Thursday, October 31, 2013

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXXIII

1. Suvaitsevaa joukkorääkymistä / suvaitsevaa joukkohiljaisuutta

Kerrataanpa tuota islam-illassa esille tullutta homoteemaa hieman täältä hotellin respastakin. Elikkä meneekö asiat suurin piirtein niin, että:

- Kun suomalaiset heteromiehet kertovat hinttivitsin, ja esittävät – juuttaat – sen vielä sosiaalisessa mediassa, on seurauksena suvaitsevaa joukkorääkymistä.

- Kun suomalaiset heteromiehet toteavat, että homot saavat heidän puolestaan olla ja elää ihan rauhassa, mutta heitä ei vaan kerta kaikkiaan huvita hypettää homoseksuaalisuudesta pekkahaavistopresidentiksikoskatiedäthän-tyyliin, on seurauksena suvaitsevaa joukkorääkymistä. Sillä jos et hypetä asiaa, olet asiaa vastaan.

- Kun suomalaiset heteromiehet tuumivat, että homoseksualismi itsessään ällöttää heitä ihan siitä syystä että he kun sattuvat olemaan itse heteroita ja heidän näkövinkkelistään ei ole mitään niin epäseksuaalista kuin ihmisuros ja toteavat että ihan oikeesti hei eihän oo pakko hypettää, on seurauksena suvaitsevaa joukkorääkymistä ja väite, että meissä jokaisessa on oma homoseksuaalinen puoli ja te vaan yritätte peittää sitä, saatanan salahintit.

- Jos sattuisi käymään niin, että perussuomalaiset, sanotaanko vaikka Olli Immonen ja Simon Elo sanoisivat julkisuudessa että homoseksuaalisuus on moraalisesti vastenmielistä aivan niin kuin aviorikoskin ja perussuomalaisen ideologian mukaan siitä tulisi seurata kuolemanrangaistus, tosin vasta sitten kun itse nuohoussessiolle löytyy neljä todistajaa, olisi seurauksena suvaitsevaa joukkorääkymistä jossa vaahdottaisiin turpa kuolassa että kuinka ihmeessä jätkät voi suoltaa tuollaista keskiaikaista paskaa ja mitä tuo puhe neljästä todistajasta on ja kuinkas julkihomojen mahtaisi käydä persujen ihanneyhteiskunnassa ja ihanko oikeesti se aviorikoskin teidän mielestänne on kuolemantuomion paikka ja tiedättekö juntit että aviorikosta ei tässä maassa ole laissa edes olemassakaan, se poistettiin jo vuonna 1948 ja nyt on muuten ihan Herran Perkele kummallista jos ei ala syytteitä moisesta vihapuheesta tippua paljon, taajaan ja tuplaten.

- Jos taas islamilainen imaami menee sanomaan julkisuudessa sen, mitä perussuomalaiset eivät sanoneet, on seurauksena… jaa, ei olekaan… turvat pysyykin kiinni ja naama näkkärillä.

Olisko niin, että kun tiedostava väkemme kohtaa ihan livenä sen, mistä he ovat omissa päissään rakentaneet ikioman ja itselleen sopivan kuvan, ja kun se livepersoona ei vastaakaan sitä kuvaa, tapahtuu aivoissa tiedostava lyhytsulku ja aivojen puhekeskus tilapäisesti lamaantuu?

Mitä todennäköisemmin se kuitenkin palaa ennalleen melko nopeasti ja tiedostavat aivot tekevät tiedostavan ratkaisun eli unohtavat koko episodin ja alkavat suoltaa tekstiä jossa todetaan, että kyllä se on vaan ihmeellistä kun vaikkapa Päivi Räsänen ja Timo Soini voivat suoltaa jatkuvasti tommosta homo- ja aborttivastaista keskiaikaista paskaa ja epäilemättä lestadiolaisetkin tulevat saamaan oman, varsin tuntuvan osansa. Vanha tyyli. Jos asia A mättää, pyri räpläämään asiaa B.

Olis muuten ollut varsin upeaa, jos joku tiedostava ihminen olisi todennut niin nuorelle imaamille kuin sille vanhemmalle ”ainoa täydellinen asia on islam”-imaamille, että meissä kaikissa on kuulkaa myös homoseksuaalinen puoli, teissäkin. Mikähän olis ollut reaktio?

2. Jankkaan jankkaan, sanat tankkaan, joukkoon suureen sekä sankkaan

Näin alkuun pitää antaa ihan vilpittömät pisteet Helsingin Sanomien Annamari Sipilälle. Hänellä kun on kolumnissaan ihan oikeasti yritystä. Hän kun tunnustaa sen, että white flight suomalaisista lähiöistä on jo ihan oikeaa todellisuutta. Suomalaiset muuttavat pois, kun saavat tarpeekseen maahanmuuttajien kasvavasta määrästä. Sipilän mukaan tutkijoita tämä asia kummastuttaa, mutta sehän ei liene kenellekään yllätys, sillä tutkijoitten mielestä asioitten pitäisi tapahtua tutkijoitten hypoteesin mukaan ja jos niin ei tapahdu, täytyy vian olla todellisuudessa eikä hypoteesissa.

Sattuneesta syystä tietyt ongelmalähiöt olivat allekirjoittaneellekin aikanaan tuttuja, ja poismuuttoon on ihan hyviä syitä. Suurimmat ehkä löytyvät koulusta ja sitä kautta perheitten lapsista. Tiivistetään:

- Kyllä. Maahanmuuttaja voi olla koulukiusaaja.

- Kyllä. Koulukiusaamiseen ei tosiasiassa puututa.

- Kyllä. Kun maahanmuuttajalla on käsissään R-kortti, ei kiusaamiseen varsinkaan puututa, ja sekös innostaa rääkkäämään lisää.

- Kyllä. Vaikka suomalaiset ovat tyhmiä tsuhnia, hekin osaavat tehdä johtopäätöksiä ja todeta että piruakos sitä mukuloitaan pitää rääkättävänä. Nurmijärvi here we come.

Sipilä on ihan asiallisilla linjoilla kirjoituksessaan ja toteaa, että ei keskiluokkaa pidä syyllistää siitä, että se välttää tietynlaisia lähiöitä. Annamarille pisteet ja yläpeukkua.

Mutta mutta.

Näemmä Helsingin Sanomien tyyli on se, että sinänsä asialliseenkin kirjoitukseen on kertakaikkiaan pakko lisätä tietyt, kyseenalaistamattomat hokemat. Ensimmäinen hokema tulee jo heti kirjoituksen alussa:

Suomi on maahanmuuton kehitysmaa, ja siksi jo pelkkä maahanmuutosta puhuminen on suomalaisille vaikeaa.

Mitä tarkoittaa ”maahanmuuton kehitysmaa”? Ymmärrän termin ”kehitysmaa”. Se tarkoittaa itse asiassa ”alikehittynyttä maata”. Onpahan vaan vähän nätimpi termi. Onko Suomi maahanmuuttoon nähden alikehittynyt maa? Onko maa sitä kehittyneempi, mitä enemmän tänne saadaan maahanmuuttajia? Onko maahanmuutto itseisarvo? Kuinka se parantaa elämäämme?

Toinen hokema tulee sitten jutun puolessa välissä:

On selvää, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia. Samalla tarvitaan tutkittua tietoa siitä, mitä haasteita maahanmuuttoon liittyy. Muuten kotouttaminen ei onnistu.

Tässä on esitetty absoluuttinen väite. On selvää, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia. Tällainen väite olisi hyvä perustella. Ensimmäinen peruste varmaan olisi, että Suomen teollisuus tällä hetkellä kasvaa niin kiihtyvällä vauhdilla, että tehtaisiin kerta kaikkiaan tarvitaan lisää väkeä.

Kuinka on?

Painavatko paperitehtaamme tavaraa vientiin niin tolkuttomia määriä, että maahamme ollaan rakentamassa kahdeksaa uutta paperikonetta, kun entisten kapasiteetti ei kerta kaikkiaan riitä?

Onko Sisu-autosta tullut maailmanlaajuinen brändi, ja kuorma-autojen lisäksi maailmalle viedään huippusuosittuja Sisu Vaeinaemoeinen-, Sisu Joukahainen- ja Sisu Ilmarinen henkilöautoja niin, että satamat meinaa tukkeutua?

Myykö Patria AMOS- ja NEMO kranaatinheitinjärjestelmiä kuuteentoista eri maahan ja kuusi muuta maata on vielä jonossa kun ei ole tehtaissa tarpeeksi väkeä kysyntää tyydyttämään?

Onko Huitsinnevadalainen Läjätek-yritys kehittänyt ja patentoinut ökkötölöhölököttimen, jota myydään maailmalle 16 miljoonaa kappaletta kuukaudessa?

Ovatko suuret ikäluokat vielä työelämässä joka iikka?

No ei.

Sen sijaan meillä on viimeisen mittauksen mukaan 199.000 työtöntä. Ainut asia, jota humanitaarinen maahanmuutto (hesarissahan ei maahanmuuttajia luonnollisesti lajitella hyödyllisiin ja hyödyttömiin, se olisi fasismia se) työllistää, on ns. maahanmuuttoteollinen kompleksi.

Silti Sipilä toteaa, että on selvää, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia. Vaikka hän on juuri varsin asiallisesti kirjoittanut, mitä seurauksia humanitaarisella maahanmuutolla on muille maille ollut ja nyt se on tulossa meillekin.

Nähtävästi tuon epistolan pakkohokeminen on sitä suomalaisia puhuttelevaa laatujournalismia, jonka tarjonnan Helsingin Sanomien uusi vastaava päätoimittaja Kaius Niemi haluaa taata jatkossakin.

Tämä laatujournalismi on puhutellut suomalaisia sen verran onnistuneesti, että Sanoma Oyj on antamassa kenkää 70:lle työntekijälle.

3. Äiti, sie et kertonu miulle tätä

Hotellin respassa aletaan pikku hiljaa muuttaa mieltä tästä pakollisesta Yle-verosta. Se saattaakin olla ihan hyvä juttu. Yle nimittäin tarjoaa tavalliselle kansalaiselle tiedon pläjäyksiä, jotka tulevat ihan uutuutena ja yllätyksenä.

Niin kuin esmes tämä tuorein tiedon pläjäys. Sen hankkimiseen on käytetty hollannin kielen ja kulttuurin yliopistonlehtoria Rogier Nieuweboeria. Ja hän kertoo meille faktan, joka kieltämättä pistää purkan pysähtymään:

Vieraan kielen oppimiseen vaikuttaa aina oma äidinkieli. Suomen kieli on niin omanlaistaan, ettei äidinkielestä ole mitään hyötyä.

Eli esmes hollantilaisen on helpompi oppia puhumaan vaikkapa saksaa ja ruotsia kuin suomea, joka ei ole niille kielille mitään sukua.

Tätä en olis kyllä tiennytkään, mutta hyvä, että Yle sen minulle kertoi.

Monday, October 28, 2013

TOINEN YMMÄRRYSHARJOITUS

Tulipa törmättyä Hommaforumin kautta Taloussanomissa olleeseen kirjoitukseen, jossa toimittaja Jussi Tuormaa on huolestunut (kuinka ollakaan) suomalaisesta internetissä vellovasta vihapuheesta. Sinänsä kirjoitus on oikeaoppinen tämän tyyppinen huolestumiskirjoitus, sillä siinä mainitaan Suomi, vihapuhe, kansankiihotus, hyvin organisoidut kiihottajat, 1930-luku, IKL, Kosola, muilutukset, Saksa, natsit, Hitler, keskitysleirit, holokausti ja 60-70 miljoonaa kuollutta. Ja niin kuin tämän tyyliseen kirjoitukseen luonnollisesti kuuluu, sinä ei kertaakaan mainittu, että keitähän ne hyvin organisoidut suomalaiset kiihottajat ovat ja mitä he itse asiassa sitten sanoivat. Ja tämäkin on tietysti luonnollista, sillä silloinhan lukija saattaisi mennä ja tutustua heidän mielipiteisiinsä. Ja saada ehkä ahaa-elämyksen.

Perussettiä siis. Merkitään tiedoksi, ei aiheuta toimenpiteitä. Mutta kirjoituksessa on eräs pätkä, jossa toimittaja paljasti puolivahingossa villakoiran ytimen:

Eräästäkin jutustani kommentoija sanoi, että se on huono. Miksi? Koska se ei ilmeisestikaan miellyttänyt ja vahvistanut hänen väitteitään. Vihanlietsoja ei halua keskustelupalstoilla keskustella - ei kunnioittaa keskustelukumppania, ei yrittää ymmärtää eri tavalla ajattelevaa, eikä perustella omia mielipiteitään.

Tällaisen suomalaisen ansiota ei vähimmässäkään määrin ole Suomen huippusijoitus kakkoseksi OECD:n tuoreessa PIAAC (Program for the International Assessment of Adult Competencies) -vertailussa . Siinä testattiin 24 teollisuusmaan aikuisväestön kykyä lasku-, luku- ja ongelmanratkaisutaidoissa.

Eli toimittaja kyseenalaistaa kommentoijan älyllisen kapasiteetin. Ei edes siksi, että kommentoija on eri mieltä toimittajan kanssa. Vaan siksi, että kommentoija ei pitänyt hänen kirjoitustaan hyvänä. Voisi todeta toimittajalle, että pata kattilaa soimaa ja kysyä, että kukas se vihanlietsoja olikaan. Ja todeta, että taisipa ottaa toimittajan herneprinsessamaiselle egolle kipeää. Ja asian ydin pääsi puolivahingossa lipsahtamaan. Helvattu soikoon, eikö ne otakaan häntä vakavasti? Sitä on kieltämättä vaikeaa kestää.

Perusteeton haukku ei haavaa tee, mutta totuus tekee kipeää. Tässähän ei ole kyse vain tästä nimenomaisesta toimittajasta, vaan hyvin lukuisasta määrästä humanitaarista maahanmuuttoa koskevista niin pääkirjoituksista kuin kolumneista, jotka ovat ammattitoimittajien kirjoittamia. Tuoreimpana esimerkkinä vaikkapa joukkoloukkaantuminen siitä, kun Jussi Halla-aho suhtautui penseästi tänne otettaviin ylimääräisiin syyrialaispakolaisiin.

Se eräs kommentoija kun sattumoisin oli oikeassa. Ne jutut ovat oikeasti huonoja. Jos puhutaan niistä puhtaasti kirjoituksina. Eikä niitten kirjoittajia enää jaksa ottaa vakavasti. Jurppiihan se tietysti kirjoittajaa, sehän on selvä.

Kyse ei ole varmaankaan siitä, että toimittajat olisivat tyhmiä. Eikä siitäkään, etteivätkö he osaisi kirjoittaa. Varmaankin osaavat. Mutta kun nämä tietynlaiset jutut täytyy ajaa tietynlaisen yleissabluunan läpi, on toimittaja loppujen lopuksi mahdottoman tehtävän edessä. Sabluunahan menee suurinpiirtein niin, että:

- Eilen, tänään ja tulevaisuudessa tapahtuva humanitaarinen maahanmuutto on painovoimaan verrattava maailman valuvian parantava luonnonvoima, jota ei saa kyseenalaistaa. Se pitää vain yksinkertaisesti hyväksyä ja se tulee nähdä positiivisena asiana ja mahdollisuutena, joka vielä joku päivä toteutuu, kun siihen vaan jaksaa uskoa. Erityisesti uskoa pitävät yllä asiaan vannoutuneet toimittajat.

- Humanitaarisen maahanmuuton kustannuksista ei tule käydä keskustelua, sillä ihmisiä ei voi arvottaa rahan perusteella, ja se, mistä raha hankitaan ja mistä hankittu raha on mahdollisesti pois on kysymyksenä epäolennainen. Tähän vedoten ei myöskään saa esittää kysymystä, missä on lopullinen suomalaisten kustantaman humanitaarisen piikin raja, tai onko sitä ollenkaan. Tällainen kysymys johtaa väistämättä kaasukammioihin ja polttouuneihin.

- Humanitaarisen maahanmuuton maassamme aiheuttamat ongelmat ja tiettyjen maahanmuuttajien heikko tai olematon integroituminen johtuu siitä, että suomalaiset eivät ole antaneet heille tarpeeksi tukitoimia, jotka mahdollistavat sen, ettei heidän alun alkaenkaan tarvitse integroitua. Jos tätä asiaa miettii paradoksina ja kyseenalaistaa sen järkevyyden, se johtaa väistämättä kaasukammioihin ja polttouuneihin.

- Myös suomalaiset ovat aikanaan muuttaneet maailmalle, mutta kysymys siitä, oliko suomalaisia varten mm. Yhdysvalloissa, Australiassa ja Ruotsissa perustettu sosiaalihuolto-, kotouttamis- ja puolestaloukkaantumiskoneisto johtaa väistämättä kaasukammioihin ja polttouuneihin.

- Tiettyjen humanitaaristen maahanmuuttajaryhmien ylikorostunut osuus väkivalta- ja seksuaalirikollisuudesta on joko tilastollinen tarkoitushakuinen harha, tai sitten se johtuu rakenteellisen rasismin aiheuttamasta syrjäytymisestä. Yleensäkään näitä tapauksia ei saa yleistää, vaan niitä on aina käsiteltävä yksittäistapauksina, joista ei saa tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä, sillä johtopäätökset johtavat väistämättä kaasukammioihin ja polttouuneihin.

- Yleistäminen on sen sijaan suotavaa, jos kyseessä ovat kantasuomalaiset. Mikäli puhutaan suomalaisista saavutuksista, onnistumisista ja varsinkin kansallisylpeydestä, on toistuvasti muistutettava, että suomalaisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan, vaan se on muualta pieninä palasina kopioitu myytti. Sen sijaan jos puhutaan suomalaisuuden huonoista puolista, on Suomi ja suomalaiset kansana ilman muuta olemassa ja valuviasta suomalaisuuden piirteissä X, Y ja Z tulee muistuttaa taajaan, toistuvasti ja vielä kertaalleen. Olemassaolevan / olemassa olemattoman Suomen kansan velvollisuuksista muita olemassaolevia / olemassaolevia kansoja kohtaan tulee jatkuvasti muistuttaa.

- Vaikka suomalaiset – silloin kun ne sattuvat asianhaaroista riippuen olemaan yleensäkään  olemassa – ovat totaalisen junttia pölkkypääkansaa, joka on kopioinut kaiken mainittavan ulkomailta, niin juuri näillä samoilla suomalaisilla on oltava hallussaan kyky ratkaista ne humanitaarisen maahanmuuton ongelmat, joita mitkään huomattavasti sivistyneemmätkään kansat eivät ole pystyneet ratkaisemaan. Jos tätä asiaa miettii paradoksina ja kyseenalaistaa sen, se johtaa väistämättä kaasukammioihin ja polttouuneihin.

- Mikäli kirjoituksessa on vielä jotakin epäselvää, ota selvää, mitä perussuomalaiset ja eritoten Jussi Halla-aho on asiasta mieltä, ja ole sitten täysin päinvastaista mieltä.

- Muistuta vielä kertaalleen kaasukammioista ja polttouuneista.

Vaikka tällä sabluunalla saadaan aikaiseksi kieltämättä oikeaoppinen ja sekä toimittaja- että poliittisissa piireissä hyväksytty kirjoitus, se kirjoitus on myös luonnollisesti myös erinomaisen huono. Koska se ei ole enää mikään kirjoitus, vaan hokema, joka kopioi samaa hokemaa, joka on hoettu jo satoja kertoja aikaisemmin.

Ja jos tällaisesta kirjoituksesta todetaan, että se oli huono, on toimittajan sinänsä turha suuttua. Toimittaja tajuaa kyllä itsekin, että jos häneltä on viety mahdollisuus esittää kysymyksiä, kyseenalaistaa asioita, miettiä toisenlaisia ratkaisuja sekä tarvittaessa pistää kieli poskeen, ei lopputulema kovin kaksinen ole. Mikä pistää kieltämättä hieman säälimään toimittajia. He kun ovat käyneet vuosien koulutuksen nimenomaan kirjoittamisessa ja päätyvät käveleviksi kopiokoneiksi. Päätyivätkö he sellaisiksi omasta halustaan? Siihen vastaamiseen ei ymmärrykseni riitä.

Meillä ns. voiman pimeällä puolella taas on se mahdollisuus esittää kysymyksiä, kyseenalaistaa asioita, miettiä toisenlaisia ratkaisuja sekä tarvittaessa pistää kieli poskeen. Toimittajilla niitä ei ole, mutta toisaalta voidaan miettiä, onko heillä ammatillisen laiskuuden takia edes halua muuttaa toimintatapojaan? Vai pelkäävätkö he, että heidät demonisoidaan niin kuin Ulla Appelsin? Helpompaa on tietysti vaatia, että oikeus kyseenalaistaa viedään kaikilta muiltakin. Kun me ei kerran voida, niin onhan se epiä että te voitte. Kun teidän ammatti-identiteetti ja elanto ei ole edes kiinni näistä kirjoituksista. Ettekö te voisi jättää tämän kirjoittamisen meille? Niin kuin silloin ennen? Vanhoina hyvinä aikoina.

Muistutetaanpa vielä tästä Suomen Sanomalehtimiesten Huoneentaulusta. Toimiiko nykyinen toimittajakunta sen mukaan?

MOTTO: Vastuusi perustuu lakiin ja hyvään lehtimiestapaan.

1.        Totuuden ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen on tärkein velvollisuutesi.

2.       Kunnioita yksilön mainetta, loukkaamattomuutta ja ihmisarvoa.

3.       Pysy tosiasioissa, epämieluisissakin.

4.       Erota oma mielipiteesi tapahtumien kerronnasta.

5.       Vältä aiheetonta yleistämistä, muista sanojen ja kuvien vastuu.

6.       Muista että syyte ei ole tuomio etkä sinä ole tuomari.

7.       Muista nimisuojan velvoitukset.

8.       Suojaa omaisia.

9.       Puolusta uutisen rehellisen hankkimisen ja julkaisemisen oikeutta sekä arvostelun vapautta.

10.    Älä kirjoita omantuntosi vastaisesti. Muista käytöksesi heijastuminen koko ammattikuntaasi.

11.     Ajattele, harkitse, TARKISTA.

Villakoiran ytimenä on se, että toimittajakunnan on hyvin vaikeaa sietää sitä, että ihmiset, jotka ovat heidän näkövinkkelistään amatöörejä, ovat tulleet lupaa kysymättä heidän tontilleen. Ja näitten amatöörien lukijakunta kasvaa. Samalla kun toimittajien edustaman valtamedian levikki laskee. Hirveintä toimittajille lienee se, että näitten amatöörien taloudellinen asema ei ole ollenkaan kiinni heidän kirjoittamista kirjoituksistaan.

Toimittajakunta saa syyttää itseään. He ovat hylänneet huoneentaulunsa ja muuttaneet termin ”toimitettu teksti” tarkoittamaan pelkkää poliittista mielipidekirjoitusta, joka on kirjoitettu jo satoja kertoja ennenkin. Toimittajakunnalla ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on pyrkiä hiljentämään nämä amatöörit, joihin itsekin kuulun. Koska suurin osa näistä amatööreistä käyttää amerikkalaisia palvelimia, se vaatii toimittajajuntan vallankaappausta Washingtonissa. Toivotan onnea. Barack Obama ei välttämättä tue teitä.

Toinen vaihtoehto on se, että toimittajakunta polttaa keskenään seitsemätkin perstupakit, miettii, että mitähän sitä oikeastaan on tullut julistettua viimeiset kymmenen vuotta, kauhistuu ja hylkää sabluunansa. Tämä lienee yhtä epätodennäköistä. Sillä osa toimittajista oikeasti uskoo tuohon sabluunaansa, eikä edes voi kuvitella sen kyseenalaistamista. Ja osa taas kyllä tajuaa huoraamisensa, mutta ei kerta kaikkiaan kestä kasvojensa menettämistä. Näin ollen toimittajakunnan itse aiheutettu alennustila vain jatkuu. Ja toimittajat eivät tajua, että jos oma ammattikunta on alennustilassa, tilanne ei parane sillä, että vaaditaan alennustilan levittämistä muuallekin.

Laitetaanpa loppuun vielä mainos:



Suositeltaviin Lukemistoihin lisätään Iltapaska, joka irvii asioista vähän suuntaan jos toiseenkin siten, että Hotellin respassa naama menee hymyn tirrille ja tiedostava toimittaja saa vihakohtauksen. Ja ehkäpä kirjoittaa sen jälkeen vihaa tihkuvan huolestumiskirjoituksen. Jossa hän vaahtoaa, että pelottavaa jotakin on jossain ja paljon onkin, muttei tosin taaskaan sano, että mitä ja missä. Mutta 1930-luku muistetaan kyllä mainita.

Tuesday, October 22, 2013

1977: KERTOMATON TARINA

Aamuyöllä, 14. elokuuta vuonna 1977

Kontiomäen ja Oulun välinen rautatie, jossain Vaalan ja Utajärven välillä


Kaukaisuudesta alkoi kuulua lähestyvän neuvostoliittolaisen tarvikejunan ääntä. Valtavan pitkä juna toisi täydennystä Ouluun sijoitetulle neuvostoliittolaiselle jalkaväkirykmentille sekä Oulun satamaa miehittäville merivoimien joukoille. Rautatien vierellä junaa odotti suomalainen komppania. Miehiä kiusannut tihkusade oli lakannut pari tuntia sitten, mutta taivas oli vielä tummien pilvien peittämä. Vedeltiin viimeisiä tupakoita. Kohta siihen ei olisi enää aikaa. Juna ajaisi normaalit valot päällä. Se ei odottanut hyökkäystä, eivätkä niin Naton kuin ruotsalaistenkaan koneet tulisi näin kauaksi. Siitä pitäisi huolen Ouluun ja Kemiin sijoitetut neuvostoliittolaiset hävittäjät. Junassa oleva melko vahva suojamiehistö ja ilmatorjuntayksiköt torkkuivat. Matka oli tuttua rutiinia halki rauhallisen Suomen.

Rautatien vierellä piiloutuneena oli myös Muhoksesta kotoisin oleva sotamies Saastamoinen ja hänen taisteluparinsa sotamies Tikkanen. He olivat varusmiehiä Pohjan Prikaatista. Tai oikeastaan he olivat olleet noin vuorokauden reserviläisiä. Tai oikeastaan saman tien takaisin palvelukseen kutsuttuja reserviläisiä. Tai oikeastaan palvelukseen vapaaehtoisesti palanneita reserviläisiä. Teknisesti ottaen he olisivat hetken päästä myös Suomen valtiovallan käskyjä vastaan toimivia kapinallisia. Heidän asemansa pohtiminen filosofisessa mielessä ei sillä hetkellä kiinnostanut Saastamoista. Se oli joka tapauksessa selvää, että hetken kuluttua he olisivat sodassa. Muuttuisiko kolme kuukautta kestänyt kiirastuli oikeaksi helvetiksi? Sen näyttäisi tulevaisuus.

Se, mikä heidän asemansa oli ollut vielä vuorokautta aikaisemmin oli jotain, jonka niin Saastamoinen kuin kaikki junaa odottavat suomalaiset halusivat pyyhkiä pois mielestään mahdollisimman nopeasti. He olivat olleet miehittäjän apujoukkoja. Miehittäjän, joka oli ottanut Suomen haltuunsa laukaustakaan ampumatta. Suomen johdon suostumuksella. Vaikka edessä olevan taistelun pelko kiersi miesten vatsoissa jäisenä pallona, se tunne oli silti pienempi kuin halu häivyttää kolme kuukautta kärsitty häpeä. Se pyyhittäisiin nyt pois. Tai kuoltaisiin sitä yrittäessä.

Kohtaamiseen oli aikaa enää muutama minuutti.

*

7. toukokuuta vuonna 1977, Tamminiemi, Helsinki

Puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela astui presidentti Urho Kekkosen toimistoon. Kekkonen istui työpöytänsä takana. Hän oli odottanut Sutelaa. Sutela käveli työpöydän eteen ja otti asennon. Kekkonen viittasi kenraalin istumaan. Istuessaan Sutela kysyi vakavalla äänellä:

- Onko se totta?

- On.

- Olet jättänyt tässä ulkopuolelle niin hallituksen kuin eduskunnan. Samoin kuin puolustusvoimat. Puhumattakaan Suomen kansasta.

- Sinä tiedät sen, että idänsuhteita tässä maassa hoidan minä, ja vain minä. On viisaampaa toimia niin, kuin sen sijaan laskea kaiken maailman sällejä toheloimaan asiat vituralleen. Katsos, Lauri, sinä tiedät tilanteen yhtä hyvin kuin minäkin. Naton ja Varsovan Liiton välit ovat kiristyneet siihen pisteeseen, että sotaa ei tulla enää välttämään. Se alkaa lähiviikkoina. Ja Varsovan Liitto tulee voittamaan. Kun vetoamme YYA-sopimukseen ja pyydämme Neuvostoliittoa suojelemaan Suomen aluetta, pääsemme vähemmällä. Neuvostojoukot käyttäisivät joka tapauksessa aluettamme hyväkseen hyökätäkseen Norjaan ja todennäköisesti Ruotsiin sekä sen lisäksi satamiamme ja lentokenttiämme operaatioihinsa. Jos me emme tee tätä myönnytystä vapaaehtoisesti, ne ottavat sen vihollisuuksien alettua väkisin. Kun neuvostojoukot ovat Suomen länsirajalla ei Nato pysty hyökkäämään maamme alueelle. Emme jää kahden sotilasliiton taistelutantereeksi. Tämä ratkaisu tietää sitä, että säästämme kymmenien tuhansien suomalaisten hengen.

- Tämä ratkaisu tietää myös maan miehitystä.

- Mutta ei siinä mittakaavassa, kuin mitä se Neuvostoliittoa vastaan käydyn hävityn sodan jälkeen tarkoittaisi. Politbyroon kanssa on sovittu, että omat joukkomme pitävät edelleenkin järjestystä maassamme, ja neuvostoarmeija pysyy niille tilapäisesti luovutetuilla alueilla. Ymmärrä nyt Lauri, Neuvostoliitto on liian vahva. Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi voimaa sitä vastaan. On viisaampaa pelata sen mukaan, mitkä kortit meillä on. Ja koska olemme toimineet sopimusten mukaan ja osoittaneet Neuvostoliitolle, että olemme olleet luotettavia kumppaneita, on hyvinkin mahdollista, että vihollisuuksien aikanaan loputtua neuvostojoukot vetäytyvät takaisin ja säilytämme itsenäisyytemme. On ollut puhetta jopa Viipurin palauttamisesta.

- Uskotkohan tuohon itsekään? Mikäli Varsovan liiton panssarit ovat päässeet Englannin kanaalille, ei naapurilla ole enää mitään tarvetta leikkiä hyvää jätkää meidän kanssamme. Se tulee nielaisemaan meidät.

- Mielipiteesi on kuultu. Toimimme silti näin. Eduskunta tekee mitä minä haluan sen tekevän ja hallitus pannaan uusiksi vielä tämän vuorokauden aikana.

- Entä yksityiskohdat? Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

- Koko Lapin lääni siirtyy kokonaan Neuvostoliiton sotilaalliselle vastuulle. Neuvostoliitto siirtää sinne kymmenen moottoroitua jalkaväkidivisioonaa.

- Ei sellaista määrää tarvita mitään suojelemaan. Tuo on selvä hyökkäysarmeija. Jo se tulee sitomaan meidät sotaan.

- Ei välttämättä, sillä kaikki suomalaiset joukot siirretään sieltä pois. Myös raja-alueen siviiliväestö tietenkin evakuoidaan. Rajavartiostot jäävät itärajalle. Tätä pyysivät neuvostoliittolaiset itse, muistutukseksi, että he eivät ole miehittämässä maata, vaan turvaamassa alueemme koskemattomuuden. Meillä on edelleenkin oikeus vahtia itärajaamme.

- No nytpä tuntuukin turvalliselta. Entä muu Suomi?

- Hangosta, Turusta, Raumalta, Vaasasta, Kokkolasta ja Oulusta luovutetaan alueita Neuvostoliiton merivoimien, ilmavoimien ja ilmatorjuntajoukkojen käyttöön. Näihin jokaiseen sijoitetaan myös suojaksi maavoimien yksiköitä. Osiin pataljoona, osiin rykmentti. Lisäksi neuvostoilmavoimien käyttöön annetaan tilapäisesti Pirkkalan ja Kauhavan lentokentät ja molempiin sijoitetaan myös jalkaväkipataljoonat. Omat Drakenit siirretään Helsinki-Vantaalle. Hyrylään sijoitetaan neuvostoliittolaista ilmatorjuntakalustoa. Sisämaassa Neuvostoliitto ei vaadi kuin jalkaväkirykmentin Kouvolan, Pieksämäen ja Kontiomäen risteysasemille. Sekä lisäksi sen, että neuvostojoukkojen huoltokuljetuksiin tarvittavat rautatiet siirtyvät neuvostoliittolaisten pioneerijoukkojen hallintaan. Joukot perustavat huoltopisteitä, mistä ne pystyvät tarvittaessa korjaamaan radat mahdollisimman nopeasti. Mutta neuvostojoukot pysyvät politbyroon lupauksen mukaan tiukasti niillä alueilla, mitä ne tehtävänsä puolesta tarvitsevat. Helsinkiin ei tule neuvostojoukkoja ollenkaan. Loppujen lopuksi jos ajattelet miehitystä, niin ei tämä nyt tolkuttoman suuri määrä joukkoja ole. Omat puolustusvoimamme jatkavat toimintaansa ja suomalaisten alaisuudessa. Neuvostoliitto ei vaadi niihin nähden mitään käskyvaltaa.

- Entä Ahvenanmaa?

- Se luovutetaan kokonaisuudessaan Neuvostoliiton laivaston tukikohdaksi. Itse asiassa en usko, että ne aikovat sieltä edes hyökätä minnekään, sillä niitten merellinen hyökkäysvoima on Baltiassa. Ottavatpahan Ahvenanmaan haltuunsa, ennen kuin joku muu sen tekee.

- Eli jos lasketaan totaalisesti miehitetty Lappi ulkopuolelle, niin jäljelle jäävään Suomeen sijoitetaan ainakin kymmenen rykmentin verran jalkaväkeä plus epälukuinen määrä meri- ja ilmavoimien joukkoja. Lukumääristä puhuminen on pelkkää retoriikkaa. Sinä sallit Suomen miehityksen. Ja meillä ei ole aseissa kuin yksi varusmiesikäluokka.

- Ei aivan. Aion kutsua palvelukseen yhden ylimääräisen ikäluokan. Ihan sisäisen järjestyksen turvaamiseksi.

- Sinä aiot?

- Minä aion.

- Eli aiot pitää itselläsi armeijan ylipäällikkyyden?

- Totta kai. Emmehän me ole sodassa. Ja muutenkin on parasta, että minä pidän kaikki langat käsissäni. Minä annan käskyt, ja sinä toteutat ne.

Sutela istui hetken ajan hiljaa ja puhui sitten:

- Tiedätkö, Kekkonen. Minä tavallaan ymmärrän perustelusi. Mutta sinä teet virheen ja syötät tämän maan Pirulle. Jos olisimme mobilisoineet kaikki joukkomme, olisi itänaapuri miettinyt kaksikin kertaa ennen kuin olisi edes ehdotellut tällaista, mihin sinä suostuit sen kummemmin miettimättä. Se tuntee alueellisen puolustusjärjestelmämme ja sen hyökkääjälle aiheuttamat riskit. Ja se tietää myös, että tulee tarvitsemaan kaikki mahdolliset joukot Keski-Euroopassa. Minä en voi osallistua tällaiseen hulluuteen.

Kekkonen katsoi Sutelaa rauhallisesti, aukaisi sitten työpöydän laatikkonsa ja otti sieltä esiin paperin.

- Sinä tapauksessa ole hyvä, ja allekirjoita eroanomuksesi. Olet vapautettu palveluksesta tästä hetkestä alkaen. Minä löydän kyllä tilallesi miehen, joka tekee, mitä käsketään tekemään.

Sutela luki paperin nopeasti, allekirjoitti sen, rutisti paperin palloksi, heitti sen Kekkosen syliin ja poistui sanaakaan sanomatta. Kolme päivää myöhemmin lehdissä kirjoitettiin kenraali Sutelan kuolleen auto-onnettomuudessa.

*

16. toukokuuta vuonna 1977, Oulu


Sotamies Saastamoinen seisoi Oulun satamaan johtavan tien varrella, niin kuin suurin osa muistakin Pohjan Prikaatin varusmiehistä. Hänen olallaan oli ladattu rynnäkkökivääri. Sitä ei ollut tarkoitettu parasta aikaa satamaan johtavaa tietä pitkin kulkevia neuvostojoukkoja varten. Se oli suomalaisia siviilejä varten. Käsky oli ehdoton. Minkäänlaista vastarintaa ja mielenosoituksia Oulun satamaa haltuunsa ottavia neuvostojoukkoja vastaan ei sallittaisi. Ne estettäisiin kaikin mahdollisin keinoin.

Ihmisiä oli kadun varrella varsin vähän. He pysyivät mieluummin kotonaan. Paikallinen, taistolaisten aikaa siten haltuunsa ottama Suomi – Neuvostoliitto-seura oli jakanut paikalla oleville ihmisille pieniä paperisia Suomen ja Neuvostoliiton lippuja, mutta niitä ei näyttänyt heiluttavan kukaan. Yhteistä paikalla oleville ihmisille oli tietynlainen ilmeettömyys. Tyhjä katse, jonka takana oli järkytys, epäusko ja kylmä viha. Saastamoinen näki kadun toisella puolella isänsä työkaverin Pykäläisen. Pykäläinen oli Saastamoisen isän työkavereita. Tunnettu SKP:läisenä enemmistökommunistina ja aktiivisena ammattiyhdistysmiehenä. Pykäläiselläkään ei ollut kädessä minkäänlaista lippua. Hänenkin kasvonsa olivat kylmän vihan jähmettämä kuminaamio.

Saastamoinenkin tunsi vihaa. Mutta hän ymmärsi, että nyt ei voinut esittää minkäänlaisia mielenilmauksia. Samanlainen käsky oli varmaankin annettu koko ajan ohi kulkeville neuvostojoukoille, sillä ne istuivat ajoneuvoissaan jäykän ilmeettöminä.

Vielä vihaakin suurempi tunne jäyti Saastamoisen sielua. Se oli valtaisa, kaiken peittävä, kaiken itsetunnon syövä murskaava häpeä. Saastamoinen oli aina pitänyt itseään isänmaallisena. Hän oli jo pikkupoikana nähnyt Tuntemattoman Sotilaan elokuvana ja ahminut sen sitten kirjana. Hän, niin kuin lukemattomat muut suomalaiset pikkupojat olivat samaistuneet Antti Rokkaan. Hänkin kuvitteli, kuinka hän aikanaan suorittaisi velvollisuutensa ja olisi Rokan veroinen sotasankari. Sitä oli ollut niin helppoa kuvitella lukiessaan kirjaa lämpimässä kodissa. Kova varusmieskoulutus Pohjan Prikaatissa oli vienyt pikkupojan illuusiot sodankäynnin helppoudesta, mutta tällaista Saastamoinen ei olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi.

Nyt ei ollut Rokkaa. Ei ollut Koskelaa eikä Hietasta. Ei ollut hihittelevää Vanhalaa. Ei ollut kasapanoksella räjäytettyä vihollisen bunkkeria. Ei ollut tuhottua vihollisen tankkia. Ei ollut hangelle ammuttua vihollisjoukkuetta. Ei ollut myöskään toivoa eikä mahdollisuutta yrittää. Oli aina vain uusia ja uusia punatähtisiä tankkeja, miehistöpanssareita ja kuorma-autoja, jotka etenivät kohti Oulun satamaa. Joitten esteetöntä kulkua hänen tulisi muitten suomalaisten sotilaitten kanssa turvata omilta siviileiltä.

Ei ollut kapteeni Kaarnaa, ei Kariluotoa eikä suota, jonka yli Saastamoisen tulisi aseveljiensä kanssa mennä niin että heilahtaa. Oli vain Oulun lentokentälle laskeutuvia punatähtisiä lentokoneita. Sekä ankea voimattomuuden ja alistumisen tunne.

Ei ollut Raatteen tietä. Ei Tali-Ihantalaa. Ei Taipaleenjokea. Ei Ilmari Juutilaista eikä Hasse Windiä. Oli vain Oulun satamaan saapuvia vieraita laivoja. Ja häpeä. Pohjaton, loppumaton häpeä. Saastamoinen onnistui pitämään naamansa peruslukemilla, mutta ei pystynyt estämään kuumia kyyneliä valumasta poskilleen.

Viikkoa myöhemmin vihollisuudet alkoivat kaikkialla Euroopassa.

*

 23. heinäkuuta vuonna 1977, Oulu


Sotaa oli kestänyt kaksi kuukautta. Oulussa sitä oli vaikeaa havaita. Neuvostojoukkojen ilmapuolustus oli sen verran vahva, etteivät ruotsalaiset koneet yrittäneet päästä siitä läpi vaan keskittyivät oman alueensa puolustamiseen, eikä Natolta liiemmin riittänyt koneita Pohjanlahden perukoille. Niitä tarvittiin muualla. Suomalaiset, vaikka heidän maansa miehitetty olikin, eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin.

Niin sotamies Saastamoisen kuin hänen varusmiestoveriensa palveluskaan ei ollut kovin sotaisaa, vaan lähinnä harjoituksia, tosin fyysisesti rankkoja sellaisia, sillä kantahenkilökunta halusi pitää miehet kunnossa. Lisäksi oli vartiopalvelusta, joka tosin nykyisin suoritettiin täysillä lippailla varustettuna. Näin ollen sotilaille jäi aikaa seurata myös uutisia kasarmin televisiosta ja omista matkaradioistaan. Suomalainen media joutui olosuhteitten pakosta toimimaan melko lailla kieli keskellä suuta ja uutisraportit sisälsivät epätarkkaa toistoa Keski- ja Pohjois-Euroopassa käytävistä taisteluista, joissa ei yleensä mainittu kaupunkien nimiä.

Mutta Ouluun näkyivät myös ruotsalaiset televisiokanavat. Ja niitä seurattiin. Kanavilla oli jatkuvasti myös suomenkielisiä lähetyksiä, ja niitten perusteella sotilaille hahmottui käytävän sodan kuva melko tarkasti. Sodasta ei ollut tullutkaan Varsovan Liiton läpimarssia Atlantin rannikolle. Varsovan Liitto oli viivyttänyt hyökkäystä liian pitkään ja Nato oli ehtinyt mobilisoida joukkojaan. Panssarikiilat saatiin pysäytettyä ja rintama aaltoili nyt edestakaisin suurinpiirtein linjalla Bremerhaven – Bielefeld – Frankfurt – Stuttgart.

Kummallakaan osapuolella ei ollut sillä hetkellä selvää etulyöntiasemaa, mutta Yhdysvalloista oli tulossa lisää vereksiä joukkoja ja Yhdysvaltain tekninen ja taloudellinen voima alkaisi ennen pitkää vaikuttaa sodassa, joka oli muuttunut kulutussodaksi. Lisäksi tiedettiin, että joukkoja oli tulossa niin Australiasta, Uudesta Seelannista kuin Brasiliastakin. Myös Meksiko ja Argentiina suunnittelivat joukkojen lähettämistä. Oli myös epämääräistä uutisointia siitä, että Neuvostoliittoon kuuluva Kaukasuksen niemimaa oli täydessä kapinassa. Kaukana idässä Japani oli käynyt pokkaamassa itselleen Kuriilit nopealla maihinlaskulla. Japanilaiset olivat asettuneet saarille ja todenneet tylysti, että tämän pidemmälle meillä ei ole aikomus mennä, mutta jos yritätte ottaa saaret takaisin, niin täältä pesee. Jos haluatte tuhlata divisioonianne täällä, kun niitä tarvitaan muualla, niin omapa on valintanne.

Kaikkein eniten miehiä tietysti kiinnostivat uutiset Pohjois-Euroopasta. Ruotsalaisilta ei kysytty, että huvittaako teitä vaiko ei, joten ensimmäistä kertaa lähes kahteensataan vuoteen ruotsalaiset olivat sodassa. Niin kuin olettaa saattoikin, olivat neuvostojoukot heti sodan ensimmäisenä päivänä hyökänneet Tornionjoen yli. Ne saivat vastaansa kovakuntoiset ja hyvin varustetut Norlanninprikaatit, jotka ankaraa vastarintaa tehden saivat pysäytettyä hyökkäyksen Kalix-joelle. Se tosin riittikin viholliselle siltä erää, sillä se halusi hyökkäyksellään Pohjois-Ruotsiin lähinnä syvyyttä pohjoiseen päähyökkäyssuuntaan, joka kohdistui Norjaan.

Norjalaiset olivat jo etukäteen evakuoineet Finnmarkin, sillä he tiesivät hyökkäyksen tulevan Suomen käsivarren suunnasta, eivätkä jättäneet joukkojaan mottiin. Neuvostojoukot huomasivat pian olevansa samassa tilanteessa kuin saksalaiset Murmanskiin yrittäessään muutama kymmenen vuotta aikaisemmin. Vaikka hyökkääjällä oli mies- ja materiaaliylivoima, oli maasto yksinkertaisesti liian vaikea. Hyökkäys pysähtyi Narvikin tasalle, eikä pölyksi ammutusta satamasta ollut kummallekaan osapuolelle mitään hyötyä. Pohjoisessa oltiin nyt asemasodassa ja tilanteen tajuttuaan Neuvostoliitto siirsi sieltä osan joukoistaan Keski-Eurooppaan jossa uutta tykinruokaa tarvittiin jatkuvalla syötöllä.

Eteläisessä Ruotsissa meni heikommin. Neuvostojoukot olivat onnistuneet maihinnousuissaan ja etenivät pikku hiljaa, kohdaten silti sitkeää ruotsalaisvastarintaa. Tilannetta pahensi se, että kolmessa viikossa Tanskan valloittaneet Itä-Saksan joukot tulivat Juutinrauman yli ja ruotsalaiset olivat kahden tulen välissä pakotettuja vetäytymään saarrostuksen uhassa. Apuun tuli Tanskan armeijan selviytyneet ja Ruotsiin evakuoidut seitsemän prikaatia. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin Skånessa taisteli sekä ruotsalaisia että tanskalaisia joukkoja, mutta tällä kertaa rinta rinnan.

Viivytystaistelut vaativat veronsa ja ruotsalais-tanskalaiset joukot pystyivät asettumaan kiinteään puolustukseen vasta Halmstad – Jönköping – Linköping – Norrköping-linjalle. Tukholma säilyi ruotsalaisilla ja Göteborgin myötä myös toimiva yhteys Pohjanmerelle, mutta valtavan pakolaisongelman kanssa kärsivää Ruotsia se ei paljoa lohduttanut. Ruotsalaiset tiesivät, etteivät he kestäisi enää kovin paljon enempää moukarointia, varsinkin kun maan ilmavoimat alkoivat olla aivan lopussa. Ruotsalaiset Viggenit ja Drakenit olivat pudottaneet neuvostokoneita kahden suhteessa yhteen mutta liika oli liikaa ja toisin kuin Nato-maissa ei täydennystä ollut mistään luvassa. Saabin tehtaat oli pommitettu romuksi jo sodan alkuhetkillä.

Ruotsalaisten onneksi myös neuvostojoukkojen suurin terä alkoi olla tylsynyt, ja koska Saksassa oltiin pattitilanteessa ei lisäjoukkoja ollut luvassa. Kaikki tarvittava tuli haalia sinne.

Samaan aikaan Oulun Hiukkavaarassa Pohjan Prikaati jatkoi rutiinipalvelustaan. Miehet alkoivat olla turhautuneita. Ruotsalaisista hiusverkkosotilaista ei oltu aikoihin väännetty vitsejä. Ennemminkin tunnettiin alemmuudentunnetta. Nyt ei vanhat meriitit enää merkinneet mitään. Ruotsalaiset taistelivat ja puolustivat kotejaan. Suomalaiset taas joutuivat toimimaan miehittäjän liikenneohjaajina.

Miehittäjä oli ollut aluksi hyvin korrekti ja kohtelias. Eihän sitä silloin vielä varsinaisesti miehittäjäksi saanut kutsuakaan. Neuvostojoukot olivat kurinalaisia ja pysyivät pääosin omissa majoitustiloissaan. Liikkuessaan kaupungilla he kulkivat aseettomina, pienissä ryhmissä ja aina upseerin saattamana. Heidän käytöksensä oli korostetun kohtelias ja he ostivat kaupoista roppakaupalla makeisia, limonadia, pornolehtiä ja yleensä kaikkea, mitä ei heidän kotimaassaan juuri ollut. Heidän päivärahansa oltiin maksettu markoissa, joten tämä mahdollisti ostokset.

Kun sota alkoi venyä, tilanne muuttui. Neuvostojoukot alkoivat kulkea kaupungilla saattamattomina ja aina suuremmissa joukoissa. Ne alkoivat myös luonnollisesti käydä iltavapaillaan ravintoloissa. Selvää oli, että kun toisensa kohtasivat juopuneet suomalaiset ja yhtä lailla juopuneet ja aina enemmän ylimieliseksi muuttuvat neuvostosotilaat, seurauksena oli useita intohimoisia nyrkkitappelukokouksia. Mielialat alkoivat kiristyä entistä enemmän.

Pohjan Prikaatin komentaja otti yhteyden paikallisten neuvostojoukkojen komentajaan ja se selvitti tilannetta hetkeksi. Neuvostosotilailta kiellettiin ravintoloissa käynti. Mutta tämä auttoi vain hetken. Jo aikaisemmin päivisin kaupungilla liikkuvat neuvostojoukot olivat alkaneet kulkea aseistettuna. Ehkä ylimielisyys oli tarttunut myös neuvostokomentajaan, sillä pian myös iltavapaitaan viettävät joukot olivat aseistettuja. Silloin ei suullinen porttikielto enää paljon auttanut eikä juomista enää maksettu. Tämä tiesi luonnollisesti ennen pitkää jotain vielä pahempaa.

*

29. heinäkuuta vuonna 1977, Pohjan Prikaatin kasarmit Oulun Hiukkavaarassa


Sotamies Saastamoinen heräsi helvetilliseen meteliin. Meteli kuului käytävästä, jossa parikymmentä iltavapailtaan palaavaa varusmiestä mekasti ja vaati komppanian päivystäjän antamaan heille aseita. Saastamoinen katsoi kelloa, ja huomasi ettei se ollut vielä yhtätoistakaan. Aikaisinpa pojat olivat palanneet. Yleensä iltavapailta paluu oli aina minuuttipeliä. Eikä heput olleet ollenkaan niin muusissa kuin yleensä iltavapailta palatessaan. Mitähän nyt oikein oli tapahtunut?

Yksi porukan rauhallisemmista miehistä selitti asiaa kasarmiin jääneille sotilaille. Miehet olivat kulkeneet iltavapaillaan Oulussaja nähneet, että edessäpäin olevasta kapakasta oli heitetty kaksi nuorta naista ulos. Naiset olivat puolialasti ja näki heti, että heitä oli myös hakattu. Naiset olivat nähneet suomalaiset varusmiehet ja juosseet hysteerisenä heidän luokseen.

- Ne… ne tulivat, ja… ne…

Ei tarvinnut kovinkaan suurta selvänäkijää käsittämään mitä oli tapahtunut. Nähtävästi ravintolasta oltiin onnistuttu soittamaan apua, sillä paikalle tuli poliisipartio. Varusmiehet luovuttivat naiset poliiseille, jotka lupasivat viedä heidät sairaalaan. Vihapäissään varusmiehet sanoivat poliiseille, että mehän ollaankin aina haluttu nähdä hampaattomia ryssiä ja nyt se kyllä järjestyy.

Poliisi totesi kuivasti, että älkää menkö sinne. Niillä on kaikilla aseet. Te kuolette sinne joka iikka. Yhteys on jo otettu naapurin joukkoihin. Sieltä tulee aikanaan jippopartio kokoamaan tyypit kasarmilleen selviämään, mutta se kestää aikansa. Ne antavat noitten ryypätä ensin itsensä tainnoksiin ja sitten korjaavat ne pois. Ja mitään ei tule sen jälkeen tapahtumaan. Tämä ei ollut pojat ensimmäinen kerta. Ja tämä on tapahtunut muuallakin.

Joskus ei tarvita sanoja, kun yhteinen päätös syntyy. Tämä oli niitä hetkiä. Miehet katsoivat toisiinsa ja alkoivat keksiä mahdollisimman nopeaa keinoa päästä takaisin kasarmille. Olihan niitä aseita heilläkin. Ja nyt saisi naapuri vastaansa muutakin kuin kaksi juopunutta ja avutonta suomalaista naista. Nöyryyttäminen saisi nyt riittää.

Nähtävästi myös paikalla olleet poliisit olivat ilmoittaneet tapahtumista Pohjan Prikaatiin. Sillä siinä vaiheessa kun miehet nostivat päivystäjän pois pöytänsä takaa ja ottivat häneltä asekaapin avaimen kajahti laukaus. Miehet katsoivat taaksepäin ja näkivät prikaatin komentajan eversti Katonan. Katona oli ampunut pistoolillaan komppanian käytävän ikkunasta läpi ja laittoi pistoolin täydellisen hiljaisuuden vallitessa takaisin koteloonsa. Hiljaisuutta ei varsinaisesti ehkä aiheuttanut laukaus, vaan se, että Katonalla ja hänen mukanaan tulleella neljällä muulla kantaupseerilla oli kaikilla käsissään Suomi-konepistooli ja niissä kiinnitettynä hyvin ilkeän näköinen rumpulipas. Upseerit vetivät konepistooleista liikkuvat taakse ja Katona alkoi puhua.

- Meillä on näissä lippaissa yhteensä kolmesataaviisikymmentä erittäin hyvää syytä siihen, että lopetatte tuon, mitä olette nyt tekemässä ja menette tupiinne nukkumaan. Mikäli näin tapahtuu, asia unohdetaan eikä kenellekään koidu seurauksia. Minä tiedän, mitä on tapahtunut. Ja tiedän, että te haluatte kostaa. Ymmärrän sen täysin. Mutta teidän on vielä kerta kaikkiaan pakko odottaa. Vielä ei ole sen aika. Tätä ei vielä kertakaikkiaan voida tehdä. Riskit ovat liian suuret. Asia selviää teille aikanaan. Minä annan tämän mahdollisuuden vain kerran. Tupiin poistu!

Niin valmiiksi selvät kuin konepistoolien äkkiselventämät miehet poistuivat tupiinsa. Saastamoinen, niin kuin moni muukin mies mietti ennen nukahtamista itsekseen, että mitä se Katona itse asiassa olikaan sanonut.

*

4. elokuuta vuonna 1977, Pohjan Prikaatin varikkoalue Oulun Hiukkavaarassa

Sotamiehet Saastamoinen ja Tikkanen kulkivat parivartiossa varuskunnan varikkoalueella. Kello oli puoli kolme yöllä. Vartiointi oli miesten mielestä varsin omituista, sillä osa varikkoalueesta ei kuulunut varusmiesten vartioalueeseen vaan siellä vartiovastuussa olivat kapiaiset. Kapiaisten vartioima alue myöskin tuppasi muuttumaan parin päivän välein. Kapiaisten lisäksi alueella oli myös siviilejä, yleensä jo keski-ikäisiä miehiä.

Miehet näkivät, kuinka kapiaisten vartioimalta alueelta poistui pari rekka-autoa ja muutama täyteen lastattu ja pressulla peitetty traktori. Yksi traktori oli vielä alueella ja sen kopissa ollut siviilimies kätteli kahta sotilasta. Mies veti traktorin komuutin oven kiinni ja poistui samaan suuntaan kuin muutkin ajoneuvot hetkeä aikaisemmin.

Traktorimiestä kätelleet kapiaiset kävelivät sotamiehiä kohti. Saastamoinen tunnisti toisen heistä, hän oli naapurikomppanian päällikkö, yliluutnantti Mutanen, tiukka ja ammattitaitoinen upseeri mutta myös luonteeltaan huumorintajuinen ja velmu mies, jolla usein riitti varusmiehille mukavia sutkauksia. Yliluutnantin seurassa kulki miehille ennestään tuntematon kadetti. Molemmilla miehillä oli rynnäkkökivääri selässään. Sotamiehet tervehtivät esimiehiä, jotka vastasivat tervehdykseen ja Mutanen alkoi puhua:

- Jaa, pojat on vartiossa. Se on hyvä se. Eihän sitä kallista valtion omaisuutta vahtimattakaan passaa jättää. Vaan mikäs on pojilla muuten mieliala?

Saastamoinen uskaltautui vastaamaan sen, mitä ajattelikin:

- Herra yliluutnantti, sotamies Saastamoinen. Mieliala on se, että vituttaa.

- Jaa, mikäs se sotamiestä vituttaa? Tämmönen kevyt vartiopalvelusko?

- Herra yliluutnantti, ei tämä vartiointi vituta. Tämä tilanne yleensä vituttaa. Yliluutnantti ymmärtää kyllä.

Mutanen mutristi huuliaan ja oli hetken tuumivan näköinen. Sitten hän puhui, aivan kuin itsekseen:

- Niin. Niinpä niin juu. Myöntää täytyy. Kyllähän asiat tietysti paremminkin olla vois. Vaan muistaakos sotamies, mitä Fredi aikanaan lauloi? Nyt en tarkoita sitä kappaletta missä todettiin että ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää.

Saastamoinen mietti hetken ja hoksasi sitten.

- Herra yliluutnantti. Fredi lauloi että onhan päivä vielä huomennakin.

Yliluutnantti Mutanen iski silmää ja totesi, että se kannattaa pitää mielessä. Silloinkin kun vituttaa. Sen jälkeen hän veti kättä lippaan ja jatkoi matkaa kadetin kanssa. Saastamoinen tuumi itsekseen, että ei yliluti kai ihan tyhjän takia hänelle pitänyt esitelmää suomalaisesta iskelmästä kautta aikojen ja ajatteli, että minkähänlainen päivä se tietty huominen on, kun se lopulta koittaa.

*

11. elokuuta vuonna 1977, Tamminiemi, Helsinki

Neuvostoliiton suurlähettiläs Stepanov poistui presidentin työhuoneesta ja sulki oven mennessään. Urho Kekkonen tuijotti sulkeutunutta ovea ainakin viisi minuuttia. Sitten hän kaatoi itselleen hyvin tukevan konjakin. Hänen kätensä vapisivat. Se ei johtunut vanhuudesta, vaan äsken käydystä keskustelusta. Kekkonen palautti sen mieleensä, vaikka ei olisi niin halunnutkaan tehdä.

…aloite siirtymässä Natolle… suomalaiset joukot alistettava Neuvostoliiton pääesikunnan alaisuuteen… joukkoja ei nähdä tarpeeksi luotettavina käytettäväksi pohjoisella rintamalla… siirrettävä Kaukasiaan tukahduttamaan kapinaa… vähintään kymmenen prikaatia… neuvostojoukkojen huoltovastuu Suomessa siirtyy suomalaisille… määräys tultava Kekkoselta… siksi armeijan ylipäällikkyys säilytettävä vielä ehdottomasti Kekkosella… niin taataan suomalaisten rauhallisuus… määräyksen toteutumisen jälkeen ylipäällikkyys siirtyy neuvostoupseerille… toimittava nopeasti… kielteisellä päätöksellä kohtalokkaat seuraukset…

Niin. Ryti oli aikanaan pelannut Saksa-kortin. Kun ottaa lopputuloksen huomioon, hän taisi voittaa. Kekkonen oli päättänyt pelata itäkortin. Lopputulos oli vielä näkemättä, mutta hänestä tuntui, että tässä pelissä ei jää käteen kuin kakkospari. Jos sitäkään.

Kekkonen joi konjakin loppuun ja kaatoi itselleen toisen. Hän ei kuitenkaan koskenut siihen, vaan jäi tuijottamaan lasia tyhjin silmin. Jos ulkopuolinen olisi nähnyt hänen katseensa, se olisi muistuttanut yllättävän paljon niitten oululaisten siviilien kasvoja, jotka katsoivat kaupunkiin saapuvia neuvostojoukkoja. Ilmeetön naamio, jonka takana velloi järkytys ja epäusko. Ja kylmä viha. Viha, joka tässä tapauksessa kohdistui ihmisen pahimpaan viholliseen eli ihmiseen itseensä. Hänellä ei ollut ketään, jota syyttää. Hän mietti, voisiko enää koskaan katsoa peiliin.

Jotain tulisi keksiä. Joku asia pyöri hänen mielessään. Joku oli jäänyt hiertämään.

…määräys tultava Kekkoselta… siksi armeijan ylipäällikkyys säilytettävä vielä ehdottomasti Kekkosella… niin taataan suomalaisten rauhallisuus… määräyksen toteutumisen jälkeen ylipäällikkyys siirtyy neuvostoupseerille…

Kekkonen nielaisi konjakkimoukun yhdellä huikalla, ähkäisi ja irvisti. Sitten hän otti puhelimen, soitti henkilökohtaiselle lääkärilleen, sitten adjutantilleen ja pyysi heitä käymään työhuoneessaan. Kun lääkäri saapui, Kekkonen tervehti häntä, pyysi istumaan ja sanoi:

- Luulenpa, että saan hetken kuluttua ankaran sydänkohtauksen. Lääkärinä toteat, että tilani on kriittinen, mutta vakaa. Ja toteat myös, ettei minua pystytä vielä siirtämään, vaan minua hoidetaan täällä Tamminiemessä. Olen virallisesti tajuttomana seuraavat neljä päivää. Toivottavasti se antaa niille mahdollisuuden toimia. Ovat ne sitä kuitenkin selkäni takana suunnitelleet.

- Niille? Keille niille?

- Niille, jotka toivottavasti hoitavat sen työn, joka minun olisi pitänyt alunperinkin tehdä.

Lääkärin poistuttua meni muutama minuutti, ja paikalle saapui presidentin adjutantti everstiluutnantti Wächter. Kekkonen viittasi miehen istumaan.

- Minulla on sinulle tehtävä toimitettavana. Sinun on toimitettava eräs viesti niille kenraaleille, jotka ovat tässä listassa.

- Herra presidentti, viesti on jo toimitettu.

- Mutta… kuinkas…

- Herra presidentti, itse asia on ollut tiedossamme jo hyvän aikaa. Tuo lista, joka teillä on, sisältää vain kenraalikuntaa, jonka merkitys tässä asiassa on lähinnä seurustelu-upseerin tasolla. Todellinen viesti on lähetetty majureille, everstiluutnanteille ja eversteille. Heillä on sekä kyky että tahto panna suunnitelma toimeen.

- On siis olemassa suunnitelma?

- Kyllä, herra presidentti. On ollut olemassa jo pitkään. Ei tarvita enää muuta kuin toimintakäsky. Ja on parempi, että te ette tiedä suunnitelman sisältöä. Sillä toimintakäskyn antaa joku muu kuin te.

- Tämä varmaankin tarkoittaa myös sitä, että minä en ole tosiasiassa ollut missään vaiheessa armeijan ylipäällikkö.

- Kyllä, herra presidentti. Nimenomaan sitä se tarkoittaa.

Kekkonen kumartui hieman, laittoi sormenpäänsä yhteen ja ajatteli. Hän yritti muistaa, milloin hänestä viimeksi oli tuntunut tältä. Koskessa ajelehtiva puunpala, millä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin koski häntä vei. Samalta hänestä oli tuntunut viimeksi keväällä 1918, kun hän nuorena miehenä oli vastoin tahtoaan joutunut johtamaan punaisten teloituksia. Silloin hän oli päättänyt, että hän tulee ohjaamaan kosken kulkua, eikä koski häntä. Nyt oltiin palattu takaisin siihen keväiseen päivään. Pinnalle pyrki niin nuoren miehen järkytys kuin ehdottomaan valtaan jo aikaa sitten tottuneen vanhan miehen turhamaisuus. Mutta Kekkonen ymmärsi, että nyt ei ollut kyse enää hänen egostaan. Hän nieli ylpeytensä, vaikka kipeää se tekikin.

- Ymmärrän. Mitäpä tässä enempää jaarittelemaan. Teillä on työ tehtävänä ja minulla sydänkohtaus saatavana. Toivotan teille parhainta onnea.

- Kiitän, herra presidentti. Ja sitä samaa myös teille. Isänmaata voi palvella monella tavalla. Joskus sen voi tehdä parhaiten makaamalla tajuttomana sairasvuoteessa.

*

13. elokuuta vuonna 1977, Pohjan Prikaatin kasarmit Oulun Hiukkavaarassa

Sotamies Saastamoinen ja hänen joukkueensa olivat ihmeissään. Jotakin oli tapahtumassa. Koko komppania oli komennettu tupiinsa, ja tuvan käytävillä oli kantahenkilökuntaa vahtimassa, että siellä myös pysyttiin. Lukuunottamatta ensimmäistä joukkuetta, joka oltiin komennettu komppanian luokkahuoneeseen. Jonkun aikaa siellä oltuaan joukkue palasi, ja toinen joukkue komennettiin sinne vuorostaan. Loppujen lopuksi kumpikaan joukkue ei ollut viipynyt kovin pitkään, mutta tämä oli niitä tilanteita, jolloin aika tuntui venyvän loputtomaksi ja tahmeaksi purukumiksi.

Lopulta tuli Saastamoisen kolmannen joukkueen vuoro. Toisen joukkueen miehet kulkivat hiljaisina tupiinsa. Saastamoinen näki ohimennen, että ensimmäisen joukkueen miehet olivat vaihtamassa ylleen maastopukua ja kokoamassa varusteitaan. Hän huomasi myös, että joukkuetta johtavan kokelas Anttosen kauluksissa ei olleetkaan salmiakit, vaan vänrikin ruusukkeet.

Luokkahuoneessa heidät otti vastaan komppanianpäällikkö kapteeni Airaksinen. Airaksinen komensi miehet istumaan.

- Miehet. Tapaamisessamme on kolme vaihetta. Ensimmäinen on lyhyt. Varusmiespalvelunne on päättynyt. Minulla on teille kaikille sotilaspassi ja litterat kotiin. Ne, jotka haluavat lähteä, lähtevät vääpeli Kemppaisen mukaan ja heille järjestetään kuljetus rautatie- tai linja-asemalle, sen mukaan mihin päin olette menossa. Mutta teillä on myös mahdollisuus jatkaa palvelustanne vapaaehtoisesti. Isänmaa tarvitsee teitä, mutta haluaa, että olette varmoja päätöksestänne ja se tapahtuu omasta tahdostanne. Jos jatkatte, se tulee vaatimaan teiltä paljon. Ehkä kaikkenne. Te ymmärrätte kyllä mistä on kysymys. Tehkää valintanne nyt.

Hetken epäröityään neljä miestä nousi, otti passinsa ja litterat sekä poistui luokasta heitä saattavan vääpelin seurassa. Saastamoinen jäi paikalleen. Airaksinen jatkoi:

- Nyt on toinen vaihe. Se on ehkä vielä lyhyempi, mutta sitäkin hankalampi. Me joudumme puolustamaan Suomea, mutta joudumme tekemään sen ilman eduskunnan ja hallituksen valtuutusta. Teknisesti ottaen olemme siis kapinallisia. Mutta te kaikki olette nähneet, mihin tilanne on johtanut. Ne, jotka haluavat tässä vaiheessa vielä poistua, voivat sen tehdä.

Yksikään miehistä ei noussut. Luokka oli hiljainen. Hetken kuluttua alikersantti Kääriä nousi, otti asennon ja alkoi puhua:

- Herra kapteeni. Uskallan puhua kaikkien puolesta. Totta kai me tiedämme mistä tässä on kysymys. Joka jätkä tietää. Siitä on puhuttu jatkuvasti ja sormet on syyhynneet jo pitkään. Niille ryssänperkeleille on aika panna hanttiin. Ne jätkät, jotka läksivät, olisivat olleet hyödyttömiä. Kyllä me olemme valmiita. Mihin vain.

Koko joukkue nousi ylös ja jäi seisomaan asentoon. Airaksinen katsoi heitä hymyillen ja sanoi sitten:

- Istukaa, olkaa hyvät. Te olette nyt reserviläisiä. Tosin vapaaehtoisesti takaisin palvelukseen palanneita. Varusmiesäkseerauksen aika on nyt ohi. On aika siirtyä kolmanteen vaiheeseen ja kertoa teille mitä on suunniteltu tapahtuvan, ja kuinka me estämme sen.

- Puolustusvoimat ollaan lähipäivinä siirtämässä neuvostojoukkojen alaisuuteen. Ja se tietäisi meille sotimaan lähtöä. Jonnekin helvetin Kaukasukselle. Tappamaan siviileitä. Jos tapella pitää, niin me voimme tehdä sen täällä kotonakin. Neuvostojoukot aikovat pian myös ottaa haltuun kasarmimme ja varikkomme. Ne uskovat siihen, että kun me emme ole tehneet mitään tähänkään mennessä, niin emme me tee jatkossakaan.

- Herra kapteeni, kai me estetään se?

- Itse asiassa ei estetä. Kasarmeilta me ollaan siinä vaiheessa jo häivytty. Ja niissä varikoissa ei ole enää kuin vanhoja kiväärinsohloja ja jonkun verran niitä Stenin rämisköjä. Ja muuta ikivanhaa. Pitäkööt. Kaikki tavara on siirretty ja maasto on täynnä matteja, joitten turvin voimme tapella hyvinkin pitkään. Aseistusta on siirretty reserviläisille reserviläis- ja metsästysseurojen pystyyn pistämien organisaatioitten avulla. Meillä on itse asiassa jo nyt aseissa enemmän miehiä, kuin mitä täällä on miehittäjiä. Ja niin suurten kauppaketjujen kuin pienempien paikallisten yrittäjien kanssa tehdyn hiljaisen sopimuksen myötä on siirretty talteen myös muonaa, polttoainetta ja yleensäkin kaikkea tarpeellista. Tällä kaikella haluan sanoa teille, että me emme ole tyhjän päällä.

Saastamoinen muisti nyt ihmetelleensä kaupassa käydessään, että vaikka tuoretta lihaa oli vielä myynnissä suht mukavasti, niin säilykkeet olivat hävinneet lähes kokonaan. Ja varikkoalueella pyörineitten siviilien kuskaamien ajoneuvojen merkityksenhän oli hoksannut jokainen alueella vartiossa liikkunut.

Airaksinen jatkoi:

- Tehtävä ei tule olemaan helppo. Maassa olevat neuvostojoukot ovat lyötävissä, sillä ne ovat melko lailla demoralisoituneita ja niitten määrää on vähennetty, koska niitä on tarvittu Keski-Euroopan lihamyllyyn. Mutta tilalle tulee rajan takaa uusia. Naapuri mobilisoi jatkuvalla syötöllä vanhempia ikäluokkiaan. Ja idea on, että niitä pitää tänne tullakin. Niin takaperoiselta kuin se kuulostaakin. Mitä enemmän pystymme sitomaan ja tuhoamaan vihollisen joukkoja täällä, sen vähemmän niitä riittää Keski-Eurooppaan. Keski-Euroopassa tämä sota ratkeaa, ja siellä ryssä on alkanut saamaan selkäänsä.

- Herra kapteeni, sanoitte, että joudumme toimimaan ilman eduskunnan valtuutusta. Entäs Kekkonen?

- Kekkonen makaa tajuttomana Tamminiemessä eikä pysty antamaan minkäänlaisia käskyjä. Eikä sillä ole sinänsä muutenkaan merkitystä, sillä puolustusvoimat eivät ota enää vastaan käskyjä niin Kekkoselta kuin muiltakaan poliittisilta elimiltä, jotka laskivat miehittäjän maahan.

- Herra kapteeni, keneltä puolustusvoimat sitten ottaa vastaan käskyjä?

- Armeijan ylipäällikkönä toimii puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela.

- Hä? Sutela?Mut… sehän on…

- Kuollut? Niinpä. Ainakin virallisesti. Katsokaas, kuolleena oli paljon helpompi hoitaa asioita kulissien takana. Sutela näki tilanteen. Puolustusvoimat näki tilanteen. Poliitikot eivät nähneet. Ja nyt meidän on maksettava lasku, jonka poliitikot allekirjoittivat. Taistelu alkaa yhtäaikaisina iskuina ympäri Suomen. Meillä on oma tehtävämme, ja selitän sen nyt teille…



…kun tehtävä oli selitetty miehille, Airaksinen komensi miehet tupiinsa valmistautumaan ja kokoamaan varustustaan. Hän sanoi vielä joukkuetta johtavalle kokelaalle:

- Kokelas Sohlman.

- Herra kapteeni.

- Varmistatte, että miehillänne on mukana kaikki tarpeellinen. Te tiedätte kyllä. Ja lyökääpäs nuo kauluksiinne. Kokelasaikanne päättyi juuri.

Airaksinen heitti Sohlmanille vänrikin arvomerkit, muistutti vielä miehiä, että neljäs joukkue oli tulossa seuraavaksi ja käski heitä pitämään turpansa kiinni.

Saastamoinen käveli muun joukkueen kanssa kohti tupiaan. Vastaan tuli neljännen joukkueen miehiä.

- Mitä siellä oli?

- Kuulette sitten.

*

Aamuyöllä, 14. elokuuta vuonna 1977

Kontiomäen ja Oulun välinen rautatie, jossain Vaalan ja Utajärven välillä


Neuvostoarmeijan tarvikejuna oli lähestymässä. Se alkaisi hetken kuluttua. Kun veturit olisivat edenneet tiettyyn pisteeseen, niitten alla räjähtäisi kaksikymmentä kiloa tnt:tä. Räjähteitä oli sijoitettu viidenkymmenen metrin välein. Ne pirstoisivat junan kappaleiksi ja komppania hoitaisi loput.

Toiminnan alkua odottava sotamies Saastamoinen tunsi, että hänessä tapahtui jotain. Kolme kuukautta hänen mielessään olivat pyörineet haamuna Rokka, Koskela, Hietanen, Lehto ja monet muut. Haamut olivat syyttäneet häntä ja solvanneet häntä, että hän jätti tekemättä sen, mitä he aikanaan tekivät.

Nyt Saastamoinen tunsi, kuinka ne kaikkosivat hänestä yksi kerrallaan. Ja sitten ei ollut enää jäljellä kuin Saastamoinen itse. Ja hän ymmärsi, että menneet uroteot, kuinka suuria ne olivatkaan olivat vain menneitä urotekoja. Menneet miehet eivät tekisi mitään hänen puolestaan. Hänen oli tehtävä se itse. Ja sen Saastamoinen aikoi tehdä. Vain hän. Ei hänen mielessään kummittelevat  toisten joskus tekemät teot ja toisten ihmisten menneet muistot, vaan vain hän. Vastuu oli nyt hänellä. Nyt Saastamoinen tiesi olevansa valmis.

Vielä muutama sekunti.

Hämärä elokuinen yö valaistui räjähdyksistä, suuliekeistä ja valojuovista. Samanlainen valonäytelmä toistui joka puolella Suomea. Sota pohjoisessa oli saanut aivan uuden käänteen.

*

16. elokuuta vuonna 1977, Neuvostoliiton luoteisen rintaman esikunta, Leningrad


Neuvostoliiton luoteisen rintaman komentaja kenraali Sorokin katseli edessään olevaa Suomen karttaa sekä pöydällä olevaa paksua raporttinivaskaa ja puisteli päätään. Tilanne oli huolestuttava, hyvin huolestuttava, näin saattaisi sanoa, tuumi Sorokin. Tsuhnan perkeleet, minkä menivät tekemään. Kuuliaiset apupojat käänsivät kelkkansa ja nyt ne ovat parissa päivässä ottaneet maan jo melkein haltuunsa. Tai ainakin pitäneet huolen, ettei se ole enää neuvostojoukkojenkaan hallussa. Mantereella tukikohdista vastaa enää Hanko, Rauma, Kokkola ja Pieksämäki. Nekin ovat saarroksissa ja raportoivat, että suomalaisilla on raskasta aseistusta. Ahvenanmaa on sentään pysynyt rauhallisena, mutta Lapissa on ankaraa sissitoimintaa.

Kenraali Sorokin oli virallisesti vakaumuksellinen kommunisti, niin kuin tietysti hyvän neuvostoupseerin kuuluikin olla. Tosiasiassa hän oli myös huumorintajuinen pelimies, joka osasi antaa arvon hyvälle kusetukselle. Ja nyt tsuhnat olivat kusettaneet heitä oikein kunnolla. Hiljaiset, rehelliset ja sopimuksista kiinni pitävät tsuhnat. Ne olivat olleet niin tottelevaisia, että pari viikkoa aikaisemmin Suomesta oli siirretty melkein puolet maajoukoista taistelemaan Keski-Eurooppaan. Samoin kuin suurin osa raskaasta aseistuksesta. Piruako niitä siellä Suomessa pidettiin, kun ei tsuhnaa tarvinnut vahtia. Olihan se ihan kiltisti muutenkin. Ja raporttien mukaan ne eivät edes puolustaneet naisiaan, kun neuvostosotilaat olivat hankkineet vähän viihdykettä tylsyyteen. Olivatpa vaan vedonneet ja pyytäneet, että näin ei saisi tapahtua.

Suomalaisten passiivisuus ja sopimuksista kiinni pitäminen oli antanut neuvostojoukoille signaalin lammasmaisuudesta. Sorokin tunsi suomalaiset paremmin. Tsuhnat olivat lammasmaisia juuri niin pitkään, kunnes niille annettiin lupa olla jotakin muuta. Ja nyt tsuhna oli antanut itselleen luvan olla jotakin muuta. Helvetin helvetti, kyllä koko porukka olisi pitänyt riisua aseista silloin kun maa miehitettiin ja Kekkosella oli vielä ote hallussaan. Nythän ne eivät Kekkoselta kysy enää mitään.

Itse operaation suomalaiset olivat hoitaneet suorastaan ihailtavasti. Salaa tehty mobilisointi, joka takasi suomalaisille kaksinkertaisen miesylivoiman. Yhtä aikaa tehdyt lamauttavat iskut ympäri maata, rautatieyhteyksien katkaiseminen, lentokentillä maissa olleitten koneitten tuhoaminen ja neuvostovaruskuntien saartaminen.  Hyökkäyksessä oli ollut mukana suorastaan taiteellisia piirteitä. Suomalaisten ohjusveneetkin läksivät vesille muina miehinä niin kuin aina ennenkin, seilaamaan taas kerran tyhjän panttina näytelläkseen niin kuin niillä olisi mukamas jotain merkitystä. Sitten ne olivat yllättäen ottaneet hieman poikkeavan kurssin ja ampuneet täyden lastin jolla ne upottivat hävittäjän, kaksi korvettia ja ohjusveneen. Ennen kuin omat olivat toipuneet ällikästään, tsuhnien miehistö oli hypännyt kumiveneisiin ja häipynyt jonnekin Turun saaristoon, mistä niitä ei millään löytäisi.

Suomalaiset Drakenit olivat nousseet Helsinki-Vantaalta ilmaan täydessä ohjuslastissa, painelleet mitään varoittamatta Ruotsiin ja ampuneet siinä sivussa alas tehtävästään palanneen MiG-lentueen. Suomalaisten omilla MiGeillä taas ei ollut lännessä käyttöä, joten ne paskiaiset olivat lyöneet niihin rakettikasetit ja kylväneet ne rautateitä huoltaviin pioneeriyksiköihin. Rautateitä, jotka suomalaiset maajoukot olivat katkaisseet ties kuinka monesta kohtaa. Sitten lentäjät olivat lentäneet koneensa mahdollisimman asumattomalle alueelle ja hypänneet heittoistuimella.

Toden totta, tsuhnat olivat antaneet meille ikioman Pearl Harborimme. Stavkasta oli tullut vaatimus, että maa pitää rauhoittaa ja suomalaisille pitää kostaa. Rauhoitetaan niin, tuumi Sorokin. Ja kostetaanpa hyvinkin. Kysymys on vaan, että miten? Ja millä väellä? Neuvostoliitossa kaivettiin laarin pohjia ja koottiin vanhoilla ikäluokilla ja vanhentuneella aseistuksella varustettuja c-kategorian divisioonia. Sellaisia c-luokan divisioonia oli Stavka luvannut hänelle kokonaista viisi kappaletta. Muut menisivät Saksan rintamalle. Mitä helvettiä hän sillä määrällä saisi aikaiseksi? Kas kun maatahan ei voi rauhoittaa, eikä kenellekään kostaa, ennen kuin se on uudelleen miehitetty. Ja ennen kuin nämä huru-ukkodivisioonat edes ehtisivät Suomen rajalle, olisivat tsuhnat ehtineet mobilisoida porukkaa jo toisen mokoman.

Luvassa ei olisi ilmakuljetteisia joukkoja. Ne oltiin jo jauhettu alatoopiksi Saksassa. Luvassa ei ollut merijalkaväkeä. Ne olivat jo kalanruokaa eteläisellä Itämerellä. Ilmatukeakaan ei olisi muuta kuin joitain vanhoja rynnäkkökoneita. Kaikki muu tarvittiin Keski-Euroopan lihamyllyssä. Mitä helvettiä tehdä? Siirtääkö joukkoja Ruotsin Lapista? Ei. Niitäkin oltiin jo ohennettu tarpeeksi. Ruotsalaisethan hyökkäisivät Kalix-joen yli välittömästi ja niillä oli totisesti kana kynittävänä.

No, jostakin oli aloitettava. Sorokin päätti vielä vaatia lisää joukkoja. Tämä ei kerta kaikkiaan riittäisi. Kaiken viisainta tietysti olisi ollut, jos koko tämä älytön seikkailu olisi jäänyt alun perin tekemättä. Vaan eihän sotilailta koskaan kysytty mielipidettä, kun vanhat kuopan reunalla keikkuvat  idealistit alkoivat toteuttaa unelmiaan ennen kuolemaansa…