keskiviikko 20. joulukuuta 2017

JOULUTARINA 2017

Kuusen kertomaa


Elettiin jouluaattoa Reunansyrjässä. Varsin kosteat syksyiset kelit olivat jatkuneet pitkälle joulukuuhun mutta pari viikkoa aikaisemmin ilma oli alkanut lopultakin pakastua, maa routaantui ja leijailevat vitihiutaleet sekä matalalta paistava talvinen aurinko olivat alkaneet maalata maastoa talven väreillään jotka näyttivät että valkoista on niin monenlaista. Nyt lunta oli jo kolmisenkymmentä senttiä. Reunansyrjän keskusta oli  itsessään kovin pieni ja sen ympärillä sijaitsevat omakotitalot olivat sen verran hajallaan että naapurit eivät välttämättä olleet edes näköetäisyyden päässä toisistaan. Erään talon pihaan naapurin valot näkyivät sentään kajastuksena mutta muuten oli hämärää, sillä jouluaaton vähäinen päivänvalo oli pikku hiljaa kaikkoamassa eikä kyseisen talon yksityistien varrella ollut katuvaloja.

Kyseisen talon pihalla oli viisitoistavuotias poika joka oli rakentanut tiilistä pienen tulisijan lähelle suurta pihakuusta. Kuusi oli tontin hallitseva hahmo, varmaankin yli satavuotias, ellei sitten paljon vanhempikin. Poika oli tuonut paikalle valmiiksi sopivia koivuhalkoja joista osan hän oli pilkkonut syttypuiksi. Mukana oli myös tuohta sekä tervaspuuta. Poika oli tuonut paikalle myös kolme pölkkyä istuimiksi. Hän istahti yhdelle niistä ja alkoi kärsivällisesti veistellä tervaksista kiehisiä. Kärsivällisyyttä tarvittiin, sillä kiehisten tekeminen oli pojalle varsin uusi taito eikä mukana ollut vielä ajan mukanaan tuomaa kymmenien kertojen opettamaa varmuutta. Lopulta hän katseli lopputulosta, nyökkäsi tyytyväisenä, laittoi tuohet ja tervakset tulisijaan, lisäsi pilkottuja syttypuita ja kaivoi takkinsa taskusta tulitikkurasian. Tällaisia tulia ei sytytetty millään sytkärillä. Tuli tarttui sytykkeisiin, kiitti ja alkoi levitä tuoden pimentyvälle pihalle kauniisti lumesta heijastuvaa ja keinuvaa valoaan.

Sisällä talossa pojan isä ja äiti katsoivat pojan verkkaista touhuamista keittiön ikkunasta. Äiti totesi huolestuneella äänellä:

- Siellä se taas tuon kuusen juurella jotakin tusaa. Kyllä meidän hei ihan oikeasti pitäisi puhua asiasta jollekin? Vaikka psykologille? Onhan tästä puhuttu jo niin monta kertaa.

Isä oli hetken hiljaa katsellen samalla kun poika viritteli tulen ylle pakin kiehumaan. Sitten hän vastasi:

- On puhuttu niin. Jaa että psykologille? Mitäs se kysyisi ensin? Kuinka pojan koulu menee? No, paremmin kuin koskaan. Kuinka pojan elämä muutenkin menee? Tasaisemmin kuin koskaan. Onko käytöshäiriöitä? Ei niin minkäänlaisia. Onko päihteitten käyttöä? Ei sitten ollenkaan. Sitten se psykologi kysyisi että mikä oikeastaan on vikana. Ja me vastattaisiin että se käy aika ajoin varttitunnin seisoskelemassa tuon pihakuusemme juurella. Jolloin psykologi tuumisi että ehkäpä hänen kannattaisi pitääkin istunto vanhempien kanssa. En minä sitä kiistä etteikö tuo ole omituista. Mutta siihen se pojan omituisuus sitten loppuukin. Pojasta on tullut vuodessa ihan uusi mies. Kun vertaa siihen mitä se oli vuosi sitten. Kyllä minä tuon pojan kuusenjuurella kyykkimisen kestän.

Kyseinen perhe oli muuttanut Reunansyrjään vuotta aikaisemmin. He olivat sitä ennen asuneet Helsingin Vesalassa, viihtyisässä 90 neliön omakotitalossa. Isä toimi Terveystalossa työpaikkalääkärinä ja äiti puolestaan Yliopiston kirjastossa. Periaatteessa perheen puitteet olivat olleet päällisin puolin kunnossa mutta perheen ainoa lapsi, teini-ikäinen poika oli alkanut käyttäytyä huolestuttavasti ja muuttunut jo paria vuotta aikaisemmin ongelmanuoren arkkityypiksi. Ensiksi oli tullut selittämättömiä koulupoissaoloja. Läksyihin poika ei jaksanut keskittyä vaan pelaili lähinnä kotona pelejä.

Sitten poika oli alkanut käyttää alkoholia ja mukaan oli tullut jo muitakin päihteitä. Myös käytös vanhempia kohtaan oli muuttunut törkeäksi eikä vanhemmilla ollut enää mitään otetta poikaansa. Rötöksiäkin oli tullut, tosin silloin alle viisitoistavuotiaana hän ei ollut joutunut niistä edesvastuuseen. Mutta lastensuojelulle asiasta kyllä ilmoitettiin ja se oli ottanut yhteyden vanhempiin pojan käytöksen tiimoilta. Tämä ei ollut vanhemmille yllätys mutta kylläkin suunnaton häpeä. Hehän olivat kuitenkin niin sanottu hyvä perhe sekä menestyneitä ja vallitsevan käsityksen mukaan oikeamielisiä, humanistisia ja tiedostavia ihmisiä. Ainakin he halusivat antaa kuvan hyvästä ja onnellisesta perheestä. Tosiasiassa myös vanhemmatkin olivat muodikkaasti sanottuna kasvamassa erilleen toisistaan ja pääosin heitä piti yhdessä vain poikansa.

Vanhemmat olivat molemmat itsekin koko lailla vapaan kasvatuksen lapsia joten he ymmärsivät että ei heistä olisi yleisen kurinpalautuksen tekijäksi. Millä he olisivat sellaisen oppineetkaan? Elleivät he keksisi jotain muuta, niin kurinpalautusta yrittäisi lastensuojelu. Ajatus pojasta laitoksessa oli vanhemmille ja ennen kaikkea heidän maineelleen vanhempina liikaa ja he päättivät että maiseman vaihto olisi ainoa toimiva ratkaisukeino.

He puhuivat muutosta nimenomaan poikaansa ajatellen mutta taustalla oli toinenkin syy jota he eivät olleet saaneet sanotuksi toiselleen ääneen. Tai lähinnä tunnustetuksi. He olivat molemmat vihreitten kannattajia, vieläpä melko aktiivisia sellaisia ja uskoivat syvästi monikulttuurisuuteen ideologiana. Viimeisten vuosien aikana – vaikka he vielä suhteellisen rauhallisella omakotitaloalueella asuivatkin – realismi oli kuitenkin jyrännyt unelman vaikka sen ääneen tunnustaminen tuntui mahdottomalta. Mutta Kontula ja Mellunmäki olivat aivan liian lähellä eivätkä he olleet sokeita. Heidän poikansa ei ollut jakanut heidän utopiaansa vaan kertonut kursailematta siitä todellisuudesta missä hän joutui Vesalan yläasteella elämään.

Vanhempien oli vaikea hyväksyä poikansa mielipiteitä mutta silti jossain mielen perimmäisissä sopukoissa pyöri ajatus että ehkä pojan käyttäytymiselle ja jatkuvalle alamäelle oli joku syy. Todellinen syy. Muukin syy kuin joku muodikkaasti esitetty esimerkiksi ADHD-diagnoosi jolla saattoi aina siirtää vastuun sattumalle ja hakea apua lääkkeistä. Joka tapauksessa oli ollut aika etsiä ulospääsyä. Vanhemmat olivat käyttäneet kaikki mahdolliset suhteensa ja nykineet jokaisen tuntemansa narun. Lopputuloksena oli se, että isä sai lääkärin viran Naakkamon terveyskeskuksesta ja äiti puolestaan Naakkamon kirjastosta.

Vesalan talo pantiin myyntiin ja samalla alettiin etsiä uutta taloa Naakkamon ympäristöstä. Poika tuntui ottavan ajatuksen muutosta yllättävän rauhallisesti. Ehkä hän oli siitä jopa mielissään. Itse asiassa juuri hän älysi etsiä taloja hieman Naakkamoa kauempaa ja oli löytänyt 120 neliön omakotitalon Reunansyrjästä. 1960-luvun alussa rakennettu yksikerroksinen talo suurella tontilla ja hyvin rauhallisella paikalla. Talosta olisi Naakkamoon hieman päälle 30 kilometrin ajomatka. Ei se olisi liian kaukana työmatkaa ajatellen. Vaikka vanhemmat vihreitä kannattivatkin niin toki heillä molemmilla oli oma auto. Poika voisi käydä pientä Reunansyrjän yläastetta. Muuttopäätös tehtiin, vaikka vanhempia hieman hämmästytti se suhteellisen pieni hinta mitä he olivat Vesalan talostaan saaneet. Taisi olla niin, että moni muukin oli herännyt realismiin eikä monikulttuurisen unelman vieressä asuminen viehättänyt.

Muutto oli tapahtunut heti koulun syyslukukauden päätyttyä ja ensimmäinen joulu meni muuttolaatikoitten seassa. Muuttomatkalla poikaa ei ollut kiinnostanut katsella maisemien vaihtuminen Itä-Helsingistä maaseutumaisemaksi vaan hän keskittyi räpläämään jotain peliä älypuhelimellaan. Samalla lailla meni joulu. Poika oli jotenkin ajautunut niin kovin kauas vanhemmistaan. Joskus tapaninpäivän tienoilla poika meni ulos tupakoimaan – vanhemmat olivat sallineet sen jo aikaa sitten vaikkeivat siitä pitäneetkään – tapansa mukaan ja alkoi kierrellä hetken mielijohteesta suurta tonttia ympäri tutustuen samalla uusiin paikkoihin. Kierros päättyi suuren pihakuusen luokse.

Joululoman aikana poika meni aina uudestaan tupakoimaan kuusen juurelle. Isä huomasi ikkunasta että poika seisoi paikallaan tupakan sammutettuaankin. Milloin viisi, milloin kymmenen, milloin viisitoista minuuttia. Poika näytti olevan kuin hypnotisoitu. Mutta sisään palatessaan hänen kasvoillaan ei ollut enää sellainen velton välinpitämätön ilme johon vanhemmat olivat tottuneet. Siinä ilmeessä näkyi olevan elämää. Vuosi vaihtui ja poika aloitti koulun Reunansyrjän yläasteella. Vanhemmat antoivat ajan kulua ja ottivat muutaman viikon kuluttua yhteyden pojan luokanvalvojaan kysellen kuinka pojan koulu oli lähtenyt käyntiin tässä paljon pienemmässä koulussa kuin mihin hän oli ennen tottunut. Opettaja oli vastannut:

- Hän on kyllä ihan miellyttävä ja hyväkäytöksinen nuori mies. Näyttää tulevan ihan hyvin toimeen muun oppilasryhmän kanssa. Mutta… no, tiesinhän minä kun kuulin että mistä suunnasta hän tulee että hänen osaamisensa on noin vuotta jäljessä muun ryhmän tasosta. Mutta luulen hänen ottavan eron kiinni, sillä hänellä on yllättävän hyvä asenne koulutyötä kohtaan. Hän on pyytänyt tukiopetusta ja ylimääräisiä tehtäviä. Ja mitä olen muilta opettajilta kuullut, nämä tehtävät ovat tulleet aina suoritettuna ja aikataulussa takaisin. Tuntuu siltä kuin hän haluaisi innokkaasti ottaa siellä Helsingissä menettämäänsä aikaa kiinni.

Vanhemmat miettivät asiaa keskenään ja huomasivat että poikahan vietti kyllä paljon aikaa huoneessaan ovi suljettuna. He olivat olettaneet että hän vain pelailisi siellä. Niin kuin aina ennenkin, vähät välittäen läksyistä tai tehden ne lähinnä hutaisemalla. Kumpikin kehitti aika ajoin tikusta asiaa käydäkseen pojan huoneessa. Huomatakseen että älypuhelin lojui sängyllä ja pojalla oli nenä kiinni kirjassa. Poika ei ollut edes tiuskinut vanhempien huonevierailuja vaikka aikaisemmin olisi asiasta huomauttanut hyvinkin karkeaan sävyyn. Läksyjen teon jälkeen poika meni aina  hetkeksi seisomaan pihakuusen viereen. Vanhempien teki mieli kysyä mitä poika siinä kuusessa näki mutta kumpikaan ei saanut sitä aikaiseksi.

Poika alkoi myös kohentaa kuntoaan. Mitään kuntosalia siihen ei tarvittu vaan hän teki vapaaehtoisesti kaikki lumityöt ja piti myös huolen talon sekä pönttöuunin että saunan puuhuollosta. Poika alkoi herätä itse aamuisin hyvissä ajoin ennen koulupäivää että ehtisi tehdä lumityöt. Tämä ihmetytti myös vanhempia sillä poika oli ollut koko ikänsä hyvin veltto eikä millään muotoa liikunnallinen.

Talvi vaihtui kevääksi. Pojan hyvä vaihe jatkui. Ja joka ilta hän kävi pihalla seisomassa ja tuijottamassa kuusta. Joskus huhtikuun alussa isä uskaltautui kysymään:

- Tuota… mitä sinä oikeastaan tuossa kuusessa näet? Kun sinä käyt sen luona joka ilta.

Poika katsoi isäänsä rauhallisesti ja hymyillen:

- Se kertoo minulle asioita. Näyttää asioita. Antaa minun tuntea asioita. Tärkeitä asioita. Asioita joita en ole aikaisemmin tajunnut.

- Mutta… eikös tuo ole vähän… no… omituista.

Poika hymyili edelleen. Pahinta oli että se hymy oli juuri sellainen mitä vanhemmat olivat jo pitkään toivoneet näkevänsä ja mikä oli ollut pitkään kadoksissa.

- Onko koulunkäynnissäni tai käytöksessäni ollut huomauttamista?

- Ei, ei missään nimessä. Sehän on parempi kuin koskaan ennen.

- Eli ei kai asiassa ole mitään ongelmaa?

Isän oli pakko vastata että ei ole. Mutta vanhemmat olivat silti huolissaan. Poika oli paremmalla tolalla kuin koskaan ennen. Mutta entä jos hän oli kuitenkin sekoamassa? Kun poika oli poissa kotoaan niin vanhemmat kävivät itsekin kuusen juurella seisomassa. Mutta se oli vain kuusi. Ei se mitään kertonut. Eikä näyttänyt. Vain pelkkä puu. Komea sellainen toki. Ikivanha. Vanhempien mielessä kävi ajatus että pitäisikö tuo puu kaadattaa. Mutta se jäi vain ajatukseksi sillä takana oli pelko että puun kaataminen toisi sen vanhan pojan takaisin. Järki voitti muutenkin. Jos pojan elämä oli asettumassa raiteilleen niin ei se jokailtainen kuusen tuijottaminen voinut olla niin merkityksellistä.

Saattoi olla niin, että kevään aikana poika vähensi kuusen luona käymistä. Tai sitten vanhemmat vain blokkasivat asian mielestään. Ehkä he ajattelivat pojan vain käyvän tupakalla. Vaikka he tiesivät pojan lopettaneen tupakoinnin. Toukokuun lopulla opettaja soitti vanhemmille:

- Muistan sen tammikuisen keskustelun pojastanne. Hän on suorittanut koulutyönsä edelleenkin esimerkillisesti mutta ajattelin ilmoittaa teille, että siitä huolimatta hänen kasiluokan kevättodistuksensa numerot eivät nouse yhtään joulutodistuksesta.

- Mutta miksi? Juurihan sanoitte että hän on tehnyt ahkerasti työtä.

- Kyllä. Mutta meidän koulussamme annataan numerot sen mukaan mikä on oppilaan osaamisen taso. Toisin kuin, kuinka sen sanoisi, edistyksellisemmillä alueilla sijaitsevissa kouluissa. Hän on ottanut paljon kiinni sitä, missä on jäänyt jälkeen ja nyt hänen osaamisensa taso alkaa olla juuri sellainen, mitä joulutodistus valheellisesti kertoi. Tällä vauhdilla seuraavalla lukukaudella numerot alkavat varmasti nousta. Hän tietää sen itsekin eikä ole pettynyt kevättodistukseensa.

Ennen kevätjuhlaa poika kertoi vanhemmilleen:

- Minä sain kesätöitä.

- Mutta sehän on hienoa. Mutta mistä? Kesätyöt ovat täälläkin kiven alla.

- Naapurilta. Minä menen sinne pariksi kuukaudeksi semmoseksi apumieheksi. Se sanoi että kyllä yhdelle yritteliäälle nuorelle miehelle sen verran hommia löytyy.

Heidän parinsadan metrin päässä asuva naapuri oli kuusikymppinen kuljetus- ja maansiirtoyrittäjä jonka omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle ja joka asui taloaan vaimonsa ja parin koiransa kanssa. Poika oli tullut naapurin pariskunnan kanssa tosi hyvin juttuun vaikka vanhempien mielestä he olivat jotenkin… liian rahvaanomaisia. Liian maanläheisiä. Liian maalaisia. Suorastaan juntteja. Liian… kansallismielisiä. Varmaan äänestivät persujakin. Mutta he, niin kuin paikalliset ihmiset muutenkin olivat kyllä kovin kohteliaita. Silti pojan vanhemmat halusivat pitää pienen hajuraon heihin. Olivathan vanhemmat kuitenkin kovasti suvaitsevia, tiedostavia ja kansainvälisiä ihmisiä. Kun Itä-Helsingin realismi oli jäänyt taakse oli vanhaan unelmoivaan utopiaan helppo palata. Sitä utopiaa kolhi heidän poikansa vielä samassa keskustelussa:

- Niin joo, ja sitten minä haluaisin lähteä heinäkuussa Metso-leirille. Se kestää kolme päivää ja se on täällä Reunansyrjässä.

- Jaa Metso-leirille? Mikäs leiri se semmonen on?

- Siellä opetellaan erätaitoja, riistanhoitoa, aseenkäsittelyä ja ammuntaa. Minä meinaan suorittaa siellä metsästäjäntutkinnon. Jos te ette kustanna sitä niin minä voin maksaa sen itse niistä kesätyörahoistani.

Vanhemmille nousi pala kurkkuun muttei suinkaan liikutuksesta. Isä oli siviilipalvelusmies sekä vakaumuksellinen pasifisti ja kummatkin vanhemmat vastustivat aseita. Samoin metsästystä joka oli heidän mielestään sekä tarpeetonta että barbaarista. Mutta oliko heillä tässä vaiheessa enää mahdollisuus kieltää tätä pojaltaan? Hän oli ollut Reunansyrjään muuton jälkeen kuin ihmisen ajatus eikä ollut oikeastaan pyytänyt yhtään mitään. Toisin kuin vielä se Helsingissä asunut samanniminen ja -näköinen poika. Joka ei pyytänyt vaan vaati. Ja sai raivarin jos ei vaatimaansa saanut.

- Ketkäs sitä leiriä muuten vetää?

- Ne on Suomen Metsästäjäliiton alaisia leirejä ja niitä vetää paikalliset metsästäjät. Täällä sitä vetää Reunansyrjän metsästysyhdistys. Toi naapuri – joka palkkas minut kesätöihin – on yksi vetäjistä.

- Häneltäkös sinä tämän idean sait?

- En. Sain sen ihan itse. Mutta hän kannusti sitä kun kuuli. Hän tulee juttelemaan teidän kanssanne varmaan piankin. Hän nimittäin ajatteli, että hankittais mulle rinnakkaisluvat hänen aseisiinsa ja hän voisi viedä minut kanssaan syksyllä metsälle. Teidän – anteeks vaan – maailmanparantajien takia kun minulla ei ole lupaa hankkia omaa asetta kuin vasta kahdeksantoistavuotiaana.

Minkäpä vanhemmat mahtoivat, vaikka huomasivat poikansa lauseessa aika ankaran kuittailun heidän maailmankatsomustaan kohtaan ja se kieltämättä sattui. Niin kuin sattui myös ajatus aseesta heidän poikansa kädessä. Samalla kun poika paransi otetta omasta elämästään hän alkoi jatkuvasti kaikota yhä kauemmas niistä periaatteista jotka taas vanhemmille olivat tärkeitä. Niinpä syksyllä naapuri haki pojan aikaisin viikonloppuaamuisin maastoautollaan. Ensin sorsametsälle, sitten pienriista- ja jänisjahtiin. Ja poika sai saalistakin. Naapuri sanoi, että poika on erämiehenä luonnonlahjakkuus.

Ja se luonnonlahjakkuus nosti maastoautosta noustessaan joka kerta saaliinsa näytille. Ei vanhemmille vaan sille kuuselle. Vanhemmat olivat kateellisia. Mutta voiko ihminen olla kateellinen puulle? Vanhemmat blokkasivat kuusen jälleen ajatuksistaan mahdollisimman kauas. Yrittivät ainakin.

Ja nyt elettiin jouluaattoa. Poika oli tehnyt tulipaikan ja nuotion lähelle kuusta, tietysti varoen etteivät liekit vain vahingoita vanhaa puuta. Vanhemmat seurasivat pojan puuhailuja huolissaan. Äiti totesi äänellä jossa oli jo huolen lisäksi suuttumusta:

- Mutta jotain tuolle on kyllä tehtävä. Olkoon vaikka kuinka mallioppilas. Ei se nyt helvetti soikoon voi loputtomiin tuota kuusta tuijottaa.

Ovi kävi. Poika oli tullut sisälle. Hän sanoi vanhemmilleen hymyillen:

- Tulkaa tulille. Minä olen keittänyt siellä teetä.

Vanhemmat katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkapäitään. He pukivat talvivaatteet päällensä, kävelivät pihalle ja istahtivat pojan tuomien pöllien päälle. Poika oli vielä suojannut pöllien päät hirventaljan palasilla. Oli saanut ne varmaan tuolta naapurilta. Seuraavana syksynä poika lähtisi itsekin hirvimetsälle. Jos vanhemmat antaisivat luvan. He eivät olleet enää varmoja siitä. Itse asiassa heidän mielessään oli ollut jo palaaminen Helsinkiin. Poika antoi heille höyryävät mukilliset kuumaa teetä. Äiti kysyi:

- Mitä me täällä oikeastaan tehdään?

- Katsellaan tulia tietysti. Haukataan raikasta happea. Ja odotellaan.

- Odotellaan mitä.

- Huomaatte kyllä.

Poika lisäsi nuotioon reilusti kuivaa koivupuuta. Liekit nousivat korkeammalle ja valaisivat sekä pihan että kuusen. Vanhemmat kuuntelivat lähestyvää suhinaa. Jotakin oli tulossa. Suhina voimistui ja puuhun lennähti parinkymmenen korpin parvi. Poika nousi seisaalleen ja kertoi:

- Tuo kuusi on näitten seutujen kuningas. Se on ikivanha. Nuo korpit ovat sen silmiä. Voi se toki halutessaan katsella muittenkin eläinten silmillä mutta korpit ovat sen parhaita ystäviä.

Vanhemmat hoksasivat että aina kun he olivat olleet ulkona niin tontilla näkyi joka kerta pari kolme korppia. Ja jälkeenpäin ajatellen ne olivat tainneet aina katsella heitä. Sitten he huomasivat, että lähistöllä oli paljon muitakin metsän eläimiä. Ja tuollahan oli… voiko se olla…

- Ei kai tuo ole karhu?

- On. Ja tuolla sivummalla on pari sutta, tuolla vasemmalla. Mutta ne tulivat vain käymään. Kuusen pyynnöstä. Ne  eivät tee teille mitään pahaa. Ovat vain pieni osoitus kuusen voimasta. Jonka te ehkä alatte pikku hiljaa tajuta. Mutta nuo eläimet eivät ole se pääasia minkä kuusi halusi teille näyttää. Katsokaa taaksenne.

Vanhemmat kääntyivät ympäri ja kauhistuivat. Talo oli kadonnut. Paikalla oli pelkkä aarniometsä jossa hankea oli melkein metrin verran. Maastossa hiihti miehiä. Vanhemmat tajusivat että nuo ovat joitain muinaissuomalaisia. Puhekin heillä oli sellainen jonka suomeksi tunnisti mutta jota ei ymmärtänyt.

- Ne ovat hirvimetsällä. Hanki kantaa hiihtäjän mutta ei hirveä. Noilla miehillä on kova urakka hankkia ruokaa perheilleen. Metsästystä ja kalastusta. Keräilyä. Ei vielä edes viljelyä.

Miehet katosivat metsän kaukaisuuteen ja maisema muuttui. Nyt heidän edessään oli savupirtti. Elettiin kesää. Pirtistä asteli ulos ihmisiä kuluneissa vaatteissa. Näytti siltä, että elettiin jotain 1700-lukua.

- He ovat lähdössä kaskenpolttoon. Viljely antoi mahdollisuuden jäädä paikalleen. Mutta leipä oli tiukassa ja vaati kovaa työtä. Tuo vuosi on muuten 1694. Seuraavana vuonna alkoivat Suuret Kuolonvuodet. Osa heistäkin kuoli. Mutta osa jäi henkiin ja jatkoi työtään joka ei suuresti palkinnut mutta antoi ainakin osalle lapsista mahdollisuuden selviytyä ja tehdä aikanaan oma osansa niin itselleen kuin sitä kautta tuleville sukupolville.

Savupirtti katosi tuulen mukana jonnekin kaukaisuuteen ja tilalle oli tullut paritupa joka oli tulessa. Pihalla oli suuri joukko sotilaita vanhanmallisissa univormuissa. Siviilejä ei näkynyt missään.

- Talon asukkaat ovat piilopirtissä. Eletään Isonvihan aikaa. Vuotta 1713. Nuo ovat venäläisiä sotilaita. Talon asukkaat ovat heitä jotka näitte äsken lapsina. He joutuivat pakenemaan venäläisten terroria ja etelästä päin tulevaa ruttoa. Yksikään heistä ei selvinnyt kovasta talvesta.

Paritupa haipui näkymättömiin ja tilalle tuli melko hyväkuntoisen näköinen joskin pieni hirsimökki. Mökin ovi aukesi ja miehiä lähti kävelemään pois pihapiiristä.

- He ovat Isonvihan aikana täällä asuneitten ja menehtyneitten ihmisten kaukaisia sukulaisia ja menossa taksvärkkiin. He olivat aikanaan ison tilan palkollisia mutta isojaon jälkeen heistä tuli torppareita. He tekivät pitkiä ja raskaita taksvärkkipäiviä isännälle että voisivat tehdä sitten työtä itselleen kotonaan. Kovan työn ansiosta heille kertyi kokoon sen verran että nälkä ei ollut enää uhkana. Viimeiset Suuret Nälkävuodetkin olivat jo menneet. Ollaan vuodessa 1890. Talon lapset saivat käydä kouluakin. Ei paljon, mutta sen verran että oppivat lukemaan. Elättäen kasvaessaan toivetta että jos vaikka joskus pääsisi torpparista talolliseksi.

Näkymä pihalla pimeni, mutta sama talo oli edelleenkin paikallaan. Tosin siihen oltiin tehty melkein talon itsensä kokoinen lisävinkkeli. Elettiin yötä. Tuvan ovi aukesi, ulos juoksi nuori mies joka meni suksilleen ja läksi hiihtämään pimeyteen. Hetken kuluttua kaksi muutakin miestä tuli ulos ja katseli pimeään metsään katoavaa latua.

- Eletään helmikuuta 1918. Tuo karkuun hiihtänyt mies oli torpan pojista nuorin. Hän ei halunnut osallistua punakaartin toimintaan, pelkäsi turvallisuutensa puolesta ja hiihti valkoisten puolelle. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyä valkoisten joukkoihin. Kaksi muuta veljestä laittoivat punaisen nauhan käteensä. Toinen kuoli Tampereen taistelussa ja toisen valkoiset teloittivat. Valkoisten puolelle menneestä nuorimmasta veljeksestä tuli torpparivapautuksen jälkeen talon isäntä. Hänen ensimmäinen lapsensa, poika syntyi vuonna 1920.

Talo katosi hämärään ja ilmestyi hetken kuluttua takaisin kirkkaassa talvisessa pakkaspäivässä. Nyt talon ulko-ovella oli pappi ja se sama veljeksistä nuorin, nyt jo kovan kahdenkymmenen vuoden työn vanhentamana. Pappi puhui miehelle joka peitti kasvonsa käsiinsä ja astui sitten sisälle tupaan.

- Edelleen helmikuussa. Mutta vuonna 1940. Miehelle oli syntynyt vielä pojan lisäksi kolme tytärtä. Ja hän sai juuri kuulla sen, että hänen ainoa poikansa oli kaatunut Summassa. Tyttäristä ei olisi tilan jatkajiksi. Elleivät he naisi itselleen sopivaa miestä. Joita samaan aikaan niitettiin rintamalla.

Talon ympäristö muuttui talvisesta kesäiseksi. Vanhemmat tunnistivat hetki sitten poikansa kaatumista surreen miehen mutta hän oli nyt selvästi vanhempi. Hänen kanssaan pihalla oli nuori pariskunta. Ehkä vähän päälle kaksikymppisiä. Vanhentunut mies puristi kummankin kättä.

- Eletään vuotta 1960. Koska miehelle ei tullut työn jatkajaa ja tyttäret olivat muuttaneet maailmalle hän päätti myydä manttaalinsa muille viljelijöille ja muuttaa vaimonsa kanssa viettämään eläkepäiviään rivitaloon Naakkamoon. Tuo nuori pariskunta tuossa osti talon ja asuintontin. He purkivat vanhan ja huonokuntoisen talon ja rakensivat tilalle uuden. Tämän saman talon jonka te ostitte. Pariskunta perustaisi myös kuljetusyrityksen joka vaikeitten alkuvuosien jälkeen työllistäisi puolen tusinaa miestä. Heistä tuli paikkakunnalla tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä ja aktiivisia kansalaistoimijoita. Vanhempana he myivät yrityksensä tuolle naapurillemme joka asuu tuossa meidän vieressämme. Hän jatkaa heidän työtään.

Näkymä hämärtyi jälleen. Oli syksyisen hämärää ja pihalla talon edustalla oli vanha mies joka oli kaatunut maahan, puristi rintaansa ja katsoi taloa. Mies näytti tekevän kuolemaa. Talo pimeni eikä savupiipusta tullut enää savua.

- Tuo mies oli se nuori mies joka rakensi talon. Hän kuoli muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen. Hänen vaimonsa kuoli vuotta aikaisemmin syöpään. Heidän lapsensa asuvat muualla eikä taloa saatu myytyä. Niinpä siinä oli vain peruslämpö pitkän aikaa. Kunnes me muutimme tänne. Mutta jotain puuttui. Jotain, mitä talossa oli aina ollut. Niin tässä kuin niissä aikaisemmissa.

Talo haihtui pois ja edessä oli paljas hanki. Hangella oli niitä hirviä metsästäviä muinaissuomalaisia. Heidän ympärillään hohti kirkas valo. Valo siirtyi aukion toiselle puolelle jossa oli niitä savupirtissä olleita ihmisiä. Sitten se siirtyi eteenpäin aina uuden tontilla asuneen sukupolven edustajien ympärille. Kunnes se loisti sydänkohtaukseen kuolleen kuljetusyrittäjän ja hänen vaimonsa ympärillä. Lopulta näkyviin tulivat nykyisin talossa asuvat isä, äiti ja poika. He katsoivat itseään. Valo siirtyi heitä kohti mutta ei koskaan saavuttanut heitä vaan vaimeni ja katosi jättäen jäljelle vain kolme hämärässä seisovaa ihmistä jotka hävisivät pimeyteen. Tämäkin näky katosi ja he näkivät jälleen edessään talonsa jonka olivat ostaneet vuosi takaperin. Poika alkoi puhua vanhemmilleen:

- Tämän kaiken kuusi näytti minulle heti kun olimme muuttaneet tänne. Se on kertonut minulle paljon muutakin mutta tämä jonka näitte oli sen viesteistä tärkein. Jokainen täällä asunut sukupolvi on toiminut sen vuoksi että seuraavalla sukupolvella olisi hieman helpompaa. Ei ehkä aina edes tietoisesti mutta olosuhteitten pakosta. Valo on siirtynyt sukupolvesta seuraavaan ja vahvistunut. Mutta meidän kohdallamme se on sammumassa. Sillä kuusi sai minut ymmärtämään että me olemme olleet itsekkäitä omaan napaamme tuijottavia paskoja emmekä ymmärrä sitä mitä uhrauksia juuri meidän vuoksemme on tehty. Uhrauksia, joista me olemme kiittäneet sylkemällä niitten sukupolvien päälle joitten ansiosta me olemme voineet elää yltäkylläisyydessä.

- Minä itse olin tuhoamassa menneitten sukupolvien työn omalta osaltani siten että olin itsekkäästi tuhoamassa omaa elämääni. Mutta te olette halunneet osaltanne tuhota muittenkin elämän. Omassa suvaitsevaisuudessanne ja kuvittelemassanne erinomaisuudessanne te olette mitätöineet ja halveksuneet sitä kaikkea mitä menneet sukupolvet ovat tehneet hyväksenne. Ilman heidän työtään te ette olisi mitään. Ja sairaaksi kiitokseksi te haluatte omahyväisyydessänne jakaa kaikki heidän työnsä tulokset muualta tuleville heinäsirkkaparville ainoastaan siksi että siten te voitte siten kuvitella olevanne muita parempia ihmisiä. Kuusi sai minut ymmärtämään että olen osa pitkää ketjua eikä minulla ole oikeutta katkaista sitä vaan minulla on velvollisuus jatkaa sitä eteenpäin. Koska ymmärrän nyt, että minunkin jälkeeni on joku, joka asuu tätä taloa. Minun täytyy ajatella häntäkin eikä vain itseäni. Olen ymmärtänyt hävetä sitä, mitä ennen tänne muuttoa olin. Joko tekin ymmärrätte?

Talo katosi jälleen ja edessä oli lumen peittämä aukio. Sillä aukiolla olivat ne kaikki ihmiset mitä heille oli näytetty. Yhtä aikaa. Isä pyyhki kyyneliään, meni ja halasi poikaa. Äiti tuli mukaan halaukseen. Poika vastasi halaukseen ja totesi:

- Totuus koskee. Mutta tässä tapauksessa kipu myös parantaa.

Isä kysyi:

- Mennäänkö viettämään joulua? Perheenä?

Poika vastasi:

- Mennään vaan. Minäs muunakaan? Oli jo korkea aika.

Talo palasi taas näkyville mutta yksi hahmo jäi jäljelle. Se mies, joka oli asunut tässä ennen heitä ja kuollut sydänkohtaukseen tälle pihalle. Hän heilautti heille kättään ja hymyili. Näytti siltä, että hänen muistonsa oli odottanut tällä tontilla monta vuotta mutta nyt se sai rauhan. Mies haipui ja katosi jonnekin ikuisuuteen. Isä, äiti ja poika katsoivat vielä hetken kuusta ja menivät sisään viettämään joulua.

Tulisijassa tuli paloi vielä hetken aikaa ja lopulta jäljelle jäi vain hehku. Senkin sammutti pikkuhiljaa alkanut hiljainen lumisade, joka näytti siltä kuin hiutaleet olisivat hetken ajan katselleet ympärilleen ennen kuin asettivat sijoilleen jo aikaisemmin sataneen lumen päälle. Niin kuusi kuin talo huokaisivat tyytyväisenä. Tyhjä, perheetön talo oli vain varasto eikä sellaisessa varastossa ollut mitään, mitä pihakuusen tulisi suojella. Vuosi sitten tähän taloon oli muuttanut kolme irrallista ja itsekästä ihmistä. Mutta huomenna, joulupäivänä tässä talossa heräisi perhe. Valo siirtyisi jälleen eteenpäin.


Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2013: Jouluvartio helvetin porteilla

2014: Vanha mies ja joulu laavulla

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

49 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olipas upea tarina!
Joutui vähän, köh, nieleskelemään lukiessa.
Hyvät joulut perheellesi!

Terv, Herännyt

Anonyymi kirjoitti...

Yrjö "kynä" Perskeles!
Meni roska silmään.

Erkki

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taas tarinasta. Näinhän se on, yhä enemmän on niitä, jotka tykkäävät ottaa antamisen sijaan ja mitä jää jäljelle? Niinpä. Oikein mukavaa joulunaikaa Ykälle ja muillekin! Iines

Veijo Hoikka kirjoitti...

Upea koskettava tarina joulumieltä luomaan, kiitos!

Hyvää Joulua Ypelle ja hänen seuraajilleen. Hyvää Joulua myös nettipoliiseille, jotka haravoivat tämän tarinan vihatäikammalla, mutta toivottavasti luettuaan jutun säntäävät ulos suuren kuusen katveeseen, ehkä kuitenkin turhaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Joulutarinasta, kyllä sä osaat!

Oikein rauhaisaa Joulua ja parempaa Uutta Vuotta 2018
Ykälle, Ylvalle ja kaikille lukijoille!

Anox

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...

"...ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses, Suomi, kyyneleen..."

Kiitos, Ykä, kuluneen vuoden blogiseurasta ja
Hyvää joulua ja antoisaa uutta vuotta!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Yrjö, todella hieno tarina. On pakko myöntää, että kyynel tuli silmään. Kiitos myös kaikesta mitä olet tehnyt kansan omantunnon herättämiseksi. Hyvää joulua sinulle. Terv. Mikael

Tavallinen Agentti kirjoitti...

Todella hieno tarina, kiitos Ykä!

Meni roska silmään loppuvaiheessa.

Olen aiemmin ajattellut lähinnä suvun kautta, että olen osa suvun jatkumoa ja sitä kautta on velvollisuus pedata tuleville sukupolville paremmat oltavat. Hieno laajennus samasta asiasta koko kansakuntaan.

Mielestäni tämän tyyppisillä, jos millään, kirjoituksilla on mahdollisuus yrittää kääntää utopiauskovaisten päätä. Pitää löytää tunnetason argumentit, fakta-argumentit kun eivät riitä, valitettavasti.

Hemuli kirjoitti...

Roska meni Hemulinkin silmään.

Rauhallista joulua Yrjö Perskeles!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Heränneelle, Erkille, Iinekselle, Veijo Hoikalle, Anoxille, Terho Hämeenkorvelle, Mikaelille, Tavalliselle Agentille ja Hemulille, lämmin kiitos palautteesta sekä oikein hyvää ja rauhallista joulua. Tavallinen Agentti tuumaili että kääntäisikö tällaiset kirjoitukset utopiauskovaisten päitä mutta pahoin pelkään, että ei niitä käännä mikään. Faktoja kuullessaan he pistävät kädet korvilleen ja huutavat wääwääwäätä ja tunnepuoli heillä taas on sellainen että kun sen varaan on rakennettu koko mielikuva itsestä muita parempana ihmisenä niin eiväthän he itseään kiellä. Harvalla siihen pokkaa on. Joka tapauksessa on selvää että seuraavat sukupolvet eivät muistele edellisiä lämmöllä.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää Joulua Ykälle ja kaikille nuiville veljille ja siskoille!

Ari

Anonyymi kirjoitti...

Terve Ykä ja kiitos hienosta tarinasta.

Kunpa joku veisi myös nämä meidän armaat päättäjämme sinne kuusen juureen, jotta heidänkin silmänsä avautuisivat. Taitaa kuitenkin olla turha toivo, se silmien avautuminen meinaan.

Kaikesta huolimatta Hyvää Joulua Sinulle ja perheellesi, jatkahan kirjoittamista,on siten edes jokin valopilkku tässä nykyhulluuden keskellä.

T: Ymmi

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Arille ja Ymmille & kiitos kommenteistanne.

Ari: Ja sitä samaa sinullekin. Joulun rauhaa.

Ymmi: Kiitokset. Päättäjät voisivat todellakin pistäytyä kuusen juurella. Ja koska tätäkin blogia vahtii poliisin viharikostutkijat ja miettivät keskenään että voisiko tuossa sanonnassa olla jotain jonka voisi tulkita väkivaltaan yllyttämiseksi niin muistutetaan että kuuseen, varsinkin sen juurelle on erittäin vaikea niin hirttää ketään kuin hirttäytyä itse. Siihen kannattaa käyttää joko männyn tai koivun oksaa.

Eiköhän nämä kirjoitukset jatku ensi vuonnakin. Oikein hyvää ja rauhallista joulua.

Vasarahammer kirjoitti...

Yhtä hieno oli kuin aikaisemmat joulutarinat ellei peräti vielä parempi.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Yrjö ja kaikki hänen seuraajansa. Hyvä joulutarina, hieman silmät sokaistuivat kyynelten sateessa sitä lukiessa, vaan haitannooko tuo mittään. Ei ainakaan minua. Tuo Ymmin mainitsema silmien aukeaminen toi mieleeni vanha jutun, kun poika kehui koulussa, että meillepä syntyi eilen seitsemän kommunistia, niin opettaja siihen, että miten niin. Kissa sai seitsemän pentua ja tunnetusti, ainakin ennen vanhaan syntyivät silmät kiinni.
Seuraavalla viikolla tuli kouluun tarkastaja ja opettaja kehoitti poikaa kertomaan samantarinan tarkastajalle, se kun oli hänestä hyvä. Poika kertoi ja sanoi, että heiile syntyi kaksi kommunistia. Opettaja tivaamaan, että seitsemänhän niitä alkujaan oli, niin poika siihen, että niin oli, mutta muilla on jo silmät auenneet.
Okiein Hyvää Joulua ja toivottavasti Parempaa Uutta Vuotta.
Toivottelee Huru-ukko

Anonyymi kirjoitti...

Olin vähän pihistänyt tätä blogia, kunnes minulla olisi sopiva aika ja tunnelma lukea se. Sanonta, että mitään hyvää ei odota liian kauan, tuli taas kerran oikeaksi todistetuksi.

Tähän ei myöskään ole mitään lisäämistä ja tyydynkin sitten vain kiittämään Ykää päättymässä olevan vuoden lukunautinnoista ja toivottamaan hänelle perhekuntineen sekä kaikille tämän mainion blogin lukijoille oikein rauhaisaa joulua ja onnea vuodelle 2018!

Rouva Ano

Anonyymi kirjoitti...

On se. Niin väkevää kerrontaa. Pahus kun tuo emäntä tuossa kuori sipulia niin meni lukeminen vähän tuhertamiseksi.
Oikein Hyvää Joulua sinne toivoopi koko Syrjänperän väki.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vasarahammerille, Huru-ukolle, Rouva Anolle ja Syrjänperän väelle & kiitos kommenteistanne.

Vasara: Lämmin kiitos. Olen otettu.

Huru-ukko: Ja tuo kissitarina sopii kyllä myös hyvin nykyisille punavihreille utopisteille. Niillä tosin eivät silmät aukea koskaan toisin kuin kissoilla. Kissithän ovat kovasti realisteja. Hyvää ja rauhallista joulua ja aina parempaa uutta vuotta.

Rouva Ano: Kiitokset myös sinulle hyvistä kommenteistasi ja joulun rauhaa.

Syrjänperän väki: Ja sitä samaa myös teille.

Anonyymi kirjoitti...

Mainiota, mainiota Ykä! Sinä se vasta osaat kirjoittaa!

Mukavasti viittauksia kansamme vaiheisiin eri aikakausina. Niistä juontui mieleeni Välskärin kertomukset. Suosittelen. En ole itse ihan kokonaan vielä lukenut niitä, mutta hyvässä vaiheessa. Kolmas "tiiliskivi" menossa. Sen rinnalla kun vielä lukee Suomen historian pikku jättiläistä, niin a'vot.

Hyviä joulun aikoja!

t. Löylyniemi

Anonyymi kirjoitti...

Kiitosta! Nyt voi käydä viettämään rauhaisaa joulua, jota toivon kaikille muillekin

-Tvälups-

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis kiitos kauniista kertomuksesta.

Minusta vähän näyttää siltä, että se perheen nuori juippi oli jo saanut valot päälle - tarinan dramaattinen kaari kumminkin edellyttää kuuselta tällaista esitystä.

Et, Ykä, ehkä pidä tästä, mutta sanon silti: kirjoitus on tavallaan uskonnollinen. Ei minkään maailmanuskonnon standardeilla, vaan paljon alkukantaisemman. Tässä on nimittäin animistinen vire. Enkä sano tätä minään teologisena inkvisiittorina, vaan ihan ystävällisellä mielellä.

Esi-isämme ja -äitimme nimittäin uskoivat ennen kaikkea paikkojen henkiin, joita kutsuttiin tilanteen mukaan haltijoiksi tai tontuiksi, tai hengiksi. Hiukan abstraktimmilla kohteilla oli sitten yleisjumalansa, kuten Ukko/Perkele, Tapio&Tellervo, Ahti etc. Kun kirkko oli syrjäyttänyt nämä muinaiset ns. isot jumalat, paikallishenkiin uskottiin edelleen. Tavallaan animismi on säilynyt nykypäivään asti, jotenkin muuntuneessa muodossa. Tarinassa kuvatulla asumalla on siis ilmiselvästi henki, joka nyt asuu siinä kuusessa. Kuusi on varsin lyhytikäinen, joten se voi vain toimia hengen ilmentymänä tai asuinpaikkana.

Meilläkin, vaikka kristillisiä arvoja tunnustamme, harrastetaan ns. matalan intensiteetin animismia. Tapani-myrsky jätti pihamme puut pystyyn. Kuitenkin, kun katselin lähimetsän tuhoja, arvioin, että jos myrskytuuli olisi käynyt toisesta suunnasta, pihapiirin suuret puut olisivat voineet olla rakennuksille erittäin tuhoisia. Perhepiirin neuvottelupalaverin jälkeen päätimme haikeina jättää hyvästit mm. toosi isolle kuuselle, jonka tiesin 80 v aiemmin, vielä närevaiheessa, nimetyn "haltijakuuseksi", toiselle isolle kuuselle sekä helkkarinmoiselle koivulle. Operaatio tehtiin omin voimin, joskin vaati, puiden paksuuden ja oksien painopisteen vuoksi, melkoista vinssivarmistusta sekä kaatoteknistä osaamista. Otan tästä kunnian itselleni. Kaikki kaadetut puut olivat, ihme kyllä, läpiterveitä.

Nyt meillä leijuu valintaongelma: minkä puun nimeämme haltijapuuksi? Nomination-statuksen on saavuttanut pari mäntypuuta. Vai nimitämmekö sen toisen kuusen kannon vieressä nököttävän siirtolohkareen haltijakiveksi?

Oikein hyvää Joulun aikaa Ykälle ja Ylvalle!

Terv. Achtung

Lemminkäinen kirjoitti...

Folio- ja kukkahatut väittävät päät vihreänpunaisina että suomalaista kulttuuria ei ole olemassakaan. Mutta antaa heidän väittää, itsensä kanssa, kun järki ei riitä ymmärtämään että suomen kieli (jumalten lahja ihmiskunnalle) ja Suomen historia on kulttuuriperimää mikä tekee suomalaisista suomalaisia. Kiitos Ykä mainioista jutuista ja Joulua kaikille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Löylyniemelle, Taisteluvälineupseerille, Achtungille ja Lemminkäiselle & kiitos kommenteistanne.

Löylyniemi: Kiitokset. Pikku Jättiläistä vuodelta 1943 olen aikanaan lukenut. Jotenkin siitä huomasi että ajat olivat toisenlaiset. No, sotaahan silloin käytiin.

Tvälups: Kiitos sinullekin ja rauhallista joulua.

Achtung: Kiitokset. Ymmärrän pointtisi hyvin. Minähän en ole sinänsä millään muotoa uskonnollinen. Mutta jouluna saa kirjoittaa satuja. Ja kirjoitanhan minä Oy Taivas ja Oy Helvetti Ab:stäkin sekä epäilyksen Pirusta mutta käytän niitä tylysti päivänpoliittiseen vihapropagandaan. Mutta vanhoissa puissa, taloissa ja esineissä on aina ollut jotakin joka minua miellyttää. Ehkä se ei ole henki vaan se ajatus ja muisto, jonka ne herättävät ihmisissä. Kuusesta olen muuten kirjoittanut ennenkin:

http://yrjoperskeles.blogspot.fi/2013/07/jotain-ihan-muuta-xiv.html

Toivottavasti löydätte sen uuden haltijapuun. Sinänsä kuusi on ollut perinteisesti se pihan vartija. Mutta niillekin tulee lopulta aikansa. Hyvää ja rauhallista joulua teille.

Lemminkäinen: Kyseiset kukkahatut puolestaan elävät tavallisten suomalaisten työn ansiosta. He tarvitsevat junteiksi määrittelemiään ihmisiä elääkseen ja ne ns. juntit pärjäisivät oikein hyvin ilman heitä. Hyvää ja rauhallista joulua sinullekin. Suomen kielestä muuten voi todeta että eräs JRR Tolkien oli aikanaan ihan pähkinöinä kun hän löysi suomenkielen.

Anonyymi kirjoitti...

Höh, niin heitti tuulinen sää roskia silmiin täällä tsadinkin suunnalla kun joulutarinaasi luin!
Kiitos hienosta kertomuksesta ja Rauhaisaa Joulunaikaa sinne Huitsinnevadaan.
T. Riku Raunioilla

Qroquius Kad kirjoitti...

Itsekin tunsin tätä lukiessani tietynlaisia vibroja jostain tuhannen vuoden takaa, ennen kristinuskon rantautumista toden teolla. Jonkin verran samalta pohjalta ponnistaa Viktor Rydbergin varsin tunnettu runo "Tonttu", joka on vakiintunut joululauluksi vaikka kyse ei runossa siitä ollutkaan, vaikka päähenkilönä on tonttu ja ajankohta talvi.

Runon lopulla tonttu joka tapauksessa on ajan virtaa kuulevinaan. Se on tässä tarinassa sekä kuultavana että nähtävänä. Tulen aina hartaalle mielelle kuunnellessani mainitun runon lauluversiota.

Niin tulin tästäkin tarinasta.

Anonyymi kirjoitti...

Joku moderni filosfi (jonka nimeä en nyt muista enkä viitsi esille kaivaa) on kai sanonut, että ihmisyhteisöjen jumaluudet ovat ihmisperäisiä ja abstrakteja käsitteitä, ikään kuin nimiä idealle, joka yhdistää yhteisöä, tai sitoo sukupolvia menneisiin. Tässä mielessä on ihan sama, uskotko siinä kuusessa asuvan hengen persoonalliseen olemassaoloon, vai käytätkö henkeä yleisviitteenä kaikkeen, mitä paikkaan liittyy. Sama koskee vaikkapa kristinuskon Jumalaa: Hän voi olla meille persoonallisesti oleva jumala, tai inhimillinen idea, jonka vuoksi elää ja taistella. Ja jos elää ja taistelee perinteensä puolesta, se riittää.

"Uskonnollisuus" ihmisen ominaisuutena on käsite, joka kuvaa enemmän ihmisen luonnetta. Sitä, kuinka hän suhtautuu vallitseviin uskonnollisiin normeihin, kuten kirkossa käyntiin, rukouksiin, tai sitten Koraanin resitointiin ym. uskon ulkoisiin piirteisiin. Tai uhraa ajatuksia sielunsa kuolemattomuudelle. Tässä mielessä minäkin olen täysi pakana. Itse keskityn mieluummin siihen, mikä mielestäni - tai "käsitteellisen (?)" Jumalan mielestä on oikein. Jos minut viime tuomiolla herätettäisiin, puhukoot sitten teot puolestaan.

Kirjoitus voi silti olla uskonnollinen, kirjoittajan omasta asemoitumisesta riippumatta. Enkä tässä tapauksessa varsinkaan tarkoita mitenkään alentaa kirjoituksen tai sinun arvoa.

Hyvän Joulun lisäksi myös terhakasta Uutta Vuotta!

Terv. Achtung

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Rikulle Raunioilla, Qroquius Kadille ja Achtungille & kiitos kommenteistanne.

Riku: Huitsinnevada kiittää ja toivottaa hyvää ja ennen kaikkea rauhallista joulua sinne tsadiin.

Qroquius Kad: Piti googlata tuo runo. Ihan kaunishan se oli.

Achtung: Ymmärsin pointin tuostakin. Tosin itse määrittelen tuon kaiken ehkä vain niin että ”tarttee elää ihmisiksi”. Terhakasta uutta vuotta sinullekin.

Anonyymi kirjoitti...

Siinä on joulujuttu, tämä on jäänyt kummallisena
juttuna mieleen. Miten voi jos on muuta uskontoa...

https://yle.fi/uutiset/3-9952480

Anonyymi kirjoitti...

Miten sä Ykä voit tietää asut kuitenkin siellä jossain kaukana.
Esim Kontula joka oli 20 vuotta sitten melkoisen monikulttuurinen paikka. Oli Vietnamilaisia, Kiinalaisia, Somaleja, Irakilaisia+muita arabeja, Kurdeja, Virolaisia, Venäläisiä, Espanjalaisia, Mustalaisia, rantahurreja ja suomalaisia ja muutama juutalainenkin perhe.

Sittemmin on käynyt muuttoliike Virolaiset ja venäläiset ja Aasialaiset ja Suomalaiset on muuttanu pois. Jonkiverran toki on jääny niitä joilla ei ole lapsia tai eivät muuten kykene muuttamaan mihinkään. Muutkin ryhmät on häipyny jäljelle on jääny Arabeja ja Somaleja ja Kurdeja. Surkeuden huippuna ostarilla Mc Donalds lopetti kun ei kannattanut. Danske lopetti Nordea Lopetti Op lopetti. Osa kuppiloista lopetti moni parturikampaamo lopetti. Pankkien lopettaminen ei sinällään ole ihme mutta ottaen huomioon alueen väkimäärän.

Itis on kokenut saman mutta paljon aikaisemmin ja nopeammin. Moni eläkkeelle jääänyt ei viitsi enää asua alueella vaan muuttaa jos pystyy pois. Nuoret jos niitä on haluaa muuttaa pois.

Sitä vaan ihmettelen mistä Ykä olet saanut tietoosi noita juttuja jos et asu siellä. Onko kenties joku nuori joskus jutellu sulle asiasta tai oletko tavannut joitain jotka ovat kyseisen paratiisin jättäneet taakseen.

T:Labrotta

Retuperän Reiska kirjoitti...

Historian kehityskulku viimesiltä vuosisadoilta...

Asun täällä Retuperällä. Maaseudulla.
On lapsia. Kolme alaikäistä poikaa. Puoliso. Eestiläinen.
Emme ole vihreitä. Emme edes punikkeja.

Kaadoimme vanhan pihapuun. Kuusen. Teimme siitä moottrisahalla karhu- ja orava figureja.
Harmi.

Loistavaa Joulua -Kirjailijalle.

Yt
Retuperän Reiska

Juha kirjoitti...

Kiitokset vuoden tarinoista ja Rauhallista Joulua!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, Labrotalle, Retuperän Reiskalle ja Juhalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Yle jatkaa hyväksi havaitsemallaan linjalla. Miksei jatkaisi kun rahoitus on taattu tuotteen laadusta huolimatta.

Labrotta: Onhan mulla omat kontaktini Helsinkiin ja asuinhan minä siellä pitkään itsekin. Jo silloin kun Suuri Rikastus oli hyvää vauhtia etenemässä.

Retuperän Reiska: Vanhat puut joutuu lopulta kaatamaan mutta ehkä taideteoksiksi päätyminen teki kuuselle kunniaa. Loistavaa joulua sullekin. Ei tosin miltään kirjailijalta vaan aivan tavalliselta häiskältä.

Juha: Rauhallista joulua sinullekin ja kiitokset kommenteistasi.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kuluneesta vuodesta, näitä tarinoita on aina ollut erittäin mielenkiintoista seurata samoin kuin kommenttikenttää. Nykymeno takaa sen, että aiheista ei valitettavasti tule puutetta pakinoihin ensi vuonnakaan. Yritetään kuitenkin jotenkin kippuroida elämässä silti eteenpäin. Hyvää Joulua Ykä ja nuivikset!

Sepi

Qroquius Kad kirjoitti...

Tarinan lukemisen jälkeen tuli vastaani tämmöinenkin asia:

https://en.wikipedia.org/wiki/Estonian_neopaganism

Jotain samantapaisia kaikuja tuostakin löytyy, erityisesti tuon maauskon osalta. Ja kuten artikkelista ilmenee, joulua hekin viettävät, joskaan ei kristillisenä vaan keskitalven juhlana. Kuten vähän itsekin.

En eilisessä kommentissani toivottanut hyvää joulua, koska ajattelin kommentoivani vielä ennen sunnuntaita, mutta samapa tuo. Joten hyvää joulua Perskeleen perheelle ja kaikille blogin kommentaattoreille ja muille lukijoille missä merkeissä tätä juhlaa sitten itsekukin viettääkään. Pääasia, että viettää!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Sepille ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

Sepi: Kiitokset sinullekin ja oikein hyvää joulua. Kirjoitusten aiheet eivät (valitettavasti) ensi vuonnakaan ainakaan vähene.

Qroquius Kad: Niin juu, minähän siis en ole minkäänlainen niin vanha- kuin uuspakanakaan. Nää tämmöset kirjoitukset ovat vaan aikuisten satuja ja sellaisina ne tulee ottaa. Mutta oikein hyvää ja rauhallista joulua sinullekin. Vietetään joulua rauhallisesti ja perinteisesti.

Habahoo kirjoitti...

Kiitoksia tästä tarinasta.
Jotenkin linssiin tuli valuvika ja näkeminen vaikeutui.
Mutta kaikesta mokushaibasta huolimatta. Hyvää joulua.
Pidetään toisistamme huoli.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Habahoo ja kiitokset sinullekin sekä hyvää ja rauhallista joulua. Pidetään toisistamme huoli.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tarunasta Yrjo Perskeles, mutta nyt mun taytyy menna kaivamaan noi roskat silmista

Kenzo kirjoitti...

Printtasin kertomuksen anopille luettavaksi; palaute saapunee viimeistään huomenna kun siemailemme glögiä kinkun aperitiivina.
Hyvää ja Rauhallista Joulua.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Kenzolle, kiitokset sekä hyvää ja rauhallista joulua.

Anonyymi kirjoitti...

Suurkiitokset erittäin koskettavasta joulutarinasta.
Tuli mieleen muistot mummolasta silloin joskus kun rakensimme majan korkealle vanhaan kuuseen...

Hyvää ja Rauhallista Joulua!

Johan

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Johan, kiitokset sekä hyvää ja rauhallista joulua. Mummolamuistoista tulee mulle mieleen se kulkeminen pakkasella pihasaunalle, saunan mainiot löylyt, askeettinen vatipesu ja taas kulku pihan läpi pakkasessa sisälle ja uuninpankolle lämmittelemään. Niissä sessioissa oli kaikki jotenkin kohdallaan.

Anonyymi kirjoitti...

"Niissä sessioissa oli kaikki jotenkin kohdallaan."

Juuri niin.

Meillä oli pieni vivahde-ero kun se sauna siellä polun päässä oli savusauna ja opimme mitä on tiku ja muut savusaunaan liittyvät termit ja käytännöt mustine seinineen jne.
Oi niitä aikoja.

Johan

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Johan. Jaa savusauna? Ei kun paranee. Mulla on kyllä pitkä aika siitä kun on savusaunaan päässyt. Valitettavasti. On semmosissa mahtavat ne löylyt.

Krypta kirjoitti...

Kiitos ihanasta tarinasta. Toivotan sinulle hyvää, rauhallista ja makoisaa joulua sekä perheellesi.

vieras kirjoitti...

Hyvää joulua Ykälle, Ylvalle ja tämän blogin lukijoille!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kryptalle ja Vieraalle, kiitokset ja oikein mukavaa joulun jatkoa.

korpisoturi kirjoitti...

Hieno tarina! Ja fiksu poika myös!

Tässä kun oli se tuiskupäivä (lauantai), niin lähdin mettään kävelemään. Hissukseen ja äänettömästi liikuin, maastoon sulautuvissa vermeissä. Äkkiä huomasin pienen liikahduksen pienen kuusen takaa. Seis ja seisoskelua. Toinen liikahdus toisen puun takaa. Olin kävellyt hämäryydessä melkein pahki peuroihin. Niitä oli useita. Ehkäpä jotakin vaistosivat, mutta eivät lähteneet karkuun. No jatkoin sitten varovasti hiipimistä pois, kuin intiaani tai kaukopartiomies.

Seuraava tuiskutuspäivä kun koittaa, niin menen taas sinne mettään. Trangia-keittimellä lämmitän kuumaa vettä rommitotia varten. Olen ja annan metsän puhua. Peurat varmaan katselee jostakin ....

Hyvää ja rauhallista joulua!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Korpisoturi, ja kiitokset. Hieno kohtaaminen sinulla. Metsäpeurat ovat harvinaisia ja niitä harvoin näkee. Eihän niitä ole kuin hieman Suomessa ja Itä-Karjalassa.