Monday, December 31, 2012

AVOINTA VIHAMIELISYYTTÄ

Tulipa tässä vuoden päätteeksi törmättyä muutamiin lehtikirjoituksiin. Ensimmäisestä vastasi Demari, joka oli taas kertaalleen kovasti huolissaan äärioikeiston kasvusta niin Suomessa kuin Ruotsissa. Äärioikeistoksi kelpasi perussuomalaiset ja ruotsidemokraatit. Demari oli kovasti huolissaan, koska lehden mukaan Suomessa on paljon arjen rasismia ja avointa vihamielisyyttä osoitetaan jopa ulkomaalaistaustaisille lapsille. Varsinaisena näyttönä tästä lehti käyttää luonnollisesti Umayya Abu-Hannan lausuntoa, ja sen luotettavampaa lähdettä tietysti on vaikea löytää, ja ennen kaikkea Abu-Hannan lausuntojen pohjalta voi rauhassa suorittaa koko valtakunnantason yleistystä, joten epäilemättä maahanmuuttajat ovat jatkuvassa hengenvaarassa erityisesti suomalaisten mummojen taholta.

Demari toteaa:

Ensi vuosi on taloudellisesti vaikea ja työllisyystilannekin heikkenee. Vaikeiden aikojen ei saa päästää koventamaan arvoja ja voimistamaan tympeää sisäänpäinkääntyneisyyttä. Päin vastoin on vahvistettava yhteisöllisyyttä, kanssaihmisten kunnioitusta ja erilaisuuden hyväksyntää.

Demarin toimittaja on demarin toimittaja joten hän luonnollisesti ajattelee, että kunnioitusta voidaan määrätä viranomaispäätöksellä. Todennäköisesti hän myös kuvittelee, että Demarin pääkirjoitus on viranomaispäätös. Tämä hänelle sallittakoon. Mikäs Demarin toimittaja hän muuten olis?

Vaan mennään toiseen juttuun. Siinä korkeimmin kunnioitettu pääministerimme Jyrki Katainen toteaa, että rahat eivät riitä hyvinvointiyhteiskuntaan. Eli toisin sanoen perse on auki ja edessä on kyiset ajat. Kun ottaa huomioon, miten paljon Kataisen hallitus on lapioinut rahaa kankkulan kaivoon, ei tämä tieto nyt sinänsä mikään yllätys ole.

Yllätys ei varmaa tule olemaan sekään, että tulevat leikkaukset luonnollisesti kohdistuvat tavallisiin suomalaisiin. Yliturvonneesta julkishallinnosta tullaan leikkaamaan, mutta epäilen vahvasti, tullaanko sitä turvottavaa osaa viilaamaan ollenkaan. Todennäköisimmmin leikkaukset tulevat kohdistumaan taas vaihteeksi suorittavaan tasoon, ja suorittavan tason kansalaisille tarjoamat palvelut ovat se ainoa syy, miksi julkishallinto yleensä on olemassa.

On hyvin epätodennäköistä, että leikkaukset koskevat hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä ja henkilöstövisiosuunnittelijoita.

Ennen kaikkea leikkaukset eivät tule koskemaan ns. maahanmuuttoteollista kompleksia. Ja tästä voidaankin palata tuohon aikaisempaan Demarin vuodatukseen eli äärioikeiston ja avoimen vihamielisyyden pelkoon. Tällä hetkellä molemmat ovat vielä niin Demarin toimittajan kuin erään katkeroituneen arabiämmän pääkopissa. Mutta tilannehan saattaa muuttua.

Hieman ennen Kataisen avautumista törmäsimme uutiseen, jossa kerrottiin varsin luovista ja erittäin kalliista ratkaisuista, joilla hankittiin etnisesti oikeaoppisille jo kertaalleen asutetuille asunnottomille uusia kämppiä, koska heitä niinqu huvitti vaihtaa paikkakuntaa. Mikäli tavallinen suomalainen vaatisi tällaista luovaa toimintaa, hän viimeistään silloin kuulisi, mitä on totaalinen röhönauru. Näihin asumisjärjestelyihin uppoavat rahat eivät valtiolaivaa nurin kaada, eivätkä Helsingin kaupunkiakaan, mutta tavalliselle ihmiselle, jota on juuri pääministerin taholta varoitettu kovista ajoista ja laihoista lompakoista tällaiset luovat ratkaisut ovat kyllä yleispreussilaista vittuilua.

Varsinkin, kun nämä Demarin toimittajan mielestä ei tarpeeksi kunnioitetut kansanryhmät ovat syyllistyneet määräänsä nähden huomattavan suureen määrään väkivalta- ja seksuaalirikoksia. Demarin toimittaja voi tietysti taas todeta, että kyseessä on tilastoharha, koska näissä ryhmissä on paljon nuoria. Ja kieltämättä jos moisen tilastolanketin laittaa poliklinikalla rikastetusti turpaansa saaneen han-suomalaisen kouraan, niin saattaahan se vähän lieventää murtuneen leukaluun aikaansaamaa kipua ja saa ajattelemaan että näinköhän minua on lyöty ollenkaan.

Ja kun samaan aikaan tälle han-suomalaiselle median puolelta jatkuvasti toitotetaan (mm. erästä Abu-Hannaa asiantuntijana käyttäen) että han-suomalainen on kerrassaan paska jätkä ja hänen tulisi hävetä, niin ei ole ihme, että han-suomalaisella alkaa pinna kiristyä. Varsinkin kun hän alkaa pikku hiljaa ymmärtää, että ei tässä etnisessä yhteiskuntakokeilussa ole varsinaisesti edes kysymys näistä etnisistä ryhmistä, vaan siitä, että mm. Demarin toimittajalle ostetaan han-suomalaisen rahoilla tiedostavaa hyvää mieltä ja oikeutta katsella han-suomalaista pitkin nenänvartta.

Sellainen ennen pitkää varmaankin saa aikaan sitä avointa vihamielisyyttä. Miten se ilmenee, aika näyttää. Sehän on selvää, että vallitseva poliittinen eliitti on päättänyt, että tämä muuallakin pahasti perseelleen mennyt etninen yhteiskuntakokeilu on pyhä ja pysyvä, ja sitä tullaan jatkamaan. Pakkohan niin on tehdä, sillä muutenhan niin poliittinen eliitti kuin mediakin joutuisi tunnustamaan olleensa typeryksiä.

Niin muuten, eräänlaista avointa vihamielisyyttä ilmenee jopa niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Ilta-Sanomissa, jossa Ulla Appelsin toteaa Abu-Hannalle varsin selkeästi, että kaada ittelles vaan. Nuiva toimittaja? Toivottavasti jatkossa yksi monista.

Rauhallisia uuden vuoden juhlia lukijoille.

Thursday, December 27, 2012

ONGELMA JA ILO

Tässä vuoden ollessa loppusuorallaan tuli vielä törmättyä ongelmaan. Ei henkilökohtaisessa elämässä, minä kun olen sen verran tyhmä etten osaa olla oikein mistään huolissaankaan, mutta onneksi mullakin on apuna Helsingin Sanomat, joka osaa kertoa minulle, mistä pitää huolestua. Lehti nimittäin uutisoi tuoreeltaan, että Helsingissä on ongelma. Ja ongelmahan on se, että Helsingin Kaupunki ei pysty osoittamaan asuntoa 175 maahanmuuttajaperheelle. Otsikko on raflaavasti ”Asuntopula ajaa maahanmuuttajalapsia sukulaisten nurkkiin”.

Asiassa on kiistatta ongelma, tosin näkemys siitä, että mikä siinä ongelmana oikein onkaan voi hieman erota minun kontra HS:n & asiaa hoitavien virkamiesten välillä. Helsinki kun ratkaisee ongelman siten, että sosiaalivirasto vuokraa näitten maahanmuuttajaperheitten käyttöön tilapäisiä kalustettuja asuntoja Forenom Oy:ltä, jonka vuokrahinnat tietysti kepittävät tavalliset asunnot.

Lasketaanpa hieman ja etsitään majoitus yhdelle perheelle. Oletettavaa on, että kyseessä on tietystä ilmansuunnasta tullut perhe, joten lapsiluku lienee melko iso. Pysytään nyt kohtuuden rajoissa ja ajatellaan, että kyseessä on seitsenhenkinen perhe. Etsimme heille Forenomista asunnon ajalle 1.1. 2013 – 30.6. 2013. Ainakin tämän pituinen majoitus tarvitaan, sillä – niin kuin HS:n jutussakin kerrotaan – 99,5% kaupungin omista vuokra-asunnoista on täynnä. Katsotaanpas…

…no joo. Helsingissä näkyy olevan yksi kohde, hinta alk. 2.151€ per kuukausi. Kertaa kuusi tekee 12.906€. Vantaalta löytyis kämppä alkaen 2.200€ / kk eli yht 13.200€. Keravalla päästäisiin jo yli sataan neliöön, eikä hintakaan päätä huomaa, eli 2.270€ / kk eli yht. 13.620€. Samasta osoitteesta löytyy muuten kolme huoneistoa, eli mikäli kyseessä on vielä suurempi perhe, niin siinähän voidaan kätevästi vuokrata sitten useampikin. Mikäli Kerava tuntuu turhan syrjäiseltä, niin Espoossa olis tarjolla mukava 95 neliön huoneisto, jonka minimivuokra on vain 3.069€ / kk eli puolelta vuodelta 18.414€. Halpaa kuin saippua.

Tässähän oli kyseessä vain yksi perhe, joten kokonaiskustannuksia voi jokainen ynnäillä keskenään. Kokonaiskustannuksista lisäksi melkoinen osa on turhaa, sillä HS:n juttukin valaisee, että:
 
Ilmiön taustalla on hänen mukaansa myös maahanmuuttajien sisäinen muuttoliike muualta Suomesta pääkaupunkiseudulle.

"Kun sukulaisia ja tuttavia asuu Helsingissä, moni haluaa muuttaa heidän lähelleen"


Eli kyseessä ei edes alun perin ole asunnottomat ihmiset. Harmi vain, että vaikka kantasuomalaisella sattuisi suku asumaan jossain muualla päin Suomea, niin ”mä haluun” ei varsinaisesti ole peruste, jolla sosiaalihuolto heltyy.

Tämän tyyppinen anteliaisuus ei ainakaan vähennä tänne tulijoitten määrää. Eihän se hullu ole, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ainakin Forenom Oy tekee hyvää tiliä. Taloussanomien mukaan firman liikevaihto on noussut viidessä vuodessa neljästä miljoonasta kahdeksaantoista miljoonaan euroon ja työntekijöitten määrä 16:sta 95:een. Ei paha.

Kantasuomalaisten asuntopulasta Helsingissä tuskin tarttee muistuttaa. Mutta tämä kyseinen ongelmahan tietenkin painelee pottunokan kämppähuolista oikealta ohi.

Eli epäilemättä kyseessä on ongelma. Tosin minun mielestäni varsinainen ongelma löytyy tiettyjen suomalaisten päättäjien korvien välistä. Helsingin Sanomat ehkä ajattelee toisin. Ainakin se kuvittaa uutistaan tunteisiin kovasti vetoavalla kuvalla:


Selväähän on, että mikäli tuota kuvaa katsottuaan joku uskaltaa vihjailla, että touhu ns. kusee perseestään niin hän on kiistatta vähintään kannibaali ja pahimmassa tapauksessa hommaforumilainen.

Virallinen ja yhteiskunnallisesti tiedostava näkemys tähän ongelmaan on tietysti se, että ongelman ratkaisuun tarvitaan lisää ongelman aiheuttajia ja vähän äkkiä sittenkin, muuten meillä on käsissämme ihan pirunmoinen ongelma. En nyt jaksa väitellä siitä, että onko tuossa varsinaisesti mitään tolkkua. Totean vain, että tuon unelman rahoittamiseen tarvitaan rutosti riihikuivaa. Ja sen takia tietysti toivoisi, että noilta talous- ja työllisyysmarkkinoilta kuuluisi välillä iloisiakin uutisia.

Ja kuuluuhan niitä. Iltalehti uutisoi pirteästi, että ”Iloisia uutisia! Työpaikkojen määrä taas kasvussa.” Lehti kertoo, että työllisten määrä nousi heinä-syyskuussa parituhatta suuremmaksi kuin vuoden 2008 viimeisellä neljänneksellä, jolloin finanssikriisi alkoi. Uusia työpaikkoja syntyi eniten terveys- ja sosiaalipalveluissa, noin 34 000.

Mutta mutta.

IL jatkaa uutisointiaan:

Suurimmat työpaikkojen menetykset olivat teollisuudessa, joka menetti viidessä vuodessa 48 000 työpaikkaa.

Metsäteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet 84 000 työpaikasta vuonna 2005 tammi-syyskuun 54 000 työpaikkaan. Sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa on nyt 114 000 työntekijää, kun heitä enimmillään 2008 oli 135 000.


Mikähän siinä on, etten minä oikein osaa iloita? Lienenkö jotenkin yksinkertainen?

Näyttää siltä, että tulossa on uusi vuosi, mutta vanhat kujeet. Velkaantuminen on vaurastumista. Antajan ilo on autuain ilo. Maksajan mielipidettä ei kysytä ensi vuonnakaan.

Sunday, December 23, 2012

JOULUTERVEISIÄ HUITSINNEVADASTA

















Kiitän lukijoita ja kommentoijia kuluneesta vuodesta ja toivotan vielä kertaalleen hyvää ja rauhallista joulua. Huitsinnevada alkaa valmistautua joulun viettoon.

Sunday, December 16, 2012

YHDET JÄÄHYVÄISET ASEILLE

Eli pienoisnäytelmä virkavastuusta eli oman virallisen ahterin turvaamisen aiheuttamasta varsin ennakoitavasta ylireagoimisesta

Tapahtuma-aika: vuosi 2016, pari vuotta aselain tarkistamisen jälkeen

Tapahtumapaikka: Eräs keskisuuri suomalainen kaupunki

Tapahtumaan osallistujat:

Irma Kiiskinen, 38, ohjaaja erään keskisuuren suomalaisen kaupungin lastensuojelulaitoksessa
Keijo Kiiskinen, 42, Irman aviomies, ravintolakokki
Anna Pöytyä, 47, Irman työpaikkalääkäri
Anssi Nordberg, 54, nimismies
Pentti Salisma, 41, vanhempi konstaapeli
Arto Paananen, 37, vanhempi konstaapeli
Kerttu Ketomäki-Ekman, 52, erään keskisuuren suomalaisen kaupungin lastensuojelulaitoksen johtaja

Ensimmäinen näytös

Anna Pöytyä: Niin, kun nyt olemme tässä keskustelleet, niin selväähän on, että kokemuksiasi voi kuvailla työpaikkakiusaamiseksi. Esille tuomiesi seikkojen perusteella sinua kohtaan on esitetty toistuvaa syrjimistä, vähättelyä, työtaitosi kyseenalaistamista ja nuo työvuorolistat sorsivat sinua selvästi. Mutta tämä on ikävä kyllä siinä mielessä klassinen tilanne, että kyseessä on loppujen lopuksi yhden ihmisen sana useamman ihmisen sanaa vastaan, ja niin kuin sanoitkin, laitoksen johto ei ole tullut avuksi, niin kuin valitettavan usein käy. Eli varsinaiseen tilanteeseesi en valitettavasti pysty puuttumaan, mutta teen parhaani auttaakseni sinua potilaana.

Irma Kiiskinen: No sehän tässä pistääkin niin saatanan vihaksi, että minähän olen vain yksi ihminen siinä ketjussa, jotka ovat siltä osastolta painostettu pois. Ja jos minä lähden niin seuraava etsitään alta aikayksikön. Osasto itsessään on sairas, eivät ne ihmiset, jotka sieltä painostetaan ulos. Eikä liitoltakaan ole tullut minkäänlaista apua. Vaikuttaa siltä, että siellä lähinnä suututaan siitä, että niitä vaaditaan tekemään niitä hommia, joitten takia minäkin niitä liiton maksuja maksan. Tyhjähousut paskat. Ja epävarmuutta ja huolta tietysti lisää se, että minä olen töissäni koko ajan sijaisen vakanssilla, ja työsuhde uusitaan aina vain puoleksi vuodeksi kerrallaan. Vaikka minä olen virallisesti pätevä. Eihän mulla tuota työpaikkaa sinänsä ikävä tulisi ensinkään, mutta ei näitäkään työpaikkoja ihan joka oksalla kasva, ja pitää ihmisen elääkin. Mulla alkaa olla voimat kyllä jo tosi vähissä ja tää tuntuu niin toivottomalta. Tuntuu,etten jaksa siellä millään enää.

Anna Pöytyä: Voin lääkärinäsi todeta, että sinä kärsit pääosin ulkosyntyisistä syistä johtuvasta keskivaikeasta masennuksesta. Tilanne työpaikallasi ei tällä hetkellä auta siinä yhtään, joten aion kirjoittaa sinulle aluksi kahden kuukauden sairasloman. Katsotaan sitten sen aikana, löytyisikö sinulle muita tukimuotoja. Tämä on minustakin kyllä vaikeaa, sillä mielestäni sinä olet avoin ja miellyttävä ihminen. Onko sinulla yksityiselämässäsi jotain erityistä, josta voisi olla sinulle apua?

Irma Kiiskinen: Mieheni Keijo on kyllä ollut ymmärtäväinen ja ihanasti tukena, vaikka minulla on välillä ollut hyvin vaikeita hetkiä. Meillähän on yhteinen harrastuskin, Keijo narutti minut muutama vuosi sitten mukaansa metsälle, ja siitä minäkin innostuin ja suoritin metsästäjäntutkinnon ja hankin rinnakkaisluvat Keijon aseisiin. Me ollaan käyty metsällä jo muutamana vuonna. Viime syksyllä minä olin ensimmäistä kertaa hirviporukassakin, ja siellä minua on kohdeltu kyllä tosi reilusti. Kun työpaikallakin olisi enemmän sellaista porukkaa.

Anna Pöytyä: Se on kuitenkin hienoa, että kotoa saa tukea. Seuraava tapaamisaikahan me on jo sovittu, nähdään sitten taas. Voimia eloon.

Irma poistuu toimistosta, Anna Pöytyä kaivaa esiin puhelimen ja näppäilee esivalinnasta tietyn numeron.

- Nimismies Nordberg? Työpaikkalääkäri Anna Pöytyä täällä. Minä en millään haluaisi tehdä tätä, mutta minun on toimittava virkavastuuni velvoittamana. Minulla on potilaana eräs Irma Kiiskinen...

Toinen näytös

Anssi Nordberg: No niin, Salisma ja Paananen. Minulla olis teille yks hoidettava tehtävä. Minä en haluaisi millään määrätä tätä tehtäväksi, varsinkin kun kyseessä on tuttu mies, mutta käteni ovat virkavastuun sitomat. Elikkä kyseessä on ravintolakokki Keijo Kiiskinen, jolta nyt pitäisi...

Kolmas näytös

Ovikello: dingdong

Keijo Kiiskinen: Jaa, Salisma ja Paananen. Mitäs häiskät? Ja virka-asussa vielä? Onks tää joku poliisin joulukeräys?

Vanh.konst. Salisma: Kuule Keijo, tää on nyt hirveen ikävää, mutta meillä on nimismiehen määräys, että meidän tulee hakea sun pyssyt pois.

Keijo Kiiskinen: Hä? Mitä helevettiä? Minkä ihmeen takia? Enhän minä oo niitten kanssa mitään törppöilly eikä mulla ole edes ylinopeussakkoja.

Vanh.konst. Paananen: Niin ei tää johdu sinusta, vaan Irmasta. Kun se lääkäri totesi, että Irman masentuneisuuteen liittyy myös selviä vihan tunteita, niin nimismiehen piti toimia virkavastuun mukaan. Me ollaan kyllä hirveän pahoillamme tästä.

Keijo Kiiskinen: Irma? No totta kai sitä se työtilanne kyrpii ja se on alamaissa, mutta oletteko koskaan nähneet sen riehuvan tai edes olevan ihmisille epäkohtelias? Kyllähän te sen tunnette. Saman seuran miehiä ollaan ja oottehan te käyny täällä kylässä. Ja jos tää kerran näin vainoharhaiseksi menee, niin eikä se riitä, että Irmalta perutaan väliaikaisesti rinnakkaisluvat ja katotaan asia uudestaan vähän tuonnempana? Miksi hitossa ne minultakin pitää viedä? Olenko minä joku lukiolainen kouluampuja, hä?

Vanh.konst. Salisma: No kun Irma asustaa saman katon alla. Tää käytäntö on nykyisin tämmönen. Ei tää meistä lähtöisin ole, tiedäthän sinä sen, mutta kun meidän on pakko toimia määräysten mukaan.

Keijo Kiiskinen: No olisitte helvetti soikoon edes etukäteen varoittaneet. Olisin jemmannut pyssyt huuthelvettiin.

Vanh.konst. Paananen: Katos kun touhu on nykyisin semmonen, että jos aseita ei löydy, niin tulkinta on automaattisesti että vastuussa olevat poliisit ovat varoittaneet etukäteen ja se tietää kirjallista varoitusta ja kahdesta sellaisesta tuleekin sitten kenkää.

Keijo Kiiskinen: No on tää yhtä perkelettä! Viekää sitten. Ja samahan mun on sitten erota seurastakin. Kivilläkö minä niitä teeriä heittelen?

Neljäs näytös

Irma Kiiskinen: Niin, soittelit käymään. Tässä on muuten tää sairaslomatodistus.

Kerttu Ketomäki-Ekman: Niin... tuota noin... siitä minä sinut itse asiassa tänne kysyinkin. Kun, tuota noin, olen saanut tietooni, että sinulta ja mieheltäsi vietiin aseluvat ja aseet.

Irma Kiiskinen: Ja jatkon mä taidan arvatakin...

Kerttu Ketomäki-Ekman: Sinähän ymmärrät Irma, että me työskentelemme täällä ihmisten kanssa, ja se vaatii työntekijältä paljon, ja me emme voi oikein epävakaista henkilöä pitää täällä työssä. Näin ollen minä olen joutunut... tuota... uudelleenarvioimaan asemaasi täällä, ja olen joutunut päättämään, että määräaikaista työsopimustasi ei enää uusita. Oikeastaan voit jättää työavaimesi nyt tänne ja henkilökohtaiset tavarasi postitetaan sinulle. Kun tämän hetkinen työsopimuksesi kuitenkin loppuu jo sairaslomasi aikana. Sinun täytyy ymmärtää, että tässä ei tietenkään ole mitään henkilökohtaista, vaan minun käteni ovat virkavastuun sitomat.

Irma Kiiskinen: No sitomatpa hyvinkin. Sullehan tää tietysti sattui ihan onnenpotkuna. Ton kiusaamishommankin kanssa pääset mukavasti kuin koira veräjästä ja voit jatkaa sen tekemistä mikä sun erikoisosaamista on, eli et tee mitään. Ja annas kun mä arvaan, virkavastuuta noudattaen sinä olet tietysti soittanut kaikkiin lähiseudun laitoksiin ja kertonut antavasi kenkää hullulle naiselle, jolta poliisi vei aseluvat. Etteivät vaan vahingossakaan palkkaa.

Kerttu Ketomäki-Ekman: Niin... minä... tuota...

Irma Kiiskinen: Eiköhän tää ollu tässä. Avaimet on tossa ja osoitteen tiedät mihin työtodistuksen lähettää. Ja ei tartte jatkossa pahemmin häiritä. Mulla on kiireitä. Pitää alkaa opetella oleen pitkäaikaistyöttömänä. Ilman virkavastuuta.

Wednesday, December 12, 2012

ARVO TAI AMMATTI

Tulipa törmättyä Aamulehden juttuun, joka käsitteli Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan johtajan Matti Apusen esittämää voimakasta kritiikkiä yhdeksäsluokkalaisille tarkoitettua yhteiskuntaopin kirjaa kohtaa. En sinänsä puutu tähän kritiikkiin, koska en ole kirjaa lukenut. Mutta tietyt jutussa esitetyt lauseet saivat aikaan ajatuksia, koska ne ovat pitkälle samanlaisia, mitä olen itsekin blogissani usein pähkäillyt. Niin kuin esimerkiksi:

Apunen on pitkällä ristiretkellä punavihreitä hassutuksia vastaan. Ai mitä ne ovat?

”Aina on oksan ottajia, kun on kuusen kaatajia”, vastaa vanha suomalainen sananlasku.

Apunen näkee Suomen muuttuneen maaksi, jossa liian monet ovat kärkkäitä ottamaan oksia unohtaen, että ensin tarvitaan kuusen kaatajia.


ja

Miksi kansalaisten oikeudet korostuvat yli velvollisuuksien? Mistä kumpuaa ajattelu, jossa kaikkivaltias yhteiskunta on vastuussa jäsentensä elämästä kehdosta hautaan, eikä heidän edes tarvitse panna tikkua ristiin, elleivät jostakin syystä halua?

Sosiaalidemokraattejahan siitä yleensä syytetään, mutta se on vanha virsi ja poliittisesti osoitteleva. Todellisuudessa hyvinvointiyhteiskunta nauttii Suomessa laajaa kannatusta poliittisen kentän laidasta laitaan.

Uusi selitys voisi olla vaikkapa sellainen, että humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneet ovat henkisen ilmapiirin luomisessa liian hallitsevassa asemassa.

Toimittajat, opettajat ja oppikirjojen laatijatkin ovat pääosin humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Eivät he välttämättä ymmärrä mitään kansantaloustieteestä – eivätkä senkään vertaa yritystaloudesta.

He kasvattavat kuuliaisia hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisia, jotka kantavat ympäristön tilasta suurempaa huolta kuin yhteiskunnan rahoituspohjasta.


Olen asiaa tuuminut itsekin, ehkä vähän eri vinkkelistä, ja noista lauseista koen tietyn takauman elämääni 1970-luvulle, jolloin Isä-Perskeles vuoden loppupuolella teki veroilmoitusta ja usein ilmoitti näkemyksensä koko touhuun toistamalla jo ammoin kuolleilla ja kielletyillä kielillä lausuttuja Julmia Sanoja. Meikäläinenhän oli utelias nulikka, ja kun isukki kävi sitä täyttäessään välillä päätään jäähdyttelemässä, minä kysäisin, että saankos minäkin kattoa tuota. Isä-Perskeles totesi, että sen kun kattelet, mutta älä sotke sinne kynällä mitään.

Ja peräti monimutkaiseltahan se lanketti näytti. Nuori mieshän aivan tuumi, että onko tää totta ollenkaan, vaiko trikkikuva ehkä. Tietysti myöhemmissä elämänvaiheissa on tullut tutustuttua vielä huomattavasti monimutkaisempiin lanketteihin, niin kuin esmes erään viljelijäkaverini tukihakemukseen, jota ei määritellä sivujen, vaan kilojen määrällä. Jo noin sivulla 10 alkoi meikäläisen, ei niin kovinkaan uskonnollisen miehen päässä pyöriä Isämeitäjokaolettaivaassa.

Vaan muistan siitä Isä-Perskeleen verolanketista kohdan, jota jo silloin ihmettelin, ja usein myöhemminkin. Kun siinä oli kohta ”arvo tai ammatti”. Minusta nuo termit olivat nurinpäin. Ammatti olis pitänyt olla ensin. Kun ymmärsinhän minä jo silloin, että on ihmisiä, joilla on tietty arvo, mutta heillä on silti ammatti. Niin kuin ammattisotilaat, jotka laittoivat veroilmoitukseensa arvoksi että everstiluutnantti tai ylikersantti tai sitten rajavartiolaitoksen puolella että ylirajajääkäri tai sitten poliisin puolella että vanhempi konstaapeli ja olihan niitä arvoja vissiin palokunnissa ja tullissakin. Mutta suurimmalla osalla ihmisiähän oli ihan oikea ammatti ilman erityisiä natsoja kauluksessa, niin kuin putkimies, laitosmies, terveyssisar, rakennusmestari, hitsaaja, piirakanrypyttäjä, kelkkamaalari, työkalujyrsijä ja postinkantaja.

Myöhemminhän sitten ymmärsin, että tämä verolankettiin laitettava termi ”arvo” voi tarkoittaa myös yliopistollista oppiarvoa. Niin kuin silloinen fil.kand. Ja nykyisin maisteri. Tahi tohtori. Olen käsittänyt, että termi ”arvo” on monille ihmisille henkilökohtaisen aseman hahmottamiseksi kovasti tärkeä, varsinkin näistä humanistisista aloista valmistuville maistereille, sillä hehän eivät varsinaisesti valmistu mihinkään ammattiin, vaan he saavat tietyn oppiarvon. Toisin kuin vaikka teknillisestä korkeakoulusta valmistuvat, joista tulee insinöörejä, joita tietysti tarvitaan maanmittauksesta ydinvoimaloihin ja joilla on tiettyä eksaktia osaamista alalleen. Tai lääketieteen puolelta, josta valmistutaan lääkäriksi tai kirurgiksi. Ja onhan niitä biologeja ja lakimiehiä ja meteorologeja ja hyönteistutkijoita ja mitä niitä nyt onkaan.

Mutta humanistiselta puolelta yliopistosta valmistuvat ihmiset eivät valmistu ammattiin. He saavat oppiarvon. Heillä ei ole varsinaista ammattia, he eivät varsinaisesti osaa mitään ja he ovat opiskelleet lähinnä toisten ihmisten mielipiteitä, jotka ovat tällä hetkellä in, ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä down & out ja taas neljänkymmenen vuoden päästä in. Mutta jostain kumman syystä juuri heitä halutaan palkata erityisesti julkishallinnon johtotehtäviin. Muistan jossain aikaisemmassa kirjoituksessani kommenttiosiossa suuresti arvostamani Jaska Brownin kommentin siitä, kuinka insinööri oli hakenut julkishallinnon johtotehtäviä ja vastaus meni jotenkin niin, että ”emme tarvitse kapea-alaista, vaan laaja-alaista osaamista”.

Se laaja-alainen osaaminen oman alani kokemuksen myötä tarkoittaa sitä, että paikkaan palkatulla johtajalla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa siihen varsinaiseen työhön, mitä hänen johtamassaan virastossa tai laitoksessa tehdään, eikä häneltä saa oikeastaan minkäänlaista vastausta minkäänlaiseen kysymykseen, kellonaika mukaan lukien. Ennen kaikkea hän ei kyseenlaista järjestelmää millään muotoa. Poikkeuksiinkin olen tietysti törmännyt, kaikki kunnia heille.

Itsehän olen sitä sukupolvea, jonka aikaan jostain syystä päätettiin, että yhteiskunnan hyvinvointi paranee sitä myötä, mitä enemmän ihmisiä valmistuu yliopistosta, ja luonnollisesti yksi silloin varteenotettava vaihtoehto oli lukea itselleen maisterin paperit humanistiselta puolelta ja päätyä jonnekin julkishallinnon johtotehtäviin. Silloin ajatuksena tuntui olevan se, että oppiarvo on jotain, minkä voi kääriä muoviin, pakata laatikkoon, pistää pakettiin, siirtää konttiin, lastata Kotkan satamassa laivaan ja myydä ulkomaille hyvällä voitolla.

Onhan selvää, että ei humanistiselta puolelta hankitut maisterin paperit kenestäkään tietysti automaattisesti pahaa ihmistä tee. Eikä myöskään automaattisesti tumpeloa. Mutta eivät ne hänestä automaattisesti tee myöskään kaikkien asioitten erityisasiantuntija Parantaista. Kai vallitsevan systeemin voisi aina aika-ajoin kyseenalaistaa. Niin kuin teki Apunen. Kerettiläinenhän se ajatus tietysti on, ja vielä kerettiläisempi kun sen esittää tällainen minun kaltaiseni puolikoulutettu urpo, jolla ei ole edes arvoa, vaan pelkkä rahvaanomainen ammatti.

Mutta kun Suomi on kaikenlaisten (suurimmaksi osaksi aivan turhien) projektien maa, niin eikö voisi kokeilla seuraavanlaista projektia: Valitaan Suomesta kolme kuntaa. Etsitään jokaisesta näistä kunnista luotettavaksi ja tunnolliseksi tiedetty talonmies, ja palkataan se kunnanjohtajaksi seuraavaksi viideksi vuodeksi. Sitten viiden vuoden päästä katsottaisiin, kuinka homma kunnassa pelitti.

Vaikka tällainen kokeilu ei mitenkään järkyttävän kalliiksi tulisikaan, niin luulen, että siihen ei koskaan suostuta. Ei siksi, että pelättäisiin kokeilun ajavan nämä kunnat katastrofiin. Vaan siksi, koska pelätään, että nämä kunnat eivät ajaudu katastrofiin. Ainakin talonmiehellä on se kyky, että jos hän ei osaa jotain asiaa, hän menee kysymään sitä sellaiselta, joka osaa.

Vaan kaipa se on niin, että yhteiskuntatieteilijöille ja humanisteille on jatkossakin kasvavaa tarvetta. Varsinkin siinä vaiheessa, kun aletaan tehdä laajemmin näitä megaluokan kuntaliitoksia. Jokaiseen tuoreeseen suurkuntaan joudutaan palkkaamaan kehittämispäälliköitä, jotka joutuvat keksimään uusia virkoja lakkautettujen kuntien pikkupomoille. Ei kai heitä nyt kortistoonkaan voi ajaa? Autanpa heitä vähän jo etukäteen. Miltäs nämä kuulostaisivat?

- Hallintorahoituksen vuosittaista kasvua julkisuudessa perusteleva toimialapäällikkö

- Kuntalaisten itsepalveluna pakkosuorittamien lakisääteisten kunnallispalvelujen keksimis-, lisäämis- ja vakiinnuttamispäällikkö

- Monikulttuurisuutta etsivä-, hankkiva-, kehittävä-, perusteleva- ja ylläpitävä toimialapäällikkö

- Kehitysprojektioravanpyöräpäällikkö

- Suurkunnan reuna-alueilla esiintyvää integraatiomielialahäiriötä kartoittava-, tilastoiva-, poisselittävä- ja yleistuomitseva inkvisitiopolitrukki

- Suorittavan tason työntekijän ylemmältä taholta määritellyn työhyvinvoinnin pakkosyöttöprosessoiva toimialapäällikkö

- Toimialapäälliköiden toimialojen toimintakoordinaatiota koordinoiva toimialapäällikkö

- Suorittavalla taholla tehtyjen säästötoimien synergiaetuja kartoittava pysyväisprojektipäällikkö

- Siskontyttö valmistui Tampereenyliopistostaerityisprojektipäällikkö

Niin kuin olen ennenkin tuuminut, niin minusta nämä humanististen- ja yhteiskunnallisten alojen ammattilaiset muistuttavat kovasti vanhan sääty-yhteiskunnan pappissäätyä. Ei tarvitse muuta kuin opetella ulkoa pyhäksi tulkittu hulitihuliti, niin omaa oikeuden vastata kaikkiin kysymyksiin. Ei sen vuoksi, mitä osaa, vaan sen vuoksi, että on oikeanväriset liperit kaulassa. Vaan saattaahan olla, että minä olen tästäkin asiasta hahmottanut matkan varrella jotakin väärin. Loppujen lopuksi, mullahan on vain sitä kapea-alaista osaamista.

*

jtvsjvehapeptpjtepntjs

Wednesday, December 5, 2012

TARINA, KUUDES JOULUKUUTA

Ruotsin ulkoministeriö

Joulukuun kuudes, 1991



Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö Göran Ekman oli huolissaan. Hän oli myös varsin väsynyt. Liian vähälle jäänyt nukkuminen sai silmät kirvelemään ja takaraivo ilmoitteli, että päänsärky tulee pian käymään kylässä eikä älyä ihan hetikohta poistua. Kahvista, sämpylöistä ja tupakasta liian pitkään koostunut ruokavalio sai aikaan ilkeästi polttelevaa närästystä.

Valvomiseen ja epäsäännölliseen ruokailuun oli kuitenkin perustellut syynsä, eikä Ruotsin ulkoministeriössä tällä hetkellä ylityötunneista nipotettu. Oli jälleen kerran Suuren Murroksen aika, ja jälleen kerran joku, mitä kuviteltiin ikuiseksi oli murtumassa. Pohjanlahden toisella puolella suomalaiset juhlivat itsenäisyyspäiväänsä, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1944. Suomalaiset, samoin kuin Baltian maat olivat irrottautuneet Sosialististen neuvostotasavaltojen liitosta aikaisemmin syksyllä, ja näytti siltä, että ruotsalaiset koulukarttakirjat tuli pian painaa uusiksi. Jo tutuksi tulleitten suurten suomalaiskaupunkien nimet Kuusinen, Luottamus ja Rauhankaupunki korvattaisiin jo historian hämärään jääneillä nimillä Helsinki, Turku ja Tampere.

Pitkin syksyä Ruotsin ulkoministeriössä pelättiin, että niin Suomessa kuin Baltian maissa itsenäisyyshaaveet päättyisivät verilöylyyn. Suomalaisten, virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten kohtalo ei sinänsä suurta mielenkiintoa herättänyt, mutta Ruotsissa luonnollisesti pelättiin lähialueilla tapahtuvien levottomuuksien vaikutusta Ruotsiin itseensä ja ennen kaikkea sen vahvasti itävetoiseen talouteen. Suomessakin oli suuri määrä neuvostosotilaita ja tietyissä spontaaneissa kahakoissa oli tullut muutamia kymmeniä kuolleita, mukana myös neuvostosotilaita, sillä suomalaiset olivat ampuneet takaisin.

Lokakuun aikana tilanne oli kuitenkin rauhoittunut ja neuvostosotilaat olivat pysyneet visusti kasarmeissaan, siitäkin huolimatta, että kansallisuudeltaan suomalaiset joukko-osastot olivat ilmoittaneet olevansa vain Suomen hallituksen komennossa. Neuvostoliiton passiivisuus asiassa oli ihmetyttänyt Ekmaniakin, mutta hänen tuttu hemryssa Anatoli Lopahin, virallisesti kulttuuriattasea Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystössä, tosiasiassa KGB:n eversti, oli valaissut Ekmanille tilannetta.

Lopahin kertoi, että ympäri Neuvostoliittoa oltiin päädytty johtopäätökseen, että oli touhun idea minkälainen hyvänsä, niin toteutus oli joka tapauksessa hutoi, joten Suuri Ja Mahtava tulee lakkauttamaan itsensä tarpeettomana vuoden loppuun mennessä. Suomi ja Baltian maat tulevat pysymään itsenäisinä, ja Neuvostoliiton seuraajavaltion aseman ottava Venäjä tulee ajan myötä vetämään kaikki joukkonsa sieltä pois.

Ekman tunsi jossain rutinoituneen ja itsensä kovettaneen virkamiehen sielun perimmäisissä nurkissa vielä majailevan omantunnon pistoksen, sillä hän tajusi olevansa meneillä olevasta kehityksestä hyvin, hyvin pahoillaan. Ymmärsihän hän tietenkin, että kansojen vapaus oli iloinen asia, mutta tämä kehitys saattoi poikia Ruotsissa melkoista likapyykkiä lähivuosikymmenten historiasta. Historiasta, joka oli hyvin ankarasti viranomaisvalvottua, olosuhteitten pakosta ja ns. yleisistä syistä.

Ruotsissahan Suomi oli käytännössä vuodesta 1944 vuoteen 1991 ollut Pohjanlahden takana sijaitseva musta aukko, jota ei oikeastaan ollut olemassakaan. Tai olihan siellä tietysti Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta ja Ruotsin suhteet Neuvostoliittoon olivat syvät, laajat, leveät ja luottamuksen täyttämät. Mutta suurin osa ystävyysvierailuista Ruotsin ja Neuvostoliiton välillä suuntautui Leningradiin ja Moskovaan, eikä suomalaisia oltu juuri tavattu. Ruotsalaisten koulujen historianopetuksessakin tapaus Suomi käsiteltiin muutamalla rivillä:

”Suomen tasavalta oli lyhytaikainen valtio, joka itsenäistyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1917. Maassa käydyn lyhyen, mutta verisen sisällissodan jälkeen maa alkoi pikkuhiljaa lähentyä Hitlerin Saksaa, jonka liittolaisena se hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Vuonna 1944 puna-armeija mursi suomalaisten vastarinnan ja miehitti maan. Maata johtaneet fasistiset ainekset vangittiin ja Suomi liittyi vapaaehtoisesti yhdeksi Neuvostoliiton tasavalloista.”

Ekman tunsi kyllä itse historian tarkemmin. Talvisodasta ei Ruotsissa virallisesti puhuttu ollenkaan. Jatkosodankaan loppu ei mennyt aivan niin yksinkertaisesti, eikä pelkillä vangitsemisilla selvitty. Kun puna-armeija oli murtanut suomalaisten puolustuksen Tali-Ihantalassa ja edennyt sen jälkeen nopeasti Salpalinjalle, oli Suomen kanssa kahden vaiheilla ollut Stalin päättänyt noukkia marjan maasta ja määrännyt lisää divisioonia pehmittämään Salpalinjaa sekä ennen kaikkea kymmenen uutta divisioonaa hyökkäämään kohti Lieksaa ja sieltä eteenpäin Pielisen kiertäen kohti Salpalinjan selustaa.

Syyskuussa 1944 tämän onnistuneen kiertoliikkeen tehnyt puna-armeija oli edennyt Kouvolaan ja murtanut siellä olleitten nääntyneitten suomalaisten puolustuksen. Läpimurron jälkeen puna-armeija oli muutamaa päivää myöhemmin Kotkassa, jolloin Salpalinjan eteläisin ja Suomen kannalta oleellisin osa oli jäänyt mottiin. Suomen hallitus näki sodan jatkamisen toivottomana ja päätti antautua ehdoitta. Antautuminen astui voimaan 17.9. 1944. Sen jälkeen Suomi miehitettiin kokonaan ja sotatoimet jatkuivat enää Lapissa, jossa puna-armeija ajoi takaa saksalaisia.

Kun Suomi oli miehitetty, alkoi teurastus. Siitä, mitä Helsingiksi silloin sanottua kaupunkia miehittävä puna-armeija siviiliväestölle teki, ei Ruotsissa koskaan saanut puhua eikä varsinkaan kirjoittaa. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto kuljetettiin välittömästi Moskovaan, jossa heidät teloitettiin hirttämällä. Lotinapellon lähellä sijaitsevassa Zaostrovjessa ammuttiin noin 70.000 suomalaista, pääosin upseereita ja suojeluskuntalaisia. Noin puoli miljoonaa suomalaista siirrettiin toisaalle Neuvostoliittoon, pääosin Siperiaan. Kaikesta huolimatta, vaikka maa oli virallisesti antautunut, käytiin Suomessa ankaraa sissisotaa, joka hiipui lopullisesti vasta 1950-luvun lopulla. Ruotsissa opetettiin vain se, että Neuvostoliittoon liittyneen Suomen talous sovjetisoitiin vastaamaan neuvostomallia.

Syy Suomen täydelliseen unohtamiseen johtui syksystä 1944, jolloin ruotsalaiset saivat opin poliittisesta realismista ja ymmärsivät, että joskus täytyy huorata selviytyäkseen. Vaikka Suomi olikin nyt, vuonna 1991, jälleen itsenäistynyt, ei se sattuneesta syystä silti ollut Ruotsin rajanaapuri.

Kun vuonna 1944 puna-armeija lähestyi Torniota sekä Oulun että Rovaniemen suunnista, pyysi Neuvostoliiton Ruotsin suurlähettiläs audienssia hallitukselta. Hänen viestinsä tuli suoraan Stalinilta ja se oli sisällöltään tyly:

- ”Toveri Stalinin valtuuttamana ilmoitan teille seuravaa: Kun joukkomme saavuttavat Tornion, ne eivät pysäytä etenemistään vaan jatkavat Ruotsin alueelle. Joukkomme tulevat miehittämään pohjoisimman Ruotsin Kalix-jokea myöten ja siis myös valtaamaan Kiirunan. Teillä ruotsalaisilla on nyt valittavananne kaksi vaihtoehtoa.”

- ”Ensimmäinen vaihtoehto on seuraava: Ruotsalaiset joukot eivät tee vastarintaa eteneviä neuvostojoukkoja kohtaan, vaan vetäytyvät sovinnolla Kalix-joen länsipuolelle, mihin omat joukkomme pysäyttävät etenemisensä. On sinänsä suotavaa, että pidätte kuitenkin Kiirunassa voimakkaita joukkoja siihen saakka, kunnes neuvostojoukot ehtivät ottaa sen haltuunsa. Tämä siksi, että joukkojenne tulee estää saksalaisia valtaamasta Kiirunaa tai yrittää tuhota sen laitteistoa. Kun joukkomme ovat ottaneet Kiirunan hallintaansa, takaamme niin ruotsalaisille sotilaille kuin siviileillekin turvallisen pääsyn Kalix-joen länsipuolelle.”

- ”Toinen vaihtoehto on se, että ryhdytte taistelemaan neuvostojoukkoja vastaan. Tällöin teistä tulee automaattisesti kuolinkorisevan Natsi-Saksan liittolainen, ja sitoudutte taisteluun, jonka voitte vain hävitä ja joka tietää kansallenne mittaamattomia kärsimyksiä.”

- ”Sen tietenkin ymmärrätte, että vallattua aluetta Pohjois-Ruotsista ette tule koskaan saamaan takaisin, mutta sitä voimme pitää sovittuna sotakorvauksena siitä, että olette auttaneet voimakkaasti Saksan aseteollisuutta, ruotsalaisia on taistellut vapaaehtoisina suomalaisten puolella vuodattaen neuvostoliittolaista verta ja lehdistössänne on julistettu hieman liian usein, että Finlands sak är vår. Nyt teidän täytyy ymmärtää, että jatkossa Stalins sak är vår eller Sveriges sak är svår.”

- ”Mutta mikäli valitsette ensimmäisen vaihtoehdon, te hyödytte siitä suunnattomasti. Me emme aio viedä teiltä itsenäisyyttä emmekä vaadi teitä muuttumaan sosialistiseksi järjestelmäksi. Toveri Stalin miettii jo sodanjälkeistä tulevaisuutta, ja hän on päättänyt Ruotsin ja Neuvostoliiton ystävyyden olevan eräänlainen näyteikkuna kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Pelkkää hyvää hyvyyttämmehän me emme tätä tee, meillä on toki muitakin syitä tähän, mutta se tuskin teitä häiritsee, sillä tätä kautta teillä on mahdollisuus luoda kanssamme kukoistavat kauppasuhteet. Neuvostoliiton tarpeet ovat valtavat, ja me voimme jatkossa ostaa periaatteessa vaikka sata prosenttia siitä, mitä te tuotatte. Tämä luo teille mahdollisuuden suureen vaurauteen.”

- ”Ja tätä kautta Ruotsista, joka käytännössä on ollut Saksan taloudellinen liittolainen ja sitä kautta akselivaltojen ulkojäsen, voi tulla yksi sodan voittajavaltioista. Vaikka teidän ei asian eteen loppujen lopuksi tarvitse tehdä juuri mitään. Asiaa auttaa vielä tietysti se, jos jossain vaiheessa julistatte sodan Saksalle. Sillähän ei sinänsä ole kiirettä. Vaikka siinä vaiheessa, kun puna-armeija on jo lähestymässä Berliiniä.”

- ”Niin, yksi pieni seikka vielä. Teillä on pakolaisena noin kolmesataa tuhatta suomalaista. Olettehan ystävälliset ja luovutatte heidät meille. Kas kun he ovat nykyisin neuvostokansalaisia ja poistuneet kotimaastaan ilman lupaa. Ja luonnollisesti tästä pienehköstä väestönsiirto-operaatiosta teidän ei tule julkisuudessa kailottaa ja yleensäkin on terveellisempää, että ette jatkossa pahemmin kiinnitä mielenkiintoanne siihen, mitä Pohjanlahden itäpuolella tapahtuu. Hyvät herrat, Toveri Stalin odottaa vastaustanne viimeistään huomenna kello kaksitoista Ruotsin aikaa.”

Göran Ekman tiesi, että ruotsalaiset ovat käytännöllistä kansaa. Niin oli myös Ruotsin hallitus kyseisenä syyskuun iltana. Puolen tunnin neuvottelun jälkeen hallitus kutsui puolustusvoimien komentajan luokseen ja tuntia myöhemmin käskyt lähtivät liikkeelle. Kun seuraavana iltapäivänä neuvostojoukot ylittivät Tornionjoen ja saapuivat Haaparantaan, alettiin Ruotsin Suomen vastaista puolustuslinjaa tyhjentää, joukkoja vetää Kalix-joen taakse ja samalla Kiirunassa sijaitsevat joukot porautuivat tiiviisti Saksan miehittämän Norjan rajalle. Saksalaiset olivat kyllä saaneet vihiä siitä, mitä tapahtuu, mutta muutamat improvisoidut tunnusteluhyökkäykset ruotsalaiset joukot onnistuivat torjumaan. Myös muutamia ilmataisteluja käytiin Kiirunan yläpuolella, kun kaivosten lopullisen menettämisen tajunneet saksalaiset yrittivät pommittaa kaivoksia. Kun neuvostoilmavoimat ottivat alueella ilmaherruuden, taistelut laimenivat.

Seuraavan vuoden puolella, tarkalleen 18. huhtikuuta 1945 totesi Ruotsin eduskunta maan olevan sotatilassa Saksan kanssa. Saksalaiset eivät vaivautuneet ampumaan laukaustakaan Skånen rannikolle sijoitettuja ruotsalaisjoukkoja vastaan.

Kaiken kaikkiaan toisen maailmansodan varsinaiset taistelut kestivät Ruotsin alueella kahdeksan vuorokautta. Taisteluissa kaatui 79 ruotsalaista. Heidät oli haudattu Tukholman keskustassa sijaitsevaan mausoleumiin. Heidän muistoaan vaalittiin jatkuvasti toistuvin virallisin menoin, sillä he olivat muistutus siitä, että Ruotsi oli yksi länsiliittoutuneista, vaikka ehkä vähän jälkijunassa olikin. Virallinen selitys pohjoisen sotatoimille oli se, että saksalaiset olivat yrittäneet vallata Kiirunan, ja Neuvostoliitto auttoi Ruotsia puolustautumaan. Ohkanenhan se selitys oli, eikä selittänyt sitä, miksi avunantaja jäi alueelle pysyvästi, mutta saipahan paremman puutteessa kelvata.

Suomalaiset pakolaiset palautettiin vähin äänin, nopeasti ja yhtäaikaisesti tehdyllä operaatiolla. Heidän kohtalonsa perään ei kyselty, eikä asiasta julkisesti puhuttu. Ennen kuin ehkä nyt, vuonna 1991.

Myös Göran Ekman kävi niin nuorena poikana koululuokkansa kanssa kuin myös vanhempana virkamiehenä virkansa puolesta laskemassa kukkansa toisessa maailmansodassa kaatuneitten ruotsalaisten muistomerkeille. Vanhempi virkamies Ekman ajatteli usein, että kovin vähällä Ruotsi meni ja voitti sodan. Hän tiesi, että sodan hävinneen Suomen tappiot kuolleina sotatoimissa ja sen jälkeisissä terroriteoissa olivat noin neljännesmiljoona ihmistä, eikä Siperiaan siirettyjen suomalaisten kuolleisuudesta ollut mitään tietoa. Ei kai meitä turhaan hannuhanhiksi kutsuta, ajatteli Ekman. Itsekseen. Ei koskaan ääneen.

Neuvostoliiton miehittämää pohjoisinta Ruotsia ei koskaan liitetty osaksi Suomen sosialistista neuvostotasavaltaa, vaan se kuului Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan ja oli jo pitkään tunnettu nimellä Govorovgrad. Samoin Ahvenanmaa liitettiin osaksi VSFNT:tä ja se tunnettiin nimellä Zdanovgrad. Kaikki ahvenanmaalaiset siirrettiin pois kotiseuduiltaan, pääosin Lounais-Suomen ja ruotsinkielisen Pohjanmaan alueelle, ja Zdanovgradista oli tullut itämeren suurin laivastotukikohta. Ruotsalaiset ymmärsivät, että kysymys demilitarisoidusta Ahvenanmaasta oli saanut varsin militarisoidun vastauksen ja siitä oli turha soittaa suutaan, sillä ei leuto tuuli suurta kiveä minnekään heiluta.

Vuoden 1944 syksystä alkoikin sitten Ruotsissa olla poliittisena oppina se, jota myöhemmin opittiin kutsumaan nimellä Erlanderin – Palmen linja. Vuonna 1949 Ruotsi solmi neuvostoliiton kanssa niin kutsutun Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen (Vänskaps-, samarbets- och biståndsavtalet).

Sopimus oli Ruotsille hyvin edullinen, sillä se takasi laajan kaupankäynnin ja kulttuurivaihdon Neuvostoliiton kanssa. Ehkä tärkeimpänä sopimuksessa olivat sen sotilaalliset artiklat, joitten merkitys Ruotsille oli suuri, ja se aikaansai maassa tietynlaista helpotuksen tunnetta. Oltiinhan Ruotsissa tietenkin pelätty sitä, että maa joutuisi supervallaksi nousseen Neuvostoliiton blokkiin, mutta sopimuksella taattiin Ruotsin puolueettomuus ja turvallisuus ilman varsinaista sotilasliittoa.

Sopimuksessa Neuvostoliitto sitoutui siihen, että mikä tahansa sotilaallinen hyökkäys Ruotsia kohtaan oli automaattisesti myös hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan ja se loi Neuvostoliitolle puolustusvelvollisuuden. Huomattavaa sopimuksessa oli se, että Ruotsille tätä automaattista puolustusvelvollisuutta ei tullut, vaan Ruotsi saattoi auttaa Neuvostoliittoa niin halutessaan, puhtaasti vapaaehtoisuuteen perustuen. Myöskään Ruotsin alueelle ei perustettu sopimuksen mukaan Neuvostoliiton sotilastukikohtia, vaan ainoa konkreettinen yhteistyön muoto oli esikuntien välillä tehdyt karttaharjoitukset.

Ruotsalaiset alkoivat standardisoida armeijaansa itämateriaaliin, sillä Neuvostoliitto möi sitä Ruotsille halvemmalla, kuin mihin oma aseteollisuus olisi pystynyt. Myös Boforsin asetehdas lopetti toimintansa, mutta sen korkealaatuisen tuotannon lisenssi luovutettiin neuvostoliittolaisille, jotka jatkoivat Boforsin toimintaa huomattavasti kustannustehokkaammin. 1960-luvulla Ruotsin ilmatilaa turvasivat nykyaikaiset MiG-21 hävittäjät, joita Ruotsilla oli runsaasti, peräti 74 kappaletta. Ruotsin rannikkoja vartioi kahdeksan Osa-luokan ohjusvenettä, joista kuusi Ruotsin Pohjanmeren puoleisella rannikolla. Itämerihän oli käytännössä Neuvostoliiton sisäjärvi, joten siellä pärjäsi vähemmällä.

Kulutustavaroista oli Neuvostoliitossa huutava pula, joten Ruotsin teollisuus satsasi siihen ja läksi 1950-luvulta alkaen huikeaan kasvuun. Noin 60% Ruotsin viennistä suuntautui Neuvostoliittoon, joka taas toimitti Ruotsille asevelihintaista öljyä. Tämä sai aikaan Ruotsissa korkean elintason, ja ennenäkemättömän vaurauden. Ruotsi säilyi kuitenkin yhteiskuntajärjestelmältään hyvin länsimaisena ja oli omalla tavallaan nuorisokulttuurin pioneereja Euroopassa. Ruotsalainen pop-yhtye ABBA nousi 1970-luvulla yhdeksi maailman suosituimmista yhtyeistä.

Samaan aikaan Pohjanlahden toisella puolella Suomen neuvostotasavalta erikoistui, tai tarkemmin sanottuna pakotettiin erikoistumaan pelkästään puu- ja paperiteollisuuteen. Kun Suomi oli ideologisesti saatu puhdistettua, Neuvostoliitolla oli käyttöä suomalaiselle paperiteollisuuden osaamiselle. Suomen neuvostotasavallan puolella oli erityisesti voimakas sahateollisuus ja jonkun verran paperitehtaitakin, mutta erityisen suurta paperiteollisuus oli VSFNT:aan liitetyssä Kaakkois-Suomessa, jossa Novyi Zaitsevin (ent. Imatra), Pokryshkinin (ent. Lappeenranta) ja Kollontaigradin (ent. Kouvola) mahtavat paperiteollisuuskompleksit tuottivat valtavan määrän korkealaatuista paperia, jota taas lastattiin laivoihin Krupskajan (ent. Kotka) massiivisessa vientisatamassa.

Noin muuten Suomesta ei Ruotsissa uutisoitu yhtään mitään. Kun sieltä ei ollut koskaan mitään uutisoitavaa. No, joskus Tukholmassa kävivät esiintymässä tarkasti valvotuttuina Kaustisen Purppuripelimannitoverit ja 1980-luvun alussa Tukholman ja Kuusisen välillä alkoi liikennöidä kerran viikossa varsin pienikokoinen matkustaja-alus Kristiina Halkola, jossa viina virtasi, ja krapulastaan parhaiten selviytyneet matkustajat saattoivat tehdä linja-autolla lyhyen tutustumiskierroksen Kuusiseen. 1970-luvulla vuosi länteen myös tieto, että Suomessa lyhytaikaista nuorisohysteriaa aikaansaaneen rock-yhtye Hurriganesin jäsenet oli tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin länsimielisyyden levittämisestä.

Ehkä eniten suomalaisia tunnettiin Neuvostoliiton urhelijoina. Neuvostoliittolaisen tieteellisen valmennuksen pariin päässeet suomalaiset urheilijat dominoivat talviurheilussa hiihtoa ja mäkihyppyä. Kesäurheilussa suomalaiset neuvostourheilijat dominoivat kestävyysjuoksua ja keihäänheittoa. Myös Göran Ekmanin suosikkilajissa jääkiekossa esiintyi Neuvostoliiton maajoukkuessa suomenkielisiä nimiä. Erityisesti Ekman muisteli 1970-luvulla legendaarisen Harlamov – Petrov – Mihailov-hyökkäysketjun takana varmistanutta kovaotteista pakkiparia Seppo Lindström – Timo Nummelin. Vuonna 1979 nousi kansainväliseksikin uutiseksi Neuvostoliiton nuorten maajoukkueen nuoren superlahjakkuuden Jari Kurrin loikkaus länteen.

Niin kuin aikaisemmin todettiin, ruotsalaiset ovat järkevää ja käytännöllistä väkeä ja sen lisäksi he ovat hyviä hallintoalamaisia. Näin ollen Ruotsissa heti YYA-sopimuksen myötä alettiin omaksua poliittisen välttämättömyyden viisaudet, jotka kiteytyivät lauseisiin ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku” ja ”maantieteelle emme voi mitään”. Luonnollisesti Ruotsissa ymmärrettiin, että tämä poliittisen realismin oppi tulee siirtää automaationa myös tuleville sukupolville, joten ruotsalaisiin kouluihin perustettiin uusina oppiaineina YYA-oppi ja kansainvälisyyskasvatus. Lisäksi historia oppiaineena uudistettiin ajan vaatimuksia vastaavaksi. Tästä oppikylvystä sai nauttia myös nuori Göran Ekman.

Neuvostovastaisuus ei Ruotsissa ollut kriminalisoitu. Oltiinhan kuitenkin yhteiskunnaltaan länsimaisessa maassa, jossa sananvapaus oli koskematon. Jokainen sai yksityisesti puhua Neuvostoliitosta mielensä mukaan. Vastuullinen suurmedia ei tietenkään julkaissut tällaisia mielipiteitä suuressa mittakaavassa, mutta pienkustantamoille ei asetettu rajoituksia. Laki ennakkosensuurista takasi sen, että mikäli kirjan painosmäärä jää alle kahdensadan, sitä ei tarvitse etukäteen tarkastaa.

Hyvin suunniteltu ja toteutettu valistustyö upposi hedelmälliseen maahan ja sai aikaan suuren radikaalivasemmistolaisen nuorisoliikkeen, joka organisoi vasemmistolaisen liikkeen kokonaan uudelleen nimikkeen ”Vasemmistopuolue Kommunistit” alle. Vanhakantaiset vakaumukselliset kommunistit hävisivät käydyn valtataistelun uudelle polvelle, joka omalaatuisella tavalla yhdisti sosialismin, Moskovasidonnaisuuden, rock´n´rollin ja jatkuvat juhlat. Uusi puolue nousi voimakkaaksi poliittiseksi tekijäksi saaden eduskuntavaaleissa parhaimmillaan 18% äänistä. Valtionhoitajapuolue sosialidemokraatit säilyivät kuitenkin aina ylivoimaisena ykkösenä. Vaalikamppailuahan käytiin lähinnä sisäpoliittisista asioista, sillä ulkopolitiikassa ei ollut riitelyn aihetta. Kaikki puolueet olivat sitoutuneet Erlanderin – Palmen linjaan, ja Ruotsin vaalilaissa oli pykälä, että puoluetta ei saa rekisteröidä, ellei se ohjelmanjulistuksessaan tähän linjaan sitoudu.

Vuonna 1972 tuli Ruotsin ja Neuvostoliiton välille lyhyehkö ulkopoliittinen kriisi. Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov ilmoitti Ruotsin poliittiselle voimaryhmälle Neuvostoliiton olevan hyvin huolissaan siitä, ettei Ruotsin puolustuskyky vastaa sen naapurina olevan NATOn esittämään haasteeseen. Ruotsin on vahvistettava sekä ilma- että meripuolustustaan huomattavasti, muuten Neuvostoliiton on ehkä harkittava YYA-sopimuksen sotilaallisiin artikloihin pohjautuvia neuvotteluja.

Ruotsi oli nostanut elintasonsa yhdeksi maailman vauraimmista ja ajatus voimakkaaseen – ja erittäin kalliiseen – sotilaalliseen satsaamiseen tuntui vaikealta. Kulutusjuhlia ei haluttu katkaista. Käydyissä neuvotteluissa toi Vasemmistopuolue Kommunistien edustaja esille ehdotuksen, joka pienen harkinnan jälkeen alkoi tuntua aina järkeenkäyvemmältä. Kesäkuun kuudestoista päivä vuonna 1972 Ruotsin valtiollisen televisioyhtiön uutisissa annettiin seuraava tiedote:

- Vastauksena sotilasblokkien väliseen kiristyvään tilanteeseen, on Ruotsi katsonut pakotetuksi vahvistamaan puolustustaan turvatakseen puolueettomuutensa ja asemansa kansainvälisen yhteisön itsenäisenä, vastuullisena ja arvostettuna toimijana. Puolustusta vahvistetaan seuraavilla keinoilla:

- Ruotsi vuokraa Neuvostoliitolle Göteborgin pohjoispuolella sijaitsevat Orustin ja Tjörnin saaret sotilastukikohdiksi. Näihin tukikohtiin perustettavilla meri-, ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmillä Neuvostoarmeija takaa Ruotsin turvallisuuden. Neuvostoliitto on vakuuttanut perustavansa tukikohdat yksinomaan Ruotsin puolustamiseksi ja se sitoutuu siihen, ettei käytä tukikohtaa milloinkaan hyökkäyksellisissä tarkoituksissa.

- Neuvostoliitto lahjoittaa Ruotsille kolme laivuetta uusia Mig-23 hävittäjiä, uudenaikaisen ilmatorjuntaohjusjärjestelmän sekä neljä Osa-luokan ohjusvenettä lisää.

- Ruotsin ja Neuvostoliiton sotavoimat alkavat säännölliset yhteiset sotaharjoitukset siten, että ruotsalaiset rannikkojoukot harjoittelevat yhdessä neuvostojoukkojen kanssa tukikohdaksi vuokratuilla Orustin ja Tjörnin saarilla ja Norrlandsbrigad harjoittelee neuvostojoukkojen kanssa Govorovgradin alueella. Lisäksi suoritetaan ilmavoimien yhteisharjoituksia Govorovgradissa sekä merivoimien harjoituksia kansainvälisillä merialueilla. Harjoituksia ei suoriteta Ruotsin valtion maaperällä, eikä Neuvostoliitto ole pyytänyt Ruotsia liittymään Varsovan Liiton jäseneksi. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Breznev on päinvastoin ilmoittanut Neuvostoliiton ja Ruotsin sydämellisten ja luottamuksellisten suhteitten olevan todiste siitä, että kaksi erilaista yhteiskuntajärjestelmää voi saavuttaa aidon ystävyyden ja luottamuksen ja tämän olevan esimerkki myös maailmalle yleensä.

Neuvostoarmeija asettautui uuteen tukikohtaansa vuoden 1973 aikana. Tapaus kiristi huomattavasti blokkien välejä ja jatkossa länsieurooppalaisissa poliittisissa kartoissa Ruotsi merkattiin vain hieman vaaleammalla punalla kuin Varsovan liitto. ”Ruotsittumisesta” tuli vakiintunut termi poliittiseen kielenkäyttöön. Yhtä kaikki, ruotsalaiset ovat järkevää ja käytännöllistä kansaa. Ratkaisu oli halpa, se kiistatta nosti Ruotsin puolustuskykyä ja loppujen lopuksi Ruotsin turvallisuuden suurin tae oli hyvä ja luottamuksellinen suhde Neuvostoliittoon.

Kriisin aikana Göran Ekman aloitti uransa Ruotsin ulkoministeriössä. Häntä pidettiin nousevana tähtenä, ja jopa mahdollisena pääministeriaineksena. Kieltämättä Ekmania miellytti ajatus termistä ”Erlanderin – Palmen – Ekmanin linja”, mutta päätti kuitenkin keskittyä uran rakentamiseen virkamieskoneistossa. Järkevät ja käytännölliset ruotsalaiset olivat aikaa sitten ymmärtäneet, että todellinen valta tuli säilyttää vakaalla ja vastuullisella virkamieskoneistolla. Demokratia oli hieman liian epävakaa ja ennustamaton, jopa vaalilaeilla ja listavaaleilla valvottu ruotsalainen demokratia. Poliitikkojen tehtävänä oli toimia keulakuvina, visionääreinä ja suunnannäyttäjinä. Virkakoneisto teki raskaan työn, ja piti huolen siitä, että visioita ei toteuteta ilman sen suostumusta.

Ruotsalais – Neuvostoliittolainen rauhanomainen rinnakkaiselo sekä syvä, laaja ja leveä ystävyys kesti muuttumatta aina 1980-luvun puoleenväliin. Ruotsalaiset oppivat ajattelemaan että ikuinen on ikuista ja ikuisena ikuisesti pysyy.

Sitten tuli vuosi 1985. Ja se heppu, jolla oli maksaläiskä päälaella. Ja sitten asiat alkoivat etenemään järkyttävällä nopeudella. Jopa niin suurella, että se järkytti ruotsalaisen virkamiehen järkkymätöntä mielenrauhaa.

Ja nyt oltiin vuodessa 1991. Ruotsin ulkoministeriössä. Jossa kansliapäälliköksi ylennyt Göran Ekman katsoi televisiosta, kuinka Kuusisen… eikun fan hänen on pakko oppia se uusi nimi… siis Helsingin kaduilla ihmiset juhlivat Suomen toista itsenäisyyttä. Siellä Senaatintoriksi uudelleen ristityllä Solidaarisuudentorilla soitti vankeudesta jollain ihmeen kaupalla selvinnyt Hurriganes-yhtye kappaletta Get On. Kymmenet tuhannet ihmiset nauttivat rytmistä ja hurrasivat. Ekman ajatteli, että kova draivi jätkillä kieltämättä on, mutta millähän ihmeen kielellä ne laulavat. Ekman ei miettinyt kielikysymystä sen enempää, vaan palautui takaisin synkkiin ajatuksiinsa. Asiat olivat menossa päin persettä.

Ekman oli ollut kaksi päivää sitten kokouksessa, jossa kokoontui Ruotsin poliittisen elämän ja virkamieskoneiston johtohahmoja. Ryhmää kutsuttiin Megawattiryhmäksi. Kaikki olivat huolissaan siitä, mihin asiat tulisivat etenemään. Huolen tiivisti sanoiksi sisäministeriön kansliapäällikkö Hans Nyman:

- ”Ystäväni ja kollegani. Me olemme Ruotsin polibyroo, vaikka meistä ei sitä nimitystä käytetäkään. Me tiedämme sen, että meillä on ollut Ruotsissa vuosikymmeniä absoluuttinen valta, ja me itse olemme saaneet päättää, kenelle me tämän vallan aikanaan perintönä annamme. Vaalit ovat olleet vain aika ajoin tapahtuva vallan vahvistusrituaali. Valtamme on pohjautunut yksinomaan siihen, että me olemme pystyneet kontrolloimaan kansaa itään kohdistuvalla pelolla. Ruotsalaiset ovat hyviä hallintoalamaisia, ja he ovat hyväksyneet, että se joukko, joka hoitaa idänsuhteet, hoitaa myös maan asiat. He ymmärtävät, että se on ollut eräänlaista välttämättömyyden taidetta.”

- ”Mutta nyt asiat ovat muuttumassa. Neuvostoliiton pelko ja jatkuvasti toistettava YYA-liturgia oli se ideologinen liima, joka piti ehdottoman valtamme perusteet koossa. Mutta nyt se liima ei enää pidä. Ja kaikki saattaa muuttua. Ystäväni ja kollegani! Meidän on keksittävä uusi liima. Ja se on tehtävä nopeasti. Neuvostoliitosta ei enää ratkaisua löydy. Se kuolee muutamassa viikossa ja jäljelle jää Venäjä, jonka suuntaa emme millään pysty ennustamaan. Tämä ideologinen liima, joka varmistaa valtamme jatkossakin, on löydettävä nyt täältä Ruotsista. Minä olen itse neuvoton. En pysty keksimään ratkaisua. Pyydän teitä, rukoilen teitä, yrittäkää parhaanne.”

Göran Ekman nojasi mukavaan työtuoliinsa ja yritti löytää ratkaisua. Kuningas? Ei, jävlar sentään, silloinhan sille jäärälle täytyisi antaa myös valtaa. Fasismi? No, käyttökelpoinen vaihtoehto, ellei se yksi viiksivallu olisi mennyt sössimään sitä. Sotilasvalta? Ääh, ei meistä siihen ole. Täytyy vähän selvittää ajatuksia…

Ekman otti päivän Aftonbladetin ja rupesi selailemaan sitä. Lehti oli tietysti täynnä tapahtumia Itä-Euroopasta. No, turha niitä oli plärätä, eihän ongelman ratkaisua ongelmasta löydä. Ekman siirtyi selailemaan lehden human interest-osastoa. Siellä löytyi juttu Volvon tehtailta. Otsikkona oli ”Volvon muttereita kiristellään monilla kielillä”. Kuvassa näkyi olevan niin ruotsalaisia, turkkilaisia, jugoslavialaisia kuin tunisialaisia vaihetyöntekijöitä. Niin, tuumi Ekman, niitä mulliturpiahan piti tänne aikanaan haalia, kun ei riittänyt väkeä liukuhihnalle. Ekman laski lehden pöydälle ja lausui muutamia ruotsalaisia perinteisen lieviä kirosanoja manatakseen turhautuneisuuttaan.

Yhtä-äkkiä Ekmanin päässä naksahti. Hän nosti lehden uudestaan käsiinsä ja katsoi uudestaan äsken lukemaansa juttua. Mitä siinä sanottiinkaan? ”Volvon muttereita kiristellään monilla kielillä.” Men helvete! Kaikki oli välittömästi selvää. Fy fan, täähän on nerokasta, miks tätä en aikaisemmin keksinyt…

Ekman meni kaapille, otti sieltä pullon hyvää konjakkia ja kuubalaisen sikarin. Hän istui toimistotuolilleen, kaatoi tukevan hömpsyn, siemaisi, ja ähkäisi nautinnollisesti. Sitten hän sytytti sikarin. Sytytin napsahti kuivasti. Se napsahdus oli lähtölaukaus kehitykselle, joka tulisi muuttamaan Ruotsin valtiosta, joka tunnustaa tosiasiat valtioksi, joka gillar olika…


*
*
*
*
*

Lukijalle: Idea tähän suht pitkään tarinaan tuli niistä pulinoista, joita kävin ”Aarnon mekin ansaitsemme” kirjoituksen kommenttiosiossa kommentoijien kanssa. Kiitokset idean pohjustamisesta Närpes Vargille, Kumitontulle, Beckerille, Achtungille, Vieraalle, Sandscorpionille ja eräälle Anolle.

Vaihtoehtohistorialla ja seuraavan viikon lottorivillä on se yhteinen piirre, että molempia voi sottailla vaikka kuinka paljon, mutta varmaksi ei tiedä kumminkaan.

Mutta sen tietää varmaksi, että huomenna, kuudes joulukuuta Suomi viettää itsenäisyyspäiväänsä. Hotelli Yrjöperskeleen respan henkilökunta toivottaa tämän blogin lukijoille hyvää, rauhallista ja häpeämättömän kansallismielistä itsenäisyyspäivää.


Saturday, December 1, 2012

ROUDAT JA PORSAAT

Lukijahan toki muistaa Umayya Abu-Hannan. Kyseessähän on se tytsy, joka tuli Suomeen 1980-luvun alussa ja kehitti itsestään kohtuullisen menestyvän brändin Virallisena Ulkomaalaisena, joka eli täällä ollessaan suomalaisten veronmaksajien rahoilla ja keskittyi julistamaan kaikille haluaville sitä, kuinka paskaa porukkaa hänet elättävät suomalaiset oikein ovatkaan.

Systeemi toimi siinä mielessä hyvin, että hän sai Virallisen Ulkomaalaisen hommasta itselleen elatuksen ja jonkun verran mediajulkisuuttakin, josta hän kovasti pitää. Nähtävästi hänelle ei se riittänyt, sillä hänhän totesi pari vuotta sitten suomalaisille että pitäkää tunkkinne, pakkasi roinansa ja häipyi Hollantiin ja mainosti vielä mennessään, että hän ei sitten siellä aio raakkuvaa flaaminkieltä opetella.

Todellisuus on joskus tyly, ja näyttää siltä, että Hollanti olikin jo sitä Abu-Hannan saarnaamaa monikulttuurista rikastusta päässyt nauttimaan siinä määrin, että Suomesta saapuneen katkeroituneen arabiämmän vuodatus ei nostanutkaan häntä Hollannissa Virallisen Ulkomaalaisen asemaan ja tarjonnut sitä myötä vastikkeetonta elatusta, mediajulkisuutta ja oikeutta ryhtyä määrittelemään sitä, kuinka paskaa porukkaa hollantilaiset oikein ovatkaan.

Näin ollen vaikuttaa siltä, että Abu-Hanna on taas ottanut yhteyttä Suomeen päin, ehkäpä tavoitteena saada jälleen Virallisen Ulkomaalaisen asema. Sen huomaa siitä, että hän on pyöräyttänyt Suomen markkinoille kirjan nimeltä Multikulti: Monikulttuurisuuden käsikirja. Voi olla, että hän saa tuota pikaa taas Virallisen Ulkomaalaisen aseman, sillä kirjalle on löytynyt kustantajakin (”Kustannusosakeyhtiö Siltala on suomalaista laatukirjallisuutta julkaiseva kirjakustantamo”) ja luonnollisesti toimittajakunnasta löytyy paljon ihmisiä, jotka tykkäävät harrastaa itseruoskintaa Abu-Hannan toimiessa dominana.

Yksi heistä on Maila-Katriina Tuominen, joka on asiasta tehden vielä eläkkeeltä tullut kirjoittamaan Aamulehteen kirjasta ylistävän kirja-arvostelun, jonka mukaan ”Multikulti on kirja, joka avaa silmät ja korvat ja pakottaa kysymään lisää”.

Sinänsä Hotellin respassa ollaan asiasta samaa mieltä, tosin ehkä eri näkövinkkelistä. Kirja-arvostelussahan on yleensä tapana laittaa esille kirjasta ns. greatest hits, ja ainakin tämän arvostelun perusteella luvassa on vanhaa tuttua Abu-Hannaa, ja miksei olisi, sillä tällä reseptillä palataan Viralliseksi Ulkomaalaiseksi nopeasti ja varmasti. Abu-Hanna julistaa:

Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.

sekä

Monikulttuurinen suomalaisuus tulee muuttamaan melkein kaikki ajattelu- ja toimintakentät. Monikulttuurinen Suomi on ytimeltään ja identiteetiltään erilainen, se näkee itsensä erilaisempana kuin nyt.

Tämähän on kovasti tuttua settiä jo aikaisemmilta vuosilta. Ja pistää muistamaan sen asian, mikä on tullut huomattua ennenkin, eli Abu-Hannalla on kovasti vaikeaa hahmottaa termien ”minä haluaisin näin tapahtuvan” ja ”näin tulee tapahtumaan” erot. Jos henkilö sanoo, että ensi vuonna valtio tulee kantamaan veroja, niin ”näin tulee tapahtumaan”, mutta jos henkilö sanoo, että ensi vuonna minä määrittelen itse, mihin veropennejäni käytetään, niin kyseessä on ”minä haluaisin näin tapahtuvan”. Joka tapauksessa Tuominen näyttää tuumivan, että Abu-Hannan haaveilu on oraakkelin puhetta ja siihenhän hänellä on tietysti täysi oikeus. Ennustaahan ne ihmiset maailmanloppujakin, ja mitä näitä on, Nibiru-planeettoja.

No, Abu-Hanna tietysti myös romuttaa kansallisuusmyytin originaalisti niin kuin montasataakuuskytviis tyyppiä ennen häntä ja hänkin jo puolen tusinaa kertaa:

Kansallinen identiteetti on keksitty yhteistarina. Kansallismielisyys alleviivaa tarinan ainutlaatuisuutta. Pian ainutlaatuisuutta aletaan pitää aitona. Aitoustodistus edistää myyttistä kuvaa erillisestä ja itsenäisestä kansasta. Elämme kuitenkin rajoja ylittävässä kulttuurissa, missä kapitalismi ja kulutuskulttuuri ovat tärkeimmät lähtökohdat kulttuurikentällä. Suomalaisuuden käsittely on kipeä ja yliherkkä, jopa tabunkaltainen asia, jos siihen tarttuu siirtolainen. Suomalaisuuden käsittely sallitaan vapaasti vain etnisesti suomalaisille.

Minulla kun on tullut sellainen mieliala, että suomalaisuutta saa käsitellä nykyisin, julkisuudessa varsinkin, vain sellaiset ihmiset, joitten mielestä suomalaisuutta ei ole olemassakaan. Se vaan jää minulle epäselväksi, että koskeeko tämä kansallisen identiteetin mitätöiminen vain meitä suomalaisia, vai saako muitakin kansakuntia abuhannata?

Voisikos esmes hänen omalle kansanryhmälleen palestiinalaisille todeta, että ette te mitään palestiinalaisia ole. Kunhan olette ihan tavallisia arabeja ja olette omineet identiteettinne siitä, että roomalaiset aikanaan juutalaisille vittuillakseen antoivat maanpläntille toisen nimen. Siihen se teidän identiteettinne perustuu. Teillä ei ole sen pohjaksi kuin yksi sana. Meillä on sentään lisäksi sauna, joten eikös me olla puolta pidemmällä.

Johon tietysti palestiinalaiset toteaisivat, että mikäs jätkä sinä olet meidän palestiinalaisuutta määrittelemään? Ja millä oikeudella? Johon minä voisin todeta, että ihan oikeassa olette, määritelkää palestiinalaisuutenne ihan keskenänne aivan niin kuin lystäätte. Minä vaan hölmönä ajattelin käyttää noita erään kansansisarenne metodeja. Törkeäähän se oli, kun asiaa rupeaa ajattelemaan.

Tiettyjä kulttuureja Abu-Hanna ei sitten taas toisaalta pidä mitenkään keksittyinä, vaan suomalaisille kovasti tärkeinä:

Suomessa olevilla siirtolaisilla on laaja kulttuuritausta. Esimerkiksi kurdeilla ei ole omaa maata, mutta he tuntevat irakilaisen, iranilaisen, turkkilaisen ja jonkin muun kulttuurin. Siirtolaiset ovat hyvin verkottuneet. He tuovat toisenlaisen näkökulman suomalaisuuteen.

Tässä voisi tietysti kysyä, että onko iranilainen, irakilainen ja turkkilainenkin kulttuuri vain keksittyä yhteistarinaa, ja jos se sellaista on, niin kuin suomalaisuuskin, niin mitä erityistä hyötyä meille on hankkia tällaisen keksityn yhteistarinan taitajia? Ja yleensäkään, mitä varsinaisen välttämätöntä tietotaitoa meillä suomalaisilla on toimivan yhteiskunnan ylläpitämisestä opittavana nimenomaan Irakista, Iranista tai Turkista? Tai sen puoleen kurdeiltakaan? Kysymystä voi tietysti laajentaa, mutta siinä täytyy ensin siteerata Abu-Hannaa:

Länsimaisen kulttuurin ylivoimainen ja keskeinen asema on horjumassa. Ollaksemme vahva toimija globaalissa maailmassa tarvitsemme monia uusia tapoja toimia. Ne löytyvät integroimalla siirtolaisemme ja muut kansainväliset asukkaamme kulttuurikenttään jo suunnitteluvaiheessa.

Oletan, että näillä siirtolaisilla Abu-Hanna ei tarkoita esmes Suomeen tullutta saksalaista insinööriä tai amerikkalaista koripalloilijaa, vaan enempi oman viitekehyksensä sisältä tulevia eli liikkunemme akselilla Marokko – Pakistan. Herää vaan kysymys, että mitä länsimaiseen kulttuuriin nähden parannettavaa tällä akselilla on esim. demokratiaan, ihmisoikeuksiin, tieteeseen ja tekniikkaan liittyvissä asioissa, ja mitä välttämätöntä meidän suomalaisten on omaksuttava tältä akselilta? No, ehkä sittenkin se, että niihin valtioihin ei asiakseen hankita ulkomailta elätettäväksi monikulttuuriasiantuntijoita jotka meuhkaavat paikallisissa medioissa suu vaahdossa sitä kuinka mitätöntä hänet palkannut kulttuuri on.

Abu-Hannasta saa sen kuvan, että hänen mielestään on varsin halveksuttavaa luokitella ihmisiä ”meihin” ja ”toisiin”. Sinänsä hän sallii tämän luokittelun itselleen, sillä kantakirjasuomalaiset, vaikkakin ovat hänet elättäneet, ovat hänelle halveksuttavia ”toisia”. Vaan antaapa Abu-Hannan määritellä suhtautumista ”toisiin”:

On neljä tapaa suhtautua ”toisiin”. Ensimmäinen tapa on neutraali ja toteava, hän on erilainen kuin me. Toinen tapa on nähdä ”toiset” pelottavina ja vaativina. Kolmas tapa on laatia ”toisista” arvottomuuden hierarkia. Neljäs tapa suhtautua ”toisiin” on pitää heitä vihollisina.

Tässä on tietty perä, niin suhteessa kantakirjasuomalaisiin kuin Abu-Hannaan itseensäkin. Tuo ykköstapa on ollut aika pitkään suomalainen tapa. Todetaan neutraalisti, että tyyppi on erilainen. Ulkomaalainen. Ei suomalainen. Tuo tapahan on tosin nykyisin suorastaan rikollista, sillä siinä vaiheessa kun kuka tahansa ulkomaalainen on päässyt jättämään tänne vuosia virastoissa pyörivän turvapaikkahakemuksen, häntä tulisi automaattisesti pitää myös suomalaisena. Ei häntä saa sanoa erilaiseksi eikä ulkomaalaiseksi. Hän on uussuomalainen.

Abu-Hannan kaltaisten tyyppien myötä suomalaiset ovat oppineet suhtautumaan asiaan kakkostavan mukaan. Abu-Hanna on kieltämättä kovin vaativa, ja varsin pelottavakin. Antaisitteko Abu-Hannalle diktaattorin vallan? Hänhän toteaa: ”Suurin kasvava ryhmä nyky-Suomessa ovat siirtolaiset ja siirtolaistaustaiset. Nyt valta pitää jakaa tasaisemmin myös heidän kanssaan.” Niin kuin joku vuosi sitten Abu-Hannan kovasti puuhaaman siirtolaisparlamentin kohdalla todettiin, että jos siirtolaisia, mm. Abu-Hannaa ei demokraattisissa vaaleissa äänestetä vallankahvaan, niin onko silloin asiakseen perustettava kaksikamarinen eduskunta, jotta Abu-Hanna pääsee huseeraamaan ilman turhia demokratiamuodollisuuksia. Vai pitäiskös Abu-Hannan yksinkertaisesti pistää pystyyn kapina, ja aikaansaada se ”rahan, vallan ja tilan uusjako” ilman turhia välivaiheita?

Tavat kolme ja neljä taas kuvaavat mainiosti Abu-Hannan omaa suhtautumista suomalaisiin.

Sinänsä se, että katkeroitunut arabiämmä pieksää suustaan sitä mitä aina ennenkin ei ole mitenkään vaarallista, ja en tiedä olisiko tuohon tullut reagoituakaan, jos hän posmottaisi omiaan jossain blogissa. Mutta tässähän selvästi valmistellaan komeaa comebackia, ja liekö joku monikulttuuriasiantuntijan pakastevirka jo kaivettu naftaliinista. Kun oletettavasti tuota opusta ei ole suunnattu varsinaisesti Hollannin markkinoille. Tuhlaajatyttö palaa takaisin kotiin, katsoo nenänvarttaan pitkin isäänsä, tai tässä tapauksessa varmaankin isäpuolta, joka pyytää tuhlaajatytöltä anteeksi, lyö lampaat lihoiksi ja pistää bailut pystyyn. Siihen uussuomalaiseen tyyliin. Ei kai tuhlaajatyttöä voi syyttääkään. Ei se hullu ole, kun pyytää, vaan se, joka maksaa.

Vaan tästä huitsinnevadalaisesta näkökulmasta on vaikea hahmottaa tuota potpurria. Mites se oikein sitten menikään?

- Tsuhna elättää arabinaisen

- Arabinainen kiittää häntä elättävää tsuhnaa haistattelemalla tsuhnalle

- Arabinainen vittuuntuu tsuhnalle, kun tsuhna ei kiitä arabinaista haistattelusta

- Tsuhna kiittää arabinaista haistattelusta, ja palkkaa arabinaisen virkaan, jossa hän voi keskittyä haistatteluun

- Arabinainen vittuuntuu tsuhnalle, kun tsuhna ei ylistä häntä eikä anna hänelle valtaa ohi vaalien

- Arabinainen pakkaa roinansa ja häipyy jonnekin muualle

- Arabinainen jatkaa tsuhnalle haistatteluaan jostain muualta

- Tsuhna julkaisee arabinaisen haistattelut kirjana ja toteaa, että kyllä se haistatteleekin niin ihanasti


Hulluja nuo tsuhnat.