuusen elämä mullistui. Alueelle ilmestyi ihmisiä. Heillä oli sahoja ja kirveitä. He kaatoivat metsän pois ja rakensivat alueelle talon. Kuusi säästyi tuhotyöltä. Metsän kaataneet ihmiset totesivat, että kuusesta tulee komea pihavahti. Kuusi oli varsin hidas reagoimaan asioihin, ja sillä meni toistakymmentä vuotta edes jollain lailla hahmottaa, että se oli nyt avoimeksi hakatulla alueella, jota kutsuttiin nimellä tontti. Ja myös piha. Ja että parikymmentä metriä siitä etelään päin oli joku outo viivasuora asia, jota kutsuttiin nimellä tie. Kuusen oksalle kavunnut orava, joka oli ties monennenko sukupolven jälkeläinen sille vuoden 1882 oravalle kertoi kuuselle, että tie on nimeltään Tuskanmäentie.

Ja sitten kuusen tiluksille ilmestyi myös talo. Ja siihen ihmisiä. Kuusella kesti myös toistakymmentä vuotta hahmottaa, että nuo otukset, jotka eivät millään malta pysyä paikoillaan taitavat ihan oikeasti jäädä näille tiluksille. Näitten vuosien aikana talon asukkaat vaihtuivat useamman kerran, eikä kuusi ehtinyt oikein tottua heihin. Hyvä kun se ehti tottua edes taloon itseensä, mutta sen kanssa se sai pikkuhiljaa aikaan ihan mukavat puhevälit. Älysihän talokin olla arvokkaasti paikallaan, eikä huidellut koko ajan siellä täällä. Talo kertoi kuuselle, että sitä pidettiin ihmisten keskuudessa suuressa arvossa. Se oli pihan vartija ja hyvän onnen tuoja.

Ehkäpä jotain hyvää onnea kuusi tontille toikin, sillä ihmiset taas siinä välissä intoutuivat sotimaan. Se oli jotenkin niitten luonteessa, eivät malttaneet olla hiljaa paikallaan kuin puut. Oy Firma Ab:n tiloja kytänneet neuvostolentäjät pommittivat Nyhtänköljää muutamaan otteeseen, mutta varsin huonolla menestyksellä. Vauriot olivat vähäisiä. Yhteen huoltorakennukseen tuli täysosuma, mutta pommi jäi suutariksi. Puhuttiin, että huoltomies oli ollut talon sisällä, ja pommi oli pudonnut hänen eteensä. Näin kertoi kuuselle räkättirastas, mutta nehän olivat tunnetusti kovia valehtelemaan, ja minkä niistä ihmistenkään jutuista tietää.

Tontille ei osunut pommeja. Muutama pommi putosi ja myös räjähti noin kolmensadan metrin päässä tontilta sijaitsevalla mäellä. Ihmiset olivat yllättävän lahjakkaita toistensa vahingoittamisessa ja viereisellä mäellä sijainnut ilmatorjuntatykki sai pommit pudottaneeseen koneeseen sen verran osumia, että kone putosi muutaman kymmenen kilometrin päässä järveen.

Sota ei paljon kuusta hetkauttanut, mutta kun siirryttiin 1940 – 1950-luvun vaihteeseen alkoi kuusikin ymmärtää sen, että ihmiset olivat tulleet tontille jäädäkseen. Ja silloin paikalle tulivatkin pysyvät asukkaat. Paikalle ilmestyi nainen, puolissavälissä viittäkymmentä. Hän oli siivooja, hänet tunnettiin nimellä Alma Perskeles. Kovan elämänkoulun käynyt nainen tutustui paikkaan tarkasti, harkitsi vielä hetken, ja päätti ottaa riskin. Talon, pienenkin sellaisen, ostaminen ei ollut köyhälle yksinhuoltajaäidille ihan riskitön homma.

Alman mies oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Raskaat sotavuodet ja Oy Firma Ab:ssa tehty rankka työ olivat vaatineet veronsa. Almalla oli neljä lasta. Kolme tyttöä ja yksi poika. Tytöt olivat poikaa huomattavasti vanhempia. Poika, nimeltään Juroperskeles oli iltatähti. Tytöt häipyivät 1950-luvulla maailmalle kuka minnekin, mutta Juroperskeles jäi kuusen vartioimalle tontille. Kuusi yllättäen tottui vilkkaaseen ja kaikenlaista puuhaavaan poikaan ja oppi pitämään hänestä. Alma ei ollut mikään lempeä äiti, eikä remmiapeli ollut vierasta. Se vähän säälitti kuusta. Tartteeko sitä ihan niin rankasti.

Talo oli jotain sen ajan Oy Firma Ab:n työntekijöille tyypillistä. Ei edes ns. rintamamiestalo, vaan aikaisemmin rakennettu. Harjakattoinen talo, jossa oli yksi asuttava kerros. Talossa oli yksi huone ja keittiö, jossa oli uuni ja liesi. Keittiön puolelta uuni jatkui muurina asuinhuoneen puolelle, ja lämmitti koko rakennuksen. Talossa oli myös sauna, johon kuljettiin ulkokautta, ja saunan yhteydessä pieni huone, jossa Juroperskeles, josta aikanaan tulisi Isä-Perskeles, asusti jo teini-iässään. Talo oli viemäröimätön, mutta sähköt siinä sentään oli, joten luksusta toi jääkaappi. Vettä ei saatu kuin läheisellä tiellä olleesta vesipumpusta ja talossa oli luonnollisesti ulkohuusi. Kuusi alkoi tottua ihmisiin ja mieltää olevansa pihakuusi. Mikä tapahtui kuusen kohdalla melko nopeasti, eihän siihen mennyt kuin jokunen vuosikymmen.

Kun vuosikymmen vaihtui 1950-luvusta 1960-luvuksi, jäi Alma taloon yksin. Juroperskeles läksi vapaaehtoisena armeijaan, silloin vielä toiminnassa olleeseen Pohjois-Savon prikaatiin Kuopioon. Muutama vuosi myöhemmin syntynyt Pikku-Ykä katseli aikanaan pikkuisena poikana isänsä sotilasmuistiota, ja pani merkille erään kirjoituksen:

”Lokakuussa 1960 katosi eräs nuori mies Nyhtänköljästä. Huhutaan hänen hukkuneen armeijan ryysyihin. Mikäli joku on tietoinen miehen olinpaikasta, olkaa ystävälliset ja palauttakaa hänet osoitteeseen Tuskanmäentie 20, Nyhtänköljä”.

Kirjoitukseen oli piirretty mustekynällä kuva talosta ja kuusesta. Kuva oli onnistunut, ja siitä välittyi kylmä ja sateinen syksy. Nähtyään kuvan Pikku-Ykä ei osannut enää ajatella tonttia ennen syntymäänsä muuten kuin lokakuisena. Tuskanmäentiellä oli silloin ennen ollut aina syksy.

Juroperskeles kotiutui kersanttina, vaikka kyvyt ja halu olisi riittänyt ylemmäksikin. Hänellä oli vaan sukunsa kautta papereissaan rasitteena ns. punainen kulma, joka esti etenemisen upseeriksi. Juro asusteli Alman kanssa vielä jonkun aikaa, kunnes läksi pariksi vuodeksi maailmalle. Hän teki töitä Helsingissä pari vuotta, mutta ei mieltynyt paikkaan ja palasi Nyhtänköljään Tuskanmäentielle ja meni töihin Oy Firma Ab:lle. Kuusi toivotti Juroperskeleen tervetulleeksi takaisin, mutta ymmärsi, että ihmisten kummallinen elämänkulku on muutoksia täynnä, ja niinpä Juroperskeles tapasi erään neidon, ja heistä tuli 1960-luvun puolivälin kieppeillä Isä-Perskeles ja Äiti-Perskeles. Pikku-Ykä rääkäisi ensimmäiset itkunsa.

Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n tarjoamassa asunnossa muualla Nyhtänköljässä kun taas tontilla vietettiin hiljaiseloa, jota sävytti erään ihmiselämän pikkuhiljaa alkava iltahämärä. Kuusi, talo ja Alma muodostivat rauhallisen kokonaisuuden, jonka rutiineja ei juuri mikään rikkonut. Alma siirtyi särkyneen selkänsä takia sairaseläkkeelle ja samoihin aikoihin tontille tuli taas lisävirtaa pienen ihmisen muodossa.

Oy Firma Ab tarvitsi myös Äiti-Perskeleen työpanosta ja kun nuorella perheellä oli rahalle tarvetta, hän siirtyi firmalle konttoristiksi. Alma otti pikku-Ykän mielellään vahdittavaksi, ja niin kuusi kuin talokin katselivat lämpimästi pientä ihmistä, jonka matka oli vasta aivan alussa ja hymyilivät huuletonta hymyään.

Alma ei sinänsä ollut mikään pullantuoksuinen lempeä mummo. Rankka elämä oli kovettanut ja katkeroittanutkin hänet, mutta jokeltava pikku-Ykä sulatti Almassa jotain ja toi hänen kasvoilleen tietyn lempeyden, joka oli uinunut hänen sisällään vuosikymmeniä ja talossa kuultiin toistuvasti vanhoja mukavia hokemia, kun hän nukutti pikku-Ykää. Souda souda Sorolaan, pitkä matka Marolaan. Tapu tapu kakkaraa, simasii, suolasii, kananmunan muotosii. Ehkä talon kello raksutti samalla kertaa nykyistä ja mennyttä aikaa.

Alman puolesta pikku-Ykä olisi saanut olla hänellä päivähoidossa vaikka maailman tappiin, ja niin kuusi kuin talokin olivat pieneen poikaan kovasti mieltyneet, mutta niin aika kuin ympäröivä maailma olivat tietysti eri mieltä. Ajan kello raksahti 1970-luvulle, Perskeleille syntyi myös pikku-Jykä, ja vanhemmat totesivat, että äiti pysyy tällä kertaa kotona pitempään, eikä päivähoitoa tarvita. Ympäröivä Suomi taas totesi tylysti, että pikku-Ykänkin oli pikkuhiljaa valmistauduttava muuttumaan tuottavaksi kansalaiseksi ja kuuliaiseksi hallintoalamaiseksi, joten pikku-Ykän oli aika mennä kansakouluun.

Tontilla aika pysähtyi, mutta ei täysin. Tokihan Perskeleet kävivät mummolassa porukalla. Vierailut toivat tontille uuden asian, jota kuusen oli vaikea sulattaa. Sitä kutsuttiin nimellä auto. Kuusen oksilla istuskeleva hifistelyyn taipuvainen harakka kertoi kuuselle, että tuo auto oli mallia Toyota Corolla. Ja se aikaisempi oli Fiat 600, jota kutsuttiin myös Pompannapiksi. Kuusi välitti vähät autojen merkeistä ja malleista, sillä sen mielestä olemisen korkein muoto oli elää arvokkaasti omalla paikallaan tiukkaan juurtuneena. Ihmisten jatkuva liikkumisen pakko ihmetytti sitä. Eläinten kohdalla se ymmärsi asian, sillä niillä liikkuminen liittyi aina ruuan hankintaan. Ihmiset säntäilivät sinne tänne ihan muuten vain, ilman mitään järkevää syytä. Tokihan se pihakuusena oli jo alkanut tottua siihenkin, mutta sen mielestä kaikki hevoskyytiä nopeampi oli jotakin täysin luonnotonta.

Perskeleet kävivät mummolassa porukalla, mutta koulunsa aloittanut pikku-Ykä kävi tontilla usein myös yksin. Hän muisti päivähoitonsa mummolassa ja mummolassa oli mukavaa käydä yökylässä. Ykä sotki mummolaan uudella Tunturi-polkupyörällään, jossa oli luonnollisesti sen ajan muodin mukainen pitkä satula.

Tontilla oli pienelle pojalle paljon kaikkea mukavaa tutkittavaa ja löydettävää. Mutta mummolavierailuille oli myös toinen syy. Pikku-Ykä ei osannut sitä vielä oikein sanoiksi hahmottaa. Siihen kuluisi vielä pitkä aika. Keski-ikäinen Ykä sen jo hahmotti. Joskus vuosikymmeniä mummolareissujen jälkeen Ykä piti blogia, jossa aika ajoin muisteli mennyttä 1970-lukua lämpimällä retroilumielialalla.

Pikku-Ykälle 1970-luku ei ollut mitään retroilua, vaan uusinta uutta. Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivitalossa, jossa oli kaikki sen ajan mukavuudet. Pikku-Ykä oli syntynyt sisävessasukupolveen. Mutta käydessään mummolassa hän siirtyi vuosikymmeniä taaksepäin, ja jotenkin hahmotti, että asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ulkohuusi, halkolämmitys, kantovesi ja laskiämpäri olivat mummolassa nykypäivää edelleenkin, ja pikku-Ykä tajusi, että tämä oli ollut Isä-Perskeleelle täysin normaalia arkipäivää. Eikä siitä kovinkaan kauan aikaa ollut vierähtänyt.

Ehkä juuri siitä syystä mummolassa saunominen oli aina jotenkin palkitsevaa. Liiterissä piti pilkkoa puut ja kuskata saunalle. Vettä piti kantaa pumpulta, että pata saataisiin täyteen. Sitten sekä sauna että pata piti lämmittää. Peseminen tapahtui vatipesuna, ja pesuvettä tehdessä piti olla varovainen, ettei polta itseään padasta otetulla kuumalla vedellä. Huuhtelun jälkeen oma ohjelmanumeronsa oli se, että Ykä meni puolimärkänä ulkokautta sisälle asuintiloihin, kuivasi itsensä kunnolla ja sen jälkeen nousi siellä olevan muurin päälle lämmittelemään. Tämän jälkeen ohjelmanumerona oli aina jostain syystä veikkaus, ja se oli tasapeliveikkaus, johon Alma jostain syystä oli mieltynyt. Alma kustansi pikku-Ykälle aina yhden rivin.

Olihan mummolla televisiokin, mutta sen käyttö oli varsin säännösteltyä. Enemmän oli äänessä radio, yleensä Yleisradion yleisohjelma, ja radio oli tietenkin vanha putkiradio, jossa oli kylmien taajuusnumeroitten sijasta nimiä, kuten Hilversum, Sottens, Stuttgart, Sundsvall, Morava ja Budapest. Radio lämpeni pikkuhiljaa ja samalla siinä oleva vihreä valo alkoi muuttua kirkkaammaksi. Jotenkin tuntui, että mummolassa radiota saattoi kuunnella vain ja ainoastaan vanhalla putkiradiolla. Transistoriradio ei olisi sopinut tunnelmaan.

Radion lisäksi ääntä tuli mummon hiljaisesta laulusta, kun hän teki käsitöitä. Mummo lauloi vanhalle naiselle tyypillisellä korkealla äänellä joitain pikku-Ykälle vieraita vanhoja lauluja ja välillä myös virsiä. Pikku-Ykä ymmärsi, että Alma-mummo oli jonkun verran uskonnollinen,mutta hänen kirjahyllyssään olevat punaiset viirit kertoivat myös, että Alma oli vakaumuksellinen vasemmistolainen. Jo pienenä historiasta kiinnostunut Ykä kyseli kerran Almalta sisällissodan ajoista, mutta Alma hiljeni, hänen silmänsä näyttivät kosteilta ja hän sanoi, että älä lapsi rakas tommosia kysele. Myöhemmin Ykä sai selville, että kapinan aika ei ollut Perskeleille mitään herkun leipää, mutta hän ei Almalta asiasta sen enempää kysellyt.

Jotenkin pikku-Ykä ymmärsi, että mummolassa käynti on kovin mukavaa, mutta tällä tavalla asuminen olisi pidemmän päälle kovin työlästä. Ykän mielestä mummo tosin pärjäsi hyvin, mutta pihaansa vartioiva kuusi tiesi asian laidan paremmin. Kun Ykä kävi kylässä, sai Alma pienen pojan käynnistä lisävoimia ja ponnisteli tuplasti enemmän. Mutta kuusi näki Alman myös yksinään. Liiteristä tuli mukaan aina vain pienempi sylys puita ja vettä hakiessa sankoa piti lepuuttaa maassa aina vain useammin. Kovassa teollisuussiivoustyössä särkynyt selkä ei enää oikein jaksanut, ja voimat olivat muutenkin vähentyneet. Tuolloin Alma tuijotti taloa silmissään epätoivoinen ilme. Mieltä jäytävä kiukku etsi kohdettaan, mutta tajusi sen että kohteena olisi ollut vain vesiämpäri, jonka nurin potkaiseminen olisi saanut aikaiseksi vain lisää vaivaa. Kuusi kuuli, kuinka hangessa hissukseen etenevien saappaitten ääneen yhtyi hiljainen nyyhkytys. Ihmismieli on jääräpäinen, eikä halua antaa periksi. Ihmisruumis vain valitettavasti kulkee vanhetessaan aina vain kauempana mielen perässä.

Ja talokin alkoi olla huonokuntoinen ja kovin vetoisa. Isä-Perskeles oli pannut kaikki nämä asiat merkille ja kävi äitinsä kanssa kovia keskusteluita. Isä-Perskeles tiesi Alman vähenevät voimat ja totesi, että tästä talonrähjästähän alkaa lentää kaikki teertä pienempi läpi. Jos Alma haluaisi itselleen vielä elinvuosia, olisi aika muuttaa. Muuten Almalle rakas talo koituisi ennen pitkää hänelle kuolemaksi.

Olihan Alma tajunnut asian jo aikaa siten itsekin, mutta sen ääneen sanominen ja julkitunnustaminen oli perin vaikeaa ja kesti aikansa. Mutta ratkaisu oli joka tapauksessa tehtävä. Näin ollen 1970-luvun kääntyessä loppupuoliskolleen tontin elämä mullistui perusteellisesti. Isä-Perskeles osti tontin ja alkoi rakentaa tontille omakotitaloa. Aikanaan neuvostolentäjien pommit eivät olleet kuusta paljon hätkäyttäneet, mutta nyt tontilla rakentamiseen liittyvät räjäytystyöt järkyttivät sitä perin pohjin. Samoin kuin koneitten ja uuden tekniikan määrä. Sen oli niin vaikea hahmottaa sitä. Tontilla oleva vanha talo oltiin tehty ilman sähköä. Sähkö tuli sinne vasta myöhemmin.

Koska niin tontin vanha, kuin uudetkaan asukkaat eivät halunneet yhteistaloutta, Alma muutti vanhuksille tarkoitettuun rivitaloon lähemmäksi Nyhtänköljän keskustaa. Alman yksiö oli varustettu kaikilla nykyajan mukavuuksilla ja teki elämän paljon helpommaksi. Vaikeahan hänen toisaalta oli tottua tähän helppouteen. Ja minnekä ihminen kotoaan lähtisi. Kotikuusen juurelta. Vanha talo jätettiin Alman mieliksi pystyyn.

Asiaa tietysti auttoi, että Ykä kävi silloin tällöin vierailulla uudessakin asunnossa. Pikku hiljaa vierailujen sävy alkoi kuitenkin muuttua. Ykäkin oli pikkuhiljaa muuttumassa pikku-Ykästä nuoreksi mieheksi. Tämä sai aikaan ennen pitkää sen, että soudut Sorolaan oli soudettu, ja Alman elämän aikana kertynyt katkeruus pyrki pikkuhiljaa aina enemmän pinnalle Ykänkin läsnäollessa. Ei Alma osannut varmaan itsekään täysin hahmottaa, mistä katkeruus kaikkiaan johtui, mutta joku ihminen kerää vaan asioita mielensä ämpäriin enemmän kuin joku toinen. Ykän vierailukerrat alkoivat harventua.

Tontilla kuusi alkoi totuttautua uuteen komentoon. Hämmästyksekseen se tajusi tottuvansa siihen nopeasti, vaikka tontin sisäinen aika tuntui kerralla hypänneen 1940-luvun lopusta kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Sitä miellytti tontilla kolttosiaan tekevät ja pikku hiljaa kasvavat Ykä ja Jykä. He toivat tontille energiaa. Isä- ja Äiti-Perskeles taas puolestaan toivat tasaisuutta ja varmuutta. Se tajusi eläneensä ihmisten kanssa niin pitkään, ettei halunnut enää luopua niistä. Siitä oli tullut kesy kuusi. Uutena ilmiönä kuuselle tuli Perskeleillä aina olleet kissat ja koirat. Se oppi pitämään niistä nopeasti, vaikka Perskeleitten suosimat pystykorvat tuntuivat – luonteensa mukaisesti – välillä haukkuvan lehdetkin puista.

Erityisesti kuusta huvitti eräs Perskeleitten kissa, jolla oli harrastuksena jumiin joutuminen. Kissa oli kiivennyt melkein kuusen latvaan ja päätti sitten jäädä siihen jumiin. Se oli kuusessa yön yli, ja mourusi surkeasti. Elettiin kevättalvea, ja tontilla oli lähes metrinen hanki. Ykä sai sankaruuskohtauksen ja kiipesi hakemaan kissaa. Ja hakikin sen alas. Ainakin osittain. Ykä lähti soitellen sotaan ja joutui siirtämään sähisevää ja raapivaa karvapakettia alas oksa kerrallaan ja niinhän siinä kävi, että molemmat putosivat hankeen noin rungon puolesta välistä. Kuusi näki, ettei Ykälle käynyt kuinkaan paksun hangen ansiosta ja kissa käveli arvokkaasti pois paikalta häntä pystyssä.

Eihän mennyt pariakaan viikkoa, kun kissa uusi ohjelmanumeronsa. Tällä kertaa Ykä käytti hieman aikaa ajatteluun, ennen kuin kiipesi taas puuhun. Hän otti mukaansa repun, jonka laittoi avonaisena mahapuolelle. Sitten hän kiipesi puuhun, jossa kissa oli valmistautumassa uuteen showhun, mutta Ykä nappasi kissaa kiinni niskasta, nosti ilmaan kuin äitikissa konsanaan, laittoi velttona roikkuvan mirrin reppuun ja nykäisi narun kiinni. Kissa huomasi tulleensa höynäytetyksi, mutta mihinkäs se repusta pääsi. Repusta pois päästyään kissa oli selvästi suivaantunut, kun pelastaja onnistui tehtävässään aivan liian helposti. Sen jälkeen kissa ei enää uusinut numeroaan. Tosin ehkä se myös ymmärsi Ykän toteamuksen, että seuraava puustapoistamissessio tapahtuukin sitten haulikolla. Kuusta huvitti kovasti karvaisen draamakuningattaren harmitus. Hukkaan meni hyvät mouruamiset.

Kuusellahan ei ollut varsinaisesti korvia, mutta se kuuli omalla tavallaan toki vallan hyvin, mitä tontilla tapahtui. Ja uudessa rakennuksessakin. Alman mökistä oli kuulunut vain hiljaista hyräilyä ja radion yleisohjelmaa, mutta Ykällä oli Garrardin monolevysoitin, joka kytkettiin DIN-piuhalla Philipsin radionauhuriin ja kuusenkin oli totuttava kuuntelemaan Sladen ja Hurriganesin rockia. Siihen kuusi tottui, mutta autostereo oli keksintö, mitä se ei koskaan oppinut sietämään. Tuskanmäentiellä ajavat aikuisten kirjoilla olevat nulikat huudattivat kuusen ohi ajaessaan autostereoita, jotka vuosi vuodelta muuttuivat aina tehokkaammiksi, ja kuusi inhosi ohiajavasta autosta kuuluvaa bassonjumputusta.

Vaikka kuusi oli jo kovasti mieltynyt tontin uuteen elämänmalliin ja sillä asuviin ihmisiin ja eläimiin, sitä kävi kovasti sääliksi vanha talo, joka oli ollut sen kumppanina jo kymmeniä vuosia. Siitä oltiin katkaistu sähköt, se toimi jonkunlaisena romuvarastona, ja alkoi hyvää vauhtia ränsistyä. Talo tuntui elävän horroksessa, josta se aika ajoin hetkeksi havahtui, kun Ykä tai Jykä puuhasivat sen sisässä mitä nyt sattuivat puuhaamaankaan. Harvoin talo enää edes viitsi muistella menneitä kuusen kanssa. Kerran talo sentään naureskeli kuusen kanssa Ykän toljailuille, kun Ykä vuonna 1981 löysi talosta jostain laatikon pohjalta Isä-Perskeleeltä sinne aikaa sitten unohtuneen Vaarin Vartti-sätkätupakkapussin, joka oli päivätty vuonna 1961. Ykällä uteliaisuus voitti terveen järjen, niin kuin nuorilla ihmisillä yleensäkin, hän väänsi sätkän ja poltteli pois. Kun polvet notkahtivat, Ykä totesi että kannattais ehkä miettiä ensin, ennen kuin kaikenlaista kokeilee, ja talo ja kuusi olivat samaa mieltä. Eivät ne toisaalta osanneet olla vihaisiakaan Ykälle, joka tunki Sisu-pastilleja suuhunsa, ettei tupakka haisisi. Tai tupakan muumioksi sitä Vaarin Varttia kai silloin saattoi jo sanoa.

1980-luvun alkupuolella talo sai hieman uutta kipinää itseensä, kun Ykä remontoi saunan yhteydessä olevan huoneen. Sen saman huoneen, jossa Isä-Perskeles oli aikanaan asustellut. Ykä maalasi seinät, veti roikalla huoneeseen sähköt omakotitalon seinästä ja teki huoneesta itselleen jonkunlaisen kesämökin. Siellä hän sitten asusteli kesät ja syksyt. Huoneeseen oli tietysti mukava tuoda tyttöystäviäkin, Ykä kun oli jo siinä iässä. Itsekseen huoneessa ollessaan taas tuntui jotenkin asiaan kuuluvalta lukea Jerry Cottoneita ja Yöjuttu-lehtiä, joissa John Sinclair ja Suko taistelivat kaikenlaisia helvetillisiä voimia vastaan.

Mutta 1980-luvun puoleenväliin mennessä ajan pyörä oli pyörähtänyt taas kerran täyden kierroksen, Ykä läksi vuorostaan armeijaan, ja sen jälkeen maailmalle, sinne jäädäkseen. Oy Firma Ab ei enää tarjonnut varmaa elantoa isoisältä pojanpojalle ja sen mukaan oli elettävä. Muutaman vuoden nuorempi Jykä otti puolestaan huoneen itselleen kesämökiksi, mutta kun asuinhuoneen puolella välikatosta romahti itsekseen pari hirttä alas, totesi Isä-Perskeles että valitettavasti majoitus tässä torpassa loppuu tähän. Alkaa olla turhan riskaabelia tämä touhu. Sen jälkeen talossa pitivät majaa enää hiiret ja vintillä pikkulinnut. Talo oli kuitenkin talo, eikä se tyytynyt olemaan pesä, joten se vajosi pettyneenä taas horrokseen.

Ei kulunut kauaa, kun oli Jykänkin vuoro lähteä armeijaan. Ja armeijan jälkeen hänkin häipyi maailmalle. Tontilla kello alkoi raksuttaa hieman enemmän mennyttä aikaa, vaikkeivat Isä- ja Äiti-Perskeles vielä mitään vanhuksia olleetkaan. Toki molemmat veljekset kävivät siellä lomillaan. Perskeleillä ei ollut tapana hylätä ihmisiä, ja aikamiehiksi kasvaneet pojat osasivat ottaa vanhempansa jo myös ihmisinä ja pariskuntana, eikä pelkästään ikonimaisina vanhempina.

Kaikista suurista ja voimakkaista suurin ja voimakkain on aika. Aika otti tehtäväkseen murtaa Mummo-Alman katkeruuden linnakkeen, ja minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta se onnistui tehtävässään. Hissukseen, vähän kerrallaan, mutta väistämättä. Alma teki rauhan maailman kanssa. Hän teki rauhan menneisyyden kanssa. Ehkä tärkeintä oli, että hän teki rauhan itsensä kanssa. Hän kuoli 88-vuotiaana. Rauhallisena ja tasapainoisena vanhuksena.

Tontilla tämä ei varsinaisesti vaikuttanut. Kuusi tiesi, että ihmiset eivät pura taloa heti, kunnioittaakseen sen pitkäaikaisen asukkaan muistoa. Kuusi tiesi, että Isä-Perskeles katseli myös talossa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan eikä olisi välttämättä halunnut luopua siitä. Mutta kuusi tiesi, että talon aika oli lopulta tuleva. Se ei enää puhunut kuusen kanssa. Jos siinä oli enää henkeä, se uinui jossain syvällä muurin sisällä.

Kun 2000-luku lähestyi, alkoi Isä-Perskeles purkaa taloa pikkuhiljaa. Käsivoimin, lauta kerrallaan. Usein hän pysähtyi, ja jäi hiljaa katselemaan. Ulkopuolinen olisi ajatellut, että mies olisi unohtanut, mitä hän oli tekemässä, mutta kuusi tiesi, että Isä-Perskeles muisteli. Jokaisessa paikassa talossa oli muistoja, ja hän tiesi ettei jäljelle jäisi kuin muistin kuvia, joitten kehyksiä hän nyt repi irti yksi kerrallaan. Hän alkoi purkaa ensin talon sisustuksia, irrotti ikkunat ja siirtyi sitten muuriin. Muurin purkaminen kesti aikansa, mutta lopulta talosta oli jäljellä enää ulkorunko. Se oltiin sovittu purettavaksi yhdessä Ykän kanssa, kun Ykä tulisi lomillaan käymään.

Isä-Perskeles oli ollut työssään perusteellinen. ”Ajatuksellako tää pystyssä pysyy, vai olekkonää tehny trikkikuvan”, totesi Ykä katsellessaan taloa, joka oli lähinnä viimeistä voiteluaan vailla. Kuusi huomasi yllättäen talossa olevan jotain eloa. Talo yritti vastustaa väistämätöntä, vaikka tunsi häpeää siitä, että siitä oli jäljellä enää pelkkä kuori. Ensimmäisen kerran vuosiin talo puhui kuuselle, koska tiesi, että sen aika oli vähissä. Se halusi jättää jäähyväiset, kun vielä pystyi. Pian se olisi enää kasa jätettä ja muisto.

Isä-Perskeles ja Ykä tekivät viimeistelevää työtä, ja lopulta etsivät painopisteen talon läntiseltä seinältä, joka oli kaikkein rähjäisin. Seinällä olevaan tukiparruun kiinnitettiin köysi, ja parrun irti nykäiseminen kaataisi koko rakennelman. Siihen tuskin tarvittaisiin konevoimaa. Kaikki oli viimeisestä nykäisystä kiinni. Sen jälkeen oli jäljellä vain jätteen korjaamista.

Köysi lojui maassa kummankin miehen välissä. Mutta kumpikaan ei saanut tartutuksi siihen. ”Poltakkos rönstetin ensiks?”, totesi Isä-Perskeles Ykälle. Mikä oli kiistatta varsin harvinainen kysymys, sillä Isä-Perskeles oli päässyt eroon tupakoinnin pahasta tavasta jo ennen Ykän syntymää ja jaksoi muistuttaa Ykälle joka kerta tupakoinnin lopettamisesta, kun Ykä kävi kylässä. ”Jaa, jos tässä käpryttelis kessun ensiksi”, totesi Ykä, ja pani palamaan. Ykä poltteli tupakin kuin aikanaan teinipoikana ja väistämättömän viivästyttämisen takia kaikki teiniaikaiset jämänjättövaiheet tuli käsiteltyä, eli ensiksi jämiin, sitten kuumiin, sitten hikisiin, sitten henkosiin, sitten kansainvälisiin, sitten pupusiin ja lopulta Ykän näpit meinasivat palaa, ja hän tumppasi tupakan saappaallaan maahan. ”Ei kai tässä sitten muuta”, tuumasi Ykä, ja miehet tarttuivat köyteen.

Miehet alkoivat kiskoa rytmikkäästi täydellä voimallaan. Kuusi huomasi, että talo heräsi viimeisen kerran täyteen eloon. Se ei halunnut antaa periksi. Se pani vastaan vielä sillä pienellä voimalla mitä sillä oli, mutta miehet olivat laskeneet painopisteen armottoman tarkasti, ja lopulta talo joutui antamaan periksi, sen selkäranka napsahti poikki, katto putosi alas raivaten kaiken muunkin mennessään, ja jäljellä oli enää läjä romua. ”Morjens, muista minua”, totesi talon henki kuuselle ja katosi jonnekin kaukaisuuteen.

Molemmat miehet katsoivat toisiaan. Työ oli tältä päivältä tehty. Nyt oli pitkän kaavan mukaan tehdyn saunomisen aika. Isä-Perskeles meni sytyttämään valmiiksi lataamansa saunan kiukaan. Ykä meni sisälle, kaivoi esiin pullon viskiä, ja Oy Firma Ab:n logolla varustetut viskilasit. Ykä täytti lasit, miehet skoolasivat ja ottivat tukevat hömpsyt.

Kuusi katseli miehiä, ja heidän pitkäksi venyvää saunailtaansa, kun miehet aina saunasta vilvoittelemaan tullessaan istuivat takapihan tuolille ja katselivat jätekasaksi muuttunutta taloa. Välillä miesten puhe oli leppoisaa, he muistelivat tontilla tapahtuneita mukavia asioita. Välillä puhe tuntui vakavoituvan, ja miesten ääni hiljeni. Oli tapahtunut myös kaikkea ikävää. Välillä myös miehet nauraa höksöttivät ja paksauttivat olutpullojaan vastakkain. Äiti-Perskeles puuhaili omiaan, sillä hän tiesi, että nyt oli kyseessä isän ja pojan saunailta. Ja kuusi, joka oli jo aikaa sitten oppinut ymmärtämään ihmisiä, tajusi, että kyseessä ei ollut enää vain isä ja poika, vaan myös kaksi aikuista miestä. Heitä sitoi vain keskenään muistojen sidos, jota mikään ei pystyisi rikkomaan.

”Vaihtui vuosikymmen ja vuosi”, totesi Hector aikanaan laulussaan, mutta tontilla vaihtui sen lisäksi vuosisata ja vuosituhat. Kuusi oli nyt elänyt kahden vuosituhannen aikana. Mikä ei ollut sinänsä sen suurempi saavutus, sillä siihenhän pystyi kaikki vuonna 1999 syntyneet nulikatkin. Sen sijaan se, että kuusi oli elänyt kolmen vuosisadan aikana, oli taas ihan erilainen saavutus. Muutama ihminen siihen pystyi, mutta vähissä nekin olivat.

Vuosituhannen vaihduttua tontille ja myös kuusen elämään tuli kriisitilanne, sillä tontilla syttyi sota. Ei sellainen sota, mitä ihmiset keskenään aika ajoin käyvät, vaan sellainen, joka vaikutti kuusen elämään ihan oikeasti. Tontille tuli maahantunkeutuja. Jättiputki. Kasvimaailman röyhkeä lentojätkä, joka tuli tontille lupaa kysymättä ja totesi kylmästi, että näähän ovat mun tiluksia nämä. Kuusi oli kovasti mieltynyt elämäänsä kuusena, mutta nyt se ajatteli, että kunpa sillä olisi kädet ja jalat niin kuin ihmisillä, niin se kävisi hölväsemässä turpaan tuota röyhkeää tunkeilijaa.

Myös Isä-Perskeles huomasi tilanteen. Hän oli hetken aikaa kuin Tolkienin kääpiöt vuorillaan vihaspäissään, raastoi partaansa ja totesi ”tällaista ei voi sietää”. Hän kääri hihansa (tai tässä nimenomaisessa tapauksessa piti ne ihon suojana) ja aloitti ilman virallista sodanjulistusta armottoman mekaanisen ja kemiallisen sodan tunkeilijaa vastaan. Sodassa ei armoa aneltu eikä annettu eikä vankeja otettu. Kuusi koitti auttaa parhaansa mukaan ja imi vahvoilla juurillaan mahdollisimman paljon vettä, ettei sitä riittäisi röyhkeälle hyökkääjälle. Puolentoista vuoden kuluttua kuusi sai todeta, että Isä-Perskeleen manööveri oli päättynyt lopulliseen voittoon. Maahantunkeutuja oli karkoitettu, tai tarkemmin sanottuna tapettu viimeiseen kasviin. Ihmisen julmuus on sanoinkuvaamaton, mutta tässä tapauksessa kuusi siunasi sitä. Kai sitä sentään kuusi saa asua kotonaan, ilman että lentojätkät tulee tontille räyhäämään.

Yhtä kaikki, käyty sota otti jotenkin kuusen voimille. Ja olihan se huomannut jo ennen sotaa, että se ei ollut entisellään. Se tuntui jotenkin aina haipuvan jonnekin kauas, eikä se enää jaksanut seurata tontin tapahtumia niin kuin aina ennen. Vuosikasvuja ei enää tullut, ja aina vain useampi alaoksa alkoi muuttua kuolleeksi ja kuivaksi. Runko puski ulos pihkaa aina vain entistä enemmän. Käpyjä sentään vielä tuli, mutta kovin vähän. Syynä oli armoton tyvilaho, joka teki tuhojaan sen sisuksissa. Kuusi ei jaksanut enää olla edes raivoissaan. Sisäinen vihollinen oli uuvuttanut sen, ja kuusi ymmärsi, että sen aika oli pian lopussa. Sitten tulivat miehet. Isä-Perskeles ja hänen tuntemansa metsuri.

… onhan se komea, ja vanha… yli sata vuotta varmasti…

… eikö lie… äiti osti tään tontin jo 1940-luvun lopulla ja tää oli silloin jo ihan täysimittainen…

… vaan tyvilaho siinä on… ei auta… seuraava myrsky voi kaataa tään ton talon päälle…

…mitenkähän sitä tottuu siihen… kun tää ei enää pihaa vartioi…

…huomennako?

…joo, mitäs tuota suotta lykkäämään…

Kuusi oli pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään ihmisten aikakäsityksen, ja ymmärsi, että aikaa oli vähän. Se alkoi valmistautua poismenoon. Tontilla oli uusi puu. Omenapuu, jonka Isä-Perskeles oli istuttanut pihalle vuotta aikaisemmin. Nuoren puun alla uinui viimeistä untaan talon uskollinen ystävä, vartija ja metsästyskaveri, pystykorva Vuppe, joka oli tullut tiensä päähän vuotta aikaisemmin. Isä-Perskeles oli tehnyt Vupelle puusta viimeisen leposijan, jonka pohjalle hän laittoi paksusti heiniä. Siinä Vupen kelpasi nukkua ikuista untaan. Haudan päälle istutettiin omenapuu.

Kuusi totesi omenapuulle, että pihan vartijan tehtävä kuuluu jatkossa sinulle. Olet vielä kovin nuori, mutta kun apunasi on Vupen henki, tulet onnistumaan tehtävässäsi. Ja nämä tontin ihmiset ovat hyviä ihmisiä. He auttavat sinua. Vuosien myötä kasvat tehtävässäsi. Omenapuu oli puuksi vielä kovin nuori, mutta se otti tehtävän vastaan. Olihan sen alla lepäämässä jotain, joka oli ollut olennainen osa tonttia lähes kaksikymmentä vuotta.

Huominen tuli nopeasti, aivan liian nopeasti. Isä-Perskeles ja metsuri tulivat kuusen juurelle, metsuri kiipesi puuhun ja kiinnitti siihen köyden. Metsurin noustessa puuhun, sieltä hyppäsi pois pieni orava, jota vitutti niin kuin pientä oravaa kuuluu vituttaakin. Ei siksi, että käpy olisi ollut jäässä, vaan siksi, että ihminen meni keskeyttämään sen sapuskointihetken. Orava juoksi tontin reunalle ja suutuspäissään sylkäisi suustaan ulos muutaman siemenen, joista yksi tulisi aikanaan juurtumaan maahan ja aloittamaan oman kuusen elämänsä. Orava oli ties kuinka monennen polven jälkeläinen sille pienelle oravalle, jonka ansiosta nyt tiensä päässä oleva kuusi oli aloittanut taipaleensa vuonna 1882. Nyt tiensä aloittavalla kuusella olisi vuonna 2126 kerrottavanaan oma, hyvin pitkä, mutta ehkä varsin erilainen tarina, kuin mikä pian kaatuvalla kuusella olisi.

Metsuri oli työssään ammattitaitoinen ja armottoman tarkka. Kuusi tajusi sen itsekin, eikä edes yrittänyt panna hanttiin. Moottorisahan terä puri puuta, naru oli vedetty oikeaan kohtaan, suunta oltiin katsottu tarkkaan, ja pihan vartija kaatui juuri siihen kohtaan kuin metsuri oli suunnitellutkin. Kaatuessaan kuusi tuumi, että mieluummin näin, juuret alla ja havut oksissa kuin lahonneena runkona. Saappaat jalassa, niin kuin ihmiset sanoisivat. Sitten se jätti hyvästit tontille ja häipyi jonnekin kauas, paikkaan jonka vain kuolleet puut tietävät.

Muistoissa se tulisi silti säilymään kauan. Isä-Perskeles katsoi kaatunutta runkoa, ja tuumi, että jos hän vielä tupakkia polttaisi, niin nyt varmaan olisi sen paikka. Moottorisaha ja kirves viimeistelivät työn, ja ennen pitkää kuusi oli muuttunut komeaksi pinoksi halkoja. Perskeleille oli luvassa rätisevää näretulta.

Yksi aikakausi tontilla oli päättynyt. Elämä jatkoi kulkuaan.



Jälkinäytös, Huitsinnevada, kesäkuu 2013:

Ykä ja Ylva istuivat talonsa takapihalla Huitsinnevadassa. He pitivät löylyjen välistä saunataukoa. Talo oli ostettu kuolinpesästä vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin. Ykä aukaisi oluttölkin, ja unohtui katselemaan pihakuusta. Ylvalle Ykän pysähtyneen tuntuinen ilme oli entisestään jo kovin tuttua. Heppu oli jossain kaukana. Ylva kysäisi:

- Mitäs äijä tuumailee? Kun tuota kuusta tuijotat. Et sinä puusilmä sieltä kuitenkaan mitään näe, kun unohdit silmälasit sisälle.

- Tuota kuustahan minä. Sillä olis varmaan pitkä tarina meille kerrottavana. Vaan harmi kun ei sen kieltä osaa. Oikeastaan sitä minä mietin, että jokohan tuo kuusi on hyväksynyt meidät osaksi tarinaansa. Kun eihän me olla oltu tässä vielä kymmentäkään vuotta.

- Jaahah, heppu haaveilee taas. Vaan minkäs noista kuusista tietää. Kai niillä on vähän hidas tuo rytmi. Laitoikkos sinä muuten puita pesään, kun tauolle lähdettiin?

- Joo, pari isoa. Närettä. Paukkuuhan se, mutta palavaa puutahan se on.

Monday, July 22, 2013

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXIX

1. Turvallista älyllistä älämölöä helppoon kohteeseen

Hiljaisen heinäkuun aikana täytyy löytää poliittisia Ruokolahden leijonia, koska muuten aika ainakin lehtien toimituksissa tuppaa käymään turhan pitkäksi ja monella poliittisella toimittajalla saattaa käydä mielessä kysymys, että kun en ole pariin viikkoon tiedostavasti tuominnut ketään, niin mahdankohan minä olla olemassakaan. Ensimmäinen karannut poliittinen sirkuseläin sitten bongattiin, kun Päivi Räsänen meni ja sanoi jotakin. Viittasi hänelle pyhään kirjaan ja siitäkö sitten riemastuttiin ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, kun me porukalla niin mielemme pahoitettiin.

Ongelman ydinhän lienee siinä, että Päivi Räsänen on uskovainen. Kun puhutaan uskovaisista, heidän edesottamuksistaan ja siitä seuranneista reaktioista lienee reilua, että minä valotan asiaan liittyvää taustaani itsekin, koska aion asian tiimoilta myös jotakin pulista.

Minä en ole uskovainen. Minä en ole myöskään ateisti. Minua voisi sanoa agnostikoksi. Parempi termi lienee aggressiivinen agnostikko, sillä väitän häpeämättä, että emmää vaan tiedä, etkä muuten tiedä sinäkään. Uskoa toki saat, kaikin mokomin. Omahan on asiasi.

Pikkupoikanahan minä suorastaan pelkäsin uskoon tuloa. Näin siitä painajaisiakin. Syynä oli silloin aika usein esiintyneet kirjoitukset, jossa uskoon tulleet ihmiset säännöllisesti kertoivat, kuinka uskoon tultiin noin niinkuin kertapaukauksella ja tunne oli sellainen kuin sähkövirta olisi mennyt ruumiista läpi ja uskoon tullut ihminen tunsi kuinka Jumala valtasi hänen sielunsa ja mielensä ja teki hänestä uuden ihmisen.

Minusta tuo ajatus tuntui hirvittävältä. Aivan kuin ihminen muuttuisi kerralla tahdottomaksi robotiksi. Itse asiassa ajatus asiasta ei eronnut yhtään siitä ajatuksesta, että piru itse valtaa ihmisen sielun ja ruumiin. Ainut ero asiassa tuntui olevan siinä, oliko se ristin poikkipuu ylhäällä vaiko alhaalla.

Myöhemmin sitten rupesin tajuamaan, että noita kertomuksia saattoi verrata väärin suunnattuun mainontaan. Ei niitä oltu tarkoitettu minun kaltaisille ihmisille, vaan niille, jotka jo valmiiksi olivat kiinnostuneet uskosta ja aktiivisesti etsivät siitä vastauksia elämäänsä. Heille tämän tyyppiset kertomukset saattoivat olla kannustavia ja lohtua antavia. Noihin uskoontulokokemuksiin liittyviin juttuihin en ole muuten törmännyt pitkiin aikoihin. Voi olla, että virallinen ev lut kirkkomme ei nykyisin pahemmin kannusta sellaisiin. Kun eihän se itse uskominen ole sille enää kovin olennaista, vaan yleissuvaitseva hymistely sen sijaan.

Noin nykyisellään voin todeta, että uskovaiset kristityt eivät häiritse minua millään muotoa, sillä he elävät pääosin hyvinkin säntillistä elämää, ja tämänkin kylmän ja raaka-ainevaroiltaan köyhän maan suhteellisen hyvä menestys vuosien varrella pohjautuu myös pitkälti protestanttiseen työetiikkaan. En minä sitä millään muotoa kiistä. Shit won´t happen, if I work hard tai jotain sinne päin.

No, itse älämölöön sitten. Räsänen siteerasi raamattua ja sitten alkoi tiedostava älämölö, että Räsänen yllyttää lainrikkomiseen. Ja meikä mietti, että onkos tiedostavassa väestönosassa alkanut uusi laillisuuden kannustamisen renesanssi. Vaan pianhan kävi ilmi, että niissä piireissä, jotka eivät jaa Räsäsen niin uskonnollisia kuin poliittisia käsityksiä (ja jotka jonkun paradoksin takia istuvat samassa hallituksessa Räsäsen puolueen kanssa) oli myös sanottu sanoja ja itse asiassa tehty tekoja ja todettu monella suulla, että kansalaistottelemattomuus on itse asiassa ihan hyvä, jos ollaan niinqu moraalisesti oikeassa ja nähtävästi nämä piirit olivat myös omineet itselleen oikeuden määritellä sen, mikä on moraalisesti oikeaa.

Eli siitä meikäläinenkin sitten ymmärsi, että lain rikkominen edes vaikkapa teoreettisessa mielessä ei ollut ongelmana ja älämölön syynä. Koska ihmiset eivät (kai) lämpimikseen leukojaan louskuta, niin joku syyhän älämölölle täytyi olla, joten päättelin, että syynä on Räsäsen uskovaisuus ja se, että hän pohjaa elämänfilosofiansa pyhäksi mieltämäänsä kirjaan. Ja tämähän on tiedostavissa piireissä silkkaa hihhuloivaa tossuntöpinää ranualaisen lessutuvan kylmään lautalattiaan.

Mutta mutta, toteaa Maakansa ja jatkaa. Myös Suomeen on tullut aina laajemmassa määrin ihmisiä, jotka ovat uskovaisia ja pohjaavat filosofiansa ehkäpä vielä Räsästä ankarammin erääseen toiseen, pyhäksi mieltämäänsä kirjaan. Heidän kohdallaan taas tiedostavissa piireissä ei puhuta hihhuloivasta tossuntöpinästä yhtään mitään, vaan kyseessä on sen sijaan tietynlainen henkinen piristysruiske käsityksiltään lahonneeseen suomalaiseen ilmapiiriin. Vaikka näissä piireissä uskonto vaikuttaa ihmisten elämään huomattavan voimakkaasti. Ehkäpä enemmän kuin Päivi Räsäsellä.

Eli ei se uskovaisuuskaan ole ongelma.

Mikä sitten mättää?

On paljon asioita joihin en usko, mutta ihmisen raadollisuuteen ja inhimilliseen ilkeyteen kyllä uskon. On paljon ihmisiä, joista on vaan yksinkertaisesti hienoa tuntea nenänpieltä pitkin katsovaa moraalista ylemmyydentuntoa ja ennen kaikkea tehdä se mahdollisimman julkisesti ja sillä tavoin ruokkia omaaa egoaan. Ja näille ihmisille yhteinen tekijä on henkinen laiskuus. Etsitään sellainen hakattava, josta tiedetään, ettei se kumminkaan lyö takaisin.

Ja suomalainen uskova kristittyhän sopii nyrkkeilysäkiksi mainiosti.

Jo tuoreimman caustin alkaessa tiedettiin, että Räsänen kääntää poskensa ja ottaa toisenkin iskun. Räsäsen puolueesta tiedettiin, että se pyörii ympyrää, että iskuja tulee varmasti takaraivoonkin. Ja suomalainen ev lut kirkko suorastaan läimii itse itseään poskelle, heittää samalla housut kinttuunsa ja huutaa, että antakaa raippoja. Ja toteaa, että keksikää ihan mitä tahansa humanismiin pohjautuvaa huuhaata, niin me saarnaamme oikeuttanne siihen, mutta Räsänen voi raamatunseuraamispuheissaan pitää turpansa kiinni.

Henk koht veikkaan ettei mene kuin parikymmentä vuotta, kun valtiollinen ev lut kirkkomme virallisesti luopuu raamatusta, ottaa tilalle Uuden Kirkollisen Ohjesäännön ja muuttaa nimensä Yleisekumeeniseksi Virastoksi.

Yhtä kaikki, uskovaisia kristittyjä on helppo potkia mediassa ja tehdä niistä kaikentyyppisiä herjaavia meemejä, koska tiedetään, että eiväthän ne potki takaisin. Koko episodi muistuttaa minua siitä muutaman vuoden takaisesta episodista, jolloin itsensä valtakunnanviisaaksi ylentänyt Jari Tervo totesi Uutisvuodossa että "Ketkä tekevät töitä sunnuntaina? Papit. Mä en millään haluaisi tappaa ketään ihmisiä, mutta kai se on jostain aloitettava", viskasi sen jälkeen raamatun lattialle ja oli yhtä aikaa niin äijää ja niin älykköä.

Johon tietysti yksi sun toinen heppu totesi, että vautsi vau, Jari. Oletpa härkä jätkä. Ettäpä uskalsitkin. Vedäpäs nyt vaihde kakkoselle, sano sama imaameista ja heitä sitten koraani lattialle.

Ja eihän Jari heittänyt, vaan tyytyi esittämään älykköä potkimalla maassa valmiiksi makaavaa. Kun mies tiesi, että yksikään pappi ei tule vetämään häntä turpaan, eikä mitään oikeudellisia seuraamuksia myöskään tule.

Samaa vouhkaamista tämäkin on ollut. Mitäpä tuota sitten sen enempää analysoimaan.

Tyhjähousut paskat.

2. Haussa Vilma Koskela ja Anni Rokka. Vaan mistä vanikat?

Hotelli respassa on törmätty myös toiseen kovasti pinnalle nousseeseen keskustelunaiheeseen, eli nyt pitäis hetimiten saada aikaiseksi molempia sukupuolia koskevat kutsunnat ja siitähän on myös noussut monenlaista älämölöä. Vaatimuksen pääpointtina ovat ymmärtääkseni jonkunlaiset tasa-arvoon liittyvät näkökulmat, enkä ole varma kuinka paljon vaatimus toteutuessaan kasvattaisi varsinaista armeijan tulivoimaa. Mutta mielipidettä on keskustelussa ollut monenlaista.

On todettu, että suomalaiset nuoret miehet ovat pullalla syötettyä playstation-porukkaa ja ei niistä enää sotahommiin ole. Asiassa saattaa olla osaltaan jonkun verran totuuden tynkääkin. Mutta toisaalta on esitetty vastakkaisia näkökulmia ja mietitty, että näinköhän ne nykyiset aivojensa hengityskeskuksen plugilla facebookiin kytkeneet siideripissiksetkään varsinaista tankintuhoojaväkeä ovat. Hyvä kysymys tietysti tämäkin.

Johon on sitten heitetty kommenttia että löytyy muuten sellaisia naisia, joilla on kuudentoista danin punaiset työrukkaset full contact-karatessa, jotka kiipeää tarvittaessa perse edellä lipputankoon, pistävät turpaan 99:ää prosenttia ikäluokkansa miehistä ja yleensäkin syövät rautaa ja paskovat kettinkiä. Epäilemättä näitäkin on, eritoten televisiosarjoissa ja elokuvissa ja varmaan joitakin ihan oikeassakin maailmassa. Ihminen vaan pohjaa mielipiteensä kokemukseen ja oma kokemukseni on ollut, että kun rähinä alkaa, naiset häipyvät takavasemmalle ja miehet sitten yrittävät parhaansa mukaan.

Vaan aikomuksenani ei ole halveerata naissukupuolta, eikä oikeastaan edes väitellä edellämainituista asioista. Mietin vaan sitä, että tämä vaatimus (ymmärtääkseni vaatimus on tullut nimenomaan siviilipuolelta) totaalisesta kutsuntajärjestelmän uusimisesta on hyvä esimerkki siitä, että sanotaan mitä, eikä mietitä miten.

Kaikki uusi maksaa rahaa. Oli kyse sitten uudesta asejärjestelmästä tai organisaation laajentamisesta. Enkä ole huomannut sukupuolineutraalin ase/kansalaispalveluvelvollisuuden vaatijoitten peränneen puolustusvoimille lisärahoitusta asian tiimoilta.

Jo kutsuntoihin osallistuvan ikäluokan kaksinkertaistuminen maksaa luonnollisesti rahaa. Kuka maksaa? No puolustusvoimat tietty.

Jos naisvapaaehtoisten määrä saadaan kutsunnoissa radikaalisti nousemaan (pv:n mainosleffoissa meinaten kaikki näyttää yllättävän helpolta) tai naisille lanseerataan jopa ihan oikea asevelvollisuus, niille varataan kuitenkin se 45:n päivän maitojunaoptio. Ja sitä tulee käyttämään huomattava osa. Se, kuinka suuri osa naisikäluokasta on oikeasti halukas suorittamaan varusmiespalveluksen, näkyy vapaaehtoisten määrässä. Maitojunaan menneitten naisten varustus, vaatetus ja muonitus on ollut täyttä hukkapätkää, mutta se maksaa silti rahaa. Ja kuka maksaa? Puolustusvoimat. Tietysti pv voi pitää yllä illusiota ja antaa keventää naisten suoritusvaatimuksia, mutta ei näitä naisia mihinkään sodanajan joukkoihin silloin sijoiteta ja joka ainoa heihin uhrattu rahapenni on mennyt täysin hukkaan. Olis muuten mielenkiintoista tietää, onko naisia kuinka paljon yleensäkään sijoitettu sodanajan joukkoihin.

Naisten määrän kasvaessa pv:n on luonnollisesti keskityttävä entistä enemmän huolehtimaan siitä, ettei minkäänlaista seksuaaliseksi ahdisteluksi pienimmissäkään määrin koettavaa tapahdu naisvarushenkilöitä kohtaan. Eli toisin sanoen pv:n täytyy alkaa opettaa 19-vuotisille kolleille, että ei teitä oikeasti paneta. Tarvittavat tasa-arvokuraattorit ynnä muu asiaan haaskattu aika ja tupakka maksetaan puolustusvoimien toimesta.

Keskustelussa on otettu esille asevelvollisuuden sijasta naisille kehitetty kansalaispalvelu, tyyliltään Lotta Svärd-järjestön tyyppinen. Ei siinä mitään, ei hassumpi idea. Tosin veikkaan, että se tyrmääntyy siihen, että erityisesti vihervasemmistossa aletaan rääkyä, että Lotta Svärd-järjestö on kielletty rauhansopimuksessa äärioikeistolaisena ja vaikka sen nimi olisi nykyisin mikä hyvänsä, niin Lotta Svärd se on siitä huolimatta. Kyseessähän on tien valmistelu suojeluskuntien paluuseen ja kansan asteittainen militarisoiminen ja herranjumala mehän joudutaan kaikki tsuhnien helvettiin.

Mutta jos tämä systeemi oikeasti kehitettäisiin, niin siihen tarvitaan ensinnäkin palkattua koulutushenkilökuntaa, varustusta, vaatetusta, muonitusta, majoitusta ynnä muuta. Ei sitä tyhjästä pystyyn pieraista. Jos pystyyn pykätään jossain ehdotetty kolmen kuukauden pakollinen lottapalvelus (edelleenkin, ei hassumpi idea sinänsä) per naisikäluokka, niin aletaan puhumaan satojen miljoonien eurojen kustannuksista per vuosi.

Ja hyvin todennäköistä on, että puolustusvoimat maksaa tämänkin. Onhan se osa kokonaismaanpuolustusta, muut ministeriöt tappelevat omista rahoistaan kynsin hampain, Suomelle äärimmäisen elintärkeää kehitysapua ei ainakaan pienennetä eikä puolustusvoimille ole lisärahoitusta tulossa. Mitä todennäköisimmin seuraavassa budjetissa pv joutuu taas ”kantamaan vastuuta” n-kymmentä miljoonaa euroa, ehkä enemmänkin.

Ja lopputulema voi olla se, puolustusvoimissa on saavutettu tasa-arvon kannalta häikäiseviä tuloksia, mutta suunniteltu alueellisen puolustuksen kehittäminen jää pöytälaatikkoon ja ne Stingeritkin taisi jäädä hankkimatta.

Käsitykseni mukaan Suomen puolustusvoimien ainoa tehtävä on tiukan paikan tullen pystyä tappamaan mahdollisimman tehokkaasti maahantunkeutuvia vihollisia. Ja tällä kyvyllä saada mahdollinen maahantunkeutuja jo etukäteen miettimään, että kannattaako tuonne tsuhnan asuttamalle maapläntille loppulaskussa höökiä ollenkaan.

Pahalta vaikuttaa, että näillä ehdotuksilla ei varsinaisesti pyritä lisäämään puolustusvoimien tulivoimaa, vaan kyseessä on enempi tasa-arvokysymykset ”mutqu mä haluun”-pohjalta. Jos ehdotusten pohjalta ei saavuteta muuta kuin jotain tulkinnanvaraista tasa-arvolisää, kannattaako siihen satsata penniäkään?

Niin muuten, kun miespuolinen ikäluokka on 6 – 12 kuukautta armeijassa, asian tiimoilta metelöidään, että se aiheuttaa maalle järkyttävää taloudellista persnettoa, kun heput ovat pois työelämästä. Mutta naisia pitäis saada armeijaan enemmän. Eikö tää sama asia naisten kohdalla sitten vaikutakaan? Vaan pirullakos tyhmä tykkimies tämmösiä vaikeita asioita hahmottaa.

Wednesday, July 17, 2013

TARINA, SEITSEMÄSTOISTA HEINÄKUUTA

Suoraa tai epäsuoraa jatkoa kirjoituksille Eräänlainen Talvitarina ja Antero Lärvänen Ja Kuolleet Sielut

Jäätävä kauhu lamautti Ahmedin ruumiin ja sai hänen keuhkonsa kutistumaan niin pieniksi, että ilmaa tuntui tulevan sisään vain teelusikallinen kerrallaan. Hänen ruumiinsa ei osannut päättää, lähtisikö karkuun vai jäädäkö lattialle makaamaan sikiöasentoon. Ulkopuolisen silmistä tämä olisi näyttänyt siltä, että Ahmedilla oli ankara horkkakohtaus. Ahmedin mielessä vielä elävä toivo elätteli ajatusta jollain ihmeellisellä tavalla tulevasta pelastuksesta, mutta samoissa aivoissa asusteleva kylmä järki ilmoitti tylysti, että kuolema oli jo aloittanut lähtölaskentansa, eikä suostuisi sitä enää keskeyttämään.

Ahmed ymmärsi, että hänen elämänsä jakaantui kahteen vaiheeseen. Ja vaiheitten rajana oli ollut kuluva aamu Kello Viisi. Kello Viisi. Kaikki, mitä oli tapahtunut ennen sitä oli merkityksetöntä. Oli vain se, mitä oli Kello Viiden jälkeen. Kuinka kauan sitä Kello Viiden jälkeistä elämää olikaan kestänyt? Puoli tuntia? Tunti? Kaksi tuntia? Ikuisuus? Ahmed ei osannut sanoa. Kello Viiden jälkeen aika oli menettänyt merkityksensä ja jäljellä oli vain kauhu, ja aina varmemmaksi tuleva tieto siitä, että hänen elämänsä on päättymässä. Ei olisi pitänyt, ajatteli Ahmed…

… ja avasi oluttölkin, kun tiimalasi näytti viittä päivää ennen Kello Viittä. Ei Allah tota kaljaa kuitenkaan huomaa. Katto on päällä. Elämä hymyili. Ahmed oli Soturi. Leijonan sydän, Leijonan mieli. Ahmed asui Hömpstadissa, Näljäkkälän ja Hembygdin erillishallintoalueella. Lammasmaiset suomalaiset olivat suostuneet siirtämään alueen hallinnon paikallisten asukkaitten valtaan. Suomalaiset olivat lähteneet jo aikaa sitten. Nyt myös alueella asuneet kenialaiset ja vietnamilaiset olivat häipyneet. Alueella oli vain islamilaisen kulttuurin edustajia.

Ahmed ei ollut mikään tyhmä mies. Hän ymmärsi, että suomalaiset olivat alistuvia lampaita. Pelkureita. Alistujia. Lampaiksihan heitä alueella kutsuttiinkin, ei suomalaisiksi. Erillishallintoalueelle virtasi suomalaisten tuottama sähkö, suomalaisten tuottama vesi ja suomalaisten tuottama sosiaaliraha. Vaikka Ahmed kumppaneineen toimivat kuinka törkeästi hyvänsä kantaväestöä kohtaan, ei seuraamuksena ollut muuta kuin ymmärtäviä kirjoituksia valtamediassa. Kirjoitukset käsittelivät vain sitä, kuinka lampaat eivät olleet antaneet Erillishallintoalueen ihmisille tarpeeksi mahdollisuuksia ja televisiossakin joku puhuva pää aina siirsi niin Hömpstadissa kuin suuremmissakin kaupungeissa tapahtuneista törkeyksistä vastuun suomalaisille ja antoi kerta toisensa jälkeen reseptiksi lisää rahaa. Ahmed tuumi, että ovatko ne ihan oikeasti noin tyhmiä, vai oliko niitten pitänyt käydä joku kurssi.

Paikallisesta Siwastakin oli kaikki suomalainen henkilökunta häipynyt. Tilalle oli palkattu suomalaisten viranomaisten toimesta myyjiä erillishallintoalueelta. Myyjät olivat kyllä tehtävässään kiistatta hitaampia kuin kassan takaa häipyneet suomalaiset, mutta olihan liha kaupassa halal, ja säkkiin puetun naismyyjän kanssa asiointi tuntui Ahmedista sekin voitolta. Tosin hän oli kyllä mielellään katsellut aiemmin kassalla olleen nuoren suomalaisnaisen rintoja.

Ruokahalu kasvoi syödessä. Motissa Näljäkkälän ja Hembygdin erillishallintoalueen takana oli vääräuskoisten suomalaisten asuttama Huvilanmäen omakotitaloalue ja sitähän ei voitu sietää. Erillishallintoalueen väki ei ollut varsinaisesti organisoitu, eihän siihen ollut tarvettakaan, sillä lampaat huolehtivat elannosta, mutta jossain spontaanisti alkuunsaadussa mellakassa tuli esille idea, että vääräuskoiset on ajettava alueelta pois.

Kun ideaa oltiin suurella joukolla huudettu ja vihaa lietsottu, valtaus tapahtui. Satoja ihmisiä tunkeutui Huvilanmäelle ja vaati, että joko lampaat häipyvät tai alistuvat sharia-lakiin. Muutama pani hanttiin. Heidät väkijoukko lynkkasi. Muut häipyivät suosiolla, heille ei jäänyt muuta kuin päällänsä olleet vaatteet. Tietysti niin Ahmed kuin hänen soturiveljensä ottivat parhaimman näköisiltä naisilta lihallisen veron siitä, että he olivat saastuttaneet aluetta vääräuskoisuudellaan.

Suomalaiset häipyivät. Poliisi ei tehnyt mitään. No, tulihan alueen reunoille kaksi dialogipoliisia. Miehiä sentään. Ymmärsivät olla lähettämättä naisia. Heidät naurettiin pois. Voiton tunne juovutti niin Ahmedin kuin hänen soturiveljensä. Tosin vanha Mohamed totesi että ei olisi pitänyt…


… tuumi Ahmed, ja juoksi kauhuissaan suojaan. Kello oli minuuttia yli viisi. Erityishallintoalueella oli sentään ollut vartio, tosin sitä ei kovin sotilaalliseksi saattanut sanoa. Pihalla oli puolen tusinaa miestä. Kahdella oli Kalashnikov, kahdella haulikko ja kahdella revolveri, Abdul oli toinen heistä. Kauempana sijaitsevassa omakotitalossa oli neljä muuta vartiomiestä, mutta Ahmed tiesi heidän nukkuvan pois humalaansa. Olihan Ahmed itsekin vähän poltellut, mutta tuumasi kuntonsa olevan suhteellisen hyvän. Oikeastaan Ahmed ihmetteli, että piruako tässä vahditaan, eivät ne lampaat tänne kuitenkaan tule. Voi kuinka Ahmed halveksikaan pelkurimaisia suomalaisia.

Tylsässä vartiotehtävässä ollut Ahmed huomasi, että häneltä olivat tupakat loppu. Hän läksi viereiseen kerrostaloon hakemaan niitä lisää. Tullessaan takaisin hän huomasi, että pihalle oli ilmestynyt puolen tusinaa pakettiautoa. Ja-hah, tuumasi Ahmed. Lampaat meinaavat tulla tänne määkimään. Jotain uhoamistahan niillä oli ollut sähköpostissa ja puhelimessa. Meinaavat tulla mellakoimaan. Mikäs siinä. Meteli ja mellakkahan oli Ahmedin ja soturiveljiensä leipälaji. Saavat elämänsä opetuksen. Ahmed aukaisi kerrostalon ulko-oven ja huusi sisälle, että herättäkää kaikki, kohta tulee hupia. Sen jälkeen hän läksi pihalle.

Autoista tulleilla suomalaisilla ei ollut mielessään mellakka. Heillä oli kaikilla hihoissaan siniset nauhat ja käsissään konetuliaseet. Ahmedin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Muut vartiossa olleet soturiveljet alkovat kiskoa aseitaan toimintavalmiuteen, mutta olivat myöhässä. Konetuliaseitten sarjat repivät heidät kappaleiksi. Suomalaiset olivat hiljaa. He vain ampuivat. He eivät metelöineet, eivät uhonneet, eivät huutaneet iskulauseita. Ahmedin mieli ajatteli, että tämä oli jotenkin toisenlaista. Tämä oli väärin. Ensin pitäisi kokoontua huutamaan porukalla, lietsoa itsensä raivoon vihollisen edessä ja vasta sitten olisi toiminnan aika. Tai itse asiassa se mellakka itsessään oli sitä toimintaa. Suomalaiset olivat tulleet autoistaan ja kylmästi teloittaneet kaikki. Ahmed ymmärsi mennä sisään kerrostaloon, sillä hän tajusi, että seuraavaksi suomalaiset ampuvat hänet. Suojaan juostessaan Ahmed tuumi, että ei olisi pitänyt…

… sanoi Mohamed vielä kerran. Viisi päivää ennen Kello Viittä. Mohamed oli jo vanha mies, mutta hän nautti Erityishallintoalueella suurta arvostusta. Olihan hän sentään entinen Somalian armeijan majuri ja Ogadenin sodan veteraani. Mohamed jatkoi puhettaan:

- Te olette nyt ylittäneet sen rajan, mitä teidän ei olisi pitänyt ylittää. Ettekö te ymmärrä, että meidän elantomme on täysin suomalaisten varassa. Nekin meistä, jotka käyvät täällä Hömpstadissa töissä ovat suojatöissä, jotka ovat suomalaisten meitä varten räätälöimiä.

- Sillä aikaa kun te olette lähinnä rähisseet. minä olen tutkinut tämän maan historiaa. Nämä ihmiset, joita te kutsutte lampaiksi, pystyvät kyllä äärimmäiseen julmuuteen. Ja nämä ovat organisoitua väkeä. Toisin kuin te, jotka toimitte pelkkänä mielijohteen eteenpäin tuuppivana laumana. Tämän maan miehistä suurimmalla osalla on sotilaskoulutus. Teillä taas ei ole. Hyvä kun osaatte purkaa ja koota tuon Kalashnikovin. Ja näinköhän osaisitte, jos minä en olisi sitä teille opettanut.

- Minä olen jo vanha mies. Te olette nuoria, täynnä itseänne ja tämän hetkittäisen vallan ja voiman tunteen aikaansaamaa uhoa. Te ette osaa ajatella pitemmälle. Voi olla, että me kaikki joudumme vielä kärsimään tekojenne takia. Luovuttakaa takaisin tuo Huvilanmäen alue. Pyytäkää anteeksi suomalaisilta. Luovuttakaa väkivaltaan syyllistyneet suomalaisille viranomaisille. Muuten voi käydä niin, että suomalaiset tulevat tänne. Ja kun ne tulevat, ne eivät ole viranomaisia. Ja niitten mukana ei ole dialogipoliisia.

Muutama porukan teini-ikäinen raivostui Mohamedin puheista, huusi että spermanaamaksiko sinäkin meinaat ruveta ja hyökkäsi miehen kimppuun. Muut paikalla olijat ottivat heistä kiinni, estivät hakkaamisen ja pyysivät Mohamedia poistumaan. Ahmed oli yksi niistä, joka esti hakkaamisen. Hän ei tosin uskonut Mohamedin puheita, mutta arvosti miestä muuten.

Huvilanmäen valtaamisen jälkeen muutama henkilö katosi. Kaksi heistä olivat Hassanin veljekset, jotka nauttivat Erityishallintoalueella suurta arvostusta ja jotka olivat johtavia hahmoja Huvilanmäen oikeaan uskoon palauttamisessa. Pari muutakin katosi. Asia ei herättänyt sen kummempaa huolta. Ehkäpä Hassanit olivat lähteneet käymään Ruotsissa moikkaamassa sukulaisiaan. Heidän molempien puhelimet vastasivat, että ”numeroon, johon yritätte soittaa, ei juuri nyt saada yhteyttä”. No, kai aikamiehet voivat pitää puhelimensa kiinni, jos heitä huvittaa.

Ahmed arvosti vanhaa Mohamedia kovin. Hän kävi vielä juttelemassa hänen kanssaan. Mohamed varoitti vielä Ahmedia. Hassanit olivat saattaneet kadota suomalaisten toimesta. Mohamedin mielestä oli selvää, että ei olisi pitänyt…


… tuumi Ahmed, kun juoksi suojaan kerrostaloon. Muut vartiomiehet makasivat pihalla elottomina. Kaikki ihmiset olivat jo hereillä. Ahmed huomasi että sähköt oli katkaistu. Kun Ahmed kohtasi muut soturiveljensä, hän huomasi kaikkien tuumivan, että ehkä kannattaa sittenkin kysyä apua niiltä lampailta, joita he halveksivat. Ahmedin ystävä Mahmoud kertoi, että pari heppua oli yrittänyt ampua ikkunasta pihalle päin, mutta suomalaiset olivat jo menneet suojaan ja molemmat heput oli ammuttu suomalaisten tarkka-ampujien toimesta.

Ahmed oli samaa mieltä, kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti hätänumeroon. Yllättäen hän huomasi, että hätänumerosta ei kuulunut muuta kuin jotain ihmeellistä suomenkielistä hokemista ”oli kesä oli mopo,oli kesämopo mopo, mopo, oli kesämopo mopo, mopo, oli kesämopo vaaleenpunainen”. Ahmed yritti vielä soittaa tuttavilleen muihin kaupunkeihin, mutta vastauksena oli aina ”numeroon, johon yritätte soittaa, ei juuri nyt saada yhteyttä”.

Myös Mahmoud oli yrittänyt samaa. Samalla tuloksella. Hän pimahti ja heitti upouuden Samsungin älypuhelimensa seinään, siirtyi ikkunan ääreen ja alkoi raivoissaan ampua umpimähkään. Hän oli niitä harvoja, joilla oli hallussaan Kalashnikov. Hän ehti ampua ehkä puoli lippaallista, kun hänen takaraivonsa räjähti ja levisi punaisena pilvenä ympäri huonetta. Kalashnikov putosi ikkunasta ulos ja Mahmoudin ruumis sisään. Ahmed hoksasi, että nyt ne tietävät meidän olevan tässä huoneessa ja komensi kaikki liikkeelle. Eteenpäin juostessaan Ahmed tuumasi, että ei olisi pitänyt…

… sanoi Mohamed neljä päivää ennen Kello Viittä ja antoi Ahmedille tietokoneestaan printtaamansa paperin. Paperi oli printattu sähköpostista, ja sama viesti oli tullut Ahmedillekin, niin sähköpostiin kuin puhelimeenkin:

”Joukkiolle, joka pitää hallussaan Huvilanmäen aluetta. Kohteliaimmin ilmoitamme teille seuraavaa:

Olette ylittäneet sen rajan, mitä me emme voi enää sietää. Voimme kuitenkin pidättäytyä väkivallan toimista, mikäli lupaudutte toimimaan seuraavalla tavalla:

Te kaikki niin Näljäkkälässä, Hembygdissä kuin Huvilanmäellä siirrytte välittömästi pois näistä kaupunginosista, menette Hömpstadin satamaan ja pyydätte suomalaisia viranomaisia hankkimaan teille kuljetuksen Ruotsiin, josta pyydätte turvapaikkaa, ettekä enää koskaan palaa Suomeen.

Mikäli ette suostu vaatimukseemme, olemme valitettavasti pakotettuja poistamaan teidät tältä alueelta, ja se tulee tapahtumaan väkivaltaisesti.

Teitä on varoitettu. Annamme teille aikaa kaksikymmentäneljä tuntia.

Pinnanmaan Suojelukaarti”

Mohamed puhui:

- Mistähän sinä luulet näitten heppujen saaneen meidän kaikkien puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet? Eivät Hassanit minnekään Ruotsiin ole menneet. Ne makaavat hengettömänä jossain suossa. Ahmed, sinä olet älykäs mies. Usko nyt, että me olemme suuressa vaarassa. Ei olisi pitänyt…

… tuumi Ahmed, kun ulkoa alkoi kuulua kovaäänisen kautta vahvistettu puhe:

”Lukuunottamatta kolmeakymmentäkahta erikseen mainittua henkilöä annamme tämän alueen asukkaille mahdollisuuden poistua alueelta hengissä. Tulkaa aseettomana. Tarkistamme teidät. Sen jälkeen teidän kannattaa kulkea Hömpstadin satamaan ja pyrkiä Ruotsiin. Muista kaupungeista ja muilta erillishallintoalueilta on turha etsiä apua. Tilanne on siellä täsmälleen samanlainen. Annamme teille aikaa puoli tuntia.

Ne kolmekymmentäkaksi henkilöä, jotka haluamme haltuumme ovat…”

Listassa oli mukana myös Ahmedin nimi. Ihmiset alkoivat siirtyä ulos. Suomalaiset tarkastivat, ettei heillä ollut aseita, ottivat heiltä haltuunsa kaikki henkilöllisyyspaperit ja antoivat heidän mennä. Myös Mohamed läksi ulos ja sanoi vielä ovella: ”oletteko nyt tyytyväisiä”. Yksi listalla ollut mies yritti ulos väärillä papereilla. Suomalaiset tunnistivat hänet välittömästi, löivät hänet kontalleen maahan ja ampuivat häntä takaraivoon. Silloin Ahmedkin tiesi, että toivoa ei enää ole. Antautuminenkaan ei auttaisi. Ahmed ajatteli, että ei olisi pitänyt…

…sanoi Mohamed, vaikka Ahmed naureskeli. Olihan tämän suojelukaartin esittämä takaraja mennyt umpeen jo vuorokausi aikaisemmin. Lampaita. Pelkkää puhetta. Ei niistä yksikään ollut mellakoinut edes Hömpstadin keskustassa, saati sitten erityishallintoalueella. Jos ne eivät saa aikaan meteliä ja mellakkaa, niin kuinka ne saisivat aikaan mitään muutakaan?

- Usko nyt helvetissä, kun tämän sanon, Ahmed. Ne eivät ole niin kuin me. Eivät ne kehitä mitään mellakkaa. Ne ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea organisoituneita ihmisiä. Usko nyt ihan oikeasti, me olemme vaarassa. Sinun täytyy ymmärtää, että ei olisi pitänyt…


… ajatteli Ahmed, kun juoksi vallatusta kerrostalosta kohti seuraavaa. Hänen vierellään juoksi Abdelkader. Ahmed ehti, Abdelkader ei. Hänen jalkaansa osui suomalaisten ampuma luoti, ja hetken kuluttua suomalaiset viimeistelivät työn. Ahmed ehti ovesta sisään ja alkoi etsiä itselleen suojaa. Vaikka Ahmedin aivot olivat kauhun lamauttamat, ne silti miettivät, kuinka nuo lampaat saattoivat yhtä-äkkiä muuttua joksikin ihan muuksi. Ei Leijonaksi. Ei Soturiksi. Vaan koneiksi, jotka järjestelmällisesti teurastivat Ahmedin soturiveljiä. Hiljaa. Huutamatta. Uhoamatta. Koneita.

Päästyään suojaan kerrostaloon, Ahmed raotti hieman sälekaihdinta ja katsoi, mitä naapuritalossa tapahtui. Ahmed tiesi, että ainakin viisi hänen soturiveljeään oli jäänyt jumiin taloon ja paennut ylempiin kerroksiin. Ahmed näki, että suomalaiset, vallattuaan alimman kerroksen olivat kasanneet kaiken palavan tuuletusräppänöitten alle. Sitten suomalaiset kaatoivat bensiiniä sisään sekä tuuletusräppänöihin että niitten alle kerättyihin kasoihin. Sitten suomalaiset tuikkasivat tulen. Ahmed itsekin tiesi, että tuli ja ennen kaikkea savu tulisi tekemään työn suomalaisten puolesta.

Ahmed oli viimeinen. Hänen aseessaan ei ollut enää patruunoita. Hänellä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Hän kuuli kolinaa käytävästä ja sen jälkeen suomalaiset alkoivat ampua seinän läpi. Ahmed oli niin matalana kuin vaan pystyi. Hän kuuli, kuinka asunnon ovi räjähti auki, ja huoneen lattialle kolahti jotain metallista.

Mennyt elämä ei juossut sekunnissa Ahmedin silmissä. Ei hän myöskään tuuminut, että Allahu Akbar. Hän ehti vain tuumia, että ei olisi pitänyt, ja sen jälkeen maailmankaikkeus kietoutui hänen ympärilleen ja rutisti hänet jonnekin tyhjyyteen.

Huoneeseen käveli mies, joka ampui Ahmedin päähän varmistuslaukauksen. Sitä Ahmed ei enää tuntenut. Sen jälkeen mies käveli pois huoneesta ja ilmoitti esimiehelleen plutoonanpäällikkö Kokkoselle tilanteen. Kokkonen kuittasi tilanteen, ja molemmat poistuivat paikalta hiljaa ja uhoamatta.

Sunday, July 14, 2013

ANTERO LÄRVÄNEN JA KUOLLEET SIELUT

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksessä. Olemme jälleen kerran Helsingissä, ja lähetyksemme käsittelee suomalaisen julman ja verisen rasismihistorian tähän astista kulminaatiopistettä. On nimittäin käynyt ilmi, että Suomessa on tehty eräitäkin rasistisia murhia.

- Tämän ilmoittaa meille Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio ECRI, perustaen tietonsa muslimiyhteisön edustajien loihelausumaan ”rasistisia murhia on tapahtunut pääosin nettisivuillaan vihaviestejä julkaisevien rasististen ryhmien tekeminä." Poliisinkin vahvistaman tiedon mukaan asiassa on tosin ongelmana, että ei ole mitään tietoa siitä, ketkä on tapettu, missä on tapettu, miten on tapettu, milloin on tapettu, kenen toimesta on tapettu ja keitä nämä muslimiyhteisön edustajat oikein ovat.

- Asiavyyhti on siis sen verran sekava, että sen purkamiseen tarvitaan ammattimiestä ja haasteeseen vastaa vanha tuttumme, selitteläätiön Grand Old Man, tohtori ynnä muita pitkiä sanoja Adolf Butler. Tohtori Butler, mitenkä on? Onko kansalaisille mahdollisesti taas kerran syötetty ämpärillinen virkasuvaitsevaa stetsontuotetta?

- Tervehdys, Antero, ja hyvää päivää kuulijoille ympäri Pinnanmaan. Nythän tärkeintä ei ole se, mitä tuotetta ämpäri sisältää, vaan se, kuinka siihen on reagoitu. Ja reaktio todistaa ämpärin sisällön todeksi.


- Mitä reaktiota oikein tarkoitatte?

- Poliisin reaktiota. Poliisin edustaja nimittäin kertoi tuoreeltaan ettei edes muista, milloin poliisin apua olisi tarvittu yhdenkään muslimin kuoleman selvittämisessä. Eli se ignoroi väitteen täydellisesti. Kun ottaa huomioon, että murha on rikoksista raskain, olisi poliisin luonnollisesti pitänyt alkaa selvittää mahdollisia murhia yhteistyössä muslimiyhteisön kanssa, muslimiyhteisön asiantuntemukseen luottaen ja lisäksi poliisin olisi pitänyt luonnollisesti palkata riveihinsä muslimitaustaista henkilökuntaa. Mitään tällaista ei ole tapahtunut, joten se todistaa, ettei poliisi ota rasistisia murhia vakavasti ja on näin ollen itsekin osa rasistista sortokoneistoa ja yhtä lailla vastuussa näistä murhista täysin riippumatta siitä onko niitä tapahtunut vaiko ehkä ei. Lisäksi poliisin reaktio todistaa, että poliisissa on vieläkin aivan liian paljon ajatusmaailmaltaan rajoittunutta kenttähenkilökuntaa.

- Lisäksi on selkeästi toteennäytetty, että Suomessa todellakin on olemassa netissä toimivia ryhmittymiä, joissa vittuillaan ankarasti, ja – mikä vielä pahempaa – käytetään oikeita faktoja vääriin johtopäätöksiin. Koska tätä faktaa ei voida kieltää, ei voida kieltää murhiakaan. Ja tämä tulee helposti johtamaan rauhallisen muslimiyhteisömme radikalisoitumiseen puhtaasti itsepuolustuksellisessa mielessä. Tähän eivät ole syyllisiä muslimit, vaan heihin kohdistunut väkivaltaiseksi väitetty toteennäyttämätön väkivaltainen rasismi, joka on avoimen piilorasismin yksi törkeimpiä muotoja. Ja lisäksi toimittajan tulisi muistaa, että asiaan liittyvässä keskustelussa on unohdettu rasisminvastaisen toiminnan yksi tärkeimmistä peruselementeistä.


- Ja mikä tämä peruselementti olikaan?

- Oikeus kokemisen tunteeseen. Jos nainen mieltää kokeneensa seksuaalista ahdistelua, häntä on seksuaalisesti ahdisteltu. Jos maahanmuuttaja mieltää kokeneensa rasismia, hän on kokenut rasismia. Jos rasismintutkija mieltää kokeneensa uhkailua, häntä on uhkailtu. Ja luonnollisesti myös mikäli etnisesti edistyksellinen kansanosa mieltää tulleensa joukkomurhatuksi, se on tullut joukkomurhatuksi, ja syyllisiä tulee rangaista ankarammin kuin ketään koskaan.

- Han-suomalaiset eivät miellä tulleensa varsinaisesti joukkomurhatuksi, mutta ulkomaalaiset ovat kuitenkin tappaneet enemmän han-suomalaisia kuin toisinpäin. Voisikos niitä rasistisia murhia löytää tästä toisesta näkövinkkelistä?

- No ei tietenkään, sillä niitä murhia ei ole tilastoitu rasistisiksi, joten silloin ne eivät niitä ole. Kyseessä on ollut joko väärinymmärryksen aikaansaama valitettava tragedia tai sitten pottunokan omalla asenteellisella käytöksellään aikaansaama avustettu itsemurha.

- Nyt kun puhutaan tästä muslimiyhteisöstä, josta ei oikein tiedetä mikä se on, tulee mieleen kysymys, että sielläkin tietysti on jo aikaa sitten oivallettu, minkälaisia vastauksia kysyjä haluaa. Voisiko kyseessä olla ehkä tilanne, jossa muslimiyhteisön edustajat ovat puhuneet ns. olosuhteisiin nähden haluttua paskaa?

- Se ei ole mahdollista, sillä Suomessa asuvat islamilaiset ovat vakavamielistä uskonnollista väkeä, ja heillä on tiukat kunniakäsitykset siitä, mitä suustaan voi ladella ja mitä taas ei.

- Niistä kunniakäsityksistä tulee mieleen, että eikös siinä Koraanissa ollut melko lavea käsitys siitä, miten vääräuskoisia saa ja tulee hassuttaa?

- Toimittajan tulee muistaa, että Suomessa asuvat islamilaiset ovat maallistuneita islamilaisia, jotka eivät uskonnollisuudessaan juurikaan eroa suomalaisista. Niin että tuo Koraanivertaus on aivan turha.

- Aistin tiettyä ristiriitaa lausunnoissanne.

- Ristiriita muodostuu kuulijan korvissa, mikä on tietysti aivan ymmärrettävää, sillä toimittajahan on alun perin maansiirtopuolen insinööri ja minä olen taas selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan tohtori sekä PhD of some political science and shit, yo man. Siksi minä pystyn, ja minulla on oikeus yhdistellä tiettyjä maallikon mielestä ristiriitaisenkin kuuloisia lausumia, kun teen sen opilliseen ja poliittiseen viitekehykseen sopivalla tavalla. Näitä asioita on tietysti vaikea ymmärtää ilman asianmukaista koulutusta. Niin minulla kuin kaltaisillani on hypoteesi, josta johdetaan haluttu johtopäätös ja asiaan liittyvällä tutkimuksella hypoteesi todistetaan oikeaksi. Keinot valitaan tietenkin hypoteesin mukaan, ei sen mukaan, että hypoteesi osoitettaisiin vääräksi. Ei tämä kuulkaa mitään Elon laskuoppia ole, vaan paljon monimutkaisempaa.

- Kun nyt johtopäätöksistä tuli puhe, niin tämän raportin johtopäätös ei ollut mitenkään yllättävä, eli kehotetaan lisäämään vähemmistövaltuutetulle sekä valtaa että virkoja. Vaikka minä en hallitse sovelletun spedestetiikan taitoja, tulee mieleen termi ”tilatun makua”. Oliskos mahdollisesti niin, että lämiskä on tehtailtu vähemmistövaltuutetun toimistossa ja käytetty sitten ulkomailla, niin että kansilehdellä lukee komeasti Commission européenne contre le racisme et l´intólerance? Niin että oliskos tässäkin tapauksessa ihmisoikeuksien sijasta kyseessä akateeminen työvoimapolitiikka?

- No työvoimapolitiikkapa hyvinkin. Katsos Antero, sinulla on siihen nähden helppo tilanne, että sinä voit maansiirtopuolen miehenä tarvittaessa lähteä takaisin siirtelemään soraa paikasta toiseen. Mutta meidän alallamme ei osata muuta kuin tuomita ja päivitellä valmiin sabluunan mukaisesti. Lisäksi meidän alamme on siinä mielessä paljon vaikeampaa kuin maansiirtotyö, että maansiirtohommissa asiallista ja välttämätöntä työtä kyllä löytyy koko ajan, mutta meidän taas täytyy ensin keksiä ongelma, jonka sitten ratkaisemme. Ei se ole kuulkaa mitenkään helppoa se.

- No myöntää täytyy. Ja silloin on joskus välttämätöntä hautailla kuolleita sieluja, kun ruumiita ei ole tarjolla.

- Nimenomaan. Olen tässä huolissani erityisesti nuorten ja innokkaitten kollegoitteni puolesta. Minullahan ei ole sinänsä mitään hätää taloudellisesti. Minä toimin eräänlaisena mentorina ja hyväntekijänä pitääkseni yllä meidän harvojen nautittavaksi tulevaa meidän kaikkien yhteistä hyvää. Lisäksi, niin kuin olen aikaisemminkin todennut, minusta on edelleenkin hauskaa hässiä asioita vituralleen.

- Ja niin kuin olemme ennenkin todenneet, asioitten vituralleen hässiminen vaati rautaista ammattitaitoa. Tohtori ja muita pitkiä sanoja Adolf Butler, kiitän teitä haastattelusta. Hyvät kuuntelijat, täällä Antero Lärvänen, Helsinki. Hei äänimiehet! Mulla on sellainen hypoteesi, että lähdetään porukalla Lällävedelle saunomaan. Mutta mikä pitää Hössen niin mietteliään näköisenä?

Hösse: No nuo kuolleet sielut ja olemattomat ruumiit. Joskus tulevaisuudessa voi noin käydäkin. Kun nää etniset elementit hermostuu, niin nehän ei saa aikaiseksi muuta kuin helvetillisen älämölön ja sitten ne polttaa omat autonsa. Jos taas tsuhnan saa kovan yrittämisen jälkeen hermostumaan, jää älämölö vähemmälle ja porukkaa alkaa vaan kadota. Soissa on vielä tilaa.

Pertta: Kieltämättä näitten etnisten elementtien suututtamiseen ei paljon tarvita. Vaan tsuhnan kohdalla tilannetta vois verrata siihen, että se porukan umpirauhallisin mies on sellainen, jota ei kannata suututtaa.

- Ja umpirauhallinenkin mies hermostuu, kun sitä tarpeeksi kauan pakotetaan kumartamaan kultaista vasikkaa. Tästäpä riittääkin saunassa pulistavaa. Laitapa Pertta ykköstä läpeen, niin minä soittelen Ykänkin saunomaan.


Friday, July 12, 2013

JOTAIN IHAN MUUTA XIII

Eli pikku-Ykä ja levenevä & laajeneva nyhtänköljäläinen ruokakulttuuri

Kun aikaisemmassa kirjoituksessa tuli 1970-luvulle eksyttyä, niin pysytään vielä hetki. Aikakoneen polttoainetta saa vain Työväen Apteekista ja se on kallista. Tarkoituksena olisi selvittää erään nyhtänköljäläisen perheen sapuskointitottumusten muuttumista noin suurinpiirtein aikavälillä 1970 – 1980. Muutosta käsitellään tietysti pikku-Ykän näkökulmasta.

Kirjoitus siis liittyy jollain tavalla ruokakulttuuriin, mutta heti alkuun täytynee huomauttaa, että en välttämättä ymmärrä mitä ruokakulttuuri tarkoittaa. Minulla on asiasta lähinnä pari mielikuvaa ja eräänlainen johtopäätös. Ensimmäinen, pitkään mielessäni ollut mielikuva on sellainen, että ruokakulttuuri on sellaista, jota harrastetaan kun on liinat pöydässä ja kovat kaulassa. Tumma puku on vaatekappaleena niin epämukava, että pyrin kaikin keinoin välttämään tilanteita, joissa sitä vaaditaan ja jos sellaiseen vahingossa joudun, pyrin häipymään paikalta parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin.

Toinen, tuoreempi mielikuva ruokakulttuurista on se, että esim. joku tiedostava toimittaja kertoo käyneensä Kaukana Ulkomailla. Siellä hän on syönyt itse asiassa sitä samaa pizzaa kuin täällä Suomessakin, mutta kun kukaan ei ole kerran ollut toimittajaa katsomassa, niin hän voi mainostaa syöneensä borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoituja mongolialaisen aavikkohirviön aivolisäkkeitä ja ne oli nii-iin hyviä ja ravintolan henkilökunta oli maksavalle asiakkaalle nii-iin ystävällistä ja piti tiedostavaa toimittajaa ihan-melkein-niinqu-paikallisväestönä joten hän häpeää tai ainakin ilmoittaa julkisesti häpeävänsä toisen silmän päästään suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin köyhyyden takia ja sitten vielä sen toisenkin silmän siksi, kun tavallinen suomalainen juntti ei älyä yhtyä hänen häpeäänsä ja se valokuva tulee siihen otsikon vasemmalle puolelle ja nimi siihen alle ja sitten vielä jutun loppuun toisen kerran ja kai kaikki nyt huomasi mut ja olisko toi kuva ehkä sittenkin pitäny ottaa enemmän etuviistosta?

Eli perusperskeleellinen näkökulma asiaan on se, että ruokakulttuuri on jotain, mistä puhutaan viisaita, mutta niin Suomessa kuin sanotaanko vaikka Surinamissa eivät tavalliset ihmiset valmista kattilallista kulttuuria, vaan ruokaa, sapuskaa, evästä, höystöä, mättöä und natürlich essen. Sen, mistä aineksista se mättö valmistetaan ja mistä ne ainekset ehkä alun perin ovat kotoisin ja oliko niihin aineksiin joillakin tahoilla ehkä © jättää niin suomalainen kuin surinamilainenkin perhe jaarittelijoitten puntaroitavaksi. Riittää, kun niitä aineksia on tarpeeksi. Maha vaatii mättöä eikä selityksiä.

Eli tietynlaisena johtopäätöksenä näkisin, että kaikkialla maailmassa ruokakulttuuri on täsmälleen samanlaista ja se jakautuu seuraaviin ajallisiin vaiheisiin:

1. Nälkä on aina vieraanamme.

2. Nälkä on joskus vieraanamme.

3. Nälkä ei ole enää vieraanamme.

4. Hifistely.

Pikku-Ykä syntyi työläisperheeseen, joka ajan myötä nosti itsensä alempaan keskiluokkaan, eli kyseessä on hyvin yleinen tapaus. Pikku-Ykän syntyessä maamme oli noussut ruokakulttuurissa tasolle kolme, eli nälkä ei ollut enää vieraanamme. En väitä nähneeni nälkää enkä puutetta. Armeijassa tietysti oli aika ajoin kova nälkä, mutta se kuuluu siihen kuvioon. Opiskelija-aikojen persaukisuus oli myös oma lukunsa, mutta jos on syönyt kuukauden pelkkää kaurapuuroa, makaroonia ja tonnikalaa, se ei tarkoita sitä, että ei ole syönyt kuukauteen mitään. Ja kyllä siihen kaljanjuontiinkin jostain aina valuuttaa kehitti.

Äiti-Perskeleen valmistama ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ruoka oli tavallista kotiruokaa, mitä varmaan syötiin suurimmassa osassa suomalaiskoteja. Yleisin sapuska oli kuoriperunat, ruskea kastike ja ruisleipä. Kyllä sillä nälkä siirtyi. Lihaa ei ollut niin usein kuin nyt, mutta toki sitäkin oli tarjolla, lähinnä lihasopassa, jauhelihakastikkeessa ja pikku-Ykän suuressa herkussa makaroonilaatikossa. Lihan määrää lisäsi se, että Isä-Perskeles oli (on muuten iästään huolimatta vieläkin) taitava ja aktiivinen metsästäjä, joten riistalihan osuus Perskeleillä oli varsin suuri. Hirvenlihaa alkoi tulla enemmän vasta 1970-luvun loppupuolella kun Nyhtänköljän Erä alkoi saada kunnolla lupia. Riistalihasta muuten täytyy mainostaa pyytä, joka on maultaan riistalihojen kurko. Pyyn pilittäminen on tosin työlästä ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä yhdestä pyystä vielä kovin monelle ihmiselle kastiketta väsäile. Paras tulee varmaankin pienissä erissä.

Aterialla leipä luonnollisesti syötiin pelkästään voilla voideltuna, mutta aamupalalla sen päälle oli laittaa muutakin kuin ylähuuli. Siivumakkaraa oli tarjolla, se oli luonnollisesti lauantaimakkaraa, josta aika ajoin Äiti-Perskeles väsäsi myös sapuskaksi mainioita ns. makkarakuppeja, joita pikku-Ykä mätti ääntä kohti antaumuksella. Myös juustoa oli tarjolla, ja se oli muistaakseni aina Edamia. Ruoka huuhdeltiin alas kulutusmaidolla eli sillä punaisella maidolla.

Vaiheen kolme, eli ”nälkä ei ole enää vieraanamme” käsittelyn voisi hoitaa varsin nopeasti, eli periaatteessa tämä juttu voisi loppua tähän. Mutta silloin Suomessa elettiin muutosvaihetta, eli oltiin siirtymässä vaiheeseen neljä eli ”hifistely”. Pikku-Ykä eli mielenkiintoista aikaa, sillä silloin tuli askel kerrallaan uutta suuhunpantavaa ja siihen oli tietysti mukavaa tutustua ja ennen kaikkea maistella.

Hifistelyvaiheessa tietysti mukuloille on tarjolla enemmän mukuloitten suurta herkkua eli namimellejä. Ne kuuluisat pennin nallekarkit alkoivat olla historiaa siinä vaiheessa kun pikku-Ykän muistojen kovalevylle alkoi jotain tallentua, mutta tilalle tuli jotain upeaa eli merirosvorahat. Tätä salmiakkiherkkua (5 Piratos/ankkuri, 10 piratos/veitsi, 25 Piratos/revolveri ja 50 Piratos/pääkallo) myytiin hintaan kymmenen penniä kappale. Melko pian tuli tarjolle myös samanlaiset hedelmärahat. Merirosvorahat ostettiin Nyhtänköljän kioskista jossa kioskinpitäjä lapioi ne paperipussiin.

Merirosvorahoissa oli hinta/laatusuhde kohdallaan, sillä ne olivat silloin huomattavan suurikokoisia, ja yhtä ainutta merirosvorahaa saattoi pikkunen poika mälvätä suupielessään hyvän aikaa. Sitten vuosikymmenen lopulla niitten kokoa pienennettiin, kun joku urpo oli onnistunut tukehtumaan sellaiseen. Merirosvorahojen lisäksi ostettiin tietysti lakritsitupakoita (itse muistan Camel-askin näköisen Pamel-askin) joita sitten pidettiin pölli suupielessä kuin isommatkin äijät konsanaan. Oikeaa tupakkia ei Ykän ikäluokka vielä uskaltanut kokeilla. Purukumi oli tietysti Jenkki-purkkaa, joka oli pötkössä jossa oli viisi purkkatyynyä. ”Jenkki-purkka venyy ja paukkuu”.

Mukava namipala oli tietysti myös kahviin kasteltu Hangon keksi. Kahvi oli luonnollisesti pannukahvia. Ne suodatinpulputtelaattorit eivät vielä olleet kovin yleisiä. Jäätelö oli luonnollisesti paketissa myyty vaniljajäätelö, johon laitettiin äiti-Perskeleen tekemää mansikkahilloa. Lisäksi on mainittava Nyhtänköljän lähikaupan tiistaipäivät, jolloin myytiin tuoreita munkkeja hintaan 40 penniä kappale. Kun tyhjästä lasipullosta sai kaupassa 10 penniä kappale, ei aikaansaaville pikkupojille ollut kummoinenkaan homma kehittää rahat pariin munkkiin. Lisäksi on tietysti mainittava luonnollinen namimelli eli metsämansikat, joita poimittiin timoteihin ja vietiin kotiin ja syötiin maittavana mansikkamaitona. Metsämansikka pesee vieläkin maultaan puutarhamansikan mennen tullen ja varsinkin eteläisemmästä Euroopasta tulleet puutarhamansikat, jotka ovat kyllä varsin isoja, mutta maistuvat lähinnä sahajauholle.

Hifistelyyn kuuluu tietysti myös limonadi, ja siihen aikaan oli tarjolla lähinnä Sitruunasoodaa sekä keltaista että punaista Jaffaa, jotka myytiin sen sorttisissa repäisykorkillisissa pulloissa, että niistä väkisinkin sai aina peukaloonsa haavan.

Perskeleillä limpparia oli tarjolla nöösipojille saunan jälkeen yksi pullo mainiota Sitruunasoodaa jonka jakoivat keskenään vanhempi veli Yrjöperskeles ja nuorempi veli Jykäperskeles. Veikat olivat kehittäneet limpparin tasajakoon järjestelmän, jota voisi käyttää ehkä jopa työehtosopimusneuvotteluissa tai vastaavissa, sillä oltiin sovittu, että toinen veljeksistä jakaa sittiksen kahteen lasiin, ja se toinen, joka ei jakanut, sai valita kummanko lasin ottaa. Lopputuloksena oli niin tasainen jako, että eroa ei olisi erottanut edes elektronimikroskoopilla.

Uusiin juotaviin tulee tietysti lisätä ne pyramidinmuotoiset Trip-appelsiinimehutetrat sekä tietysti Rymd-juomajauhe, jota käytettiin huomattavan paljon erityisesti kesälomiaan viettävissä perheissä. Rymdiä myytiin kahden foliopussin pakkauksissa ja yhdestä pussista sai litran mehua. Huhun mukaan Rymd oli alun perin samaa ainetta, jota käytettiin lääketablettien kuorena. 1970-luku oli Rymdin valtakautta. Vuosikymmenen lopulla se hävisi sitten melko nopeasti ja niin armoton on aika ollut sitä kohtaan ettei googlaamalla löydy yhden yhtä kuvaa Rymd-pakkauksesta.

Väliheitto: R.I.P. lihapiirakka

1970-luvulla pikku-Ykällä oli aika ajoin tapana käydä paikallisella snagarilla ostamassa itselleen lihapiirakkaa. Lihapiirakka oli pullea, ja sehän johtui siitä, että se oli tupaten täynnä lihariisiseosta. Se oli ihan oikea eväs. Se maistui hyvältä. Sillä läksi nälkä. Jos lihikseen pyysi lisäksi kolme nakkia, se ei ollut enää eväs vaan seisova pöytä.

Nykyisinhän lihapiirakka on tyhjä munkkitaikinaläpyskä, joka on avattu hetkeksi, puhuttu sille hetken aikaa rasvaisia juttuja ja sen jälkeen se on äkkiä pantu kiinni. Myydäänhän siellä täällä olevinaan ns. vanhan ajan lihapiirakoita, mutta niissäkin sitä täytettä on lähinnä mausteeksi. Minulla käy sääliksi nykynuorisoa, sillä he eivät ole koskaan päässeet maistamaan kunnon lihistä.

Ykän salaliittojohtopäätös: suomalainen lihapiirakka murhattiin suurten kauppaketjujen toimesta, ja sen tilalle manattiin pelkän kuoren omaava sieluton ja ennen kaikkea lihaton zombie, jota kutsutaan lihapiirakaksi, vaikka se ei sellainen ole. Älkää tunnustako vääriä lihapiirakoita.

Snagaritriviaa: 1970-luvulla oli vielä hyvin yleinen ja suosittu snagariannos nakit ja muusi. 1960-luvulla taas oli hyvin suosittu snagariannos ryynimakkara. Nythän snagarit ovat pikkuhiljaa kuolemassa pois, tilalla on näitä helvatun hampurilaispaikkoja ja siinä suomalainen ruokakulttuuri kärsi huomattavan tappion.


Ihminen ei voi syödä pelkkiä namimellejä. Tarvitaan myös leipää ja mielellään leivän päälle jotakin. Perskeleillä se joku oli lauantaimakkara. Sitten kun hifistelyvaihe alkoi, tuli ruokapöytään joskus myös Gotleria ja aika ajoin, joskin harvemmin Balkania. Vuonna 1974 pikku-Ykä törmäsi metvurstiin. Itse asiassa se tapahtui lehtimainoksen välityksellä. Pikku-Ykä oli mennyt junalla Helsinkiin, jossa asui hänen tätinsä. Hyvänä heppua pidettiin, ei siinä mitään. Nähtiin Linnanmäet ja Korkeasaaret ja käytiin Pilailu-Puodissa, jossa oli tarjolla pikkuvessukalle kaikkea mielenkiintoista.

Tätinsä luona pikku-Ykä lueskeli sitten lehteä, se oli joko Helsingin Sanomat tai sitten vielä silloin ilmestynyt Viikko-Sanomat, muisti ei ihan tarkkaan kerro sitä, että kumpi. Siinä oli kuitenkin koko sivun kokoinen mainos metvurstista. Se oli semmonen vanhemman ajan hidastempoisempi mainos, jossa oli Suomen kartta, ja kartalla seikkailevia nuolia ja piirroksia sekä kirjoitusta suomalaisesta perheestä. Perhe oli tehnyt automatkaa ympäri Suomen (luonnollisesti yöpyen leirintäalueilla teltassa, niin kuin siihen aikaan tehtiin) ja mainos kertoi, kuinka metvurstipötkö matkan aikana pikkuhiljaa kului. Se oli oikeastaan tarina. Blogikollegani Kumitonttu totesi hiljattain kommenttiosiossa jotain sinne päin, että mainostamisen ongelmana nykyisin on että ihmisillä ei ole aikaa, tai he eivät halua käyttää aikaa. Näin varmaan onkin, sillä kyseistä mainosta vuodelta 1974 ei varmaan hyväksyttäisi nykyisin missään mainostoimistossa.

Yhtä kaikki, mainos herätti pikku-Ykässä mielenkiinnon ja heppu kysyi arasti tädiltään että voiskohan tota metvurstia maistaa. Alepan kassalla töissä ollut täti totesi että tämähän järjestyy ja toi syötäväksi ranskanleipää ja metvurstia. Metukasta tuli pikku-Ykän suosikki samantien. Oikeassa metvurstissa täytyy tietysti olla hevosta seassa ja nykyisin sitä on vielä ainakin venäläisessä metvurstissa. Ranskanleivästä tuli tuumattua että melko jännää, että leipä tuoksuu paremmalle kuin miltä maistuu. Kun sehän ei oikeastaan maistu millekään.

Tuossa 1970-luvun alkupuolella nyhtänköljäläisiin pöytiin löysi tiensä myös jukurtti. Sehän oli silloin sitä maustamatonta Herajoen jukurttia, jota televisiossa mainosti joku hevosella ratsastava partaukko. Jukurtti ei pikku-Ykää hirveästi innostanut, mutta sen vanavedessä tulivat vanukkaat, eli Nami-Namit. Ne olivat vanilja- ja suklaavanukkaita ja kolahtivat pikkuselle pojalle ihan kybällä. Äiti-Perskeles tosin totesi että hittoako noita ostamaan, kun ne voi tehdä itsekin ja kieltämättä mami pani paremmaksi, eli hän teki lasikuppeihin ikiomaa vaniljavanukasta, joka pieksi kaupan vanukkaan mennen tullen. Avonaisiin lasikuppeihin tehdyissä vanukkaissa oli päällä vanukasta hieman kovempi kuori eli ns. kettu, joka oli erityisen herkullista.

Toinen väliheitto: R.I.P. nötkötti

Perskeleillä ei oltu pahemmin säilykelihaa harrastettu. Ensimmäisen kerran pikku-Ykä törmäsi nötköttiin 1970-luvun loppupuolella. Perskeleet ja tuttavaperhe Mälvälät olivat yhteisellä Lapinreissulla. Sevettijärveltä pohjoiseen alkavassa maastossa, jota myöhemmin on alettu Kaldoaiviksi nimittää kaivoi isä-Mälvälä sitten perstauolla repustaan näkkileipää ja purkillisen lihasäilykettä, josta sitten väännettiin niin Perskeleen kuin Mälvälän veljeksille tukevat annokset ja pikku-Ykä tuumaili että täähän lähentelee taivasta.

Sen ajan nötkötti oli kiinteää, lihaisaa ja erittäin maukasta. Nuorena miehenä Ykä harrasti usein sellaista sapuskaa, että laittoi pellille leivinpaperin päälle pussillisen ranskanperunoita, silpoi sekaan purkillisen nötköttiä, käytti uunissa ja siinäpä tukeva ja maukas eväs. Tämä tapa sitten häipyi 1990-luvulla, koska tavallinen nötkötti oli pikkuhiljaa muuttunut sellaiseksi, että ranskanperunat pellillä lähinnä uiskentelivat rasvavellissä. Ei nykynötköttiä syö enää se kuuluisa naapurin labradorinnoutajakaan ja silti se tuli kamalan kipeeksi. Onneksi nykyisin on alettu tehdä pienfirmojen toimesta varsin hyviä riistasäilykkeitä, joista väsää mainiot eväät.


Välihuomautuksessa mainitut ranskanperunat ilmestyivät Nyhtänköljään myös 1970-luvun lopulla, suurinpiirtein samaan aikaan kuin popcornitkin. Molemmat olivat varsin harvinaista hupia, eikä ranskalaiset olleet varsinaisesti ruoka, vaan spesiaali, jota oli tarjolla esim. silloin, kun Mälvälät tulivat käymään Perskeleillä kylässä. Ensin pojanvessukat saivat pistellä pöydässä ranskalaisia ketsupilla maustettuna ja myöhemmin illalla tehtiin kattilassa popcorneja, joita sitten saattoi natustella, kun katsoi vanhempien kanssa mainiota 1970-luvun televisiotarjontaa. Se olikin sitten niitä poikkeuskertoja kun olohuoneessa saattoi syödä mitään. Yleensä syömistä varten oli keittiö ja vain keittiö.

1970-luvun loppupuolella ilmestyi Perskeleitten pöytään myös perinteisiä suomalaisia ruokia eli kala- ja lihakukkoa sekä karjalanpiirakoita. Kyse ei ollut siitä, etteikö ne olisi aikaisemminkin maistuneet, mutta Perskeleitten asumishistoria oli tyypillinen nyhtänköljäläinen eli ensin asuttiin Oy Firma Ab:n kerrostalossa, sitten firman rivitalossa ja sitten lopulta rakennettiin omakotitalo. Ja omakotitaloon luonnollisesti iso leivinuuni. Niin kukot kuin piirakat eivät vaan sähköuunissa tuppaa tulemaan hyviksi. Omakotitalossa sitten äyskäröitiin kukko poikineen, suu tykkäsi syödä, ja maha ilmoitti että eväs oli miellyttävän tukevaa.

Nyhtänköljäänkin tuli 1970-luvulla ilmiö nimeltä grillaus. Hifistelyä sekin. Esivaihe grillaukselle oli varmaankin se, kun Oy Firma Ab:n kerrostalossa asuessamme isä-Perskeles pisti kiukalle lenkkimakkaraa kiuaspussissa hautumaan. Siihen aikaan kiuaspussit actually saattoi laittaa kiukaalle. Sitten, kun Perskeleet muuttivat firman rivitaloon, hankittiin pallogrilli. Pääosin grillattiin makkaraa. Joko ihan tavallista lenkkiä tai sitten markkinoille tullutta grillimakkaraa. Jotain Atrian makkaraa se oli, tarjonta ei silloin ollut kovin laajaa. Nythän kaupan grillimakkarahyllyä katseleva mielikuvitukseton virkamies-Ykä menee sekaisin vaihtoehtojen paljoudesta ja päätyy ostamaan Atrian Punaista.

Kuluvan vuosikymmenen loppumetreillä sitten Nyhtänköljässäkin kuultiin sapuskasta nimeltä pizza. Pikku-Ykä ehti olla jos varsin iso Ykä ennen kuin varsinaisesti söi ostopizzaa, mutta äiti-Perskele kehitti uunipellillä oman version, jossa oli leivinjauheella nostettu varsin kuohkea taikina, tomaattihötöä, jauhelihaa, pätkittyä spagettia (!), tomaattia ja juustoraastetta. Juustoraaste oli luonnollisesti raastettua Edamia, silloin Mozzarella oli sanana outo ja Moskvitsh taas paljon tutumpi. Pizza maustettiin oreganolla, joka oli löytänyt tiensä myös Perskeleitten keittiöön, ja lopputulema oli erinomaisen maukas.

Pizzasta puheen ollen tässä kohtaa täytyy tehdä pieni syrjähyppy 1980-luvun puolelle eli vuoteen 1981, jolloin tulivat myyntiin roiskeläppä-lempinimen saaneet Saarioisten pizzat. Saarioisten pizzaa tulee haukkua, sillä Saarioisten pizzan haukkuminen on vähän sama asia kuin Savonlinnan oopperajuhlilla tai Porin jazzissa käyminen. Pakko tehdä niin, ettei tule leimatuksi rahvaanomaiseksi. Minä kun olen ihan ylpeästi rahvaanomainen, niin totean että paskapuhetta ja Saarioisten pizza on mainio pikamättö, jota on tullut syötyä matkan varrella paljon ja enemmän. Varsinkin kun siihen silpoo lenkkimakkaran puoliskon, niin kyllä sillä pärjää. Nykyisin niitä on tullut syötyä vähemmän, kun elämäntahti ei ole välttämättä niin kiireellinen, että pikamättöä tarvittaisi. Vaan ei kaiken tartte gourmeeta olla.

Kolmas väliheitto: älä tyrkytä tapojasi

1970-luvun alkupuolella ilmestyi suomalaiseen kollektiiviseen todellisuuteen uusi termi eli ruokaympyrä. Sehän oli viiteen erilliseen osaan jaettu ympyrä, missä kerrottiin, mitä kekkoslovakialaisen oli suotavaa syödä ja mitä taas ei. Perskeleen perheessä ei pahemmin noteerattu ruokaympyrää. Meillä kasvikset olivat pääosin jäniksien ruokaa ja niin isä-Perskeles kuin Ykäkin saattaa kyllä ampua jäniksen, mutta ei sentään pölli sen eväitä.

Muistini mukaan ruokaympyrä tuli samaan aikaan kuin peruskoulukin. Ykähän ehti aloittaa opintiensä vanhassa kansakoulussa ja se sitten muutaman vuoden päästä muuttui peruskouluksi. Suurin välitön vaikutus oli kouluruuassa. Virallisesti se oli varmaankin parempaa. Kansakoulun aikaan oli koulun keittiössä vanhoja mukavia mammoja, jotka tekivät maittavan sapuskan ilman ruokaympyrää ja joilla oli aina muutama mukava sana järjestäjänä toimineelle Ykälle, joka kuskasi ruoka-astiat luokasta keittiöön. Puuropäivät eivät haitanneet. Nykyisin kai semmoisia pidetään kauhistuksena.

Peruskoulun myötä näytti siltä, että vanhat keittäjät siirtyivät kaikki eläkkeelle ja uusi sukupolvi siinä samassa koulukeittiössä teki kouluruuan ruokaympyrän mukaan. Terveellisempää se varmaan oli, mutta maistui huomattavasti enemmän laitosruualta. No, meistä 1970-luvun nulikoistahan haluttiin muutenkin tehdä äärimmäisen terveitä ja osa sitä oli hampaitten fluoraus. Kerran viikossa opettaja jakoi meille pikkuiseen mukiin fluoriliuosta, jota piti sitten purskutella suussa minuutti. Se maistui aivan helvatun pahalle, mutta toisaalta sen session aikana erottuivat ne tyypit, joista tulisi aikanaan hyviä koomikoita. Sanaton ilveily fluoraussession aikana oli melkoista, tietysti tavoitteena saada toiselta pokka pettämään ja fluorilioksen purskahtamaan suusta lattialle.

Tuo edelleenkin vihaamani ruokaympyrä vaikutti Perskeleitten ruokavalioon varsin vähän. Ehkä ainoa selvä muutos oli, että äiti-Perskeles totesi, että leivän päälle laitetaan margariinia. Eli Floraa. Jokainen ikäpolveni ihminen muistaa kysymyksen, ”mitäs me pantiin leivän päälle, ennen kuin oli Floraa?”.


Yhtä kaikki, tuo ruokaympyrä oli pikku-Ykälle ensimmäinen varsinainen havainto siitä, että on olemassa tietty kasvoton virkakoneisto, joka ei vain neuvo meitä, vaan määrää sen, kuinka on soveliasta olla, tehdä ja jopa ajatella. Nyt kun olen itse ollut sen kasvottoman virkakoneiston edustaja jo vuosikymmeniä, ymmärrän, että ei se virkamies ole yhtään sen fiksumpi kuin tavallinen tallaajakaan. Hänellä on vaan virka, jonka perusteella hän voi opettaa jotain, jota toinen yhtä tampio on astetta ylemmällä tasolla pähkäillyt. Älkää hyvät ihmiset luottako virkakoneistoon. Se ei todellakaan ole erehtymätön.

Sitten kun siirryttiin 1980-luvulle ja siitä eteenpäin, ei pikku-Ykästä isoksi Ykäksi muuttuneella hepulla ollut enää sellaista sapuskan suhteen suurta löytämisen riemua. Meikä on loppujen lopuksi melko vähään tyytyväinen ja tietysti vuosikymmenen vaihteessa nuoren miehen mieleen tuli kiinnostuksen kohteita, jotka eivät pikku-Ykää olleet pahemmin mietityttäneet mutta isommaksi kasvavaa Ykää kylläkin. Suurin niistä oli tietysti se mysteeri, joka tytöillä oli hameen alla. Selvisihän sekin aikanaan.

Vaan jotain uutta kiinnostusta ja innostustakin sapuskoinnin saralla on matkan varrella löytynyt. Kun menin aikanaan kimppaan Ylvan kanssa, löysin hänen kauttansa lampaanlihan. Perskeleillä 1970-luvulla sitä ei jostain syystä syöty. Meillä sitä syödään paljon. Toinen, Ykän ja Ylvan yhdessä tekemä löytö on hirssi. Tämä ryssänruuaksikin haukuttu lisäke on erittäin täyttävää ja maukkaampaa kuin riisi. Yksi spesiaalimme on tehdä hirssilaatikkoa. Se tehdään suurinpiirtein makaroonilaatikon ohjeilla, mutta makarooni korvataan hirssillä ja jauhelihan tilalle laitetaan kanasuikaleita, jotka käristetään vahvasti currylla maustettuna. Suosittelen. Aivan tuorein löytö on ameriikaneväs pulled pork (kiitos vinkistä mainiolle Reinolle). Sen valmistaminen kestää kauan, mutta vie kielen mennessään. Mahtavat ryynimakkaratkin olen vuosikymmenten unohduksen jälkeen löytänyt uudestaan.

Tulipa taas muisteltua nöösipoikavuosia tällä kertaa sapuskoinnin näkökulmasta. Voi olla, että muisti pettää ja värittää asioita. Siteeraan Hullujussi-yhtyeen kappaletta ”Paimenen Huuto” vuodelta 1974:

En muista aikaa, jok´ mennyt on
En muista taikaa lapsuuden
Kotimökki harmaa jäi unholaan
Ja kyynelsilmin sua muista en


Vaan ehkä meikäläisen ikäpolvea edustava lukija muisti itsekin asiasta jotain tuttua. Lukija saattaa kysyä, että kaipaako Ykä takaisin 1970-luvulle, kun sitä niin muistelee. Emmää oikeastaan kaipaa. Johtuu varmaan siitä, että olen melkein viisikymppinen mies vuonna 2013 ja minä tykkään olla melkein viisikymppinen mies, jolta kaikki kuuhellukset ovat jo aikaa sitten menneet ohi ja elämä on melko rauhallista.

Mutta kaipaanhan minä 1970-luvusta jotain, ja se on tietty kiireettömyys ja vähempään tyytyminen. Ykän ja Jykän keskenään jakama sittispullo riitti meille aivan hyvin. Nyt vanhemmat ostavat kaupassa pari sixpackia puolentoista litran limpparipulloa, eikä se ole mikään suuri numero. Ei se ole edes ekstraa, vaan itsestäänselvyys.

Ja melkein viisikymppinen Ykä ajattelee, että jos joku asia on itsestäänselvyys ja se on pienestä asti ollut itsestäänselvyys, niin osaako sitä arvostaa. Ykä on itse aikanaan tottunut niin persaukisuuteen kuin siihen, että asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Nykyisin on tullut ajan myötä saavutettua tietty, ei rikkauden, mutta vakavaraisuuden tila. Itselleni sitä ei kuvaa velaton omakotitalo. Eikä pihalla olevat kaksi autoa. Vaan se, että ruokakaupassa ei tarvitse miettiä sitä, mihin on varaa, vaan sitä mitä haluaa syödä.