perjantai 21. syyskuuta 2018

KALSARIKÄNNIT


Eli pieni raappahousutarina viikonlopuksi

Erään Naakkamossa sijaitsevan omakotitalon pihalla 56-vuotias Aatos Vänttönen antoi suukon vaimolleen Mirjamille. Mirjami oli lähdössä kahden vanhan tyttökaverinsa kanssa yöksi Radanvarsikaupunkiin jossa he menisivät katsomaan teatteriesitystä ”Öh, Calcutta, Höh” ja sen jälkeen ravintolaan syömään. Toinen Mirjamin kavereista asui Radanvarsikaupungissa joten yökortteeri oli tarjolla ilmaiseksi. Aatosta itseään teatteri-ilmaisu kiinnosti yhtä paljon kuin kilo orgaanista maanparannusainetta mutta tokihan hän rakkaalleen vaimolle teatterireissun mielellään soi. Varsinkin kun Vänttösten lapset olivat jo maailmalla ja Aatoksella olisi edessään mukava isännän ilta seuranaan vain uskollinen ystävä eli kuusivuotias jämtlanninpystykorvauros Unski.

Aatos vilkutti vielä pihasta peruuttavalle ja poistuvalle autolle ja läksi sen jälkeen liiteriin. Täytyi hakea sekä sauna- että takkapuut. Saunaan Aatos haki sekapuuta jossa oli mukana mukavasti paukkuvaa pihkaista närettä ja takkapuiksi hän haki räiskymätöntä koivuklapia. Tuotuaan puut sisälle hän laittoi ensiksi päälleen tilanteeseen ehdottomasti sopivan varustuksen eli pitkät kalsarit (Varustelekasta hankitut merinovillaiset Särmä-kalsarit, koko XXL):



Paidaksi valikoitui kuin itsestään toksisen maskuliininen ”Suomi-konepistooli on tour-paita” ja jalkaan hän laittoi vaimonsa tekemät villasukat. Ei sen parempia ollutkaan. No, ehkä nahkasaappaassa jalkarätti kilpaili ykkössijasta. Unski seuraili isäntänsä tyytyväistä myhäilyä ja arvasi että edessä oli semmoinen mukava miesten ilta. Naapuruston koirien Kuonobookissa yksi ajokoira oli haukkunut että isäntä tulee herkkään pahalle tuulelle kun se ottaa hapanta mutta Unski tiesi että oman isännän kanssa ei ollut sellaista ongelmaa. Hänelle ei myyty rähinäviinaa. Aatos viritteli saunan pesään tulet ja laittoi puut takkaan valmiiksi. Kaikki tarpeellinen rekvisiitta oli jo hankittu ja sen nestemäinen muoto koostui jääkaappiin jo eilen illalla asetellusta 24-päkistä raikasta Tsuhnan Kostoa. Aatos ei vielä aukaissut tölkkiä vaan kaatoi itselleen pienen mukin Highland Bird-viskiä, meni sen kanssa pihalle ja pani samalla palamaan Voimasavuke Bostonin.

Aatos tuumaili että virallisesti sitä kai pitäisi kehuskella niitä kalliita skottilaisia mallasviskejä mutta tosiasiassa tämmönen halvempi blended-viski maistui vaan paremmalta. Jotenkin pehmeämmältä. Ja eihän tuota jäykkää viinaa niin paljon tullut juotuakaan. Kova krapulakin siitä kehnosta tulee jos sitä liikaa työstää. Tyhjennettyään viskimukin ja sammutettuaan savukkeen hän lisäsi saunan kiukaaseen toisen pesällisen puita. Vänttösten kiuas veti hyvin ja löylyihin pääsi kahden pesällisen jälkeen.

Aatos riisuuntui, otti mukaansa tölkillisen kylmää Tsuhnan Kostoa, täytti löylykiulun ja siirtyi lauteille. Ensimmäiseksi hän aukaisi tölkin, otti kiulusta kippoon hieman vettä, lorautti sekaan Tsuhnan Kostoa, hämmensi sormellaan ja heitti satsin sitten kiukaalle. Suhahduksen myötä saunaan levisi suloinen viljan tuoksu jota säesti perinteinen olutryypyn ensimmäinen tyytyväinen ähkäisy. Mikäs tässä miehen oli ollessa.

Ensimmäisellä löylytauolla hän viritteli takkaan tulet ja nautti toisen tölkin tuota mainiota Pertinlaakson panimon olutta. Unski tuli Aatoksen viereen vaatien rapsuttelaatiota ja sitähän oli toki tarjolla. Unski oli hyvän kaverin lisäksi mainio metsäkoira mutta sekin tiesi että tänään pyssyt pysyisivät asekaapissa eikä metsään mentäisi vaan nyt vietettäisiin miesten iltaa ihan muuten vaan. Se örisi tyytyväisenä kun Aatos toimi rapsuttelaattorina.

- Me ollaan Unski parhaat kaverit. Maailman parhaat kaverit. Eiks ollakin?

- Örllgh.

Näin vastasi Unski ja sen iloinen koiran ilme kertoi enemmän kuin tuhat tyhjää ihmisen sanaa. Aatos ajatteli että ihmiselle luontaista on pettäminen ja kusettaminen mutta kun koiraasi pidät hyvin niin sen uskollisempaa ystävää et saa mistään.



Hän kävi hakemassa uuden tölkin saunaa varten ja Unski meni makoilemaan lempipaikalleen takkahuoneen oven vieressä sijaitsevalle pienelle patjalle. Se kuunteli kun saunasta kuului löylyn suhina ja miehen tyytyväinen ähkiminen. Se tiesi myös että kuinka nämä illat etenivät ja kun Aatos saapui jälleen löylystä se alkoi lipoa huuliaan.

Oli aika lenkkeillä. Sisätiloissa. Aatoksen vanha kaveri, naapurimaakunnassa Pinnanmaalla Huitsinnevadan kunnassa asuva Perskeleen Ykä oli käynyt rouvansa Ylvan kanssa hiljattain kylässä Vänttösillä ja tuonut mukanaan tuliaisiksi Lälläveden Läski & Leivonnaisen Vanhan Ajan Lenkkiä. Sitä Aatos toi nyt keittiöstä tulilla paisteltavaksi. Etiketti oli selkeä ja reilu. Ensiksi makkara lämmitettiin tulilla. Sitten oli isännän pala. Seuraavaksi oli koiran pala. Ja niin edelleen. Aatoskin tiesi että Unskin lempimakkara oli isännän oma makkara joka jaettiin parhaan kaverin kanssa koirallisella tasajaolla. Unski antoi vielä kulinaristisen lausunnon:

- Mröllgh örrör görll wöyh.

Aatos ymmärsi viisasta koiraansa ja tiesi Unskin lausunnon olevan suomennettuna suurinpiirtein: ”Tämä mainio lihatuottaja on tavoittanut lenkkimakkarassaan hienon häivähdyksen niiltä ajoilta jolloin tehoelintarviketeollisuus ei vielä tarjonnut ihmisille syötäväksi gelatiinilla pakattua sahanpurua”.

Aatos jatkoi saunomistaan ja aina ennen ensimmäisiä löylyjä kuului saunasta lupaava sihahdus. Jokaisella saunatauolla Unski nuoli isännän hikiset sääret jotka koiran makumaailmassa vastasivat suurinpiirtein perunalastuja. Lopulta isäntä peseytyi, laittoi luonnollisesti päälle pitkät kalsarit, villasukat ja tunnelmaan sopivan paidan, nautti nopean viskipaukun ja siirtyi sohvalle johon Unskikin ankkuroitui laittaen kuononsa Aatoksen reiden päälle saaden luonnollisesti hyvän annoksen rapsuttelaatiota. Vaimo oli mennyt Radanvarsikaupunkiin nauttimaan taiteesta ja miehiset kalsarikännit jatkuivat myöskin taiteen merkeissä. Niinpä Aatos laittoi televisiosta tulemaan Mikko Niskasen elokuvan Sissit ja aukaisi uuden Tsuhnan Koston.



Elokuvassa ammuttiin tietysti varsin paljon mutta ampumiseen tottuneena metsästyskoirana Unski ei siitä ollut moksiskaan. Mutta koska se oli tottunut sotahommien sijasta hirvenmetsästyshommiin se ajatteli että eihän tuommosen räiskimisen jäljeltä jää syötäväksi kelpaavaa lihaa ensinkään. Amatöörien hommaa kerta kaikkiaan. Ei asia sitä sinänsä sen suuremmin harmittanut sillä Tsuhnan Kostoa nauttiva isäntä tarjosi sille jatkuvasti rapsuttelaatiota ja siihenhän Unski ei koskaan kyllästynyt. Unski tiesi myös että miesten illasta nauttiva isäntä tykkäsi olostaan katsellen häpeilemättömän nationalistista sotaelokuvaa, hörsien olutta, raapien muniaan ja päästellen välillä tanakoita pieruja. Välillä Unskin oli pakko hieman katsoa Aatosta. Aivan kuin muistuttaen että hei, ei sun ikäisen miehen enää kannata luottaa pieruun. Se saattaa tehdä yllärin.

Taide – ainakin miehinen taide – vaatii myös muonatäydennystä ja sitähän Aatos kävi hakemassa keittiöstä. Perskeleen Ykä oli tuonut tuliaisiksi myös Lälläveden Läski & Leivonnaisen lihapiirakoita sekä mainioita ”Onk Nakei?”-nakkeja. Niitä Aatos sitten lämmitteli parhaassa vanhan ajan snagarihengessä ja pisteli annokset tyytyväisenä tuulensuojaan elokuvaa katsellessaan. Nämä lihikset eivät olleet tarkoitettu Unskille sillä se ei perustanut sinapista ja ketsupista mutta isäntä oli ottanut sitä varten valmiiksi kuivattuja hirvenlihasiivuja joita hän tarjoili Unskille naposteltavaksi. Maistuiko? Oliko muita tyhmiä kysymyksiä?



Sissit-elokuva loppui ja isäntä laittoi pyörimään Talvisota-elokuvan. Unski tiesi protokollan sekä isännän kalsarikännien tietyn aikataulun ja totesi Aatokselle että ulkona vois pistäytyä tekemässä tarpeet.  Tämähän onnistui ja Unskin palattua sohvalle ei kestänyt pitkäänkään kun Aatos totesi:

- Se on Unski sillai että minä olen törpötellyt sen verran monta Tsuhnan Kostoa etten enää ole varttituntiin hahmottanut että mitä tässä leffassa tapahtuu vaikka olen sen varmaan kymmeneen kertaan nähnyt. Eiköhän me poijjaat mennä pitkälleen?

- Hau!

Aatos kömpi punkkaan – luonnollisesti pitkät kalsarit päällä – ja veti peiton korviinsa. Sitten hän kääntyi vielä hiukan ja silitteli Unskia joka oli tullut viereen. Unski tuumaili että nää ihmisurokset ovat jotenkin mukavan selkeitä. Kun ne saa säännöllisesti ruokaa ja seksiä ja pääsevät välillä tuulettumaan kavereittensa kanssa mökkiviikonlopulle sekä aika ajoin tuulettelevat omin päin kalsarikännien merkeissä niin ei ne mitään terapeuttia tarvitse. Ihmisnaaras oli vähän monimutkaisempi otus. Paljon monimutkaisempi kuin koiranaaras. Unski tuumi vielä että hyvä että se oli syntynyt koiraksi. Pääsi kaiken kaikkiaan paljon helpommalla.

Sitten se lakkasi tuumailemasta asiaa ja tuumi puolestaan että se oli päässyt oikein mukavaan perheeseen. Sen oli hyvä olla. Se kellahti kyljelleen, painoi päänsä jo kuorsaavan Aatoksen jalkaa vasten ja nukahti tyytyväisenä.

torstai 20. syyskuuta 2018

ANTERO LÄRVÄNEN JA TOKSINEN FEMINISMI


- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen täältä Huitsinnevadan paikallisradion lähetyksestä Pinnanmaan maakunnan pääkaupungista Hömpstadista. Käsittelemme tässä lähetyksessämme nykyistä – nimenomaan feministien käyttämää – suosikkitermiä ”toksinen maskuliinisuus”. Kuuntelijamme ovat nimittäin lähestyneet huolestuneina toimitusta asian tiimoilta ja olleet epätietoisia. Toksinenhan tarkoittaa myrkkyä ja kuuntelijamme ovat syystä olleet huolissaan siitä että onko miesten keskuudessa mahdollisesti leviämässä jonkunlainen vakava verenmyrkytystila? Asiasta kertoo tarkemmin meille vieraamme Hömpstadin vähänköehkäopistollisen keskussairaalan ylempi aivoräätäli Veikko Vopakki. Veikko, tervetuloa tähän suoraan lähetykseen.

- Kiitos, Antero ja lämpimimmät terveiset kaikille mainioille pinnanmaalaisille kuuntelijoille. Minullahan onkin useampi vuosi siitä kun olen ollut viimeksi tässä Huitsinnevadan paikallisradion lähetyksessä. Kuuntelen kyllä kanavaa säännöllisesti. Oikeastaan en paljon mitään muuta kuuntelekaan.

- Veikko, osaatko selittää että mitä oikeastaan tarkoittaa tämä toksinen maskuliinisuus?

- No jaa, sehän on näitä väen väkisin keksittyjä termejä joita feministit rakastavat ja joita ne keksivät aina lisää kun aikaisemmat on röhönaurettu nurin. Termi liittyy maskuliinisuuden ylikorostamiseen ja väkivaltaan. Erityisesti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Islamilaisissa kulttuureissa sitä kyllä löytyy yllin kyllin mutta länsimaiset knääkät eivät halua keskittyä siihen. Itse asiassa ne ignoroivat koko asian ja väittävät samalla että joku Handmaid´s Tale on dokumentti joka todistaa nimenomaan länsimaisen toksisen maskuliinisuuden olemassaolon. Mikä tietoinen ajatushupsis on tietysti yksi aikamme suuria paradokseja. Mutta jos puhutaan länsimaista niin koko termin lähtökohta on väärä ja keinotekoinen. Kyse on tavallaan siitä että sokea selittää värejä näkevälle kuvitellen ymmärtävänsä ne. Ei kyse ole siitä, mitä on toksinen maskuliinisuus vaan siitä, ketkä sitä termiä käyttävät. Ja nehän ovat naisia jotka itse kärsivät toksisesta feminismistä.

- Voiko tätä toksista feminismiä puolestaan jotenkin määritellä?

- No johan nyt toki. Kemiallisesti voi määritellä että kyseinen henkilö on negatiivisesti varautunut monityydyttämätön rasvahapporadikaali. Lisäksi olemme saaneet tutkimuksissamme selville että toksinen feminismi aiheuttaa osittaista kasvolihasten halvaantumista.

- Kuinka tuo osittainen kasvolihasten halvaantuminen vaikuttaa taudista kärsivään uhriin?

- Pääosin siten, että se tekee hymyilyn mahdottomaksi. Ootas hetki, minä kaivan pari esimerkkiä. Joo, tossa on aika hyvä:



- Ja ootas… hjuu… tossa on aika kuvaava myös. Täydellinen suupielten yläpuolisten lihasten lamaantuminen:


- Tuo osittainen kasvohalvaus muuten on varsin tarttuvaa sillä toksisesta feminismistä kärsivän perusvittuuntuneen ihmisen ympärillä hyvin harvoja hymyilyttää ja jos hymyilyttää niin viimeistään siitä hymystä seuraava joukkorääkyminen vie hymyn äkkiä pyllyyn. Yhteiskunnallisesti voi taas todeta, että kyseinen nainen, naisoletettu, henkilöoletettu, eksistenssioletettu tai mitä hyvänsä termiä hän vallitsevan muodin mukaan itsestään käyttääkään on liian varakkaaksi tulleen yhteiskunnan vahingossa syntynyt oheistuote joka on yhteiskuntamme kannalta täysin turha ja tarpeeton olento joka pyrkii tekemään edustamastaan nollasta välttämättömän ykkösen jonka itseisarvoa ei saa kiistää. Tavallaan syöpä joka väittää kropalle että kroppa tarvitsee syöpää elääkseen. Ja väittää sen vielä niin aggressiivisesti että osa kropasta uskoo sen.

- Eli voiko siis sanoa niin, että toksisesta feminismistä kärsivä henkilö kehittää korviensa välissä – nimenomaan länsimaisen – kuvitelman toksisesta maskuliinisuudesta vain tehdäkseen itsestään yhteiskunnalle näennäisen tarpeellisen? Välttämättömänkin ehkä? Tai ainakin sellaisen jonka verovaroilla palkkaaminen tulee mieltää välttämättömäksi vaikkei kyseisellä henkilöoletetulla mitään missään tekisikään? Biodynaamista parsaahan se syö meinaan ammatti- ja tapafeministikin.

- Juuri näin voi sanoa. Yksikään toksisesta feminismistä kärsivä henkilö ei ole nettoveronmaksaja eikä myöskään infrastruktuuria ylläpitävä yksilö. He ovat elättejä jotka tietenkin yrittävät ylläpitää ansiotonta arvonnousuaan. Tilannetta voisi verrata siihen että entisaikojen kylähulluista olisi tehty kyläpäälliköitä.

- Ja juuri siksi he vihaavat ns. toksisesta maskuliinisuudesta kärsiviä miehiä?

- Pitää paikkansa, mutta tulee muistaa että kyseiset miehet, joihin kuulun minä, kuulut sinä, kuuluu Hösse, kuuluu Pertta sekä niin kovin moni muu eivät millään muotoa kärsi toksiseksi väitetystä olotilastaan. Ei terveestä normaaliolotilasta kukaan kärsi. Siinä vaan eletään ja voidaan hyvin. Ei tervettä tarvitse hoitaa.

- Alan pikku hiljaa hoksaamaan sen, mistä toksisessa maskuliinisuudessa – joka on pelkkä hokema –  ja ennen kaikkea toksisessa feminismissä – joka on taas valitettavaa vallitsevaa todellisuutta – on kysymys. Tarpeeton pyrkii tekemään itsestään tarpeellisen joukkorääkymisella kun ei muuhunkaan pysty eikä kukaan uskalla sanoa että keisarinnalla on paljas perse.

- Alat varmaankin hoksaamaan. Järkevä ja asiallinen mies ilman toksisuutta kun olet. Kyseessä on se tilanne, että tätä yhteiskuntaa ylläpitävät miehet – ja muuten naisetkin – eivät ota millään muotoa vakavasti toksisesta feminismistä kärsivien akkojen kotkotuksia. Ja sekös niitä vituttaa. Se on oikeastaan asian ydin. Niitten on mahdotonta tajuta että vakavasti ottaminen, arvostus ja kunnioitus ovat asioita jotka ansaitaan eikä niitä saa ruikuttamalla eikä rääkymällä. Ns. virallisessa Suomessa ja erityisesti valtamediassa kyseiset tättähäärät ovat sinänsä saaneet totaalisen ylikorostetun aseman jota ne eivät ansaitse ja sen menettämisen pelko on totta kai suuri. Mitäs ne meinaan tekisivät jos sen asemansa menettäisivät? Menisivät töihin? Mihin töihin? Mitä ne tekisivät? Ja missä? Kuka niitä haluaisi palkata?

- Mutta voiko toksisesta feminismistä parantua?

- Ei voi. Sillä se ei itsessään ole sairaus, vaan suuremman yhteiskunnallisen sairauden oire. Eli utopistisen aivohalvauksen joka vie ihmisen ajattelukyvyn ja korvaa sen hokemilla ja iskulauseilla. Ei oiretta kannata hoitaa ellei hoida itse sairautta.

- Mikä olisi sitten lääke tähän yhteiskunnalliseen sairauteen?

- No tietenkin se, jota toksisesta feminismistä kärsivät nimittävät toksiseksi maskuliinisuudeksi. Ja lääkkeenä on hyvä myös toksiseen maskuliinisuuteen liittyvä huumori. Kas kun niin utopistinen aivohalvaus kuin toksinen feminismi edustavat totalitarismia ja totalitarismihan vihaa huumoria.

- Eli ei muuta kuin hyvät huonot vitsit mahdollisimman suureen levitykseen. Tyyliin että kun vittuilun ottaa pois niin jäljelle ei jää kuin välimerkit. Sanotaan porukalla ruma sana niin kuin se on, paremman tulevaisuuden puolesta. Ylempi aivoräätäli Veikko Vopakki, kiitän teitä haastattelustanne. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Siirto rutioon.

- Ja täällä Huitsinnevadan paikallisration rutio. Tarjoamme seuraavaksi musiikillista toksista maskuliinisuutta oikein roppakaupalla. Vuorossa laulu- ja soitinyhtye Motörhead ja kappale Ace Of Spades:

*


Kiitos Jaska Brownille kemiallisesta avusta.

Ja tässä Veikko Vopakin aikaisempia tutkimuksia.

tiistai 18. syyskuuta 2018

JOTAIN IHAN MUUTA LVI


On taas aika vaihteeksi tuulettaa ajatuskoneistoa globalistisesta punavihreästä vallitsevasta todellisuudesta ja kirjoittaa jotain ihan muuta. Otsikon mukaisesti hotellin respasta tehdään ensin kunniaa lämpö-, vesi- ja ilmastointialan ammattilaisille. Ilman selitteläätiön ja soveltavan spedestetiikan ammattilaisia pärjätään kyllä oikein hyvin mutta ilman teitä ei pärjättäisi ensinkään.



Sinänsä tämä jotain ihan muuta ei liity otsikkoaan enempää LVI-hommiin vaan jatkamme ilmailun parissa ja laittelemme näkyville puoliarvovallattoman yhden miehen raadin näkemyksen kakkosrähinän jälkeisen ajan tyylikkäimmistä ilmamasiinoista. Mukana on sekä sotilas- että siviilikalustoa. Sulassa sovussa. Miksei olisi? Tämähän on kumminkin rauhanblogi. Yritän pysyä suhteellisen hyvin aikajärjestyksessä 1940-luvusta nykypäivään todennäköisesti surkeasti epäonnistuen. Aloitamme koneella joka oli mukana jo kakkosrähinässä ja joka mainittiin jo aikaisemmassa asiaan liittyvässä postauksessa. Kakkosrähinän koneethan suunniteltiin lähinnä suursodan myllyyn kulutustavaraksi eikä niitten käyttöä silloin pahemmin sodan jälkeiselle ajalle mietitty. Se sota kun piti voittaa/hävitä ensin ja fundeerata jatkoa vasta sitten. Mutta tämä kone teki itselleen pitkän ja menestyksekkään uran sodan jälkeenkin:



Eli kyseessä on jälleen legendaarinen Douglas DC-3 joka Suomessakin palveli rauhan aikana Karhumäki Airwaysin, Finnairin ja puolustusvoimien palveluksessa. Kyseisessä kuvassa oleva kone on ainoa Suomessa oleva lentokuntoinen yksilö. Kiitos kuvasta kommentoija S.E.P:lle. Myös Neuvostoliitolla oli vähän samanlainen tosin varsin eri näköinen mutta yhtä lailla tyylikäs ilmojen työjuhta eli Antonov An-2:



Kyseessä on käsittääkseni suurin koskaan valmistettu kaksitasoinen ja yksimoottorinen kone jolle edesmenneessä Neuvostoliitossa oli käyttöä sillä sattuneesta syystä siellä päin maailmaa etäisyydet ovat suhteellisen pitkiä. Jos lukija haluaa nähdä kyseisen koneen livenä niin sellainen löytyy ainakin Utin ABC:ltä. Aikanaan sellainen oli myös Temmeksessä erään bensiksen pihalla mutta käsittääkseni se on sieltä hävinnyt. En ole muutamaan vuoteen käynyt paikassa joten en ole aivan varma asiasta.

Siirrytään sotilaspuolelle ja rumuuden kauneuteen jota löydämme naapurimaastamme Ruotsista. Eli esittelemme hävittäjäkoneen Saab 29 Tunnan:



Koneen lempinimi oli siis ”tynnyri” mutta oman näkemykseni mukaan kone muistuttaa enemmän veneen pohjalla suutaan aukovaa ahventa. Joka tapauksessa konetta voi pitää menestyksenä sillä ruotsalaiset valmistivat sitä kaikkiaan 661 kappaletta eivätkä ruotsalaiset ihan kaikissa asioissa typeryksiä ole. Eivät ainakaan siihen aikaan kun noita koneita valmistettiin. Myöhempi historia on sitten tietysti asia erikseen. Koneesta oli sekä hävittäjä-, rynnäkkö- että tiedusteluversio. Sen huippunopeus oli 1.060 km/h ja aseistuksena neljä 20 millin tykkiä ja kaksi Sidewinder-ohjusta sekä erilaisia ilmasta maahan-raketteja.

Siirrymme pommikoneisiin ja Neuvostoliittoon jonka kalustosta esittelemme kevyen pommikoneen (liekö ollut viimeisiä varsinaisia kevyitä pommikoneita) mallia Iljušin Il-28:



Kyseisen pommikoneen suurin nopeus oli 900 km/h ja pommikuorma nykyaikaan nähden varsin vaatimaton 2.500 kiloa. Lisäksi koneessa oli kaksi eteenpäin ampuvaa 23-millistä tykkiä ja kaksi samanlaista taka-ampumossa. Suomalaisilla näitä koneita oli käytössä neljä kappaletta vaikka Pariisin rauhansopimus kielsi meiltä sisäisillä pomminripustimilla varustetut pommikoneet. Näitä koneita käytettiinkin maalinhinauskoneina sekä meritiedustelussa. Asiasta lukemani mukaan nämä koneet partioivat jatkuvasti Suomenlahtea kun Tshekkoslovakian miehitys oli käynnissä ja epävarmuus tulevasta Suomessakin suuri. Neuvostolaivastohan oli silloin liikkeellä myös varsin lähellä Suomen aluevesiä huomattavan suurella alusmäärällä.

Mainittakoon että kyseinen konetyyppi esiintyi Arto Paasilinnan vuonna 1972 kirjoittamassa tulevaisuusfiktiossa ”Operaatio Finlandia” joka käsitteli Suomen ja Ruotsin välillä vuonna 1977 käytyä sotaa eli joka on siis nykyisin vaihtoehtohistoriaa. Kirjassa nämä neljä Iljušinia hyökkäsivät suomalaisten Drakenien saattamana Uumajaan ja saivat aikaan huomattavaa tuhoa. On pakko tunnustaa että kirjassa lievää suuremmin liioiteltiin näitten siihen aikaan jo pahasti vanhentuneitten koneitten taistelukykyä sillä hyökkäyksessä tuhottiin neljällä koneella Svenska Cellulosa Ab:n tehtaat, muuntaja Holmsundin puolella ja vielä riitti pommeja terroripommittamaan Uumajan keskustaakin.

Kirjassa meni myös tulevaisuuden veikkaaminen totaalisesti reisille. Kyseisessä fiktiossa Ruotsi oli muuttunut fasistiseksi valtioksi joka terrorisoi ulkomaalaisia. Tosiasiassahan Ruotsi muuttui fasistiseksi valtioksi joka terrorisoi ruotsalaisia. Siirrytäänpä sitten reippaaseen rynnäkkötunnelmaan ja esitellään seuraavaksi Douglas A-1 Skyraider:



Koneen tyylikkyys pohjautuu tietysti siihen että sen ulkonäkökin selkeästi kertoo että ”täältä pesee”. Vaikka kyseessä oli vanhanaikainen mäntämoottorikone niin sitä käytettiin paljon vielä Vietnamin sodassa. Koneessa oli aseistuksena neljä 20-millistä tykkiä sekä 3.600 kilon asekuorma joka koostui pommeista tai raketeista.

On aika siirtyä taas hävittäjiin ja esitellä suomalaisillekin (ainakin kekkoslovakialaisille) kovin tuttu MiG-21:



Kuvan kone on Suomeen 1970-luvun lopulla ostettu Mig-21 bis-versio joka oli kehittyneempi kuin aikaisemmin suomalaisten käytössä ollut F-versio. Voin henkilökohtaisesti todeta että noissa MiGeissä oli varsin miehekäs ääni johon verrattuna esmes nykyiset Hornettimme ovat varsin hiljaisia. Kyseisen bis-version maksiminopeus oli 2511 km/h ja sen aseistuksena yksi 23-millinen kaksiputkinen tykki sekä neljä joko infrapuna- tai tutkaohjusta tai vaihtoehtoisesti neljä rakettikasettia.

Länsipuolella samoja aikoja tuli tapetille hävittäjäpommittaja McDonnell Douglas F-4 Phantom:



Koneella oli nopeutta komeat 2780 km/h ja se kuljetti mukanaan kahdeksan ja puolen tuhannen kilon asekuorman joka koostui ohjuksista ja/tai pommeista. Kone tuli Yhdysvalloissa käyttöön vuonna 1961 mutta on vieläkin käytössä esim. Saksassa joka odottelee Eurofighter Typhoon-koneitten valmistumista. Siirrymme pommikoneisiin ja palaamme 1950-luvun vanhukseen joka käy ja kukkuu tänäkin päivänä eli vuorossa on Boeing B-52 Stratofortress:



Kyseinen vuonna 1955 käyttöön otettu ja vieläkin käytössä oleva pommikone on oikeastaan symboli koko kakkosrähinän jälkeisille pommikoneille. Koneen asekuorma on kaikkiaan 31.500 kiloa (mikä saa esmes kakkosrähinän Lentävän Linnoituksen tuntumaan lentävältä kioskilta) ja kuorma koostuu joko konventionaalisesta ranttalista tai sitten ydinaseista. Neuvostoliittolaisella vastapuolella on sitten puolestaan raskaan ja kovaäänisen metallin puolella tarjolla Tupolev Tu-95:



Heavy-metalista on kyseisen koneen kohdalla kyse siinäkin mielessä että se lienee maailman kovaäänisin lentokone. Alun perin strategiseksi pommikoneeksi suunniteltua konetta on käytetty lähinnä meritiedusteluun mutta se pystyy kuljettamaan sisällään kaikkiaan 15.000 kiloa kaikkea hyvin ilkeää. Neuvostoliitolla oli toki vielä kehittyneempiäkin pommikoneita mutta ei yhtään näin tylyn tyylikästä.

Jos pysytään oikein heavy metallissa niin seuraavaksi täytyy esitellä amerikkalainen North American XB-70 Valkyrie:



Tämä prototyyppivaiheeseen jäänyt pommikone oli sitten lopulta liian kallis jopa amerikkalaisille. Koneen tarkoitus oli lentää 25 kilometrin korkeudella nopeudella 3797 km/h jolloin silloiset neuvostoliittolaiset sekä hävittäjät että ilmatorjuntaohjukset eivät olisi mahtaneet sille mitään. Kone olisi kuljettanut sisällään 31.700 kiloa kaikenlaista ikävää räjähtävää ja ydinräjähtävää. Koneita kuitenkin tehtiin vain kaksi kappaletta.

Heavy metallin puolella pysytään nytkin, tosin matalammissa lentokorkeuksissa ja esitellään rynnäkkökone LTV A-7 Corsair II:



Tämän rynnäkkökoneen habitus kertoo myös että ”täältä pesee”. Koneen aseistuksena oli 20-millinen kuusiputkinen tykki sekä kaikkiaan 6.800 kiloa erilaista sovellettua neuvottelumateriaalia.

Siirrytään heavy metallista light metalliin ja esitellään James Bond-elokuvastakin tuttu gyrokopteri Wallis WA-116 Agile:



James Bondhan pisti kyseisellä gyrokopterilla haisemaan elokuvassa You Only Live Twice. Tässä parhaat palat helipööperitaistelusta. Suomalaisethan muuten kehittivät omankin gyrokopterin mallia Kokkola Ko-04:



Sitä hotellin respassa ei tiedetä että onko Supon salainen agentti Jaska Pöntynen käyttänyt gyrokopteria tehtävissään. Jollain gyrokopterilla lennettiin Speden leffassa ”Leikkikalugangsteri” mutta en tiedä onko kyseessä tämä vai joku muu. Pystyään vielä varsin kevyessä mutta kuitenkin jo kiinteäsiipisessä kalustossa ja esitellään uusseelantilainen Bennet PL-11 Airtruck:



Kone kuuluu sarjaan ”niin ruma, että on jo kaunis”. Konetta oli tarkoitus käyttää maatalouskoneena (siis sen oikeassa merkityksessä) mutta sitä tehtiin vain kaksi kappaletta.

Siirrytään sitten helipööpereihin jolloin esille täytyy ilman muuta nostaa suomalaisillekin varsin tuttu Mil Mi-8:



Kyseinen kopteri palveli Suomessa sekä sotilas- että pelastustehtävissä kunnes se korvattiin NH90-koptereilla joista henkilökohtaisten tuttavatietojeni mukaan ei olla Utissa kovinkaan innostuttu. Kyseiset kopterithan hankittiin kun Suomeen suunniteltiin sitä helikopteripataljoonaa joka olisi tarvinnut turvakseen taisteluhelikoptereita joita ei sitten tilattukaan ja koko homma jäi pahasti vaiheeseen. Omasta amatöörimäisestä mielestäni kyseiseen pataljoonaan olisi sopinut oikein hyvin Mil Mi-24:



Sen lisäksi että kyseinen pööperi on erittäin tyylikkään ”täältä pesee”-näköinen se kuljetti mukanaan pirunmoisen asekuorman sekä ryhmän verran jalkaväkisotilaita. Yleensäkin masiina oli/on edelleenkin ikävä uutinen kaikille, jotka olivat sen keulan etupuolella. Seuraavaksi voimme heittää kysymyksen että onko se lintu… onko se kala… onko se laiva… onko se lentokone… onko se Teräsmies… ei, vaan sehän on Ekranoplan:



Eli Neuvostoliiton kehittämä laivan ja lentokoneen sekoitus joka käytti hyväkseen ns. maaefektiä joka salli laivan/lentokoneen/whatever lentää muutaman metrin merenpinnan yläpuolella. Koneen aseistuksena oli neljä 23-millistä tykkiä sekä kuusi meritorjuntaohjusta ja sen suurin nopeus oli 550 km/h. Koneen/laivan/whatever kuljetuskapasiteetti oli sata tonnia joten esmes maihinnousuhyökkäyksissä kyseessä olisi ollut varsin soiva peli. Tätä ei kuitenkaan tehty kuin yksi prototyyppi.

Käydään välillä matkustajakonepuolella joita tässä postauksessa on varsin vähän johtuen ihan siitä että matkustajakoneet ovat olleet jo hyvin pitkään aivan saman näköisiä. Mutta nostetaan esille muutama eli ensiksi vielä mäntämoottoriajoilta amerikkalainen Lockheed Constellation:



Ja sitten esitellään Finnairinkin aikanaan käyttämä Douglas DC-8:



Kyseinen kone kuljetti suomalaisia etelän aurinkorannoille varsin mukavalla nopeudella 850 km/h mutta jos etsitään matkustajakonetta joka meni vielä kovempaa haipakkaa niin sehän oli tietysti Concorde:



Tämä ranskalais-englantilainen kone lenteli Atlantin yli nopeudella 2499 km/h eli oli nopeampi matkustajakone kuin mikään koskaan. Neuvostoliitolla oli samanlainen projekti nimeltä Tupolev Tu-144 mutta kun siitä tuli Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1973 Putolev eikä projekti muutenkaan kannattanut (Neuvostoliitossa kun ei ollut sattumoisin kovin paljoa matkustajia joilla oli varaa maksaa tonneja per lento) niin koneesta sitten luovuttiin. Koneita kuitenkin valmistettiin 16 kappaletta.

Jos puhutaan nopeudesta niin silloin kannattaa mennä tiedustelukoneitten puolelle ja tuoda esille strateginen tiedustelukone Lockheed SR-71 Blackbird:



Tämä konehan meni melkoista haipakkaa ja vei haipakan toiseen potenssiin eli se kävi vaklailemassa paikkoja nopeudella mach 3,35 eli 4.062 km/h 26 kilometrin lakikorkeudessa mikä teki siitä ylivoimaisen maalin Neuvostoliiton niin hävittäjille kuin ilmatorjuntaohjuksille. Siirrytään korkeuksista sitten matalammalle eli rynnäkkötehtäviin ja esitellään amerikkalainen rynnäkkökone Fairchild Republic A-10 Thunderbolt II:



Konehan on lihaksi – tai no, metalliksi – muuttunut Simpauttaja-kirjan Impan lausuma ”tulehan, niin saat turpaas”. Itse asiassa kone on lentävä seitsemänputkinen 30-millinen konetykki, tulinopeudeltaan 3.900 laukausta minuutissa. Sen lisäksi koneen siivissä oli tarjolla 7.200 kiloa kaikenlaista pikku- ja isoa ilkeää. Kone oli suunniteltu toimimaan mahdollisen kolmosrähinän alkaessa Neuvostoliiton panssarikiiloja vastaan ja koneen tykin sarja olisi repinyt parhaatkin panssarit kuin sillipurkin.

Siirrytään kevyempään rynnäkkökoneeseen ja esitellään argentiinalainen FMA IA 58 Pucará:



Konehan ei varsinaisesti ole rynnäkkökone siinä mielessä kuin se normaalisti ajatellaan vaan ns. COIN-kone eli counter-insurgency aircraft eli kone jota käytetään kaiken maailman sissijärjestöjä vastaan. Etelä-Amerikassahan ei olla oikein käyty niitä valtioitten välisiä sotia aikoihin mutta kaikenmaailman sissiyrittäjää on kyllä löytynyt. Koneen huippunopeus oli 500 km/h ja aseistuksena kaksi 20-millistä tykkiä, neljä 7,62-millistä konekivääriä sekä kaikkiaan 1.600 kilon asekuorma. Argentiinalaiset käyttivät kyseistä konetta Falklandin sodassa mutta huonolla menestyksellä. Suurimman osan koneista englantilaiset tuhosivat lentokentille.

Toinen tällainen kevyehkö potkureilla varustettu rynnäkkökone oli Rockwell OV-10 Bronco:



Vietnamin sodassakin käytetty kone oli ominaisuuksiltaan varsin paljon virkaveljeään Pucaraa vastaava mutta kantoi melkein tuplasti isomman kuorman. Pannaan sitten jälkipoltto päälle ja esitellään ruotsalainen Saab 37 Viggen:



Siihen aikaan kun Ruotsilla oli vielä huomattavan voimakkaat puolustusvoimat kyseinen kone oli pitkään sen tehokkain ilmanyrkki. Koneen maksiminopeus oli 2572 km/h ja sen aseistuksena oli 30-millinen tykki sekä kuusi infrapuna- tai tutkaohjusta ja rynnäköintitehtävissä neljä 135 mm rakettikasettia tai 1920 kiloa pommeja tai kaksi meritorjuntaohjusta. Ruotsalaiset valmistivat konetta kaikkiaan 329 kappaletta ja se olisi todennäköisesti ollut hankala vastus niin itä- kuin länsiblokin parhaalle kalustolle.

Aikanaan amerikkalaisten lähinnä omien liittolaistensa käyttöön valmistama Northrop F-5 Freedom Fighter palveli mm. Norjan ja myös puolueettoman Sveitsin ilmavoimissa:



Tämän siron ja kevyen hävittäjän huippunopeus oli 1700 km/h ja aseistuksena kaksi 20-millistä tykkiä ja 3200 kilon asekuorma (ohjuksia, rakettikasetteja ja pommeja). Kone on sinänsä vanhentunut mutta käytössä vielä useitten maitten ilmavoimissa.

Kokonaan käytöstä poistettu puolestaan on tämä neuvostoliittolainen korkealla lentävä Sukhoi Su 15-torjuntahävittäjä:



Koneen lakikorkeus oli 18 kilometriä, huippunopeus 2230 km/h ja aseistuksena kuusi ohjusta. Konetta pidettiin sen verran oleellisena osana Neuvostoliiton ilmapuolustusta että sitä ei viety edes liittolaismaihin. Mainittakoon että tämä kyseinen Su-15 ampui vuonna 1983 alas korealaisen matkustajakoneen aiheuttaen 296 ihmisen kuoleman.

Sama tyyppinimike Su-15 oli myös prototyyppiasteelle jääneellä neuvostohävittäjällä vuodelta 1949:



Käytöstä poistettujen listalta täytyy tietysti nostaa esille brittiläinen lentokenttää tarvitsematon Hawker Siddeley Harrier:



Tämän VTOL-koneen huippunopeus oli 1176 km/h ja aseistuksena kaksi 30-millistä tykkiä sekä 2268 kilon asekuorma erilaisia pommeja, raketteja ja/tai ohjuksia. Nämä koneet olevat erityisesti tapetilla vuonna 1982 käydyn Falklandin sodan aikana. Kyseiseen sotaan osallistui myös viidellä eri pommituslennolla pommikoneveteraani Avro Vulcan:



Pian Falklandin sodan jälkeen käytöstä poistettu Vulcan oli alun perin suunniteltu korkealla lentäväksi pitkänmatkan ydinpommittajaksi joka kuljettaa mukanaan yhden 1,1 megatonnin (melkein sata Hiroshimaa) ydinpommin. Konventionaalisessa ranttalissa se kuljetti 21 tuhatpaunaista pommia eli 9534 kiloa.

Siirrytään jälleen venäläisiin koneisiin joista ilman muuta on mainittava venäläinen Sukhoi Su-27:



Kyseinen ilmaherruushävittäjä ja sen eri tyypit ovat vieläkin Venäjän ilmavoimien ykkösnyrkki ja pysyvät sellaisina varmaan varsin pitkäänkin sillä venäläisen viidennen polven Su-57:n kehitys on tietojen mukaan joko lopetettu tai pitkälle viivästynyt. Koneen huippunopeus on 2500 km/h ja aseistuksena 30-millinen tykki sekä kymmenen erilaista ohjusta tai vaihtoehtoisesti pommeja ja rakettikasetteja.

Kovasti saman näköinen mutta enempi torjuntahävittäjänä käytetty MiG-29 oli tapetilla Kekkoslovakian aikaan. Tai no, siinä mentiin jo Koiviston aikaan kylläkin. Mikäli Suuri ja Mahtava ei olisi romahtanut niin se 1990-luvun kuuluisa hävittäjäkilpailu olisi jäänyt käymättä ja suomalaiset olisivat läiskineet kiltisti sinivalkoiset kokardit kyseiseen konetyyppiin:



Ajat ovat muuttuneet siinäkin mielessä että kun kekkoslovakialaiselle neuvostokoneen synonyymi oli MiG niin nykyisin venäläiskoneen synonyymi alkaa olla Sukhoi. Vissiinkin jossain vaiheessa MiG hävisi kilpailun Sukhoille ja kun CCCP:n pohjaton sotilaskassa ehtyi, ei Venäjällä ole varaa pitää yllä samanlaista lentokoneteollisuutta kuin aikanaan.

Kyseiseen 1990-luvun hävittäjäkilpailuun osallistui myös amerikkalainen General Dynamics F-16 Fighting Falcon:



Kyseessä on yksi maailman tämän hetken yleisimpiä hävittäjäkoneita. Sen nopeus on 2120 km/h ja se kantaa 7700 kilon asekuorman ohjuksia tai muuta ilkeää ja lisäksi siinä on 20-millinen kuusiputkinen Vulcan-tykki joka tyhjentää koneen 511 ammuksen pajatson viidessä sekunnissa. Noin henk koht olin silloin 1990-luvulla Stetson – Harrison-metodiin pohjautuen aivan varma että Suomen uudeksi konetyypiksi olisi valittu juuri tämä F-16. Veikkasin väärin. Tämän nykyisen  HX-hankkeen lopputulosta en lähde veikkailemaan koska tieto ei riitä.

Lisätään listalle vielä itämaista rautaa etelä-korealainen KAI T-50:



Kyseessähän on harjoitushävittäjä ja koska suomalaisten Hawkit menevät joskus 2020-luvulla vaihtoon niin tässä olisi pieni vinkki ilmavoimille. Koneen nopeus on 1640 km/h, sen aseistuksena on kolmeputkinen 20-millin tykki sekä ilmasta-ilmaan ja ilmasta-maahan ohjuksia. Lisäksi siinä – toisin kuin Hawkissa – on myös tutka. Kyllä tuolla ainakin rynnäkkökoneita voisi tosipaikan tullen jahdata koulutustehtävien lisäksi. Ostihan Suomi Etelä-Koreasta niitä K9-telakanuunoitakin.

Laitetaanpa sitten varsinaisen listan loppuun varsinaista heavy-metalia joskin tutkassa näkymätöntä sellaista eli amerikkalainen Northrop Grumman B-2 Spirit-pommikone:



Tämä bumerangin näköinen häivepommikone ei ole ihan persaukisten valtioitten ostoslistalla sillä sen kappalehinta on 737 miljoonaa dollaria. Koneessa on kaksihenkinen miehistö, sen huippunopeus on 1010 km/h ja se kuskaa mukanaan 23000 kiloa konventionaalista tai ydinranttalia.

Siinähän niitä oli varsinainen ruko. On hyvin vaikeaa löytää sitä kaikkein tyylikkäintä ehdotusta joten otetaan avuksi scifi ja esitellään äärityylikäs alus eli Babylon 5-sarjassa usein esiintynyt Omega-luokan avaruusristeilijä:



Tämä alus edustaa tällaisen raappahousuäijän tyylitajun huippua eli kyseessä on avaruudessa lentävä pakkilaatikko jonka ympärillä pyörii neljä pienempää pakkilaatikkoa. Aivan pieniä tosin nekään pakkilaatikot eivät ole, sillä koko möhkäleen pituus on 1,74 kilometriä, paino 44,6 miljoonaa tonnia, siinä on 850 hengen miehistö, se kuljettaa mukanaan 18.500 sotilasta ja 36 erillistä hävittäjää ja siinä on ihan pirunmoinen määrä erinäköistä hiukkas-, laser- ja ohjusaseistusta. Jos tätä juttua lukee tarpeellisilla tiedoilla ja osaamisella varustettu henkilö, hän voisi esittää arviolaskelman siitä että paljonko kyseisen möhkäleen kappalehinta mahtaisi olla mikäli sellaista pystyttäisiin yleensäkään valmistamaan.

Eikä ihan vielä malta lopettaa. Niin kuin lukija tietää, yksi mieliharrastuksistani on ottiatuotailu erilaisten vaihtoehtohistorioitten muodossa. Näin ollen palataan vielä kertaalleen kakkosrähinän aikaan ja esitellään piirustuspöydälle jäänyt suomalainen hävittäjä VL Puuska:



Eli siis VL Puuska, ei VL Pyörremyrsky joka pääsi sentään prototyyppiasteelle. Kyseessä olisi ollut pienikokoinen (puolitoista metriä Me 109:ää lyhyempi) pääosin puurakenteinen hävittäjä jonka huippunopeus olisi ollut mukavat 650 km/h mutta toisaalta siinä ei olisi ollut minkäänlaista panssarointia. Aseistuksena siinä olisi ollut vain yksi MG 151-tykki eikä tarina kerro olisiko se ollut kyseisen aseen 15- vaiko 20-millinen versio.

Jatkosodan lopputulokseen olisi tuskin yhtään mikään vaikuttanut yhtään mitään mutta voihan sitä ottiatuotailla ja ajatella että jos noita oltaisiin ehditty tehdä laivue tai pari, niin kuinka ne olisivat mahtaneet pärjätä taistelussa.

Ja tässä nämä Jotkut Ihan Muut tällä kertaa. Oikein mukavaa syksyn jatkoa kaikille.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

NURINPÄIN


Lukijahan ei ole viime aikoina voinut välttyä törmäämästä sekä valtamedian että ns. yliopistollisten asiantuntijoitten varoituksiin siitä että suurin uhka demokratialle on demokratian toteutuminen ts. se että ihmiset ympäri Euroopan äänestävät niin kuin haluavat, eivät niin kuin ns. yliopistolliset asiantuntijat haluaisivat heidän äänestävän.

Tuoreimpana esimerkkinä tästä varoituksesta on kahden ns. yliopistollisen asiantuntijan eli Martin Scheininin (toiminut aikaisemmin mm. SKP:n keskuskomiteassa) ja Juha Lavapuron avautumiset. Lavapuro aloittaa varoittelut:

”On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että populistiset liikkeet valtaan päästessään käynnistävät hiljaisen vallankaappauksen, jossa niin tuomioistuinlaitos kuin tiedotusvälineet ja muut kansalaisyhteiskunnan kriittiset instituutiot otetaan askel askeleelta mahdollisimman tarkkaan kontrolliin.”

Lavapuro jättää tietoisesti sanomatta että Suomessa eletään tilanteessa jossa niin tuomioistuinlaitos kuin tiedotusvälineet ja muut kansalaisyhteiskunnan kriittiset instituutiot jo ovat vallitsevien järjestelmäpuolueitten mahdollisimman tarkassa kontrollissa. Tälle ns. yliopistolliselle asiantuntijalle poliittinen kontrolli ei ole ongelma. Ongelma on se, että se saattaisi siirtyä hänen kannaltaan väärien poliittisten tahojen haltuun. 

Martin Scheinin komppaa:

”Enemmistön asemaan päässyt autoritaarista asemaa tavoitteleva puolue voi ottaa tuomioistuinlaitoksen haltuunsa.”

Ja minkähänlainen tilanne Suomessa tällä hetkellä mahtoikaan olla? Hyvänä esimerkkinä voi ottaa Ilja Janitskiniin kohdistuneen täysin politisoituneen oikeusmyllytyksen jossa vapauden riistäminen ei ole tuottanut mitään ongelmaa. Scheinin ei myöskään täysin hahmota mistä ns. populistisissa puolueissa on kyse:

Martin Scheinin puolestaan ei pidä vakavana huolta siitä, että populistiset puolueet jatkavat nousuaan. 

”Mielestäni tuollaisen ennusteen esittäminen itse asiassa tarjoaa tekohengitystä populistisille liikkeille, joiden elinehto on kannatuslukujen jatkuva nousu. Jos kannatus vakiintuu tai kääntyy laskuun, populismin tenho katoaa. Suomessa siniset tulevat ensi vuonna katoamaan puoluekartalta ja perussuomalaisten kannatus painuu 10 prosentin tienoille”.

Scheinin voi kuvitella että kansallismielisten puolueitten nousu johtuu jonkunlaisesta natsismin kaukokaipuusta. Tosiasiassa kyseiset puolueet ovat seurausta Scheininin kaltaisten asiantuntijoitten ja järjestelmäpuolueitten toteuttamasta utopistisesta väestöpoliittisesta kokeilusta. Ne eivät ole alkaneet tyhjästä eivätkä ne ole mitään ammattipoliitikkojen edunvalvontakoneistoja. Ne ovat seuraus järkyttävästä ja tieten tahtoen tehdystä virheestä jonka olemassaolo halutaan ns. asiantuntijoitten taholta kieltää. Totta kai halutaan, sillä harva noin typerän virheen tehnyt on valmis tunnustamaan virheensä ja menettämään kasvonsa. Kasvojen menettämisen pelosta tässäkin avautumisessa pohjimmiltaan on kyse sillä Scheinin toteaa:

Hyökkäykset perustuslain perusoikeusluetteloa ja sitä tulkitsevia valtiosääntöoikeuden professoreita vastaan ovat esimakua järeämmistä iskuista, joita voivat olla riippumattomien asiantuntijoiden korvaaminen viran puolesta argumentoivalla virkamiehellä tai perustuslain tutkimuslaitoksella.

Riippumattomien asiantuntijoiden? Niin kuin esmes Martin Scheinin? Avautumisen voinee tiivistää seuraavaan lauseeseen:

”Toimiva demokratia tarkoittaa sitä, että vasemmistolaiset asiantuntijat saavat määritellä sen mitä puhutaan, kirjoitetaan ja ajatellaan”.

Tätähän on kokeiltu mm. Harppi-Saksassa. Jostain syystä sielläkin kansalaiset luopuivat kyseisestä demokratian muodosta heti kun siihen tuli tilaisuus.



- Hei ollaanks me nurinpäin?

- Ei olla. Ylös ja alas ovat vain sosiaalisia konstruktioita. Näin on hyvä.

torstai 13. syyskuuta 2018

STATSMINISTER JA VÄÄRÄ D


Tukholma, joskus tuonnempana


Kuinka tässä näin pääsi käymään? Miten se yleensä oli mahdollista? Maailman täydellisimmässä yhteiskunnassa?

Tätä tuumaili muuan ruotsalainen sosialidemokraattinen veteraanipolitiikko. Veteraanipolitiikko, joka sattui olemaan myös Ruotsin pääministeri. Tai oikeastaan enää vain toimitusministeristön johtaja. Eikä sitäkään enää kuin vajaa puoli tuntia jolloin hän luovuttaisi vallan uudelle hallitukselle. Hän oli kyllä ennen juuri käytyjä vaaleja ollut valmistautunut jatkamaan pääministerinä ja oli uskonut sen tapahtuvan ilman suurempia ongelmia. Maassa jossa poliittiset ristiriidat oltiin saatu ratkaistua ja kansallismielisyyden uhka torjuttua.

Niin. Kuinka siinä kävi niin? Olihan suunnitelma kuitenkin hieno. Ainakin se tuntui siltä. Kaikki valtapuolueet vasemmalta oikealle olivat jo kauan sitten aloittaneet yhteisen D-kampanjan.

D för Demokrati.

Demokratian puolesta. Kansallismielisiä vastaan.

Ennen D-kampanjan aloittamista valtapuolueitten korkein johto oli kokoontunut ja pohtinut keskenään sitä kysymystä jota ne olivat vältelleet vuosikaudet. Itse asiassa vuosikymmenet. Kysymys, ja sitä seuraavat toimenpiteet jakaantui kahteen osaan:

Tulisiko valtapuolueitten:

1. Tunnustaa maahanmuuttopolitiikassa tehdyt järkyttävät virheet ja samalla kärsiä totaalinen vaalitappio, menettää asemansa ja ottaa riskit vielä pahemmista seurauksista?

vai

2. Jatkaa valehtelua, utopian pakkosyöttöä ja toisinajattelijoitten hiljentämistä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin?

Ratkaisu oli loppujen lopuksi varsin helppo. Aseman ja varsinkin kasvojen menettämisen aiheuttaman häpeän pelko painoi vaakakupissa enemmän. Tärkeämpää oli saada omalle asemalle aina neljä vuotta lisää jatkoaikaa. Vaalikausi kerrallaan. Kansakunnan tulevaisuus oli siinä vaakakupissa yhdentekevää. Valtapuolueet olivat jo vuoden 2018 vaaleissa tajunneet lopullisesti että ruotsidemokraatit olivat tulleet jäädäkseen. Ne kasvattaisivat suosiotaan hitaasti mutta varmasti vieden samalla pohjan pois pitkäaikaiselta kahden blokin käytännöltä.

Niinpä valtapuolueet – vuosia ja taas vuosia jahkailtuaan –  olivat liittoutuneet yhdeksi vaaliliitoksi ja samalla lakeja muuttamalla takasivat mahdollisimman monelle uusruotsalaiselle äänioikeuden. Aivan sama kuinka kauan kyseinen henkilö oli maassa asustellut. Curley-efektiin perustuva suunnitelma toimi ja vaikka kansallismieliset olivat saaneet pari vaalikautta myöhemmin jo 35% äänistä ne olivat käytännössä edelleenkin poliittisen päätöksenteon ulkopuolella.

Sillä tavalla selvittiin taas seuraavat neljä vuotta.

D för Demokrati.

Samalla tavalla selvittiin vielä seuraavatkin neljä vuotta. Kansallismieliset saivat seuraavissa vaaleissa jo 42% äänistä. Lippuvaalit ts. vaalisalaisuuden puuttuminen saattoi silloin – vielä kertaalleen – estää pahimman. Valtakoneiston täydellinen tappio oli jo todella lähellä mutta täpärän torjuntavoiton takasi kaksi asiaa. Ensimmäisenä tietenkin kansallismielisten täydellinen demonisoiminen johon fanaattinen valtamedia ilolla – ja oman asemansa menettämisen pelossa – osallistui. Toinen oli puolestaan se, ettei niin sanottua haittamaahanmuuttoa estetty enää ollenkaan ja aina useampi uusruotsalainen saavutti äänestysiän. Tulijoitten kantaruotsalaisiin nähden moninkertainen lisääntyvyys vaikutti. Poliittisesti hyödyllisellä tavalla. Totta kai niin sanotut uusruotsalaiset äänestivät blokkia joka takasi heille jatkossakin vastikkeettoman ja pysyvän elatuksen.

D för Demokrati.

Mutta valtapuolueet tiesivät että kaikki oli vain tekohengitystä. Seuraavissa vaaleissa tuuliviiri saattaisi lopullisesti kääntyä. Kansallismieliset puolueet oli kiellettävä. Kun muu ei auttanut, täytyi siirtyä vuoden 1933 Saksaan ja polttaa Berliinin valtiopäivätalo. Tarvittava tekninen osaaminen saatiin Säpolta ja valtiopäivätalon virkaa sai toimittaa kuusi moskeijaa jossa tapahtui pommiräjähdys. Kuolonuhreja oli lopulta yli kolmesataa ja Säpon junailemat aihetodisteet saivat aikaan tekosyyn jolla kansallismieliset puolueet kiellettiin terroristisina järjestöinä ja niitten johdolle annettiin kovat tuomiot. Varsinaisesti lavastuksesta oli perillä vain valtapuolueitten kovin ydin.

Tiettyjen julkaisemattomien gallup-kyselyitten mukaan tavalliset ruotsalaiset eivät suinkaan nielleet tätä peiteoperaatiota mutta kävi ilmi että heidät oli samalla vallannut lamaannus ja välinpitämättömyys. Sillä eihän mitään vaihtoehtoa enää ollut. Niinpä sekä sosialidemokraattinen veteraanipoliitikko että valtapuolueet yleensäkin saattoivat mennä tuleviin vaaleihin luottavaisin mielin.

D för Demokrati.

Demokratia tuhoamalla demokratia oltiin saatu pelastettua. Tai ainakin valtapuolueitten näkemys demokratiasta.

Kun kansallismieliset oltiin raivattu pois tieltä vaalien saattoi odottaa sujuvan kuin rasvattu. Uutena puolueena mukaan oli tullut Riktiga Islamist Partiet RIP, mutta se ei huolettanut valtapuolueita. Olivathan ne oppineet uskomaan valheeseensa että islamilainen on samanlainen pohjoismainen lällydemokraatti kuin muutkin kun vain vähän pintaa raaputtaa. Kyseinen RIP sopeutuisi varmaankin hyvin hallitsevaan valtakoneistoon sen kuuliaisena jäsenenä. Ehkä 15 – 20 prosentin ääniosuudella. Vaalipäivän iltana kävi ilmi neljä asiaa. Ensinnäkin se, että äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen. Toisekseen se, että se oli ennätyksellisen alhainen nimenomaan ruotsalaisilla alueilla. Kolmanneksi se, että ns. uusruotsalaiset olivat tarkoituksella jättäneet vastaamatta gallup-kyselyihin. Ja neljänneksi valtapuolueet huomasivat että he olivat tuijottaneet koko ajan oikeaa kirjainta mutta sen väärää merkitystä.

Ei D för Demokrati.

Vaan D för Demografi.

Olivathan kansallismieliset jatkuvasti huutaneet että katsokaa nyt Herran tähden noita väestötilastoja. Mehän jäämme pian vähemmistöksi omassa maassamme. Mutta heidät oltiin tuomittu tuomiopäivää ennustavina hulluina. Vaikka ehkä tiedettiinkin heidän olevan oikeassa.

Ehkä heitä olisi kannattanut kuunnella. Koska kantaruotsalaiset (sinänsä laittomaksi muutettu termi, vi är alla svensk) eivät totaalisen kyllästyneinä enää viitsineet äänestää ja uusruotsalaiset olivat onnistuneet organisoimaan uurnille omistaan surimman osan näytti vaalien tuloslukema tylyä kieltään:

Riktiga Islamist Partiet RIP       182

Andra                              167

Se siitä. Pulinat pois. Kansa oli puhunut. Joskaan ei ehkä ruotsin kielellä. Vaalit voittanut ja ehdottoman enemmistön saanut RIP oli luonnollisesti muodostanut hallitusohjelman alta aikayksikön ja ilmoitti että se julkaistaan heti sen jälkeen kun uusi hallitus astuisi virkaansa. Tehtävänsä luovuttava pääministeri katsoi listaa uusista ministereistä:

Pääministeri: Mohammed el-Rabbani
Ulkoministeri: Sabaah el-Jamil
Sisäministeri: Anas el-Salahuddin
Shariaministeri: Ismaeel el-Sayed
Valtiovarainministeri: Kabeer el-Elamin
Sosiaaliministeri: Qaasim el-Qasim
Omaisuudenjakoministeri: Abdul Fattaah el-Shaban
Uskonto- ja opetusministeri: Nawfal el-Reza
Uskonto- ja urheiluministeri: Abdulkader al-Haidar 
Uskonto- ja kulttuuriministeri: Muneeb el-Rassi
Puolustusministeri: Abu Bakr al-Baghdadi
Energia- ja infraministeri: Abdus Samad al-El-Sayed

No, ainakin näyttävät selviävän huomattavasti vähemmällä ministeriporukalla kuin me ruotsalaiset, tuumasi tehtävästään luopuva pääministeri ja häpesi samalla ajatustaan. Me kaikkihan olemme ruotsalaisia. Ainakin hän yritti vakuuttaa niin itselleen tietäen ajatuksensa onttouden. Ruotsalaisen yhteiskunnan pitkä leikki tulella oli nyt päättymässä ja tuli tarttuisi verhoihin. Eikä olisi enää palokuntaa jota soittaa paikalle.

Tehtävästään luopuva pääministeri katsoi kun uusi hallitus vannoi virkavalansa. Kaikkien sormet olivat koraanin päällä eikä yksikään vannonut virkavalaansa ruotsiksi. Ehkä, ja mitä todennäköisemmin virkavalakin oli päivitetty. Uusi pääministeri Mohammed el-Rabbani tuli sydämellisesti hymyillen entisen pääministerin luo, kätteli häntä ja totesi:

- On selvää, että uusi hallitus suorittaa maassa tiettyjä muutoksia jotka omasta mielestämme ovat kohtuullisia ja välttämättömiä mutta teidän kannaltanne ehkä radikaaleja mutta teidän ei ole mitään syytä olla huolissanne. Lähimmän parinkymmenen vuoden aikana tässä maassa lopullisesti etniseksi vähemmistöksi muuttuvien ruotsalaisten ei tarvitse millään muotoa pelätä henkensä ja turvallisuutensa vuoksi. Sillä mehän ehdottomasti tarvitsemme kantaruotsalaista osaamista ja varallisuutta jatkossakin.

- Minkälaisia muutoksia tarkoitatte?

- Noh… tiettyjä muutoksia niin poliisilaitoksen kuin armeijan henkilökuntaan ja ohjeistukseen. Samoin oikeusjärjestelmään, uskonnonvapauteen, koululaitokseen ja yliopistoihin sekä naisten asemaan. Ja tietysti tiettyjen kansanryhmien asuinpaikkaan liittyviin asioihin jossa on tehtävä tiettyjä… järjestelyjä.

- Mutta eihän teidän kannata tehdä liian radikaaleja muutoksia. Onhan neljän vuoden kuluttua jälleen vaalit.

Pääministeri Mohammed el-Rabbani hymyili – mikäli mahdollista – vieläkin sydämellisemmin ja vastasi:

- Totta kai on. Oikeauskoisille äänestäjille ja puolueille.

Tehtävänsä luovuttanut ja tavalliseksi dhimmiksi muuttunut pääministeri käveli hallintorakennuksesta ulos. Hän ajatteli itsekseen että – för Guds skull –  voi kun kaukaisuudesta alkaisi kuulua panssareitten jyrinä. Panssareitten joitten kyljissä olisi kolme kruunua. Panssareita jotka kuljettaisivat hampaisiin asti aseistettuja ruotsalaisia sotilaita jotka pelastaisivat maan siltä katastrofilta jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat saaneet aikaiseksi. Häntä ei siinä vaiheessa enää haittaisi jos hänet hirtettäisiin maanpetturina.

Mutta hän tiesi ettei niitä panssareita koskaan tulisi. Maa, joka oli tehnyt alistumisesta itseisarvon saisi sitä mitä oli kauan etsinyt.

Ruotsin pitkään kestänyt leikki tulitikuilla oli päättynyt.