tiistai 19. helmikuuta 2019

KARKOITTAJA


Jatkoa kirjoitukselle Syyttäjä



Kesäkuun alku, Helsingin Säätytalo, joskus tuonnempana

Säätytalon – jossa valmistauduttiin onnistuneen kansannousun jälkeiseen valtiorikosoikeudenkäyntiin – ruokalassa istui kiireisiä miehiä ja naisia. Huomattavan moni heistä oli eläkeläisiä sillä tulossa olevassa oikeudenkäynnissä tulisi olemaan syytettyjen penkillä myös hyvin suuri määrä korruptoituneita ja maanpetokseen syyllistyneitä nuoremman polven juristeja. Yksi näistä eläkkeellä olevista mutta väliaikaishallinnon palvelukseensa pyytämistä lakimiehistä oli Kaarlo Suopanki joka toimi kansalaisuuksia tutkivassa työryhmässä. Hänen seuranaan istuivat Hannu Slöör jonka työryhmän tehtävänä oli takavarikoida rikoksella saatua omaisuutta sekä Kasperi Penttinen joka puolestaan olisi yksi valtiorikosoikeudenkäynnin syyttäjistä.

Penttinen oli selvittänyt ruokalan pöydässä istuville kollegoilleen oikeusistunnon valmistelua. Selvää oli, että tuomittuja tulisi olemaan satoja ja tuomiot vaihtelisivat neljästä vuodesta elinkautiseen. Kaikki tuomiot istuttaisiin kokonaisina ilman armon anomisen mahdollisuutta. Suopangin oma tehtävä oli omalta osaltaan myös rankka mutta kuitenkin varsin selkeä. Hänen – ja hänen kollegoittensa – tehtävänä oli lyödä ajallinen merkkitolppa vuoteen 1990 ja sen jälkeen selvittää kuinka monelle ulkomaalaiselle oli myönnetty Suomen kansalaisuus väärin perustein. Kaikki väärin perustein myönnetyt kansalaisuudet peruttaisiin.

Sodankylästä kotoisin oleva Suopanki oli ollut koko uransa lakimies. Aikanaan hän oli työskennellyt Lapin syyttäjänvirastossa ja myöhemmässä vaiheessa yksityisessä lakiasiaintoimistossa joka toimi sekä yksityisen sektorin lakiasioissa että jutuissa, joissa selvitettiin virkakoneiston väärinkäytöksiä. Ehkä juuri kokemus näistä väärinkäytöksistä oli kiinnittänyt väliaikaishallinnon huomion häneen. Eläkkeelle jäänyt Suopanki oli ollut kansannousun alkaessa vaimonsa kanssa kotonaan Sodankylässä kun hän oli saanut ensin varoitussoiton pojaltaan kapteeni Keijo Suopangilta joka toimi komppanianpäällikkönä Jääkäriprikaatissa. Keijo oli käskenyt pariskuntaa pysymään kaiken varalta kotonaan ja hän oli myös neuvonut Kaarloa ottamaan varmuuden vuoksi esille vanhan pistoolinsa.

Keijo oli myös todennut vanhemmilleen että melkoinen osa televisio- ja radiokanavista tulee varsin pian pimentymään mutta netti toimii ja kannattaa seurata Hommaforumia. Niin Kaarlo, vaimonsa Kaisa ja poikansa Keijo olivat aina olleet hyvin kansallismielisiä joten Hommaforum oli toki tuttu. Suopangit alkoivat seurata Hommaforumia. Keijon soitto oli tullut myöhään ja kun Hommaforumin livestreami alkoi sitä seuratessa menikin koko yö. Pojat olivat lopultakin panneet tuulemaan. Sekä puolustusvoimat että niin sanotut kansalaiskaartit olivat nousseet kapinaan, lannistaneet nopeasti vähäiseksi jääneen vastarinnan ja vanginneet vanhan hallinnon edustajat.

Kaksi päivää myöhemmin Suopankeihin otti yhteyttä väliaikaishallinnon edustaja everstiluutnantti Kauko Koskinen joka tarjosi tehtävää kansalaisuustyöryhmässä. Kaarlo huomasi että kapinalliset olivat luottaneet voittoonsa ja suunnitelleet sen jälkeiset toimenpiteet tarkasti ja hyvissä ajoin. Kyse ei ollut improvisoinnista. Tarjottu tehtävä tietäisi muuttamista Helsinkiin ainakin vuodeksi mutta pariskunta ajatteli että ehkäpä sen isänmaan eteen saattaisi vielä kestää. Olivathan he alle seitsenkymppisiä ja vielä hyvässä kunnossa. Yksi vuosi isänmaalle ja sen jälkeen lopullisesti oloneuvokseksi. Suopangit suostuivat ehdotukseen. Työ tapahtui Säätytalolla ja väliaikaishallinto oli tarjonnut heille suht viihtyisän saunallisen kaksion Laajasalosta. Kyllä siinä vuoden pärjäisi.

Työryhmän aloittaessa työnsä se tapasi väliaikaishallinnon sekä siviili- että sotilaspuolen edustajia jotka määrittelivät työn raamit. Raameja kuvasi se lause, jonka väliaikaishallinto oli antanut elintasosiirtolaisille julkisesti:

Te olette saaneet nauttia vuosikymmeniä suomalaisen yhteiskunnan hyväuskoisuuden ja sinisilmäisen typeryyden runsaudensarvesta. Emme syytä teitä omasta typeryydestämme, mutta sen aika on nyt lopullisesti ohi. Olemme maksaneet jonkun muun asettaman velan yleishumanistiselle utopialle kaksin kallein. Nyt se loppuu ja seuraavat vuosikymmenet keskitymme oman kansamme hyvinvointiin.

Työryhmän jäsenet pitivät viestiä ja sen sisältöä selkeänä, oikeudenmukaisena ja hyväksyttävänä. Olihan selvää ettei tähän työryhmään kuuluisi kansannousun myötä lakkautetun Demlan jäseniä joita puolestaan löytyisi pian valtiorikosoikeudenkäynnin syytettyjen penkiltä. Joka tapauksessa oli selvää että nyt – vuosikymmenten jälkeen – mitta oli lopullisesti täynnä. Väliaikaishallinnon edustaja everstiluutnantti Koskinen oli todennut vielä:

- On selvää, että toiminnastanne alkaa huomattava joukkorääkyminen erityisesti Ruotsissa, Saksassa ja YK:ssa sekä tietysti Brysselissä mutta siitä teidän on turha välittää. Päätösvalta Suomessa on siirtynyt jälleen suomalaisille. Te olette työssänne vastussa heille. Ja nimenomaan vain heille. Ei kellekään muulle.

Vaikka työryhmä käsittelisikin kansalaisuuksia niin ensimmäinen asia oli vielä maassa olevat turvapaikanhakijat joita syrjäytetty hallinto oli ottanut maahan jatkuvasti lisää yhtään miettimättä mitä ne saisivat aikaiseksi. Parhaimmilla – tai lähinnä pahimmilla – tapauksilla oli jo seitsemäs valituskierros menossa. Lakitekninen ikiliikkuja. Nyt se päättyisi lopullisesti. Kaikkien turvapaikanhakijoitten hakuprosessi keskeytettäisiin välittömästi ja heidän määrättäisiin poistumaan maasta. Vapaaehtoinen poistuminen tapahtuisi heidän haluamaansa maahan, ts. käytännössä joko lähtömaahan tai sitten Ruotsiin tai Saksaan joissa maissa monikultturistinen hallinto oli vielä täysissä voimissaan ja otti kaikki tulijat empimättä vastaan.

Mikäli poistuminen ei olisi vapaaehtoista, henkilöt pidätettäisiin kansalaiskaartilaisten toimesta, siirrettäisiin säilytys- ja siirtokeskuksiin joista heidät kuljetettaisiin junakuljetuksina Tornioon jossa heidät puolestaan ohjattaisiin Haaparantaan. Oli käynyt ilmi että pakkopalautuksia ei tarvinnut tehdä kovinkaan paljoa sillä prosessiin kuului myös kaiken rahallisen avustuksen välitön lopettaminen. Säilytys- ja siirtokeskuksissa olisi tarjolla majoitus ja ruoka, joskaan liha ei ollut halalia. Mikäli se ei maistuisi, olisi tarjolla yllin kyllin leipää, puuroa ja perunaa. Kun Suomessa ei ollutkaan enää sisäänheittotuotteita niin virta kääntyi suurena kymenä kohti Ruotsia. Varsinkin kun Suomessa oli edelleenkin liikkeellä hyvin paljon sekä puolustusvoimien sotilaita että kansalaiskaartin sininauhaisia miehiä jotka suorittivat papereita tarkistaessaan etnistä profilointia yhtään anteeksi pyytelemättä. Oli myös käynyt selväksi että jatkossa suomalaisiin kohdistettu väkivalta ratkaistiin paikan päällä, ylivoimalla ja tutkintapöytäkirjoja kirjoittamatta. Lammas oli muuttunut leijonaksi eikä se enää pyydellyt anteeksi.

Turvapaikanhakijaongelma ratkesi siis itsestään. Kansalaisuuskysymyksen kohdalla puolestaan lyötiin se ajallinen tolppa ensimmäiseen tammikuuta vuonna 1990 ja sen jälkeen myönnetyt kansalaisuudet jaettiin eri ryhmiin:

Ryhmä 1: Kansalaisuuden saaneet ulkomaalaiset, jotka ovat syyllistyneet Suomessa väkivalta-, seksuaali- tai muihin – vähintään ehdollisella vankeudella rangaistaviin – rikoksiin.

Sekä kansalaisuus että oleskeluoikeus perutaan. Henkilöt – elleivät ole vankilassa – siirretään erityisvartioituihin säilytys- ja siirtokeskuksiin joista pääsee pois vain maasta poistuessa. Poistuminen suoritetaan erityisen tarkassa sotilasvalvonnassa.

Ryhmä 2: Kansalaisuuden saaneet ulkomaalaiset, jotka Suomen kansalaisuuden saatuaan ovat jatkuvasti eläneet pelkästään suomalaisen yhteiskunnan kustannuksella. Tähän ryhmään liittyy olennaisena joko heikko tai olematon suomen kielen taito.

Sekä kansalaisuus että oleskeluoikeus perutaan. Henkilöille ja heidän omaisilleen tarjotaan valtion kustantama muutto joko lähtömaahansa, Ruotsiin tai Saksaan. Mikäli poistuminen ei ole vapaaehtoista, siirretään ryhmän 2 jäsenet säilytys- ja siirtokeskuksiin sekä lopetetaan kaikenlainen rahallinen avustus.

Ryhmä 3: Kansalaisuuden saaneet ulkomaalaiset, jotka työskentelevät Suomessa julkisella sektorilla tai NGO-organisaatioissa sellaisissa tehtävissä joille ei olisi mitään tarvetta ellei kyseinen ulkomaalaisväestö olisi alun perin tullut Suomeen.

Sekä kansalaisuus että oleskeluoikeus perutaan. Henkilöille ja heidän omaisilleen tarjotaan valtion kustantama muutto joko lähtömaahansa, Ruotsiin tai Saksaan. Mikäli poistuminen ei ole vapaaehtoista, siirretään ryhmän 3 jäsenet säilytys- ja siirtokeskuksiin sekä lopetetaan kaikenlainen rahallinen avustus.



Ryhmä 4: Kansalaisuuden saaneet ulkomaalaiset, jotka työskentelevät julkisella sektorilla sellaisissa oikeaa ammattitaitoa vaativissa tehtävissä jotka ovat infrastruktuurin kannalta hyödyllisiä.

Sekä kansalaisuus että oleskeluoikeus säilytetään ja vahvistetaan.

Ryhmä 5: Kansalaisuuden saaneet ulkomaalaiset jotka työskentelevät yksityisellä sektorilla nettoveronmaksajina tai muuten elättävät itsensä ja läheisensä omalla – ei verorahoitteisella – työllään.

Sekä kansalaisuus että oleskeluoikeus säilytetään ja vahvistetaan.

Tästä viitoskohdasta tuli Suopangille usein mieleen eräs kenialainen, Radanvarsikaupungissa asuva nelikymppinen mies joka oli saanut kansalaisuuden. Hänellä oli kenialainen vaimo ja kaksi lasta. Hän oli työskennellyt pitkään paikallisessa metallifirmassa ja firman sekä omistaja että työkaverit olivat lähettäneet kansalaisuustyöryhmälle miehen kansalaisuuden säilyttämistä puoltavan anomuksen jonka mukana oli videopätkä. Videolla kyseinen pikimusta mies kömpi hikisenä ulos suuresta metallisäiliöstä jota hän oli ollut putsaamassa ja totesi ulos tullessaan:

- Ei ole pärkkele valkosen miehen hommaa tämä…

Suopanki oli naurahtanut, lämpsäissyt hyväksymisleiman miehen paperiin ja saman tien soittanut kyseiselle henkilölle. Mies oli ollut varma kansalaisuutensa jatkumisesta eikä ollut yhtään ihmetellyt väliaikaishallinnon toimia. Päinvastoin, hän piti niitä järkevinä sillä hän itse oli huolissaan seurannut Keniassa tapahtuvaa somalien Al – Shabaab- järjestön terroria ja oli kauhuissaan seurannut sitä minkälaiseksi Suomikin oli Ruotsin tavoin ajautumassa ja miltä se oli lopultakin pelastettu. Kenian kaveri vaikutti ihan järkevältä ja asialliselta mieheltä. Hänelle ja hänen perheelleen toivoi vain kaikkea hyvää.

Näitten viiden ryhmän lisäksi oli vielä Ryhmä 6 joihin kuuluivat ne henkilöt joita ei yksiselkoisesti voinut lukea mihinkään aikaisempaan ryhmään ja jotka käsiteltiin erikseen.

Lisäksi työryhmä oli heti alkuun tehnyt selväksi että jos henkilö oli saanut kansalaisuuden turvapaikanhakijana ja käynyt lomailemassa lähtömaassaan niin silloin sekä kansalaisuus että turvapaikka perutaan ilman muuta. Kaikilta maasta poistetuilta otetaan biotunnisteet ja heille asetetaan pysyvä maahantulokielto.

Suopanki ja muu työryhmä oli kuullut valituksia että he toimivat liukuhihnametodilla. Suopanki oli itse todennut että niin me toimimmekin. Entäs sitten? Nämä poistettavat oltiin aikanaan hankittu Suomeen likuhihnametodilla ihan vaan siksi että niitä täytyi saada tänne. Samoin Suopanki oli todennut että onneksi – lopultakin – maassa ollaan tilanteessa jossa rääkyvä ja realismista itsensä pysyvästi irroittanut suvaitsevais-tiedostava lauma ei enää määrittele sitä, mitä saa tehdä, sanoa ja ajatella. Ehkä kansannousun suurin voitto oli siinä että maa palautettiin utopistien hallusta tavallisille kansalaisille.

Käytyään läpi tietyn määrän tapauksia Suopanki tuumasi että on kahvitauon aika ja läksi ruokalaan. Otettuaan kahvin ja kinkkusämpylän hän huomasi että eräässä pöydässä istui hänen tyttärensä Aino. Hänen seurassaan oli Rauno Ortio jonka avustajana Aino toimi. He kuuluivat niin sanottuun tyhjätyön karsimisen työryhmään. Myös eläkkeellä oleva Ortio oli tehnyt aikanaan pitkän uran merillä edeten jungmannista aina valtamerilaivan kapteeniksi. Viimeiset työvuotensa hän oli purjehtinut kirjoituspöytää merenkulkuhallinnossa ja oli aloittanut eläkepäivänsä Inkoossa. Hänetkin väliaikaishallinto oli värvännyt palvelukseensa. Suopanki istahti heidän seuraansa ja kysäisi:

- No, löytyykö tyhjälle mitta ja määrä?

Ortio vastasi tähän päätään puistellen:

- Löytyyhän se varmaan… jossain vaiheessa… mutta vaikka minäkin ehdin viimeiset työvuoteni olla hallinnossa niin en minä millään tajunnut sitä akateemisen suojatyön määrää. Kymmeniä tuhansia täysin tarpeettomia ihmisiä. Näillä laskemilla. Todennäköisesti vielä hyvin paljon enemmän. Me olemme vasta aloittaneet kartoituksen.

Aino puolestaan totesi:

- Osa työstämme oli sinänsä helppoa. Koko maahanmuuttoteollinen kompleksi julkishallinnosta on lakkautettu. Samoin kuin kaikki rahallinen tuki asiaan liittyville NGO-organisaatioille on lopetettu.

- Kuuluuko muuten SPR siihen listaan?

- Ensimmäisenä. Osa sen puljun johdostahan tulee olemaan syytettyjen penkillä. SPR:n veripalvelutoiminta on erotettu omaksi yhdistyksekseen joka toimii vain ja ainostaan sellaisena mitä sen nimikin kertoo. Katastrofipalvelun rakentaminen on vielä työn alla mutta sekin tulee toimimaan väliaikaishallinnon tiukan valvonnan alaisena. Mitään valtiota valtion sisälle ei tulla enää hyväksymään.

- Kuinka te oikeastaan toimitte? Siis miten te määrittelette tarpeettoman työn?

Tähän vastasi puolestaan Ortio:

- Niin no, tuo mainio avustajani ja tyttäresi Aino on saanut auditoijakoulutuksen. Kun siirrymme tutkimaan toimistotyötasoa niin hän on kehittänyt mittarit siihen että liittyykö työtehtävä millään lailla siihen peruspalveluun mitä kyseinen julkisen sektorin palvelu – esmes lastensuojelu tai terveydenhoito tai vanhustenhuolto jne. – tarjoaa. Oikeastaan helpointa on katsoa kaikenlaisten johtoryhmien ja erityistyöntekijöitten kokousten pöytäkirjoja. Niistä huomaa että kokousten sisältö käsittelee vain… vain… Aino, mikä se sun keksimä termi olikaan?

- Akateemisen suojatyön välikatto.

- Joo, niin sehän se oli juu… siis ne käsittelevät vain tuon kyseisen välikaton yläpuolella liikkuvia asioita joilla ei ole suorittavan tason kanssa yhtään mitään tekemistä. Kehitysprojekteja jotka alkavat, jatkuvat eivätkä valmistu koskaan koska uusi projekti tulee jo tilalle, jatkuvia organisaatiouudistuksia, keskinäisiä kyselytutkimuksia, valmistuneitten tutkimuksien postittamista suorittavalle taholle joka ei niitä koskaan edes lue ja tietenkin uusien teoreettisten työmenetelmien esittelyä eli käytännössä neliön esittelemistä pyöränä kerta toisensa jälkeen. Nuo ihmiset eivät oikeastaan edes pese toistensa paitoja vaan puhuvat toistensa paitojen pesemisestä. Joka tapauksessa on käynyt jo ilmi että julkisessa sektorissa on valtava määrä ihmisiä jotka on palkattu aivan turhaan ja joitten vaikutus varsinaiseen työhön on hyvällä tuurilla nolla ja yleensä haitallinen. Kunhan asiaan päästään porautumaan tarkemmin niin täysin turhien tyhjätyöntekijöitten määrä voi olla jopa yli kaksisataa tuhatta.

Suopanki laskeskeli hetken mielessään tuollaisen työntekijämäärän vuosittaisia palkkakustannuksia, päätyi lukemaan herravarjele ja kysyi sitten:

- Mitäs näille tyhjätyöntekijöille sitten tapahtuu?

- Tarpeettomat virat ja toimet yksinkertaisesti lakkautetaan. Työttömänä nämä ihmiset tulevat valtiolle halvemmaksi. Itse asiassa paljonkin halvemmaksi sillä osa tyhjätyöstä on ollut myös selkeästi kansakunnalle haitallista työtä. Vaarallistakin. Esimerkkeinä juuri tuo maahanmuuttoteollinen kompleksi sekä vaikkapa lakkautettu Yle. Samoin kuin hysteerikkofeministien suojatyöpaikat. Sekä yliopistojen yhteiskuntatieteelliset tiedekunnat lähes kokonaisuudessaan. Kaikki nuo ovat edistäneet haittamaahanmuuttoa ja samalla nakertaneet yhteiskuntaa koossa pitäviä perinteitä, arvoja ja toimintatapoja. Perheinstituutiosta alkaen. Sen vuoksi näkisin että myös meidän työmme tyhjän etsijöinä ja eliminoijina on erittäin tärkeää. Olemme palauttamassa julkista sektoria ylikoulutettujen suojatyömaasta siihen tehtävään mihin se on alun perin perustettu. Eli välttämättömien peruspalvelujen tarjoamisen kansalaisille.

- Se tulee vielä sanoa että lähimmän viikon aikana me tulemme antamaan julki ilmoituksen että mikäli tyhjätyöntekijät irtisanoutuvat itse, niin heille myönnetään kolmensadan vuorokauden ansiosidonnainen päiväraha. Sen sijaan jos heidät irtisanotaan selvityksemme jälkeen niin kyseinen päiväraha on vain kuusikymmentä vuorokautta ja sen jälkeen siirrytään peruspäivärahalle.

Suopanki hymähti ja totesi:

- Oletan, että tuo ilmoitus saa aikaan irtisanoutumisen aallon.

Ortio hymähti myös ja vastasi:

- Luulenpa, että oletat väärin. Katsos, suurin osa noista tyhjätyöntekijöistä ei ole koskaan ollut missään tekemisissä varsinaisen työn kanssa. Siksi he olettavat että tottahan heidän pyörittämänsä tyhjän paskan hiertämisen perus-, jatko- ja kertauskurssit ovat oikeaa työtä ja aivan välttämätöntä sellaista.

Kaarlo Suopanki totesi että tuohon ei ole kyllä mitään lisättävää, viimeisteli sämpylänsä, toivotteli voimia työhön ja eloon sekä palasi toimistoonsa. Viiden maissa illalla hän kuittasi päivän tehdyksi ja palaili väliaikaiseen kortteeriinsa. Edessä olisi pari päivää vapaata ja se sattuikin sopivasti sillä hänen poikansa Keijo oli käymässä Helsingissä ja hänen kanssaan olisi mukavaa saunoa ja ehkäpä tupakoida hieman olutta ja whiskyä. Keijo oli ylennyt kansannousun jälkeen nopeasti kapteenista everstiluutnantiksi. Olihan yleisessä tiedossa se, etteivät niin sanotut kissakaulukset olisi saaneet kansannousua aikaiseksi. He olivat olleet poliittiselle eliitille kuuliaita virkamiehiä. Tehtävän suorittivat ne, jotka sodassa komentaisivat komppanioita ja pataljoonia.

Keijo oli nykyisin Lapin Jääkäripataljoonan komentaja ja hän oli ollut Helsingissä jossain sotilaitten tapaamisessa ja yöpynyt hotellissa pari yötä todeten että päivät olivat olleet pitkiä eikä vanhempien luona ollut aikaa käydä. Nyt tapaaminen oli päättynyt, hän oli saapunut vanhempiensa luokse ja Kaarlo kysyi saunassa kun he korkkasivat kylmän oluen:

- Mitäs se sun tapaamisesi oikein koski? Kun ihan pääesikunnassa tapasitte.

Keijo oli hetken hiljaa, otti hörpyn ja totesi sitten:

- Niin… sinähän olet kanssa semmosia miehiä jotka osaa pitää turpansa kiinni. Oletan niin koska sinun kasseistasihan minäkin olen kotoisin.

- Tiedät kyllä.

Keijo otti taas hörpyn oluestaan, oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten:

- Tapaamiseen osallistui sotilaita Suomesta, Tanskasta, Norjasta, Puolasta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kaikki hallituksiensa valtuuttamana. Lisäksi siihen osallistui sotilaita Ruotsista. Ilman hallituksensa valtuutusta.

- Taidan alkaa hahmottaa kokouksen sisällön.

- Kyllä. Me Suomessa pelastimme maamme. Tanska ja Norja tekivät sen jo ennen meitä. Kaikissa maissa päädyttiin verenvuodatukseen. Mutta onneksi suhteellisen vähäiseen. Baltian maat ja Puola taas säästyivät kaikelta tältä siksi että niitten johto oli aina meitä järkevämpi. Periaatteessa siis kaikki on kunnossa. Mutta käytännössä ei. On olemassa vielä suuri vaara.

- Tarkoitat Ruotsia.

- Kyllä. Ja niin Suomi, Tanska kuin Norja ovat osaltaan siitä vastuussa koska Tanska ja Norja dumppasivat ja me olemme dumppaamassa haitamaahanmuuttajat Ruotsiin joka ottaa ne avosylin vastaan. Ruotsin demografinen kehitys on hälyttävä. Itse asiassa katastrofaalinen. Ei mene kuin parikymmentä vuotta kun ruotsalaiset ovat vähemmistö omassa maassaan. Ja se saa aikaan kaksi uhkaskenaariota.

- Joista ensimmäinen on?

- Valtiollisen konkurssin myötä tuleva kaaos ja anarkia. Haittamaahanmuuttajat ovat pääosin elättejä eikä Ruotsinkaan mahtava talouskone kestä loputtomiin. Mutta jos se kestää liian pitkään, niin edessä on se toinen skenaario.

- Joka puolestaan on?

- Jo ensi vaaleissa Riktika Islamistisk Partiet RIP nousee Ruotsin suurimmaksi puolueeksi. Islamilaiset masinoivat ihmisensä äänestämään. Ja ruotsalaiset on vallannut apatia. Kantaruotsalaisten ennustettu äänestysprosentti on hälyttävän pieni. Ja eihän ruotsalaisilla ole oikein mitään äänestettävääkään sen jälkeen kun ruotsidemokraatit julistettiin laittomaksi. Kyseinen RIP-puolue ei nouse vielä ehdottomaan enemmistöön mutta ajan myötä se sen tekee ja tiedustelutietojemme mukaan se vaatii huomattavaa satsaamista Ruotsin puolustusvoimiin. Nimenomaan niin, että puolustusvoimiin värvätään etnisesti edistyksellistä ainesta. Asevelvollisuuden kautta.

- Taidan ymmärtää. Eli meillä on silloin naapurissamme aseistautuva, aggressiivinen ja ehkä jopa laajentumishaluinen islamilainen valtio.

- Juuri niin. Menee kauan, hyvin kauan aikaa ennen kuin se pystyy toteuttamaan hyökkäyksen naapureihinsa. Ruotsin armeija – islamilla tai ilman – ehdittiin ajaa alas niin totaalisesti. Mutta kyseinen valtio pystyy tarvittaessa tukkimaan sotilaallisesti Juutinrauman. Kiristyksenä. Ja sen vuoksi asia kiinnostaa meidän lisäksemme myös Puolaa ja Baltian maita. Jos kohta nekään eivät muutenkaan halua islamilaista valtiota lähelleen. Tämä on saatana Pohjois-Eurooppa eikä mikään Pohjois-Afrikka. Eikä asia muuten Venäjällekään ole ollenkaan yhdentekevä. Siksi on parasta että hoidamme tilanteen ennen kuin Venäjä päättää puuttua asiaan. Sen osallistumista kun ei kaipaa kukaan.

- Hoidamme tilanteen?

- Hoidamme. Sitä valmisteltiin siinä tapaamisessa jossa olin mukana. Tiedätkös, isä. Siitä toisesta suuresta pohjan sodasta on ammuttu vasta ensimmäiset laukaukset…

perjantai 15. helmikuuta 2019

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CI


Siirrytäänpäs sitten Kannaksen taivaalta takaisin tähän päivään. Olennaista tälle päivälle on etteivät lentokonemoottorit jyrise eivätkä pyssyt piere vaan eetteri on täynnä suvaitsevais-tiedostavia avautumisia joista esitellään kolme tuoretta:

1. Kulissi



Ilta-sanomat uusimmassa jutussaan on huolissaan siitä, että suomalaisvanhemmat – nuo juudakset – mielellään siirtävät lapsensa pois monikulttuurisista kouluista. Otsikkokin on raflaava:

”Suomalaisten vanhempien uusi tapa uhkaa repiä kuilun kouluihin – opettaja kertoo huolestuttavasta kehityksestä”

Näin äkkiseltään voisi todeta, että ehkä sitä kuilua repii nimenomaan se että monikulttuurisissa kouluissa työrauha on muuttunut työrauhattomuudeksi, kantasuomalaiset oppilaat ovat etnisesti edistyksellisen aineksen rääkättävinä ja jos vanhemmat valittavat asiasta he huomaavat ettei silloin tapahdu mitään muuta kuin selitystä siitä että ei kyse ole oppilasaineksesta vaan jostakin ihan muusta. Kirjoitus jatkuu:

Voivatko vanhemmat todella vaikuttaa lapsensa menestykseen kouluvalinnalla? Takaako keskiluokkaisen alueen koulu paremmat eväät jatko-opintoihin kuin työttömien ja maahanmuuttajien lasten kansoittama koulu?

Aihetta on tutkittu myös Suomessa, ja tulokset ovat selviä: yläkoulujen välillä on suuria eroja oppimistuloksissa mutta ei oppimisessa. Hyvämaineisten koulujen oppilaat eivät kehity omaan lähtötasoonsa nähden yhtään sen enempää kuin huonomaineisten koulujen oppilaat.

Tässähän oikeastaan vahvistettiin se asia mitä ei saa sanoa ääneen. Eli etnisesti edistyksellisen oppilaitten lähtötaso on heikompi. Vaan otetaanhan kirjoituksessa esille tutkimuskin:

Onko koulushoppailu siis turhaa?

Helsingin yliopiston tutkijan Venla Berneliuksen mukaan näyttää siltä.

– Jopa USA:ssa keskeinen tutkimustulos on se, että koulushoppailu ei kannata. Siellä koulut ovat vielä paljon eriytyneempiä kuin Suomessa

Luonnollisesti kyseisessä jutussa ei kerrota että mistä tutkimuksesta on kysymys eikä siinä myöskään yhtään selitetty sitä, että minkä takia suomalaisen vanhemman ei kannata siirtää lastaan monikulttuurisesta ghettokoulusta rauhallisempaan kouluun. Tässä vaan todettiin että ei kannata. Mutta sitten muuan jakomäkeläinen opettaja sanoo sen, mistä asiassa ehkä on kysymys:

Väittäisin, että täällä oppii taitoja, joita tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitsee, sanoo Jakomäen koulun opettaja Vappu Laine.

Totta. Jos ne taidot ovat sitä, että opitaan alistumaan rääkkäämiseen, turpaan saamiseen, pelkoon ja siihen että rääkkääjä on erityissuojeluksessa. Oikeastaan – jos Ilta-Sanomat olisi rehellinen – se olisi voinut otsikoida uutisen näin:

”Suomalaisvanhempia kiinnostaa lastensa turvallisuus ja viihtyvyys enemmän kuin monikultturismin kulissien ylläpitäminen. Kuinka ne kehtaavat?”

2. Maskuliininen jortikka pystyssä auton ratissa

Valtamediammehan on siitä tunnettu että siinä voi lasketella ihan mitä tahansa tuubaa kun se vaan on utopistiseen viitekehykseen sopivaa. Utopistisessa tuubassa Ylen kanssa kilpailee Ilta-Sanomat  joka sukupuolittaa liikkumisen otsikolla:

Tutkija: Miesten pitäisi siirtyä yksityisautoistaan naisille tyypillisiin kulkumuotoihin, syyt ilmasto ja tasa-arvo.

Ja tätä otsikkoa tukemaan on sitten löydetty muuan tutkiskelija Tiina Männistö-Funk joka täsmentää asiaa:

”Liikennesuunnittelussa ja myös kestävästä liikkumisesta puhuttaessa sukupuoli on yleensä häivytetty, vaikka sen sosiaalinen merkitys liikkumistapojen valinnassa on suuri.”



Ja hän jatkaa vielä:

”Voi olla, että miehet kokevat nolona, jos pitää mennä yksin bussilla. Eivät tietenkään kaikki. Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen. Sitähän ruvetaan heti tyrkyttämään, kun pojaksi oletettu vauva syntyy”

Hotellin respassa väitetään vahvasti että kyseinen tutkiskelija ei ole kysynyt asiaa yhdeltäkään mieheltä ja heittää muutenkin väitteensä mustaniinqutuntuusiltä-menetelmällä mutta valtamedialle – joka ei ole enää aikoihin ottanut viestejä reaalimaailmasta – se riittääkin. Ehkäpä oikeampi otsikko tällekin uutiselle olisi ollut:

”Muuan tutkiskelijan mielestä monet miehet ajavat autolla tunteakseen itsensä miehiksi. Varsinaista näyttöä tästä ei ole mutta eipä takerruta yksityiskohtiin”.

Sekä tutkiskelijalle että valtamedialle voisi sanoa pari reaalimaailman faktaa tuosta autolla ajamisesta:

1. Syrjäseuduilla ts. suurimmassa osassa maatamme jossa joukkoliikenne ei juurikaan toimi: Täällä ajavat autolla niin miehet kuin naisetkin johtuen siitä syystä että joukkoliikennettä ei ole ja pisteestä A pisteeseen B täytyy jollain tavoin kumminkin päästä.

2. Taajamissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla: Omalla autolla ajamisessa on se etu että vierustoverina ei ole narkkia, sekopäätä tai etnisesti edistyks… sori, meinasi tulla rasismia mutta joka tapauksessa omassa autossa saa määritellä sen, että kuka siinä vieressä istuu. Nimimerkillä ”hyvin monia vuosia Helsingin julkisissa liikkunut”.

3. Vihreää kärsäntyöntämistä ja tiedostavaa hyvää mieltä

Saimme sitten luettavaksemme uutisen jonka mukaan ”Helsingissä suunnitellaan lihan ja maidon kulutuksen puolittamista kouluissa, päiväkodeissa ja vanhainkodeissa”. Kyse on (keidenkäs muiden kuin) vihreiden aloitteesta joka liittyy tietysti – mihinkäs muuhun – kuin ilmastonmuutokseen ja epäilemättä tällä maailma pelastetaankin. Vihreitten Emma Kari oli asiasta innoissaan:



Vihreäthän ovat porukkaa joka on vapauttanut itsensä täydellisesti niin logiikan kuin reaalimaailman kahleista ja jos ne olisivat esmes sirkuspellejä niin ne olisivat täysin vaarattomia. Mutta valitettavasti ne eivät sitä ole ja tulee muistaa että mitä todennäköisimmin vihreät ovat seuraava hallituspuolue ja kyseinen Emma Kari ministeri joka ihan oikeasti uskoo että mm. Kiina ja Intia seuraavat suomalaisten cityvihreitten esimerkkiä. Hän on vahva uskossaan.

Ja hänen uskonsa pääasiahan ei ole siinä että maailma pelastuu vaan se, että cityvihreälle tulee hyvä ja tiedostava mieli siitä että he saavat tunkea kärsänsä mahdollisimman monen tavallisen suomalaisen asioihin. Niitten suomalaisten, jotka elättävät nuo kärsäntunkijat.



Kaupunkivihreä tekee sitä mitä kaupunkivihreä parhaiten osaa

torstai 14. helmikuuta 2019

PUUSKA JA VIHURI


Eli kertomaton tarina Suomen ilmatilasta kesällä 1944



Karjalan Kannaksen ilmatila, 3. heinäkuuta 1944

Nyt oli kaikki munat samassa korissa. Niin kuin muutaman kerran käynnissä olevan vihollisen suurhyökkäyksen aikana oli ollut ennenkin. Kaikki sekä Suomen ilmavoimien sekä saksalaisen osasto Kuhlmeyn käyttökelpoisimmat koneet suuntasivat kohti suurta rautatiekeskitystä joka toi joukkoja ja tarvikkeita täydennykseksi suomalaisten linjoja jatkuvasti ja keskeytymättä moukaroiville neuvostojoukoille. Ratkaisutaistelut olivat käynnissä sekä Tali-Ihantalassa, Vuosalmella että Viipurinlahdella. Ilmavoimien tehtävä oli tukea puolustautuvia suomalaisjoukkoja kaikin mahdollisin keinoin.

Tehtävässä muitten mukana oli LeLv 12 jonka neljätoista VL Puuska-hävittäjäkonetta oli matkalla suojaamaan tehtävään osallistuvia pommikoneita. Laivueen kirjavahvuudessa oli suurhyökkäyksen alussa ollut kaikkiaan 24 Puuskaa mutta vain neljätoista oli nyt lennossa. Neljä oli välttämättömässä huollossa ja kuusi oli ammuttu alas. Yksi näistä Puuskan lentäjistä oli ylivääpeli Väinö Kuittinen joka tunsi lentävänsä unelmakonettaan.

Miksei tuntisi, sillä hän oli ollut mukana taistelutehtävissä jo talvisodasta lähtien ja tottunut vanhentuneisiin koneisiin joitten kanssa ilmataistelu vihollisen parempia koneita vastaan oli joka kerta ollut upporikasta ja rutiköyhää. Hän oli ollut koko sodan ajan Lentolaivue 12:n riveissä. Talvisodan alussa hän oli lentänyt tiedustelu- ja ajoittaisia pommituslentoja Fokker C.V-koneella. Helmikuussa 1940 hän pääsi lentämään Gloster Gladiatorilla jolla hän ampui alas yhden vihollisen Polikarpov I – 153-hävittäjän. Jatkosodan alkuvuodet hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja Fokker D.XXI-koneella saavuttaen koko aikana yhden ilmavoiton ampuessaan alas vihollisen Polikarpov I – 16-koneen.

Maaliskuussa 1944 LeLv 12 sai kalustokseen Puuskat. Sitä ennen Puuskia oli tullut LeLv 32:n ja LeLv 28:n kalustoksi korvaten noista laivueista vanhentuneet Curtiss Hawk- ja Morane Saulnier MS 406-hävittäjät. Puuska lensi vanhentuneeseen kalustoon tottuneen Kuittisen käsissä kuin unelma. Se oli nopea, huippunopeudeltaan 650 km/h, omasi erinomaisen sekä nousu- että syöksynopeuden ja oli myös ketterä ja helppo lennettävä. Sen vuoksi Puuskalla pärjäsi niin kurvatappeluissa kuin Messerschmittien suosimassa heiluritaktiikassakin.

Varjopuoliakin tietysti oli. Joka koneella oli sellaiset. Puuska oli kokonaan puurunkoinen. Täysin panssaroimaton. Se ei kestänyt paljoa osumia. Myös koneen aseistukseen oli tottuminen. Siinä kun oli vain yksi ainoa, potkurinnavan läpi ampuva 20-millinen saksalainen MG151-tykki, jonka tulinopeus oli sinänsä kuin konekiväärissä. Sillä täytyi vain osua kohdalleen ja usein yksikin osuma riitti sillä aseen käyttämä räjähtävä Minengeschoß-ammus teki osuessaan tuhoisaa jälkeä. Kevyt kone ei kuljettanut kovin suurta määrää ammuksia joten Puuskien tykki oli säädetty suurinpiirtein Lahti-Salorannan tulinopeudelle eli 500 laukausta minuutissa. Tämä tietysti korosti lentäjän ampumataidon merkitystä entisestään ja sen vuoksi ylivääpeli Kuittinen oli nimikoinut oman koneensa nimellä ”Pupu ja paukku”.



Saattoi sanoa että kyseinen VL Puuska oli resursseiltaan köyhän suomalaisen lentokoneteollisuuden jättisuoritus. Koneen suunnittelu oli aloitettu jo ennen talvisotaa jolloin ilmavoimat etsivät itselleen epätoivoisesti lisää kalustoa. Koska Suomessa oli jo valmiiksi lentokoneenrakentamisen osaamista lisenssillä tehtyjen Fokker D.XXI-hävittäjien ja Bristol Blenheim-pommittajien myötä sai Valtion Lentokonetehdas käskyn suunnitella suomalainen, nopea ja kokonaan puurakenteinen hävittäjä. Puuta maassa riitti ja hiljattain syttyneen suursodan aikana strategisten metallien saatavuus oli enemmän kuin epävarmaa.

Suunnittelutyö alkoi marraskuussa 1939, aivan talvisodan kynnyksellä. Alun perin suunnittelukonseptiin kuului kolme erilaista vaihtoehtoa eli Puuska, Myrsky ja Pyörremyrsky mutta varsin pian päätettiin keskittyä vain Puuskaan sekä sen yksinkertaisuuden että – ainakin suunnitellun – nopeuden vuoksi. Syyskuun 1940 loppuun mennessä alustava suunnittelutyö oli tehty ja kone oli valmis. Tosin vain paperilla. Piirustukset olivat olemassa mutta suunnittelijoilla oli kolme isoa puutetta.

1. Puuttui tarvittava moottori.

2. Puuttui tarvittava aseistus.

3. Puuttui tarpeeksi pitävät liimat.

Ilman näitä ei projekti etenisi. Ratkaisuksi yritettiin miettiä sotasaaliskalustoa mutta hyvin pian ymmärrettiin että sillä tiellä ei edetä pitkälle ja talvisodassa alas ammuttujen Polikarpov I – 16 ja I – 153-koneitten moottorit eivät olisi muutenkaan sopineet suunniteltavaan hävittäjään.

Helmikuussa 1941 projekti hyppäsi eteenpäin sillä kulissien takana Suomeen välejään lämmittävä Saksa tarjosi salaista apua. Siinä tuli vastaus kolmeen ongelmaan:

1. Saksalaisilta saisi - salaa toimitettuna - Messerschmittissä käytettyjä DB 605 A-1-moottoreita. Koska suunnitelmissa oli kehittää Messerschmittiä muistuttava mutta sitä selkeästi – lähes puolitoista metriä – pienempi hävittäjä tämä moottori 1.160 hevosvoiman tehoineen sopi suunnitelmaan erinomaisesti ja mahdollistaisi halutut nopeusvaatimukset.



2. Saksasta saisi myös Messerschmittin käyttämää MG 151-tykkiä. Tässä vaiheessa suunnitteluosastolla sekä ilmavoimissa käytiin kiivasta väittelyä koneen aseistuksesta tai lähinnä sen määrästä. Kyseinen tykki kävi koneeseen erinomaisesti mutta toisen näkemyksen mukaan koneeseen haluttiin myös kaksi konekivääriä. Lopulta päädyttiin siihen ratkaisuun että kyseiset konekiväärit heikentäisivät painonsa myötä koneen lento-ominaisuuksia ja MG 151-tykki oli itsessään tarpeeksi tehokas. Olihan siinä kuitenkin suhteellisen suuri tulinopeus ja tykin mukana saatava pentaerytritolitetranitraattia sisältävä räjähtävä ampumatarvike riitti teholtaan minkälaista konetta vastaan hyvänsä.

3. Saksalaisilta saisi tarvittavan pitäviä liimoja. Tämä oli yksi olennainen projektin etenemisvaatimus sillä suomalaisten omat liimat eivät antaisi tarvittavaa pitoa vaikeissa sääolosuhteissa ja koneitten jatkuvassa ulkosäilytyksessä.

Suunnittelua jatkettiin tältä pohjalta ja projekti sai luvan edetä kesäkuussa 1941 eli hieman ennen jatkosodan alkua. Siihen satsattaisiin suurin osa Valtion Lentokonetehtaan voimavaroista sillä jo tässä vaiheessa tiedettiin että mikäli varmuudella alkava uusi sota pitkittyisi, muuttuisivat sillä hetkellä ilmavoimien parhaat käytössä olevat Brewster Buffalo-koneet jossain vaiheessa – ehkä nopeastikin –  vanhentuneiksi. Ensimmäiset kaksi prototyyppiä valmistuivat keväällä 1942 ja suunniteltu kone osoittautui konseptiltaan varsin onnistuneeksi. Koelentovaiheessa säädettiin vielä siiveke- ja peräsinvoimia sekä korjattiin havaittu pituusepävakausongelma. Lisäksi alkuperäinen Messerschmittin laskuteline korvattiin leveämmällä kotimaisella mallilla. Mittaristo ja sähkölaitteisto oli puoliksi saksalaista ja puoliksi kotimaista valmistetta.

Päätös lopullisen tuotantovaiheen aloittamisesta tehtiin vaikka siinä vaiheessa oli jo tiedossa että ilmavoimat saisi käyttöönsä myös Messerschmittejä. Niitä riittäisi kuitenkin vain LeLv 34:lle ja LeLv 24:lle ja muitten hävittäjälentolaivueitten kalusto oli muuttumassa auttamattoman vanhentuneiksi. LeLv 32 sai Puuskat käyttöönsä heinäkuussa 1943, LeLv 28 marraskuussa 1943 ja lopulta LeLv 12 maaliskuussa 1944 jolloin myös ylivääpeli Kuittinen pääsi upouuden suomalaishävittäjän – jota myös kansanmersuksi kutsuttiin – ohjaimiin. LeLv 26:lla oli ollut hieman huono tuuri tässä pudotuspelissä sillä se oli ehtinyt saada itselleen LeLv 24:ltä jääneet vanhentuneet Brewsterit.

Vanhan ja loppuunajetun Fokkerin rinnalla Puuska oli loistava työkalu jota pian tarvittiinkin sillä Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944. Ja juuri nyt, kolmas päivä heinäkuuta Kuittinen oli kasvattanut ilmavoittojensa määrän kahdesta kymmeneen.



Hieman LeLv 12:n alapuolella lensi kaksitoista suomalaista LeLv 16:n VL Vihuri-pommikonetta jotka muistuttivat hyvin paljon englantilaisia de Havilland Mosquito-pommikoneita. Itse asiassa Vihuri oli täysi kopio kyseisestä koneesta ja sen syntyhistoria oli ollut huomattavan nopea. Suomalaiset olivat saaneet saksalaisilta lokakuussa 1941 kaikkiaan kolme alasammuttua ja varsin hyvin säilynyttä Mosquitoa. Vanerisen pommikoneen kopioiminen viehätti ajatuksena metallipulasta kärsivässä Suomessa ja nyt ei kyseessä ollut kokonaan uuden konetyypin suunnittelu niin kuin Puuskan kohdalla vaan varsin puhdas kopiotyö jonka mahdollistaisi saksalaisten projektiin lupaamat moottorit.

Koelentovaiheeseen päästiin kesällä 1943 ja tuotanto aloitettiin vaikka saksalaisilta oltiinkin jo saatu Junkers Ju – 88-pommikoneita. Osaksi mukana oli arvovaltakysymys ja halu näyttää. Kun hävittäjänkin rakentaminen onnistui niin miksei sitten pommikoneenkin. Yhteistoimintalaivueesta pommituslaivueeksi muutetulle LeLv 16:lle ehdittiin toimittaa kaikkiaan 18 Vihuria ennen vihollisen suurhyökkäyksen alkamista. Käydyissä taisteluissa laivue oli ehtinyt menettää kuusi konetta eikä ollut varmaa ehtisikö VL rakentaa enää kovin monta. Pari oli kuulemma luvassa.

Yhtälailla LeLv 12:n tavoin täysin vanhentuneisiin koneisiin tottunut LeLv 16 oli enemmän kuin tyytyväinen Vihuriin. Koneen huippunopeus oli hieman pienempi kuin brittiläisen esikuvansa eli 560 km/h ja se kuljetti mukanaan 800 kilon pommikuorman. Toisin kuin esikuvallaan joka oli aseistamaton Vihurissa oli  kaksi VKT 12,7 LKk/42-konekivääriä.

Yhtä kyseisistä Puuskien suojaamista Vihureista ohjasi luutnantti Toivo Kilpeläinen mukanaan suunnistaja-pommittaja vänrikki Veikko Valtonen. Luutnantti Kilpeläinenkin oli toiminut lentäjänä LeLv 16:ssa aina talvisodasta saakka ja tottunut jatkuvasti lentämään vanhentuneilla koneilla. Talvisodassa hän oli lentänyt tiedustelu- ja muutamia pommituslentoja Junkers K 43-koneella. Jatkosodassa hänen koneenaan oli ollut kaksitasoinen Fokker C.X.-pommikone jolla hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja osallistuen mm. Tuulosjoen ylittämistä edeltäneen tykistövalmistelun johtamiseen. Kilpeläinen oli ehtinyt tottua uuteen, nopeaan ja ketterään pommikoneeseensa ja tunsi ensimmäistä kertaa sodan aikana saaneensa käsiinsä todellisen sotatyökalun. Köyliöstä kotoisin olevana hän oli nimennyt koneensa Lalliksi.



Valtonen puolestaan oli nuori, innokas vänrikki joka oli tullut laivueeseen vasta vuoden 1944 tammikuussa. Alussa vaikutti siltä että niin monen nuoren miehen lailla Valtonenkin uskoi kuolemattomuuteen eikä älynnyt edes pelätä. Kun vihollisen suurhyökkäys alkoi oli Valtonenkin hyvin nopeasti oppinut asian. Kumpikin miehistä oli lähtenyt lennoille sillä ajatuksella että tämä lento todennäköisesti oli se viimeinen. Valtonenkin oli kuitenkin oppinut nopeasti hallitsemaan pelkonsa ja hänestä oli kehittynyt Kilpeläiselle luotettava taistelupari.

Edessä olevan suurpommituksen resepti ja aikataulu oli selvä. Vihollinen oli vallannut Viipurin ja saanut korjattua sinne menevän radan jonka kautta se kuljetti jatkuvasti miehiä ja ennen kaikkea loppumattoman tuntuisen määrän materiaalia. Iskun aloittaisi neljä LeLv 44:n Junkers Ju 88-pommikonetta jotka pommittaisivat radan poikki Viipurin lähellä sijaitsevan Säiniön ratapihan pohjoispuolelta. Vihollinen saisi korjattua vauriot parissa tunnissa mutta sinä aikana kyseiselle ratapihalle ehtisi ruuhkautua huomattava määrä junia.

Varsinaiseen iskuun osallistuisivat Suomen ilmavoimista:

- LeLv 44:n Junkersit

- LeLv 46:n Dornier Do 17 ja Iljušin DB-3-koneet

- LeLv 48:n Bristol Blenheim, Petljakov Pe-2 ja DB-3 koneet

- LeLv 42:n Blenheimit

- LeLv 16:n VL Vihurit

Ja näitten suojana toimivat:

- LeLv 34:n ja LeLv 24:n Messerschmittit
- LeLv12:n, LeLv 32:n ja LeLv 28:n VL Puuskat
- LeLv 26:n Brewster Buffalot

Lisäksi hyökkäykseen osallistuisivat saksalaisen Osasto Kuhlmeyn Stuka-pommittajat ja Focke Wulf fw 190-hävittäjät.

Niin Kilpeläisen LeLv 16 kuin Kuittisen LeLv 12 lähestyivät kohdealuetta. Radiosta kuului:

- Ryssä ylhäällä kello kahdessa! Airacobria! Ja paljon!



Suomalaisia lähestyvässä vihollisosastossa oli kaikkiaan 32 Bell B-39 Airacobra-hävittäjää ja osaston päällikkönä toimi kokenut kapteeni Artemi Kuznetsov. Hän oli lentänyt taistelutehtävissä aina suuren isänmaallisen sodan alusta saakka. Sodan vaikeina alkuaikoina hän oli lentänyt Polikarpov I – 16-hävittäjää ja kun puntit alkoivat tasaantua ja sitten kääntyä, hän sai alleen tuon Amerikan apuna tulleen Airacobran johon niin hän kuin moni muukin neuvostopilotti oli mieltynyt. Hän oli saanut sodan aikana itselleen yhdeksän ilmavoittoa, kuusi saksalaista ja kolme suomalaista.

Virallisesti Kuznetsov ei tietenkään koskaan kritisoinut sodanjohdon tyyliä sillä sodanjohdon arvostelu tarkoitti Stalinin arvostelua ja sen myötä niskaan ilmestyisi hyvin nopeasti uusi tuuletusläpi. Itsekseen hän kuitenkin kirosi sitä, että hänenkin laivueeseen lähetettiin jatkuvasti nuoria ja vain peruskoulutettuja untuvikkoja sillä ajatuksella että sodan evoluutio hioo timantin ja karsii osaamattomat pois. Pahaksi onneksi hänen laivueensa oli viimeiset puoli vuotta taistellut kokeneita suomalaislentäjiä vastaan ja nämä – varsinkin kun heidän konekantansa oli viimeisen vuoden aikana olennaisesti parantunut – teurastivat nämä untuvikot taivaalta kuin teeret latvasta. Huolimatta siitä, että neuvostoilmavoimilla oli selvä määrällinen ylivoima.

Kapteeni Kuznetsov tiesi nytkin että osa noista untuvikoista kuolee hetken kuluttua. Hän oli sijoittanut nuoret lentäjät kokeneempien pilottien siipimiehiksi. Hänellä oli itselläkin sellainen. Kersantti Boris Volkov. Miellyttävä ja innokas nuori mies joka oli selvinnyt jo kolmesta sotalennosta hengissä alkaen pitää itseään jo oikeana sotapilottina. Kuznetsovin oli ollut pakko jarrutella Volkovia ja hänen intoaan. Niin nytkin, kun laivue oli saanut hälytyksen opastuksella että nyt oli tulossa enemmän suomalaisia pommikoneita kuin koskaan ennen. Kohteena oli selvästi Viipuriin menevä rautatie ja suomalaisten aikeet tuli estää hinnalla millä hyvänsä. Läpimurtotaistelut olivat kriittisessä tilanteessa eikä voitto ollutkaan enää niin varma kuin miltä Viipurin kukistuessa oli vielä tuntunut. Tsuhnan perkeleet olivat sittenkin kunnossa.

Kohteena olivat tietysti vihollisen pommikoneet mutta ennen kuin niitten kimppuun pääsisi olisi tehtävä selvää niitä suojaavista hävittäjistä. Ja ne hävittäjät olivat ikävä uutinen vaikka neuvostokoneilla olikin yli kaksinkertainen ylivoima. VL Puuska. Se suomalaisten uusi hävittäjä. Pieni. Helvetin nopea. Helvetin ketterä. Helvetin hyvät sekä nousu- että syöksyominaisuudet. Puurakenteisena sinänsä helppo ampua alas. Teoriassa. Kun sen vain sai piikille. Ja se ei ollut onnistunut vielä Kuznetsoviltakaan käytännössä kertaakaan.

Hän komensi koneensa hyökkäykseen. Normaalisti noudatettaisiin Alexander Pokryshkinin kehittämää korkeus-nopeus-liike-tulitus-menetelmää mutta nyt laivue ehtisi tehdä vain yhden syöksyn sillä Puuskien nousunopeus oli Airacobraa selvästi parempi. Sen jälkeen edessä olisi ikävä kurvatappelu joka suosisi suomalaisia. Airacobrat syöksyivät ja aloittivat tulituksen ja suomalaisten muodostelma puolestaan hajaantui nopeasti ennalta harjoitellun kuvion mukaisesti niin että yksikään ei pudonnut. Seuraavaksi alkaisi verinen karuselli.



Ylivääpeli Kuittinen oli siipimiehensä ylikersantti Hans Ahlstedtin kanssa ottamassa korkeutta keskellä ympärillä raivoavaa ilmataistelua josta näytti kehkeytyvän tähän astisen sodan yksi suurimmista. LeLv 12 oli vain pieni osa laajalle alueelle levinnyttä taistelua. Vihollisen Airacobrat olivat hyökänneet korkeammalta mutta suomalaisten nopealla hajaantumisella syöksyn tuoma etu minimoitui eikä yksikään Puuska pudonnut. Sen sijaan Ahlstedt oli onnistunut pudottamaan yhden Airacobran. Vihollinen – luultavasti varsin kokematon sellainen – oli luottanut syöksynopeuteensa eikä osunut kiertoliikettä tekevään Ahlstedtiin jonka ampumasta sarjasta puolestaan yksi kranaatti oli mennyt suoraan kuomusta sisään surmaten lentäjän.

Kone ei syttynyt osumasta palamaan vaan putosi ohjaamattomana maahan ja räjähti. Voitto oli Ahlstedtin viides ja teki hänestäkin ässälentäjän. Mutta hän ei ehtinyt nauttia voitostaan pitkään. Hänen koneensa räjähti kesken nousun. Kuittinen katsoi ympäristöään ja mietti että mistä perkeleestä se tuli. Kas, auringon suunnassa oli kaksi konetta kuitenkin. Ja kaukana. Hyvin kaukana. Jommallakummalla ryssistä oli ollut elämänsä tuuri. Ja siitä se paska saisi maksaa.

Kuittinen teki nopean tilannearvion. Taistelu oli vienyt koneita koko ajan alemmaksi ja lähemmäksi pommikoneita jotka olivat juuri saapumassa kohdealueelle. Syöksyssä olisi riski että nopea kone ei ehtisi oieta. Ylöspäin siis. Antaa niitten kuluttaa vauhtinsa. Kuittinen nosti Puuskan nokan ylös, täysillä kaasuilla, moottori ulvoen.



Ylöspäin Puuskan perässä noustessaan Kuznetsov tajusi tehneensä pahan virheen. Jopa amatöörimäisen sellaisen. Syynä oli varmaan ollut ahneus saada tuosta tsuhnan Puuskasta kymmenes ilmavoitto ja kaksoisässän asema. Lisäksi syynä oli ollut ilo Volkovin ensimmäisestä ilmavoitosta. Vaikka se tohelo oli saanut sen pelkällä uskomattomalla tuurilla. Nulikka oli ampunut aivan liian aikaisin mutta vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja hänen Airacobransa 37-millisen tykin ammus oli osunut suoraan Puuskan ohjaamon ja siiven yhtymäkohtaan räjäyttäen koneen kerralla kappaleiksi. Sen jälkeen molemmat Airacobrat lähtivät verenhimoisina jahtaamaan toista Puuskaa joka otti voimakkaasti korkeutta.

Minkä se oli tehnyt tarkoituksella katsoen menivätkö Kuznetsov ja Volkov lankaan. Ja meniväthän he. Kuznetsov kirosi itseään. Tuon Puuskan nousunopeus oli paljon Airacobraa suurempi  ja vihollislentäjä teki nousunsa mutkitellen taitavasti että neuvostolentäjät vain tuhlasivat ammuksiaan. Puuska otti entistä enemmän rakoa ja Kuznetsov tajusi että Airacobran nousun jo pahasti hyytyessä osat aivan hetken päästä vaihtuisivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää epäonnistuneeksi tuomittu hyökkäys, yrittää syöksyllä karkuun ja kokeilla onneaan sitten uudestaan.

- Volkov! Nousu seis ja äkkiä syöksyyn!

Kuznetsov käänsi oman koneensa mutta Volkov empi vielä.

- Toveri kapteeni! Luulen, että osun siihen vielä!

- Perkeleen idiootti, se oli käsky.

Lopulta Volkov uskoi. Mutta se oli myöhäistä.

Kuittinen näki että viholliset kääntyivät syöksyyn ja painui perään. Erittäin hyvän syöksynopeuden omaava Puuska saavutti nopeasti vihollisia joista toinen oli selvästi aloittelija sillä hän oli kääntynyt myöhemmin eikä yrittänyt edes kunnolla mutkitella vaan pyrki karkuun suoralla syöksyllä. MG 151-tykin kymmenen kranaatin sarja osui tarkasti kohdalleen paloitellen ja räjäyttäen koneen. Kuittinen tunsi synkkää kostonriemua ja halusi vimmatusti kostaa juuri kaatuneen siipimiehensä ja ystävänsä kuoleman ampumalla alas tuon toisenkin viholliskoneen.

Toinen vihollisista oli selvästi kokeneempi ja taitavampi mutta lopulta kaksi Kuittisen kranaattia osui sen peräsimeen ja yksi toiseen siipeen räjäyttäen polttoainesäiliön. Ryssällä näytti olevan sekä huikeat refleksit että vielä tuuri puolellaan. Nähtävästi hän oli heti osuman jälkeen irtautunut nopeasti vöistään ja hyppäsi ulos ovesta joka oli räjähtävän siiven toisella puolella onnistuen vielä olemaan osumatta sivuvakaajaan. Airacobrassahan ei ollut normaalia kuomua vaan ovi, josta lentäjä meni ohjaamoonsa.

Vihollinen putosi ilmassa ja alhaalla näkyi räjähdyksiä, tulipaloja ja sankka savu. Samalla hetkellä maassa näkyi valtava räjähdys. Varmaankin kokonainen ammus- tai polttoainejuna oli lentänyt kerralla ilmaan. Vihuripojat taisivat saada kerralla herttareetin. Samaan aikaan kun räjähti, myös vihollisen laskuvarjo avautui. Vaikka Kuittinen tunsi katkeraa vihaa ja vaikka ilmojen ritarien aika oli jäänyt ensimmäiseen maailmansotaan – jos sitä oli ollut silloinkaan – ei Kuittinen ampunut laskuvarjon varassa alas leijailevaa vihollista. Puolustuskyvyttömän murhaaminen oli kuitenkin liikaa. Taistelu oli asia erikseen.

Eikä Kuittisella olisi ollut sellaiseen aikaakaan. Sillä taistelu jatkui vielä. Ja se oli saamassa uuden käänteen. LeLv 24:n ja LeLv 34:n Messerschmitit olivat saaneet saattamansa pommikoneet vaaravyöhykkeen ulkopuolelle ja palasivat auttamaan. Radiosta Kuittinen kuuli että hänen laivueensa tueksi tuli kahdeksan Mersua. Samoin hän kuuli että koko taisteluosaston lakisuojana olleet LeLv 32:n Puuskat olivat syöksymässä auttamaan LeLv 26:n vanhoja Brewstereitä jotka olivat hätää kärsimässä vihollisen Lavotskin La 5-hävittäjien kanssa.

Kapteeni Kuznetsov leijui alas varjonsa varassa noituen samalla ahneuttaan päästä kaksoisässäksi ja kiittäen samalla tuuriaan ja nopeita refleksejään. Toinen käsivarsi oli palanut mutta tuskin kovin pahasti. Hän jäisi eloon ja palaisi ehkä vielä lentämäänkin. Hän katsoi poispäin lentävää suomalaista Puuska-hävittäjää joka oli ampunut hänet alas ja käänsi sitten katseensa alaspäin. Tuuli näytti olevan hänelle suotuisa eikä hän laskeutuisi keskelle palavaa ratapihaa.



Muutamaa minuuttia aikaisemmin…

Luutnantti Kilpeläisen Vihuri saapui kohdealueelle. Junkersit ja Dornierit olivat saaneet jo aikaan suurta tuhoa ja savun sekä liekkien seasta oli vaikeaa hahmottaa, mikä olisi herkullisin maali. Myös ankara ilmatorjunta vaikeutti tilannetta. Mutta ratapiha oli täynnä junia joten tuhoa pommit tekisivät joka tapauksessa. Kilpeläinen lensi radan suuntaisesti ja vänrikki Valtonen pudotti kahdeksan satakiloista pommia huutaen sitten välittömästi ”pommit irti”. Tänne ei auttanut jäädä munimaan vaan pois piti päästä mahdollisimman nopeasti. Onneksi Puuskat olivat sentään pitäneet ryssän hävittäjät loitolla.

Kilpeläinen ei ehtinyt kääntää konetta kun aivan lähellä räjähti, leimahti ja tuntui kuin kone olisi pysähtynyt hetkeksi ilmaan. Vihollisen ilmatorjuntakranaatti oli räjähtänyt aivan Vihurin keulan vieressä, osa kuomusta meni kappaleiksi ja Kilpeläinen tunsi useita osumia ylävartalossaan. Hän käänsi päätään ja näki Valtosen vieressään hengettömänä. Sirpale oli mennyt päästä läpi. Hän katsoi vuorostaan alaspäin ja näki sekä rinnastaan että vatsastaan pulppuavan verta. Pulppuavan liian paljon ja liian nopeasti. Hän ei tuntenut oikein kipuakaan ja tiesi sen johtuvan shokista. Ennen kaikkea hän ymmärsi että hän ei eläisi enää montakaan hetkeä. Laskuvarjoa oli turha ajatellakaan. Hän kuolisi jo ennen kuin saisi ähellettyä itsensä ulos koneesta. Jos hän yleensä saisi enää itseään vöistä irti. Kilpeläinen tunsi lähestyvän kuoleman edessä mielensä yllättävän tyyneksi. Jos kerran lähtö tulee, niin lähdetään sitten tyylillä.

Hän suuntasi Vihurinsa kohti edessä olevaa, vielä vahingoittumatonta junaa…



Korpraali Igor Anisipov heräsi tajuttomuudesta ja alkoi hahmottaa missä oli. Asiat palailivat humisevan sumun seasta pätkittäin. Niin… hän oli junanvaunujen välissä olevassa tyhjässä avovaunussa… hän oli myös ilmatorjuntakonekiväärimies… ja saatana, ne tsuhnathan olivat hyökänneet. Nyt Anisipov muisti kaiken. Hänen ryhmänsä oli osana ammusjunan ilmatorjuntaa. Junan viereen oli osunut pommi. Igor oli tuntenut hirvittävän paineen ja iskun kypärässään. Hän alkoi tajuta, että sirpale oli tullut viistosti ja kypärä oli pelastanut hänen henkensä, mutta paine oli vienyt häneltä tajun. Konekiväärin muu miehistö ei ollut yhtä onnekas vaan se lojui aseen ympärillä hengettömänä. Kuin ihmeen kaupalla vaunuihin ei ollut osunut.

Hän tajusi että pommitus oli edelleenkin käynnissä ja hän pystyi käyttämään raskasta 12,7-millistä DShK-konekivääriä yksinkin. Hän asettui valmiiksi ladatun aseen kahvoihin ja alkoi katsoa ympärilleen tajuten samalla että tsuhnan pommikone, jonka toinen moottori oli tulessa suuntasi suoraan kohti Igorin junaa. Juna oli täynnä kranaatteja, jalkaväen ammuksia ja pioneerien räjähteitä. Täynnä. Joka ainoa vaunu.

Ja tuo hullu tsuhnahan aikoo… voi helvetti… voi helvetin helvetti…

Igor oli toki kuuliainen neuvostokansalainen jolle Stalin oli virallisesti jumala. Virallisesti hän ei sitä kyseenalaistanut milloinkaan. Se ei ollut kuitenkaan ollut estänyt häntä pitämässä koko sodan ajan rintataskussaan pienen pientä ikonia. Se ei estänyt häntä myöskään aloittamasta yhtä aikaa tulitusta ja rukousta… Isä meidän, joka olet taivaassa… pyhitetty olkoon sinun nimesi…

…Igorin rukouksiin vastattiin. Mutta hieman liian myöhään. Jo kuoleman kynnyksellä oleva Kilpeläinen näki kohti tulevat valojuovat joista kaksi tuli vielä ehjän etukuomun läpi lävistäen hänen rintansa ja vieden mennessään viimeisenkin elämän kipinän. Kilpeläinen lysähti vöihinsä hengettömänä mutta kone ei enää ehtinyt muuttaa suuntaansa vaan osui Igorin selän takana olevaan vaunuun joka oli täynnä tykistön kranaatteja. Räjähdys levisi ketjureaktiona muihinkin vaunuihin. Kannaksella toistensa kanssa vihaa pitävät sotilaat eivät tienneet mitä tarkoitti ydinräjähdys mutta jos he olisivat, niin he olisivat myös todenneet että tuon ammusjunan räjähdys ei jäänyt siitä paljoa jälkeen.



LeLv 12, mukanaan ylivääpeli Kuittinen heilutti koneittensa siipiä Messerschmitteille jotka jatkoivat kohti Kymin lentokenttää. Mersut vastasivat. Kelpo koneita, ajatteli Kuittinen, vielä hieman parempia kuin Puuskat mutta kyllä näilläkin vihollista vastaan kelpasi mennä. Varsinkin jos konetta vertasi Kuittisen vanhaan Fokkeriin. Puuskat ja niitten suojaamat Vihurit jatkoivat kohti Joroisten lentokenttää jossa niillä oli tukikohta. Käydyssä taistelussa laivue oli menettänyt kaksi Puuskaa pilotteineen mutta vihollinen oli joutunut maksamaan siitä yhdellätoista alas ammutulla Airacobralla joista Puuskat olivat ampuneet alas kahdeksan ja Messerschmittit kolme.

Tärkeintä oli tietysti se, etteivät vihollisen hävittäjät olleet päässeet Vihureitten kimppuun. LeLv 16 oli menettänyt tosin ilmatorjunnan tulituksessa yhden Vihurin. Toinen oli saanut osuman mutta se pääsi karkuun yhdelläkin moottorilla ja oli laskeutunut Immolan lentokentälle. Radiossa kerrottiin että yksi putoava Vihuri oli törmännyt – varmaankin tahallaan – vihollisen ammusjunaan joka oli räjähtäessään lanannut puolet koko ratapihasta. Kahdessa viimeisessä pommitukseen osallistuneessa Vihurissa oli ollut myös kamerat ja niitten kuvat kertoisivat enemmän.

Joka tapauksessa jo tässä vaiheessa oli selvää että operaatio oli ollut loistava menestys. Pommituksessa oli tuhoutunut valtava määrä vihollisen sotakalustoa ja ennen kaikkea – vaikka vihollisen pioneeri- ja rautatiejoukot olivat tunnetusti nopeita korjaajia – koko ratapiha oli tuhoutunut niin pahoin että saattaisi kestää viikon ennen kuin se saataisiin taas toimimaan. Nuo seitsemän vuorokautta saattaisivat olla elintärkeitä sillä Kannaksella käynnissä olivat ratkaisutaistelut.

Kuittinen lähestyi Joroisten lentokenttää. Hänellä oli nyt kaksitoista ilmavoittoa mutta se ei tällä hetkellä lohduttanut sillä mieltä painoi suru aseveljen ja ystävän kuolemasta. Mieltä painoi myös tulevaisuus. Se oli hämärän peitossa ja hämärä oli synkkä. Olisiko Suomea enää kuukauden päästä olemassa? Joka tapauksessa selvää oli, että hanttiin pantaisiin loppuun saakka. Niin tekisi myös lentolaivue 12 ja ylivääpeli Kuittinen. Ja olihan heillä sentään nyt käytössään Puuska, sotatyökalu joka voisi haastaa jokaisen vihollisen koneen.

Ja he haastaisivat. Sillä sotatyötä oli vielä paljon tehtävänä.





Jos lukija ei ole kiinnostunut ilmailuhistoriasta niin voidaan valaista että sekä VL Puuska että VL Vihuri olivat oikeita suunnitelmia jotka jäivät kuitenkin piirustuspöydälle. Hävittäjä VL Pyörremyrskyä tehtiin yksi prototyyppi ja hävittäjä VL Myrskyä valmistettiin kaikkiaan 51 kappaletta joista osa ehti osallistua sotatoimiin aivan jatkosodan loppuvaiheessa mutta niitten merkitys jäi vähäiseksi.

Pääosa Puuskan kuvista on videosta, jonka on tehnyt JanoTuotanto.