keskiviikko 22. tammikuuta 2020

JOTAIN IHAN MUUTA LXXV


Koska nykypäivän vallitseva todellisuus on tällaiselle käppäukolle ja setämiehelle aika ajoin sen verran hapokasta ettei auta Pepcid, ei Somac eikä vanhan ajan Hota-pulverikaan niin täytyy välillä pyörähtää menneessä eli tälläkin kertaa jatkosodan ajassa. Ei sekään aika ollut varsinaisen viihtyisää eikä varsinkaan turvallista mutta ainakin silloin tiedettiin että mikä maata uhkasi ja mitä sille uhalle on tehtävä.

Käydään siis läpi taas niitä ilmavoimien käyttämiä vainolaisen karkoittamisvälineitä ja tällä kertaa on esittelyssä pommikoneet ja hieman osastoa ynnämuut. Koneitten lukumäärä on peräisin ilmavoimien omilta sivuilta ja muut tiedot hieman sieltä sun täältä eikä tälläkään kertaa ole tarkoitus tehdä täydellistä teknistä manuaalia kun lukijoissa on kuitenkin sellaisia joilla on huomattavasti laajempi tieto asiasta kuin minulla eikä kirjoitusta muutenkaan viitsi turvottaa kirjan mittaiseksi.

Jatkosodan alussa pommituskalusto oli oikeastaan sotasaaliskoneita lukuunottamatta samanlainen kuin talvisodassa. Eli ykköstykkinä oli jo vanhentunut Bristol Blenheim:



Konetta käyttivät Lentolaivue 42, Lentolaivue 44, Lentolaivue 46 ja Lentolaivue 48. Myös talvisodassa käytetyt Fokker C.X-koneet jatkoivat tiedustelu-, tulenjohto- ja ajoittaisissa pommitustehtävissä:



Koneet palvelivat Lentolaivue 12:ssa ja sitä käytettiin mm. Tuulosjoen ylittämisen tykistökeskityksen tulenjohtamisessa. Koneella saavutettiin jatkosodassa jopa yksi ilmavoitto. Myös Fokker C.VE ja Blackburn Ripon koneet olivat vielä käytössä tiedustelu- ja ajoittaisissa pommitustehtävissä. Riponeilla myös huollettiin suomalaisia kaukopartioita.

Jatkosodan alussa Blenheimien lisäksi varsinaisia pommikoneita olivat sotasaaliina saadut vihollisen Tupolev SB-2-koneet:



Miehistö: 3
Huippunopeus: 450 km/h
Aseistus: 4 x 7,62 mm konekivääriä
Suurin pommikuorma: 600 kiloa

Koneita saatiin sotasaaliiksi sekä omien alasampumina että saksalaisten sotasaalisvarikoilta. Koneita oli suomalaisilla käytössä kaikkiaan 24 kappaletta ja ne palvelivat Lentolaivue 6:ssa meritiedustelu- sekä syvyyspommitustehtävissä ja koneilla onnistuttiin upottamaan muutama vihollisen sukellusvene sekä yksi rahtilaiva. SB-2-koneitten lisäksi kyseisellä Lentolaivue 6:lla oli kalustonaan muitakin koneita eli kolme saksalaista Dornier Do-22-konetta:



Kolme norjalaista M.F. 11-konetta:



Lisäksi laivueella oli käytössä muutama vanha Ripon ja Koolhoven sekä yksi Heinkel He-59 josta tässä kirjoituksessa lisää myöhemmin. Laivueella oli käytössään myös 5 kpl sotasaaliina hankittua Polikarpov I-153-hävittäjää sekä myös sotasaaliskalustona viisi Beriev MBR-2-lentovenettä:



Näiden lentoveneitten käyttö jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi. Jatkosodan alussa käytössä oli myös raskaampaa sotasaaliskalustoa eli Iljushin DB-3M:



Miehistö: 3
Huippunopeus: 439 km/h
Aseistus: 3 x 7,62 mm konekivääriä ja mahd. 1 x 12,7 mm konekivääri
Suurin pommikuorma: 2.500 kiloa

Koneista osa oli omaa sotasaalista ja osa saatiin Saksasta. Koneet palvelivat Lentolaivue 46:ssa ja niitä oli käytössä kaikkiaan yksitoista kappaletta. Saksasta saatiin myös Lentolaivue 46:n käyttöön neljä kappaletta koneen pitkänokkaisempaa DB-3F-versiota:



Marraskuussa 1941 Suomen ilmavoimat saivat sitten Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin lahjoituksena 15 kappaletta Dornier Do 17-pommikoneita:



Miehistö: neljä
Huippunopeus: 424 km/h
Aseistus: 6 x 7,92 mm konekivääriä
Suurin pommikuorma: 1.500 kiloa

Koneet lennettiin Suomeen vuoden 1942 alussa ja sijoitettiin Lentolaivue 46:een jossa niitä käytettiin lähinnä yö- ja etulinjapommituksiin. Kone oli miellyttävä lennettävä mutta siinä vaiheessa sotaa jo hidas ja vanhentunut. Vuonna 1942 suomalaiset saivat Saksan sotasaalisvarikoista seitsemän kappaletta Petljakov Pe-2-pommikoneita:



Miehistö: 2 – 4
Huippunopeus: 525 km/h
Aseistus: 4 x 7,62 mm konekivääriä ja 1 x 12,7 mm konekivääri
Suurin pommikuorma: 1.000 kiloa

Saksasta hankittujen koneiden lisäksi suomalaiset saivat itse sotasaaliiksi yhden koneen PE-3-rynnäkkökonemallin. Koneet toimivat Lentolaivue 48:ssa pelkästään tiedustelukoneina ja niitten lentotunnit jäivät varsin vähäisiksi huoltovaikeuksista johtuen. Vuoden 1943 lopulla Suomen ilmavoimat saivat sitten käyttöönsä sotien parhaan pommikoneensa eli 24 kappaletta Junkers Ju 88-konetta:



Miehistö: neljä
Huippunopeus: 472 km/h
Aseistus: 5 x 7,92 mm konekivääriä ja 1 x 20 mm tykki
Suurin pommikuorma: 1.500 – 3.000 kiloa (käsittääkseni suomalaiset eivät tuota maksimimäärää käyttäneet)

Siinäpä ne suomalaisten käytössä olleet pommikoneet sitten olivatkin. Mikä oli sitten pommikoneitten merkitys niin talvi- kuin jatkosodassa? Varmaankin suhteellisen pieni sillä suomalaisilla ei ollut sellaista pommitusarmadaa kuin länsiliittoutuneilla. Joka tapauksessa kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana pommittajista koostunut Lentorykmentti 4 teki huikean työn ja täytti varmasti oman osansa vihollisen hyökkäyksen pysäyttämisessä. Ja oman osansa teki tietysti saksalainen Osasto Kuhlmey joka pudotti taistelujen aikana kaikkiaan 577 tonnia pommeja ja jonka pommituskalustona oli Junkers Ju 87 Stuka:



Stuka Immolan lentokentällä kesäkuussa 1944

Sodan alkuvaiheessa legendaarisen aseman saavuttanut Stukakin oli tietysti varsin vanhentunut mutta Kannaksen taisteluissa siitä oli vielä suomalaisille suuri apu. Siirrytään sitten pommareista osastoon ynnämuuta ja ensin esitellään sissit:



Jaa, ei nyt ihan näitä. Mutta melkein. Ilmavoimat nimittäin kuljettivat kaukopartioyksiköitä kauas vihollisen selustaan ja sieltä pois sekä pudottivat niille varustetäydennyksiä. Varsinaisesti tehtäviin käytettiin kahta konetyyppiä. Toinen oli saksalainen Heinkel He 115:



Koneella voitiin kuljettaa maksimissaan 14 partiomiestä varusteineen. Suomalaisilla oli näitä koneita kaikkiaan kolme kappaletta. Toinen samassa käytössä ollut konetyyppi oli Heinkel He 59:



Kone kuljetti 13 partiomiestä varusteineen. Tässä roolissa käytössä oli kaksi konetta ja meripelastuskoneina kaksi muuta. Kaukopartiomiehen homma lienee ollut yksi niitä sodan rankimpia mutta kylmähermoisen miehen hommaa on ollut myös lentää noilla koneilla kauas vihollisen selustaan huonosti kartoitetuille korpijärville. Kuriositeettina mainittakoon että samanlaiseen käyttöön saksalaiset tarjosivat suomalaisille sotasaaliiksi saamiaan ranskalaisia möhkäleitä eli Sud-Est LeO H-246-lentoveneitä:



Suomalaisilla oli näitä kolme kappaletta koekäytössä mutta liian suuren syväyksensä ja kokonsa vuoksi se ei soveltunut tehtävään joten ne lennettiin pian takaisin Saksaan. Jos jatketaan kuriositeeteilla niin ne, jotka ovat aikanaan lukeneet Korkeajännityksiä muistavat että niin briteillä kuin saksmanneillakin oli molemmilla semmoiset pikkuiset ja kompaktit koneet joilla lennätettiin kaiken maailman vakoojia ja erikoismiehiä sinne sun tänne. Briteillä oli Westland Lysander ja sakemanneilla Fieseler Storch. Mutta suomalaisillapa oli niitä molempia.



Näitä Lysandereita suomalaisilla oli kaikkiaan kaksitoista kappaletta. Niistä oli sodan lopulla lentokuntoisena enää yksi.



Storcheja suomalaisilla oli kaksi joista toinen palveli yhteyskoneena aina vuoteen 1960. Ja kun tämän tyyppisistä koneista on puhe niin olihan suomalaisilla käytössään neljä sotasaaliina saatua ”hermosahaa” eli Polikarpov U-2-konetta:



Jatkosodan hävittäjiä koskevassa osassa esiteltiin piirustuspöydälle jäänyt hävittäjä VL Puuska. Piirustuspöydälle jäi myös kotimainen pommikone eli VL Vihuri:



Koneen olisi ollut tarkoitus perustua brittiläiseen De Havilland Mosquito-koneeseen ja se oli tarkoitus varustaa saksalaisilla Daimler-Benz DB 605-moottoreilla. Suunnitelmana oli rakentaa kaikkiaan 60 Vihuria vuoden 1948 puoleenväliin mennessä mutta kun ilmavoimat saivat Junkers Ju 88-koneita niin projekti haudattiin. Niin että sekä VL Puuska että VL Vihuri ovat päässeet tositoimiin vain erään viha-ajattelevan käppäukon fiktiivisessä kirjoituksessa.

Tässähän näitä taas tällä erää. Jatketaan taas joissain merkeissä. Tässä kovasti hapokkaassa vallitsevassa todellisuudessa.

maanantai 20. tammikuuta 2020

HÄIVYTYSRASISMI JA AIDON RAKKAUDEN PUUTE


Helsinki, hieman tuonnempana…


Yleinen rasisminvastainen tutkijaneuvosto oli kokoontunut hätäkokoukseen. Kokous pidettiin ehdottoman salassa kaikelta julkisuudelta ja kokoukseen osallistujat olivat matkustaneet kokouspaikoille eräittenkin autojen peräkonteissa. Kokouksen syynä oli viimeisen kolmen kuukauden ajalta kerätyt hälyttävät tutkimustulokset. Kokouksen koollekutsujana oli neuvoston puheenjohtaja eli rasismia löytävä, tulkitseva ja tuomitseva tutkija Vero-Annikki Lepakkola Helsingin interperspionaalisesta yliopistosta. Hänen ilmeensä oli vakava, kasvot kalpeat ja silmät punoittavat. Hän hypisteli hetken kädessään olevaa tablettia, ryki hieman virkayskää ja aloitti:

- Toverittaret. Kerättyä tutkimusmateriaalia on käyty läpi niin monen tutkijan, algoritmin sekä tutkimusmenetelmän keinoin ja lopputulos on joka tapauksessa sama. Viimeisen kolmen kuukauden aikana Suomessa ei ole ollut mitään, minkä voisi tulkita rasismiksi. Ei niin mitään. Ei edes sellaista jonka me normaalisti saisimme jotenkin väännettyä rasismiksi. Tämä maa on täysin rasismivapaa.

Tähän pyysi puheenvuoroa nuorempi tutkija Tiltetta Luppanen Tampereen Yliopiston Rosa-instituutista:

- Mutta… eikös… eikös meidän pitäisi olla tyytyväisiä? Eikös tämä ole juuri sitä mihin me olemme koko ajan pyrkineet?

Lepakkola katsoi hetken nuorempaa tutkijaa silmät salamoiden eikä halveksuntaansa millään muotoa peitellen. Sitten hän tiuskaisi:

- Tyytyväinen? Idiootti! Entäs me? Mitä tämä saa aikaan meille? Jos rasismia tai edes sen kuviteltuja ilmenemismuotoja ei enää millään keinoin löydetä niin meiltähän helvetti soikoon loppuu määrärahat. Ehkä yksi kymmenesosa saa jatkaa uraansa jonkunlaisena rasismin historian tutkijana mutta yhdeksän kymmenestä on totaalisesti ehjän edessä. Mehän joudumme etsimään, jumaläiti nähköön… töitä…

Lepakkola sylkäisi lauseensa viimeisen sanan ulos suustaan kuin pahanmakuisen klimpin ja aikaan sai muutenkin huoneessa hyväksyvää muminaa. Arvostetut tutkijat olivat selkeästi sitä mieltä että ei rasismintutkimuksen idea ole suinkaan poistaa rasismia vaan ylläpitää tutkijoitten uraa, asemaa ja egoa. Itse rasismi – todellinen tai keksitty sellainen – oli välttämätöntä bensiiniä tässä instituutiomoottorissa. Tiltetta Luppanen punastui ja näytti selvästi häpeävän kokemattomuutensa aikaansaamaa möläytystä ja huonessa kuului huolestuneita lauseita:

- Kun ei ole tullut säästettyäkään… kaikki pantu menemään kun on ollut aina varma jatkosta…

- Ei saavutettuja etuja voi viedä pois… se on epäinhimillistä…

- Minä olen tottunut näkemään pärstäni ja kuulemaan ääntäni mediassa vähintään kerran viikossa… pitäiskös tässä nyt muka ruveta joksikin muurahaiskansalaiseksi, hä…

- Mutta kun enhän minä osaa mitään muuta…

- Minun identiteettini koostuu nimenomaan asemastani… jos se viedään pois niin terapiaanhan tästä joutuu…

- Kusseen jouvuttiin…

Huoneessa oli vain yksi vanhempi naishenkilö joka ei ollut osallistunut yleiseen kohinaan, kotkotukseen ja vaikerrusharjoituksiin. Kun kohina alkoi vaimentua, kaikkien katseet kääntyivät kohti häntä. Hän oli kiistatta huoneen arvostetuin henkilö eli korkea-arvoinen kärsänsä ihmisten asioihin työntävä saneleva virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen. Vero-Annikki Lepakkola kysyi häneltä arasti:

- Niin tuota… Lennipirkitta… mitä mieltä sinä olet?

Löröttät-Sixteen päästi väsyneen huokaisun ja totesi:

- Kyllä se on teidän amatöörien kanssa aina tämmöstä. Ei mitään luovuutta. Ei mitään sisukkuutta. Pieni vastoinkäyminen, helvetti soikoon ensimmäinen vastoinkäyminen ja heti ollaan löysät sukkiksissa, alaleuka väpättää, identiteettikriisi iskee ja aletaan välittömästi miettiä jotain niin rahvaanomaista kuin työn hakemista.

- Oliskos sulla… jotain sitten… mielessä?

- Totta kai on. Aloitamme välittömästi projektin nimellä ”Häivytysrasismi ja aidon rakkauden puute”.

- Tuo kuulostaa lupaavalta. Mutta täsmentäisitkö hieman?

- Täsmennänhän hyvinkin mutta pitäkääpä turpanne kiinni älkääkä keskeyttäkö. Eli: projekti toimii pääosin kouluissa ja oppilaitoksissa. Tietysti sitä voi myöhemmissä vaiheissa levittää työpaikoillekin mutta alaikäiset ja nuoret aikuiset ovat pääkohteena. Ja mikä on siis idea? No, tietysti se, että rasisminvastainen kasvatus – ja sitä myötä tutkimustyö – on vasta alussa. Sillä vaikka ihmiset toimivatkin nykyisin kaikilla tavoin ei-rasistisesti, niin sen syynähän on hyvä valistustyö. Mutta nimenomaan vain valistustyö. Se on saanut ihmiset häivyttämään rasismin käyttäytymisestään ja ehkä ajatuksistaankin mutta se on vain opittua ja opetettua toimintaa. Ehdollistamista. Se ei ole luontaisesti syntynyttä aitoa toiseuteen kohdistuvaa rakkautta.

- Niinpä projektin myötä aloitetaan ensiksi laajamittainen kyselytoiminta jolla tutkitaan että kuinka kohteet ovat päässeet eroon rasismista. Erityisesti kysytään sitä, kuinka tyytyväisiä kohteet ovat olleet heihin kohdistettuun rasisminvastaiseen valistustyöhön. Oletusarvo on tietysti se, että he ovat olleet siihen hyvin tyytyväisiä ja tästähän me saamme kyselytutkimuksen lopputulokseksi sen, että ilman valistusta rasismia olisi vieläkin joten on aloitettava armottoman laaja valistus- tutkimus- sekä ennen kaikkea ajatusten ja tunteitten muokkaamiskampanja jolla saadaan kohteet tuntemaan aitoa toiseusrakkautta joka ei tarvitse edes valistustyötä tuekseen.

- Tämän kampanjan työkaluina ovat luennot, toisto, hokema, kotityönä tehtävä uniopetus, luova draama sekä koko koulujärjestelmään upotettavat ryhmäterapiaistunnot. Tähän tietysti täytyy palkata huomattava määrä työntekijöitä sekä johtohenkilökuntaa ja se johtohenkilökuntahan sattumoisin istuu tässä huoneessa. Hallitus laukeaa pöksyihinsä kun kuulee ehdotuksestamme, valtamedia tekee sen – jos mahdollista – vielä tuplaten ja rahoitus tähän aidon rakkauden löytämisen projektiin tulee periaatteella ”saatte niin paljon kuin ilkeätte kysyä”. Ja mehän tytöt ilkeämme. Näin teidän ura on tulevaisuudessakin turvattu ja ego vielä entistäkin ruokitumpi. Te voitte jatkossakin olla Sertifikoituja Parempia Ihmisiä.

- Ja eikös teidänkin mielestänne kyseinen projekti kuulosta mukavan orwellilaiselta? Meidän kaikkien lempiharrastus ja tietysti palkkatyökin on taata ihmisille oikeus ajatella juuri meidän ajatuksiamme. Ja tämä on myös ikiliikkuja sillä missään vaiheessa ei voida varmaksi todistaa että aito ja luontainen toiseuteen kohdistuvan rakkauden tila on syntynyt koko kansakunnassa.

Kokouksen osallistujat nousivat seisomaan ja aloittivat spontaanit ja raikuvat suosionosoitukset. Monen silmässä oli ilon kyyneleitä. Päällimmäinen tunne oli helpottuneisuus. Hetken ajan heistä oli tuntunut että reaalimaailma pääsisi ottamaan heitä tukasta kiinni. Ja sitähän he eivät kestäisi. Mutta nyt Lennipirkitta viisaudellaan ja kokemuksellaan oli taannut heille kaikille varman ja turvallisen tulevaisuuden. Sertifikoituina Parempina Ihmisinä.



lauantai 18. tammikuuta 2020

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CXVII


1. Miksi jotkut vieläkin ajattelevat omilla aivoillaan?

Helsingin Sanomat uutisoi tuoreeltaan että ”perussuomalaisten luottamus eliitin edustajana pidettyyn perinteiseen mediaan rakoilee”. Tietysti hotellin respasta voitaisiin yhtä lailla tuoreeltaan todeta että ei sellainen voi enää rakoilla mitä ei ole aikoihin ollut olemassakaan. No, yhtä kaikki, HS haluaa selittää taas vaihteeksi että vika on lukijassa eikä valtamediassa ja sitä varten on juttuun nostettu kaksi tutkiskelijaa Turun yliopistosta.

He toteavat että epäluottamusta aiheuttavat ”kuplaantuminen” ja ”vahvistusharha”. Kuplaantuminen ja vahvistusharhahan eivät valtamedian mielestä tietenkään ole minkäänlainen ongelma vihervasemmistossa. Ainoastaan kansallismielisissä. Mutta joo, autetaanpa valtamediaa hieman. Miksikähän kansallismieliset ihmiset eivät luota valtamediaan? Voisiko syynä olla:

- Valtamedia kannattaa jatkuvaa kehitysmaalaista maahanmuuttoa kyseenalaistamattomana itseisarvona ja vaikka kyseinen kansainvaellus on ollut suomalaisille sekä kallista että vaarallista viimeiset kolmekymmentä vuotta niin valtamedia syöttää silti suomalaisille kuvaa että ilman kyseistä maahanmuuttoa ei suomalaisten eläkkeitä tulevaisuudessa makseta.

- Samalla, kun valtamedia pakkosyöttää tätä maahanmuuttoa välttämättömänä kansakunnan pelastajana se muistuttaa että se on myös inhimillinen velvollisuus johon meidän on suostuttava koska meillä on varaa. Eikä tunnista / tunnusta asiaan liittyvää lievää suurempaa ristiriitaa.

- Valtamedia pakkosyöttää kansalaisille uskonnon tasolle kohonnutta ilmastohysteriaa vaikka suomalaiset ovat hoitaneet ilmastoasiansa maailman mitassa esimerkillisesti ja Suomen merkitys koko maailman ilmastossa on käytännössä nolla. Valtamedia pakkosyöttää tätä hysteriaa vaikka tietää – vai tietääkö – että se käytännössä romuttaa suomalaisen elinkeinoelämän.

- Valtamedia tietoisesti yhdistää täysin tavalliset kansallismieliset suomalaiset kaikenlaisiin ääriryhmittymiin ja on tietoisesti laajentanut äärioikeiston käsitystä niin että kansallismielisyyden ja äärioikeistolaisuuden välille on tehty yhtäläisyysmerkit.

- Erityisesti valtamedian ykkösjyrän Ylen kohdalla herättää epäluottamuksen lisäksi katkeruutta että vaikka se syöttää hyvin yksipuolista propagandaa niin silti jokainen suomalainen on velvollinen maksamaan sen toiminnan ylläpitämisestä.

Ja vielä ehkä yksi suurimmista syistä mikä näkyy tässä kyseisessä Hesarin kirjoituksessakin:

- Valtamedia ei kohtele kansallismielisiä ihmisiä täysivaltaisina kansalaisina vaan potilaina. Ihmisinä, joissa on joku vialla ja joka pitää korjata.

Siinä muutama syy. Ehkä oikeampi otsikko HS:lle olisi ollut ”Miksi kaikki suomalaiset eivät niele purematta vihervasemmistolaista mediapropagandaa? Miksi on olemassa ihmisiä jotka pyrkivät ajattelemaan itse, vaikka valtamedia antaa heille valmiiksi oikeat ajatukset”.



2. Lisää elätettäviä = lisää hyvinvointia

Huulipunahallitus pohtii tällä hetkellä työllisyyttä. Kyseisille utopisteille lienee turha sanoa että jos maahan  halutaan työpaikkoja niin sitä luo nimenomaan yksityinen sektori jos sille vain annetaan mahdollisuus. Koska hallituksen päätavoite on maailman ilmaston pelastaminen kaikin mahdollisin – tosin vain suomalaisiin kohdistuvin – keinoin,  niin suomalainen teollisuus on jatkossakin pysyväiskusessa eikä työpaikoista ole tietoakaan.

Erityisesti silmään pistää – taas kerran – tämä ”työperäisen maahanmuuton edistäminen” joka siis tarkoittaa nimenomaan saatavuusharkinnan poistamista EU:n ulkopuolelta tulevasta työvoimasta. Ainakin hallitus pitää sitä työvoimana. Tavallinen kansalainen muistaa hyvin että Suomessa on kantasuomalaisia työttömänä jo valmiiksi satoja tuhansia. Tämä kehitysmaalainen ”työvoima” suuntautuisi ammatti- ja kielitaidottomana halpatyöaloille ja siitä suoraan suomalaiseen sosiaaliturvaan. Toisin sanoen suomalaisten pysyvälle elatukselle.

Huulipunahallitus taitaa todellakin uskoa että korkean verotuksen ja korkean sosiaaliturvan Suomi on houkutteleva nimenomaan huippuammattilaisille. Tai ehkä se ei usko, mutta kun kehitysmaalaisesta maahanmuutosta on tullut jo dogmi niin kai sitä vaaditaan fanaatikon varmuudella.


Siinä viime minuutillahan me se keksittiin. Hankitaan nuoria ulkomaalaisia eläkeläisiä niin vanhat suomalaiset eläkeläiset tulee jotenkin itsestään elätettyä.

3. Kotisi ei ole linnasi

Ilmastohysteerinen hallituksemme aikoo luopua kiinteistöjen öljylämmityksestä vuoteen 2030 mennessä. Tai siis toisin sanoen pakottaa tavalliset suomalaiset luopumaan siitä. Suomessa 130.000 taloutta käyttää öljylämmitystä ja lämmitysmuodon vaihtaminen on pirullisen kallis urakka. Erityisesti se koskee eläkeläisiin joista hyvin monella on öljylämmitys.

Hallitusta voisi tietysti muistuttaa että tuokin suomalaisten omakotitalojen öljylämmityksen lopettaminen on maailman mitassa merkitykseltään nolla mutta eihän se siitä välitä koska se saa tästäkin kiusanteosta sen ihanan tunteen että saatiinpas taas jotakin aikaiseksi. Mikään muuhan sille ei mitään merkitsekään. Reaalimaailma on so last millenium. Sen sijaan näistä hallituksen suunnittelemista suoranaisista pakkotoimista voisi muistuttaa tavallista lukijaa. Mikä on huulipunahallituksen viesti tässäkin asiassa?

Vaikka olisit pitkän uran Suomen hyväksi tehnyt eläkeläinen niin kotisi ei ole enää linnasi.

Me tulemme kynnyksesi yli lupaa kysymättä ja tungemme kärsämme sinun asioihisi vaikka meillä ei olisi siihen oikeutta. Me teemme niin, koska me voimme tehdä niin.

Kun huulipunahallitus pääsee oikein vauhtiin niin seuraavana onkin sitten vuorossa omakotitalojen puulämmitys. Kas kun kyseinen hallitus ei ole sattunut katsomaan karttapalloa ja hoksaamaan että missäs kolkassa maapalloa se Suomi oikein sijaitseekaan.



4. Maalitusta

Sitä maalituslakia ollaan puuhaamassa kovaa vauhtia. Sitä ollaan käsitelty muualla jo sen verran paljon että ei siitä täältä sen enempää. Muistutetaan vain, että jälleen kerran asian tiimoilta ovat jääneet tietyt elintärkeät lauseet valta- ja viranomaiskoneiston taholta lausumatta. Eli:

Kansalaisella on ehdoton oikeus arvostella rajustikin sekä viranomaista virantoimituksessaan että tehtäväänsä vaaleilla valittua poliitikkoa omassa toimessaan.

Sitä oikeutta ei saa mikään laki tai sen tulkinta estää sillä kyseiset viranomaiset ja poliitikot toimivat tehtävissään kansalaisten valitsemina, kansalaisten rahoituksella ja kansalaisille vastuullisina.

Jos tämä oikeus viedään pois, ollaan siirrytty totalitarismiin.

Mitä muuten tulee sisäministeriimme Maria Ohisaloon niin hänhän vaatii tehtävässään että lakia on ehdottomasti noudatettava. Paitsi ehkä silloin kun on kyse ns. oikeista asioista:



5. Neil Peart in Memoriam

Hiljattain tuli suruviesti rapakon takaa. Rush-yhtyeen rumpuvirtuoosi Neil Peart kuoli 67-vuotiaana pitkäaikaisen sairauden murtamana.



On varsin hedelmätöntä alkaa väittelemään että kuka on tai on ollut maailman paras missäkin instrumentissa. Loistavia soittajia on niin paljon. Mutta Peart onnistui rumputyöskentelyllään värittämään Rushin musiikkia niin mieleenpainuvasti että sellaiseen on kyennyt hyvin harva. Yksi aikakausi on ohi. Muistoa kunnioittaen laitetaan vielä kerran soimaan Tom Sawyer:


perjantai 17. tammikuuta 2020

PARAKKI


Naakkamo, Radanvarsikaupunki, lokakuussa, joskus tuonnempana…



- Tuulenhuuhtomassa herätys…

Antti Vänttönen heräili työmaaparakin kerrossängyn yläpunkasta joskus seitsemän aikaan aamulla. Parakissa asuvat kolme muuta miestä olivat myös heräilemässä ja yksi heistä, Koljonen oli jo keittelemässä kahvia koko porukalle. Kahvi oli kallista joten sitä juotiin vain aamulla ja illalla sitten puolestaan hörsittiin teetä. Jos päivällä haluttiin toiset kahvit niin ne tehtiin aamuisista poroista. Kukaan ei ollut varsinaisesti pakottanut näitä neljää miestä heräämään mutta he olivat oppineet että jonkunlainen päivärutiini oli hyvä olla että järki säilyisi tässä tylsässä tapahtumattomuudessa. Sillä tämähän ei ollut varsinaisesti työmaaparakki vaan pysyväistyöttömien keski-ikäisten miesten asutusparakki. Joita oli tällä parakkialueella toistasataa. Aluetta nimitettiin Tuulenhuuhtomaksi. Se jokseenkin sopi persaukisille miehille joilla ei ollut minkäänlaista toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Samalla kun Koljonen keitteli kahvia yksipisteisellä keittolevyllä Antti viritteli kamiinaan tulet. Parakkiin tuli sähkötkin mutta sen käyttö oli säännösteltyä joten parakissa olevaa halpaa lämpöpuhallinta käytettiin varsin varovasti. Parakissa oli kyseinen keittolevy, kahvinkeitin ja jääkaappi jossa oli pieni pakkaslokero. Vesi parakkiin saatiin lähellä sijaitsevasta huoltorakennuksesta jossa oli myös wc:t, suihkut, yhteissauna ja muutama arkkumallin pakastin joita muutama parakeissa asuva mies oli onnistunut hankkimaan yhteiseen käyttöön. Viihdettä parakkiin antoi matkaradio sekä joka miehellä oleva älypuhelin josta saattoi seurata aivotonta hömppää. Juuri muuta ei virallisen propagandan lisäksi ollut tarjolla mutta hömppä kelpasi hyvin tässä loputtomassa tylsyydessä. Parakkikylässä jossa asui useita satoja miehiä.

Antti – iältään 51 vuotta – oli asunut tässä parakissa nyt kaksi vuotta ja tiesi että hän asuisi tässä todennäköisesti koko loppuikänsä. Hän muisti, kun kaksi vuotta sitten lähtö parakkiin tuli. Hän oli aika lailla arkkityyppitapaus. Paperimies Naakkamo Paper-yhtiössä. Eronnut muutama vuosi takaperin ja avioerossa feministisen valtion sukupuolisensitiivinen oikeus määräsi sekä lapset että talon vaimolle sillä perusteella että lapsia ei saa erottaa äidistään eikä äitiä voi velvoittaa ottamaan niin suurta lainaa että ostaisi Antin talosta ulos.

Niinpä Antti muutti käytännössä persaukisena vuokralle kerrostaloyksiöön, maksoi palkastaan kovat elatusmaksut ja pärjäsi miten kuten. Onneksi lapset ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja lähtivät opiskelemaan Radanvarsikaupunkiin. Antti auttoi heitä parhaansa mukaan mutta sitten tuli pommi. Diktatuuriset valtuudet itselleen ottanut punavihreä hallinto ilmoitti että Naakkamo Paper tuotti liian suuren hiilijalanjäljen ja sen toiminta oli lopetettava ilmastomuutoksen estämiseksi. Se oli kuolinisku koko entiselle Naakkamon kunnalle. Perheelliset ja erityisesti yksinhuoltajaäidit saivat sen verran sosiaaliavustusta että pystyivät elämään edelleen asunnoissaan mutta yksinäisten keski-ikäisten miesten kohdalla oli toisin.

Neuvottelu sosiaalityöntekijän kanssa oli lyhyt ja tyly. Luonnollisesti se tehtiin älypuhelimen välityksellä. Naamakkain ei asiakkaita oltu enää aikoihin tavattu. Ainakaan tietynlaisia asiakkaita. Sosiaalityöntekijä oli todennut:

- Niin… nythän on niin että teillä ei ole mitään mahdollisuutta saada uutta työpaikkaa. Niitä ei enää kerta kaikkiaan ole. Ainakaan sellaisia joihin te pystyisitte työllistymään. Senhän me molemmat tiedämme. Joten tarjoamme teille asumisvaihtoehdon parakkikylässä. Se onkin se ainoa vaihtoehto.

- Parakkikylässä?

- Niin, parakkikylässä. Se sijaitsee viitisentoista kilometriä Naakkamon keskustasta pohjoiseen. Teille tarjotaan paikka neljän miehen parakista, päivittäinen ruoka sekä sata euroa kuussa käyttörahaa.

- Entäs jos en suostu?

- Silloin teille tarjotaan vain se sata euroa kuussa ilman minkäänlaista asumis- ja ruokailumahdollisuutta. Ja sillä te ette maksa edes vuokraanne. Jäätte totaalisen tuuliajolle. Asunnottomaksi kerjäläiseksi.

- Eli minulla ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa?

- Käytännössä ei. Ja niin, pankkitilinne sisältö on kaupungin puolesta takavarikoitu maksuksi parakkiasumisesta ja ruokailusta sekä autoilunne vuoksi tulleesta liiallisesta hiilijalanjäljestä. Luonnollisesti autonne on myös takavarikoitu. Teillä näyttää olevan tilillänne 9.645 euroa. Teille jätetään 500 euroa henkilökohtaista käyttöä varten.

- Jossain muussa todellisuudessa tätä kutsuttaisiin ryöstöksi.

- Mutta tässä todellisuudessa se on teiltä peritty ja täysin laillinen korvaus teidän loppuiän elatuksestanne.

- Onko niin, että minua ei ole hallinnolle enää edes olemassa? Huolimatta siitä, minkä määrän nettoveroja olen työssäni Suomen valtiolle vai mikä perkeleen maakunta se nykyisin onkaan maksanut?

Sosiaalityöntekijä oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

- Kyllä. Olette oikeassa. Teitä ei ole enää olemassa. Oikeastaan järjestelmälle olisi parempi jos kuolisitte mahdollisimman nopeasti. Tämä ei ole henkilökohtainen mielipiteeni mutta kun kysyitte niin vastasin rehellisesti. Teille tarjotaan mahdollisuus siirtyä parakkikylään elätettäväksi ja mädäntymään sinne koko loppuelämäksenne. Ilman toivoa paremmasta. Olen kovin pahoillani. Omasta mielestäni tämä systeemi on syvältä ja poikittain. Mutta en uskalla protestoida. Edes nimimerkillä netissä. Minun ja perheeni pääelinkeino kun on syöminen. Niin kuin kaikkien muittenkin.

- Minut ajetaan johonkin parakkiin mätänemään samalla kun etnisesti edistykselliset elävät edelleen kaupungin asunnoissa veronmaksajien elättäminä. Ja ne ovat eläneet niin jatkuvasti. Tuottamatta maalle muuta kuin persnettoa.

- Tiedän. Ja tiedän senkin että julkinen sektori on täynnä kaikenlaisia täysin tarpeettomia projektikoordinaattoreita ja ylipalkattuja takapuolen raapijoita. Mutta niin kuin tiedätte, niin utopistisen järjestelmän prioriteetti on tuijottaa mahdollisimman korkealle eikä sitä kiinnosta mitä maan pinnalla tapahtuu. Siellä maan pinnalla missä valtio pidetään elossa. Ja sen järjestelmän arvostelemisesta päätyy nykyisin herkästi vankilaan. Tai pahimmassa tapauksessa mielisairaalaan. Siinä se on ottanut ahkeraa ja innokasta oppia aikaisemmista samanlaisista järjestelmistä. No, omalta kohdaltani minutkin korvaa lähivuosina keinoäly. Ehkä jo ensi vuonna. Toisin kuin se, minä sentään pystyn tuntemaan empatiaa. Vaikka eihän se mitään auta. Vielä kerran, olen kovasti pahoillani.

Väistämättömän edessä Antti antoi yksiöstään lapsilleen kaiken mahdollisen irtaimen omaisuuden jota hänellä oli, otti itselleen rinkallisen sekä putkikassillisen lähinnä vaatteita ja siirtyi parakkikylään. Osoitteena oli parakki B 42 joka oli aivan alueen reunalla. Alueella oli noin toistasataa parakkia. Näitä parakkikyliä oli Suomessa useampiakin. Itse asiassa hyvin paljon. Kaikki täynnä työttömiä, eronneita tai muuten yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä. Miehiä, jotka olivat lakanneet olemasta. Anttia tietysti jännitti kun hän avasi parakin oven. Minkälaisia miehiä siellä olisi? Asuisihan hän heidän kanssaan mitä varmimmin koko loppuikänsä.

Mutta miehet vaikuttivat ihan asiallisilta. Miellyttäviltäkin. He löivät kouraa Antin kouraan ja esittelivät itsensä:

- Änttämö. Työtön asentaja-koneistaja. Ikää 53 vuotta. Firma, jossa hän oli työskennellyt oli mennyt verotuksen ja automatisaation takia nurin. Naimattomana hänet oli passitettu välittömästi parakkikylään.

- Montonen. Toimittaja maakuntalehdessä. Oli facebookissa kertonut liian radikaaleja – tai siis konservatiivisiä ja kansallismielisiä – ajatuksia. Ikää 50 vuotta. Ei mitään mahdollisuutta saada enää uutta toimittajan työtä. Saanut mielipiteittensä vuoksi vielä kuuden kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen. Eronnut, joten toimitettu tuomion lusittuaan automaattisesti parakkikylään.

- Koljonen. 59-vuotias entinen kuorma-autoilija jonka firma meni konkurssiin ilmastohysterian myötä räjähdysmäisesti nousseitten polttoaineitten hintojen ja toiminnan muutenkin ulkoistamisen ulkomaalaisille firmoille vuoksi. Eronnut. Koljonen totesi miesten  tuttavuutta toisiinsa tehdessään:

- Hjuu… perkele… minun firmani meni nurin ilmastohysterian vuoksi… tuli jollekin utopistille taas hyvä mieli… ja sitten kun valtio takavarikoi minun Scaniat niin ne laittoivat ne samantien kehitysapuna Tansaniaan… siellähän niitä varmasti ilmastovastuullisesti käytetään… tai no, ehkä käytetäänkin… eihän ne autot niitten neekereitten käsissä pysy ajokuntoisina kuin pyhättömän viikon…

Miehet kertoivat Antille tiettyjä parakin yhdessä sovittuja sääntöjä. Ne liittyivät lähinnä siisteyteen, toisten huomioon ottamiseen ja yhteiseen ruuanlaittoon. Säännöt vaikuttivat järkeviltä ja perustelluilta. Ruuanlaittosääntöä perusteli Koljonen:

- Täällähän siis kaupungin sosiaalihuolto tarjoaa meille soppatykistä aterian kerran päivässä. Joka toinen päivä on puuroa ja joka toinen päivä pataljoonasoppaa. On siellä sentään vähän lihaa seassa. Sitä bulkkitavaraa joka maistuu lähinnä pahville. Niin että toinen sapuska per päivä tarvitaan. Ei aikamies ilman pärjää. Se sapuska me ollaan tehty täällä yhdessä sillä se tulee selvästi halvemmaksi. Se satanen per kuussa per jätkä kun ei ole paljon.

Antti piti tätäkin sääntöä viisaana. Mutta se seuraava, ja viimeinen sääntö tuntui alkuun omituiselta:

- Ja jos sitten meinaat jossain vaiheessa tappaa itsesi niin tee se jossain muualla kuin tässä parakissa. Tuolla kaksisataa metriä tuonnempana on mänty mihin jo kuusi miestä on hirttänyt itsensä. Ja neljä muuta on ampunut itsensä omalla aseellaan sen männyn juurella. Kun olet elänyt tässä tappavassa tylsyydessä jonkun aikaa niin hoksaat itsekin miksi.

Kun muutama kuukausi oli mennyt niin Antti hoksasi. Mutta onneksi oli tarjolla sentään jotain puuhasteltavaa. Kamiina tarvitsi tulen ruokaa ja sitä tarjosi lähellä oleva metsä. Metsän omistaja oli myynyt valtiolle maitaan pilkkahintaan koska kuitupuu ei käynyt enää kaupaksi ja eräs konkurssin partaalla oleva motokuski kaatoi, karsi ja pätki puita kamiinaan sopiviksi pätkiksi kun hänellä ei muutakaan elantoa ollut. Puut oli tarkoitettu parakkikylälle ja siellä asuvat miehet puolestaan pilkkoivat ja pinosivat niitä liiteriin. Lämpö oli välttämätöntä ja kovina pakkaskuukausina parakissa pidettiin ympäri yön kipinävahtia. Antilla oli sinänsä hyvä ja lämmin makuupussi jolla hän olisi pärjännyt kylmemmässäkin mutta piti ajatella toisiakin.

Toinen ajankulu oli metsästys. Niin metsästys kuin aseetkin oltiin feministisessä Suomessa tietysti kielletty mutta poliisi oli tehnyt parakkikylän asukkaille selväksi että jos te ette häiritse parakkikylän ulkopuolisia taajama-alueita niin mekään emme puutu teidän tekemisiinne. Millään tavoin. Olkaa ja eläkää niin kuin tykkäätte. Meillä on ihan tarpeeksi vahtimista etnoissa ja siinä että nomenklatura saa elää mahdollisimman turvallisesti kohtaamatta sitä todellisuutta mitä se oli utopiallaan saanut aikaiseksi.

Laittomia aseita löytyi lähes joka parakista. Antilla ei ollut muuta kuin Baikal Margo-pienoispistooli mutta sillä hän saattoi napsauttaa aika ajoin hengiltä liian lähelle tulleen rusakon. Ja laittomassa mutta tosiasiassa sallitussa hirvijahdissa hänkin saattoi olla ajomiehenä. Kaadetuista hirvistä tuli hyvää lisäsärvintä.

Samoin parakeissa olevat aseet toimivat järjestyksenvalvojina jo itsessään. Toki alueella tehtiin kiljua ja keitettiin pontikkaa mutta kun kaikki tiesivät että joka ainoassa parakissa oli jonkinlainen ase eikä poliisi puuttunut asioihin niin se piti jo itsessään järjestyksen yllä. Sillä poliisi ei noteerannut alueella kuolleita miehiä. Ainoastaan sosiaalihuolto totesi että henkilö X ei enää kuitannut sosiaaliavustustaan ja lakkasi maksamasta. Samoin alue oli täysin turvassa etnoalueitten jengeiltä. Ne tiesivät että Tuulenhuuhtomassa jaettiin vain yksi tuomio eikä ruumista koskaan löytynyt.

Parakin miehet söivät aamiaisensa joka koostui kahvin lisäksi näkkileivästä, kevytlevitteestä ja lauantaimakkarasta ja siirtyivät sen jälkeen ulos. Tänään oli spesiaalipäivä sillä kaupungin kustantamat linja-autot kuljettivat parakkikylän miehet Naakkamoon kaupalle. Antin parakin miehet olivat ynnäilleet penninsä – parakissa elettiin eräänlaisessa olosuhteitten pakottamassa kommunismissa – astuivat bussiin ja läksivät kaupalle. Ostoslistalla oli:

- kuivaherneitä
- perunaa
- makaroonia
- säilykelihaa tai jotain tarjouslihaa
- tarjousmakkaraa
- kahvia
- teetä
- sätkätupakkaa, rizloja ja filttereitä
- paristoja matkaradioon
- pesuaineita

Ja paljon muuhun ei raha riittänytkään. Naakkamon S-marketissa ihmiset katsoivat parakkikyläläisiä vähän ohi kulmien. Tai eivät oikeastaan katsoneet ollenkaan. Käänsivät päänsä pois. Ehkä he ajattelivat että tuo oli heidänkin tulevaisuutensa jos tuuri loppui. Ja nykyisessä Suomessa se saattoi loppua kenellä tahansa koska tahansa.

Kun miehet olivat palanneet kauppareissultaan ja hernesoppa kiehui keittolevyllä Antti katseli ikkunasta ulos. Tuttu kaveri eli ristilukki joka oli ollut pitkän aikaa ikkunan ulkopuolella oli hävinnyt. Miehet olivat katselleet sen tekemisiä jo kauan. Ehkä joku lintu oli käynyt nappaamassa sen. Pian oli aika – lintuja ajatellen – laittaa myös evästä lintulaudalle. Miehet olivat sopineet että vähistä varoista ostettiin pikkulinnuille evästä vaikka raha olikin vähissä. Niitten puuhailuja oli talvella niin mukavaa katsella. Tirppiäisten touhu oli jotenkin niin järkevää  muuten järjettömässä maailmassa. Tylsyydessä pienetkin asiat muuttuivat tärkeäksi.

Hernesopan kiehuessa miehet alkoivat läiskiä korttia. Niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Panoksina oli Koljosen isoisältään saama pennipullon sisältö joka pantiin pelin jälkeen takaisin pulloon odottamaan uutta peliä. Paljoa ei puhuttu. Puheet oli pidetty jo aikaa sitten. Joskus aikaisemmin oli vielä puhuttu että täällä parakkialueella oli paljon aseistettuja miehiä. Eikös perkele yritettäisi kapinaa? Mutta sitten puhe oli kääntynyt aina siihen että entäs jos se nuorempi sukupolvi saisi sen pystyyn.

Ja siihen Vänttinen oli siteerannut erään vanhan kirjan sanomaa: ”Vilppulassa on kuulemma kovat taistelut… jos ne siellä painaa… vaan painamatta se jää siellä Vilppulassakin jos odotetaan että joku toinen porukka sen tekee… eikä ole mitään toista porukkaa…”.

Sitä mukaa kun tapahtumattomat ja tarkoituksettomat päivät vaihtuivat toiseen alkoi Vänttinen ymmärtää, että he olivat vankilassa. Vankilassa jossa ei ollut kaltereita, vartijoita eikä piikkilanka-aitaa. Sillä mihinkä he täältä lähtisivät? Millä rahalla? Vänttisen päässä oli alkanut usein pyöriä korvamatona Eaglesin kappaleen Hotel Californian eräs säe ”you can check-out any time you like, but you can never leave”.

Samalla kun tuo kiusallinen korvamato soi päässä aina useammin alkoi Vänttinen aina paremmin ymmärtää niitä parakkikylän miehiä jotka olivat tehneet lopullisen ratkaisun aseella tai köydellä. Hän – niin kuin ne miehet – oli ollut perheenisä ja mies joka oli pitkällä työuralla rakentanut omalta osalta maataan. Ja mikä oli kiitos? Nyt hän oli enää pelkkä täi jonka utopistinen valtio antoi elää muttei panisi hänen kuolemaansakaan millään tavoin pahakseen. Samalla kun se mainosti olevansa demokraattisin ja humanistisin hallinto koko Suomen historiassa.

Kuinka tämä kaikki saattoi tapahtua? Miksi aikuiset miehet muutettiin viranomaispäätöksellä täiksi? Mitä pahaa he olivat tehneet? Hehän pitivät yhteiskuntaa pystyssä.

Oliko niin että täit itsessään olivat päättäneet että miehet muutettiin täiksi?

Mutta kuka antoi niille täille niin suuren vallan? Kuinka kansa saattoi silloin aikanaan olla niin sokea? Nyt Vänttinenkin vietti loppuikänsä tässä parakissa sen sokeuden seurauksena.

tiistai 14. tammikuuta 2020

NOUSEVAT UHRIUTUMISTÄHDET


Hotellin respaan tuli sähköpostissa linkki mielipideuutisesta (kiitos lähettäjälle) jossa Yle – mikäpäs muu – kertoo yliopistojen rasismista ja siitä, kuinka etnisesti edistykselliset opiskelijat ovat nousseet sitä vastaan. Mielipideuutisen otsikko menee komeasti näin:

"Luennoilla kuulee rasistista kieltä" – Joukko opiskelijoita kyllästyi yliopiston syrjivään kulttuuriin ja perusti opiskelijajärjestö Students Of Colourin.

Kyseisen järjestön edustaja kertoo että yliopiston läpivalkoisuus oli hypännyt nopeasti silmille ja sehän saattaa pitää paikkansa koska kyseessä ei ole esmes Nairobin yliopisto. Luonnollisesti tunnettu suvaitsevais-tiedostava tutkija Anna Rastas komppaa:

- Jos yliopisto näyttäytyy vahvasti normatiivisen valkoisuuden läpäisemänä, se voi olla sellainen toimijuuden tila, johon on vaikea tulla.

Huomatkaa Rastaan ansiokas yliopistokielenkäyttö. Jos mielipideuutisesta poimitaan hieman lisää niin bongataan ne tutut :

- Omalle valkoisuudelle ja siitä johtuville rakenne- ja näkökulmaeroille ei oikein osata olla kriittisiä. Puhun valkoisuudesta normina, en ihonvärinä.

- Puheessa tehdään oletuksia siitä, että suomalaiset ovat valkoisia. Tilanne muuttuu, kun myös yliopistojen henkilöstössä alkaa olla enemmän vähemmistöihin asettuvia ihmisiä.

- Tiedostamattomat ennakkoluulot konkretisoituvat usein mikroaggressioina, eli tekoina ja sanoina, joilla ihminen tahattomasti toiseutetaan muista.

sekä tietysti:

- Intersektionaalinen feminismi kaiken toiminnan lähtökohdaksi.

Tällaisen tavallisen käppäukon näkökulmasta (jolla tietysti ei nykyisessä Suomessa ole mitään merkitystä) tulee mieleen hieman muunneltu alikersantti Lahtisen lausuma ”sun etees lyödään sellainen rätinki että sun-on-pakko-olla-rasisti”.

Helsingin Yliopisto aikoo tietysti selvittää esitetyt rasismiväitteet ja ei kai sillä muuta mahdollisuutta ole sillä jos etnisesti edistyksellinen mieltää kokeneensa rasismia niin sitä on silloin ilman muuta löydettävä ja suoritettava vaadittavat katumusharjoitukset. Jaa miksi käytän termiä etnisesti edistyksellinen? No, mielipideuutisen mukaan kyseisen järjestön jäsenet eivät pidä siitä että heidän etnisyyttään nostetaan millään tavalla esille. Mutta kuitenkin he ovat perustaneet järjestön nimenomaan nimellä Students Of Colour ja mielipideuutisen mukaan he tuovat itse etnisyyttään erinomaisen paljon esille.

Täällä hotellin respassa ei voida välttyä ajatukselta että kas, muutama hieman erinäköinen opiskelijatyttönen hoksasi että Suomessahan pelkkä rasismin etsiminen, löytäminen, tarvittaessa keksiminen sekä ennen kaikkea mahdollisimman julkinen tuomitseminen on nykyisessä Suomessa varma tie varmaan uraan sillä silloin kun r-korttiin vedotaan, niin vastaan ei uskalla sanoa kuin vanhat käppäukot. Varmaankin lukija muistaa Umayya Abu-Hannan joka teki toiseudestaan ja suomalaisille haistattelusta itselleen ammatin. Ja onhan meillä Husukin. Ammattimaiselle toiseudelle on Suomessa edelleenkin kysyntää, se lyö leiville, se ei vaadi paljoa ja sen kustantavat veronmaksajat.

Ylen mielipideuutisessa oli rasisminlöytämisen seassa yksi lause joka sentään julkaistiin mutta ei sitten sen pahemmin kommentoitu:

Vastauksissa toistuivat samankaltaiset toiseuttavat kokemukset, vaikka joukossa oli myös heitä, jotka eivät raportoineet kokeneensa rasismia tai syrjintää korkeakoulussaan.

Miksi yhtään heistä ei haastateltu kyseiseen mielipideuutiseen?

Käsittääkseni suomalaisissa yliopistoissa vahditaan rasismia kuin pikkulapsen silmää. Jopa niin paljon että minkälainen r-syytös tahansa on otettava heti vakavasti ja keskustelukulttuuri on muokattava etnisesti edistyksellisten ja heidän yliopistollisten hangaroundien määrittelemäksi.

Mutta mitä tavallinen kansalainen tästä tuputtamisesta ajattelee? Ilman tuputtamista hän ajattelisi että Helsingin Yliopistossa on jonkun verran vähän toisen näköisiä opiskelijoita. No, lyckaa heille, onnea ja menestystä. Mutta kyseisen asian jatkuva tuputtaminen valtamedian taholta saa aikaan lähinnä väsyneen kyllästymisen tunteen. Ja kyllä, juuri tuo tuputtaminen sekä sen määritteleminen mitä saa puhua ja ajatella on omiaan lisäämään nimenomaan sitä rasismia.

Mutta hotellin respasta toivotetaan onnea näille nouseville tähdille. He tietävät, mistä narusta tässä maassa kannattaa vetää. Eihän se tyhmä ole joka vaatii. Ja jos he suunnittelevat poliittista uraa niin sekä vihreät, vasurit että demarit suorastaan tappelevat heistä. Heillä on edessään loistava tulevaisuus.