Friday, February 25, 2011

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XIX

1. Astrid selittää asiat uomiinsa

Niin kuin lukija vallan hyvin tietää, Libyassa mellakoidaan. Erityisesti Italiassa nyt tuumaillaan kuumeisesti, että Libyan suunnasta saattaa tulla paljon pakolaisia. Italialaiset tuumivat ihan fiksusti että tommosilla valtionsisäisillä rähinöillä on taipumus saada tota pakolaisuutta aikaiseksi. Siellä kun mäiskitään nyrkeillä, ammutaan pyssyillä ja pommejakin pudotetaan.

Ja näin minäkin ja moni muukin on tuumaillut. Mutta niin minä, monimuu kuin italialaisetkin ovat väärässä. Pakolaisuuden saavatkin aikaan italialaiset itse. Pakolaisuus Libyasta johtuu siitä, että italialaiset sottailevat, tuleeko libyasta pakolaisia.

Näin äkkiseltään väite tuntuu tietysti vähän oudolta, mutta tottahan sen täytyy olla, koska sen on sanonut arvovaltainen maahanmuuttoministerimme Astrid Thors.

Maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) mielestä Italian olisi syytä lopettaa kauhukuvien maalailu Libyasta tulevasta pakolaisaallosta.

Thorsin mielestä massiivisesta maahanmuuttoaallosta puhuminen vain lietsoo pakolaisuutta Pohjois-Afrikasta.


Tämä selvä. Täänhän hoksaa myös hemmot Libyassa. Ei se mitään, jos mellakoidaan. Mennään nurkan taakse piiloon. Jos joku ruiskii kohti konekiväärillä, ei hätää. Mennään poteroon suojaan. Jos kohti tulee rynnäkkökone siivenalukset pommeja täynnä, niin välikö hällä. Ei muuta kun kellariin.

Vaan jos Ahmedin ja Abdullahin tietoon tulee se, että italialaiset sottailevat, että mahtaakohan Ahmed ja Abdullah tulla pakoon Italiaan, iskee kavereihin välitön paniikki, pojat ryntäävät meren rantaan, pöllivät lähimmän veneen ja pistävät airot heilumaan.

Täytyy tunnustaa, että kun (jos Teutates on armollinen) seuraavien vaalien jälkeen Thors heivataan pois ministerinpallilta ja hyvällä tuurilla eduskunnastakin, jää mulle kyllä tietynsorttinen ikävä. Mamma on kehittänyt ministerinuransa aikana sellaisen määrän huumoria, että Papukaija G. Pula-ahokin jää toiseksi. Tahatontahan se on ollut, totta, mutta toimivaa. Ja eikös se Newtonkin keksinyt painovoiman vahingossa, vai mitä ne väittää?

2. Etelän häjyt tuloo

Saadun tiedon mukaan on Suomeenkin rantautumassa tuolta Ruotsin suunnasta oikealla tavalla etnisesti virittäytyneitä katujengejä. Mikä seikka saa tietysti suomalaiset virkamiehet ja poliitikot kovasti hämilleen, sillä meillähän piti jollain ihme tavalla tehdä asiat viisaammin kuin muualla Euroopassa. Eihän meille tämmöstä pitänyt tulla ensinkään.

Kun oikeaoppinen virkamies tahi poliitikko miettii asiaa, hän miettii sitä omien uskomustensa pohjalta, ja unohtaa miettiä sitä jengin näkökulmasta. Kyseessähän on siis järjestäytyneestä rikollisuudesta, joka on perustettu, no, tekemään rikoksia ja saamaan siitä hyötyä. Rikollista toimintaa kannattaa tietenkin harjoittaa siellä, missä se on mahdollisimman helppoa. Ei esimerkiksi kannata lähteä Pekingiin kiristämään suojelurahaa paikallisilta miliiseiltä. Mietitäänpäs, minkälaiselta maamme vaikuttaa etnisesti oikeaviritteisen rikollisjengin näkökulmasta:

- Maassa on poliisi, joka ei ammu, eikä pamputa. Sillä olisi siihen kyllä kykyä, ja miksei haluakin, mutta ei valtuuksia.

- Maassa valmistellaan lakia, jonka seurauksena poliiseja on pakko siirtää pois kenttätyöstä kyttäämään kirjoittaako joku internetissä esim. pahaa etnisesti oikeaviritteisistä katujengeistä, tai sattuuko hänen sivuillaan olemaan linkki jonnekin, jossa esim. kirjoitetaan pahaa etnisesti oikeaviritteisistä katujengeistä.

- Maassa on oikeusjärjestelmä, joka ei pidä ihmisen pahoinpitelemistä kauhean vakavana asiana, törkeistäkin pahoinpitelyistä voi hyvinkin selvitä ehdollisella. Sen sijaan törkeästä poskensoittamisesta voi saada yli kahden vuoden ehdottoman tuomion. Varsinkin jos poskensoittaminen ei ole etnisesti oikeaviritteistä.

- Jos etnisesti oikeaviritteinen henkilö sitten vahingossa onnistuu saamaan ehdottoman tuomion, se suoritetaan suomalaisessa vankilassa, jossa olot ovat usein mukavammat kuin tuomion saaneen henkilön alkuperäisillä kotiseudulla. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, harrastustoimintaa tarjotaan ja palkkaakin maksetaan.

- Jos jollain ihmeellisellä tuurilla etnisesti oikeaviritteinen henkilö saa rikostensa vuoksi maastakarkotuksen, hän saa tuekseen ihan helvetinmoisen leegion asiasta innostuneita virkamiehiä ynnä aktiivisia amatöörejä, jotka pyrkivät kumoamaan karkoituspäätöksen. Lisäksi Helsingin Oikeaoppinen tekee henkilöstä reportaasisarjan, jossa lehti tekee hänestä marttyyrin, jonka rasistinen Suomi ajoi pois kärsimään ihan syyttä suotta.

- Maassa on helvetinmoinen leegio erilaisia erityisasiantuntijoita, jotka porukalla selvittävät, että etnisesti oikeaviritteiset järjestäytyneet rikolliset eivät itse asiassa ole rikollisia ollenkaan, vaan rakenteellisen rasismin uhreja, joille ei valtaväestön ikävästä suhtautumisesta johtuen ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä rikolliseen toimintaan.

- Maan kantaväestö on lainkuuliaista eikä halua turhia rettelöitä. Näin ollen on varsin todennäköistä, että kun han-suomalainen joutuu taloudellisesti köyhdyttävän, mutta henkisesti avartavan rikastuksen kohteeksi, hän ei kaiva vyöltään Rugeria ja ammu rikastajaa polveen. Sen sijaan hän odottaa, että paikalle tulisi poliisi, joka auttaisi. Joka ei tule. Eikä auta. Kun se on kyyläämässä, kirjoittaako joku netissä rumia esim. etnisesti oikeaviritteisistä rikollisjengeistä.


Eli kun kattoo maatamme sellaisen rikollisen silmistä, jolla on vielä hallussaan se kaikkein aikain lieventävin asianhaara, eli oikea etnisyys, niin tyyppi saattaa tuumia, että jos tää vielä helpommaksi menee, niin sittenhän touhun voi hoitaa lähettämällä suomalaisiin koteihin seuraavan kyselyn:

1. Paljonko teillä on rahaa?

2. Milloin voidaan tulla hakemaan ne?

3. Jos ei ehditä tulla hakemaan, niin viititkö panna rahasi kirjekuoreen ja lähettää osoitteeseen postilokero sejase, Rosengård, Malmö.

Sen verran olen oraakkelina tossa asiassa, että kun nää taloudellisesti köyhdyttävät mutta henkisesti rikastuttavat porukat Suomeen saapuvat, nousee moni päivystävä dosentti valistamaan, että tilanne ei saa johtaa siihen, että suomalaiset perustavat improvisoituja suojeluskuntia itseään puolustamaan. Ja valistushan otetaan vakavasti, ja poliisi pistetään kyttäämään suomalaisia. Niin että loppulaskussa ainoat kodinturvajoukkomme ovat voimailua ja moottoripyöräilyä harrastavat järjestöt Hell´s Angels, Bandidos ja MC Cannonball.

3. Edelliseen liittyen

Tuore uutinen:

Iso nuorisojengi mellasti Helsingin ydinkeskustassa - "pelottava tilanne"

Jopa 30 nuoren joukkio teki häikäilemättömällä tavalla ilkivaltaa Helsingin keskustassa torstai-iltana.

Helsingin poliisin mukaan tapahtumaketju sai alkunsa, kun noin 15 nuorta tunkeutui Kampin metroaseman R-kioskille.

- He varastelivat sieltä karkkia ja alkoholia, kertoo päivystävä komisario Tom Packalén.

Poliisin mukaan nuoret ovat ulkomaalaistaustaisia. R-kioskilta he jatkoivat matkaansa läheiseen videovuokraamo Makuuniin, jonne nuoria tuli tuplasti enemmän, noin 30.

- Sieltä varastettiin karkkia ja dvd-levyjä, kertoo Packalén.

Kukaan ei loukkaantunut eikä ketään ilmeisesti uhattu väkivallalla.

Silminnäkijä kuvailee IS:lle tilannetta silti pelottavaksi ja uhkaavaksi.

Poliisin edustaja kertoi, että ei tällainen kuitenkaan ihan jokapäiväistä ole. Jos ruvetaan etsimään vuoden 2011 laihinta lohdutusta, niin kyllä toi meni ainakin tällä hetkellä lähelle piikkipaikkaa.

4. Makuja on monia eli täähän lähentelee taivasta

Vihreitten kravattiosaston (os. Kokoomus) edustaja asuntoministeri Jan Vapaavuori on kovasti kehunut Itä-Pasilaa. Vapaavuori tuumaili, että tämä on vieläkin sympaattisempi paikka kuin luulin. Minulle tämä ei ole betonikaupunki vaan kestävän kehityksen mukainen asuintapa.

Jos puhutaan siitä, että mikä miellyttää silmää, on asiasta tietysti vaikea lähteä kinastelemaan. Jos joku sanoo, että lattialla lojuva kissan oksennus on hyvän näköinen, niin hänhän saattaa olla tosissaan, ja onhan hänellä oikeus mielipiteeseensä. Onhan sitä semmosta modernia taidettakin, ja mitä näitä on, performansseja ja installaatioita.

Ittekin kyllä punkkasin Itä-Pasilassa jonkin aikaa nuorena miehenä vuonna Koivisto. Jäi vaikutelma siitä, että asuin kanakopissa, jonka ikkunasta näkyy toisen kanakopin seinä. Kelpasihan se siinä vaiheessa, kun nuorelle koijarille riitti, että oli joku paikka, missä välillä nukkua.

Vaan minähän asuin siellä ennen kaupunginosan varsinaista rikastumista. Tuttuja sinne jäi sitten pitemmäksi aikaa, ja he oppivat rikastetussa Itä-Pasilassa uusia tapoja. Pyykkivuorokin muuttui pyykkivahdiksi. Kun meni talon pesutupaan, piti sekä pyykkäyksen että kuivauksen ajan olla vahtimassa. Muuten saattoi käydä niin, että pyykkinarut olivatkin tyhjät.

Suomalaiset pervothan lähinnä pöllii naisten pikkuhousuja, mutta siellä kelpasi kaikki. Mene ja tiedä, voihan se olla että asialla olivat röyhkeät kaupunkioravat, jotka hakivat vähän tukevampaa pesäntäytettä. Kun se on se ilmastonmuutoskin ja silleen.

Joka tapauksessa tuttavat äänestivät jaloillaan ja muuttivat Itä-Pasilasta tykinkantamaa huomattavasti kauemmaksi. Vaan mitäs tosta oikeastaan mutisemaan. Katkeriahan me vaan ollaan. Niin minä kuin tututkin. Kun me ei päästy koskaan Töölöön. Niin kuin Vapaavuori.

5. Jotain ihan muuta eli hätkähdyttävä paljastus

Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin tutkivat journalistit ovat saaneet selville, että kyllä se Harry Potter on sittenkin plagiaatio. Sekä Harryn että Hermione-hahmon keksivät itse asiassa lapsitähti Lena Zavaronin manageri ja koreografit jo vuonna 1974. Ai ette usko vai? No, kattokaa itte.

Eipä tässä tällä kertaa sen kummempia. Som´mono.

Sunday, February 20, 2011

VAPAAEHTOISET ASKEL MARS

Niin kuin lukija hyvin tietää, on Keskustapuolue ollut aikanaan Maalaisliitto, ja maaseutuväestöstä puolue saa leijonanosan äänisaaliistaan nykyisinkin. Näin ollen yksinkertaisempi kuvittelisi, että puolueessa mielellään haluttaisiin säilyttääkin nuo äänet, ja muistettaisiin, että maaseutuväestö on kummiskin melko konservatiivista, eikä esimerkiksi kansainvälisyysjulistus ja monikulttuurisuuden pakkosyöttäminen välttämättä miellytä isäntiä ja emäntiä vaikkapa akselilla Iitti – Iisalmi – Inari.

Jostain syystä Keskustapuolue kuitenkin on päättänyt olla sen tason oikeaoppinen monikulttuurijulistaja, että tavallinen tallaaja herkästi miettii, onko tää totta ensinkään, vaiko ehkä trikkikuva. Sama linja näyttää jatkuvan tulevaisuudessakin, minkä ainakin keskustanuorten vaalijulistuksesta voi päätellä. Tämä lause on siitä varsin hyvä esimerkki:

On asiatonta, kuinka heikosti maahanmuuttajien kotouttaminen on Suomessa järjestetty. Nopealla ja laajalla kotouttamisella voidaan helpottaa merkittävästi uuden kansalaisen arkea ja elämää. Keskustanuoret vaativat nykyistä vahvempia tekoja kotouttamisen parantamiseksi. Tietoa kielestä ja kulttuurista tulisi jakaa välittömästi, kun turvapaikanhakija saapuu Suomeen. Lisäksi jokaisella maahan tulevalla tulisi olla mahdollisuus saada kantaväestöön kuuluva vapaaehtoinen tukihenkilö, jonka tehtävä olisi opastaa tulijaa maamme tavoissa ja käytännöissä.

Tässä vaiheessa olisi tietysti helppo todeta, että tyypit ovat vain pläjäyttäneet luettavaksi mukavan korulauseen, jotta poliittinen- ja virkamieseliitti ymmärtäisi, etteivät he ainakaan aio keikuttaa venettä. Tämän jälkeen voisi painua saunan lämmitykseen ja korkata vaikkapa huurteisen.

Vaan mietitäänpä kuitenkin hetkinen sitä tilannetta, että korulause ihan oikeasti yritettäisiin saada toteen. Keskustanuoret kuuluvat siihen (valitettavan laajaan) porukkaan, joitten on kyllä helppo sanoa että mitä, mutta jotka unohtavat kokonaan sanan miten.

Mietitään ensin sitä, mitä tämä tukihenkilön työ on. Itsehän olen työni ohessa ollut lastensuojelun tukihenkilö joskus vuonna Koivisto. Tukihenkilön työhön saa uppoamaan yllättävän paljon aikaa ja vaivaa, vaikka omassa tapauksessani on kyseessä olleet ihmiset, jotka kyllä osaavat puhua mainiosti suomea ja tietävät paikallisen tavan ja kulttuurin. Eri asia on sitten se, että noudattavatko he niitä, mutta siinä on kyse tietoisesta valinnasta eikä tietämättömyydestä.

Saatan olla asiassa kerettiläinen, mutta näen, että lastensuojelu mielellään käyttäisi tukihenkilöitä, koska sinä tehdään virallisen koneiston työtä ilmaiseksi. Tai no, melkein ilmaiseksi, koska siitä sai palkkaa kaksisataa silloista markkaa kuussa plus saman verran kulukorvauksia kuitteja vastaan. Jossain vaiheessa tuli hoksattua että meikäläisellä on kyllä toi omakin elämä, ja sen jälkeen olen tehnyt näitä hommia palkkaa vastaan vuorolistan mukaisesti. Talkootyöt jätetään kavereita varten.

Nyt sitten ajatellaan, että tulisi hankkia huomattava määrä vapaaehtoisia ihmisiä, jotka käytännössä ilmaiseksi alkavat täysin vieraitten ihmisten ovenpönkäksi ja kuluttavat tähän huomattavan määrän omaa aikaansa. Kun oletettavaa on, että nämä tukihenkilöt käyvät kyllä leipätyössäkin. En sinänsä epäile, etteikö joitain kirkassilmäisiä idealisteja löytyisikin, mutta mielikuva asiasta ja todellisuus saattavat mennä sen verran pahasti ristiin, että touhu alkaa pian tympiä. Eikä muutama idealisti riitä, sillä jos tämä perheenyhdistämiskaruselli pääsee oikein kunnolla vauhtiin, niin tukihenkilöitä tarvitaan ihan tolkuttomasti.

Ongelmana on myös se, että idealismi ja ihmisrakkaus ei riitä, jos tuen kohde puhuu esmes somaliaa ja tukihenkilö ei, mikä kai lienee oletusasetus tilanteessa. Tulkeille tämä tietää varsin täysiä lihapatoja. Yksi ongelma on myös siinä, että tukihenkilöiksi tarvitaan huomattavan paljon miehiä. Meinaten, jos maahanmuuttaja sattuu tulemaan sopivasta kulttuuripiiristä, ja on miespuolinen ei hän ämmien neuvoja ja ohjeistuksia paljoa kuuntele. Tällöin tukihenkilön tehtäväkuva päivitetään herkästi palvelijaksi.

On ihan turhaa kuvitella, että tämmöisiä vapaaehtoisia tukihenkilöitä olisi jonoksi asti. Ainoa tapa saada tuo toimimaan olisi palkata ihmiset näihin tehtäviin, mutta niin korkealla maasta ei kepunuorisokaan sentään leijaile, että olisivat sellaista ehdottaneet. Tosin asiasta ei kannata mainita korkeasti kunnioitetulle työministerillemme, sillä silloinhan hän toteaisi, että no nyt se työvoimapula sitten lopultakin löytyi, ja saattaisi ihan pokkana vaatia, että ulkomaalaisväestön tukihenkilöiksi pitää haalia lisää ulkomaalaisia.

Monessa yhteydessä jaksetaan muistuttaa, että suomalaisiakin on mennyt siirtolaisiksi, ihan Amerikkoihin saakka. Jep. Enkä usko, että heillä on ollut henkilökohtaista tukihenkilöä per pärstä. Ja kun suomalaisethan ovat lähtökohtaisesti maailman typerintä porukkaa, niin kyllä tään fiksummankin aineksen luulisi opettelevan omin neuvoin. Tietysti on mahdollisuus, että ei heitä edes kiinnosta, mutta sitähän ei saa sanoa, koska rasismi. Vaan niin kepunuorten kuin muittenkin edistyksellisten piirien parissa on koko ajan ajatus, että tänne tulijaa pitää meidän toimesta taluttaa kädestä pitäen, niin kuin vammaista vietäis paskalle.

Kepulaisnuoriso on sinänsä osoittanut olevansa ns. kypsä ottamaan poliittisen vastuun joskus tulevaisuudessa. Hehän hallitsevat näköjään oikein hyvin sen periaatteen, että vapaaehtoisuus on jotain, jota vaaditaan muilta ihmisiltä. Edelleenkään en jaksa uskoa, että keskustanuorison fantasiat miellyttävät perinteistä kepun äänestäjää, mutta jokainenhan saa ampua itseään jalkaan, jos sitä tuntuu. Ei se oo rikollista. Tyhmää se tosin on.

Friday, February 18, 2011

OIKEAOPPISTA KULTUROINTIA

Täytyy näin ensi alkuun tunnustaa, että kulttuurinautintoni koostuu pääosin Tex Willeristä, Jerry Cottonista ja Steven Seagalin ihmissuhde-elokuvista, joten minua ei välttämättä voi pitää minkäänlaisena kulttuurin suurtuntijana. Siitä huolimatta minulla on tietty mielenkiinto ns. kulturointiin, eli siihen, kuinka joku kulttuuriteos selitetään oikeaoppisesti. Olen itsekin tätä harrastanut aikanaan mm. kirjoituksessani Kulturaattori.

Kirjoituksessani kulturoin tuolloin oikeaoppisen ohjeistuksen pohjalta erään, no, teoksen, joka muistutti parimetristä toosaa sekä myös pieru & nokkahuiluperformanssin. Tämmöisissä teoksissa ei kuitenkaan ole tarvittavaa haastetta, sillä niistähän voi puhua mälkyttää periaatteessa minkälaista kiipernääkeliä hyvänsä, ja silti sattuu osapuilleen kohdalleen.

Varsinainen haaste on kirjallisuuden oikeaoppisessa kulturoinnissa, ja siihen en ole vielä uskaltautunut, koska en koe saaneeni tarpeeksi yksityiskohtaista ohjeistusta. Mutta nyt tilanne on muuttunut, ja ohjeistus on hallussa. Ohjeistuksen antaa heppu nimeltä Juha Sihvola (luonnollisesti Helsingin Oikeaoppisessa) kulturoidessaan Milla Hannulan kirjan Maassa Maan Tavalla, ja tätä sihvolametodia käyttämällä minäkin nyt uskaltaudun yrittämään. Mikäli lukija ei ole vielä tähän mennessä tutustunut Sihvolan oikeaoppiseen kulturointiin, niin se kannattaa ehdottomasti lukaista vaikkapa tästä.
.
.
.
(lukekaa, bitte)
.
.
.
No niin, nyt kun sihvolametodin perusteet ovat lukijallekin selvinneet, on minun vuoroni yrittää. Olen päättänyt ottaa oikeaoppisen kulturoinnin kohteeksi Arto Paasilinnan kirjan Isoisää Etsimässä vuodelta 1977. Olen valinnut tämän kirjan siksi, että pidän siitä itse varsin kovasti. Lisäksi olen lukenut sen tuoreeltaan kun se ilmestyi ja seuraavan kerran luin sen joskus 25 vuotta sitten, joten juoni on pikkusen jo kadonnut päästäni, mutta sihvolametodia käyttävälle ei tämä ole vika, vaan ominaisuus. No niin, urheilutermejä käyttääkseni aion nyt tehdä parhaani, ja katsoa, mihin se riittää.




ARTO PAASILINNA: ISOISÄÄ ETSIMÄSSÄ

Sihvolametodia käyttäen kulturoinut Ykä

Kirjoittaja on aikaisemminkin naamioinut äärikonservatiivisen kiihotustoimintansa näennäisen huumorin kaapuun, mutta tällä kertaa hänen propagandistinen vaahtoamisensa saa lukijassa aikaan suorastaan äärimmäistä vastenmielisyyttä. Heti alkuun käy ilmi, että kirjan päähenkilö asuu kolmen sukupolven suurperheessä, jotka tosiasiassa ovat loppuneet jo joskus torppariajalla. Näin kirjoittaja selkeästi osoittaa kaipuunsa ummehtuneita impivaaralaisia arvoja kohtaan ja häpeämättä kannattaa hillitöntä omakotitaloasumista ja vastuutonta bensiinin ja halkojen polttamista.

Kirjoittaja on kyllä asettanut perheen asumaan Helsinkiin, mutta tämä on silkkaa hämäystä, jonka lukija kyllä pystyy helposti rivien välistä huomaamaan, jos vain haluaa. Lisäksi kyseessä on myös selvä rasismi, sillä laajasti tiedetään, että suurperheitä varten varattu asuntokanta täytyy varata niitä enemmän tarvitsevia väestöryhmiä varten. Jos joku väittää, että tilanne ei ollut tällainen vuonna 1977, voi hänelle todeta, että mikäli kirjailija on ollut mielestään visionääri, olisi tällainen asia pitänyt kyllä ymmärtää ennustaa jo siinä vaiheessa, sillä Afrikkaan kohdistunut sorto ja maanosan hädänalainen tila oli silloin jo aivan hyvin tiedossa.

Huomattavaa on myös, että kirjan suurperhe elää täysin heteronormatiivista elämää. Seksuaalivähemmistöjä ei mainita, ja polyamoriaa ei tiedetä edes olevan olemassakaan. Täytyy ihmetellä, että ovatko seksuaalivähemmistöt todellakin tehneet kirjoittajalle jotain niin perustavanlaatuista pahaa, että se saa aikaan tällaisen katkeruuden.

Jo kirjan alkuvaiheissa käy ilmi kirjoittajan flirttailu natsismiaatteen kanssa. Suurperheen miehistä keskimmäinen, eli päähenkilön isä on nimittäin kadonnut vuonna 1944 Valkeasaaren läpimurrossa. Valkeasaaren läpimurto kuitataan pelkkänä nimenä, eikä sille anneta sen enempää merkitystä, niin kuin kyseessä olisi renkaan puhkeamiseen verrattava tapahtuma.

Kirjoittaja jättää aivan tietoisesti muistuttamatta, että Valkeasaaren läpimurto oli yksi puna-armeijan suurista strategisista iskuista, joilla se tuhosi fasismin. Ilman puna-armeijan sankarillisia ponnistuksia olisi koko Eurooppa voinut jäädä totalitarismin ikeen alle, ja tämä meidän suomalaistenkin tulisi muistaa jatkuvasti. Asian tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, mikäli aikoo pitää kiinni humanistisista, vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavista periaatteista.

Kirjan näennäisenä juonena on se, että päähenkilö lähetetään etsimään isoisäänsä, joka on lähtenyt maailmalle seikkailemaan. Etsinnässä päädytään aluksi Lappiin, jossa kirjoittajan naista halveksivia periaatteita noudattaen käytetään porukalla seksuaalisesti hyväksi mieleltään järkkynyttä ulkomaalaista naista.

Tämän vastenmielisen episodin jälkeen suunnataan Ruotsin Lappiin, ja tässä vaiheessa huomataan myös kirjoittajan viehtymys militarismiin. Päähenkilön isoisä nimittäin tuntee henkilökohtaisesti ruotsalaisen ammattisotilaan, jonka kanssa hän tekee sopimuksen siitä, että hänen kenkätehtaansa toimittaa Ruotsin armeijalle huomattavan määrän nahkasaappaita.

Kirjoittajan mielestä kyseessä on vain onnistunut kauppa, jossa kysyntä ja tarjonta kohtavat molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Hän jättää tarkoituksellisesti mainitsematta sen tosiasian, että sota on kaikkein suurin bisnes, ja juuri tällaiset yksityiset sotateollisuusyrittäjät pitävät yllä kurjuutta ja kauhua maailmassa. Heidän omallatunnollaan on miljoonien ja taas miljoonien ihmisten kuolema, mutta he eivät huolehdi muusta kuin jatkuvasti kasvavasta pankkitilistään.

Matka jatkuu Norjan kautta Isoon-Britanniaan. Norjassa päähenkilö taas ohimennen käyttää seksuaalisesti hyväkseen paikallista naista, ja kirjoittaja pitää muutenkin yllä stereotyyppistä kuvaa norjalaisista tyhminä turskanpyytäjinä, vaikka hyvin tiedetään, että norjalaiset ovat kantaneet maahanmuuttoasioissa globaalisen vastuunsa suomalaisia paremmin. Meille on otettu huomattavasti vähemmän maahanmuuttajia kuin Norjaan.

Isossa-Britanniassa sitten kirjoittaja taas flirttailee niin militarismin kuin imperialististenkin ideologioitten kanssa. Päähenkilön isoisä nimittäin tapaa siellä vanhan kaverinsa, joka on – varmaankaan kukaan ei yllättynyt – eläkkeellä oleva sotilas. Kirjoittaja tyytyy kuvailemaan sitä, että tämä suomalainen kuolemankauppias ja eläkkeellä oleva palkkamurhaaja istuvat teekupposen äärellä, rupattelevat mukavia ja muistelevat menneitä. Kirjoittaja jättää tietoisesti korostamatta brittiläisen siirtomaaimperiumin julmuuksia kaikkialla maailmassa.

Kirjoittaja yrittää jotenkin lieventää tunnelmaa sillä, että palkkamurhaaja evp ja isoisä ovat aikanaan yhdessä palvelleet Muurmannin legioonassa, mutta tämä halpahintainen kikka ei pure keneenkään. Luonnollisesti tämä isoisä käy Ison-Britannian vierailullaan käyttämässä hyväksi ihmiskaupan uhreiksi joutuneita prostituoituja.

Kaiken kaikkiaan näkisin, että tätä vastenmielistä, huumoriksi naamioitua teosta voidaan verrata karamellikuorrutettuun henkiseen syanidikapseliin, joka viihteellisin keinoin tyrkyttää lukijalle natsismia, rasismia, seksismiä ja köyhempiin kansakuntiin kohdistuvaa järjestelmällistä sortoa. Tällaisten ideologioitten kannattajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan ja koko maailman tulevaisuus.




No niin, tällaista kulturointia tällä kertaa. Vaikka paneuduin urakkaan ihan tosissani, niin ei tästä tainnut tulla kuin keskinkertainen kulturointi. Onnistuin sinänsä sihvolametodissa siinä mielessä, että varsinaisesta kirjan sisällöstä en juurikaan kirjoittanut ja sopiva määrä paatostakin tässä löytyy. Mutta suomalaisen virkamieskoneiston ylistämistä en saanut sekaan ujutettua. Ei vaan onnistu. Johtuneeko siitä, että olen itse osa tuota virkakoneistoa, ja tunnen sen siis varsin hyvin.

En onnistunut myöskään siinä, että olisin ympännyt itseni tähän kirjoitukseen, niin kuin olisin itse ollut jotenkin mukana tapahtumissa ja suoriutunut asioista paremmin kuin kirjan päähenkilöt. En vaan pystynyt. Suutarihommista en ymmärrä mitään, liikemieshommista ei ole kokemusta, ulkomailla en ole paljoa käynyt ja nuo sotahommatkin rajoittuivat varusmiespalvelukseen. Sihvola onnistui omassa kulturoinnissaan selvästi paremmin, mutta hän onkin kyllä asiassa kokenut ammattilainen ja minä taas vain asiasta kiinnostunut amatööri.

Onni yksillä, pakkanen kaikilla. Oikein monokulttuurisia hiihtokelejä kaikille.

Som´mono.

Tuesday, February 15, 2011

THORSILAISTA TEORIAA JA KÄYTÄNTÖÄ

Jos todellisuus ahdistaa ihmistä, niin hänhän voi toimia esim. niin, että pistää kädet korvilleen ja alkaa kovaäänisesti huutaa wääwääwää ja toivoa, että todellisuus häipyisi pois unelmia pilaamasta. Toisaalta hän voisi toimia perinteiseen goebbelsiläiseen henkeen ja jatkaa unelmiensa ääneen hokemista ja toivoa, että kun niitä tarpeeksi hokee, ne muuttuisivat todeksi, tai että niihin ainakin alettaisiin uskoa.

Tämmöisiä ajatuksia pyörähtää mielessä, kun tutustuu Astrid Thorsin tuoreimpaan avautumiseen (kiitos taas Roopelle). Onhan se selvää, että Thorsin edesottamuksista kirjoittaminen alkaa olla jo perin väsynyttä läppää, mutta tulee muistaa, että kyseessä on kuitenkin ministeri, jolla on vaikutusvaltaa tavallisten ihmisten asioihin. On hyvä muistuttaa aina välillä minkälaisia ministereitä meillä on.

Sinänsä ei voi sanoa, etteikö Thorsilta puuttuisi pokkaa. Tietysti joku koiranleuka voisi todeta, että tässä tapauksessa pokka tarkoittaa tilannetajun puutetta, mutta hotellini respassa ei takerruta pikkuasioihin. Thorshan kertoo meille, mitä pienempien markkina-alueitten eli Saksan ja Englannin pääministerit oikeasti ajattelevat. Angela Merkel totesi, että monikulttuurinen yhteiskunta on täysin epäonnistunut. David Cameron taas on sanonut, että maan monikulttuurisuuspolitiikka on epäonnistunut. Thors tarraa kiinni tohon Cameronin sanomaan termiin monikulttuurisuuspolitiikka ja selittää, että eihän itse asia mitenkään pieleen ole mennyt:

Se, mistä Eurooppa itse asiassa keskustelee, on onnistuminen kotoutumisessa. Eurooppalaisten poliitikkojen kannanotot kritisoivat voimakkaasti maidensa epäonnistunutta kotouttamispolitiikkaa, eivät monikulttuurisuutta sinällään. Hyvä kotoutuminen on avain onnistuneeseen monikulttuurisuuteen.

Tämmöselle vähempiosaiselle tulee ensiksi mieleen toi termi kotoutuminen. Onko semmoselle termille oikeastaan vastinetta muissa kielissä vai onko se ihan kotikutoista virastolatinaa? Yritetäänkö Saksassa kotouttaa? Se taisi olla Halla-aho, joka aikanaan totesi, että bullshitin tunnistaa siitä, että sanaa tai lausetta ei voi kääntää muille kielille ymmärrettävään muotoon.

No, ehkä tässä sittenkin tuli takerruttua pikkuseikkaan. Yhtä kaikki, Thorsin sanoma sinänsä kansalaisille eli unelman maksumiehille on selkeä: Ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset se, että kyllä monikulttuurisuus on teoriassa ihan hyvä ja toimiva juttu. Ainoastaan käytännössä se menee päin helvettiä joka puolella. Ja koska idea on ainetta mahtavampaa, ja monikulttuurisuus on ainakin hänen mielestään ihan hyvä idea, niin eiköhän jatketa edelleen samoilla linjoilla. Thors jatkaa opetuksiaan pienemmille markkina-alueille:

Niissä maissa, joissa nyt kritisoidaan kotoutumista tai monikulttuurisuutta – pyrittiinkö siellä koskaan integroimaan maahanmuuttajia? Englannissa on aiemmin puhuttu vähemmän yksilöiden integroinnista ja enemmän eri ryhmien tilanteesta. Ranska taas on ajanut assimilaation politiikkaa ja Saksassa ei uskottu, että vierastyöläiset, ”gastarbeiterit”, jäisivät maahan. Tarjottiinko kotiäideille paikkaa yhteiskunnassa?

Ja tämä opetushan on sinänsä varsin mielenkiintoinen, kun ottaa huomioon sen, että Suomessa pyritään kaikin mahdollisin keinoin nimenomaan estämään sitä integroitumista. Oikeista ilmansuunnista tulevan ei tarvitse opetella kieltämme eikä opetella elämään tapojemme mukaisesti. Jos oikeasta ilmansuunnasta tulevan yksilön toimintaa arvostelee, niin syyllistää automaattisesti koko ryhmän, joten vaikkapa sudanilaista hiv-raiskaajaa ei saa arvostella. Kun Saksassa ei uskottu, että vierastyöläiset jäävät maahan, niin Suomessa taas automaattisesti hyväksytään se, että ilman turvapaikkaperustetta Somaliasta tänne tuleva sälli luonnollisesti jää maahan lopun iäkseen ja hänen sukunsakin kuskataan tänne lentoteitse suomalaisten rahoilla. Vaikka itse asiassa ei olis aavistustakaan kuka tää sälli edes on. Jeesustelua on myös kysellä, että tarjottiinko kotiäideille paikkaa yhteiskunnassa. Ennemmin tulis kysyä, että antoivatko kotiäitien ukot heille mahdollisuutta edes yrittää. Vastaus on tietysti että ei, johon voi todeta, että ei sitten. Ei väkisin, muuten rasismi.

Jos ihminen elää omaan päähänsä rakentamassaan keinotodellisuudessa niin eihän se tietenkään laitonta ole. Mutta laitonta ei liene myöskään se, jos tämmöinen enempi reaalimaailmassa viihtyvä sitä hieman ihmettelee. Thorsin maailma menee näin:

Jos tuomitsee monikulttuurisuuden, tähtää silloin ilmeisesti monokulttuurisuuteen, eristäytyneisyyteen. Sellaisia yksilöitä, jotka eivät tunnusta, mitä muualta tulleet virikkeet ovat merkinneet meille, on myös yhteiskunnassamme. Sellainen asenne riistää meiltä mahdollisuuden olla avoin ja menestyvä yhteiskunta – niin kuin Ruotsi on tänä päivänä.

Ruotsalaisen monikulttuurisuuden tuomat siunaukset todella tunnetaan. Vaan asiathan voi ihminen tulkita omalla tavallaan. Jos menestyksen mittaa sillä, kuinka suuri osuus valtion budjetista menee tämän monikulttuuriunelman toteuttamiseen, niin ollaanhan me Suomessa kiistatta vielä vähän jäljessä. Thors tietysti yrittää kiriä rakoa kiinni ja tarjoaa lääkkeeksi jälleen lisäprojekteja ja lisäresursseja (lue: verorahaa) lisäprojekteihin, joilla ei tähänkään mennessä ole saatu aikaan muuta kuin joutosuojatyöpaikkoja maistereille.

Lisäksi Thors toteaa että asukasrakenteeltaan monimuotoisten alueiden syntyä voidaan jossakin määrin edistää asuntopoliittisin keinoin sekoittamalla eri asumismuotoja, vuokra-asumista ja omistusasumista ja erilaisia asuntoja kaupunkien eri alueiden sisällä, ja ideahan on sinänsä tietyllä tavalla varsin toimiva, sillä siten saadaan kerrankin asunto-osakkeitten hinnat voimakkaaseen laskuun ja sitähän esim. tuolla Helsingin suunnalla ei ihan äsken olekaan tapahtunut. En ole tosin ihan varma siitä, kuinka suurella innolla voittoa tavoittelevat rakennusfirmat asiaan suhtautuvat, mutta tunnustan suoraan, etten hallitse suuria talouspoliittisia linjoja niin hyvin kuin jotkut toiset.

Mutta ei pelkkää risua, vaan ruusuakin sekaan. Astrid Thors osaa kyllä herättää ajatuksia. Hän kysyy:

Kysynkin heiltä, jotka kritisoivat monikulttuurisuutta – mitä kaikkea te haluatte poistaa Suomesta?

Oletan, että Thors tarkoittaa poistettavilla asioilla tämmösiä positiivisia asioita. Pistää ajattelemaan. Jos mietin, että maahamme ei olisi koskaan asiakseen raijattu vaikkapa somali-, irakilais- ja afgaanivähemmistöä, niin mitä peruuttamattoman hyvää ja kaunista me oltais silloin menetetty? Oliskos meidän elämä jotenkin köyhempää? Vajaampaa? Oltaiskos me ihmisenä jollain tavoin huonompia? Jyskyttäiskös takaraivossa alituiseen ajatus, että jotain puuttuu, jotain puuttuu?

En minä vaan keksi mitään. Keksiskös joku muu?

Niin muuten, Thors toteaa vielä: älkää antako monokulttuurimiesten taas omia hyvää termiä ja kääntää se negatiiviseksi. Monokulttuurimiesten? Uskookohan se, että kaikki suomalaiset naiset ovat hänen kanssaan samaa mieltä? Joka tapauksessa tuo monokulttuurisuusmies jää taatusti elämään. Kiitos, Astrid.

Antoisia pakkaskelejä lukijoille. Toivottaa monokulttuurisuusmies. Yksi monista. Nimeni on Leegio, sillä meitä on monta.

Tuesday, February 8, 2011

VIHREÄÄ TARJONTAA VÄHENEVÄÄN KYSYNTÄÄN

Vihreissä piireissä on varmaankin herättänyt ankaraa sottailua se, että heistä ei ole sitten kuitenkaan tullut suurta puoluetta maamme poliittiselle kentälle. Ihmettelyyn on aihetta, sillä ovathan he fiksuja, lukeneita, urbaaneja, eikä heidän ole täytynyt hirveästi kuluttaa aivojaan turhanaikaisilla käytännön asioilla, joten ajatteluenergiaa riittää teoria- ja erityisesti uskomuspuolelle, jota on samanhenkisessä porukassa kiva jauhaa.

Varmaankin yksi syy tähän divaritasoon jämähtämiselle on bugi vaalijärjestelmässämme, eli äänioikeutta ei olla saatu rajoitettua ylipistojen kuppilasta piirretyn kymmenen kilometrin harppiympyrän sisälle. Toisin sanoen tavalliset kansalaiset eivät ole oikein lämmenneet vihreitten ajatuksille.

Sama ilmiö vaikuttaa myös Hotelli Yrjöperskeleen respan henkilökuntaan. Vaikka tunnustammehan me, että ilman muuta vihreät ovat meitä fiksumpia ihmisiä, niin jokin vaan sanomassa tökkii. Ehkä tapa kertoa se on vaan vääränlainen, tai sitten vihreä unelmointipolitiikka ei vain lämmitä ihmisiä, jotka eivät saa palkkaansa unelmoinnista.

Siitä huolimatta respassa ollaan avarasydämisiä, ja annetaan aina silloin tällöin Vihreille mahdollisuus kertoa mielipiteistään ja suunnitelmistaan. Jos vaikka vihreä tarjonta ottaisi ja alkaisi miellyttää. Tutustutaan tällä kertaa pieniin esimerkkeihin Vihreän Langan jutusta, jossa esitellään Vihreitä visioita.

Heti alkuunhan Vihreitten puoluesihteri Panu Laturi kajauttaa ihan komeasti:

"Seuraavat vaalit ovat linjavaalit. Niissä päätetään, mitä tapahtuu sille vanhalle poliittiselle kulttuurille, jota vastaan vihreät ovat aina taistelleet".

Noin äkkiseltään lausehan kuulostaa varsin hyvältä. Niin meikäläinen kuin lukuisat muutkin nurkissaan nyhjääjät (jotka siis valitettavasti ovat äänioikeutettuja) mieltävät vanhan poliittisen kulttuurin sellaiseksi, jossa valtaa pitää kolme suurta puoluetta (yksi aina vuorollaan oppositiossa) plus kiilapoikana RKP ja Vihreät. Jos tätä vakiintunutta poliittista kulttuuria pyritään muuttamaan vaikkapa perussuomalaisten taholta alkaa vallitsevan poliittisen kulttuurin taholta välitön megatonniluokan itkupotkuraivari, jota tukee lehdistö sekä leegio päivystäviä dosentteja.

Lisäksi vanhaan poliittiseen kulttuuriin kuuluu se, että tavallista kansalaista (joka ylläpitää koko koneiston) verrataan holhouksenalaiseen kehitysvammaiseen, jonka elämää on säädeltävä mahdollisimman monilla lailla ja viranomaispäätöksillä ja niihin kuuluvilla rangaistusluontoisilla verotuksilla tai puhtaasti ahneusverotuksella, jolla mm. pyritään toteuttamaan unelmaa Suomesta maailman yleisenä sosiaalitoimistona sekä tietysti ylläpitämään vallitsevaa poliittista kulttuuria ja sitä tukevia viranomaiskoneistoja.

Eli Laturihan on oikeassa. Kyllä tämmöistä vanhaa poliittista kulttuuria tulisi muuttaa, tai sen voisi oikeastaan upottaa Mosseen ja mereen. Vaan politiikkaa tehdään mielikuvilla. Minkälainen mielikuva tavallisilla kansalaisilla onkaan vihreitten hyvänä pitämästä poliittisesta kulttuurista? Menisikös se vaikka niin, että valtaa pitää kolme suurta puoluetta (yksi aina vuorollaan oppositiossa) plus kiilapoikana RKP ja Vihreät. Jos tätä vakiintunutta poliittista kulttuuria pyritään muuttamaan vaikkapa perussuomalaisten taholta alkaa poliittisen kulttuurin taholta välitön megatonniluokan itkupotkuraivari, jota tukee lehdistö ja päivystävät dosentit.

Lisäksi poliittiseen kulttuuriin kuuluu se, että tavallista kansalaista (joka ylläpitää koko koneiston) verrataan holhouksenalaiseen kehitysvammaiseen, jonka elämää on säädeltävä mahdollisimman monilla lailla ja viranomaispäätöksillä ja niihin kuuluvilla rangaistusluontoisilla verotuksilla tai puhtaasti ahneusverotuksella, jolla mm. pyritään toteuttamaan unelmaa Suomesta maailman yleisenä sosiaalitoimistona sekä tietysti ylläpitämään vallitsevaa poliittista kulttuuria ja sitä tukevia viranomaiskoneistoja.

Ehkä kyseessä on väärin ymmärretty viesti, mutta ei Vihreitten taholta oikein muutakaan voi vallitsevan tiedon perusteella odottaa. Ehkä Vihreitten uutta poliittista kulttuuria on sitten se, että edellisen lisäksi kehitetään se heidän haikailemansa onnellisuusmittari. Sitten poliittisin- ja viranomaispäätöksin voidaan määritellä se, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Tavallinen ihminenhän mieltää onnellisuuden sinänsä varsin henkilökohtaiseksi asiaksi, jota ulkopuolinen ei pysty, eikä hänen tarvitsekaan määritellä. Hotelli Yrjöperskeleen respan henkilökuntaa tuskin tekee onnelliseksi samat asiat kuin Anni Sinnemäkeä, mutta Vihreissä visioissa onnellisuuden määrittelijänä lienee nimenomaan Sinnemäki. Eli nauti. Tai nauti tai kärsi. Tai pelkästään kärsi, kunhan muistat hymyillä.

Ehkäpä tähän onnellisuuden viherviralliseen määrittelyyn liittyy samassa jutussa oleva Sinnemäen lause tuloerojen tasoittamisesta:

"Emme aja sitä siksi, että vastustaisimme varakkaita vaan siksi että tasa-arvoiset tulot näyttävät tutkimusten perusteella johtavan yhteiskuntaan, jossa kansalaiset luottavat toisiinsa".

Yliopistollisiin tutkimuksiin vetoaminen varmaankin kolisee jo valmiiksi vihreissä piireissä, mutta tavalliselle kansalaisille ei tuommoiseen vetoamisella ole mitään merkitystä. Tutkimus yhteiskunnallisesta luottamuksesta ei ole hernesoppaa kattilassa eikä bensaa tankissa. Lisäksi näin internetin aikana me tavallisetkin ihmiset herkästi retkahdamme ajattelemaan yhteiskunnallisista tutkimuksista niin, että on valmis poliittinen mielipide, jonka ympärille nidotaan 400 sivua paperia ja väitetään, että kyllä tää näin on.

Siks toiseks, meilähän on historiassamme esimerkkejä tietyistä yhteiskunnista joissa tuloeroja kovasti on tasoiteltu ja yrittäjiltä on viety tulot kokonaan. Suurin osa näistä yhteiskunnista lakkasi olemasta, kun kansalaiset itse eivät olleet siellä kovin onnellisia ja päättivät kaataa koko systeemin. Varsinkin kun luottamuksen lisääntymisen sijasta kaikki kyttäsivät toisiaan.

Tietysti näin henkilökohtaisesti (vaikka eihän minun pitäisi itseäni fiksumpia vihreitä mennä opettamaan) tuumin, että tässä on vain kyse jonkinlaisesta sekä henkilökohtaisesta että periaatteellisesta kateudesta. Jos joku tyyppi perustaa firman ja sen seurauksena tienaa vaikka kaksikymmentä kertaa enemmän kuin minä, niin ei hänen menestyksensä minulta pois ole. Päin vastoin, hänhän elättää sekä minut että Vihreät Visioijat.

Poliittiset mielipiteet siis perustuvat mielikuviin, eikä vihreä viesti vaan jaksa muuttaa omiani. Sehän on tietysti selvää, että eihän vihreää viestiä ole edes suunnattu tämmösille raappahousujätkille. Itse asiassa täytyy nostaa hattua vihreille siitä, että he ovat vallitsevassa poliittisessa kulttuurissamme päässeet nousemaan jonkunlaiseen inkvisiittorin asemaan, mikä on paljon merkittävämpi, kuin mitä heidän todellinen poliittinen voimansa. Siinä tietysti herkkään unohtuu, että vaaleissa kaikki voi muuttua.

Täytyisikö niitä äänioikeusharppiympyröitä ruveta piirtämään? DDR:n tunnuksenahan oli harppi ja vasara, ja ehkä poliittinen harppi tulisi ottaa käyttöön vielä kerran. Jotta Vihreitä visionäärejä voitaisiin suojella vaaralliselta, julmalta ja erittäin ailahtelevalta eläimeltä, jota luuloista huolimatta ei ole vielä kesytetty. Eli äänestäjältä.

Wednesday, February 2, 2011

OIKEUS MIELIPITEESEEN JA VELVOLLISUUS UNELMAAN

Osmo Soininvaara on taas hiljattain nykäissyt herneet klyyvariinsa ja syynähän on ollut se, että Jussi Halla-aho on aukaissut suunsa, mitä hänen ei vissiin olis pitänyt mennä tekemään. Soininvaara avautuu blogissaan, tämä oli ensimmäinen teksti 310111:

Helsingin valtuustokokouksen merkittävimmästä sosiaalipoliittisesta linjanvedosta vastasi Jussi Halla-aho (PeruS). Hän viitoitti noudatettavaa asuntopolitiikkaa suunnilleen näin: jos Helsinki ei tarjoa hyville veronmaksajille riittävän houkuttelevia olosuhteita ja nämä muuttavat siksi Espooseen, se on Helsingin oma vika. Tarkempi sitaatti on saatavilla vasta huomenna.

Halla-aho puhui oikeanpuoleisesta puhujapöntöstä, eikä syyttä. Tuollaista sosiaalidarwinismia eivät edes kokoomuslaiset päästä suustaan. Päinvastoin, jopa kokoomuslaiset ovat huolissaan siitä, että kuntien välinen kilpailu heikentää mahdollisuuksia huolehtia koko väestön hyvinvoinnista.

Huitsinnevadalaisena tyhjänsottailijana tuumin, että tää on semmosta varsin tyypillistä vihervasemmistolaista tapaa suhtautua asioihin. Ei oikeastaan puututa siihen, mitä tyyppi on sanonut, vaan todetaan että tyyppi on X ja sitten se on vielä Y, joten tyypillä ei ole oikeutta mielipiteeseensä, ja näin ollen mielipiteen voi tyrmätä vääränä.

Soininvaara ei tuuminut sitä, tekeekö Helsinki asuntopolitiikassaan jotain oikein tai väärin. Soininvaara vain ilmoitti että Halla-aho on sosiaalidarwinisti ja kokoomuslaisiakin karmeampi ja kaiken lisäks jätkä puhui oikeanpuoleisesta pöntöstä, joka tietysti tässä asiassa on aivan olennaista.

Sitten 010211 Soininvaara lisäsi tekstiä lisää ja totesi Halla-ahon vaativan kuntia kumartamaan rikkaille ja pyllistämään köyhille. No, itsehän olen tietysti vähän yksinkertainen, mikä näkyy varmaan siitäkin etten älynnyt jäädä asumaan Helsinkiin vaan suhasin Hotelli Yrjöperskeleen sieltä hemmettiin, mutta luulen silti ymmärtäväni Halla-ahon tarkoittavan näillä hyvillä veronmaksajilla tätä suurta suomalaista keskiluokkaa eli ihan tavallisia kansalaisia, joitten taskuista ne pääasialliset verotulot kumminkin tulevat. Tuskin niitä rikkaita. Jos suomalaiset miljonäärit laitettaisiin päiväntasaajalle seisomaan, niin huutoholli kävis melko pitkäksi.

Ja tää on semmonen asia, että siitä on oikeastaan ihan turha kiukutella. Jos tavalliset kansalaiset mieltävät, että Helsingissä kannattaa asua taloudellisesti ja paikka on viihtyisä ja turvallinen paikka mm. kasvattaa mukuloita, niin eiväthän he muuta Helsingistä minnekään. Jos he taas muuttavat, niin joku mättää. Ei se kiukuttelemalla mihinkään muutu.

Varmaankin haluun muuttaa pois Helsingistä vaikuttaa pari seikkaa, eli ensinnäkin asuminenhan on tolkuttoman kallista. Toisekseen ihmiset tuskin mieltävät velvollisuudekseen olla osana tätä Helsingin unelmiin perustuvaa yhteiskuntakokeilua. Ja varsinkaan he eivät miellä sitä lastensa velvollisuudeksi. Ei se white flight tietyistä helsinkiläisistä kouluista ihan syyttä tapahdu.

Ja Suomessahan ihmisellä on oikeus muuttaa paikkakuntaa. Millä sen estää? Oikeastaan ainoa tapa estää se olis kehittää joku neuvostotyyppinen sisäisen passin järjestelmä. Oliskos se sitten hyvä? Voitaishan me sitten kehittää maallemme vaikkapa uusi slogan: ”Suomi: rajattoman maahanmuuton ja olemattoman maassamuuton maa.”