HARMAAT VARJOT

Radanvarsikaupunki, hieman tuonnempana…

Lämmin kesäinen keli oli hellinyt Radanvarsikaupunkia jo pari viikkoa. Eräässä rivitalokolmiossa tunnelma ei kuitenkaan ollut kesäisen leppeä vaan asunnon sisällä oli jatkuva ukkosta enteilevä ilmapiiri jossa oli myös häilähdys jostain Siperiaa kylmemmästä ja siitä hetkestä ennen ukkosen alkua kun linnutkin lakkaavat laulamasta. Ilma ei liikkunut eikä aika kulkenut. Kello raksutti paikallaan pysyvää tyhjyyttä. Asunnon olohuoneessa istuivat katseet vihaa täynnä eräs keski-ikäinen aviopari, Mauno ja Mirja Miettinen. Asunnossa asui normaalisti myös heidän 15-vuotias tyttärensä Minna mutta hän oli tällä hetkellä Radanvarsikaupungin mielisairaalassa.

Minna oli joutunut kolmen etnisesti edistyksellisen seksirikollisen joukkoraiskaamaksi. Joukkoraiskauksen seurauksena Minna ei ollut kyennyt palaamaan kouluun ja oli viime ajat vuorotellut kodin ja mielisairaalan välillä. Kyseinen mielisairaalan hoito oli ollut lähinnä tarkkailu- ja tutkimusjakso jonka jälkeen tyttö palautettiiin bumerangina kotiin. Koulunkäyntiin Minna ei ollut pystynyt mutta onneksi asiaa käsittelevä lastensuojelun työntekijä ei ollut alkanut uhkailla huostaanotolla vaikka ilmoitus koulun taholta olikin tullut.

Mauno ja Mirja olivat yrittäneet parhaansa mukaan olla tyttärensä tukena. Minna tajusi sen itsekin mutta tapahtumat olivat olleet liikaa nuorelle ihmiselle. Minna oli aina – murrosiässäkin – ollut varsin kiltti tyttö eikä ollut oma-aloitteisesti hakeutunut tuohon vaaralliseen seuraan. Mutta hänen raiskaajiaan oltiin käytetty Minnan koulussa tutustumassa paikallisiin nuoriin koska se oli niin kovin muodikasta ja ne olivat iskeneet silmänsä tuohon kauniiseen vaaleaan suomalaistyttöön alkaen seurata hänen kulkuaan.

Vanhempien vihaa lisäsi se, että oikeus oli antanut hiljattain tapauksesta tuomionsa. Jos sitä saattoi sellaiseksi sanoa. Oikeuden mukaan näyttöä varsinaisesta raiskauksesta ei ollut koska tytön ei nähty vastustaneen tarpeeksi painokkaasti. Niinpä nuo kyseiset tuontitavarat tuomittiin suhteellisen lyhyeen ehdolliseen vankeuteen alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lisäksi heidät velvoitettiin maksamaan Minnalle korvauksia postraumaattisesta stressireaktiosta. Korvauksia joita Miettiset sitten saisivat odotella Valtiokonttorilta.

Kyseisessä olohuoneessa istui myös kolmas mies. Miettisten vanha perhetuttava ja Maunon lapsuudenkaveri Asko Pöntiö. Mauno oli nimittäin ilmoittanut Askolle ottavansa haulikkonsa ja ampuvansa ne kolme jätkänpaskiaista. Vaikutti siltä että Mirjakaan ei vastustanut ajatusta. Mauno oli todennut Askolle että vaikka hän joutuisikin loppuiäkseen linnaan niin jäähän Minnalle kumminkin äiti. Mutta liika on jumalauta liikaa. Hän ei kestäisi nähdä niitä paskoja elossa. Ja vielä riekkumassa. Olivat kuulemma kehuskelleet miten helposti saatavaa suomalainen vääräuskoinen liha on.

Asko oli kuunnellut hiljaa ja keskeyttämättä. Nyt hän totesi:

- Olet tietysti oikeassa. Mutta ajattelisit kuitenkin Minnaa. Hänellä on edelleenkin oikeus isään. Varsinkin nyt, kun elämä tuntuu olevan kaikkein vaikeimmillaan. Yhdessä te voitte auttaa häntä eteenpäin. Nimenomaan yhdessä. Sillä jos sinä ammut ne jätkät niin saat ilman muuta elinkautisen. Rasistisin perustein tuomitun elinkautisen josta et taatusti pääse ulos jonkun viidentoista vuoden lusimisen jälkeen. Olet silloin Minnalle täysin hyödytön.

Mauno tuijotti synkkänä nyrkkeihinsä ja vastasi hampaitaan kiristellen.

- Meinaatko siis että ne jätkänpaskat saisivat kulkea tuolla kadulla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Asko oli hetken hiljaa ja vastasi:

- En. Siitä olemme samaa mieltä että niitten tyyppien täytyy saada sitä mitä tilasivatkin. Mutta ei niin että sillä pilataan sinun elämäsi ja vaikeutetaan entisestään perheesi elämää. On toinenkin keino.

- Mikä?

- Minulla on… tiettyjä yhteyksiä. Oletteko koskaan kuullut sellaisesta jutusta kuin Harmaat Varjot?

- Ei. Mikä se on?

- Minäpä kerron.

Asko alkoi kertoa. Sitä mukaa kun hän puhui alkoi niin Maunon kuin Mirjankin ilme muuttua lamaantuneesta vihasta joksikin paljon julmemmaksi. Kasvoille tuli myös pienehkö kireä hymy. Kuin kissalla joka katseli hiirtä. Samalla kun Asko puhui heille valkeni myös tietyt viime aikoina tapahtuneet henkirikokset joista valtamedia oli uutisoinut yllättävän vähän. Keskustelu päättyi nyökkäykseen ja kädenpuristuksiin. Asiasta oli sovittu. Poistuessaan Asko sanoi:

- Tämä voi sitten edetä yllättävänkin nopeasti. Te olette oletettavasti pääosin kotonanne.

- Ollaan. Meillä on molemmilla vielä sairaslomaa  jäljellä.

- Minä voin tulla jo lähipäivinä. Ja kun tulen, tulen ennalta varoittamatta. Ei puhelinta. Ei kirjeitä. Ei sähköpostia.

*

Kolme päivää myöhemmin

Miettisten ovikello soi. Mirja avasi oven ja pyysi Askoa astumaan sisään. Oven sulkeuduttua Asko totesi:

- En jää tähän pitkäksi aikaa. Mennäänkö käymään olohuoneessa?

Olohuoneessa Asko raotti verhoja. Miettisille oli tullut tapa pitää verhot aina kiinni. Eihän se ulkomaailmaa pois ajanut mutta ei sitä ainakaan tarvinnut katsella.

- Tuo punainen Volkkarin paku tuolla tiellä parkissa. Menkää siihen. Minä en tule mukaan. Siellä on kaveri joka vie teidät tapaamaan mahdollisen operaation suorittajia. Teette lopullisen sopimuksen heidän kanssaan. Ja juu, tuo Volkkarin kuski ei esittele teille itseään. Se ei ole epäkohteliaisuutta vaan, no, vastarinta-ajattelua. Sitä mitä ei tiedä, ei voi vahingossakaan paljastaa.

- Minne tuo kaveri sitten ajaa meidät?

- Sitä minä en tiedä. Kas kun minun ei tarvitse tietää. Mutta ymmärtäisin, että pärjäätte pelkillä ulkovaatteilla. Matka ei kestä päiviä.

Asko poistui etuovesta. Mauno ja Mirja pukeutuivat nopeasti ja menivät sen kummemmin miettimättä heitä odottavaan autoon. Kuljettaja oli hiljaa, mutta heitä kätellessään hänen ilmeestään näki myötätunnon. Matka ei tosiaankaan ollut kovin pitkä. Matka suuntautui etelään, entisen Heukensaaskin kunnan puolelle jossa melkein entisen kunnanrajan jälkeen kuljettaja kääntyi pienelle metsätielle. Noin puolen kilometrin ajon jälkeen auto saapui pienen lammen rannalla sijaitsevalle kesämökille. Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi:

- Menkää mökkiin niin tapaatte siellä mahdollisen operaation suorittajat. Minä en tule sisälle. Jään odottamaan. Odotan niin pitkään kuin tarvitaan.

Mökki oli varsin vanhanmallinen eikä siinä ollut ovikelloa. Pariskunta nousi rappuset ja Mauno koputti oveen. Oven aukaisi sydämellisesti hymyilevä, ehkä 75-vuotias nainen:

- Käykää ihmeessä peremmälle.

Miettiset istahtivat valmiiksi tehtyyn kahvipöytään ja tapasivat operaattorit. Sana operaattori oli ehkä hieman turhan komeankalskahtava sillä kyseessä olivat juuri 75-vuotias oven aukaissut Anna Engström sekä 72-vuotias Pertti Vehonen. Varsin nopeasti kävi selville että noilla molemmilla jo leskeksi jääneillä vanhuksilla oli kaksi yhteistä piirrettä. Ensimmäinen oli se, että he olivat täysin totaalisesti kyllästyneet nykyiseen monikultturistis-feministiseen Suomeen joka heidän mielestään oli nykyisin lähinnä diagnosoimaton sairaus. Toinen yhteinen piirre oli se, että molemmat olivat kuolemansairaita. Diagnosoituun sairauteen.

Annalla oli rintasyöpä ja Pertillä eturauhassyöpä. Molempien syöpä oli pahasti levinnyt. Koska he olivat ylittäneet julkishallinnollisen seitsemänkymmenen vuoden terminaali-iän eivätkä he kuuluneet nomeklaturalle ja etnisesti edistyksellisille oikeutettuun erityishoitoluokkaan ei heidän pitkälle levinneitä syöpiä hoidettaisi liian kalliina ennen kuin kipuhoitona aivan loppuvaiheessa. Yksityissairaalassa parempikin hoito onnistuisi mutta kummankin ainoa omaisuus oli pieni omakotitalo joka sijaitsi syrjäseudulla. Sille ei saisi ostajaa ja jos jostain saisi niin kaupan hinta ei kattaisi kallista hoitoa kuitenkaan. Molemmat olivat olleet myös ennen eläkettään pitkäaikaistyöttömiä joten hoidon vaatimaa ylimääräistä ei sukanvarressa ollut muutenkaan ja elämä oli ollut jo pitkään kituuttamista. Mutta kummankaan järjessä ei puolestaan ollut vielä mitään vikaa. Katse oli kirkas ja käsi vielä vakaa. Ja sitähän tarvittaisiin. Pertti puhui vuorostaan:

- Niin. Mennäänpä suoraan asiaan. Me olemme valmiita ampumaan ne kolme paskiaista jotka raiskasivat tyttärenne. Heti sen jälkeen antaudumme poliisille ja otamme murhat tunnollemme. Tilanne on win-win meille kaikille. Te saatte kostonne. Ja me saamme vankilassa parempaa hoitoa kuin täällä siviilissä. Me emme enää kylläkään parane, mutta ainakin siellä on kivunlievitys parempaa kuin nykyinen lähinnä Buranaan keskittyvä lääkitys. Ja sen lisäksi me saamme varman elatuksen. Vankilassa on katto pään päällä ja varmat ateriat. Nykyisin kun me roikumme nälkärajoilla. Olemme kyllästyneet siihen. Ja ajattelemme että ehkä voimme tehdä maallemme, tai sille jota se joskus oli, viimeisen palveluksen. Samalla teemme sen teille. Parempi että me teemme sen. Teillä on vielä elämää elettävänänne. Ja erityisesti tyttärellänne. Eläkää tekin hänen vuokseen. Meistä ei ole enää niin väliä.

Anna sanoi puolestaan:

- Mutta päätös on teidän. Ja teidän pitäisi tehdä se nyt. Päätöksenne tueksi muistutan että me emme ole koskaan tavanneet eikä teitä tulla yhdistämään tapahtuneeseen. Me saamme tarvittavan tuen operaatioon muualta. Te ette näe meitä tämän jälkeen enää koskaan.

Miettiset eivät tarvinneet pitkää miettimisaikaa. Kosto oli käsissä eikä sitä laskettaisi karkuun. Vaikka se olikin ulkoistettu. He suostuivat. Anna antoi heille vielä paperilapun:

- Tuossa on eräs kertakäyttöinen sähköpostiosoite. Operaatio tapahtuu muutaman päivän sisällä. Teillä on mahdollisuus perua se lähettämällä peruutuskäsky tuohon osoitteeseen.

Mirja totesi kireällä äänellä:

- Heitä se paperi tuleen. Emme me muuta mieltämme.

- En minä sitä uskokaan. Mutta tämä kuuluu sopimukseen. Tässä kun on kyse lopullisesta ratkaisusta jota ei saa enää tekemättömäksi.

Tapaaminen päättyi kädenpuristuksiin. Autossa kuljettaja sanoi pariskunnalle:

- Sain tiedon, että suostuitte operaatioon. Tässä vaiheessa voin sanoa teille että tiedän miltä teistä tuntuu. Olen nimittäin ollut samassa tilanteessa kuin te. Ja sen vuoksi minäkin tuen osaltani Harmaita Varjoja. Operaatiossa avustavat miehet ja naiset ovat kaikki tavalla tai toisella samassa asemassa kuin te. Mutta muualta päin Suomea. Niin että mikään ei viittaa teihin. Muu kuin tietysti operaation kohde. Siihenkin teille hankitaan pitävä alibi. Ja – mikäli haluatte –  kun operaatio on suoritettu niin teillekin tarjotaan mahdollisuutta avustaa. Tämä kerta ei jää viimeiseksi. Syytä tuskin teille tarvitsee selittää. Tämä maa on sairas ja mieltää sairautensa hoidon rikolliseksi.

Tyttären – jonka toiset rikkoivat ehkä korjaamattomaksi – vanhemmat totesivat olevansa halukkaita avustamaan. He vain kysyivät:

- Kuka tätä pyörittää… näitä Harmaita Varjoja?

- En tiedä. Ei minun kuulukaan tietää. Eikä teidänkään. Pääasia on, että se toimii. Sen tiedämme että päätökset asioista tekee niin sanottu ”Komitea”. Ketä siinä Komiteassa on ja kuinka paljon on arvoitus. Mutta sen johtopäätöksen olen tehnyt, että Komitealla on runsaasti varoja käytössään. Kaikki operaatioissa tapahtuva rahoitetaan sen toimesta.

Pakettiauto katosi mökkitielle. Kun Anna ja Pertti olivat ilmoittaneet Miettisten suostumuksesta pisti Komitea käyntiin ostoprosessit jossa eräs pöytälaatikkofirma osti heidän asuntonsa, kierrätti kauppaa useitten samanlaisten firmojen kautta ympäriinsä kunnes kauppahinta siirrettiin Annan ja Pertin perillisille niin, ettei verottaja pääsisi ronkkimaan sitä. Samalla Komitean hankkimat miehet kävisivät tyhjentämässä heidän asunnostaan kaiken arvokkaan ja luovuttivat sen perillisille. Valtio tulisi pian vaatimaan Annalta ja Pertiltä yhtä ja toista mutta huomaisi että nollasta ei voi vähentää.

*

Muutama päivä myöhemmin, Radanvarsikaupungin keskustassa

Anna Engström ja Pertti Vehonen istuivat erään huomiota herättämättömän ja väärillä rekisterikilvillä varustetun pakettiauton takapenkillä, loksauttivat lippaat kiinni venäläisvalmisteisiin Makarov-pistooleihinsa, vetivät liikkuvat taakse ja pistivät vielä pari varalipasta taskuihinsa. Sen jälkeen he antoivat kuljettajalle kännykkänsä joista olivat jo poistaneet akut. Kuljettaja oli muuan oululainen mies joka osallistui ainoastaan operaation tähän vaiheeseen ja sen tapahduttua hän kaasuttaisi pois paikalta ja palaisi Ouluun hävittäen sekä heidän että oman kännykkänsä matkan varrella.

Kohteita oltiin tarkkailtu muutaman vapaaehtoisen toimesta ja heidän liikkeensä tiedettiin. Anna ja Pertti olivat opetelleet kohteiden ulkonäön täydellisesti. Tällä kyseisellä kadulla ei ollut valvontakameroita joten auton kuljettajaa ei voitaisi yhdistää siihen, mitä hetken kuluttua tapahtuisi. Kuljettajan kännykkä soi. Hän kuunteli hiljaa, kuittasi ja katkaisi puhelun.

- Kohteet tulossa seuraavalle kadulle noin kolmen minuutin kuluttua. Kohteitten ulkonäössä ei ole tapahtunut muutoksia. Mukana kolme muuta. Niillä ei tuomioita, mutta samaa porukkaa. Jos eivät älyä paeta niin tulkoon sitten collateral damage.

Anna ja Pertti nyökkäsivät mitään sanomatta. He nousivat pakettiautosta, ottivat kummallekin rollaattorin joita ei sinänsä tarvittu mutta ne antoivat kuvan vaarattomuudesta ja läksivät kulkemaan kohti edessä odottavaa kadunkulmaa.

*

Kadunkulman vieressä olevan rakennuksen toiselta nurkalta saapui kadulle kuusi etnisesti edistyksellistä miestä joista kolme oli osallistunut Minna Miettisen joukkoraiskaukseen. Kadulla kulkevat kolme suomalaista siirtyivät välittömästi tien toiselle puolelle. Näitten etnojoukkioitten röyhkeys ja rähinäherkkyys tunnettiin. Jonkunlainen apatia oli vallannut suurimman osan ihmisistä. Puolustautuakaan ei uskaltanut sillä nuo öykkärit olivat valtiohallinnon lemmikkejä. Puristettiin vain nyrkkiä taskussa. Sen enempään ei kuuliainen hallintoalamainen pystynyt.

Tilanteen tiesivät myös hyvin nuo kuusi miestä jotka kävelivät kohti kadulla sijaitsevaa pizzeriaa jota piti eräs heidän maanmiehensä. Tunnelma oli riehakas ja ylpeä. He tunsivat itsensä miehiksi joille tuo kantaväestön lammaslauma ei mahtanut mitään. Ylivoiman ja vahingoittumattomuuden tuntua lisäsi tuo suomalainen oikeus joka oli päästänyt miehistä kolme käytännössä ilman seuraamuksia vaikka he olivat porukalla raiskanneet suomalaisen tytön. Olihan tyttö toki otettu väkisin mutta eivät miehet itse ajatelleet syyllistyneensä mihinkään. Se narttuhan oli vääräuskoinen ja kulki niin paljastavissa vaatteissa että sehän todisti kyseisen nartun suorastaan vaatineen että sitä naidaan. Sai mitä halusikin. Ehkä lempeä suomalainen oikeuskin oli toiminut sharian mukaan vaikkei sitä ääneen sanonut. Nuo miehet tunsivat olevansa oikeassa ja olevansa voittajia. Susia alistuvan lammaslauman keskellä.

Pizzeriassa heidän annoksensa ei maksaisi mitään sillä ruokailun lisäksi kyse oli bisneksestä. Heidän maanmiehelleen pizzeria oli vain kulissi jonka turvin hän pyöritti varsin tuottoisaa huumekauppaa ja nuo kuusi miestä toimivat hänen muuleinaan hyötyen kaupasta itsekin. Pizzeria sijaitsi kadun toisessa päässä rakennuksen alimmassa kulmahuoneistossa. Kolme suomalaista oli kaikonnut kadulta mutta kulman takaa ilmestyi kaksi vanhaa suomalaista rollaattoreita työntäen. Mies ja nainen. He kulkivat pizzerian oven eteen, pysähtyivät ja jäivät seisomaan. Mitä helvettiä? Kuinka röyhkeää. Pitääkö nuo tosiaan töniä pois tieltä? No, se kyllä onnistuu…

Yhtä-äkkiä miehet tajusivat että nuo vanhukset olivat vetäneet esille pistoolit eikä matkaa heihin ollut kymmentäkään metriä. Miehet eivät ehtineet edes huutaa kun vanhukset avasivat tulen. Ennen operaatiota suoritettu ampumaharjoittelu oli tehnyt tehtävänsä ja raiskaukseen syyllistyneet miehet olivat kuolleita jo ennen kuin ehtivät kaatua maahan. Kolme muuta jäi jähmettyneenä paikalleen. Lippaansa tyhjäksi ampunut mies laittoi pistooliinsa uuden lippaan. Nainen osoitti samaan aikaan henkiinjääneitä omalla aseellaan. Hän kysyi rauhallisella äänellä:

- Do you want some? Then come and get some. We have plenty for you.

Miehet heräsivät lamaannuksestaan ja pakenivat täyttä vauhtia juosten. Pizzeriasta oltiin nähty tapahtumat mutta siellä pysyttiin visusti piilossa. Ei mennyt kahtakaan minuuttia kun ensimmäinen poliisipartio saapui paikalle. Anna ja Pertti irroittivat lippaat pistoolistaan, poistivat patruunan piipusta ja laittoivat aseet maahan. Sitten he nostivat kätensä ylös. Poliisit tulivat lähemmäs nykyiseen perusvarustukseen kuuluvat konepistoolit tanassa. Anna totesi heille:

- Ette tarvitse aseita. Meidän aseemme ovat tuossa maassa. Muita aseita meillä ei ole. Me surmasimme hetki sitten ampumalla nuo maassa makaavat kolme miestä. Teimme sen tarkoituksella ja vakaasti harkiten. Olemme valmiit antautumaan emmekä tee vastarintaa. No niin, pankaa toimeksi.

*

Muutama päivä myöhemmin, Miettisillä

Ja mitä ne väittävät ettei kosto muka korjaa asioita? Kun Miettiset olivat kuulleet Minnan raiskaajien ampumisesta oli Minnankin kunto kohentunut silminnähden. Paljon olisi vielä matkaa kuljettavana ennen kuin hän olisi ehjä ihminen mutta niiden kolmen paskiaisen ansaittu kuolema tuntui olevan – kirjaimellisesti – jonkinlainen lähtölaukaus. Miettisten asunto oli valoisampi kuin vielä hetki sitten sillä verhot oltiin vedetty jälleen syrjään.

Ovikello soi.

Ovella oli Pöntiön Asko joka oli saattanut tapahtumat alkuun. Mirja pyysi Askon tulemaan sisään ja istumaan kahvipöytään. Täysi pannullinen oli keitetty hetki sitten. Minna oli omassa huoneessaan joten Asko kävi suoraan asiaan:

- Kun oikeus ei muuten toimi niin jossain vaiheessa se väistämättä alkaa toimia korpilain muodossa ja lupaa kysymättä. Mutta Minna ei valitettavasti ole ainoa. Noita uhreja on niin monta muutakin. Ja sitä myötä on paljon sovitettavaa. Teille varmaankin esitettiin mahdollisuus toimia avustajana muissa, muualla kuin täällä tapahtuvissa operaatioissa.

- Niin esitettiin. Ja me sanoimme kyllä.

- Noin viikon päästä tapahtuu uusi operaatio. Tällä kertaa Lahdessa. Onko jommallakummalla mahdollisuus osallistua? Toinen teistä riittää. Minnaa ei tietenkään jätetä yksin.

Mauno vastasi:

- Minun on helpompi irrottautua.

Mirja nyökkäsi tähän ja Asko jatkoi:

- Olisitko valmis lähtemään ylihuomenna? Vähän tutustumaan paikkoihin etukäteen.

- Onnistuu.

Asko ojensi Maunolle muistitikun:

- Tausta-aineistoa.

- Minä opettelen.

Asko joi kahvin loppuun, kätteli pariskuntaa, kävi toivottamassa Minnalle hyvät voinnit ja poistui.

*

Muutama päivä myöhemmin, Radanvarsikaupungin käräjäoikeus

Käräjäoikeuden tuomari Marvetta Kirsketko istui huolestuneena työhuoneessaan. Hän toimi päätuomarina siinä jutussa jossa kaksi suomalaista eläkeläistä oli kylmäverisesti murhannut kolme uussuomalaista. Marvetta oli valittu jutun päätuomariksi juuri siksi että hänet nähtiin ns. toiminnallisista syistä siihen sopivimmaksi. Olihan hän aktiivijäsen sekä Järjestelmäpuolueen viherfeministisessä osastossa sekä hyvin monessa edistyksellisessä kansalaisjärjestössä. Hänen tiedettiin sekä syvästi että julkisesti vihaavan sekä rasismia, maskuliinisuutta että kansallismielisyyttä.

Hän mielsi itsensä uuden ajan vaatimuksien mukaan päivitetyksi ajan hengen mukaiseksi tuomariksi. Hänen mielestään vanha amerikkalainen termi ”blind justice” oli vanhentunut, aikansa elänyt ja naurettava. Ei oikeuden tulisi olla sokea. Päinvastoin, sen tuli katse valppaana suojella yhteiskunnan tärkeimpiä osa-aloja, instituutioita ja ideologiaa. Ja Suomi, muitten liittovaltion maakuntien tavoin oli feministinen, monikultturistinen ja federalistinen. Sellainen sen tulisi aina olla. Näitten kivijalkojen murentamisyritykset olivat tuomiota langetettaessa aina raskauttavia perusteita. Sillä niissä syyllistyttiin majesteettirikokseen jota ei tosin ollut lain kirjaimessa mutta hengessä kuitenkin.

Sinänsä oikeudenkäynti olisi helppo. Tapaus oli niin varma kuin vain varma voisi olla. Nuo epäillyt Anna Engström ja Pertti Vehonen olivat tunnustaneet tekonsa. Tapauksesta oli vielä hyvälaatuinen valvontakameran tiedosto. Kuulusteluissa nuo epäillyt olivat olleet sinänsä hyvin vähäsanaisia. Molemmat olivat vain todenneet, kun heiltä kysyttiin murhan motiivia:

- Piruakos se teille kuuluu? Teidän tehtävä on löytää murhaaja, te olette löytäneet murhaajan ja nyt teidän tarvitsee vain luovuttaa juttu syyttäjälle joka hoitaa meille elinkautisen.

Juttu oli selvä kuin pläkki, tosin protokolla määräsi nuo epäillyt mielentilatutkimukseen. Siihenkin he olivat suhtautuneet hyvin tyynesti:

- On aivan sama tuomitaanko meidät loppuiäksemme vankilaan vaiko vankimielisairaalaan. Meillä on siellä kuitenkin varma katto pään päällä, varma ruoka ja parempi hoito sairauteemme kuin jossain vanhuskeskityslaitoksessa. Emmekä me teidän ristinänne enää kauaa ole muutenkaan niin kuin hyvin tiedätte.

Niin. Rikos itsessään oli selvitetty. Tuomio olisi ilman muuta elinkautinen. Täydessä ymmärryksessä tehty kolmoismurha. Ei noitten murhaajien päässä sinänsä ollut mitään vikaa, huomasihan sen selvästi. Mutta jutun tausta oli kaikkea muuta kuin selvitetty. Tämä oli kolmas samanlainen tapaus Suomessa melko nopealla aikavälillä. Suomalaisten tyttöjen raiskaukset kostettiin omavaltaisesti mutta ei vanhempien toimesta vaan pantiin torpedot asialle. Vieläpä sellaiset torpedot joita ei haitannut ollenkaan vaikka he jäivät kiinni. Olihan selvää, että taustalla oli suurempi, hyvin järjestäytynyt organisaatio. Mutta poliisilla ei ollut siitä epäilyksen lisäksi sen tarkempaa hajua. Hetken mielijohteesta Kirsketko päätti soittaa asiasta radanvarsikaupunkilaiselle kansanedustajalle Juhannes Vartoselle. Muutaman piippauksen jälkeen Vartonen vastasi:

- Vartonen… no moi, mitenkäs siellä… juu, toki tiedän, järkyttävä tapaus… järkyttävä ja vastenmielinen… sivistysvaltio ei voi hyväksyä tällaista… sivistyksen mitta on se, miten yhteiskunta kohtelee avun tarvitsijoita etnisyydestä ja uskonnosta riippumatta… se on velvollisuus jota ei voi, eikä saa väistää… kolmas samanlainen… juu, sama kaava… selvästi organisoitu… jaa media, niin… no, se joutuu tasapainoilemaan… toisaalta nuo ovat myyviä juttuja mutta pienikin viittaus johonkin organisoituun kansalaisvastarintaan voi toisaalta ruokkia sitä vastarintaa lisää… niin joo, vaihtoehtomediassahan asia on jo räjähtänyt käsiin mutta meillä ei valitettavasti ole keinoja hiljentää sitä… ellei sitten lopeteta koko verkkoa Suomessa… aion, aion ehdottomasti korostaa asiaa… totta kai taustalla vaikuttavat syylliset on saatava vastuuseen ja rangaistava ankarimman jälkeen… tällaista ei voi kertakaikkiaan sietää… joo, kiitos ja sitä samaa sullekin, soitellaan, moi…

*

Muutama päivä myöhemmin Lahdessa

Mauno Miettinen istui hyvin tavallisen näköisen ja väärillä rekisterikilvillä varustetun KIA-farmariauton kuskina. Hänen kanssaan autossa oli kaksi vanhaa syöpää sairastavaa miestä joilla kummallakaan ei olisi elinaikaa kuin maksimissaan vuosi. Heillä oli käsissään puolalaiset Vis wz. 35-pistoolit jotka tunnettiin yleensä väärällä nimellä Radom. He loksauttivat lippaat paikalleen, vetivät liikkuvat taakse ja pistivät vielä pari varalipasta taskuihinsa. Sitten he antoivat Maunolle kännykkänsä joista olivat jo poistaneet akut.

Maunon kännykkä soi. Hän kuunteli hiljaa, kuittasi ja katkaisi puhelun.

- Kohteet tulossa seuraavalle kadulle noin kolmen minuutin kuluttua. Kohteitten ulkonäössä ei ole tapahtunut muutoksia. Kohteitten lisäksi ei ryhmässä ole muita.

Miehet nyökkäsivät mitään sanomatta. He nousivat autosta, ottivat kummallekin kävelykepin vaikkeivat niitä tarvinneet ja kääntyivät kadunkulmasta pois Maunon näköpiiristä. Hetken kuluttua alkoi kuulua kiivasta tulitusta. Mauno nosti kytkintä ja poistui takaisin kohti Radanvarsikaupunkia. Matkan varrella hän hävittäisi miesten kännykät ja omansa.

*

Pari päivää myöhemmin Helsingissä

Kulosaaressa sijaitseva kerrostalokaksio oli kansanedustajalle sinänsä varsin vaatimaton mutta tälle tietokonettaan katselevalle miehelle se riitti oikein hyvin sillä hänellä ei ollut perhettä. Kyseinen mies otti salatun verkon kautta vastaan viestin Komitealta joka johti, organisoi ja rahoitti Harmaitten Varjojen toimintaa. Komiteaan kuului kaikkiaan kaksitoista miestä. Yksi korkea-arvoinen poliisivirkamies suojelupoliisissa, kaksi everstin arvoista sotilasta puolustusvoimissa, yksi korkea viranomainen sosiaali- ja terveysministeriössä, seitsemän liike-elämän edustajaa, lähinnä keskisuurten, varsin hyvin menestyvien firmojen omistajia sekä yksi järjestelmäpuolueen kansanedustaja.

Tämä kansanedustaja oli se sama Juhannes Vartonen joka oli aikaisemmin päivitellyt tuomari Marvetta Kirsketkolle järkyttyneenä Radanvarsikaupungin tapahtumia. Valehtelu oli Vartoselle helppoa sillä hän oli ollut kansallismielisten myyrä poliittisessa järjestelmässä koko poliittisen uransa ajan. Se ura oli aikanaan meinannut jäädä kokonaan alkamatta sillä Vartonen oli suunnitellut pyrkivänsä politiikkaan nimenomaan perussuomalaisten riveistä mutta puolue – niin kuin muutkin kansallismieliset puolueet – oltiin kielletty koko liittovaltiossa nationalistisina ja siten rikollisina.

Vartosen silloinen kaveriporukka – josta muotoutui aikanaan Komitean ydin – suostutteli Vartosen kuitenkin lähtemään politiikkaan järjestelmäpuolueen demariosaston riveissä. Vartonen oli komea, erittäin hyvä puhuja ja ennen kaikkea hän läpipäästyään pystyisi dokumentoimaan valtakoneiston maanpetoksellisen toiminnan aivan eri tavoin kuin mitä koneiston ulkopuolella voisi tehdä. Se oli ollut hänen päätehtävänsä koko hänen jo kolme kautta jatkuneen kansanedustajan uransa aikana. Uudelleenvalinnat olivat olleet itsestään selvyyksiä sillä vaikka Vartonen säännöllisin väliajoin ja olosuhteitten pakosta julisti ääneen feministis-monikultturistis-federalistista epistolaa niin hän oli silti erittäin pätevä ja innokas ajamaan juuri Radanvarsikaupungin alueen paikallisia asioita ja etuja.

Vartosen Komitealle välittämä aineisto täyttäisi paperille painettuna jo muutaman hyllymetrin mutta sitä ei pystyisi käyttämään ennen kuin varsinaiseen kansannousuun olisi mahdollisuus. Eikä siitä vielä ollut tietoakaan. Maailman yksi itäsaksalaisimmista kansoista totteli edelleen nöyrästi. Ei ollut vielä tarpeeksi ihmisiä joilla ei ollut enää mitään menetettävää. Vaikka kansalaisten vihan vallitsevaa tilannetta kohtaan saattoi aistia.

Se oli nimenomaan Vartonen joka keksi että maasta kyllä löytyy juuri sellaisia ihmisiä joilla ei ollut enää mitään menetettävää. Noita kuolemansairaita – nimenomaan kantasuomalaisia – ihmisiä hyvin raadolliseksi muuttunut terveydenhoitojärjestelmä ei noteerannut kuin korkeintaan loppusuoran kivunlievityksen muodossa ja nimenomaan pitkäaikaistyöttömyydestä eläkkeelle siirtyneet ihmiset elivät suoranaisessa kurjuudessa. Vankila tarkoittaisi asianmukaista hoitoa ja muutenkin varmaa elatusta. Tarjolla oli ollut myös terveitä pitkäaikaistyöttömyydestä laihalle eläkkeelle siirtyneitä miehiä ja naisia joitten elämä oli pelkkää kituuttamista. Köyhyys ja suoranainen nälkä olivat muuttuneet Suomessa hyvin monen ihmisen arkipäiväksi samalla kun elintasosiirtolaisille siirretyt jatkuvasti kasvavat rahasummat olivat keskustelun ja varsinkin arvostelun ulkopuolella.

Tiedusteluvaiheen jälkeen vapaaehtoisia oli löytynyt jonoksi saakka. Varsinkin kun vapaaehtoiset saivat kuulla että ketkä olivat kohteena. Tosin hyvin moni totesi olevansa valmiita ampumaan myös valtakoneiston edustajia mutta siihen todettiin että sen aika ei ole. Vielä. Hankkeen – runsaskätinen – rahoitus tuli Komitean yrittäjäjäseniltä jotka noituivat sitä ettei PK-sektori ollut aikanaan älynnyt rahoittaa kansallismielisten poliittista toimintaa. Suuret pörssiyhtiöthän olivat sinänsä itsessään osa järjestelmää, sen aktiivisia tukijoita ja sitä myötä osa ongelmaa. Toiminta olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin. Nyt kaikenlaisen poliittisen ratkaisun mahdollisuus oli mennyt ja ainoa vaihtoehto oli alkaa muu toiminta.

Toiminnan ensimmäinen kohde oli tietenkin tuontirikollisiin kohdistuva sekä kosto että varoitus. Nuo kyseiset rikolliset olivat tottuneet siihen tilanteeseen että ne saivat tehdä lähes mitä tahansa. Valtiovallan siunauksella. Koko liittovaltio oli omaksunut sen linjan minkä Iso-Britannia omaksui jo 2000-luvulla eli islamilaisten väkivaltaisten mellakoitten pelossa siihen kohdistuivat eri säännöt kuin muihin kansanryhmiin. Poliisilla ei ollut valtuuksia toimia noissa mellakoissa niin kuin niissä olisi pitänyt toimia. Vaikka kyky olisi toki ollut. Seksuaalirikoksista annetut toistuvat ehdolliset – siis tekijän näkökulmasta vapauttavat – tuomiot olivat yksi räikeimmistä esimerkeistä täällä Suomessakin.

Nyt Harmaitten Varjojen myötä myös tuontirikolliset alkoivat ymmärtää että tuomioita saatettiin sittenkin jakaa. Epävirallisina ja aina lopullisina. Lahden isku oli ollut neljäs ja kaksi muuta oli suunnitteilla. Valtamedia puolestaan oli kiusallisessa valinkauhassa. Se toki halusi tehdä valtavia lööppejä suomalaisesta rasistisesta äärioikeistolaisesta rikollisuudesta. Mutta sillä oli kaksi ongelmaa.

1. Nuo rikolliset olivat kuolemansairaita vanhuksia.

2. Asian laajempi uutisointi kertoisi organisoituneesta vastarinnasta ja valtamedia halusi – ja sen täytyi – pitää yllä kuvaa kansasta joka seisoi sataprosenttisesti feministis-monikultturistis-federalistisen yhteiskunnan takana.

Siksi se hukutti nuo sinänsä suuret uutiset muuhun uutistulvaan. Asian teki helpommaksi se, että maassa tuontitavaran edustajat lahtasivat toisiaan muutenkin siinä määrin ettei murhauutinen ollut enää aikoihin ollut lööppitavaraa.

Mutta vaihtoehtomediassa tieto levisi. Räjähdysmäisesti. Harmaat Varjot ja niitten toiminta oli tullut laajaan tietoon ja ennen kaikkea sen toiminta hyväksyttiin täysin. Oli myös pantu merkille että tuontitavaran seksuaalirikokset olivat huomattavasti vähentyneet. Harmaat Varjot saattaisivat poikia tulevaisuudessa alun jollekin suuremmalle mutta sen tähänastinen tehtävä oli onnistunut sataprosenttisesti. Kosto ja varoitus.

Kosto ja varoitus.

Ja ehkä myöhemmin se seuraava askel. Kun tarpeeksi moni ihminen uskaltaisi ottaa sen. Ilman sitä ei enää selvittäisi. Vartonen muisti puhuneensa tuomari Kirsketkolle sivistysvaltiosta. Komiteassa ajateltiin että todellinen sivistysvaltio ei jätä vanhuksiaan kitumaan ja nälkiintymään. Kuin heikot lampaat susille. Niin kuin nykyinen maakunta-Suomi oli jo kauan aikaa tehnyt.  Samalla kun se ruokki avokätisesti jatkuvasti kasvavaa elintasosiirtolaisten laumaa joka kiitti elatuksestaan väkivallalla. Siksi oli jotenkin soveliasta että juuri nuo kyseiset hylätyt vanhukset ampuisivat ne ensimmäiset laukaukset.

JOTAIN IHAN MUUTA LXIII

Eli kekkoslovakialaista korkeakirjallisuutta

Koska parodiahorisontista parodiaa tekevä ns. vallitseva todellisuus mäiskii ihmistä päin turpaa päivittäin niin paetaanpa jälleen hetkeksi lumottuun muistojemme Kekkoslovakiaan ja käsitellään tällä kertaa kekkoslovakialaista korkeakirjallisuutta. Niin sanotut kulturaattorit (joita muuten käsittelin jo vuonna 2008 tässä kirjoituksessa) tietysti väittävät että sen ajan korkeakirjallisuutta edustivat mm. Jörn Donner, Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Claes Andersson, Arto Melleri ja sen semmoiset. Tavallinen kekkoslovakialainen kansanmies toteaa moiseen että todellisen korkeakirjallisuuden löytääkseen täytyy mennä korkeuksista matalammalle. Tasolle, jossa tykätään lukea eikä kertoa toisille miten hienoa kirjallisuutta tuli taas kertaalleen luettua.  

Käydään siis läpi otteita UKK-Suomen huippuluokan viihdyttävästä korkeakirjallisesta tuotannosta joka ostettiin luettavaksi eikä esiteltäväksi kirjahyllyssä niin että vieraat näkisivät vierailevansa kulttuurikodissa. Esitellään ensimmäisenä antipsykologisen rikosromaanin mestari eli Jerry Cotton:

Näissä mukavan pehmeäkantisissa romaaneissa seikkailivat New Yorkissa FBI:n palveluksessa alun perin Connecticutista kotoisin oleva ja nuorempana sepänsällinä toiminut punaisella Jaguarilla ajava Jerry sekä hänen työparinsa Phil Decker jotka nähtiin usein Max Salosen baarissa. Teoksissa asioita harvemmin selvitettiin puhumalla. Kyseinen kirjallisuusteos poiki myös suomalaista menestysmusiikkia sillä yhtye Kontra julkaisi vuonna 1978 varsin hyvin menestyneen kappaleen joka pohjautui kyseiseen kirjallisuusteokseen:

Tuolla Kontran Moog Konttisella on muuten aivan erinomainen rock´n´roll-ääni. Sitten hieman samankaltainen mutta vähemmälle menestykselle jäänyt kirjallisuussarja oli John Cameron. Eli miljonääriplayboy joka panohommiensa lomassa ratkaisi rikoksia:

Myös puhtaasti kotimaisin voimin tehtyä korkeakirjallisuutta löytyi varsinkin Kekkoslovakian alkuaikoina. Ensimmäisenä Pekka Lipponen joka John Cameronin tavoin oli kova jätkä puikottaan:

Sekä tietenkin Kalle-Kustaa Korkki:

Luonnollisesti tulee mainita kotimaisesta korkeakirjallisuudesta jo sodan aikana alkaneet Ryhmy ja Romppainen-kirjat jotka eivät sodan jälkeen olleet oikein valvontakomission mieleen. Tuon kaksikon salaisina aseinahan toimivat sekä kevyt kenttäkissa Mörökölli että sipuliviina.

Pikku-Ykän aikaiseen kekkoslovakialaisen korkeakirjallisuuden terävimpään kärkeen kuului tietysti myös Tex Willer, jossa seikkailivat Texas Rangersit Tex, Kit Carson, Texin poika Kit Willer sekä navajointiaani Tiger Jack. Kyseisessä korkeakirjallisuuden edustajassa luoteja lensi kuin pyssyn suusta, lätty lätisi säännöllisesti ja nuotiolla keitetty kahvi oli vahvempaa kuin missään muualla:

Tähän väliin tietysti kulturaattori saattaisi sanoa että eihän tuo ole ei niin korkea- kuin matalakirjallisuuttakaan vaikka niin kuvitteletkin. Tuohan on sarjakuvalehti. Johon kekkoslovakialainen mies (ilman henkilöoletuksia) saattaisi vastata että sinun mielipiteelläsi ei ole mitään merkitystä vaikka niin kuvitteletkin. Hyppää joutava jortaniin. Ja lue sieltä noustuasi Tex Willeriä. Jos on oikein hyvä fiilis niin jää sinne jortaniin pysyvästi.

Kekkoslovakian korkeakirjallisuudessa esiintyi tietysti myös puhtaasti kirjoitettua lännentarinaa joista mainittakoon ensimmäisenä Morgan Kane:

Morgan Kane oli ollut aikanaan lainsuojaton, sitten palkkionmetsästäjä ja sitten Texas Ranger ja lopulta liittovaltion sheriffi. Kekkoslovakialaisen perimätiedon mukaan Morgan Kanen tyttöystävä oli nimeltään Markan Kone. Pohojalaasta maustetta kekkoslovakialaiseen villin lännen korkeakirjallisuuteen antoi puolestaan FinnWest:

Kyseisessä lähes Nobel-ehdokkuuden saaneessa kirjallisuussarjassa seikkaili villissä lännessä pohjanmaalainen Juho Kaaponpoika Helapää joka todisti että kourassa pysyi niin kauhavalaanen kuin kuudestilaukeava. Samassa korkeakirjallisessa villin lännen hengessä toimi myös Colt-lehti:

Villissä lännessä asioita ei välttämättä selvitetty aina puhumalla. Niin ei selvitetty Suomen itärajallakaan vuosina 1939 – 1944 sekä Lapissa 1944 – 1945 ja niistä ajoista kertoi kekkoslovakialaiselle siihen aikaan hyvin suosittu Kansa Taisteli:

Kyseisen lehden kaikki numerot sisältöineen löytää muuten tästä osoitteesta:

Kulttuuriteko, etten sanoisi. Korkeakirjallisuuteen kuuluu tietenkin myös tiede ja tekniikka ja sitähän tarjosi Tekniikan Maailma:

Lehti tarjosi kekkoslovakialaiselle miehelle bensiininkatkuista infoa moottorisahasta jumbojettiin. Lehti tietysti ilmestyy edelleenkin mutta kaljupäisen presidentin aikaan sen merkitys oli suurempi koska silloin ei ollut tarjolla sitä interwebin ihmeellistä maailmaa. Ja mainostihan Tekniikan Maailma vielä 1970-luvun alussa voimasavuke Bostoniakin. Tavalla, joka nykyisin saisi aikaan taivaankorkeaa triggeröitymistä:

Yes Sir – valkoisen miehen savuke

Ehdotonta huippuluokan kekkoslovakialaista korkeakirjallisuutta edustivat tietysti vuonna 1970 markkinoille tulleet Aku Ankan taskukirjat:

Näitä meikäläisellä tuli luettua suurella nautinnolla noin viidenteenkymmeneen kirjaan asti. Sen jälkeen on jäänyt vähemmälle. Kyseinen taskukirjahan on vieläkin erittäin suosittu mutta se suurin taika näissä oli silloin kun muuan pikku-Ykä luki näitä valtiossa jota suojeli muuan kaljupäinen presidentti. Pikku-Ykä luki myös läränormaalia korkeakulttuurista kauhukirjallisuutta jota puolestaan tarjosi korkeakirjallinen sarjakuvalehti Shokki:

Shokin master of seremonies oli tietysti mainio Slemmy

Läränormaalia tarinaa puhtaasti kirjoitettuna tarjosi – tosin jo hieman Kekkoslovakian jälkeen – Yöjuttu-lehti:

Lehdessä seikkaili Scotland Yardin ylitarkastaja John Sinclair sekä hänen kumppaninsa Suko ja miehet pistävät pleksiin kaikenlaisia perkeleellisiä pahuuden voimia. Vähemmän läränormaalia tarinaa mutta silti korkeakulttuurista vuosisatojen mittaista saagaa tarjosi tietysti kalsarisankari Mustanaamio:

Sarja ilmestyi myös Suomen Sosialidemokraatissa mutta siinä se oli jostain syystä nimellä Urja.

Kansa Taisteli-lehti on tässä jo esitelty mutta historiaan liittyvää ruudinsavuista korkeakirjallisuutta tarjosi kekkoslovakialaiselle miehelle tietenkin myös Korkeajännitys:

Näitähän löytyi sekä perus-, ilmojen-, merten- viidakon että avaruuden Korkeajännityksinä joita nuori kekkoslovakialainen luki mielellään koska – uskokaa tai älkää, nuoremmat sukupolvet – silloin ei ollut interwebin ihmeellistä maailmaa, ei ollut släsebookia, ei blunstagramia, ei bläbbcätiä, ei whatsblöbbiä ja puhelinkin oli lankapuhelin jolla ei soiteltu ilman vanhempien lupaa. Sen sijaan lehtiä lainailtiin kavereitten kesken varsin taajaan. Voisiko asiaa kutsua nimellä lehtiweb? Paperiweb? Korkkariweb?

Korkeakirjallisuutta löytyi myös ajankohtaisista asioista. Tietysti siihen aikaan Suomen Kuvalehti oli vielä oikeasti asiallinen julkaisu mutta kekkoslovakialaiselle ajankohtaiset asiat kertoi Nyrkkiposti:

Nyrkkipostihan oli sellainen puolipornahtava ajankohtaisjulkaisu. Varsinaisia käsityöläisten ammattiliiton äänenkannattajia olivat sitten ainakin Jallu, Kalle ja Ratto. Tosin hyvin moni nuori kekkoslovakialainen mies tutustui siihen mysteereistä suurimpaan – vaikkei sitä ihan suoranaisesti nähnytkään – ensiksi Anttilan postimyyntiluettelon kautta:

Luontoaiheista korkeakirjallisuutta edusti sitten Metsästys ja kalastus joka kertoi, no, metsästyksestä ja kalastuksesta:

Samaan genreen kuului kerran vuodessa ilmestyvä Eränkävijä jonka joulupukki toi monelle kekkoslovakialaiselle miehelle:

Korkeakulttuuria edusti myös kieli poskessa toimiva ja vuonna 1975 toimintansa aloittanut Pahkasika:

Kyseinen aviisi oli 1960- ja 1970-luvuilla syntyneille häiskille must sillä se oli lehtenä vähän samaa kuin alkuaikojen Sleepy Sleepers musiikin puolella silloin vielä varsin ryppyotsaisessa Kekkoslovakiassa ja myös sen jälkeisessä Suomessa. Tietysti ryppyotsaisuus on jatkunut mutta muuntunut nykyaikaiseen feministis-monikultturismimuotoon ja itse asiassa mennyt aikaisemmasta ryppyotsaisuudesta vielä vihervasemmalta ohi. Kyseinen Pahkasika tarjosi sarjakuvien ja kirjoitettujen juttujen lisäksi mm. opettavaisia julisteita:

Lehdessä seikkailivat mm. legendaariset Jurpo, Hemmo Paskiainen, Miihkali, Kolme rumaa Teroa, Pekkos Bill, Peräsmies ja Pallopäät. Vuonna 2000 lehti lopetti toimintansa todeten että todellisuus on muuttunut parodiaksi itsestään eikä sitä voi enää parodioida. Tämä siis jo vuonna 2000. Nyt elämme vuotta 2019 jolloin parodiakin on muuttunut parodian parodiaksi ja se pitäisi ottaa vielä tosissaan. Jos ei ota, niin on viha-ajattelija.

Tässä tämä tällä kertaa. Tietysti kekkoslovakialaista korkeakirjallisuutta luettiin myös kovissa kansissa ja kansalaisten käsissä kuluivat mm. Esa Anttala, Niilo Lauttamus, Arto Paasilinna, Reino Lehväslaiho, Heikki Turunen, Kalle Päätalo sekä allekirjoittaneen kaikkien aikojen suurin suosikki Veikko Huovinen. Mutta se on sitten oman tarinansa aihe se.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CIII

1. Laki ja oikeus jälleen turvanamme

Niin kuin hyvin tiedetään, oikeusjärjestelmämme on äärimmäisen edistyksellinen siinä mielessä että se ajattelee hyvin kattavasti ja kokonaisvaltaisesti rikoksentekijän etua ja tulevaisuutta. Rikoksen uhrin kohtalosta se harvemmin nakkaa paskaakaan. Hyvänä esimerkkinä on tuore tapaus jossa päätöksen teki Pohjois-Karjalan käräjäoikeus ja jonka Itä-Suomen hovioikeus vahvisti.

Eli: Etnisesti edistyksellinen jätkä raiskasi 15-vuotiaan suomalaistytön. Jätkä sai kaksi vuotta ehdollista ts. ei siis istu päivääkään. Sinänsä suomalainen vankila ei muutenkaan ole minkäänlainen pelote jostain kehitysmaasta tulleelle tyypille. Mielenkiintoiseksi asian tekee oikeuden perustelut ehdolliseen tuomioon:

Pitkästä vankeudesta voisi olla olennaista ja merkityksellistä haittaa tuomitun sosiaaliselle selviytymiselle.

A-vot. Ensinnäkin voi kysyä, että mitenkäs se oli sen uhrin sosiaalinen selviytyminen? Toisekseen voisi kysyä että mikä ihmeen pitkä vankeus? Tyyppi oli alle 21-vuotias ja tuomittiin ensikertalaisena joten jätkä olisi tosiasiassa istunut kokonaista kahdeksan kuukautta. Toinen mielenkiintoinen seikka tuomion perusteissa on seuraava:

Oikeus huomautti, että näin pitkä ehdollinen täysi-ikäiselle edellyttää poikkeuksellisen painavia perusteita. Se löysi perusteiksi muun muassa sen, että mies opiskeli ammattiopistossa eikä hän kertomansa mukaan käyttänyt päihdyttäviä aineita.

Kertomansa mukaan? Tämä riitti oikeudelle. Vähentääkö muuten raiskauksen tuomittavuutta että sen teki selvinpäin? Olisi myös erinomaisen mielenkiintoista tietää, että mitä alaa  tuo häiskä opiskelee siellä ammattiopistossa. Monessa ammatissa kun vaaditaan rikosrekisteriotteen esittämistä.

Sinänsä voi todeta, että etnisesti edistykselliset rikolliset eivät ole saaneet suomalaisen oikeusjärjestelmän rappeutumista aikaiseksi. Se on tehnyt sen itse ja sen perusperiaatteena on ollut jo hyvin pitkään se, että rikollisen elämää tulisi vaikeuttaa mahdollisimman vähän.

Rikoksen uhrilla ei ole niin väliä.

2. Merkityksellinen ja merkityksetön joukkolahtaaminen

Kenellekään ei liene jäänyt epäselväksi että Uudessa-Seelannissa eräs valko-orvasketinen häiskä lahtasi kymmeniä islamilaisia. Valtamedialle ja muille tiedostavaisille tämä lahtaaminen oli suoranainen taivaan lahja sillä ns. breivik-efekti on alkanut jo haalistua, varsinkin kun islamilaiset lahtaavat porukkaa jatkuvalla syötöllä. Uuden-Seelannin iskun myötä löydettiin jostain kummasta todisteet väkivaltaisesta äärioikeistolaisesta maailmanlaajuisesta salaliitosta ja sen myötä meidän kaikkien pitää painaa päämme ja muistaa vain ja ainoastaan noita lahdattuja islamilaisia. Valaistiinpa Finlandia-talokin tummansiniseksi uhrien muistojen kunnioittamiseksi.

Samaan aikaan Nigeriassa islamilaiset ovat viimeisen kolmen viikon aikana tappaneet 120 kristittyä. Vain viimeisen kolmen viikon aikana. Ja vain Nigeriassa. Finlandia-taloa ei ole värjätty Nigerian väreihin. Kenenkään pottunokan ei tarvitse painaa päätänsä alas. Ja valtamediakin tuumii että yksi ampuva pottunokka on todiste väkivaltaorganisaatiosta kun taas islamilainen todistetusti olemassa oleva väkivaltaorganisaatio on vain ikävä sattuma josta ei kannata nostaa niin suurta meteliä.

Siks toiseks, hotellin respasta on pakko esittää kysymys. Nigeriassahan tapettiin afrikkalaisia. Ovatko afrikkalaiset tiedostavaistolle vain afrikkalaisia? Ettei kyseessä olisi se rasismi?

Missä Nigerian värien suruvalaistus?

3. Yhteiskunnallinen pikavippi

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta löi pöytään kovat luvut haittamaahanmuuton kustannuksista suomalaisille. Yksi irakilainen maksaa elämänsä aikana suomalaisille keskimäärin 691 000 euroa ja yksi somali vaatimattomat 951.000 euroa. Kertokaapa tämä Suomessa asuvien ja koko ajan lisääntyvien irakilaisten ja somalien määrällä. Voiman pimeällä puolella kulkevillehan tämä ei ole varsinaisesti mikään yllätys. Aamulehti uutisoi asiasta myös mutta epistolaan uskovana valtamedian edustajana laittoi uutiseensa pakollisen ja epistolan mukaisen epäilyksen:

Tulokseen liittyy kuitenkin epävarmuustekijöitä sikäli, että tämän päivän tilanne ei välttämättä kerro näiden maahanmuuttajaryhmien työllistymistilanteesta esimerkiksi 30 vuoden kuluttua.

Vaan pitipäs sattua. Nimittäin ensi vuonna tulee juurikin se kolmekymmentä vuotta täyteen kun ensimmäiset somalit rantautuivat Suomeen. Ja tilanne on edelleenkin tämä. Yksi somali maksaa suomalaisille elämänsä aikana 951.000 euroa. Aamulehden, niin kuin tietysti muunkin valtamedian ajatuskanta asiasta on että jos asia on ollut kolmekymmentä vuotta perseellään ja on perseellään nyt, niin ehkä jollain ihmeen taikakeinolla se on kolmenkymmenen vuoden kuluttua jotenkin toisin.

Asennetta voisi verrata siihen tilanteeseen että jollain tyypillä on perjantaina perse auki mutta baanalle tekisi mieli. Niinpä hän ottaa kännykkänsä kautta pikavipin ja kuvittelee että hänellä on edelleenkin persaukisena lähitulevaisuudessa varaa maksaa sekä 300 € vippiä + 100 € vipin korkoa. Oman taloutensahan saa tietysti tuhota halunsa mukaan mutta kanssaihmisten lompakot voisi jättää rauhaan. Ja sitähän valtiomme ei ole tehnyt, ei tee nyt eikä tee tulevaisuudessakaan.

4. Blogitekninen ilmoitus

Osa kommentoijista kommentoi tähän blogiin Google+-palvelun kautta. Muistutan, että huhtikuussa kyseinen palvelu lakkaa toimimasta ja käsittääkseni sen myötä häviää myös tähän blogiin sen kautta tulleet kommentit jotka tietysti saavat tietyt kommenttiketjut näyttämään varsin sekavilta.

Kommentoida voi jatkossakin anonyymina ja moni anona kommentoinut on tietty laittanut nimensä tai nimimerkkinsä kommenttiin mikä tietysti helpottaa kommentoimista ja ennen kaikkea kommentteihin vastaamista kun tiedän kenestä on kyse. Pelkkänä anona kommentointi on sinänsä minulle vähän hankalampaa mutta sallin sen jatkossa edelleenkin.

Halutessaan kommentoija voi ottaa itselleen blogger-tunnuksen tuosta osoitteesta.

Ja laitetaan vielä mainos:

Blogin suositeltaviin lukemistoihin on lisätty Nils-Aslak Näkkäläjärven pitämä Ihmisiä Telineillä-blogi. Hän on sellainen tavallinen, tolkullinen mies joitten ääni ei tule koskaan liikaa esille.