ANTERO LÄRVÄNEN JA AITOTYÖN MINISTERIÖ

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin suorasta yhteislähetyksestä. Lähetyksemme tulee Helsingistä, tarkemmin sanoen Rakkauden Ministeriöstä. Olemme saaneet tietoomme, että Rakkauden Ministeriön Adolf Butlerin johtaman monikulttuurisuuden ongelmia kategorisesti kiistävän sekä yleistiedostavan yleisjankkauksen ”Se Pyörii Sittenkin”-työryhmä on kehittänyt lopullisen ratkaisun monikulttuurisuuden aiheuttamiin ongelmiin, joita tietenkään ei sinänsä ole koskaan ollutkaan ja työryhmän kehittämä ratkaisu samalla mullistaa koko suomalaisen työelämän. Asiaa on selvittämässä meille työryhmään kuuluva Rakkauden Ministeriön saneleva virkahenkilö Lill-Kerstin Porrström-Hottentot. Saneleva virkahenkilö Porrström-Hottentot, mikä kikka kuutonen nyt oikein onkaan keksitty?

- Morjens, Antero ja terveiset kuuntelijoille. Kikka kuutonen on nimeltään ”aitotyö”.

- Aitotyö? Kuinka se eroaa tavallisesta työstä?

- Asiaa täytyy hieman taustoittaa, että se selviää paremmin. Meillähän on työryhmässämme ollut se ongelma, että emme ole oikein saaneet yksityisen puolen työnantajia palkkaamaan ns. haastavien maahanmuuttajaryhmien edustajia. Yksityinen sektori vetoaa kieli- ja ammattitaidottomuuteen, muihin rahvaanomaisiin syihin ja yleensäkin muuhun suuressa mittakaavassa jonninjoutavaan. Ja onhan meidän tietysti tunnustettava, että asian tiimoilta julkiselle sektorille kehitetyt työpaikat ovat pääosin ihan puhtaita suojatyöpaikkoja, joista ei varsinaisesti ole kenellekään mitään hyötyä.

- Olemme olleet työssämme ja ideoitten kehittämisessä viime aikoina melko lailla umpikujassa, mutta kun Ruotsin mellakoitten myötä tutustuimme moniin edistyksellisiin suomalaisen median pääkirjoituksiin, niin tunsimme kuitenkin olevamme asiassamme vahvalla moraalisella pohjalla. Sitten luimme Iltalehden pääkirjoituksen, jossa todettiin, että ”aito työ on avain ongelmiin” ja siinä sitten tapahtui jonkinlainen ketsuppipulloilmiö. Otettiin noista kahdesta sanasta sanaväli pois ja ruvettiin makustelemaan sitä ja ”aitotyö” tuntui yhtä toimivalta termiltä kuin ”vihapuhe”. Se pisti semmoset kivat väreet päälle. Kun tukkeena ollut tulppa sitten pulpahti pois tieltä, niin työryhmä alkoi suorastaan pursuamaan ideoita, jotka tullaan nyt viemään hallituksen käsiteltäväksi ja ilman muuta hyväksyttäväksi.

- Niin mutta mulle on se idea jäänyt vielä vähän epäselväksi.

- Epäilemättä, sillä en ole sitä vielä esittänyt. Idea on se, että jatkossa pelkästään julkisten suojatyöpaikkojen sijasta haastavien maahanmuuttajaryhmien edustajia tullaan palkkaamaan kaikille yhteiskunnan sektoreille. Niin yksityiselle kuin julkiselle. Heidät palkataan tekemään aitotyötä, ja siten he saavat suomalaisia ystäviä ja integroituvat yhteiskuntaamme ja auttavat myös suomalaisia integroitumaan heidän kulttuuriinsa.

- Mutta eihän yksityinen sektori heitä palkkaa yhtään sen enempää, vaikka asiasta tehtäisiin minkälainen julistus ja virkamiespäätös. Kas kun olemassa on edelleenkin tämä hienoinen kieli- ja ammattitaitoon liittyvä ongelma ja tuossa asennepuolessakin saattaa olla vielä vähän laittamista.

- Kuka tässä julistuksista on puhunut? Katsokaas toimittaja, heiltä ei enää kysellä.

- Oletan, että seuraavana kuulemme sen suomalaisen työelämän mullistuksen.

- Kyllä kuulette, ja kieltämättä sen oli jo aika tullakin. Meillähän on yksityinen sektori ollut aina täydessä palkkausanarkiassa. Työnantajat ovat voineet palkata ihan ketä huvittaa, ilman minkäänlaista yhteiskunnallista vastuuta suurempaa kokonaisuutta ajatellen. Kaikenlaisia suomalaisia mulliturpia palkataan mitään miettimättä eikä nähdä ollenkaan työnantajan velvollisuutta tukea edistyksellisiä yhteiskunnallisia ajatuksia. Pyritään pelkkään liikevoittoon ja eihän siitä sellaisesta mitään tule. Ja nyt siitä anarkiasta tulee loppu. Kyllähän ihmisten palkkaaminen on sentään sen verran merkittävä asia, ettei sitä voida tehdä ilman viranomaisvalvontaa.

- Työryhmämme esityksen mukaan Suomeen tullaan perustamaan Aitotyön Ministeriö. Ministeriöllä on kaksi perustehtävää. Ensimmäisenä on varmistaa, että haastavien maahanmuuttajaryhmien työttömyysprosentti saadaan nollaan. Toinen tehtävä on lopettaa yksityisen sektorin palkkausanarkia, ja esityksen mukaan työnantaja saa palkata uusia työntekijöitä vain Aitotyön Ministeriön myöntämällä luvalla. Lupaa ei saa, ellei palkkaa aitotyöläisiä ja tämä koskee niin yksityistä sektoria kuin julkisen sektorin kaikkia osa-alueita.

- Kaikkia? Tarkoitatteko myös puolustusvoimia ja poliisia?

- Myös, ja nimenomaan niitä. Mehän olemme tehneet jo hieman valmistelevaa työtä, joka tulee johtamaan aitotyösopimuksiin. Otetaanpa tuosta randomina esimerkiksi Ahmed äl-Sällämlää, iältään 22 vuotta. Hän aloittaa kesäkuun alussa aitotyöt helikopterimekaanikkona Utin Jääkärirykmentissä ylikersantin vakanssilla.

- Jaa, no hepulla on sitten varmaankin aika kova ammattikoulutus takanaan. Ne ovat nuo nykyajan helipööperit melko monimutkaisia vehkeitä. Ja onhan hänellä varmaan jonkun sortin sotilaskoulutus ilmavoimissa.

- No ei varsinaisesti. Hänellä ei ole kuin peruskoulun päästötodistus erityisapukitukipönkkäperuskoulusta. Ja hänet on vapautettu varusmiespalveluksesta puutteellisen impulssikontrollin takia. Mutta hänellä on kyllä kova halu ja hän on harrastanut pienoismallien kokoamista.

- Tuossa on nyt kyllä se pienoinen ongelma, että pelkällä kovalla halulla se vispilä ei välttämättä pysy ilmassa. Näinköhän tuo enää nouseekaan?

- Mutta toimittajapa ei vielä ole kuullutkaan ratkaisua tähän ongelmaan. Jokaista aitotyöläistä kohti tullaan palkkaamaan aitotyön virkakollega, joka auttaa ja opastaa ja korjaa mahdolliset pienet puutteet aitotyöläisen työsuorituksissa.

- Eli pane aitotyömies asialle ja sitten työmies perään?

- No tavallaan näin. Lisäksi aitotyön virkakollegalta edellytetään aidon ystävyyssuhteen luomista aitotyöläiseen. Ystävyyssuhteen tulee heijastua myös vapaa-aikaan. Tällä tavoin luodaan aitoa luottamusta, ystävyyttä ja estetään kerta kaikkiaan sellainen kehitys, mitä esmes Ruotsissa on tapahtunut.

- Eli ystävyyttä virkamiespäätöksellä? No näinköhän kantaväestö tätä ihan purematta nielee?

- Totta kai nielee. Miksei nielisi? Kun asiasta kerran on päätös. Suomalaiset ovat lauhkeita hallintoalamaisia. Ovathan ne mutisematta nielleet vaikka minkälaista paskaa ennenkin. Kyllä niitten suupieliin vielä muutama pökäle mahtuu. Ja nyt täytyy kyllä sanoa, että te nuivat ihmiset olette vittuilleet meille alinomaan siitä, että me toistetaan samaa epistolaa toisten virheistä oppimisesta mutta mitään omaa ei keksitä kuitenkaan. No nyt ollaan keksitty niin. Ihan ikioma suomalainen ratkaisu, jota kukaan muu ei ole vielä hoksannut. Vai väittääkö toimittaja vastaan?

- No kieltämättä tuo on ihan ikioma ja uusi ratkaisu niin. Vaan mites tuo palkkapolitiikka muuten, saavatko aitotyöntekijä ja aitotyön virkakollega samaa palkkaa?

- Kyllä palkkauksessa on tiettyjä eroja. Kun aitotyön virkakollega kuitenkin katsotaan avustavaksi työntekijäksi, niin hänen palkkansa on jonkun verran pienempi.

- Minä tiedän, että rahasta puhuminen on rahvaanomaista ja yleensäkin persaukisten pelleilyä, mutta sen verran kysyn nyt kumminkin, että millähän tämä rahoitetaan. Vai onko asiaa edes mietitty?

- Ja nytpä pääsen syöttämään toimittajalle takaisin sen läpän, mitä toimittajakin on aika ajoin heittänyt. Eli että me osataan sanoa mitä, muttei edes mietitä että miten. Mutta nytpä on mietitty. Ensinnäkään yksityisen sektorin aitotyöläispalkkaukseen ei tarvita julkisia varoja ollenkaan. Yksityinen sektorihan maksaa tietysti palkat itse. Ja palkataakseen uusia työntekijöitä se joutuu palkkaamaan myös aitotyöläisen sekä aitotyön virkakollegan. Ja tämähän tietää taas lisääntyviä verotuloja.

- Julkisella sektorilla tämä kieltämättä aiheuttaa hieman lisämenoja, mutta niitä tasoittavat nuo yksityiseltä sektorilta tulevat verokertymät. Lisäksi ollaan kehittämässä talouskohtainen solidaarisuusmaksu, joka on viisisataa euroa per talous per vuosi. Tämän lisäksi kehitetään solidaarisuusdatavero. Eli kaikkiin laajakaista- ja puhelinlaskuihin lisätään kymmenen prosentin solidaarisuusosuus. Eli jos puhelinlaskusi on neljäkymppiä kuussa, loppulasku on 44 euroa, josta neljä euroa menee Aitotyön Ministeriölle.

- Tämä riittää kyllä kattamaan kustannukset. Ja tärkeintähän on, että nyt me suomalaiset voimme olla mukana kehityksessä, jossa lopultakin todistetaan muualta tuodun monikulttuurisuuden toimivan. Voi kuulkaa, toimittaja, tämä hanke on meidän ikioma Egyptin pyramidimme. Se tulee myös korjaamaan automaattisesti maassamme vallitsevan poliittisen häiriötilan ja antaa myös mahdollisuuden suurempiin jatkosuunnitelmiin.

- Ja suuremmilla jatkosuunnitelmilla tarkoitatte varmaankin sitä, että haastavien väestöryhmien osuus maassamme saatetaan Ruotsin tasolle.

- Nimenomaan! Ja miksei vaikka suuremmaksi, kun vauhtiin päästään! Ihanaa, minulla alkaa ihan jalka vipattaa!

- Vaan näinköhän tuo esitys menee eduskunnassa läpi?

- Totta kai menee. Media aloittaa sen puolesta sellaisen joukkorääkymisen, ettei vastaan uskalla äänestää kuin persut. Tarvitaan vain tarpeellista poliittista tahtoa.

- Ja tarpeellinen poliittinen tahtohan tässä maassa on todellakin uusiutuva luonnonvara. Mitenkäs muuten, onkos teillä suunniteltuna jo se, että kenestä tulee aitotyöministeri?

- Esityksemme mukaan tässä toimitaan hieman toisin, eli tehtävään ei nimitetä ministeriä, vaan ministerikansliapäällikkö, joka palkataan ihan pysyvään virkaan. Tällä varmistetaan se, ettei poliittisten tuulten heilahtelu pääse vaikuttamaan siihen, että tehtävässä olevalla henkilöllä on viran vaatima tarpeellinen osaaminen.

- No onkos tähän ministerikansliapäällikön virkaan jo suunniteltu ketään?

- Työryhmämme on yksimielinen siitä, että osaavin henkilö tähän pestiin on Eva Biaudet.

- No onhan hänellä ainakin tehtävään vaadittava asenne varsin kohdallaan, joten eihän tuollaista osaamisen määrää voi jättää käyttämättä. Saneleva virkahenkilö Lill-Kerstin Porrström-Hottentot, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Helsinki. Hei äänimiehet! Sitten rojut Ransittiin, keula kohti Lällävettä ja saunomaan ainakin viikoksi.

Hösse: No Lälläpä vuan hyvinniin, vedelle. Vaan eiköhän tuo aitotyövelvollisuus koske Huitsinnevadalaista mediakenttääkin. Ja sitä myöten tätä meidänkin porukkaa. Minkähänlaisen knääkän ne lähettää meidän kiusaksemme?

Pertta: Niin ja tuleeko tähän porukkaan sitten sekä aitotyötoimittaja että aitotyöäänimies? Ja tuleeko meistä aitotyön virkakollegoita alennetulla palkalla? Vai lähettääköhän ne tänne kaiken varalta porukkaa Vihreästä Langasta? Minä vähän luulen, että niitä tulee tuupattua tuoreeltaan turpaan ja etsittyä elanto jostain muualta.

- Niin no, Lälläveden mökkihän on talviasuttava ja voidaanhan me tehdä radikaaleja tarkistuksia metsästysaikoihin. Eikä hirven lavoille lätkähtävä Ukko-Pekan luoti välitä siitä, ammuttiinko se luvalla eli ilman. Ja perunaa saa viljeltyä ja Lällävedessä on kalaa, joten eiköhän me sentään sopassa pysytä.

KUN PALAT EIVÄT LOKSAHDA

Tuolla länsinaapurissammehan on käyty muutama päivä pienimuotoista kevytsisällissotaa, jossa toisena osapuolena on ruotsalainen yhteiskunta ja toisena taas tämä kuuluisa nuoriso, joka ei ole etunimeltään Håkan tai Göran. Kyseessähän on kevytsisällissota, sillä oikeassa sisällissodassa vastapuolet ampuvat toisiaan kaikella mitä vyöltä löytyy, mutta ruotsalaisessa kevytversiossa ruotsalaisen osapuolen osana on vain miettiä, että mitähän pahaa se poliisi on taas tehnyt, kun vessukat noin suivaantuivat.

Oman näkemykseni mukaan tämäkin kevytsisällissota johtuu utopiaan pohjautuvasta yhteiskuntakokeilusta, jossa kaksi toisilleen täysin sopimatonta elementtiä pistetään yhteen ja väitetään kivenkovaan, että tämä on rikkautta ja voimavara. Todellisessa elämässä palaset eivät loksahda yhteen, mutta kerrankos se on utopioita haitannut.

Kirjoituksessani en puutu noihin käynnissä oleviin mellakoihin sinänsä sen enempää, vaan yritän selvittää erästä palasten loksahtamattomuuteen liittyvää asiaa, joka minulle on työni puolesta tuttua, itsestään selvääkin, mutta jollekin lukijalle ehkä vieraampaa. Tuumin asiaa sekä ammattini sosiaalipiipertäjän ja myös ammatin kautta tutuksi tulleesta maahanmuuttajan näkökulmasta.

Ne palaset, jotka eivät loksahda kohdalleen suhteessa suomalaiseen kulttuuriin ovat pääosin tietysti tietyt maahanmuuttajaryhmittymät, jotka tulevat lähinnä arabimaista, keski-idästä ja somaliasta. Näitä ryhmittymiä yhdistää islamin usko, ja se, että heidän kulttuurinsa on suomalaisesta vastaavasta suurinpiirtein niin kaukana kuin vaan voi olla. Miltä sellaisen porukan rantautuminen Suomeen vaikuttaa tavallisen sosiaalipiipertäjän näkövinkkelistä?

En nyt puutu siihen, että Suomeen tultaisiin noista suunnista vain ja ainoastaan länsimaisen elintason vuoksi (tätä taatusti tapahtuu), vaan otan hieman sosiaalipiipertävämmän näkökulman. Näitten ryhmittymien maahanmuuton syissä ja Suomeen asettautumisessa on oikeastaan neljä pääkohtaa.

1. He haluavat varmistaa itselleen länsimaisen hengen turvan. Tämä kohtahan on täysin ymmärrettävää, sillä heidän lähtömaissaan se ei ole ollenkaan itsestäänselvä.

2. He haluavat länsimaiset ihmisoikeudet, tai ainakin jotakin mitä mieltävät sellaisiksi. Ymmärrettävää tämäkin, tosin asian toteutuminen heidän haluamallaan tavalla aiheuttaa tiettyjä ongelmia. Tästä hieman myöhemmin.

3. He haluavat itselleen länsimaisen elintason, mikä tietysti on ymmärrettävää sekin, sillä he ovat pääosin köyhistä oloista. Tässä kohdassa tosin törmätäänkin jo ongelmaan, sillä heistä ei ole Suomelle varsinaisesti mitään hyötyä. Tylysti ehkä sanottu, mutta kieli- ja ammattitaidoton ihminen ei ole voimavara, vaan rasite. Tällöin elintason korottaminen tapahtuu luonnollisesti sosiaaliturvan avulla, ja automaattinen sosiaaliturva osaltaan tietysti varmistaa, että he pysyvätkin kieli- ja ammattitaidottomina.

Huomattavaa muuten on, että vaikka näihin ryhmittymiin kuuluvat ihmiset ovat saavuttaneet täällä haluamansa kohdat 1, 2 ja 3, en ole heiltä vielä kuullut kiitosta näistä asioista. Sen sijaan esim. venäläisiltä on kyllä kuultu useinkin positiivista palautetta Suomen vakaista ja tasaisista oloista. Varsinainen ongelma tuleekin nyt, eli kun näihin maahanmuuttajaryhmittymiin kuuluvat ihmiset ovat saavuttaneet kohdat 1, 2 ja 3, on jäljellä vielä yksi kohta:

4. Saavutettuaan kohdat 1, 2 ja 3, he haluavat jatkaa elämistään täsmälleen niillä tavoilla ja sen maan kulttuurin mukaan, mistä he läksivät pois.

Tämä aiheuttaa tietysti ongelmia jo kohtaan 2 eli länsimaiset ihmisoikeudet. Niihin kun kuuluvat myös naisten oikeudet, ja varsinkin näihin kulttuureihin kuuluvien miesten on vaikeaa, jopa mahdotonta asioida naistyöntekijöiden kanssa. Ja esim. lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä valtaosa on naisia.

Ja heidän tapauksessaan ollaan valitettavan usein tekemisissä lastensuojelun kanssa. Mikäli kyseessä olisivat ainoastaan Suomeen muuttaneet aikuiset ihmiset, ei asiassa välttämättä olisi heidän kohdallaan ongelmaa. He eristäytyisivät omiensa pariin. Mutta heillä on huomattava määrä lapsia, ja Suomessa lapsilla on tapana mennä kouluun.

Näitten ryhmien kotikasvatus on tiukka ja autoritaarinen. Suomalaisten nuorten elämä taas on varsin toisenlaista, ja se voi näitten ryhmittymien aikuisten näkövinkkelistä näyttää suorastaan roomalaisilta orgioilta. Heidän lapsensa joutuvat sukkuloimaan kahden täysin erilaisen kulttuurin välissä ja siitä aiheutuu ilman muuta ongelmia. En väitä, että nämä nuoret ovat pohjimmiltaan yhtään sen huonompia kuin suomalaisetkaan. Mutta kokemus on osoittanut, että näitten kahden kulttuurillisen ääripään välissä sukkuloivilla nuorilla lähtee hyvin usein mopo käsistä. Koulu jää käymättä. Alkaa ajelehtiminen, päihteitten käyttö ja rikokset, jotka tapahtuvat nimenomaan kantasuomalaisia kohtaan monietnisessä seurassa.

Jossain vaiheessa asiaan puuttuu suomalainen lastensuojelu, mikä jo itsessään tietää perheelle, varsinkin isälle täydellistä kasvojen menetystä joka kulminoituu katastrofiksi siinä vaiheessa kun naispuolinen lastensuojelun sosiaalityöntekijä tekee perheen nuoresta huostaanottopäätöksen.

Vanhemmat ovat vanhempia täysin kulttuuristaan riippumatta, ja luonnollisesti he ovat huolissaan lapsistaan. Perheen isä olisi tosin mielellään käyttänyt oman kulttuurinsa jo aikoja sitten keksimiä keinoja ja antanut urpoilevalle mukulalleen selkään, mutta vanhemmat ovat oppineet, että sillä keinolla huostaanotto vain varmistuu ja he ovat mahdollisesti itse oikeudessa. Näin ollen heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää luottaa sen laitoksen henkilökuntaan, johon heidän lapsensa sijoitetaan, ja uskoa että jämäkkä laitos kitkee nuoresta törppöilyn pois, ja palauttaa kaidalle tielle. Jos ei ehkä heidän kulttuurinsa mukaiselle sellaiselle, niin ainakin valtaväestön mukaiselle kaidalle tielle.

Ja tässä vaiheessa he törmäävät siihen varsinaiseen kulttuurishokkiin.

Koska laitoksessa touhu muuttuukin vain kahta villimmäksi. Suomalaiset lastensuojelulaitokset ovat uuden lastensuojelulain ja varsinkin sen tulkinnan myötä riisuttu täysin hampaattomiksi paikoiksi, joissa kurinpito on muuttunut erilaisten lankettien täyttämiseksi. Laitoksessa perheen nuori tulee yleensä monietniselle osastolle, jossa on kantasuomalaisten lisäksi hyvin monia kansallisuuksia. Laitokseen sijoitetut nuoret ovat tulleet laitokseen pääosin samoista syistä kuin perheen oma nuorikin ja joukossa jälleen tyhmyys tiivistyy ja entisestään jalostuu. Yhteisillä hatkareissuilla päihteiden käyttö ja rikoskierre eikun pahenee. Seura tekee kaltaisekseen ja tukee jo alkanutta kehitystä, ja henkilökunta on sormi suussa koska sillä ei juuri muutakaan mahdollisuutta enää ole. Luonnollisesti nuoren mahdollisuudet kunnolla sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä lailla vähenevät ja alkaa se kuuluisa yhteiskunnasta syrjäytyminen.

Vanhemmat ovat tässä vaiheessa jo paniikissa ja äärimmäisen hämmentyneitä, ja hämmennystä lisää lastensuojelun ilmoitus, että nuori on osaavissa käsissä ja tällä toimenpiteellä tuetaan parhaalla mahdollisella tavalla hänen kasvua ja kehitystä. Lastensuojelu edustaa virkakoneistoa, ja virkakoneisto ei tee virheitä.

Luonnollisesti vanhemmille kehittyy tässä vaiheessa kasvava viha suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, ja he ovat sitä mieltä että turmeltunut länsimaa on tuhonnut heidän perheensä. Vihaa lisää se, että he ovat edelleen taloudellisesti riippuvaisia siitä turmeltuneesta länsimaasta ja tietävät olevansa jatkossakin. Vihaa jalostaa kateus, sillä he toki tietävät, että tämä heidän turmeltuneeksi luokittelema yhteiskunta toimii siitä huolimatta paremmin kuin heidän omansa. Jopa niin hyvin, että se elättää heidätkin, vaikkei siihen mitään varsinaista velvollisuutta olisikaan.

Viha siirtyy luonnollisesti perheen nuoriinkin, sillä vaikka he ovat vanhempiensa mielestä suomalaisten turmelemia, eivät he kuitenkaan ole suomalaisiakaan, vaikka suomalainen edistyksellinen väestönosa sitä kuinka väittäisi. Ja vaikka edistyksellinen väestäönosa syyttää asiasta juuri suomalaisia, niin katkeruus omista epäonnistumisistaan on helppo mieltää muitten syyksi näissäkin ryhmissä. Niin vanhemmille kuin nuorillekaan ei tule mieleen, että ehkäpä he ovatkin itse vääriä ihmisiä väärässä paikassa. Pullasta ei voi syödä pelkkiä rusinoita. Suomalainen yhteiskunta, samoin kuin sen sosiaalijärjestelmä on tehty suomalaisia ihmisiä varten, ja ikiomaa kulttuurinmukaista designmuotoiltua elämää ei meilläkään ole varaa eikä mahdollisuuksia kaikille tarjota. Itse mietin, että onko meillä siihen velvollisuuttakaan. Oli miten oli, palat eivät loksahda yhteen.

Näitä tapauksia tulee jatkuvasti lisää, ja tällaisen tavallisen sosiaalipiipertäjän näkökulmasta me elämme paradoksissa. Kaksi täysin vastakkaista kulttuuria ei liukene yhteen. Ne törmäävät yhteen. Se aiheuttaa ongelmia. Se aiheuttaa särkyneitä perheitä ja pilalle menneitä elämiä. Se aiheuttaa tolkutonta haittaa kantaväestölle sekä juuri niitä mellakoita, joita näemme länsinaapurissamme.

Siitä huolimatta virallisen Suomen näkökulma on se, että näiden suomalaiseen kulttuuriin nähden täysin vastakkaisten kulttuurien tukeminen on itseisarvo ja velvollisuus, ja sitä kautta näiden kulttuurillisten enklaavien ylläpitäminen ja säilyttäminen on tavoiteltava ihannetila. Virallinen suomalainen käsitys integroitumisesta on käytännössä eriyttämistä. Ja virallisen käsityksen mukaan näitä maahanmuuttajaryhmiä on saatava tänne vielä lisää. Sama ilmiö näkyy myös ns. monikulttuurisissa perheissä. Niitten perheitten jälkeläisiä kun riittää laitoksissa viljalti. Niissäkään tapauksissa eivät palat vaan tunnu loksahtavan yhteen.

Ruotsin mellakoitten tiimoilta on suomalaisessa mediassa käyty keskustelua siitä, kuinka nämä mellakat tulevaisuudessa voidaan estää täällä Suomessa. Noin kuudestatoista eri suunnasta on tullut maininta, että ne estetään siten, että maahanmuuttajien syrjäytymiskehitys pysäytetään.

Termi ”pysäytetään” kuvaa ajattelua hyvin. Siinä siirretään vastuu taas kerran kantaväestölle ja sitä kautta myös meille sosiaalipiipertäjille. En ole kuullut esitettävän, että ”maahanmuuttajien on otettava itse vastuu syrjäytymiskehityksensä pysäyttämisestä”. Ja miksi he ottaisivatkaan? Elanto on varma ja se tulee ilman työvastiketta. Suomen kieltä ei tarvitse opetella, sillä suomalaiset järjestävät aina tarvittavat tulkkipalvelut ja mainostavat vielä ylpeänä, kuinka heidän kielensä ja kulttuurinsa ylläpitämistä tuetaan täysin sydämin. Arabian, somalin, pashtun, darin tai kurdinkielen sujuva osaaminen ei millään tavoin edesauta integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja nämä heidän mainostetut ja tuetut kulttuurinsa pitävät omaamme heikkona, hölmönä ja hyväksikäytettävänä.

Suomalaiset ovat jo nyt kehittäneet valtaisan tukimyllyn, puolestaloukkaantumiskoneiston ja käänteisen diskriminaatiojärjestelmän. Ruotsalaisilla se on vielä jalostetumpaa. Lopputuloksen olemme nähneet. Minunkin alaltani kysellään uusia fiksuja keinoja, joilla pysäyttää nykyinen kehitys. Ei ole mitään uusia keinoja. Entisetkään eivät toimi. Kaiken sinisilmäinen mitään kyseenalaistamaton hyväksyminen, uhriuttaminen, kantaväestön syyllistäminen ja jatkuva uusien tukipönkkien rakentaminen entisten tukipönkkien tueksi eivät ole saaneet mitään aikaiseksi. Siitä huolimatta, että mediamme mielellään tekeekin vuoronperään ”Ahmed osaa ja menestyy”-juttuja ja vuoronperään järkyttäviä suomalaisen rasismin paljastuksia. Ne ovat vain silmänlumetta. Sosiaalipuolelle jää vain jälkien paikkaaminen. Yhden nuoren huostaanoton ja sijoituksen kustannukset ovat yli 100.000€ vuodessa. Tuo hinta kattaa vain pelkän laitossijoituksen. Ei muita yhteiskunnalle koituvia kuluja.

Suomessa tehdään paljon yhteiskunnallista nollatutkimusta, jossa suomalainen avoin ja piilevä rasismi löydetään kerta toisensa jälkeen. Joku tutkija voisi tehdä vaihteeksi hyödyllisenkin tutkimuksen, joka pohjautuisi kahteen näihin maahanmuuttajaryhmittymiin kuuluville ihmisille esitettyyn kysymykseen:

1. Mitä teille oikeastaan kerrottiin Suomesta, ennen kuin päätitte tulla tänne?

2. Kuka kertoi?


*

Kiitokset mainioille vakikommentoijille Beckerille ja Närpes Vargille inspiraatiosta kertoa sosiaalipiipertävää näkökulmaa.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXVIII

1. Demarikiukkuamisesta

Hotellin respassa on pantu merkille että politiikan hurmeisilla kentillä ollaan taas kovasti tukkanuottasilla, tällä kertaa aiheesta demareitten ministerikierrätys ja siitä irronneet persukommentit. Entisenä demarina SDP:n edesottamukset kiinnostavat meikäläistä vieläkin, jos nyt ei muuten niin kuriositeettina ainakin. Ehkä tausta-ajatuksena että kannattaa muistuttaa aika ajoin itseään, ettei laita kämmentä hellanlevylle kahta kertaa.

Demarithan vetivät pellollisen herneitä nenään Timo Soinin loihelausumasta, jonka mukaan demareita eivät miespuoliset duunarit enää erityisemmin kiinnosta. Demarithan ärähtivät ja närkästymisen pääkapellimestariksi löytyi puolueen varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka ei sinänsä kyllä kommentoinut Soinin sanomaa väitettä vaan totesi että Soini on sovinisti joka puhuu naisista toisen luokan kansalaisina ja että perussuomalaiset hamuavat Suomen suurimman sovinistiliikkeen titteliä.

Jopa tyhmempään väestöosaan kuuluvat ihmiset, joihin itse ainakin kuulun, hoksaavat, että mikäli väitteeseen ”meikäläisen mielestä asia on niin” vastataan että väitteen esittäjä on jonkun sortin ”isti”, voidaan päätellä, että väite saattoi osua kipeän lähelle ja totuushan tekee eniten kipeetä. Tällöin kannattaa etsiä, löytyykö asian tiimoilta lisää sitä ad hominemia ja löytyihän sitä, kun kansanedustaja Jukka Kärnä luonnehti Soinia samppanjasosialistiksi joka ei työn tekemisestä ymmärrä mitään.

En minäkään ole ihan varma siitä, että onko maisterisjätkä Soini se paras mies tulkitsemaan duunarin edesottamuksia, mutta kun ottaa huomioon, että demarit ovat itse nykyisin puolue, jossa on maistereita viljalti, mutta jätkät pahasti hakusessa, niin tietysti Kärnä olisi voinut, entisenä duunarina itsekin, miettiä onko Soini ehkä oikeassa vaiko ei ja onkohan puolue ehkä unohtanut rautakourat. Vaan jottei asia jäisi epäselväksi niin laitetaanpa tuossa linkissä vielä sama asia paperityöläistaustan omaavan persukansanedustajan Jarppa Lindströmin rautalangasta vääntämänä.

Yhtä kaikki, demareitten närkästymiseen liittyvässä uutisoinnissa pistää silmään eräs seikka. Demarit toteavat kyllä Soinin olevan kerrassaan paska jätkä, mutta eivät he edes väitä Soinin olevan väärässä. Tässä tapauksessa asiaan kuuluisi tietysti puolueen suunnalta todeta mahdollisimman julkisesti ja kovaäänisesti esim: ”Demarit eivät, saatana soikoon, ole unohtaneet suomalaisia duunarimiehiä. Me, jumangega sentään, tulemme toimimaan parhaamme mukaan, että suomalaisia teollisuustyöpaikkoja ei enää menetettäisi ensinkään. Sillä kyllähän me, piru vie, tiedämme, ketkä puolueemme ovat aikanaan tähän asemaan nostaneet ja kenen tekemillä verorahoilla tämä maa yleensäkin pyörii. Joku häpy se on meilläkin, perskutarallaa, vaikka poliitikkoja olemmekin”. Vaan tätä ei kuulunut, kunhan totesivat, että SDP:ssä poliittinen kannanmuodostus tapahtuu yhdessä.

Yhdessä puoluekoneistossa varmaankin, mutta tuskinpa rautakouraäänestäjiltä mitään kysytään. Heille varataan oikeus ja velvollisuus äänestää niin kuin ennenkin. Eli käteen jää vain demarinaaraspoliitikkojen puolesta närkästyneitä demariurospoliitikkoja, jotka tuumivat, että Soini on mullqvist ja persut sovinisteja joille ei tartte selitellä mitään joten esitetty kysymyskin on epäoleellinen.

Se, että demarit eivät nakkaa paskaakaan miespuolisista duunareista ei ole mikään uutinen. Eiväthän ne sitä enää edes teeskentele. Varmaankin demarit aikovat turvata äänipohjansa jatkossa julkishallinnosta, johon ne soveltavat ns. jatkuvan kasvun ja tukevan turvotuksen periaatetta. Sen kysymyksen tietysti voi esittää, että minkähän porukan verorahoilla tätä julkishallintoa mahdettiinkaan pyörittää. Demarit sitä tuskin älyävät esittää.

Demareille tiedoksi: julkishallinnossakin muuten työskentelee miehiä. Erityisesti oman sosiaalipiiperrysalani ja myös opetusalan miehet varmaankin kiinnittivät huomionsa demareitten varapuheenjohtajan Eero Vainion lauseeseen, jonka mukaan perussuomalaisia ei ole sukupuolten välinen tasa-arvo työelämässä juuri kiinnostanut.

Tähän sukupuolten väliseen tasa-arvoon työpaikalla voisikin puuttua, mutta ihan eri vinkkelistä mitä Vainio ehkä ajattelee. Meinaten, niin sosiaalipiiperrys- kuin opetusalalla on miehillä ja naisilla ihan yhtäläinen tehtäväkohtainen palkka. Yksi euro on yksi euro. Ja kun näillä aloilla puhutaan yleisleveää virallista epistolaa, ovat kaikki samalla viivalla, ja miehet ja naiset ovat ilman muuta yhtä kykeneviä kaikkiin alan tehtäviin.

Kunnes käy niin kuten aloillamme usein käy, eli alkaa rähinä. Ja silloin tasa-arvoiset ja yhtäkykenevät naiset häipyvät takavasemmalle ja miehille jää likainen työ. Jossa on viimeiset ajat ollut ekstralisänä mahdollisuus menettää työpaikka ja saada syyte.

Kun rähinä on sitten saatu hoidettua, ilmestyvät naiset takavasemmalta taas samalle viivalle, jonka jälkeen puhutaan taas yleisleveää virallista epistolaa, jonka mukaan miehet ja naiset ovat ilman muuta yhtä kykeneviä kaikkiin alan tehtäviin. Siihen asti, kunnes alkaa se uusi rähinä. Mikäli miestyöntekijä tuo tämän tasa-arvoon liittyvän epäkohdan julkisesti esille, hän syyllistyy naisten ja heidän työkykynsä halventamiseen ja jollain ihmeellisellä tavalla itse vaarantaa työpaikan tasa-arvoisuuden.

Julkishallinto on demareitten luomus, mutta en ole koskaan nähnyt, että demarit olisivat puuttuneet tähän epäkohtaan. Ehkäpä demarit haluavat laajentaa repertuaariaan, eli sen lisäksi, että he tykkäävät kusta teollisuudessa työskentelevien ja sieltä irtisanottavien miesten kengille, he tykkäävät säästää muutaman lorotuksen myös julkishallinnossa työskentelevien miesten tennareille. Tietenkin naisellisesti kyykkypissien.

Yhtä kaikki, oma mielikuvani demareista on, että se oli aikanaan puolue, joka ajoi äänestäjiensä asiaa, ja ansaitsi saamansa äänet. Nyt sitä voi verrata erääseen euroviisuedustajaan ja sitä komppaavaan lehdistöön, joka on murrillaan siitä, että pistepotti jäi laihaksi, vaikka esitys sisälsi ihqun tiedostavia elementtejä.

2. Täysin stetsonista vedetty sotilaallinen analyysi

Hotellin respassahan on aika ajoin ihmetelty näitä Lähi-idän sotia. Lähinnä siis siksi, että miten ihmeessä ne iipot pystyivät antamaan selkään kerta toisensa jälkeen itseään huomattavasti isompia arabiarmeijoita. Helppo selitys olisi tietysti sanoa, että jenkit antoivat iipoille rautaa, eksä tajuu, nännännää. Johon voi vastata, että Rauhanvaltio antoi arabeille vielä enemmän rautaa, nännännää.

Viime aikoina hotellin respassa on katsottu parisenkymmentä niin Libyassa kuin Syyriassa kuvattua taisteluvideota. Jossa siis rähisevät arabit. Voi olla, että lukijakin on niihin törmännyt. Ja niitä katsellessa katsellessa on mieleen juolahtanut mahdollinen selitys. Selitys on täysin stetsonpohjainen, maanpuolustuskorkeakoulu ei ole sitä vahvistanut, ja se saattaa mennä pieleenkin, joten siinä tapauksessa tympääntynyt ja eri mieltä oleva lukija saa tähän blogiin sijoittamansa rahansa takaisin.

Voisiko syy israelilaisten menestykseen olla näinkin yksinkertainen?

1. Iippojen tykkiryhmä taistelun aikana:

- Tasain ennallaan! Sivu oikealle kolme!
- Tasain ennallaan! Sivu oikealle kolme!
- Koro lisää neljä!
- Koro lisään neljä!
- Huomio!
- Huomio!
- TULTA!

(Jumalatonta räimettä. Iippojen patteristo ampuu täyspeitteen.)

2. Arabipuolen tykkiryhmä samassa taistelussa vastapuolella:

- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Akbar!
- Allahu Ak…

(Jumalatonta räimettä. Iippojen patteriston ampuma täyspeite tuli perille ja arabitykärit läksivät henkilökohtaisesti ottamaan selvää, kuinka Akbar Allahu oikein onkaan.)

JOTAIN IHAN MUUTA XI

Eli erään talon viimeinen iltahämärä

Talo heräsi puoli vuotta kestäneestä horroksestaan. Se kuuli, että pihalle tuli useita raskaita ajoneuvoja. Ajoneuvojen ovet loksahtivat auki ja taas kiinni, ja sen jälkeen aukesivat takaovet, ja talo kuuli, että sieltä kaivettiin esiin raskaita työkaluja. Työsaappaitten alla narskuvan soran äänestä talo osasi päätellä, että nyt elettiin kesää. Viimeinen muistikuva talolla oli joulukuusta, ennen kuin se vaipui muistojen täyttämään horrokseen.

Talo tuumaili: jaa-hah, nyt taitaa olla sen aika… johan tätä on odotettukin…

Talo vaipui muistoihinsa. Se oli rivitalo, viiden perheen sellainen. Rakennettu joskus 1960-luvulla. Talo tiesi, ettei sen asema ollut talojen hierarkiassa kovin korkea, sillä se oli kunnallinen vuokratalo. Omistuspohjaiset rivitalot olisivat katsoneet sitä nenänpieltä pitkin, jos olisivat semmosen omistaneet ja itseään täynnä olevat omakotitalot tietysti eivät halunneet olla rivitalojen kanssa muutenkaan tekemisissä. No, eihän talo sentään ollut kerrostalo.

Talo kuitenkin kantoi kunnallisen vuokratalon asemansa ylpeänä. Se oli tarjonnut suojan ja kodin viidelle perheelle. Tietysti perheet vaihtuivat matkan varrella, mutta talo oli ollut lähes aina täynnä. Talossa asuvat ihmiset eivät koskaan ymmärtäneet, että talo ymmärsi heidän kieltään, joten talo tiesi ja muisti jokaisen, ikävämmänkin asian jota sen sisällä oli tapahtunut.

Ei talo tosin halunnut niitä ikäviä asioita muistella, vaan ihmisten tasaista perhe-elämää, jolle se tarjosi pysyvän suojan. Se muisti lämmöllä niitä isiä ja äitejä, jotka raottivat lastenhuoneen ovea ja kuuntelivat hetken aikaa lastensa tuhisevaa uniyninää ennen kuin sulkivat oven hiljaa ja menivät itse nukkumaan. Talo yritti auttaa asiassa ja koetti olla naristamatta oven saranoita. Joskus vaan ihmiset unohtivat öljytä niitä.

Se muisti viikonloppuiltoja 1970-luvulla, jolloin pari perhettä usein kokoontuivat toistensa luo. Isännät pelasivat yatzya ja joivat votkaa puolukkamehulla. Ne olivat sen verran hyvin hankkineet juotavansa, etteivät koskaan ostaneet rähinäviinaa. Illan kuluessa grillailtiin makkaraa ja muuta asiaan kuuluvaa, ja mukulat joivat sitruunasoodaa, joka jaettiin pullosta laseihin sellaisella tarkkuudella, johon ei pystyisi tietokonekaan. Että kaikki saivat saman verran. Se oli hyvinvointia parhaimmillaan, sillä silloin osattiin olla kiitollisia pienestäkin. Talo myös muisti joskus 1970-luvulla kattilasta kuuluvan paukkeen, kun ihmiset olivat ensimmäisen kerran ostaneet popcornia, ja yhtyi lasten riemuun, kun ne natustelivat tätä uutta herkkua.

Tietysti talo muisti, että jotkut ihmiset eivät muistaneet ettei rähinäviinaa kannata ostaa. Hän muisti eräät naapurit, joitten isäntien humalapäissään tehty kädenvääntö muuttui säännöllisesti kansalliseksi kolmiotteluksi eli kädenvääntö – pystypaini – ottaanlyöntikilpailu. Talo yritti viestiä tyypeille, että ottakaa nyt veikkoset rauhallisemmin, mutta vaikka talo ymmärsi ihmisten kieltä, eivät ihmiset ymmärtäneet talon kieltä.

Onneksi se oli kuitenkin melko harvinaista. Erityisesti talo oli pitänyt talon koirista, jotka asustelivat takapihalla joko kettingissä tai pienessä tarhassa. Talo ymmärsi koirienkin kieltä ja tiesi niitten toteavan tontille ilmaantuneille variksille, oraville ja rusakoille säännöllisesti, että ”tulehan, niin saat turpaan”. Koirat olivat talon apulaisia ja kumppaneita. Ne vartioivat, ja saivat aikaan yleistä turvallisuuden tunnetta. Koirien voima ja talon seinät muodostivat turvallisen kokonaisuuden. Tänne ei niin vaan tulla. Asian tietysti varmisti usean talon isäntien asekaapeissa sijaitseva kättä pidempi. Mutta onneksi sitä ei koskaan oltu tarvittu. Sen sijaan talo muisti koirien riemun, kun isännät syksyaamuisin kantoivat kättä pidempää autoon ja sen jälkeen laskivat koirat kyytiin. Nyt lähdetään metsälle! Mukana oli usein myös isäntien poikia, joitten kasvoista näkyi jännitys ja halu oppia. En ehkä vielä. Mutta joskus minäkin. Ja isi opettaa. Ja pojista tuli miehiä, jotka aikanaan opettivat omille pojilleen. Ja uudet koirat haukkuivat lähtiessä riemusta. Nyt lähdetään metsälle!

Vaikkeivat ihmiset sitä tajunneetkaan, niin talolla oli elämä. Ja talolla oli sielu, jonka talossa asuvat ihmiset muodostivat. Talo nautti elämästään ja sisällään asuvista ihmisistä. Mutta jossain vaiheessa talo alkoi tuntea, että kaikki ei ole kunnossa. Se tunsi itsensä kosteaksi ja nihkeäksi. Putket vuosivat aika ajoin, mutta tarpeellisen remontin sijaan kunnallinen huoltomies kävi vain laittamassa lemmarilla ja kuminpalasella vuodon tukkoon.

Sitten ilmestyivät muurahaiset. Sokerimuurahaisia eli mauriaisiahan ne olivat. Ei talolla itsellään niitä vastaan mitään olisi ollut, rauhallista ja asiallista väkeähän ne olivat. Mutta talo tiesi muurahaisten pitävän rakenteissa olevasta kosteudesta, ja se ei ollut pitkässä juoksussa hyvä uutinen.

Ihmiset aloittivat loppumattoman sodan muurahaisia vastaan, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Talo, jos olisi pystynyt, olisi mielellään neuvotellut ihmisten ja muurahaisten ammattiliiton kanssa sopimuksen, että huoneistot ovat ihmisten ja välirakenteet muurahaisten, mutta siihen se ei kyennyt, ja se inhosi ihmisten rakenteihinsa ruiskuttamia myrkkyjä.

Elämä eteni omalla painollaan ja talo oli onnellinen, että saattoi antaa suojan ja kodin viidelle perheelle. Se tunsi olevansa osa niitä kaikkia perheitä. Sitten tuli se päivä, mitä se oli pelännyt. Se kuuli, että pihalle ajoi joku uusi auto. Autosta taloa kohti kävelevällä miehellä oli tietyllä tavalla kahisevat puvun housut. Taisipa olla kunnan rakennusmestari. Mies paineli kosteusmittarin anturia taloa vastaan ja talosta tuntui siltä, että siitä otettiin verikoetta, jonka tulosta talo pelkäsi. Mies laittoi mittarinsa salkkuun ja alkoi puhua hiljakseen.

- liian kauan ollut korjaamatta… putkisto pitäis uusia kokonaan… kosteusarvot ovat liian suuret… kattotiiletkin pitäis uusia… ei tähän kunnalla raha riitä… pannaan nyt myyntiin kumminkin… jos joku vaikka ostais… niin no, eihän tätä kukaan osta… niin että tiedätte vuokralaisetkin varautua… olen pahoillani…

Sen jälkeen talon sielua alettiin riipiä pala kerrallaan. Perheet pakkasivat kamansa ja muuttivat pois. Viimeisenä taloon jäi asumaan keski-ikäinen pariskunta, jonka lapset olivat muuttaneet jo maailmalle. Talo toivoi, että edes he jäisivät. Hehän olivat asuneet talossa jo yli kaksikymmentä vuotta. Minnekäs he kotoaan lähtisivät? Talo tunsi heidän elämänsä joka vinkkelin, jopa paremmin kuin he itse. Talo oli katsellut isännän touhuja silloin, kun emäntä ei ollut paikalla ja samoin emännän touhuja silloin kuin isäntä oli jossain muualla. Talo ei halunnut pettää sille annettua luottamusta, vaan halusi tarjota pariskunnalle kodin ja suojan jatkossakin.

Mutta eräänä päivänä talo kuuli ääntä, jota kovasti inhosi. Muuttolaatikoitten rapinaa. Pariskunta hoiti muuttonsa pikkuhiljaa. Talojen tietoverkoston kautta talo kuuli, että he olivat ostaneet rivitalokolmion toisaalta kunnasta. He siirsivät kamppeensa pois pikkuhiljaa. Vaisuna. Hekin olivat oppineet jo aikaa sitten mieltämään talon kodikseen. Tavaroita pakattaessa sanoja vaihdettiin kovin vähän. Nille ei tuntunut olevan tarvetta.

Lopulta tuli se viimeinen päivä. Pariskunta tuli siivoamaan lähes tyhjän asunnon. Vaikkei sillä tietysti enää merkitystä pahemmin ollutkaan, mutta talo oli kuitenkin iloinen sille osoitetusta kunnioituksesta. Jostain syystä pariskunta oli vielä jättänyt taulut seinille. Viimeiseksi he irroittivat ne, käärivät ne mukaansa tuomiin riepuihin ja veivät autoonsa. Kun taulut olivat irrotettu ja pakattu, talo tunsi olevansa alasti. Sillä ei ollut enää mitään, joka teki sen taloksi.

Talon isäntä kävi vielä kerran kiertämässä kaikki huoneet läpi. Välillä hän painoi kämmenensä seinää vasten, ja näytti siltä kuin hän muisteli. Lopulta hän varmisti vielä kerran, ettei liesi ja uuni ollut päällä, vaikkei silläkään tietysti enää ollut merkitystä. Sitten hän siirtyi tuulikaapin ovelle, katsoi ympärilleen vielä kerran ja sulki oven. Se jälkeen talo kuuli, kun ulko-ovi loksahti kiinni, ja se oli surullisin ääni, mitä talo oli koskaan kuullut.

Tämän jälkeen talo jatkoi elämäänsä yksin, ja siitä tuntui kuin se olisi pelkkä kuori ilman sielua. Talo toivoi, että pihalle tulisi autoja ja ihmisiä. Ihmisiä, jotka olisivat valmiita ostamaan talon, ja aloittamaan kaiken uudelleen. Mutta heitä ei koskaan tullut. Vesi talosta oli katkaistu jo aikaa sitten. Kesä vaihtui syksyksi, syksy vaihtui talveksi, ja joulukuun alussa talo tunsi sisällään ilkeän naksahduksen. Sähköt katkaistiin, patterit kylmenivät, eikä talossa ollut enää edes peruslämpöä. Talo tunsi olevansa enää vain liiteri, jossa ei ole edes halkoja. Talo vaipui horrokseen ja muisteli välillä menneitä.

Ja sitten se havahtui horroksesta. Ja kuuli, kuinka purkumiesten työsaappaitten alla narskui kuiva sora kertoen kesän tulleen. Talo tiesi, että sen aika oli tullut, eikä se ollut pahoillaan. Ilman ihmisiä se ei ollut enää talo. Kun purkumies repi ensimmäisen vuorilaudan irti talosta, se huokaisi hiljaa tyytyväisenä, nukahti, ja aloitti matkansa kohti muistojen unta.

*
*
*

Lukijalle: tämä kirjoitus on kooste. Keskiarvo. Keskiarvo eräästä mökkiviikonlopusta, jota pitivät herrat Perskeles, Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen tossa kevättalvella. Toisin kuin monet naiset egoistisuuttaan kuvittelevat, miesten – varsinkaan keski-ikäisten sellaisten – mökkiviikonlopuissa ei puhuta naisista. Ne ovat miesten mökkiviikonloppuja. Yleensä perjantaina puhutaan niitä näitä mukavia plus kerrotaan noin kaksisataa huonoa vitsiä, joista uusia on ehkä kaksi.

Lauantaina, kun on selvitty krapulasta, yleensä saavutetaan saunassa ja takkatulen ääressä melko korkea keskustelun filosofinen taso. Tällä kertaa puheeksi tuli asuminen, koti, muuttaminen, ja se surullinen tunne, kun näkee tyhjilleen jätetyn asunnon.

VÄÄRISTYMÄVYÖHYKE OSA II

Myönnän toki syyllistyväni toistoon, mutta palaan vielä Alppilan koulun tapahtumiin ja varsinkin sen jälkiselvittelyihin, jossa uusia käänteitä tulee kuin sieniä sateella. Nythän Helsingin opetuslautakunta yllättäen löysi jostain housut jalkaansa ja perui erotetun opettajan Antti Korhosen potkut äänin 10 – 0. Tietysti lautakunta pesi kätensä asiasta siinä mielessä, että se totesi, että opettajan tulisi saada varoitus, koska sen mielestä opettajan voimankäyttö tilanteessa oli kohtuuton.

Voimankäyttöön tottuneena voisin tästä päätellä, että lautakunnassa ei juuri ole kokemusta siitä, mitä on kohtuuton voimankäyttö tai voimankäyttö yleensäkään. No, yks lysti. Tästähän voitaisiin päästä sitten kuitenkin mukavasti eteenpäin, opettaja voisi palata töihin ja varoituskin työntekijän henkilötiedoista aikanaan pyyhkiytyy.

Vaan eihän se sillai mene.

Helsingin opetustoimen johtaja Rauno Jarnila nimittäin totesi, että tuskinpa heppu palaa töihin. Jarnilan kohdalla voi todeta parikin seikkaa, mitkä kuvaavat varsin hyvin virkamiesajattelua. Ensinnäkin Korhosen potkut perui ihan laillinen ja demokraattinen luottamuselin, mutta Jarnila totesi että perukaa keskenänne, me teemme mitä lystäämme. Toisekseen Jarnila totesi, että ”työnantajan on voitava luottaa, että lasten kanssa toimiva henkilö toimii laillisesti”. Ja tässä on mielenkiintoista se, että poliisi totesi, että Korhosen toiminnassa ei ollut mitään lainvastaista. Virkamiehelle tämä ei ole ongelma, vaan hän määrittelee itse sen, mikä on laillista ja toimii sen mukaan.

Äkkinäisempi voisi miettiä, että minkähän ihmeen takia Jarnilan piti avautua julkisesti. Erotetulla opettajalla on määräaikainen työsuhde ja siihen, ettei sitä jatketa löytyy Otto Kivivuorta lainaten kyllä yhdeksänkymmentäyhdeksän keinoa ja vielä vippakonsti. Mutta pointti onkin siinä, että tällaista asiaa ei voida hoitaa hiljaisuudessa.

Johtuen siitä, niin kuin olen aikaisemminkin todennut, nyt on kyseessä asetelma The Järjestelmä vs. yksi heppu, ja Järjestelmähän ei tee virheitä. Järjestelmän virheettömyys on myös toteen näytettävä, ja siinä mielessä onkin selvää, että kyseinen opettaja on sekä hirtettävä että nöyryytettävä ja näin ollen on varsin selvää, että opetustoimen johtaja Jarnila julkisesti paheksuu sitä, ettei opettaja Korhonen esitä julkisesti katumusta.

Muistutanpa, kuinka johtaja- ja sitä ylempi virastotaso toimii sekä koulupuolella että omalla sosiaalipiiperryksen alallani. Siellä käsitys työstä tarkoittaa paperia, tiedostoja, sähköposteja, kokouksia, seminaareja ja yleensäkin puhua mälkyttämistä. Työ kulminoituu ”meillä ei perseillä”-mappiin, joka löytyy opettajainhuoneesta ja ”Kiva koulu”-julisteisiin, joita löytyy luokkahuoneitten seinältä. Tällä tasolla ajatellaan työstä suurinpiirtein niin, että "Me toivomme, että olisi näin, joten kaikkien tulee toimia, niin kuin näin olisi. Tästä on virkamiespäätös. Ja kun asiasta on virkamiespäätös, se on jo toimivaa todellisuutta jonka mukaan eletään”.

Toisin sanoen kouluissamme ei voi olla järjestyshäiriöitä, jotka vaatisivat kurinpitämistä ja voimankäyttöä. Asiasta on virkamiespäätös. Varsinkaan monikulttuurisuuttaan mainostavassa Alppilan koulussa ei voi olla järjestyshäiriöitä, jotka vaatisivat kurinpitämistä ja voimankäyttöä. Tästä vinkkelistä katsottuna opettaja Antti Korhosen rikos ei ollut se, että hän aiheutti jollekin rääväturvalle henkisen pipin, vaan hän toiminnallaan kyseenalaisti unelmiin pohjautuvan todellisuuskuvan. Ja siitähän on rangaistava ankarammin kuin ketään koskaan.

Näin ollen kouluissamme pidetään yllä työrauhaa keinoilla, jotka saattaisivat sopia hyvin johonkin yksityiskouluun, johon tullaan äärimmäisen motivoituneena ja ankarien pääsykokeitten jälkeen. Suomalaisesta ja helsinkiläisestä lähiöstä vaan harvemmin löytyy Cambridgea, ja korkean virkamiesportaan ulkopuolella asia on tapauksen tiimoilta varsin hyvin hahmotettu.

Kun asia suurella joukolla hahmotetaan, saattaa seurata kysymys, että toimiiko järjestelmä todellakin niin, kuin korkea virkamiestaso unelmiensa mukaan väittää sen toimivan. Ja kun asiaa tutkitaan, huomataan, että eihän se toimi. Tällöin korkealle virkamiestasolle esitetään vaatimus, että korjatkaa tilanne. Ja siinä tuleekin tenkkapoo ja menee sormi suuhun. Kuinka korjata jotakin, jota ei toimistostaan pysty edes hahmottamaan. Tämän porukan on helppo sanoa ”mitä”. Kysymys ”miten” onkin sitten paljon vaikeampi.

Ja sitä kauttahan päästään vielä hurjempiin kysymyksiin:

1. Mitä varten julkishallinto on olemassa? Vastaus: tarjotakseen kansalaisille välttämättömiä palveluja.

2. Voiko todellakin olla niin, että näistä palveluista päättävillä johtavilla virkamiehillä ei ole mitään kosketuspintaa siihen työhön, josta he päättävät?

Josta päästään sitten vielä pelottavampaan kysymykseen:

3. Olisiko asiantilaa ehkä muutettava radikaalisti?

Ettei näitä kysymyksiä esitettäisi, on mahdollisimman julkisesti toteen näytettävä, että järjestelmässä ei ole vikaa, vaan vika on ihmisessä, joka ei toimi yläkerran unelmien mukaan. Sanoi sitten lautakunta tai poliisi mitä tahansa. Nopea teloitus ja sitten takaisin virastoon talviunille. Koulut ovat ehkä todellisessa maailmassa anarkiassa edelleenkin, mutta se ei virkamiestä haittaa, sillä hän ei sitä näe. Korkeita virkamiehiä voisi verrata aikanaan Maa 2-scifisarjassa olleisiin terriaaneihin, joille todellisuus on vain unta, ja uni oikeaa todellisuutta.

Laitetaan vielä yksi Jarnilan lause:

"Korhonen ilmoittaa yhä olevansa syytön kaikkeen. Päästäisitkö oman lapsesi tällaisen opettajan suojiin?"

Kysymystä voisi tietysti hieman täsmentää. Eli: ”haluatko lapsesi luokkaan, jossa valtaa pitää opettaja, vaiko luokkaan jossa valtaa pitää pahimmat perseilijät ja kiusaajat?”

Tietysti mieleen tulee toinenkin kysymys, eli kuka antoi opetustoimessa toimivalle tyypille oikeuden määritellä rikosoikeudellinen syyllisyys. Vaan sitähän on tietysti Jarnilalle ihan turha esittää, sillä korkeana virkamiehenä hän on muutenkin teflonia ja hänhän elää uniajassa, jossa todellisuus on vain unta.

Ja siinähän meidän muidenkin on elettävä. Siitä on virkamiespäätös.

Täytyy vielä huomauttaa, että kun joku tässä revohkassa on joka tapauksessa hirtettävä, niin ainoa mahdollisuus on tämä opettaja. Fyysisessä hirttämisessähän ihmisen selkäranka napsahtaa niskasta poikki hirttolavalta pudotettaessa. Kuvaannollisessa ja työsuhteeseen liittymisessä hirttämisessä napsautetaan poikki henkinen selkäranka. Julkishallinnon korkeammalla tasolla toimivilla virkamiehillä ei sellaista ole, joten mitä hirttää?

ANTERO LÄRVÄNEN JA ERÄÄT AVUSTUKSET

- Hyvää päivää, hyvät kuulijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin ja Huitsinnevadan paikallisradion yhteislähetyksessä täältä Helsingistä. Aiheenamme on tällä kertaa poliittisten nuorisojärjestöjen saamat avustukset, joista korkeimman omakätisesti päätti kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, ja joista on tullut tiettyä älämölöä jo hyvän aikaa, ja jonka tiimoilta on tullut taas virallista virkamiesavautumista. Meillä oli tarkoitus haastatella Arhinmäkeä, mutta hänen avustajansa ilmoitti, että ministeri oli mennyt jalkapallo-otteluun huutamaan kannustushuutoja. Onneksi saimme jälleen kerran avuksemme suomalaisen selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan Grand Old Manin tohtori Adolf Butlerin. Tohtori Butler, kiitos että suostuitte haastatteluumme.

- Morjens, Antero, Hösse ja Pertta. Ainahan minä olen valmis valistamaan Pinnanmaan uppiniskaista kuulijakuntaa.

- Tohtori Butler, tilannehan on nyt se, että perussuomalaisilla on eduskunnassa likimain sama edustusto kuin sosialidemokraateilla. Silti demarinuoret saavat avustusta 119,70€ jäsentä kohden, kun taas perussuomalaiset nuoret saavat vain 9,70€ per kärsä. Tässä tulee vielä mainita, että perussuomalaisia huomattavasti pienemmät vasemmistoliittolaiset saavat 72€ per kärsä ja vihreät 63,50€ per biodynaaminen parsa. Tämähän on kiistatta epiä, eikä oikein parlamentaarisen ajattelun mukaista. Tohtori Butler, onko kyseessä pelkkä Arhinmäen poliittinen lällätys?

- No kiistatta tässä on mukana ihan sertifikoitu poliittinen lällätys, tietenkin. Arhinmäki tekee sen, koska hän voi sen tehdä. Mukana on tietysti myös pelko siitä, että perussuomalaiset pääsevät totaalisesta oppositioasemastaan myös vallan kahvaan, jolloin selkäänsä saavat epäilemättä nimenomaan Arhinmäen edustamat vasurit sekä totta kai vihreät. Mutta koska olen selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan ammattilainen, muistutan, että perussuomalaiset nuoret saivat tässä jaossa eniten.

- No tähän minäkin haluaisin kuulla hieman tarkemmat perustelut.

- Helppoa kuin heinänteko. Persunuorten avustus nousi edellisestä kierroksesta neljänneksen, eli nousua oli 25 prosenttia. Demarinuorilla taas avustus tippui. Puhutaan siis miinusmerkistä. Mitäs toimittaja siihen sanoo?

- No toimittaja sanoo, että persunuoret saivat absoluuttista hynää 20.000 euroa ja demarinuoret yli 500.000. Tässä on kyllä huomattava ero, kun ottaa huomioon, että puolueet ovat eduskunnassa suurinpiirtein tasavahvuisina.

- Toimittaja ajattelee vanhanaikaisesti. Eihän meillä tulopoliittisissa ratkaisuissakaan olla aikoihin pidetty yllä mitään markkamääräisiä korotuksia. Prosenteista puhutaan, toimittaja hyvä. Ja eikös persujen osuus muka kasvanut 25%? Huomattavasti enemmän kuin millään muulla ryhmittymällä.

- Kieltämättä kasvoi. Tässä tulee mieleen se kahden kerroksen väen ajattelu, että niitten, jotka saavat lisää ei paljon paskaankaan tulisi olla kiitollisia, ja niitten, joilta niistettiin vähän ihan helvatun paljon suuremmasta summasta, tulisi olla murrillaan ja protestoida. Täähän tuntuu ihan parlamentaariselta ökykapitalismilta.

- Toimittajaa ei suotta kehuta nopeaälyiseksi. Ja muistuttaisin, että eivät perussuomalaiset nuoret ole järjestäneet paljoakaan tapahtumia, joten miksi siihen pitäisi rahaakaan uhrata?

- Niin no tässä tulee tietysti mieleen, että tapahtumien järjestämiseen tarvitaan tietenkin sitä rahvaanomaista fyrkkendaalia. Mutta kyllähän perussuomalaiset nuoret siihen nähden tapahtumia järjestävät. Mahdollisuuksiensa mukaan.

- Toimittaja tulee muistaa, että perussuomalaisten nuorten järjestämät tapahtumat ovat lainvastaisia.

- Täsmentääkö tohtori hieman tätä lainvastaisuutta?

- Ja täsmentääpä hyvinkin. Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuriasiainneuvos Immo Parviainen on todennut, että persunuorilla on ollut kannanottoja, jotka voi tulkita monikulttuurisuuden vastaisiksi. Ja hän on myös sanonut, että on kyseenalaista, että ovatko ne nuorisolain hengen mukaisia. Hän on todennut, että ”Lain mukaan järjestön tulee toteuttaa nuorisolakia. Jos ihan pilkun tarkkaan noudatetaan lakia, sen pitäisi vaikuttaa.”

- No tässähän minulla tulee mieleen ensinnäkin, että määritteleekö joku kiven alta kaivettu kulttuuriasianneuvos lain? Ja kun tämä kulttuuriasiainneuvos puhuu lain hengestä, niin minulla tulee kyllä mieleen eräs opettaja Rautajärvi, joka tietyssä kirjassa totesi, että ”he toimivat lain hengessä, vaikka ehkä lain kirjainta vastaan”. Voiko lain hengen määritellä kuka tahansa? Esimerkiksi vaikka perussuomalaisnuoret? Kun muistutan, että samainen Parviainen totesi, että ”järjestön periaateohjelmassa ei Parviaisen mukaan ole lainvastaisia linjauksia”.

- Tokihan tämä kiven alta kaivettu Parviainen voi määritellä lain, sillä hänhän toteaa sen voimassaolevan faktan, että niin persut kuin persunuoret aikovat muuttaa lainsäädännöllisin toimenpitein monikulttuurisuuden virallista ja laissa lukkoon lyötyä asemaa. Se on sekä lain hengen että kirjaimen vastaista. Emmehän me voi hyväksyä poliittista toimintaa, joka pyrkii lainvastaisuuteen. Kai toimittaja tietää, että meillä on olemassa voimassaolevat lait?

- Noin äkkiseltään minulle tulee tuosta mieleen ”laki ennen meitä syntynyt, myös jälkehemme jää”, josta voisin päätellä kuolevani aikanaan Ruotsin kuningaskunnassa, niin kuin esi-isänikin tekivät. Mutta muistutan, että perussuomalaisethan eivät pyri rikkomaan voimassaolevia lakeja. He pyrkivät muuttamaan niitä. Eikös tämä ole koko poliittisen prosessin idea? Eikö nyt voimassaolevia lakeja voi pyrkiä muuttamaan? Onko jo pyrkimys siihen rikollista?

- Sanoisin, että se on kyllä tietyssä mielessä rikollista, vaikka lakimme tietysti tarjoaa mahdollisuuden eduskunnassa tehtyyn lainsäädäntötyöhön ja sitä myötä lakien muuttamiseen. Tähän tietysti jossain vaiheessa tulee saada lainsäädännöllinen muutos, enemmistöpäätoksellä tietenkin. Mutta muistuttaisin, että perussuomalaiset koostuvat tässä asiassa pitkälle maallikoista, ja se, että heille antaisi mahdollisuuden lainsäädäntöön tarkoittaisi samaa, kuin antaisi lapselle mahdollisuuden räplätä helvetinkoneen laukaisinta.

- Ja millähän perusteella? Perussuomalaiset ovat kuitenkin tavallisia suomalaisia ihmisiä, heillä on äänioikeus ja vaalikelpoisuus ja muistaakseni tämä koskee kaikkia suomalaisia. Niin perussuomalaisia nuoria kuin perussuomalaisia kansanedustajia ei ole asetettu holhouksen alaisiksi. Ja tämä pääsy käsiksi helvetinkoneeseenkin kai tarkoittaa sitä, että eduskunnan poliittiset voimasuhteet saattavat tulevaisuudessa muuttua, ja lainsäädäntöä kehitetään sen mukaan.

- No ei ole asetettu holhouksen alaiseksi niin. Ajatus olisi kyllä mielenkiintoinen, mutta laki ei sitä ainakaan tällä hetkellä valitettavasti salli. Mutta palaan siihen, että perussuomalaiset, samoin kuin muutkin ihmiset, jotka ovat poliittista valtavirtaa vastaan ovat nimenomaan tavallisia ihmisiä. Monikulttuurisuutta käsittelevän lainsäädännön pohjatyö on tehty vastuullisten ja pitkälle akateemisesti koulutettujen selitteläättöreitten ja sovellettujen spedestetiikkojen toimesta. He ovat pystyneet tekemään työnsä teoreettisen analyyttisesti ilman reaalimaailman häiritsevää vaikutusta. Ja illman muuta lainsäädäntötyön tulee pohjautua ammattilaisten tekemään analyysiin. Valtapuolueet ovat tämän hyväksyneet jo aikaa sitten.

- Eli tarkoittaako tohtori sitä, että ihmisten täytyy olla kontallaan ja pyytää sosiaaliperäisiltä maahanmuuttajilta anteeksi sitä, mitä sovelletut spedestiikot kuvittelevat Suomessa valtaväestön toimesta heille tapahtuneen ja samalla olla kontallaan ja kiittää sosiaaliperäisiä maahanmuuttajia siitä hyvästä, mitä sovelletut spedestetiikot kuvittelevat sosiaaliperäisten maahanmuuttajien toimesta aikanaan tapahtuvan?

- Nimenomaan. Juuri näin. Ja siksi varmaan ymmärrättekin, miksi nuorisopoliittisia avustuksia jaetaan niin kuin niitä jaetaan.

- Eli kyse on ideasta, joka pohjautuu ideaan, jolle ei ole tähän mennessä näyttöä kuin idean älyttömyydestä ja jota silti täytyy pitää yllä, koska muuten jouduttaisiin tunnustamaan, että idea oli alunperinkin älytön.

- Ehdottomasti näin. Se teidän tuntemanne hotellinpitäjä, se perskeleen koijari pitää tunnuslauseenaan ”jos se toimii, älä räplää”. Olen omaksunut hänen tunnuslauseensa hieman muunnettuna, eli ”vaikkei se toimi, estä muita räpläämästä”.

- Tohtori Adolf Butler, kiitän teitä haastattelustanne. Hyvät kuulijat, täällä Antero Lärvänen, Helsinki. Hei äänimiehet! Sitten vaan rojut Transittiin, suunta Pinnanmaan mäkisille tasankomaille ja saunomaan Lällävedelle.

Hösse: Joo, ilman muuta lähetään. Tuli vaan mieleen hurja ajatus.

- Vaan minkäslainen ajatus se miehen mieltä hiertää?

Hösse: No se lausuma ”laki ennen meitä syntynyt myös jälkehemme jää”. Ja se Ruotsin kuningaskunta. Jos ei lait ja systeemit koskaan muuttuis, niin silloinhan me oltais lähdössä från Helsingfors till Lällävatten, mentäis mökkisaunaan jota lämmittäis Tylön sähkökiuas, josta ei edes hikeä pintaan saa ja juotais Prippsin mellanöl och prata skit. Ja sitten syötäis päälle falukorvia.

Pertta: No för helvete. Jätkähän puhuu järkeä. Ja silloinhan mekään ei oltais töissä huitsinnevadalaisessa mediassa, vaan i svensk media, ja me oltais tehty just dokumentti hirveistä sverigedemokrateista i Helsingfors.

- Täytynee kiittää Aleksanteri ensimmäistä.

TYÖPAIKKAHAKEMUS

Vastaanottaja:

Opintoasiainsuunnittelija Nina Järviö
Humanistinen tiedekunta
Helsingin Yliopisto

Lähettäjä:

Yrjöperskeles Juroperskeleenpoika Yrjö-Perskeles
Senjasentie 678
Huitsinnevada

Viitteet:

Internet-ilmoituksenne ”Nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelma”
Internet-ilmoituksenne ”Maisteriohjelman opintojen rakenne”
Erityisesti internet-ilmoituksenne ”Nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmassa valmistuneet pro gradu -tutkielmat”


HAKEMUS HELSINGIN YLIOPISTON HUMANISTISEN TIEDEKUNNAN NAIS- JA SUKUPUOLENTUTKIMUKSEN MAISTERIOHJELMAAN

Pyydän tulla otetuksi huomioon valitessanne uusia opiskelijoita nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmaan. Olen iältäni pikkuisen vajaa viisikymppinen uroshenkilö, ja olen toiminut sosiaalialan laitospiipertäjänä neljännesvuosisadan. Minua ei varsinaisesti kiinnosta feministinen teoria, feministinen poliittinen teoria, queer-tutkimus eikä feministinen kulttuurintutkimus enkä pidä niitä yleensäkään mitenkään järkevinä enkä yhteiskunnallisesti tarpeellisina, mutta toisaalta omaan tiettyjä kykyjä ja ominaisuuksia, joista olisi laitoksellenne varmaankin pitkässä juoksussa huomattavaa hyötyä.

Niin kuin olette varmaan itsekin huomanneet, tuoreilla maistereilla on hyvin laajalti ongelmana se, että heidän tutkimustyönsä kohtaa varsin voimakasta negatiivista, ja mikä pahinta, humoristista palautetta, ja tämä saa helposti aikaan ahdistusta, traumatisoivia kokemuksia, masentuneisuutta ja ennen aikaista loppuun palamista. Minun kohdallani taas tällä palautteella ei ole merkitystä, sillä olen työssäni tottunut muutenkin voimakkaaseen negatiiviseen palautteeseen ja suoranaiseen väkivaltaan. Näin ollen voin kuitata pienen poskensoiton ja nettikirjoittelun olankohautuksella.

Minulle on myöskin aivan yksi ja sama, jos feministisen epistolan mukaan kirjoittamani tutkimustyö otetaan käsittelyyn sanokaamme vaikkapa Hommaforumilla, pilkotaan palasiksi ja osoitetaan täydeksi tuubaksi. Olenhan tottunut muutenkin jo vuosia tietoisesti latelemaan virallisen epistolan mukaista tuubaa, jonka itsekin tiedän täydeksi tuubaksi. Omatuntoni on sen myötä täydellisen kokovartalopuudutettu.

Osaan sen vuoksi ladella niin suullisesti kuin kirjallisestikin lantapattereittain muhevaa ja ravinnerikasta sosiaalipaskaa puppulausegeneraattoristani, vaikka tiedänkin sen sisällön olevan arvojeni ja asenteitteni vastaista. Uudessa tehtävässäni minun ei tarvitsisi muuta kuin virittää puppulausegeneraattori toiselle taajuudelle. Niin kuin huomaatte, minussa ei olisi teille tarjolla mitään nuorta idealistista ja herkkään rikki menevää untuvikkoa, vaan kovapintainen, rutinoitunut ja henkisesti tunnottomaksi läpihässitty työhuora.

Lisäksi minusta voisi olla etua laitoksellenne myös imagomielessä. Olen nimittäin suurikokoinen ja huomattavan ruma uroshenkilö, ja voisi olla piristävää, että laitoksenne tuottamaa epistolaa latelee joku muukin kuin jakkupukuinen naarashenkilö, joka vaikuttaa koko ajan olevan pillahtamaisillaan itkuun. Katu-uskottavuutta laitoksellanne ei liikoja ole, ja minun kauttani se voisi sitä hieman saadakin.

Lisäksi tietysti perin maskuliininen ulkonäköni saa varmasti naaraspuolisissa kollegoissani aikaan alkukantaista vihan tunnetta, joka tietysti ruokkii heitä tekemään työnsä vieläkin antaumuksellisemmin. Mikäli erityiskorvauksesta sovitaan, voin käydä aamuisin näyttämässä naamaani jokaisessa toimistossa ja heittää pari sovinistista vitsiä ja täten toimia oman toimeni ohella myös yleisenä työmotivaattorina.

Varsinaisessa tutkimustyössäni olen aikonut erikoistua seuraaviin projekteihin:

1. TERMEILLÄ JA RUUALLA SUKUPUOLINEUTRAALIA LOGISTIIKKAA

Työssäni keskityn logistiikan, erityisesti rekkaliikenteen korostettuun maskuliinisuuteen aina virallisesti hyväksyttyä rahtari-termiä myöten. Termi rahtarihan koostuu osista raht ja ari, ja sitä voi täten pitää voimakkaasti sukupuolitettuna. Termin muutos neutraalimpaan muotoon kuten rahtaaja tai kumipyörälogistiikkahenkilö ei sinänsä riitä, sillä täyteen sukupuolettomuuteen ei päästä muuttamalla maskuliininen termi neutraaliksi, vaan feministinen muoto rahtanni (raht/anni) voisi olla tasoittavana muotona muutaman kymmenen vuoden ajan, ja sillä ajalla asiaa varten palkatut akateemiset ammattilaiset voivat miettiä sopivaa sukupuolineutraalia termiä.

Osana tutkimusta on myös huoltoasemien, erityisesti ns. rahtariasemien tarjoama raskas ja rasvainen ruoka, jolla myös ylläpidetään maskuliinista rekkamiesimagoa. Auttaakseni kehitystä, jolla muutetaan rahtariasemat rahtanniasemiksi aion tutkimustyössäni aloittaa projektin, jonka päätteeksi yhä useampi huoltoasema keskittyy kasvisruokailuun. Näille huoltoasemille voisi kehittää ”vihreä rahtanni”-tuotemerkin.

Kolmantena osana tätä tutkimusta aion keskittyä tällä alalla esiintyviin termeihin, joita on opittu käyttämään halventavasti suhteessa tiettyihin seksuaalisiin suuntauksiin, ja pyrin termejä muuttamalla neutralisoimaan halventavan sävyn. Esimerkiksi niin panssarivaunuissa kuin raskaissa maansiirtokoneissa käytettävä termi ”telaketju” voitaisiin muuntaa muotoon ”laattaväylitin”, jolloin se on terminä huomattavasti neutraalimpi.

2. TV:N SCIFI-SARJOJEN TODISTAMA NAISTEN TAISTELUKYVYN KASVU

Toisessa tutkimuksessani aion osoittaa, että naissukupuolen kyky sodankäyntiin ja fyysiseen taisteluun on saavuttanut, ja osittain ylittänyt miessukupuolen vastaavan kyvyn. Todisteena käytän television science fiction-sarjojen roolihahmoja, esim. Babylon 5-sarjan lt cmdr Susan Ivanovaa ja Battlestar Galactica-sarjan lt Kara ”Starbuck” Thracea.

Scifi on viihdettä, ja viihde kuvaa maailmaa sekä muokkaa siitä luomiamme mielikuvia ja toimintamalleja. Nykyajan ihmisen tapa hahmottaa ympäröivää todellisuutta pohjautuu pitkälle mielikuviin, ja scifin antava kuva voimakastahtoisista ja taitavista naisista, jotka antavat kevyesti kuokkaan kuuttakin miestä kerrallaan, muuttuu toistettuna entistä enemmän todeksi ihmisten, varsinkin naisten mielikuvissa. Alistuva, pelkäävä ja miehestä turvaa hakeva naistyyppi on viihteen luomissa mielikuvissa huomattavasti harvinaisempi ja tietyissä määrin katoamassa kokonaan.

Aivan niin kuin virallisessa maailmassa ei asiaa ole olemassa, jos sitä ei ole kirjattu, ei mielikuviin perustuvassa maailmassa asiaa ole olemassa, jos sitä ei ole kuvattu. TV-viihteen kyllästämä ihminen hahmottaa todellisuutensa tv:sta tai näyttöruudulta, ja siellä, varsinkin scifiviihteen alalla naisesta on tulossa femme superior. Se, vastaako tämä todellisen maailman tilannetta on toisarvoinen kysymys, sillä todellinen maailma on hikeä, kipua ja eritteitä, ei mielikuvia. Aito feministinen tutkimus pohjautuu mielikuviin pohjautuvaan muutosvoimaan, jolla muokataan ja muutetaan aina vaan uusia mielikuvia.

3. NORSUNVITUSTA VARUSMIESTERAPEUTTISEEN ITKUKOKEMUKSEEN

Huolimatta aloitetusta voimakkaasta valistustyöstä ei puolustusvoimat ole vielä kyennyt vastaamaan tehtäväänsä tasa-arvoa kohentavana ja sukupuolineutraaliutta lisäävänä viranomaisena. Jopa käytetty sotilasslangi korostaa maskuliinisen aggressiivisia ja naissukupuolta sukupuolisesti halventavia sanontoja alkaen jopa sotilaitten käyttämän talvipäähineen sopimattomasta ”norsunvittu”-termistä.

Aion tutkimustyössäni ensin kartoittaa näitten termien syntyhistoriaa ja tutkimuksen pidemmälle edistyessä perustaa varusmiehille suunnattuja terapiaryhmiä, joissa pyritään maskuliinisten vihaan ja aggressiivisuuteen perustuvien sanontojen ja toimintamuotojen vaiheittaiseen siirtämiseen feminiinisempiin muotoihin ja neutraalimpiin sävyihin. Erityisesti ohjatun ryhmäitkun parantavaan ja puhdistavaan vaikutukseen tulen kiinnittämään voimakasta huomiota ja uskon tämän tyyppisen uuden sotilaskoulutusmuodon saavan osakseen suurta hyväksyntää niin varusmiesten kuin kantahenkilökunnan keskuudessa.

Tutkimuksen jatko-osiossa tätä terapiamuotoa pyritään laajentamaan niin, että joukkue/jaos-tasolle nimetään oma alivälitasa-arvokoordinaattori. Heidän esihenkilönään perusyksikkötasolla toimii komppanian/patterin ylivälitasa-arvokoordinaattori ja pataljoona/patteristotasolla taas heidän esihenkilönään yliylitasa-arvokoordinaattori. Näitten henkilöitten palkkaaminen tehtäviinsä on tulevaisuuden puolustusvoimissa ensiarvoisen tärkeää, että pv voi täysipainoisesti keskittyä tärkeimpään tehtäväänsä eli tasa-arvoisuuden lisäämiseen. Näitten henkilöitten palkkaamiseen tarvittava rahoitus voidaan saada taisteluvälinehuoltoon, kovapanosammuntoihin sekä ilmavoimien lentotunteihin kohdistuvista säästöistä.

Näitten tutkimusten metodologia tulee pohjautumaan tzvötzetä-, raöul synkhnata- ja ´nkpata´yin-metodeihin. Niitähän minun ei tarvitse teille tarkemmin eritellä, sillä kokeneina yliopistoihmisinä tunnette ne varmaankin itsekin aivan erinomaisesti.

Olen toki hyvin tietoinen siitä, että keskiasteen pohjakoulutukseni ei varmaankaan muodollisesti riitä, mutta mikäli löytyy poliittista tahtoa, niin tämä tuskin tuottaa teille ongelmaa. Teillä on varmaan tähän luovia ratkaisuja omastakin takaa, ja tarvittaessa tietysti Eva Biaudet voi antaa muutamia hyviä vinkkejä.

Muistuttaisin vielä, että olen vähään tyytyväinen työntekijä. Minulla ei ole juurikaan erityisvaatimuksia. Ainoana vaatimuksenani olisi se, että työpöytäni tulisi olla edestä päin suljettu. Sama koskee mahdollisia haastatteluja, joissa minua saa kuvata vain lantion yläpuolelta. Tämä johtuu siitä, että joudun usein puristamaan voimakkaasti pallejani, etten purskahtaisi nauruun suoltaessani virallista epistolaa.

Toivon, että hyväksytte minut maisteriohjelmaan, ja odotan mielenkiinnolla yhteistyötä nais- ja sukupuolentutkijoitten kanssa.

Huitsinnevadassa 2.5.2013

Kunnioittaen,

Yrjöpä vaan hyvinniin, perskeles


*
*
*

Kiitokset mainiolle vakikommentoijalleni Sandscorpionille ideasta.