Monday, June 30, 2014

KYLLÄSTÄMISESTÄ JA KYLLÄSTYMISESTÄ

Kyllästämisestä on hyötyä monissa asioissa. Muun muassa puun painekyllästämisellä saadaan puutavara paljon kestävämmäksi ja tästähän on hyötyä monenlaisissa rakennushommissa. Ihmisten kohdalla kyllästämisellä taas tarkoitetaan lähinnä sitä, että heille yritetään jatkuvalla syötöllä puputtaa tietynlaista ajatusmaailmaa käyttäen hyväksi erityisesti mediaa. Mitä enemmän ajatusmaailma perustuu puhtaaseen utopiaan, sen enemmän tätä ajatuksellista kyllästämistä tarvitaan ja sitä myötä tietysti into on sitä suurempi.

Yksi näistä ajatusmaailmoista on tietysti monikulttuurisuus, mutta siitä ei tällä kertaa sen enempää. Toinen ajatuksellista kyllästämistä vaatima  ideologia on tämä nykyisin niin kovasti tapetilla oleva homohypetys. Kulunut viikkohan oli täynnä sitä, johtuen tästä Helsinki Pride-tapahtumasta, josta riitti uutisointia median täydeltä. Ajatuskyllästämiseen kuuluu hyvin, että tapahtuman nimi oli tänä vuonna siis Helsinki Pride. Aikaisemminhan se on ollut Helsinki Gay Pride, ja epäilemättä se ensi vuonna tunnetaan nimellä Helsinki Normal Pride, ideana se, että vain ja ainoastaan suvaitsemattomuus on epänormaalia. Ja suvaitsemattomuudenhan määrittelevät tässä tapauksessa tietysti homohypettäjät itse.

Tämä homohypettäminen eli ajatuskyllästäminen ei onnistu siinä, mihin se pyrkii, vaan aikaansaa vastareaktion. Meinaten, jos ideana olisi saada ihmiset ymmärtämään, että homoseksuaalit ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin, heillä on vaan erilainen seksuaalinen suuntautuminen ja sen vuoksi heidän tulee saada olla kaikessa rauhassa, niin idea on jo aikaa sitten onnistunut, sen julistamisen voi lopettaa vanhentuneena ja lähteä vaikkapa kaljalle. Totta kai ihmiset tuumivat homoista niin. Ei asia itsessään herätä mitään tunteita. Whatever / anti ollakseen / ei kiinnosta / olkoot ja eläkööt.

Mutta koska whatever / anti ollakseen / ei kiinnosta / olkoot ja eläkööt ei vaan kertakaikkiaan riitä, niin tämä hypettäminen jatkuu. Sen tarkoitukseksi ei riitä, että ihmiset antavat tietyn vähemmistön olla kaikessa rauhassa, vaan se, että tavallisen virtasen tulisi suhtautua heidän seksuaaliseen suuntautuneisuuteensa positiivisella mielellä, positiivista mieltään julkisesti julistaen ja ennen kaikkea asiaan liittyvän – luonnollisen, omaan sukupuoliseen suuntautumiseensa pohjautuvan – vastenmielisyytensä unohtaen ja kieltäen. Ei riitä se, että sietää ja suvaitsee, täytyy hyväksyä, hyväksyä julkisella innolla ja olla asiasta jollain tavalla innoissaan.

Mutta kaikesta hypetyksestä huolimatta tavalliselle heteromiehelle ajatus homoseksuaalisuudesta on jatkossakin täysin vastenmielinen. Johtuen siitä, että hän on heteromies. Sama koskee tietysti heteronaisia omalta kohdaltaan. Kummallakaan ei ole halua lähteä mukaan tähän hypetykseen, mutta sitä heiltä silti vaaditaan. Ja tällöin ajatuskyllästäminen saa, varsinkin jatkuvan tuputuksen myötä aikaan kyllästymisen, sitten ärtymisen ja lopulta suoranaisen vihamielisyyden. Eli täyden vastareaktion siihen, mihin pyrittiin. Eikö sietäminen ja se, että ihmisten annetaan olla rauhassa riitä?

Eräs toinen asia, mikä tässä ajatuskyllästämisessä saa aikaan kyllästymistä ja ärtymistä on tietysti myös se, että tämähän ei ole ensinkään pelkästään homojen hommaa, vaan itse asiassa heteroitten hommaa. Tämäntyyppinen hypetys on äärimmäisen helppo tapa julkisuudenkipeille heteroille saada itselleen lisää tiedostavuus- ja suvaitsevaisuuspisteitä. Tämänvuotiset pohjat veti jo ennen tätä Helsinki To Be Normal Pridea näyttelijätär Krista Kosonen, joka otti asiakseen mainostaa homosuvaitsevaisuudessaan, että hän kerran kapakan vessassa melkein lesboili, mutta ei sitten saanut lesboiltua kumminkaan. Niin että kai hänellekin jotkut suvaitsevaisuuspisteet pitää myöntää. Varsinkin kun hän sanoi tämän julkisesti. Mikä häneltä oikein hyvin onnistuu.

Hotellin respassahan ollaan edelleenkin (ja ollaan ajasta iäisyyteen) rajoittuneita ihmisiä, mutta sen lisäksi, että kyseessä oli tyypillinen Kososen ”kai te vielä huomaatte minut”-manööveri, niin eikös ideana ole ollut alun perin se, että homoseksuaalit ovat edelleenkin ihan tavallisia ihmisiä, eikä heidän kohdalla pidä keskittyä pelkästään seksiin, sillä elämässä on paljon muutakin ja niinhän se on heteroillakin.

Kosonen vei tiedostavuuspisteitten hakemisessaan koko asian taas takaisin lipitettäväksi lesbovessaan.

Mutta Kososen urotyö ylitettiin juuri tämän Helsinki Mikäsenytoli Priden aikana erään Sari Helinin toimesta, joka Ylen (no enpä olis arvannut) jutussa homohypettää sillä perusteella, että hänen oma 3-vuotias tyttärensä oli kahden homomiehen häissä morsiusneitona, eikä tyttärellä ollut asian suhteen mitään ongelmaa.

Voi tietysti olla, että tämän kyseisen Helinin tytär on jopa vielä varhaiskypsempi kuin Umayya Abu-Hannan adoptiotytär, joka asiakseen osasi viisivuotiaana tehdä närkästyneen kirjeen tasavallan presidentille siitä, että häntä ei oltu kutsuttu linnan juhliin, mutta tämmöisen rajoittuneemman ihmisen mieleen kyllä tulee, että tämän tyttären äiti käyttää häntä törkeästi hyväkseen saadakseen tiedostavia hypetyspisteitä. Ja jotenkin hän onnistui avautumisessaan myös sotkemaan iranilaisten homojen hirttämisen siihen, että Suomessa ei hypetetä homoja hänen mielestään tarpeeksi.

Tähän ei eläin pysty.

Tämän Helsinki Priden pääidea tänä vuonna oli työelämä. Eli tästä ymmärtäisin kyseessä olevan nimenomaan seksuaalivähemmistöjen asema työelämässä. Tässä antaisin omasta puolestani pienen vinkin vuoden 2015 Helsinki Priden järjestäjille. Vinkki: antakaa lesboille, ainakin sosiaalialalla toimiville sellaisille suvaitsevaisuuskoulutusta aiheesta ”heteromieskin on ihminen, vaikka te itse omissa päissänne toisin luulettekin”.

Vinkki suvaitsevaisuuskoulutuksesta pohjautuu omiin kokemuksiini, ja väitän, että omalla alallani työskentelevillä miehillä (epäilemättä muuallakin) on runsaasti samanlaisia kokemuksia. Kokemukset lesboista ovat puhtaasti valkohehkuista miesvihaa, joka perustellaan pelkästään sillä, että mies on julkihetero, ja vielä valitettavasti maskuliinisen näköinen. Lesboille ei tuota minkäänlaista vaikeutta mölistä ääneen sitä, minkälaisia nämä miehet ovat, ja mitä he ajattelevat, vaikkeivat ehkä ääneen sanokaan. Ja perusteena heillä on omassa päässäänsä ylläpitämät kuvitelmat ja vihafantasiat. Näiltä vihatuilta miehiltä ei olla nähty viisaana kysyä miesten omaa mielipidettä ja miksi kysyttäisikään, sillä omassa lesbonaisen nupissa voi kehittää itselleen mieluisat perusteet omalle miesvihalle. Naisvaltainen sosiaaliala taas mahdollistaa sen erinomaisesti, koska sillä alalla he ovat untouchables.

Jos Helsinki Jotain Pride haluaa olla suvaitsevaisuuden edelläkävijä, aloittakaa ihmeessä lesboja kohtaan kohdistettu suvaitsevaisuuskoulutus.

Helsinki Whatever Priden kohdalla haluaisin vielä muistuttaa taiteeseen liittyvästä homohypetyksestä. Tehdäänpä ajatusleikki: mitäs, jos joku heteroseksuaalinen miespuolinen  sarjakuvapiirtäjä tekisi kuvan, jossa miespuolinen vanginvartija pakottaisi naisvangit antamaan hänelle oraaliseksiä? Epäilemättä reaktio olisi sellainen, että piirtäjä on sairas perverssi, joka pitäisi laittaa pakkohoitoon.

Mutta jos sama kuva Tom of Piirretään, niin tilannehan onkin aivan toinen.



Ja silloinhan onkin kyseessä hienoin taide, mitä Suomessa on tehty kuluneen vuosituhannen aikana.

Kyllästäminen > kyllästyminen > ärtyminen > vihamielisyys.

Eikö kannattaisi lopettaa jo tuo hypettäminen? 

Sunday, June 22, 2014

RUOTSALAISTA JUHANNUSRÖMPSÄÄ

Juhannuksen aikana hotellin respassa tuli törmättyä Hommaforumin kautta erääseen ilmiöön. Ilmiö kuuluu siihen kastiin, että jos se olisi tapahtunut jossain muualla kuin Ruotsissa, niin asiasta olisi tuuminut että whatever, Ruokolahden leijonahan se siinä taas kertaalleen. Mutta Ruotsi on tunnetusti maa, jossa pölhöimmistäkin mahdollisista ideoista muodostuu hyvin helposti ns. vallitseva käytäntö, joten tarkastellaanpa tätä hieman.

Ilmiön ovat kehittäneet naturligtvis ruotsalaiset feministit ja se liittyy perinnejuhliin. Perinnejuhlathan ovat mukavia. Niin kuin vaikka joulu ja juhannus esimerkiksi. Niissä on tietty sisältö ja tietyt rituaalit, mutta ehkä mukavinta niissä on se tunne, että aikanaan omat isovanhemmat ovat viettäneet samoja perinnejuhlia omien isovanhempiensa seurassa jne, joten perinnejuhlassa ollaan osa laajaa sukupolvien ketjua. Sehän juuri tekee asian perinteeksi. Se vaatii aikaa, eikä perinnettä voida saada aikaiseksi esim. hallinnollisella päätöksellä tai feministisellä paatoksella.

No mikäs ruotsalainen perinne se sitten on, joka paikallisia feministejä niin jurppii, että pitää saada uutta tilalle?

No sehän on tämä juhannussalko eli midsommarstång. Siis tommonen. Kyllä te tiedätte:


Nythän on näin, että svedufeministit ovat ilmoittaneet, että tuo juhannussalko on seksistinen fallossymboli (sexistisk fallossymbol) ja patriarkaalisen vallankäytön välikappale (patriarkala könsmaktsordningen). Tavallinen tallaaja niin Pohjanlahden länsi- kuin itäpuolellakaan tuskin tekee tuosta koristeesta yhtä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tiedostava feministihän löytää seksiä jopa sieltä, mistä sitä ei löydä edes kiihkomielinen lahkolaissaarnaaja, ja voi pojat, sehän sentään löytää seksiä paljon, taajaan ja yllättävistä paikoista.

Onhan meikäläinenkin noita juhannussalkoja ennenkin nähnyt, mutta tähän mennessä olen löytänyt tommosista pystyyn hilatuista parrunpätkistä näitä feministien mainitsemia asioita suurinpiirtein saman verran kuin empatian tunteita jääkiekkovalmentaja Jortikasta, mutta nyt kun asia oikein alleviivataan, niin onhan tuossa sinänsä tuo suora osio ja kaksi pyörylää. Ei oo ihme, että purkka feministiltä pysähtyy ja koristeesta tulee meisseli mieleen. Ainakin jos on ollut pitkään puutteessa.

No, nyt kun tämä seksistinen fallossymboli on todistettu kirjaimellisesti olevan herrasta Perkeleestä, eikä sellaista kerta kaikkiaan voi hyväksyä, niin tilallehan pitää tietysti saada jotain toisenlaista, jotain neutraalimpaa, ettei tulisi vaan loukattua ketään. Mitäpä ruotsalaiset feministit sitten ovat kehittäneet tilalle?

No tietysti.

Juhannusvittu eli midsommarfittan.

Kun asiaa googlaa, niin Ruotsissa tämä uusperinne on selkeästi yleistymässä. Katsellaanpa hieman:


No juu, römpsähän siinä, ja liekö palvontamenot käynnissä…


Toosaahan siinä pystyyn viritellään, hjuu…


On siinä selvää tuheron näköä, en minä tuota kiistä…


Tässä jäi vähän epäselväksi että vasenko vaiko ehkä oikea …


Ja tässä vielä varmuuden vuoksi tekstitettynä, että idea aukeaa varmasti kaikille…

Kun meikäläisellä nuo pääkopan aksonit ja neuronit ja mitä niitä nyt onkaan ovat vähän hitaansorttiset, niin minulla on hiukkasen vaikeaa hahmottaa asian ydintä. Ei siinä sinänsä mitään, että väsäillään risuista pihalle härpäkkeitä. Kukin tavallaan ja tyylillään. Mutta jos kerran ideana oli se, että kun vanha juhannuskoriste vahingossa saattaa muistuttaa sukupuolielintä niin se on silloin seksismiä ja tuomittavaa, niin miksi sitten tilalle väsätään jotain muuta joka oikein tarkoituksella muistuttaa sukupuolielintä ja jota nimitetään reilusti vituksi? Minnekä se seksismi tässä matkalla oikein hävisi?

Eli kuvitellun seksismin tilalle on tarjottu selkeää ja häpeilemätöntä seksismiä ja näin ollen on ansiokkaasti taisteltu seksismiä vastaan? Näinkö se meni?

No, ei mun onneksi tartte ymmärtää kaikkea, mitä ruotsalainen feministi tahollaan ymmärtää. Mietin vaan sitä, että jos (epäilemättä kun) tämä perinne yleistyy, niin mitenkä se soveltuu sitten lapsiperheisiin? Tulee mieleen mahdollinen juhannuskeskustelu äidin ja hänen viisivuotiaan tyttärensä välillä:

- Äiskä! Miksi meillä ei ole juhannussalkoa tämä vuonna?

- Kuules, kultaseni. Se salko oli vanha ja huono perinne. Se sai häipyäkin pois. Mutta tänä vuonna meillä onkin juhannusvittu. Katso, eikö olekin hieno?

- Juu, niin kai. Mutta mikä se on se vittu?

- Kultaseni, annapas äiskän selittää…

Tosin laulaahan se Erinkin, että kyllä viisivuotisen tytön pitää osata jo kiroilla. Minä en vaan välttämättä pysy aina ajan hengessä mukana.

Kun nyt vähän googlasin ja seurasin, niin feministit mainostivat kyseessä olevan huumorin. Tätä en voi kiistää, sillä jokainenhan mieltää huumorin omalla tavallaan. Itselle vaan tulee koko ilmiöstä mieleen mielikuva pikkutytöstä,  joka on löytänyt jalkojensa välistä jotain jännää, ja jolle äiti unohti sanoa, ettei sitä jännää oikein passaa räplätä julkisuudessa ja esitellä kaikille vastaantulijoille.

Vaikka kulttuurillisesti jälkeenjäänyt ehkä olenkin, yritän silti pieneltä osaltani pysyä kiinni ajan hengessä, ja muistutan ruotsalaisia feministejä siitä, että vaikka heidän uusi perinteensä toki ihan vitun hieno onkin, niin se tarvitsee silti vielä hieman tuunaamista. Meinaten, ruotsalaiset feministithän myös kannattavat rajoittamatonta maahanmuuttoa, jonka muassa Ruotsiin on saatu uusperinteitä, jotka tosin maailmalla ovat jo melko vanhoja. Tästä on hyvänä esimerkkinä ruotsalainen koululuokka, jossa kaikki 30 tyttöä oli ympärileikattu. Tytöistä 28:lle oli tehty ympärileikkauksen vakavin muoto, jossa klitoris poistetaan, häpyhuulet typistetään ja ommellaan yhteen.

Että Ruotsissa oltaisiin oikein vimosen päälle ajan hengessä, näitä juhannusvittuja pitäisi tehdä vierekkäin kaksi kappaletta, joista toinen olisi kurottu piikkilangalla umpeen ja molempiin laitettaisiin roikkumaan kyltti alla olika – alla lika.

Palataanpa vielä noihin midsommarfitta-kuviin. Siellähän on meinaan miehiäkin. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että ruotsalaiset ämmät ovat komentaneet ukkonsa väkertämään heille noita juhannusvittuja. Ja äijät tekevät sen kiltisti ja sitten karkeloivat tuon risurömpsän ympärillä ja tuumivat, että on meillä niin jävlar hauskaa että för fan.

Mikäli täällä Suomessa nainen toteaa, että viitsitkö kulta duunata juhannustoosan, niin asia ymmärretään perinteisemmässä mielessä, ja siihen löytyy niin kykyä kuin tahtoa. En voi välttyä ajatukselta, että meidän ruotsalaisilla vastineilla ei välttämättä enää asian perinteisessä mielessä saada aikaan mitään mainittavaa, joten sitten tyydytään väkertämään vittuja vitsaskimpuista. Mammojen mieliksi.

Hulluja nuo ruotsalaiset. Kautta Teutateksen. Kautta Belenoksen.

Hotellin respasta toivotetaan lukijoille antoisaa kesän jatkoa. Väistämättä viimeistään ensi kesänä keksittävää sukupuolineutraalia juhannuspersereikää odotellessa.

Tuesday, June 17, 2014

EI TULLU ÄLÄMÖLÖÄ NIIN

Tämä kesähän se tuppaa olemaan tuon uutisoinnin kannalta aina vähän hiljaisempaa aikaa. Toimittajat joutuvat tekemään artikkelisarjoja kesävarpaankynsien kasvusta ja muistuttelemaan taas kertaalleen että juhannuksena ei kannata hukkua, sillä siinä menettää henkensä ja silloin saattaa vaikka kuolla. Kunnon skandaaleja ei oikein tahdo saada aikaiseksi ja epäilemättä toimituksessa pelaillaan pitkästyneenä pasianssia ja selaillaan sitä naamakirjaa.

Varmaankin toimittajan mielessä pyörii, että tulisipa joku onnenpotku, niin että saataisiin aikaan oikein kunnon causti. Semmonen tapaus olisi esmes aivan ihana, että joku vasemmistoliiton kansanedustaja saisi turpaansa parilta tyypiltä, jotka jollain konstin voitaisiin määritellä kansallismieliseksi eli sitä kautta siis äärioikeistolaiseksi. Vielä hienompaa olisi, jos tyypit olisivat ennen lyömistään kysyneet, että oletteko te kommunisteja.

Voi sitä ihanaa yhdessä pöksyynlaukeamisen määrää. Ilta-Ryönä ja Ilta-Läjä pistäisivät etusivun uusiksi. Ilta-Ryönän lööppi huutaisi: ”Teko oli suunnitelmallinen. POLIITTINEN TERRORI ALKOI SUOMESSA”. Ilta-Läjä taas toteasisi lööpissään ”Äärioikeiston poliittinen terrori. OLEMMEKO KAIKKI UHATTUJA?”.

Yleisradio kutsuisi pääuutislähetykseensä ja ajankohtaisohjelmiinsa puolueettomia ja asiantuntevia yhteiskuntatutkijoita, mm. Vesa Puurosen, joka toteaisi että merkit on ollu ilmassa, merkit on ollu ilmassa, minähän varoitin.

Helsingin Sanomissa Saska Saarikoski menisi itsensä kanssa naimisiin, ottaisi sukunimekseen Saarikoski-Öfors-Vasenlaidan ja toteaisi taas kertaalleen häpeävänsä katkerasti suomalaisuuttaan. Muistuttelisipa mies vielä sitäkin, että joku heppu oli lähetellyt ikäviä sähköpostiviestejä parille suomanruotsalaiselle toimittajalle ja typerinkin tajuaa, että tässähän on selvä jatkumo.

Li Andersson ja Dan Koivulaakso toteaisivat yhteen ääneen, että jos tämä tapaus ei pakota ennakoivaan vasemmistolaiseen itsepuolustusväkivaltaan, niin mikähän sitten.

Annika Lapintiekin avautuisi aiheesta ja vaatisi antifasistisen opetuksen aloittamisen jo päiväkodeissa. Lisäksi hän vaatisi päiväkotipakon kaikille yli kolmevuotisille lapsille, sillä kaikki vanhemmat, juuttaat, eivät välttämättä tätä luku- ja kirjoitustaitoakin tärkeämpää opetusta antaisi.

Kansan Uutiset tekisi pikagallupin vasemmistopolitiikoille kysymyksellä ”oletko joskus kokenut väkivallan mahdollista uhkaa, edes niin kuin kalpeana aavistuksena, tiätsä?” ja tulokset olisivat hätkähdyttäviä, sillä eihän varsinainen teko ole merkittävä, vaan se voimakas tunne.

Perussuomalaisia vaadittaisiin sanoutumaan irti noin montakytseittemästä eri asiasta ja Timo Soinia vaadittaisiin erottamaan Jussi Halla-aho puolueesta ja painostamaan tämän irtisanoutumaan eurokansanedustajan tehtävästään ja kaikesta muustakin koska se perkeleen kettu on kuitenkin kaiken takana ja Breivik ja holocaust ja musta surma ja heinäsirkat.

Mutta kun ei. Ei mitään semmoista. Ei ollu kuin se kokoomuslainen kansanedustaja joka sai turpaansa tyypeiltä, jotka saattoivat olla anarkisteja ja jotka ennen lyömistään kysyivät että oletteko te porvareita. Eihän siitä mitään caustia saa aikaiseksi. Kun tekijät eivät edusta toimittajien yhteisessä pesäajattelussa sopimaa uhkakuvaa.

Mälsää.

Joka tapauksessa Hotelli Yrjöperskeleen henkilökunta toivottaa hyvää ja rauhallista juhannusta niin lööppiä etsiville toimittajille kuin lööppiä etsimättömille lukijoille. Meilläkin on täällä Huitsinnevadan Örnätjärvellä ihan mukavat kelit. Noin marraskuun aluksi.

Sunday, June 15, 2014

ÄIJÄ, USKOLLINEN YSTÄVÄ

Eli jotain ihan muuta XXVI

Eräässä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa, muutamia vuosia sitten

Äijä istui isännän farmariauton takapenkillä niin kuin monta kertaa ennenkin. Se oli hyvällä tuulella, sillä tällaiset ajelut isännän kanssa tiesivät yleensä aina jotain mukavaa. Auto ajoi erään rakennuksen pihaan ja pysähtyi. Samalla lässähti Äijän tunnelma, sillä se tunsi rakennuksen. Siellä oli se valkotakkinen nainen, joka kopeloi ikävästi ja saattoi joskus pistää ilkeällä neulalla. Onneksi isäntä oli ollut aina mukana ja rauhoitellut Äijää ja tarjonnut sitten jälkeenpäin namipaloja. Jotenkin Äijä ymmärsi, että isäntä tekin tämänkin Äijän parhaaksi, vaikka Äijä ei oikein osannut hahmottaa, että miten ja miksi. Nämä olivat niitä ihmisten hommia, joita kunnon koira ei aina tajunnut. Mutta isäntä oli pitänyt hänestä aina huolen. Isäntä oli hänelle kaikki kaikessa.

Äijä oli kolme- ja puolivuotias saksanpaimenkoirauros. Se ei enää oikein muistanut ensimmäistä laumaansa, pesuetta josta se oli aikanaan vierotettu, ja josta isäntä oli sen hakenut. Se oli saanut itselleen uuden lauman. Lauman, joka koostui hänen lisäkseen ihmisistä. Ihmiset tosin kutsuivat laumaa perheeksi, mutta eiväthän ihmiset aina asioita koiran lailla ymmärtäneet.

Perheessä Äijän ehdoton ykkösihminen oli tietenkin isäntä. Äijä oli isännän oma koira. Isäntä oli pienenä kouluttanut Äijän kunnon koirien tavoille ja tehnyt Äijästä kiltin kotikoiran, joka tietysti myös vartioi ja puolusti omia ihmisiään. Äijä tunsi, kuinka kiintynyt isäntä oli Äijään, ja Äijä vastasi samanlaisella kiintymyksellä ja ehdottomalla uskollisuudella. Isäntä oli välillä pois pitkiä aikoja jossain paikassa jota ihmiset sanoivat työksi,  jossa heidän kuului aika ajoin jostain syystä olla, ja kun isäntä tuli siitä paikasta takaisin, ryntäsi Äijä aina isäntää vastaan ja ulisi onnesta ja jälleennäkemisen riemusta.

Perheessä oli myös kaksi pienempää ihmistä. Pieni tyttö ja vielä pienempi poika. Tyttö tuli Äijän kanssa oikein hyvin juttuun, mutta varsinkin pikkupoika piti Äijää parhaana kaverinaan. Pienen pojan ja koiran ystävyys on aina jotakin hyvin kaunista ja pikkupoika tuli usein rutistamaan ja silittämään Äijää, joka vastasi nuolemalla pikkupojan naamaa ja urisemalla tyytyväisenä. Jos joku olisi yrittänyt vahingoittaa pikkupoikaa, olisi Äijä repinyt yrittäjän kappaleiksi voimakkailla leuoillaan.

Mutta sitten talossa oli myös vanhempi naarasihminen. Emäntä. Äijä tiesi, että emäntä ei alun alkaenkaan oikein välittänyt siitä, ja ajan myötä Äijä huomasi, että emäntä alkoi suorastaan inhota sitä. Koska Äijä koirien tavoin vaistosi inhon, se ei oikein halunnut totella emäntää, ja tämä puolestaan lisäsi emännän inhoa ja sai aikaan jatkuvaa rääkymistä, kun Äijä ei oikein tahtonut uskoa komentoja. Emäntä sentään ymmärsi olla lyömättä Äijää.

Ennen pitkää Äijä huomasi, että ehkä suurin syy emännän inhoon oli se täydellisen hallinnan puute, mikä emäntää jurppi ja mitä emäntä halusi. Äijä oli huomannut, että sama rääkyminen alkoi hyvin helposti myös pikkutytölle ja pikkupojalle, mikäli he eivät olleet ja eläneet juuri niin kuin emäntä halusi. Ottipa hän heitä usein kiinni tukkapäästäkin, minkä jälkeen he ryntäsivät huoneeseensa itkien. Tämä sai Äijän epävarmaksi. Miksi lauman jäsen kävi toiseen kiinni? Äijä tunsi halua puolustaa laumaansa, mutta ainoastaan ulkopuolisia vastaan. Nyt uhka ja epävarmuus tuli lauman sisältä. Ja Äijä huomasi, että sama hysteerinen rääkyminen kohdistui isäntäänkin. Äijä olisi ymmärtänyt, jos isäntä olisi käyttäytynyt emäntää tai lapsia kohtaan uhkaavasti, mutta sellaista ei ollut tapahtunut.

Emäntä oli täysin ennustamaton. Ja se toi Äijän elämään epävarmuuden. Ja se ymmärsi myös epävarmuuden olevan koko laumassa. Kun isäntä oli paikalla, Äijän mieli oli tasainen ja onnellinen. Isännän ollessa poissa siinä työ-paikassa, se oli mieluummin ulkona perheen talon pihalla, jonne isäntä oli laittanut sille mukavan kopin ja pitkän juoksulangan. Siellä se tunsi olevansa myös perheen turvana. Tälle tontille ei tultaisi ilman lupaa.

Aika kului, epävarmuus kasvoi, emännän raivokohtaukset jatkuivat aina vain pahentuen ja Äijä näki, kuinka isäntä alkoi väsyä. Joskus isäntä puhui sellaiseen pieneen laatikkoon, jota hän piti korvallaan. Äijä oli oppinut, että sellaisella ihmiset saattoivat puhua toisille ihmisille, jotka olivat jossain kaukana muualla. Aika ajoin, kun isäntä näytti oikein väsyneeltä hän puhui laatikkoon, ja Äijä ymmärsi hänen puhuvan jollekin hyvälle kaverilleen jostain toisesta ihmislaumasta. Äijä ei osannut ihmisten puhetta, mutta hän ymmärsi isännän äänestä, että isäntä harkitsi lähtemistä pois. Äijää pelotti. Entä jos isäntä lähtisi, ja jättäisi hänet yksin?

Koiran logiikalla Äijä ymmärsi, että isäntä voisi toki lähteä, jos ottaisi Äijän mukaansa. Ja pikkutytön ja pikkupojan. Jonnekin muualle. Ehkä isäntä voisi etsiä ihmislaumaan uuden emännän. Jonkun sellaisen, joka ei aina rääkyisi, ja joka olisi Äijällekin ystävällinen. Silloin Äijä olisi uudelle emännälle kiltti, uskollinen ja luotettava ystävä. Valitettavasti Äijä ei ymmärtänyt, että ihmisten maailmassa asiat eivät aina menneet niin kuin haluaisi.

Sitten se päivä tuli. Isäntä löi kamppeensa autoon ja otti Äijän mukaansa. He muuttivat uuteen kotiin. Se oli aivan toisenlainen kuin entinen koti. Se oli sellainen paikka, missä oli monien ihmislaumojen koteja pitkikkäin ja päällekkäin. Heidän uuteen kotiinsa piti kulkea sisärappusia pitkin, se oli paljon pienempi kuin entinen koti, eikä siinä ollut pihaa, koppia eikä juoksulankaa. Mutta siellä oli rauhallista, ja Äijä oppi, että varsin usein myös pikkupoika ja pikkutyttö tulivat häntä katsomaan. Emäntää hänen ei tarvinnut enää nähdä, eikä hän sitä kaivannutkaan. Ehkäpä asiat muuttuisivat tästä mukavammaksi. Saisihan hän olla isännän luona, ja isäntä oli hänelle hyvä ihminen.

Ajan myötä Äijä kuitenkin alkoi masentua. Isännän piti edelleenkin käydä työ-paikassa, ja vaikka isäntä jätti hänelle yllin kyllin ruokaa ja juomaa, se ei isännän poissa ollessa syönyt eikä juonut. Se makasi vain eteisessä ja odotti. Äijällä ei ollut oikein ajan tajua, ja se vain ikävöi isäntää. Vanhassa kodissa odotus oli ollut helpompaa. Olihan siellä usein pikkupoika ja pikkutyttö ja sitten siellä oli oma piha, mistä käsin se saattoi seurailla kaikenlaista mielenkiintoista ja välillä kommentoida tapahtumia kumealla haukullaan. Naapurustossa oli useitakin koiria, ja koirien ikiaikainen Kuonobook pelitti mainiosti ja sai ajan kulumaan mukavasti. Tässä uudessa kodissa ei ollut kuin ovi, jota tuijottaa ja odottaa. Kun isäntä sitten aina palasi, se syöksyi isännän syliin, otti vastaan isännän hellät ja iloiset rapsutukset ja isännän paikalla ollessa kulki aina isännän vieressä aivan kuin peläten isännän katoavan jonnekin, jos se laskisi isännän pois silmistään.

Isäntä oli kyllä pannut kaiken merkille. Se oli Äijää kohtaan entistäkin huomaavaisempi, mutta huomasi, että masentunut Äijä ei enää syönyt kunnolla hänen paikalla ollessakaan. Se vain nyhjötti isännän vieressä, katseli häntä ja halusi rapsutuksia. Isäntä ymmärsi myös, että ei tällainen pieni asunto ole tällaisen koiran paikka. eikä tällainen oikeaa koiran elämää. Ja isäntä ymmärsi myös, ettei Äijä voisi enää koskaan kiinnittyä toiseen ihmiseen. Kyyneleet silmissä hän päätyi ratkaisuunsa. Nyt ei ollut enää kyse siitä, mikä satuttaisi häntä, ihmistä. Kyse oli siitä, ettei hän voinut hyväksyä sitä, että loistava koira kuihtuisi syistä, mitkä eivät olleet sen syitä ollenkaan.

Ja nyt oltiin sen erään rakennuksen pihalla, missä oli se valkotakkinen nainen. Isäntä aukaisi oven, ja Äijä käveli hänen kanssaan sisälle. Äijä tiesi, kuinka täällä piti olla, ja antoi isännän nostaa itsensä pöydälle. Isäntä silitti Äijää hellästi ja puhui lämpimällä äänellä. Äijä tunsi pistoksen ja ulvahti. Isäntä jatkoi silittämistään ja Äijää alkoi väsyttää. Sitten Äijä näki isännän kasvojen vääristyvän suunnattomasta surusta ja hänen kääntyvän poispäin. Isäntä peitti kasvonsa käsiinsä ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä.

Vaikka Äijä tunsi, etteivät senkään asiat tainneet nyt olla ollenkaan kunnossa, sillä oli silti suurin huoli isännästä. Miksi isäntä oli niin surullinen? Se haukahti pari kertaa, mutta ei jaksanut enää kolmatta. Väsymys muuttui hämäräksi, se tunsi vajoavansa ja sitten hämärä muuttui täydeksi pimeydeksi.

Äijä ei tiennyt, kuinka kauan pimeyttä kesti. Mutta sitten se avasi silmänsä. Sen edessä oli toinen koira. Komeannäköinen pohjanpystykorvauros. Se katseli Äijää lämpimällä ja ystävällisellä ilmeellä.

- Moi, Kukas sinä olet?

- Minä olen Rekku. Sinä et tunne minua, mutta minä olen sinun oppaasi täällä, ja uskon että meistä tulee hyvät kaverukset.

- Mutta kuinkas sinä tunnet minut? Minä en ole nähnyt sinua ennen.

- Minä olin sinun isäntäsi koira joskus kauan aikaa sitten, silloin kun isäntäsi oli paljon nuorempi, eikä hänellä ollut vielä omaa laumaa. Minä kuolin jo kauan aikaa sitten, mutta olen seurannut sinua, ja tiesin sinun tulevan. Halusin toivottaa sinut tervetulleeksi, kun me olimme sentään  molemmat saman isännän koiria.

- Kuolit? Olimme? Mutta hei hetkonen, minähän osaan puhua! Ja minä osaan ajatella! Mikä ihmeen paikka tää on?

- Tämä on koirien taivas. Ja täällä on oikein mukavaa. Tulet varmasti viihtymään täällä.

Äijä mietti hetken, ja sitten koiran uliseva itku alkoi pyrkiä esiin.

- Mutta… mutta… entäs isäntä? Ja pikkupoika ja pikkutyttö?

Rekku katsoi Äijää lämpimästi ja sanoi:

- Aikanaan sinä vielä näet heidät kaikki. Mutta siihen menee vielä aikaa. Ihmisillä on kirouksenaan pitkä elämä. Mutta sinä tulet näkemään heidät vielä, siitä voit olla varma. Mennäänkö? Minä näytän sinulle kaikki paikat, ja täällä on paljon kivoja kavereita.

Rekku lipaisi muutaman kerran Äijän kuonoa. Sitten Äijä piristyi, nousi ylös ja pian kahden koiran iloinen haukku kantautui toisten koirien kuuluville. Äijä otettiin ilolla ja rakkaudella vastaan. Ja aikanaan hän näkisi vielä isännänkin. Koirien taivas vaikutti oikein mukavalta paikalta odottaa sitä päivää.

Wednesday, June 11, 2014

TAPAAMINEN TUURINPERÄLLÄ

Hotellimme johtohenkilöt Yrjö ja Ylva kävivät huitsinnevadalaisen elinkeinoelämän valtuuttamana tapaamassa mahtavan Tuurinperä-konsernin pääjohtajaa Tapio Tuuria. Pääjohtaja Tuurin persoonahan on suurelle yleisölle varsin mystinen ja salattu, jo hänen vaativan asemansa vuoksi, mutta voimme osaltamme paljastaa, että pääjohtaja Tuuri on miellyttävä, järkevä, asiallinen ja maltillinen herrasmies.

Tapaamisessa nähtiin, että Tuurinperä-konsernin ja niin huitsinnevadalaisen kuin yleensä pinnanmaalaisen elinkeinoelämän kasvava yhteistyö luo suuria mahdollisuuksia sekä talouden, kehityksen kuin sananvapauden alalla.

Tapaamisen toisessa osiossa todettiin, että luottamus ja yhteistyö Tsuhna MC Tuurinperän ja Tsuhna MC Huitsinnevadan sekä tietysti muittenkin Tsuhna MC:n chaptereitten välillä on päivä päivältä syvempi ja laajempi.

Luonnollisesti Yrjö ja Ylva hiljentyivät kunnioittamaan Killen muistoa.


Monday, June 9, 2014

ERÄS KESÄINEN HETKI

Jotain ihan muuta XXV eli täysin epäpoliittinen tarina jostain päin Saimaata joitain aikoja sitten

Eräs keski-ikäinen pariskunta istui Saimaan rannalla olevan kesämökin kuistilla päällään pyyhkeet ja käsissään kylmä olut. Näyttivät olevan saunatauolla. Mikäs tässä mukavassa kesäkelissä oli tauotella ja katsella kaunista suomalaista järvimaisemaa. Paikallinen orava tuli katsomaan pariskuntaa hieman lähempää ja tunnisti heidät. Jaa, tuohan on Perskeleen pariskunta, Yrjö ja Ylva (os. Perkkelsson). Nehän olivat käyneet täällä aiemminkin. Rauhallista väkeä. Kelpo maatiaisoravana kurre ei sentään lähtenyt kerjäämään evästä niin kuin sen röyhkeät kaupunkiserkut.

Mökkireissustaan nauttivien Perskeleitten olotila ja mieliala lähentelivät täydellistä. Ainoana ajoittaisena miinusmerkkinä olivat paikalla lentelevät ampiaiset, jotka olivat välillä turhankin tuttavallisia.

- On tolla ampiaisella kieltämättä häijyn näköinen tuo naamavärkki, totesi Ylva. Vaan minkähän tähden sen pitää tulla sitä esittämään tuohon kymmenen sentin päähän? Eikö tuollakin olis jotain muuta tekemistä?

- Hjuu, totesi Yrjö. Ja onhan se muuten niin, että ihminen tunkee järkyttävät määrät rahaa kaikenlaiseen ryönään ja kutsuu sitä edistykseksi. Kun sen sijaan olennaisen tärkeisiin asioihin ei satsata mitään. Esmes just nuo ampiaiset. Pitäis kehittää semmonen masiina, jolla voitais kommunikoida noitten pimppareitten kanssa. Sitten kun tultais tänne mökille, niin pantais pimppareitten ammattiyhdistyksen kanssa neuvottelu pystyyn ja sovittais sopiva korvaus, että mökin alueella ei turhia pöristäisi. Se olis win-win tilanne niin meille kuin pimppareille.

- Mutta tuo kimalainen on kyllä jotenkin paljon sympaattisemman näköinen, sanoi Ylva ja osoitti sormellaan pyöreän pallomaista kimalaista joka toimitteli kuistin ympärillä kimalaisen asioita.

Ylva jatkoi vielä:

- Mutta pitkää päivää se on tuokin painanut. Ei se taida kovin helppoa olla tuo kimalaisenkaan elämä.

Ykä katseli kimalaista, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jonka Ylva hyvin tunnisti. Ykähän oli varsin yksiniitinen mies, jolla varsinaisia oivalluksia tuli noin kaksi kertaa vuodessa ja Ykän ilme kertoi, että nyt taisi olla tulossa tämän vuoden ensimmäinen.

- Sehän on Väinö!

- Mikä on?

- No toi kimalainen.

- Miten niin just Väinö?

- No katos kun sliippareilla oli aikanaan se biisi. Se Väinö. Väinö oli duunari raksalla, häntä oltu pilattu ei maksalla.

- Väitätkö, että tuo kimalainen on juovuksissa?

- No enhän minä. Mutta siinä laulettiin myös että ”Väinöllä rahat on lopussa aina ja päälle painaa vielä asuntolaina, siksi Väinö vielä duunia painaa ja rahalla lyhentää asuntolainaa.” Toi kimalainen painaa hommia niin kuin Väinö.

- Niin, nyt kun tuota kattoo, niin kyllähän siinä jotain väinömäistä kieltämättä on.

Ja siitä hetkestä lähtien Perskeleitten huushollissa kaikki kimalaiset olivat vastedes Väinöjä. Ja mikä ettei. Jos kerran Virallinen Suomi tekee maamyyrästä kontiaisen ja maaoravasta tikutakun, niin mikseivät Perskeleet tekisi kimalaisesta Väinöä? Kimalaista itseään ei uusi nimitys näyttänyt häiritsevän, vaan se pörisi kuistin katonrajassa tyytyväisenä. Tiedä vaikka olisi ollut vähän otettu. Muut pimpparit ovat vaan muita pimppareita, mutta mepä ollaankin Väinöjä.

Varmaankin kaikilla ikääntyneillä pariskunnilla oli oma kielenkäyttönsä ja omat, ajan myötä tulleet terminsä, joita vain he käyttivät. Olihan niitä Perskeleilläkin jo ennestään. Niin kuin esimerkiksi:

tsössi = löyly

kevyttsössi = yli 80-asteisessa saunassa varovaisemmin heitetty löyly

löyläytys = toimenpide, jolla vesi heitetään kiukaalle, ja saadaan aikaan tsössiä

ympäristöpyyhe = saunatauolla käytettävä pyyhe

venttäkeesee = matkajääkaappi

jäätiö = kylmäkalle

sumeilla = yleinen viranomaishässäköinti tilanteessa, jossa pitäisi tehdä jotakin, muttei osata, eikä kuitenkaan anneta toimintamahdollisuuksia niille, jotka osaisivat

akateeminen painetila = tila, joka edeltää sumeilua

löröttät sixteen? = kaadanko sulle kulta lisää kahvia?

ättis = terveydeksi (aivastuksen jälkeen)

kuttis = vastaus ättikseen

urmas = kärpänen (koko nimi Urmas Blärpänen)

pätinen = se minimaalisen vähäinen määrä olutta tölkin pohjalla, mitä ei voi sanoa enää huikaksi eikä edes lirkiksi, ja joka pitää nauttia pää voimakkaasti taaksepäin kallistamalla

Ja nyt kuistilta saunaan takaisin lähtevien Perskeleitten kielenkäyttöön tuli myös Väinö. Muutaman nautinnollisen tsössin jälkeen Perskeleet palasivat kuistille. Tässä ei ollut kiire mihinkään. Viereisellä lahdella pidettiin näemmä ränävälejä. Kaksi heinäsorsaa lensi kolmannen perässä ja piti hirveää räpätystä. Ykän kaipaaman yleiskääntäjämasiinan antama käännös olisi todennäköisesti ollut jotain ”kun me saadaan sut saatanan lättänokka kiinni, niin me revitään sulta pershöyhenet irti”. Perskeleet ihmettelivät, että mikähän se nuo sorsat moisiin ränäväleihin oikein oli saanut.

Perskeillä ei ollut kiirettä mihinkään. Väinö vaan painoi pitkää päivää. Länsilounaasta päin oli saapumassa uhkaavanoloinen päivänpolitiikkaa sisältävä pilvi. Pilven ja Perskeleitten mökin välissä sijaitseva teeriparvi kuitenkin torjui pilven lähestymisen pulinallaan, joka taas käännöskoneen mukaan tarkoittaisi ”Perskeleillä ei ole yhtään sähköistä viestintävälinettä päällä, eivätkä ne niitä aukaisekaan niin kauan, kun me pulistaan. Ja me meinataan pulista kauan”.

Päivänpoliittinen myrskypilvi totesi, että anti ollakseen tällä kertaa. Ehtiihän noita kiusata tuonnempanakin. Niinpä se muutti hieman suuntaansa ja tuli erään maalaistalon ylle hapattaen talon maidot ja saaden talon umpikepulaisen isännän avaamaan television Yleisradion pääuutislähetyksen aikaan, mikä taas sai hänelle aikaan ankaraa närästystä ja alkavan mahahaavan.

Perskeleet kuuntelivat kuistilla teeriparven pulinaa. Ykä oli miettinyt hetkeä aikaisemmin, että katteliskos sitä uutiset, mutta teerien pulina sai hänet muuttamaan mielensä. Vaikka Ykä ei oikein ymmärtänyt miksi, hän tunsi noita teeriä kohtaan jonkunlaista kiitollisuutta. Jossain vaiheessa ilta alkoi hämärtyä, ja järven selälle ilmestyi hissukseen jumpsuttava sisävesialus. Noissa sisävesipaateissa oli jotain omanlaistansa taikaa.

Väinökin oli jo vääntäytynyt yöpuulle. Ankaran työpäivän jälkeen.

Tuesday, June 3, 2014

HÄIRIÖSTÄ VOIMAVARAKSI

Joskus ennen vanhaan elämä oli yksinkertaisempaa ja monella tavalla myös järkevämpää. Ainakaan silloin ei selitelty niin herkästi asioita päälaelleen. Jos joku meni perseelleen, se meni perseelleen. Jos joku törppöili, niin se törppöili. Sama kaava toimi myös kerrostaloasumisessa. Jos joku ei noudattanut kerrostalon järjestyssääntöjä, niin kyseessä oli häirikkö. Ongelmana oli nimenomaan häirikkö, eikä rauhallisesti elävien ihmisten asenne häirikköä kohtaan.

No niin kai se olis nykyisinkin, ellei Suomi olisi väen vängällä päättänyt monikuristaa, anteeksi, monikulttuuristaa itseään. Tätä asiaa käsittelee Talouselämä-lehden artikkeli (kiitos taas Roopelle valppaasta mediaseurannasta) joka on otsikoitu komeasti Voiko tämän taloyhtiön ongelman kääntää vahvuudeksi? "Perusasiat, kuten roskien käsittely eivät ole kaikille selviä", ja artikkelin pääidea on siinä, että etnisesti edistyksellisten kansanryhmien asuminen kerrostalossa ei tuppaa olemaan sitä, mitä kantasuomalaisella on, mutta asiasta ei pitäisi vetää poroja nokkaan vaan kehittää jonkunlaista positiivista asennetta.

Jotta sopivaa positiivista asennetta löydettäisiin, ei artikkelissa ole haastateltavana varsinaisesti kerrostalojen asukkaat. Ei myöskään talonmies, isännöitsijä tai kiinteistöhuoltoyhtiön työntekijä, joitten mielipiteellä olisi sinänsä merkitystä, mutta siitä ei välttämättä löytyisi tarpeeksi positiivista asennetta, joten haastateltavana on Suomen Pakolaisavun Pirkanmaan aluekoordinaattori Timo Karppinen.

Jutussa ei sinänsä edes kiistetä sitä, että etnisesti edistyksellisten kansanryhmien kerrostaloasuminen pistää aika ajoin pottunokan hampaat kirskumaan. Nimenomaan jutussakin mainittu roskien käsittely sekä hyvin luova suhtautuminen vaikkapa pesutuvan varaamiseen tai yöhiljaisuuteen ovat asioita, joihin myös Hotellin respan henkilökunta aikanaan törmäsi asuessaan Helsingin rikastetuilla alueilla.

Syy ongelmiin onkin jutun mukaan (taas kerran) kantasuomalaisissa itsessään, sillä järjestyssääntöjä ei ole tulkattu tarpeeksi. Kun  nyt ottaa huomioon, kuinka kauan täällä on tätä tulkkauksen tarpeessa elävää väestönosaa elänyt, voisi kuvitella, että myös suomen kielellä tehtyjä järjestyssääntöjä ymmärrettäisiin. Mikäli yleistä tulkkauksen tarvetta vielä on, niin se olisi varsin yksinkertaista. Käännetään jutussakin mainituille somalian, arabian ja kurdin kielelle tommoset kerrostalon perusjärjestyssäännöt, ne kun eivät juurikaan toisistaan eroa, ja ennen kaikkea käännöksessä ilmoitetaan että näitten sääntöjen mukaan myös eletään.

Sekään sinänsä ei mahtaisi poistaa ongelmaa, sillä mikäli tulkkauksen tarpeen lisäksi ongelmana on tulkattavan oma asenne, ei mikään tulkkauksen määrä auta. Mutta mikäli etnisesti edistyksellisten henkilöiden omaa asenneongelmaa tuodaan virallisesti esille, onkin kyseessä jo rasismi, ja silloin ongelma ei olekaan itse ongelmassa, vaan taloyhtiössä ja sen asukkaissa. Joitten pitäisi muuttaa omaa suhtautumistaan ja joille mm. Suomen Pakolaisavun Pirkanmaan aluekoordinaattori Timo Karppinen antaa positiivista ajattelumallia vaikkapa näin:

Kantasuomalaisillakin on toki opittavaa maahanmuuttajien asumiskulttuureista. Esimerkiksi muualta muuttaneiden usein luonnollisemmasta yhteisöllisyydestä voisi ottaa oppia.

"Yhteisöllisyys tuo mukanaan viihtyvyyttä: kerhohuoneiden käyttöä, pihan siisteyttä. Ympäristöstä välittämistä joka taas heijastuu asumisturvallisuuteen".

Tähän mennessä ei jutussa ole käteen jäänyt muuta kuin se, että maahanmuuttajaväestö aiheuttaa häiriötä kerrostaloissa. Sitä ei oikein pysty kiistämäänkään, eikä pakottaakaan voi sillä normaali kantasuomalaista koskeva nyrkkisääntö eli kolme varoitusta ja häätö ei jostain syystä koskekaan heitä. Näin ollen täytyy esiin taikoa tämä kuuluisa etnisesti edistyksellinen yhteisöllisyys joka kuuluu samaan satuhaltiasarjaan somalialaisen sovitteluperinteen kanssa. Siitä puhutaan, sitä kehutaan, mutta varsinaisesti sitä ei ole nähty. Ja jos sitä on olemassa, se ei koske kantasuomalaisia.

Tästähän saadaan aikaiseksi varsinainen oravanpyörä. Etnisesti edistyksellinen henkilö ei välitä ympäristöstä, vaan sotkee pihan ja kerhohuoneen. Mutta hän on luonnollisella tavalla yhteisöllinen. Mikäli kantasuomalainen ymmärtää ihailla tätä luonnollista yhteisöllisyyttä, on piha ja kerhohuone edelleenkin sekaisin, mutta jostain syystä tämä ei välttämättä olekaan enää ongelma.

Kirjoituksessa pisti silmään erityisesti tämä lause:

Vuorovaikutusongelmien ja konfliktien ratkaisemiseksi Pakolaisavun KOTILO-projekti on laatinut naapuruussovittelumallin, jota voi soveltaa monikulttuurisessa asumisen yhteisössä. Kaikkien asukkaiden osallistamisen kautta uudetkin asukkaat oppivat nopeasti taloyhtiön tavat.

Erityisesti tuossa pisti silmään termi ”asukkaiden osallistaminen”. Ensiksi ajattelin, että kyseessä on lyöntivirhe, ja tarkoitettiin ”osallistumista”, mutta a ja u ovat qwerty-näppäimistöllä varsin kaukana toisistaan ja kyllähän sivistyssanakirjastakin moinen sana löytyy ja se tarkoittaa ”tehdä osalliseksi”. Kyse ei siis ole vapaaehtoisesta osallistumisesta, vaan asukkaat tehdään osalliseksi jonkun muun toimesta. Ja silloinhan kyse on pelkästä pakottamisesta. No, mihin asukkaita tässä KOTILO-projektissa sitten ”osallistetaan”?

Kotouttamisen on kuitenkin oltava kahdensuuntaista: on tärkeää, että myös suomalaiset toimijat osaavat asettua maahanmuuttajien asemaan ja ymmärtää asioita heidän näkökulmastaan.

Noin yleensä ottaen maassamme on ollut käytäntö, että mikäli ihminen vuokraa asunnon vuokranantajalta, häneltä vaaditaan kolme asiaa:

1. Maksa vuokrasi ajallaan
2. Älä hajota paikkoja
3. Älä häiritse muita

Vuokrasopimuksessa ei vaadita, että ihminen osallistuu johonkin yleisfilosofiseen ymmärryskoulutukseen voidakseen paremmin hyväksyä sen ihmisen toiminnan, joka häiritsee häntä vielä sen koulutuksen jälkeenkin.

Ongelma ei muutu voimavaraksi sillä, että sitä nimitetään voimavaraksi. Eikä myöskään sillä, että kantasuomalaiselle määrätään taas yksi annos pakotettua lähimmäisenrakkautta viranomaispäätöksellä.

Palataan Talouselämän kirjoituksen otsikkoon:

Voiko tämän taloyhtiön ongelman kääntää vahvuudeksi?

Vastaus: Ei voi. Sitä voi toki nimittää vahvuudeksi, mutta ongelma se on edelleenkin.

Sunday, June 1, 2014

KUUDES YMMÄRRYSHARJOITUS

Aika ajoin tulee törmättyä aivan tolkullisiinkin lehtikirjoituksiin ja koska ne ovat sen verta harvinaisia nykymaailmassa, niin niitähän kannattaa suorastaan mainostaa. Tämän kirjoituksen ”EU-eliitti pyyhkii kritiikillä” on kirjoittanut Risto Pennanen ja se on julkaistu Taloussanomissa. Erityisesti kirjoituksen loppuosa sattuu kohdalleen:

Julkisessa keskustelussa yleisin tapa tyytymättömyyden vähättelyyn on nimittää kaikkia kriittisiä puolueita ja henkilöitä populisteiksi.

Käsitteellä halutaan synnyttää mielikuva, että kriitikon näkemykset eivät perustu faktoihin. Esimerkiksi Suomessa populistin leiman ovat saaneet kaikki, jotka ovat ennakoineet eurokriisin etenemisen jotakuinkin oikein. EU-asiantuntijana puolestaan pidetään Alexander Stubbia, jonka ennustukset eurokriisin toipumisesta ovat menneet systemaattisesti pieleen. Maan suurimmasta populistista on siis tullut julkisuudessa asiantuntija ja oikeassa olleista populisteja. Ei ihme, että eurokriisin hoito on velkaannuttanut terveet jäsenmaat ja Kreikan velka on kasvanut miljardituista huolimatta.

Populismi-sanaan kilpistyy koko EU-liikkeen perusongelma, jonka takia maanosa on näin suurissa vaikeuksissa. Esimerkiksi euron syntymisen aikaan kaikki kritiikki vaiennettiin asiattomana. Koska eurossa ei voinut olla vikaa, oli kritiikki aiheetonta, eikä ongelmiin pitänyt valmistautua. Toinen populismi-sanan ongelma on, että se kertoo ylimielisestä asenteesta, joka synnyttää aina enemmän tai vähemmän kiukkua.

EU:n kannattajat tekisivät unionille parhaan palveluksen luopumalla populismi-sanan käytöstä ja ottamalla toisten ihmisten huolet vakavasti. Ihminen ei ole paha, jos hän pelkää työttömyyttä ja syrjäytymistä.

Elleivät EU-päättäjät pysty laskeutumaan lasipalatseistaan lähemmäksi tavallisia kansalaisia, ei EU tule koskaan saavuttamaan kansalaisten silmissä olemassaolon oikeutusta. Silloin äänestysprosentti lähestyy Slovakian 13 prosenttia ja kansalaiset alkavat vaikuttaa entistä enemmän kaduilla. Se tuskin olisi kenenkään etu.

Suurinpiirtein näin tulkitaan käsitteen populismi käyttö poliittisena aseena myös Hotellin respassa. Tilannetta voi kuvailla niin, että tietyt poliittiset ryhmittymät ovat saaneet poliittisen vallan ja päässeet sitä myötä muokkaamaan niin Suomen kuin yleensä Euroopan yhteiskunnallisen järjestyksen tiettyyn, haluamaansa pisteeseen. Tämän jälkeen he ovat paaluttaneet sen pisteen ympärille tukevat parrut ja ilmoittaneet, että vallitsevaa asiantilaa ei enää muuteta.

Ne henkilöt, jotka tuomitaan populisteiksi, taas huomauttavat, että demokraattinen järjestelmä on edelleenkin olemassa, ja heillä on oikeus yrittää muuttaa vallitsevaa tilannetta rauhanomaisin, parlamentaarisin keinoin. Kieltämättä heillä siihen se oikeus onkin, joten vallitsevan tilanteen ylläpitäjien täytyy yrittää murtaa näitten ihmisten uskottavuus populistitermillä. Luonnollisesti termeinä käytetään myös äärioikeistolaisuutta ja rasismia. Populistiksi tuomittu ihminen saattaa esittää vallitsevasta järjestelmästä ikäviä kysymyksiä, mutta niihin voi onneksi jättää vastaamatta. Ei siksi, etteikö kysymyksissä olisi järkeä, vaan siksi, että ne esittää populistiksi määritelty ihminen, ja sellaista ihmistä ei tarvitse ottaa vakavasti. Mielenkiintoista on, että tässä systeemissä ei tuomita varsinaisesti ihmisen mielipidettä, vaan ihminen itse, ja kyseenalaistetaan hänen oikeutensa toimia demokraattisessa järjestelmässä.

Luonnollisesti populisteiksi kutsuttuja henkilöitä syytetään myös demokraattista järjestelmää vastaan hyökkäämisestä, vaikka juuri heiltä halutaan viedä mahdollisuus vaikuttaa asioihin demokratian kautta, mikä taas saa aikaan ymmärrysharjoituksessani itselleni suuren hämmennyksen. Olenko itse ymmärtänyt demokratian käsitteen jotenkin väärin? Jos näin on käynyt, ei ongelma sinänsä ole suuren suuri, sillä minähän olen yksittäinen, varsin yksinkertainen ihminen ja tällainen väärinymmärrys on sinänsä inhimillistä.

Mutta entä jos olenkin ymmärtänyt demokratian oikein? Silloinhan eurooppalainen poliittinen eliitti on ymmärtänyt sen väärin, tai sitä ei se edes kiinnosta. Tästä ajatuksesta kumpuavat mielikuvat ovat jo varsin pelottavia.

Yritän miettiä (näin suomalaisella tasolla) ei-populistista vs. populistista näkemystä Euroopan Unioniin ts. kehitteillä olevaan Euroopan Liittovaltioon. Ei-populistinen näkemys menee varmaankin suurinpiirtein näin:

Suomi on osa yhdistyvää Eurooppaa, ja se on sitoutunut aina vain syvempään integroitumiseen, jonka loppuhuipentumana on Euroopan Liittovaltio. Suomen kansa on sitoutunut tähän jo asiaa koskevassa kansanäänestyksessä. Suomen on välttämätöntä olla mukana Euroopan Unionin ytimessä, sillä ilman sitä meillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa maatamme koskeviin päätöksiin. Euroopan Unioni on välttämätön suomalaisen hyvinvoinnin kannalta, sillä se mahdollistaa niin ihmisten vapaan liikkumisen kuin vapaan kaupankäynnin.

Kun taas populistiseksi määritelty henkilö voisi esittää ikäviä näkemyksiä kuten:

Suomen kansa ei koskaan äänestänyt liittymisestä liittovaltioon, vaan valtioitten liittoutumaan. Kansanäänestyksessä ei myöskään kysytty sitä, tuleeko Suomen valuutaksi euro. Jopa eu-mielinen tasavallan presidentti Sauli Niinistökin totesi tuoreeltaan, että ”Ei siinä pöydässä, jossa me euroa teimme, kukaan olisi uskonut, mihin euro päätyy. Tämä on toisenlainen euro. Jos se olisi ollut tiedossa, sellaista euroa ei olisi syntynyt siinä pöydässä.”

Mitä tulee Euroopan Unionissa vaikuttamiseen, Suomen vaikutusvalta Europarlamentissa on komeat 1,73% plus yksi komissaari, joka ei ole töissä Suomella vaan EU:lla ja toimii sen mukaan.  Tilannetta voi verrata samaan kuin Taivalkosken vaikutusvaltaan Suomessa ja pistäkääpäs piruuttanne pystyyn katugallup Helsingissä ja kysykää sadalta satunnaiselta vastaantulevalta helsinkiläiseltä, että milloinkas olette viimeksi ajatelleet, että kuinkahan siellä Taivalkoskella oikein pärjäillään. Olisko kumminkin viisaampaa vaikuttaa 100% Suomen asioihin ja 0% EU:n asioihin kuin nykymeiningin mukaan 20% Suomen asioihin ja 1,73% EU:n asioihin?

Mitä tulee liikkumiseen ja kaupankäyntiin, niin ei sitä mikään estänyt Euroopassa ennenkään ja eikös muuten tässä asiassa Euroopan Talousalueen pitänyt riittää meille? Ainoa muutos liikkuvuuteen oli, että Suomen rajan muututtua sisärajaksi meille saattaakin tulla sitten kuka tahansa ja näille kelle tahansa me hölmöt takaamme pysyvän asutuksen, elatuksen, etuiluoikeuden niin kunnallisissa asuntojonoissa kuin julkisissa työpaikoissa eikä suomen kieltäkään tarvitse opetella koska me typerykset maksamme tulkkipalvelut maailman tappiin ja vielä mainostamme sitä heidän oman kulttuurinsa meillekin jostain syystä tärkeänä ylläpitämisenä.

Eikö näistä asioista voitaisi edes keskustella?

Kieltämättä ikäviä näkemyksiä, joista voisi käydä paljonkin keskustelua, mutta onneksi siltä vältytään määrittelemällä näkemysten esittäjä populistiksi. Silloin ei tarvitse keskittyä hänen näkemykseensä vaan ihmiseen itseensä ja mieltää hänet Linnaa siteeraten siksi näljäksi, jota jäi jäljelle kun Jumala teki ensin sammakon ja sitten rikkurin. Ja näljäähän hän on, koska hänen näkemyksissään on myös rasismia ja äärioikeistolaisuutta. Tai ainakin jotain, minkä voi tulkita sellaiseksi. Pahinta on, että hän kyseenalaistaa vallitsevan asiantilan.

Populistiksi voi siis nimittää henkilöä, joka halua demokraattisin keinoin muuttaa tiettyjä yhteiskunnallisia asioita, joita ei saa muuttaa, koska niitä ei saa muuttaa, vaikka periaatteessa niitä saa muuttaa mutta sitten ei niinqu kumminkaan, koska silloinhan ne olisivat muuttuneet ja me ei niinqu haluta sitä. Näin se taisi mennä, mikäli oikein ymmärsin.

Sen ainakin ymmärrän, että nimenomaan Suomessa on suhtauduttu niin sanottuun populismiin eli vallitsevan asiantilan muutosyrityksiin hyvin nihkeästi jo pitkään. Muualla Euroopassa on välillä ollut vähän löysempääkin, ja hyvä niin. Ajatellaanpa vaikkapa Baltian maitten tilannetta noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Tiettyjä yhtymäkohtia löytyy nykypäivän Eurooppaan.

Baltian maatkin olivat osa suurempaa kokonaisuutta. Heillä ei ollut päätösvaltaa kuin pieniin alueellisiin asioihin, jotka nekin tosin pääosin saneltiin keskusjohtoisen Neuvostoliiton pääkaupungista Moskovasta. Tavallaan Baltian maatkin olivat päätöksenteon ytimessä. Meinaten, sielläkin oli tilanne sellainen, että varsinaista valtaa ei pitänyt kansanedustuslaitos vaan siitä riippumaton ja sen yli valtaa käyttävä politbyroo, ja siinähän oli todellakin yksi Baltian maiden edustaja eli latvialainen Arvid Pelshe, jonka suurin saavutus Baltian maihin nähden oli lähinnä ehdotus Riikan kaupungin nimen muuttamisesta Gagariniksi. Pelshen myötä Baltian maat todellakin olivat mukana vallankäytön kovassa ytimessä, mutta toimiko Pelshe niin, että se olisi baltialaisia miellyttänyt tai varsinkaan hyödyttänyt onkin sitten ihan eri kysymys.

Samaten Baltian maitten rajat eivät olleet maitten omassa rajavalvonnassa ja sen myötä maahan tuli runsaasti vierasta väkeä jolle taattiin pysyvä asumisoikeus sekä oikeus etuilla niin työpaikka- kuin asuntojonoissa, eikä paikallisen kielenkään oppimiseen ollut heillä mitään erityistä tarvetta.

Baltiassakin kyseessä oli vallitseva asiantila. Sitä ei käynyt kyseenalaistaminen, sillä sielläkin Suurempi Kokonaisuus oli matkalla kohti yhteistä, aina valoisampaa tulevaisuutta. Mutta baltialaiset eivät tähän tyytyneet, vaan toimivat populistisesti. Eli kyseenalaistivat vallitsevan asiantilan. Heidän onnekseen. Ja sattumalta Euroopassakin silloin laajalti tuumittiin, että vallitsevan asiantilan kyseenalaistaminen ei aina ole pahasta. Suomessahan se tökki silloinkin, ja olihan esmes nouseva kepulainen nuorisopoliitikko Matti Vanhanen todennut eräästä Baltian maitten vapauspyrkimyksiä kannattavasta Baltic Star-risteilstä, että se oli ”provokatoorinen mielenosoitus”. Mikäli Baltiassa oltaisiin suhtauduttu ”populismiin” yhtä vastenmielisesti kuin Suomessa, maat olisivat tänään osa Venäjää.

Yhtä kaikki, Euroopassakin on palattu siihen käsitykseen, että vallitsevan käytännön arvostelu on populismia, ja siis itsessään tuomittavaa.

Itse näen, että oikeus kyseenalaistaa vallitseva asiantila on yksi tärkeimpiä ihmisoikeuksia. Ilman sitä on turha puhua mistään demokratiasta.

Vaan eihän näkemystäni tarvitse ottaa vakavasti, sillä tässähän tuli juuri kirjoitettua 1.239 sanaa silkkaa populismia. Ei täällä mitään näkemistä ole. Hajaantukaa.

Hyvää alkanutta kesäkuuta lukijoille.