sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

JOTAIN IHAN MUUTA XII

Eli YYA-suomalainen pikku-Ykä ja 1970-luvun televisiotarjonta

Kesä etenee mukavasti omalla painollaan, ja kun tämän kesäistä poliittista Ruokolahden leijonaakaan ei ole vielä bongattu, voi allekirjoittanut harrastaa aikansa kuluksi yleistä yrjökirjallista jonninjoutoa eli tylsänsutjakkaasti taas kertaalleen palata 1970-luvulle, tuohon Kekkosen, leveitten lahkeitten ja tv-ruutusilmälasien ihmeelliseen aikakauteen. Huomautan, että jos lukija on syntynyt esim. vuonna 1988 ei muistelmissa liene muuta kuin camp-arvoa, mutta yhtä lailla vuonna 2053 naureskellaan aivan varmasti nykyiselle facebookin tuijottelulle.

Muistelun aiheena on siis 1970-luvun televisio. Näin äkkiseltään tv:n katselu ei silloin sinänsä juurikaan eronnut nykyisestä ainakaan periaatteen tasolla, sillä vuonna 1972 oli vain yksi kanava jossa ei ollut mitään katsottavaa (Nyhtänköljään TV 2 tuli muistaakseni vasta vuonna 1974 ), ja nykyisin on noin miljoona kanavaa eikä edelleenkään mitään katsottavaa.

Se, mikä erosi tv:n katselussa vuonna 1972 nykypäivään verrattuna oli se, että televisio oli iso juttu. Kun tarjottavan viihteen ja ohjelmiston määrä oli hyvin rajallinen, niin sitä olemassaolevaa vähää katsottiinkin sitten koko kansan voimalla silmät teevateina ja seuraavana päivänä pulistiin siitä, mitä oli tullut nähtyä. Se oli eräänlainen yhteinen kokemus. Koko kansakunnan päivittäinen pysäyttäjä oli luonnollisesti silloin klo 21.00 molemmilla kanavilla alkanut Yleisradion pääuutislähetys, joka kertoi YYA-Suomen kansalaisille, miten asiat ovat ja kuinka maailma makaa. Silloin valtakunnan virallisena totuuden äänenä ei suinkaan ollut Arvi Lind, vaan universumin palaset loksautti paikalleen Heikki Kahila.


Heikki Kahilan kautta maailma ja myös sen ikävät tapahtumat saapuivat myös Perskeleille Nyhtänköljään. Kahila kertoi pikku-Ykälle mm. Münchenin terroristi-iskusta ja Jom Kippur-sodasta. Pikku-Ykälle jäi Jom Kippur-sodasta mieleen uutispätkä jossa suihkuhävittäjä lensi jonkun kaupungin yläpuolella. Epäselväksi tosin jäi, oliko kone pommittamassa vaiko ehkä suojaamassa. Kyseisen rähinän aikana arabimaat sitten nostivat öljyn hintaa minkä ilkesivät, ja kyllähän ne ilkesivätkin ja pikku-Ykänkin tuli ymmärtämän, että on olemassa sellainen mahdottoman tärkeä asia kuin energia. Tilanteessa ei Heikki Kahilankaan auttanut muu kuin todeta, että se on nyt jätkät sitten energiakriisi, ja sitä myötä suomalaisista kodeista katosi pysyvästi kysymys ”lähdetäänkös ajelemaan”. Mikä tietysti pikku-Ykää jurppi, sillä Perskeleillä oli vuotta aikaisemmin ostettu Toyota Corolla, jonka kyydissä oli mukava olla varsinkin siihen aikaan yleisillä sorateillä, jotka kuivalla kelillä nostivat mukavan pölyvanan ilmaan.

Myös kotimaan asioista Kahila muisti mainita, ja erityisen vakava tuntui olevan vuonna 1972 tapahtunut Zavidovo-vuoto. Pikku-Ykällä meni tosin asian vakavuus hieman ohitse, sillä nöösipoika mielsi sanan vuoto vielä kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti, eikä oikein ymmärtänyt, että mitä oli vuotanut, missä oli vuotanut, paljonko oli vuotanut ja miksi asiasta semmonen häly yleensä nousee. Sen sijaan Kekkosen presidenttikauden jatkaminen poikkeuslailla ei aiheuttanut juurikaan ihmetystä, sillä pikku-Ykä ymmärsi että ammoin Kekkonen, edelleen Kekkonen, eikä asia pikkupojan päätä juuri vaivannut, koska maalla nyt vaan kertakaikkiaan kuuluu olla Kekkonen.

Uutisten jälkeen luonnollisesti katsottiin torstaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin Seppo Kannaksen juontama Urheiluruutu. Urheilulähetyksiä luonnollisesti seurattiin yleensäkin paljon, ja esimerkiksi olympialaiset olivat silloin jokseenkin suurempi ja taianomaisempi tapahtuma kuin nykyisin. Ainakin sellaisen mielikuvan pikku-Ykä sai. Johtunee siitä, että silloin suomalaiset itse asiassa pärjäsivät kisoissa, ja ehkä toinen syy on se, että kaikki huippu-urheilijat olivat luonnollisesti paljon vanhempia kuin pikku-Ykä itse oli. Heitä oli helppo katsella ylöspäin ja ihailla. Nythän ne ryökäleet vaikuttavat ihan pojankoltiaisilta. Tietysti kun maileja kertyy tarpeeksi tarkastelijan omaan mittariin, niin sillai päinhän niillä asioilla on taipumus kääntyä.

Ne urheiluhetket, jotka tv-ruudun ääressä jäivät elävimmin mieleen tulivat tietysti juoksuradoilta. Juha Väätäisen tuplaeuroopanmestaruus Helsingissä vuonna 1971 oli alkusoittoa ja vuonna 1972 Münchenissä sitten herrat Virén ja Vasala saivat herttareetin ja korjasivat potin eikä Tapio Kantanenkaan ihan huonoilla korteilla pelannut. Ehkä upein hetki oli sitten Montrealissa, kun kymppitonnilla Virén viimeisen kierroksen alettua tyrmäsi katseellaan Carlos Lopesin ja kotikatsomoissakin tajuttiin, että Lasse hoitaa homman himaan ja sittenhän mies painelikin karkuun niin että perävalot vaan näky. Kunniakierroksella (niin kuin neljä vuotta aikaisemmin Münchenissäkin) oli sitten Virénin mukana Suomen lipun kanssa juoksevia suomalaisturisteja. Television ääressä oli pikku-Ykästäkin varsin nastaa olla suomalainen.


Noista Virénin kunniakierroksellaan heiluttelemista Onitsuka Tiger-juoksukengistä tuli sitten välittömästi turpakäräjät, kun miestä syytettiin ammattilaisuudesta. Jos oikein muistan, se suurin nillitys tuli Pohjanlahden takaa.

Vaan olihan urheilutarjonnassa YYA-suomalaisille tarjolla myös ankaria pettymyksiä. Esmes juuri samaisissa Montrealin kisoissa. Perskeleenkin perhe asettautui mustavalkotelevision eteen katsomaan keihäsfinaalia ja valmistautui katsomaan kun 90 metrin rajaa pilkkanaan pitänyt Seppo Hovinen pokkaa itselleen varman kultamitalin. Ennen Hovista vaan sitten sattui heittämään joku puskista tullut unkarilainen Miklós Németh, joka sitten pamautti ensimmäisellään maailmanennätyksen 94,58 ja se kisahan olikin sitten siinä. Hovinen hyytyi täysin, Hannu Siitosen hopea ei juuri lohduttanut, ja kilpailun jälkeen alkoi armoton ottiatuota siitä, että jos se Hovinen olis päässyt heittämään ensimmäisenä, niin saattaa olla, että tätille olis kasvanut munat ja Uri Gellerin lusikantaivuttelukin olis selvinnyt.

Toinen mieleen tullut äärimmäinen kollektiivinen pettymys tuli jääkiekon MM-kisoissa Helsingissä vuonna 1974. Silloinhan elettiin sitä aikaa, jolloin maailmanmestaruudesta ei edes haaveiltu, vaan itkettiin, että voi kun sitä pronssia tulisi edes kerran. Suomi – Tsekkoslovakia-ottelussa sitten heput räjäyttivät pankin, antoivat tsekkejä kuokkaan 5 – 2 ja alkoi näyttää siltä, että nyt se mitku sitten lopultakin tulee. Ottelua tuuletettiin Perskeleilläkin niin maan perskeleesti. Ja sitten tuli uutinen, että huippumatsin pelannut maalivahti Stig Wetzell oli pissinyt efedriiniplussaa doping-testissä joten ottelu tuomittiin tsekeille 5 – 0 ja siihenpä se mitali sitten menikin. Asiasta puhuttiin ainakin seuraavat kaksi viikkoa, ja pääaiheena oli sen sottailu, että oliko se viisi banaania ja kaksi purukumia vaiko viisi purukumia ja kaksi banaania, että testi näyttää plussaa. Vai oliko se sittenkin yskänlääkettä?


Yhtä kaikki, Yleisradion kautta tulleet urheilutapahtumat olivat Suuria Tapahtumia, joita katsottiin ja niistä puhuttiin.

Television kaksi kanavaa tarjosivat kekkoslovakialaisille muitakin Suuria Tapahtumia, joitten suuruus saattaa nykypäivän ihmisiä hieman hymyilyttää, ja kieltämättä ne hieman hymyilyttävät keski-ikään ehtinyttä Yrjöäkin. Mutta pikku-Ykän aikaan ne olivat todella suuria ja merkittäviä tapahtumia ja keräsivät kansan joukolla mustavalkoisten tv-ruutujen ääreen. Ehkä suurin tapahtuma oli Syksyn Sävel. Parhaimmillaan Syksyn Sävelellä oli 2,5 miljoonaa katsojaa ja postikorteilla tehtävään yleisöäänestykseen otti osaa aina parisataatuhatta kansalaista per kisa.

Syksyn Sävelen esiintyjistä ja kappaleista pulistiin laajalti ja voittajaa ihan oikeasti jännitettiin. Ehkä parhaita esimerkkejä sen ajan voittajista ovat vaikkapa Erkki Liikasen Evakkoreki ja Jussi Raittisen Metsämökin Tonttu, jossa tosiolevainen käsiteltiin läpi yksityiskohtaisesti eli mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun. Varsin huvittaviltahan ne nykyisin vaikuttavat, mutta silloin asia otettiin vakavasti ja sinänsä voi todeta, että Raittisen soittama Rickenbacker 4001-basso on ajattoman tyylikäs.


Syksyn Sävel oli viihdettä ja pikku-Ykän käsityksen mukaan viihde oli siihen aikaan tietyllä tavalla harras asia. Kun sitä oli tarjolla vähän, niin sitä sitten seurattiin koko kansan voimalla, eikä mukulat mölisseet kun porukalla viihdyttiin. Syksyn Sävel oli vuosittainen viihdehartaus, mutta tarjolla oli myös viikottainen sellainen eli Mainostelevision lauantaisin tarjoama Lauantaitanssit, jotka juonsi Heikki Hietamies aloittaen lähetyksen toteamalla ”hyvää iltaa hyvät ihmiset”.


Lauantaitanssien formaatti oli yksinkertaisen nerokas. Lähetyksessä oli piirisarjan laulajia ja elämäänsä äärimmäisen tympiintyneen oloinen orkesteri. He olivat vain sivuroolin esittäjiä, sillä pääosassa oli tanssilattiallinen aivan tavallisia ihmisiä, jotka sitten tanssivat musiikin tahdissa kuka mitenkin ja lähetystä seuraava asiantunteva kotiraati määritteli pukeutumisen, tanssitaidon ja sen, oliko tukka hyvin. Formaatti oli niin tolkuttoman tylsä, ettei sillä järjellä ajatellen olisi pitänyt olla mitään menestymisen mahdollisuutta, mutta niin vain Lauantaitanssit keräsivät joka kerta puolitoista miljoonaa katsojaa. Revi siitä peliverkkarisi, tosi-tv. Laitetaanpas yhden biisin verran Lauantaitanssien tunnelmaa tästä linkistä. Huomatkaa myös tanssijoitten harras ja vakavahenkinen ote viihtymiseen. 1970-luvulla viihtyminen ei ollut mitään tyhjännaurajien touhua.

Pikku-Ykälle ei Lauantaitanssien idea oikein auennut, kun siinä ei pahemmin soitettu rautaista rokkia. Tulipahan vanhempien mukana katsottua, koska lauantaisin klo 18.30 kuului katsoa Lauantaitanssit. Rokkia tarjosi sitten silloin tällöin Mikko Alatalon juontama Iltatähti.

Tokihan televisio tarjosi myös viihdettä jonka aikana mukuloillakin oli lupa nauraa kätkättää. Itse asiassa sen ajan huumoriohjelmat olivat varsin hyviä. Spede-Shown tietysti muistaa jokainen silloin elänyt. Spede-Shown lyhyet sketsipätkät olivat allekirjoittaneen mielestä huomattavasti toimivampia kuin sinänsä tylsät Uuno Turhapuro-elokuvat.

Ehkä vähän huonommin muistiin on jäänyt Merirosvoradio. Merkittävää siinä on ohjelman house bandina toiminut Hullujussi, josta sitten tuli parin albumin ajaksi Suomen suosituin yhtye, ennen kuin Hurriganes otti tittelin itselleen. Ilkamat-sarja taas toi kansalaisille tunnetuksi lauluduo Koivistolaiset ja Neil Hardwickin kirjoittama Tankki Täyteen taas konstaapeli Reinikaisen sutkaukset.

1970-luvun parasta huumoriantia (ainakin pikku-Ykän mielestä) sitten edusti Parempi Myöhään, jossa Pentti Siimeksen ja Ritva Valkaman muodostama duo kehitti keskenään mahtavan komediallisen kemian. Lähetyksen lopussa oli sitten aina rauhallinen tunnelmapala, jossa Jussi Jurkan esittämä vanha ja arvokas herrasmies puhui viisaita. Ohjelman sketsit etenivät nykykoohotukseen nähden jotenkin miellyttävän hitaasti ja rauhallisesti. Joku minua viisaampi voisi käyttää termiä älyllinen, mutten itse tohdi, kun en ole ihan varma, että mitä se oikeastaan tarkoittaa.


Oma lukunsa oli tietysti televisiossa esitetyt Suuret Elokuvat. Suurella en tarkoita arvostelumenestystä, vaan sitä, että ihmiset tuumasivat, että hei, nyt se paljon puhuttu leffa tulee telkkarissa ja sehän on katsottava. Ja ne katsottiin porukalla ilmoitettuun lähetysaikaan, sillä eihän kenelläkään mitään tallennusvälineitä ollut. Lähetystä seuraavana päivänä ei kysytty naapurilta että katsoitko, kun tiedettiin, että totta kai naapuri katsoi. Tämäntyyppisiä suuria elokuvia olivat mm. Lampaansyöjät, jossa Sepe ja Valtteri panivat maailman asiat kuntoon ampumalla lampaita, ryyppäämällä ja ennen kaikkea pulisemalla mukavia. Muistettava on myös tv-elokuva Simpauttaja, jossa Ahti Kuoppalan esittämä Simpauttaja aivan kirjaimellisesti pani erän kylän asiat sekaisin sekä tietysti Maa On Syntinen Laulu, jossa taisi ensimmäisen kerran näkyä televisiossa livetuhero. Kaikki nämä elokuvat olivat telkkariin tullessaan Tapauksia.

Entäs lastenohjelmat sitten? Pikku-Ykähän kuului vielä varsinkin 1970-luvun alkupuolen selkeästi nyrkillätapettavien kastiin, joten lastenohjelmat tietysti kiinnostivat. Vuonna 1977 aloittanut Pikku Kakkonen tuli tarpeeseen nähden liian myöhään, mutta olihan vuosikymmenen alussa Lasten TV, joka aloitti lähetyksensä muistaakseni klo 17. Siinähän oli varsin paljon opettavaista tsekkoslovakialaista ja itä-saksalaista lastenanimaatiota, mutta en minä niistä pysty oikein pahaakaan sanomaan, kun ei niistä oikeastaan jäänyt mitään mieleen.

Lasten TV:ssä oli kyllä sitten sellaisiakin sarjoja, jotka jäivät mieleen, kuten Matti ja Miisu (tästä nimenomaisesta jaksosta tulisi vissiin nykyisessä ylisuojellussa Suomessa joukkorääkyminen, sillä siinä pikkunen poika pilkkoo puut, käy uimassa ja lämmittää saunan ilman aikuisten valvontaa), Professori Balthazar sekä Roope-karhu. Mainio, mutta Suomessa ikävän lyhytaikainen sarja oli myös nukkeanimaatio Myrskylinnut. Mainita täytyy tietysti jo 1960-luvun puolella tullut Kasper-nukke (plus Eulaalia Kenkkunen), joka seikkaili aina Tallinnassa saakka. Kasperillehan antoi äänen Matti Ranin, ja nuken laulelema trai-trai-trallallaa on Ykän sukupolvelle kovasti tuttu.


Mutta tietysti se varsinainen nassikoitten TV tuli lauantaisin, jolloin Pätkiksessä esiintyivät mm. Tom ja Jerry, Maantiekiitäjät ja Pink Panther. Kun Maantiekiitäjissä Kelju K. Kojootti sai turpiinsa n:nen kerran ja räkänokat nauraa kätkättivät, sitä räkänaurua voi verrata julistavan lastenohjelman päälle satavaan napalmiin, joka jätti jäljelle vain savuavaa ryönää. Sitä julistavaa lastenohjelmaa toki oli. Mieleen muistuu tapaus, jossa ohjelmassa noin viisivuotiaat tyttö ja poika esittivät kehitysmaita. Heillä on käsissään iso pala styroksia, joka esitti luonnonvaroja. Tyttö ja poika puhuvat keskenään, mitä kaikkea hyvää he sillä valtiolleen tekevät. Litania kuulosti niin hienolta, etteivät nämä lapsukaiset todennäköisesti edes tajunneet, mitä heille oli ulkoa opetettu.

Sitten paikalle tuli aikuinen nainen, joka ilmoitti olevansa rikas länsimaa. Nainen näytti minusta ihan Sinikka Sokalta, mutta en ole neljän vuosikymmenen jälkeen enää aivan varma. Nainen otti mukuloilta styroksinpalan pois, musersi siitä pikku palaset mukuloille ja sanoi, että tuon saatte, minä vien loput ja läksi lätkimään. Vaikka pikku-Ykä ei tajunnut silloin vielä paljon mistään paljon mitään, jäi mieleen kuitenkin, että esitys oli käsittämättömän falski, eikä se saanut aikaan spontaania itkua riistettyjä kehitysmaita kohtaan, vaikka tarkoitus varmaan sellainen olikin. Siihen aikaan muistettiin kyllästymiseen asti mainita nälkään kuolevista afrikkalaislapsista, jos et sattunut jaksamaan lusikoida soppalautastasi ihan tyhjäksi.

Yhtä kaikki, kun ottaa huomioon, mikä oli kysyntä, niin 1970-luvun televisiotarjonta oli ihan kattavaa. Jos tykkäsi länkkäreistä, saattoi katsoa vaikka Bonanzaa tai kuukauden westerniä. Dekkaritarjontaa olivat Ratsupoliisi McCloud, Cannon ja tietysti Columbo. Scifiä tarjosi Näkymätön Mies, Kuuden Miljoonan Dollarin Mies, Avaruusasema Alfa, Taisteluplaneetta Galactica plus melkoinen määrä neuvostoliittolaisia scifileffoja joista jäi mieleen nuorisolle tehty Moskova – Kassiopeia. Saippuanälkää tyydytettiin jo silloinkin, tarjolla oli Peyton Place, ja eräänlaista kotimaista saiputta olivat Naapurilähiö, Heikki ja Kaija sekä Rintamäkeläiset. Tässä yhteydessä täytyy erityisesti mainita amerikkalainen saiputta ja yhteiskunnallista sarjaa keskenään sotkenut Perhe On Pahin, jossa näytellyt Jean Stapleton suorittaa televisiohistorian eeppisimmän laulusuorituksen.

Tarjontaa oli, sitä ei vaan ollut niin tolkuttoman paljon kuin nykyisin, ihmiset jaksoivat odottaa eikä enempää oikein osannut vaatiakaan. Tietysti voisi tuumia, että jos joku musiikkikilpailu sai yli puolet kansakunnasta istumaan sohvalle ja tuijottamaan televisiota, niin sitähän saattaisi verrata jopa jonkunlaiseen morlokkien sireeniin, joka lumosi eloit teuraaksi vietäviksi. Vaan toisaalta kun ajattelee nykyistä totaalisen informaatioähkyn vaivaamaa maailmaa, niin joka puolelta kaikuvien morlokkien sireenien aiheuttamaa melusaastetta aletaan pitää jo normaalitilana ja hiljaisuus mielletään häiriöksi.

Joka tapauksessa niin 1970-luvun mölytoosassa (yksikkö) kuin nykyajan lukuisissa mölytoosissa (monikko) on se hyvä puoli, että niistä voi kumminkin sulkea virran pois. Ja mennä ulos. Tai lämmittää saunan. Tai lukea kirjan.

*

Niin entäs se Suuri ja Mahtava? Ja siihen liittyvä propaganda? Joo, olihan sitä. Viljalti. Mutta tuossa kirjoittaessani hoksasin, että sehän oli sellaista itseään toistavaa jatkuvaa juputusta, ettei siitä oikeastaan jäänyt sitten mieleen muuta kuin se itse juputus. Ja Suomen historiassahan tultiin sitten jatkossakin elämään uusi itseään toistavan jatkuvan juputuksen vaihe. Mutta se on jo sitten eri tarina, eikä sitä voi vielä muistella, sillä sehän on pahasti kesken.

33 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Hih, me ihmettelimme, että miten tuo jannu joka kantaa Suomen lippua, pysyy Virenin vauhdissa kunniakierroksella.

Paljastui, että kyseinen turisti oli Vesa Laukkanen.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ruukinmatruuna. Nähtävästi siis kyseessä oli se estejuoksija-Laukkanen eikä entinen kristillisten kansanedustaja. Vaan kuka lie ollut tuo toinen heppu? Taisi muuten olla viimeinen kerta tuon tason pippaloissa kun yleisö laskettiin radalle.

DuPont kirjoitti...

Kiitos noista muistoista. Joitain vuosia Ykää nuorempana muistan vielä suurimman osan 70-luvun viihdekulttuurista. Ei se impivaaralaisuuden aika lopulta niin pahaa tainnut olla, vaikka olihan näitä lieveilmiöitä kuten Kekkonen ja suomettuneisuus. Sekä tietenkin se, etteivät bussit vielä Suomessa kulkeneet liian pienen ulkomaalaisväestön vuoksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, DuPont ja kiitos kommentistasi. Minä muistan koko lailla viihtyneeni 1970-luvulla. Ei ollut koskaan tekemisen puutetta, eikä siihen tekemiseen viihde-elektroniikkaa tarvittu. Mitä tulee busseihin, niin noin kymmenentuhannen asukkaan Nyhtänköljässä kulki silloin varsin hyvä maakunnan bussilinjan ylläpitämä paikallisliikenne plus postiautot päälle. Kuskit olivat kaikki pottunokkia.

Jostain syystä vaan siitä suomettuneisuudesta ei sitten haluttu eroon, vaikka sauma olisi ollutkin. Kohde vaan vaihtui.

Kumitonttu kirjoitti...

niin sitä olemassaolevaa vähää katsottiinkin sitten koko kansan voimalla silmät teevateina ja seuraavana päivänä pulistiin siitä, mitä oli tullut nähtyä

Aika paljon - tai itse asiassa tosi paljon - oli niitä jotka korostivat etteivät katso telkkaria kun se tylsistää aivot ja vaikka mitä. Teevee-vastaisuus on helppo keino laskea itse itsensä älyköksi, vaikka monelle niin laskevalle olisi oikeasti syytä katsella telkkaria - oppisi uusia asioita ja sitä, mitä ihmiset katsovat ja miten he elävät. Onhan se nyt päivänselvää että suurin osa ohjelmasta ei millään voi kiinnostaa enemmistöä, mutta kyllä sieltä joka viikko kuitenkin jotain katsomisen arvoista tulee. Ainakin Solsidan ja Seinfeld.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kumis, ja kiitos kommentistasi. Minä en itse asiassa ole katsonut televisiota enää vuosikausiin. Tosin ei se minulla mitään älykköhommaa ole, sillä tietokoneelta löytää ihan saman vastaavan kuin televisiostakin. Ja ihan muilta kanavilta kuin virallisilta. Tietokone on vienyt television ekologisen lokeron ainakin omalta kohdaltani. Sen tautta tuo Yle-vero jurppii ihan oikeasti. Vaan tietyllä tavalla kaipaan 1970-luvun mediatarjontaa. Tai ehkä omaa suhtautumistani siihen. Kun silloin asioilla ei ollut niin kiire. Tykkäsin katsoa kuukauden westernejä. Kun oli yhden leffan kattonut, niin tuumi että jo kuukauden päästä tulee taas uusi. Ja sitten siihen väliin keksi ihan muuta tekemistä niin kuin pikkupojat vaan keksivät. Nykyisin ei jakseta enää odottaa. Kaikki pitää tapahtua just nyt ja heti.

Ekku kirjoitti...

Itse olen syntynyt vasta -76, joten ensikäden kokemusia 70-luvusta ei ole.

Tuo Parempi myöhään tv-sarja löytyy ainakin meiltä kirjastosta dvd:ltä.

Taitaa olla nyky-ihmisille liian hidastempoista kuten Tankki täyteen-sarjakin, mutta eihän kaikki ymmärrä hyvän päälle.

Termi : "kuukauden western" tarkoitti ilmeisesti ihan sitä mitä siinä sanotaankin eli ei niitä filmejä tainnut ihan joka ilta tulla.

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

70-luvulla oli vielä vallalla optimismi: kun kunnolla painetaan töitä, saadaan asiat kuntoon: oma tupa, voita ja päällisiä leivälle, radio ja ehkä jopa väritelkkari!

Nykyään ei ole muuta enää tehtävänä kuin maksella toisten velkoja. Se ei paljon hymyilytä.

Anonyymi kirjoitti...

Kotimaisista viihdesarjoista muistan ainakin vielä Ilkamat ja Kivikasvot.

Teini-ikäinen muisti katsoa aina Charlien enkelit.

Onnen päivät -sarja määritti 70 -luvun lopun nuorisokulttuuria. 50 -luku oli muodissa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ekulle ja Yhel Turkkulaasel & kiitos kommenteistanne.

Ekku: Saattaa olla, että jos nuo mainiot sarjat keksittäisiin vasta nykyaikana, ne eivät pääsisi käsikirjoitusta pidemmälle. Hidastempoisia, niin. Se kuukauden western tarkoitti juuri sitä. Bonanza tuli muistaakseni kerran viikossa.

Yksi Turkkulaanen: Joo, ja silloin rakenneltiin niitä kesämökkejäkin. Mökkejä siis, ei niitä nykyisiä hirsilinnoja. Nykyisin mökkien hinnat ovat tavalliselle ihmiselle suoraan ulkoavaruudesta. Vaan olihan silloin kertaalleen se lamakin, suomalaisia oli työttömänä 200.000 ja Kekkonen väsäsi kasaan hätätilahallituksen, jonka ykkösprioriteetti oli hankkia kansalaisille töitä. Nykyisin työttömät suomalaiset ovat vain tilastoluku, joka halutaan unohtaa ja edelleenkin pitää hankkia tänne väkeä muualta. Näkisin että 1970-luvun päättäjät, puoluekannastaan riippumatta, olivat ihan oikeasti kiinnostuneet siitä, kuinka Matti ja Maija Meikäläinen pärjää.

Ari kirjoitti...

Vuoden pari Ykää vanhempana katsottiin Batman ja Pyhimys sarjat -60 luvun lopulla. Ja tietenkin Lännentie ja Lahjomattomat.

Hämärän rajamailla, Start Trek ja Hitchcock kuului myöhäisillan katsottuihin. Meidän perheessä sai vapaasti pikku buurikin katsoa väkivaltaa ja pussia vilauttavia elokuvia.

Meille TV2 tuli kanssa -72, justiinsa hätiin ennenkuin Start Trek alkoi. Alussa kuva oli niin 'lumisateinen', että antennia piti parannella eri härveleillä. Pyörän vanne oli paras. Huonolla ilmalla joutui kiipeämään katolle ja etsiä antennille uutta suuntausta.

Start Trekin kanssa ykkösellä oli aina joku ajankohtaisohjelma ja isän kanssa tuli riitaa kumpi katsotaan. Ratkaistiin asia korttilla ja useimmiten voitin tupessa. Jos hävisin, niin sitten näki vain loppupuolen ohjelmasta.

- buuri johannesbuurista -

Närpes varg kirjoitti...

Etteikö mukan kannata kirjoittaa aiheista, jotka rapauttavat kansakunnan moraalin? Kyllä kannattaa! Jopa Ylessä on havaittaviossa hiljaista järkiintymistä. Jopa näin pitkälle mennyttä: http://yle.fi/uutiset/suvaitsevaisuus_on_alistamista/6266998r

Pyhä Yrjö ei ole turhaan taistellut.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Buurille ja Närpes Vargille & kiitos kommenteistanne.

Buuri: Tuttuja nimiä, osa vaan jäi kirjoittamatta, ettei tullut liian pitkää luetteloa. Pyhimyksen lisäksi tulee mainita myös Veijareita ja Pyhimyksiä-sarja. Roger Moorehan se siinäkin. Star Trekejä pääsin katsomaan vasta sitten kun ne tulivat uusintoina.

Erityismaininta 1960-luvulta on annettava suomalaiselle sarjalle Hanski. En tosin muista, oliko se hyvä vaiko ei, mutta sen tunnusmusiikki oli niin mieleen painuva. Kappalehan on alun perin William Tell ja sen esitti Sounds Incorporated-yhtye. Siinä on, miten sen nyt sanois, groovea:

http://www.youtube.com/watch?v=AQLGev___rc

Närpes Varg: Tietysti jos tuota juttua lukee niin kuin piru raamattua, niin siinä voidaan myös vaatia suvaitsemisen sijasta täysin sinisilmäistä ja mitään kyseenalaistamatonta toiseuden rakastamista. Linkistä pitää muuten ottaa se pikku-r lopusta pois, että se pelittää.

Ensio kirjoitti...

Minä olen syntynyt 80-luvulla joten ensikäden muistoja ei ole. Uusintoina olen kyllä katsonut monia Perhe on pahin-sarjan jaksoja. Archie Bunker, vaikka aidosti ennakkoluuloisena kuvattiinkin, oli myös inhimillinen eikä demonisoitu rasisti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ensio. Sarjassahan oli huvittavaa se, että arkkikonservatiivi Archie Bunkeria esittänyt Carrol O´Connor oli itse asiassa huomattavan liberaali kun taas lällyliberaalia ”läskipäätä” esittänyt Rob Reiner oli huomattavasti konservatiivisempi.

vieras kirjoitti...

Ei kai se edellinen viesti jumittunut jonnekin? Unohdin edellisessä viestissä että Ylellä oli tuolloin tiedotusmonopoli TV:n ja radion osalta. Se tarjosi eliitille erinomaisen mahdollisuuden saada itselleen mieluisaa julkisuutta ja muokata kansan mielikuvia ja mielipiteitä.

Jos kansalle tietojen saanti on vain sen varassa mitä Yle ja sanomalehdet kertovat on niin aika lailla kuutamolla. Jos itse tiesi jonkin asian toisella tavalla omien kokemusten kautta tai oli saanut tietää sen ulkomaisen median kautta, tai joku toinen oli kertonut asiasta niin se saattoi olla ristiriidassa sen kanssa mitä Yle ja sanomalehdet sanoivat.

Se vaan että kansa ei ollut eikä ole nytkään yhtä tyhmää ja typerää kuin eliitti johon mediakin kuului ja kuuluu.

Media on typeryksiä varten. Nykyään olen sitä mieltä että ole itse itsesi toimittaja ja hanki tiedot itse ja tee siitä itsellesi uutinen. Jos on omat verkostot ja kontaktit kotimaassa ja ulkomailla niin siten saa tarkemmat tiedot. Ei jokin tiedustelupalvelu seuraa mediaa vaan sillä on omat keinot hankkia tietoja eri reittejä pitkin.

Anonyymi kirjoitti...

Täytyy pitkän mutta hiljaisen blogiseurannan jälkeen sanoa taas, että Ykällä on sana hallussaan. Suurin osa kirjoituksista on ihailtavan terävää analyysiä nykysuomen tilasta, tietenkään huumoria unohtamatta. :)

Näitä "Jotain ihan muuta" -tarinoita lukisi mielellään lisääkin, jos niitä kirjoittajan korvien välistä yhä löytyy.

Närpes varg kirjoitti...

Itse olen niin vanhaa ikäluokkaa, että seisoin pakkasessa radioliikkeen ikkunassa odottamassa pöllön tulevan ruutuun iskemään silmää. Silloin ei telkkaria ollut läheskään joka talossa. Antennia nimitettiin "konkurssiharavaksi" kai siksi, että joltakin olivat kaikki rahat menneet taikalaatikkoon.
Ykän katsaus menneeseen ruutumaailmaan oli nostalginen ja hauska. Itse en ymmärrä, mitä järkeä on tarjota tuhatta kanavaa, jotka kaikki tarjoavat suurin piirtein sitä samaa. Kahdella-kolmella kanavalla tultaisiin oikein hyvin toimeen.
Ja mitä tulee yleiseen elämisen tasoon 70-luvulla, niin hyvinhän silloin pärjättiin. Tehtaat pyörivät kolmessa vuorossa ja tuottivat naapurimaahan kenkää, röijyä, farmarihousua, laivoja, koneita, mitä vaan älysivät pyytää. Ja palkka maksettiin markoissa eikä ruplissa tai euroissa.
Se kyyristelyhomma on minusta kovasti ylimainostettua. Totta hiivatissa oltiin suomettuneita, mutta paskanko väliä, kun palkat nousivat joka vuosi ja työtä oli tarjolla jokaiselle. Viinaakin juotiin aivan eri määrät kuin nykyisin, eikä kukaan urputtanut tupakoinnista, voin ja reikäleivän syönnistä tai pyöräilystä ilman kypärää.
Nyt on kielletty kaikki paitsi eläminen ja uskokaa vanhaa, kyllä sekin vielä kielletään.

Jaska Brown kirjoitti...

Virénin kunniakierrokselle pääsi livahtamaan viisi suomalaista, mutta kolme muuta (kaksi tyttöä lipun kanssa ja kolmas mies) liittyivät joukkoon vasta myöhemmin, joten enemmässä määrin kuvia on olemassa vain seuraavan vuoden estejuoksun nuorten Euroopan mestari Vesa Laukkasesta kaverinsa (jonka nimen tiedän vaan en muista) kanssa.
Miklos Nemethin mahtava ME-heitto jäi muistaakseni töllössä näkymättä, kun samaan aikaan piti näyttää jotain pyöräilyä ja keihääseen siirryttiin vasta "ratkaisuvaiheissa".

Syksyn sävelen historian kornein kappale taisi olla vuonna tämä 1974 kolmanneksi sijoittunut biisi. Erehdyin näyttämään linkatun videon huumorimielessä lapsilleni jokin aika sitten ja sen jälkeen nuorimmainen lauleli tarttuvaa kertosäettä kuukauden ajan...

Lauantaitansseista Suomen Mad totesi, että niiden katseleminen on suunnilleen yhtä mielenkiintoista kuin lauantaimakkaran katseleminen.

En yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan Perhe on pahin -sarjan alkulaulua, vaikka muistan myöhempiä jaksoja katsoneeni. Kun äskettäin kuollut Jean Stapleton esiintyi Muppet Showssa, oli melkoinen yllätys että hän osasi oikeasti laulaa. Melkoisen menestyksekkääksi elokuvaohjaajaksi ruvennut Rob Reiner totesi, että jos hän saisi Oscarin, lehdet otsikoisivat: Läskipää voitti Oscarin!

Entäs sitten nämä ohjelmat, joita penskana tuijotti silmät pyöreinä vaikka ei olisi oikein saanut katsoa? Kuten Safiiri ja Teräs? Vasta kauan jälkeenpäin aloin ihmetellä avausjuontoa, kun eiväthän safiiri eikä teräs ole kumpikaan alkuaineita.

Tarjontaa oli, sitä ei vaan ollut niin tolkuttoman paljon kuin nykyisin, ihmiset jaksoivat odottaa eikä enempää oikein osannut vaatiakaan.
Just näin. Silloin katsoi telkkaria pari-kolme tuntia päivässä, nykyään saman verran kuukaudessa jos yleisurheilun katsomista ei lasketa. Jos lasketaan, niin kesäaikaan pari-kolme tuntia viikossa, talvisin vähemmän. Vaihtoehtoja on kolme:
1) Ennen oli tasokkaampaa ja sitä viitsi katsoa
2) Valinnan vaikeus, nykyään on parempaa tai ainakin yhtä hyvää mutta on tullut pilalle hemmotelluksi
3) Internet.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle, Anolle, Närpes Vargille ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Nyt näyttää siltä, että edellinen viestisi on jumittunut jonnekin kyberavaruuteen ts. ei ole valitettavasti tullut perille. Sähköpostisi tuli kyllä, se oli kovasti mielenkiintoinen. En ollut aiheesta ennen tiennytkään. Tuo ”ole itse itsesi toimittaja” on fiksu idea ja niin yritän itsekin toimia. Internet antaa siihen mahdollisuuden ja sekös tietyissä piireissä jurppii.

Ano: Kiitos kannustuksesta. Jotain muuta Jotain muuta on tulossa lähipäivinä, aiheena pikku-Ykä ja 1970-luvun sapuska.

Närpes Varg: Silloin 1970-luvulla ei elämä todellakaan ollut sillä lailla ylisuojeltua (ja ylianalysoitua) kuin nykyisin. Ja kummasti vaan hengissä selvittiin. Sinänsä kun ajattelee, niin suomalainen nykyinen keskimääräinen elintaso vastaa 1970-lukuun verrattuna suurinpiirtein miljonäärin elämää. Varsinkin kun katsoo kaikkea viihde-elektroniikan määrää, mistä ei älytty silloin haaveillakaan. Eihän silloin tainnut olla tietokoneitakaan kuin Otaniemessä ja sotavaltiolla.

Jaska:

Kehotan, että lukijat eivät avaa Jaskan lähettämää linkkiä Kisun ”Juustossa Löytyy”-kappaleeseen, sillä se jää soimaan päähän ärsyttävänä korvamatona. Minun muistini mukaan kyllä Nemethin heitto näkyi ihan suorana ja sai aikaan spontaanin ”voi vittu”-kommentin ympäri Suomenniemeä.

Safiirin ja Teräksen toki muistan. Sitäkin tuli katseltua silmät muljollaan. Niin se sarja kuin nuo muut jutussa mainitut ovat sitten jälkeenpäin katsottuna kyllä melkoista kökköä. Aika syö. Tosin siitä Taisteluplaneetta Galacticasta tehtiin 2000-luvulla uusintaversio, joka minusta oli varsin onnistunut.

Omalla kohdallani tv:n katselun on romahduttanut nollaan vaihtoehto 3.

korpisoturi kirjoitti...

70-80 -luvut olivat aika hyviä vuosikymmeniä suomalaisille. Terve järkisempää touhua kuin tämä nykyinen hulluus. Ilman monia itse hankittuja vitsauksia ja rasitteita.

Maltillinen vasemmisto oli tolkun väkeä ja suomalainen "kapitalistikin" tyytyi kohtuulliseen tuottoon.

Tämä nykyinen glopaalikapitalismi on ahne ja armoton. Silti nykyvasemmisto on sille availlu ovia.

Sillonkin kaupoissa oli mitä ostaa, hallitusta sai haukkua ja matkustaa voi vaikkapa Neuvostojen maahan katsomaan oloja. Siellä vain haaveiltiin näistä asioista jotka oli täällä duunareillekin selvää kauraa.

Tosin äärivasemmisto suolti valheellista propakandaa. Ja sitten kävi että, "arjen koura utulinnan kaas", niinpä täytyi kehittää punavihreä ideologia. Konstit oli opittu, tarvi vaan keksiä uudet iskulauseet.

Pieni kumartelu itään ei ollu paha, viisautta ja varovaisuuttahan se oli vain.

Vodka puolukkamehulla panee pähkäilemään tämmösii..., onhan se niinnii!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Korpisoturille. Eipä tuohon paljon lisättävää. Ja puolukkamehu on muuten erinomainen votkan latrinki.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Aikoinaan tuli joidenkin medisiinarien kanssa jatkoilla kokeiltua pirtua ja puolukkamehua.

Tulos oli (muistaakseni) jonkilaista hyytelöä muistuttavaa. :D

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, V.N.V. Onhan se niin, että kun ruvetaan pirtun kanssa pelaamaan, niin siinä voi moni muukin asia muuttua hyytelöksi. Petollista ainetta.

Dr. Doctor kirjoitti...

Muistan aina kun kyynelsilmäinen isä herätti 74, nyt tuli mitalli... Kiitos taas kerran ykä.. Muistat ja muistutat oikein.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Dr. Doctor ja kiitos kommentistasi. Sinusta ei ole aikoihin kuulunutkaan mitään. Tuuppasin juuri tulemaan lisää muisteluja. Voimia eloon ja kaikkea hyvää.

Kari kirjoitti...

On muuten totta, ettei lapsuuden tv-ohjelmia kannata katsoa uudestaan, aika on todellakin kullannut muistot. Ritari Ässä oli minulle kova juttu joskus pikkupoikana. Voisi joskus huumorimielessä katsoa, mutta ehkä parempi jättää muistojen kultalaan.

Tosiaan ummehtunutta YYA-Suomea on morkattu, mutta olisiko Kekkonen katsellut päivääkään tällaista hallitusta ja eduskuntaa? Silloin rahavirta kulki Moskovasta Suomeen, nyt Suomesta Eurooppaan. Oi niitä aikoja, kun oli vielä kunnon työläiskommareitakin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kari. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että siihen aikaan tähdättiin kuitenkin Suomen etuun, vaikka keinoista eri mieltä oltiinkin. Työläiskommarit alkavat olla kyllä karkotettu Vasemmistoliitosta. Sehän ei ole enää puolue, vaan hulinabileet.

Anonyymi kirjoitti...

Kommentoinpa minäkin, televisioon liittyy. Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun naapuriin ostettiin väritelevisio. Ensimmäinen ohjelma, jonka siitä naapurissa näin oli jokin saksankielinen viidakkopoika-seikkailu.

Oli se vaan jotenkin ihan mieletöntä, kun viidakko oli tosiaan vihreä ja taivas sininen. Meillekin väri-TV tuli sitten sopivasti Moskovan olympialaisten alla. Äiti oli suivaantunut meidän vanhaan mustavalkotöllöön ja vaati tiukasti, että väri-TV on saatava.

Eihän siinä sitten mikään auttanut isällä muu, kuin mennä radio- ja TV-liikkeeseen ja Salora mukaan. Moskovan kisojen avajaiset olivat upeaa nähtävää. Kumma kyllä en muista, että olisin tuota Nemethin keihäskaarta nähnyt, mutta Pertti Karppinen jäi kyllä mieleen ja isolla porukallahan noita kisoja oli siihen maailman aikaan tapana katsella.

maallikko

Anonyymi kirjoitti...

Ihmekös tuo etten muista tuota Nemethin keihäskaarta Moskovasta, kun se oli heitetty jo 1976 Montrealissa.

maallikko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Maallikko ja kiitos kommenteistasi. Vaan minähän muistan tuon mainitsemasi ohjelman. Sehän oli nimeltään Orzowei, ja siinä oli sinänsä ihmettelemistä kun mustat miehet savannilla pulisivat keskenään sujuvaa saksaa.

Moskovan keihäänhän voitti Rauhanvaltion Dainis Kula, ja se kisa oli kuuluisa siitä, että järjestäjät aukoivat aina stadionin ovia, kun omat heittivät. Muistelen, että myös kiekossa tapahtui oikeusmurha, pronssille jääneen Kuuban Luis Delisin olisi kuulunut voittaa, mutta järjestäjät tekivät ns. taktisen mittausvirheen.

Anonyymi kirjoitti...

Vai Orzowei se oli. Kiitos tästä. Kävinkin heti wikistä lueskelemassa mitä siitä sanottiin ja kuuntelin youtubessa tunnarin, mutta lamppu ei syttynyt.

Eikös tuosta stadionin porttien availusta puhuttu jo melkein kisan edistyessä tai ainakin seuraavana päivänä? Ja Kari taisi piirtää aiheesta Helsinkiin sovitetun pilakuvankin.

Aika paljon sitä näköjään unohtaa asioita reilussa 30 vuodessa. Sen muistin eilen illalla lunttaamatta, että monen maan edustajat marssivat stadionille olympialipun alla ja miesten satasen voitti valkoinen mies, britti Allan Wells.

maallikko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Maallikko. Allan Wells voitti satasen ja yhtä lailla valkoinen Pietro Mennea kaksisataa. Nehän olivat boikottikisat. USA ja osa länsimaista jäi tulematta, kun Rauhanvaltio miehitti Afganistania. Ja sillähän länsimaat varmistivat, että itäblokki sitten boikotoi seuraavia Los Angelesin kisoja. Mutta Montrealinkin kisat olivat boikottikisa. Melkoisen suuri osa Afrikan maista boikotoi kisoja. Niinkin merkittävästä syystä, että kisoihin osallistuvan Uuden-Seelannin joukkue oli pelannut rugbymaaottelun Etelä-Afrikan joukkuetta vastaan.