maanantai 24. heinäkuuta 2017

LÖTJÖNEN JA LUKIJAN KULUTTAJANSUOJA

Eleltiin Huitsinnevadan Örnätjärvellä ihan näitä aikoja tässä männälauantaina. Lauantai-iltaansa viettävä paikallinen korppi katseli koivunlatvasta erästä omakotitaloa jonka saunan piipusta nousi ilmoille sankka savu. Jos korppi olisi ollut tiedostava korppi, se olisi saattanut hyvinkin närkästyä siitä että muutenkin ekologisesti tehotonta ja vastuutonta asumismuotoa harrastavat ihmiset ruikkivat ilmoille vaarallisia pienhiukkasia ihan pelkän huvittelun ja kaljoittelun vuoksi niin kuin nyt epäilemättä oli tapahtumassa.

Korpit ovat viisaita lintuja mutta ne ovat harvemmin – ainakaan cityvihreän mittapuun mukaan – tiedostavia otuksia joten kyseinen korppi nakkasi koko asialle serkkunsa naakan paskat ja keskittyi sen sijaan tarkkailemaan pyyhe ympärillään talon etupihalle sisältä saapuvia ja puutarhatuolille istahtavia hyväntuulisia ja  kirveellä veistetyn näköisiä miehiä. Kas, siinähän oli Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Tuttuja miehiä. Eivät millään muotoa vaarallisia. Oikeastaan päinvastoin sillä paikallisten lintujen Nokkabook oli kertonut tuon Ykän pelastaneen erään punarinnan hengen pälkähästä. Punarinnalla oli kuulemma nykyisin muija ja mukulatkin niin että se pärjäili ihan mukavasti. Korppi oli huomannut noista miehistä ennenkin, että he olivat katselleet sitä ja puhuneet hyvin lämpimällä äänensävyllä sitä täysin käsittämätöntä, monipolveilevaa ja epäjohdonmukaista ihmisten kieltänsä. Lyhyesti virsi kaunis. Puhuessakin. Krook. Siinä oli asian ydin. Turhat löpinät pois. Sans´ selväste, vaik ei tulis ko sana päiväs. Samalla korpin tarkka vaisto kertoi, että joku juuttaan amatöörikirjoittaja oli taas kerran lupaa kysymättä varastamassa sen persoonaa johonkin tyhjänaikaiseen tarinaansa. Närkästyneenä se rääkäisi, nousi siivilleen, poistui tarinasta ja antoi Ykän ja Lötjösen  jatkaa sitä keskenään.

Ja hehän jatkoivat. Siinähän he istuskelivat ja polttelivat Voimasavuke Bostonia. Kaksi perinteistä keski-ikäistä käppäukkoa. Itse asiassa he juuri makustelivat termiä ”käppäukko” sillä he tiesivät suvaitsevais-tiedostavan vastapuolen käyttävän sitä haukkumasanana, jonka tarkoitus oli halventaa ja aiheuttaa ehkä jonkunlaista nolostumisen tunnetta. Molemmat tuumivat että nyt meni kuittailu lievää ankarammin reisille sillä käppäukkohan oli niin kertakaikkisen mukavan ja kotoisen tuntuinen termi. Piristävä lisä jo loppuun kaluttuihin ja röhönaurettuihin rasisteihin, fasisteihin, ekstremisteihin, uusnatseihin, ääri-, laita-, reuna- ja vinkkelioikeistolaisiin sekä ääri- ja tavallisiin nationalisteihin populisteista puhumattakaan. Käppäukkojahan myö, käppäukkojapa hyvinniin…


Perinteinen, leppoisa ja hyväntuulinen käppäukko

Nämä kaksi leppoisaa käppäukkoa olivat aikaisemmin päivällä ajelleet pitkin metsäteitä ympäri Örnätjärven Erämiesten metsästysalueita tarkoituksena kartoittaa sitä, minnekä päin oli viljelty hernettä. Kyyhkyjahti alkaisi elokuussa ja hernepeltohan kyyhkyä tunnetusti houkutteli. Kartoittavan ajoreissun päätteeksi käytiin Örnätjärven HÖÖ-Marketista hieman asiaankuuluvia niin kiinteitä kuin nestemäisiä eväitä ja päätettiin viettää perinteinen saunailta tutulla ja muuttumattomalla protokollalla. Jos se toimii, älä räplää.

Lötjönen katseli pahasti rääkäissyttä ja närkästyneenä paikalta poistunutta korppia miettien, että mikähän sen nyt noin suivaannutti. Sitten hän aukaisi tölkillisen kylmää ja raikasta Tsuhnan Kostoa, otti pitkän hörpyn ja totesi:

- Kuules, Ykä. Minä sitä olen taas pohtinut noita kuluttajansuoja-asioita.

Ykä pulputti myös Tsuhnan Kostoa tuulensuojaan, röyhtäisi ja sanoi puolestaan:

- Niitä asioita on kyllä viisasta aina aika ajoin pohdiskella. Niissä on vielä paljon laittamista. Niin kuin siinä äänestäjän kuluttajansuojassa minkä pohjalta me kehitettiin se D´Lötjösen vaalimenetelmä. Minä olen vähän odotellut että eduskunta säätäisi sen pohjalta uuden vaalilain eli Lex Lötjösen mutta ne juuttaat eivät ole tainneet oikein innostua ehdotuksesta. Mutta mitäs kuluttajansuojan osa-aluetta sinä tällä kertaa olet tuumaillut?

- No mediaahan minä. Siinä kun ei ole niin lehden lukijalla kuin tilaajallakaan minkäänlaista kuluttajansuojaa. Meinaan, yleensä jos jotain tuotetta myydään, niin tuotteenhan pitää olla edes osapuilleen sellainen kuin mitä mainostettiinkin. Muutenhan asiakkaalla on oikeus purkaa kauppa ja vaatia rahansa takaisin. Mutta median kohdalla asia on ihan toinen eikä asiantilaan näytä olevan tulossa minkäänlaista korjausta.

- Taidanpa hahmottaa mitä ajat takaa. Nykyisinhän valtaosa mediasta on virallisesti sitoutumatonta mutta tosiasiassa ne ns. sitoutumattoman median edustajat suoltavat jatkuvasti aivan puhtaasti punavihreään ideologiaan perustuvaa suoranaista propagandaa ja valitsevat uutisensa sen perusteella. Jotain Trumpin kättelytyyliäkin on analysoitu suomalaisessa mediassa varmasti hyllymetri jos vaikka löydettäisiin sen perusteella jotain, että vaalien tulokset peruttaisiin. Ei aikaisempien presidenttien kouranvispaaminen ole ketään kiinnostanut. Niin että oikeassahan sinä olet. Lukija ostaa mediatuotteen, joka ilmoittaa olevansa puolueeton ja saa rahalleen vastineeksi jotain aivan muuta. Sanoisin, että kyse on suoranaisesta petoksesta.

- Just näin. Tilannetta voi verrata siihen, että minä menen ja ostan autokauppiaalta auton jossa on kauppiaan ilmoituksen mukaan kakslitrainen bensakone. Sitten minä ajan tankin melkein tyhjäksi, ajan bensikselle ja tuuppaan tankin täyteen ysikasia. Sitä ysivitosta piiperrysbensaa minä kun en periaatteesta osta. Sitten minä starttaan koneen, kone hajoaa ja huomaan, että täähän olikin dieselkone. Minä menen pahalla päällä autokauppiaan luo ja se vaan toteaa, että vastuu tuotteesta on kaupan myötä siirtynyt ostajalle, eikä siinä auta mutinat ollenkaan. Mitäs maksoit. Mitäs ostit. Autokaupan tapauksessa voi tietysti kokeilla että saataiskos autokauppiaan mieli muuttumaan esim. lyömällä mutta sanomalehden kohdalla se ei auta ollenkaan. Ei median kohdalla edes tunneta semmosta termiä kuin lukijan kuluttajansuoja.

- Jätkä vihapuhuu järkeä. Eihän Suomessa saa myydä sikaakaan ahvenena. Eikä kakstahtibensaa kerosiinina. Eikä laminaattia lankkuna. Eikä pornolehteä Kodin Kuvalehtenä. No, Kodin Käsityölehti ehkä menettelis ainakin nimensä puolesta. Mutta minkä tähden täällä saa sitten myydä propagandaa puolueettomana uutisointina?

- Kyllä kuluttaja-asiamiehen pitäis ehdottomasti puuttua epäkohtaan.

- Hjuu… ehkä se ei pysty vaikuttamaan lehden varsinaiseen sisältöön, mutta ainakin se voisi vaatia, että lehdessä on jonkunlainen sisältöä koskeva varoitus. Vähän niin kuin tupakka-askeissa.

- Joo! Se vois olla kooltaan puolet lehden etusivusta ja mennä vaikkapa…

KULUTTAJA-ASIAMIES VAROITTAA!

Tämä kyseinen aviisi ei ilmoituksestaan huolimatta ole sitoutumaton eikä puolueeton mediajulkaisu. Lehti sisältää selkeästi punavihreään ideologiaan sitoutunutta, puhtaasti propagandaksi laskettava uutisointia jonka tarkoituksena on vaikuttaa lukijan yhteiskunnalliseen ajattelumaailmaan.

Lehden toimitushenkilökunta ei ole perinteisen käsityksen mukaisia journalisteja, vaan yliopistossa vihervasemmistolaisen politrukkikoulutuksen saaneita itseään täynnä olevia polivalinillityksen maistereita jotka ovat kaikki sairastuneet vakavaan kumbayiittiseen oireyhtymään.

Lukija ostaa ja varsinkin lukee lehden omalla vastuullaan.

- Jep. Ja tuollahan tehtäis varsin mukavaa jäynää sinänsä, sillä varoitushan veisi pois puolet kaikkein kalleimmasta mainostilasta. Ajatellaan nyt vaikka Turun sanomia…


- Tää olis kyllä kieltämättä valtava harppaus suomalaisessa kuluttajansuojassa. Tähän mennessähän hyvin suuri osa lukijoista luottaa vieläkin valtamediaan, lukee propagandaa uutisina ja paremman tiedon puutteessa uskoo siihen. Tuo varoitus saattaisi saada aikaan sen, että hyvin moni ihminen alkaisi tavaamaan huomattavasti tarkemmin että mitäs se ”toimitettu” teksti oikein pitääkään sisällään. Ehkäpä lukijat jopa äänestäisivät lompakollaan ja toteaisivat että pitäkää tiedostava tunkkinne. Sen myötähän nämä ns. sitoutumattomat lehdet joutuisivat etsimään töihin oikeita toimittajia. Kun pitäis saada lukijoita ja sen myötä toiminnan maksajia.

- Joo, mutta siinähän se tulisi esille se tenkkapoo. Jos rupeaa etsimään kumbayiittiin sairastumatonta toimittajaa niin homma taitaa olla vaikeudessaan samaa luokkaa kuin se, että etsii synnitöntä Sodomasta ja Gomorrasta.

- Piru vie, tottapa vihaturiset. Kai se saisi sitten aikaan sen, että jouduttaisiin perustamaan uudestaan perinteinen puoluelehdistö joka tunnustaisi avoimesti väriä eikä leikkisi sitoutumatonta. Nehän olisivat valtakunnallisia kaikki, mutta tietysti ne voisivat tehdä maakuntapainoksia paikallisilla uutisilla jos vaikka joku sattuis vahingossa tilaamaan. Mutta luonnollisesti nekin joutuisivat hieman päivittämään itseään totuudenmukaisemmaksi. Ainakin nimensä osalta, että se vastaa sitä mitä tarjotaan. Kyttäisihän meinaan kuluttaja-asiamies näitäkin lehtiä pirullisen tarkalla silmällä ja suurella huumorintajuttomuudella.

- Minkäslaisia niistä uusista puoluelehdistä sitten tulisi… jos aloitetaan äärivasemmalta… vihreäthän ovat Suomen kovin kontrolli-, säätely-, määräys- ja kieltopuolue joka on oikeassa silloinkin kun se on väärässä ja joka vaatii käytännön toimimaan teorian mukaisesti sillä vain teoria – ja ainoastaan vihreä sellainen – on oikeassa. Varsinainen käsky- ja komentovaltion ainoan hyväksytyn puolueen arkkityyppi. Armoton kyykyttäjä. Ainakin niille ihmisille, jotka asuvat yliopistoja ympäröivän kymmenen kilometrin harppiympyrän ulkopuolella ja jotka tekevät jonkunlaista suorittavaa ja infraa ylläpitävää työtä ja jotka –piru vie – asuvat vielä omakotitalossa. Vihreille ei olis kummonenkaan homma hypätä NKP:n saappaisiin jos vaan sauma annettaisiin. Anskumä mietin… mitenkäs jos…


- No joo… täytyy myöntää että tuossa kyllä tulee esille vihreitten luonne varsin perusteellisesti. Tuskin kuluttaja-asiamiehelläkään olis tuohon mitään sanomista. Jatketaanpas sitten Vasemmistoliitolla. Sehän kun ei ole oikeastaan varsinainen puolue, vaan toisten kustannuksella pidettävät jatkuvat bailut joissa aika ajoin tuhotaan huomattava määrä sekä kiinteää että irtainta omaisuutta ja saavathan siitä riekkumisesta osansa ihmisetkin kun äiten kullanmurut leikkivät partisaanileikkiä. Ja niitten bailujen jatkuvaa toisten rahoilla kustantamista pidetään itsestään selvyytenä ja loukkaamattomana ihmisoikeutena. Jospa siis…


- Täytyy sanoa, että kuluttaja-asiamieskin varmasti toteaisi että tuote on juuri sitä mitä väittää olevansa. Erittäin rehellistä lehden lukijan ja tilaajan kannalta. Eritoten uuden vasurilehden tulisi toimia nimenomaan Tiedonantajan pohjalta sillä Kansan Uutisia taas luki aikanaan ihan oikeat työmiehet ja niitten kanssahan nykyiset akateemiset apurahavasurit eivät juuri ole tekemisissä. Näinköhän ne heitä ovat koskaan tavanneetkaan tai edes ajatelleet heitä? Kuin ehkä iskulauseissa korkeintaan mutta niissäkin ylistetään lähinnä etnisesti edistyksellisiä suojatyöläisiä jotka toimivat etnisesti edistyksellisen kielen tulkkeina tai projektityöntekijöinä ratkomassa huonolla menestyksellä ongelmia joita ei olisi koskaan ollutkaan jos etnisesti edistykselliset olisivat pysyneet omissa maissaan.

- Mietitäänpä sitten demareita. Sehän on nykyisin pelkkä akateemisten naispuolisten utopiahuuhattien puolue ja puolueesta on todettu usealtakin tolkulliselta taholta että ei ole selkärangattomampaa ja halveksittavampaa otusta kuin pohjoismainen demari. Paradoksaalisinta näissä demareissa on se, että ne pääsivät 1970 – ja 1980-luvulla kaikkiin tavoitteisiinsa mitkä niillä oli suomalaisen duunarin aseman parantamisessa. Mutta sen sijaan että olisivat todenneet että nyt vain ylläpidetään vallitsevaa tilaa ne alkoivat haalia tänne elätettäväksi aina vain enemmän etnisesti edistyksellista väkeä tehden siitä haalimisesta kyseenalaistamattoman itsestäänselvyyden ja ovat sitä myötä hyvää vahtia deletoimassa sen, mitä ne niille suomalaisille duunarille saivat aikanaan aikaiseksi. Ja ovat vielä loukkaantuneita kun varsinainen duunari ei äänestä ehdolla olevaa naispuolista akateemista demariehdokasta joka ei tiedä kummin päin vasaraa pidetään kädessä. Siispä demareitten puoluelehdeksi kävisi vaikka…


- Kyllä minä nykyisen demaripuolueen tuosta tunnistan oikein hyvin. Vaan jospa mentäisiin sitten ääri-, laita-, reuna- ja vinkkelikeskustaan ja käsitellään Kepu. Sanonta ”kepu pettää aina” lienee Kepussa ainoa asia johon voi varmasti luottaa. Härskeintä lienee se, että tuo äärikeskustalainen puolueentekele saa pääosan äänistään haja-asutusalueen ihmisiltä jotka yli viidenkymmenen vuoden jälkeenkin uskottelevat itselleen että kyseessä on edelleenkin Maalaisliitto. Tietysti tyhmää kusetetaan ja on kusetettu maailman sivu, mutta onhan se aika epiä että nää citykepulaiset liittovaltion kannattajat ovat hyvää vauhtia muuttamassa äänestäjiensä kotiselkosia liittovaltiota kannattavan linjansa myötä pelkäksi autioksi pöpeliköksi ja häpeliköksi. Kyllähän äärikeskustan uusi puoluelehti kuuluisi varsin perustellusti olla…


- En usko, että kuluttaja-asiamiehellä olisi tuohon mitään huomautettavaa. Mutta sitä minä ihmettelen että kuinkahan kauan ne isännät ja emännät jaksaa äänestää citykepua? No, tietysti jokainen ristinsä valitsee ja kyllähän maailmasta masokistejakin löytyy. Mutta entäpäs Kokoomus? Sehän on Suomen puolueista siirtynyt jo etuajassa Euroopan Liittovaltioon, ottaa vastaan informaatiota ainoastaan Brysselistä ja suhtautuu suomalaisiin kuin rälssi läänityksiinsä. Ehkäpä Kokoomuksen puoluelehden voisi päivittää muotoon…


- Niin no… kuvaa hyvin nykyistä kypäräpapitonta kokoomusta. Kokoomuksen puoluekoneistohan teloitti sen niskalaukauksella joskus vuonna 1993, hakkasi ruumiin palasiksi ja hautasi palaset pitkin Suomea Hangosta Nuorgamiin. Sitten ne vielä murhasivat kaikki noitarummun taitajat ettei sitä ruumista vaan vahingossakaan saataisi herätettyä henkiin. Kuluttaja-asiamiehen näkökulmasta varmaankin tässä tarjotaan just sitä mitä luvataan. Mutta mulle tuli mieleen se, että tartteehan kuluttaja-asiamiehen puuttua muihinkin kuin puoluelehtiin. Niin kuin vaikka tähän niin sanotun evlut kirkon julkaisuun Kirkko ja kaupunki. Jos sitä katsoo nykyvinkkelistään, niin tartteishan sekin saattaa rehelliselle ajan tasalle. Esmes tyyliin…


- No joo… tuossa on kyllä kieltämättä tavoitettu nykykirkkomme ajan henki. Jokainenhan tekee itsemurhan omalla tavallaan jos sitä vailla on ja evlut kirkkomme epäilemättä on. Mutta meiltä jäi nyt käsittelemättä ne kaksi suurinta ”sitoutumatonta” rosvoa eli Yle ja Helsingin Pravda.

- Jaa… niin… kai asian voi ajatella niin, että ihmisestä voi kyllä tyhjentää mätäpaiseen mutta jos  mätäpaise on isompi kuin ihminen itse niin ei se enää kannata. Ehkä asiassa voisi tehdä ympäristönsuojelullisen, ekologisen ja inhimillisen ratkaisun eli lahjoittaa kummankin pulaakin henkilökunnan kehitysapuna Tansaniaan. Siinähän pienenisi se hiilijalanjälkikin ja tiedä vaikka maailmakin pelastuisi.

- Totta joo. Tosin olishan se sinänsä vähän epiä. Meinaan eihän ne tansanialaiset ole meille tehneet mitään pahaa. Piruako niitä noilla kiusaamaan. Johan niitä ehdittiin pelotella sillä punapääpastorillakin. Joskin tansanialaisten helpotukseksi se ei kuitenkaan sinne muuttanut.

- Niin mutta ota huomioon, että ei tansanialaiset mitään tyhmiä ole. Joissain asioissa ne ovat suomalaisia huomattavasti viisaampia ja tämä taatusti kuuluu niihin. Meinaan, jos Ylen ja Helsingin Pravdan henkilökunta köijättäisiin Tansaniaan niin eiväthän paikalliset panisi kyseisten toimittelijoiden elatukseen ja tiedostavan harrastuksen tukemiseen ensimmäistäkään Tansanian šillinkiä. Kyllähän nekin sentään turhan tunnistaa. Niinnotta toimittelijathan pääsisivät tekemään kerrankin todentuntuisia kerjäläisraportteja. Ainakin siihen asti kunnes joku pöllisi niitten tabletin.

- Joo, ja ainahan ne voisivat seurata uuskansainvaellusta, pyrkiä Välimerelle, siitä Eurooppaan ja lopulta  Suomeen jossa ne voisivat hakea turvapaikkaa. Kas kun nykyisinhän sitä voi hakea ihan vaan sillä perusteella että pääsee toisten kustantaman leveämmän ja turvatun leivän piiriin. Ihmisoikeuksia, you know. Ja miksi ne eivät koskisi uusmaahanmuuttajina Suomeen tulevia toimittelijoitakin?

- I know. Mutta kieltämättä siinä tapauksessa toteutuisi se poetic justice kun kuivahko Migrin virkailija toteaisi toimittelijalle että ei kuulkaa tolla orvaskeden värillä turvapaikkaa myönnetä eikä taikaseinä aukea. Se on varattu ihan toisen värisille. Eikä tuo naamaan lääditty kenkäplankki ketään hämää. Niin että painu pummi helvettiin. Vaan jos palataan miettimään näitä välittömän vaikutuspiirin asioita niin mihinkäs me mennään kyyhkyjahtiin silloin aloituspäivänä? Pohjautuen tämän päivän kartoituskokemuksiin. 

- Niin no, Hättönin Pentin mailla oli kylvetty hernettä.

- Niin oli. Ja niin oli Yksveenhaileisen Aaretin maillakin.

- Aaretin mailla on kyllä peltojen keskellä semmosia hyviä sormimaisia metsäsaarekkeita joissa on kyyhkyille hyviä lepopuita. Ehdottaisin, että mennään sinne. Katotaan niitä Hättönin maita sitten jos ei natsaa.

- Näinpä tehdään. Ja tämän illan jatkosta ehdotan seuraavaa: otamme mukaamme raikkaat Tsuhnan Kostot, siirrymme löylyyn ja sen jälkeen laitamme grillikotaan tulet ja kärvennämme vihapartikkelimakkaroita sekä nautimme niitten kanssa palanpainikkeeksi lisää raikasta Tsuhnan Kostoa.

- Sissit-elokuvaa siteeraten totean: olette rohkea nuori upseeri ja toteutamme suunnitelmanne ehdottamallanne tavalla.

Miehet menivät löylyyn, palasivat sieltä ajallaan ja sytyttivät tulet grillikotaan. Identiteettivarkaudestaan suivaantunut korppikin oli jo leppynyt ja palasi takaisin koivun latvaan katselemaan Ykän ja Lötjösen illanviettoa. Ehkäpä se ei nostaisi identiteettivarkaudestaan tekijänoikeusjuttua niin kuin suuressa maailmassa oli nykyisin tapana tehdä, ainakin apinoitten kohdalla. Grillikodan savupiipusta kohosi ilmoille sekä pelättyjä pienhiukkasia että vielä pelätympiä sikapartikkeleita. Korppi nuuhkaisi ilmaa ja totesi itsekseen, että kyllä hänellekin kelpaisi. Myös naapurin koirat tunnistivat partikkeleitten hajun ja ilmaisivat selvällä koirien kielellä että ei se jätkät tuohesta tehty ole meidänkään suu. Ehkäpä Ykä ja Lötjönen antaisivat heille kaikille omat provikkansa.

Ilta pimeni ja grillikodasta kuului hyväntuulinen puheensorina. Välillä kuului myös varsin räkäistä naurua. Ettei siellä vaan puhuttu vihapuheita, vaihdettu viha-ajatuksia ja kerrottu vihavitsejä? Voi tätä maailman pahuutta sekä ihmisten julmuutta ja rakkaudettomuutta.

Hilu vilu hei

ja hali tuli hai

se on sellainen käppäukon lauantai


torstai 20. heinäkuuta 2017

JOTAIN IHAN MUUTA XLVI

Näin kesällä hieman kevyemmin eli siirrymme taas kerran nykyisestä Kaaoslovakiasta kaukaiseen Kekkoslovakiaan.

Eli pikku-Ykä, maailmanmatkaaja

Vuonna 1975 pikkusen pojan kesäänsä elävä pikku-Ykä oli siinä mielessä hyvin samanlainen kuin suurin osa sen ajan samanikäisiä kekkoslovakialaisia nöösipoikia eli siloposkisen kertojamme havaintopiirin absoluuttinen raja oli täsmälleen siinä, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi. Luonnollisesti semmoisella sen ajan pitkäsatulaisella fillarilla joka ei ole vieläkään tullut uudestaan muotiin vaikka sen ajan Jopojakin on taas myynnissä. Ja myyhän ne hitto vie nykyisin taas niitä  Hai-saappaitakin joissa silloisten leveitten farkkujen lahje piti olla takaa saappaan sisässä mutta sisältä edessä.

Näennäisen rajoittunut havaintopiiri ei muodostanut varsinaisesti mitää ongelmaa, pääsihän sitä pyörällä sotkemalla moneen paikkaan ja monenlaiseen pahantekoon eikä pikku-Ykä pitänyt elinpiiriään millään muotoa rajoitettuna ja eihän se sitä tosiasiassa ollutkaan. Kun aistihavaintojen ylitarjontaa ei ollut, niin vähemmästäkin osasi nauttia aivan toisella tavalla kuin infopöhöttyneenä nykyaikana. Havaintopiirin totaalinen rajapyykki oli sitten Maakuntakaupunki  jonne mentiin isä-Perskeleen Toyota Corollalla, sillä mallilla jota nykyisin kutsutaan pommi-Corollaksi mutta siihen aikaan ja sen ajan kriteerien mukaan se oli suosittu ja tilava perheauto. Termiä citymaasturi ei oltu keksittykään ja maastoauto tarkoitti joko Land Roveria ja sotavaltion UAZia. Ja olihan PV:llä myös niitä kuormurinokka GAZejakin.

Yhtä kaikki, kyseisenä kesänä eräänä päivänä isä-Perskeles kysäisi pojanknölliltään että kuules Ykä, Hilta-täti ja miehensä Panu ovatten tulossa tänne kylään tänne Nyhtänköljään. Kun ne lähtevät takaisin ne sanoivat että ottaisivat sut muutamaksi päiväksi Helsinkiin. Mitäs jätkä tuumisit tämmösestä? No jätkähän tuumi että juma örtsy, totta ihmeessä. Kuvailevampiakin mielenkiinnon termejä pikku-Ykällä oli jo jonkun verran sanavarastossa mutta isä-Perskeleen läsnäollessa pysyi naama näkkärillä ja vielä suhteellisen laiha rumien sanojen varasto jäi esittelemättä. Joka tapauksessa sen ajan pikku-Ykälle tarjous kuulosti jokseenkin samanlaiselta kuin nykypäivän mukulalle esitettäisiin kevyehköä pikkutrippiä välillä Helsinki – New York – Los Angeles – Duckburg – Honolulu – Kalkutta – King´s Landing – Helsinki.


Eikä hänessä sitten sen kummempaa, matkavalmistelut käyntiin vaan ja kun täti ynnä siippansa sai oman reissunsa jälkeen Corollakyytiä Maakuntakaupungin rautatieasemalle oli mukana myös pikku-Ykä jolla oli mukana ihan oikea – joskin pienikokoinen –  matkalaukku jota olisi saattanut kanniskella maailmanmiehen elkein jos olisi vaan tiennyt, että minkälaisia ne olivat. Tästä eteenpäin olikin sitten tarjolla muutaman päivän kestävä pikkupojan aistihavaintojen aivomyrsky jonka aloitti luonnollisesti Valtion Rautatiet VR, joka ei ollut vielä silloin kehittänyt toimintaansa nykyiselle esimerkilliselle tasolleen ts. juna tuli ajoissa, lähti ajoissa, kulki aikataulun mukaan ja saapui perille silloin kuin pitikin. Voimaa vetoon tarjosi jyhkeä punavalkoinen dieselveturi:


Ja vaunut olivat siihen aikaan vielä varsin uusia sinisiä kakkosluokan vaunuja. Kyllä niissä vallan kelpasi matkustaa:


Erityisen mielenkiintoinen oli junan vessa joka toimi kuin, no, junan vessa. Sitä piti ihan asiasta tehden ihmetellä. Kun pöntön vieressä olevaa hanikkaa painoi jalallaan, niin pöntön pohjalla oleva kansi aukesi, reiästä vaan kiskot vilkkuivat ja sinnepä katosi kumpikin lasti. Vessan seinässä oli vakavahenkinen kyltti, jossa luki ”käymälää saa käyttää vain junan kulkiessa” joka (niin kuin myöhemmän huomion mukaan joka ristuksen vaunussa) oltiin raaputettu muotoon ”käymälää kyttää ain junan kissa”. Joskus myöhemmissä elämän vaiheissa tuli matkustettua sitten Lättähatullakin jonka vessassa mainittua kantta ei ollut ollenkaan, vaan pelkkä reikä ja sen vuoksi talvipakkasilla ns. isomman hädän toimittaminen oli kiistatta enemmän kuin vilvoittava kokemus.

Se junan kissa ei tallustellut vastaan pieni konnarihattu päässään mutta junan lähdettyä liikkeelle vaunuun asteli jämäkkä mutta kohtelias ihmiskonduktööri, joka leimasi pikku-Ykänkin matkalipun. Sellaisen oikean lipun, ei mitään älyhärpäkesovellusta vaan sellaisen jämäkän pahvisen piletin johon konnari jurskautti miehekkäästi reiän pihdeillään. Jursk. Ja niin alkoi pikku-Ykän Grand Tournee 1970-luvun lentävän kalakukon kyydittämänä.


Alkuperäinen lippu ei sattuneesta syystä ole tallessa.


Ainakin Japanissa junan kissa yleni jopa asemapäälliköksi.

Hiltalle ja Panulle matka oli sinänsä tylsä, koska se oli tehty jo niin monesti ennenkin. Pikku-Ykälle matka puolestaan oli jotain aivan uutta, joten ikkunapaikalta oli mukavaa katsoa vaihtelevia niin maaseutu- kuin välillä kaupunkimaisemia ja esittää heille hieman uteliaita kysymyksiä joihin he ohimennen vastailivat lukiessaan samalla matkaa varten hankittua korkeakirjallisuutta kuten Ilta-Sanomat, Hymy, Me Naiset, Nyrkkiposti ja Jerry Cotton. Välillä tietysti nautittiin kiertävältä vaunumyyjältä ostetut kahvit ja käntyt.

Helsingin rautatieasemalle saavuttaessa hieman Pasilan aseman jälkeen kulkusuunnasta vasemmalla näkyi Linnanmäki ja sehän vaikutti pikkuiseen poikaan kuin seireenien laulu Odysseukseen eikä siinä auttanut vaikka olisi tunkenut vahaa korviin. No, seuraavana päivänähän siihen lauluun tulisi lääkettä ja tämän jälkeen vuorossa oli yleinen ihmettely siitä,  miten valtavan suuri tää Helsinki onkaan. Kyseessä oli tosin pienen pojan perspektiivivirhe, sillä pikku-Ykä hahmotti Helsingiksi lähinnä sen, minkä silmä aseman etuovelta näki ja ihmetys oli vielä suurempi kun ratikkaan siirrettyä tuo juuttaan kaupunki vaan jatkui ja jatkui.

Luonnollisesti oli selvää, että myös matka raitiovaunulla oli pikku-Ykälle ensimmäinen ja sen ajan ratikoissa oli kieltämättä oma tunnelmansa, ainakin sellaiselle joka ei niillä ollut joutunut päivittäin kulkemaan. Se kolisi kulkiessaan mukavasti, ajatus siitä että joku kulki kadulla kiskoja pitkin oli yleensäkin varsin veikeä ja olihan ratikassa kuskin lisäksi myös univormupukuinen nainen joka toimi rahastajana.


Pikkupojasta viha-ajattelijaksi muuttuneen Yrjön lavastamaa todellisuutta. Kyseinen ratikka, joka mainittiin oli oikeasti kolmosen ratikka.

Ratikkakyydin (Rautatieasemalta Viipurinkadulle) aikana utelias pikku-Ykä pani myös merkille sen, että paikalliset autojen rekisterikilvet ovat erilaisia kuin kotona Nyhtänköljässä. Siihen maailmanaikaanhan auton olinpaikan tunnisti rekisterikilven ensimmäisestä kirjaimesta:

A & B: Helsinki
T & E: Turun ja Porin lääni
G & R: Kymen lääni
H & I: Hämeen lääni
K: Kuopion lääni
L: Lapin lääni
M: Mikkelin lääni
O: Oulun lääni
S: Pohjois-Karjalan lääni
U & Z: Uudenmaan lääni
V: Vaasan lääni
X: Keski-Suomen lääni

Silloinhan monella nöösipojalla oli harrastuksena bongailla vieraitten läänien (ja tietysti ulkomaittenkin, silloin maassa liikkui eritoten paljon saksalaisia) rekisterejä ja kirjoitella niitä muistiin. Tuo systeemi olis varmaan ihan mielenkiintoinen nykyisinkin, mutta eihän nykyisin ole edes läänejä vaan joitain hemmetin aluehallintovirastoja. Toisaalta, kun Suomi itsessään on jo EU:n lääni, niin kaipa se kuuluu sitten vaan vallitsevaan kehitykseen.

Hilta ja Panu asuivat pienessä kaksiossa Viipurinkadulla. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet pois ja reissunsa aikana pikku-Ykälle hahmottui päässä ainakin pientä poikaa vaivaava ristiriitaisuus. Helsinki oli valtavan suuri (no joo, joku Lontoossa asuva voi olla toista mieltä mutta kyse olikin Nyhtänköljässä vuonna 1974 asuvasta pikkusällistä) mutta siellä asuttiin kovin pienesti. Nyhtänköljässä Oy Firma Ab:n asunnot olivat paljon suurempia. Eihän siinä iässä tullut oikein täysin hahmotettua sellaisia asioita kuin tontti- ja neliöhinta. Sellaiset asuinneliöt kuin mitä Perskeleillä oli olivat Hiltalle ja Panulle täysin mahdottomia. Hilta teki töitä Elannon kassana ja Panu metallimiehenä. Eikä niillä isä- ja äiti-Perskeleenkään tienesteillä Helsingissä sen suurempia lukaaleita olisi hankittu.

Vaan tulihan sen myötä pikku-Ykälläkin ensimmäistä kertaa tutustuttua masiinaan nimeltä hissi. Nyhtänköljässä ei sellaisia ollut kun ei ollut yli kolmikerroksisia talojakaan. Ja kaksion ikkunasta näkyivät Linnanmäen valot, erityisesti sen uuden Enterprise-nimisen suolivatkaimen. Seuraavana päivänä sinne päästäisiin.

LINNANMÄKI


Ajatellaanpa vuoden 1975 Kekkoslovakiassa asuvaa pikkupoikaa jolle pääasiallisina viihteen lähteenä olivat toimineet radio, sarjikset, pallokenttä, metsä ja pikkupojan mielikuvitus. Kyseinen heppu sitten nostetaan pystymettästä ja pistetään tommoselle vajaan kymmenen hehtaarin alueelle joka on keskittynyt vain ja ainoastaan kaikenlaiseen hauskanpitämiseen. Paikan äänet, valot, tuoksut ja yleinen ilmapiiri oli tämmöselle nyrkillätapettavalle landepaukkupojalle melko heavy, joskaan ei millään tavalla epämiellyttävä kokemus. Olihan paikasta tullut tietysti luettua ja jostain esitteestä katsottua että minkälaisia suolivatkaimia ja muita härpäkkeitä siellä oli. Ei muuta kuin kokeilemaan. Ensimmäisenä oli tietysti

Kummitusjuna


Niin pikku- kuin myöhemmin isolla Ykälläkään ei ole käsitystä siitä, että onko Linnanmäen kummitusjuna varsinaisesti koskaan pelottanut ketään. Se ei varmaan ollut ideakaan, vaan se, että kummitusjuna oli tavallaan osa Lintsin sydäntä ja siinä piti vaan käydä. Sinänsä se oli oikeastaan aika tylsä, mutta pikku-Ykä oli kovasti tyytyväinen haamutunneleista palattuaan jolloin suuntana olikin sitten vieressä sijaitseva

Vekkula


Vekkula oli yksi pikku-Ykän ehdottomia suosikkeja. Kyseessähän ei ollut varsinaisesti mikään laite, vaan kokonainen talo, jonka viehätyksen perusidea oli kaikenlainen aistien hämääminen ja miellyttävän wtf-ilmiön aikaansaaminen. Vekkulastahan päästiin ulos liukumäkeä pitkin, Lintsin työntekijä heitti räsymaton mäkeen, asetti tenavan paikalleen ja tyrkkäsi menemään. Liukumäen päässä odottikin sitten

Sukkula

Itse asiassa Huvipuisto.net-sivusto (jota kiitän useista valokuvista) kutsuu laitetta nimellä Kieputin tai Swing-o-Plane. Pikku-Ykä vaan muistaa sen nimellä Sukkula ja kyseessä oli vallan mainio suolivatkain. Se kieputti ihmisiä pystysuunnassa ympäri ja vielä kiikutti sivusuunnassa. Masiinasta ei vaan löytänyt ensimmäistäkään valokuvaa, mutta se oli just samanlainen kuin tässä videossa:


Ja tämän jälkeenhän olikin aika syödä pikku-Ykän elämän ensimmäinen

Hattara


Hattarahan kuuluu niihin tuotteisiin, jotka näyttävät paremmalta kuin maistuvat. Vähän niin kuin ranskanleipä. Hattarahan on vain pelkkää kehrättyä sokeria. Mutta sekin kuului siihen Linnanmäen henkeen. Kun kerran Lintsillä ollaan, niin yksi hattara ainakin on syötävä. Tosin miehille, joilla on parta ja viikset ei hattaraa suositella syistä, jonka miehet joilla on parta ja viikset varsin hyvin tietävät. Hattaran aikaansaama tahmea tunne suussa korjattiin sitten snagarin hodarilla ja yhdellä pyramidin muotoisella Trip-appelsiinimehulla. Näitähän sitten sulateltiin kevyellä liikunnalla jonka takasivat

Vedenneidot


Nuorempi sukupolvi ei näitä muista. Vedenneitojahan yritettiin pudottaa veteen heittämällä palloja maalitauluun ja jos osuma tuli, lauta keikahti ja typykkä tippui veteen. Niin vain pikku-Ykäkin onnistui pudottamaan yhden vedenneidon joka upposi jortaniin kovan (epäilemättä etukäteen opetellun) kiljunnan ja molskahduksen kera ja…

- Hei, pikku-Ykä!

- Mittee?

- Iso-Ykä tässä. Saiskos puheenvuoron tässä välissä?

- No anna mennä vaan. Minä käyn sillä aikaa muistojen snagarilla syömässä toisen hodarin.

- Kiitos. Niin, iso-Ykä tässä välissä. Nuo vedenneidothan poistettiin Linnanmäeltä vuonna 1980 naista halventavana. En ota siihen halventamiseen varsinaisesti kantaa, mutta sen myötä poistui myös mahdollinen ja tarpeellinen suojatyöpaikka nykypäivän Suomessa (en halveeraa sen ajan vedenneitoja millään muotoa enkä nyt edes puhu heistä). Maassamme olisi huomattava määrä naisia niin poliittisessa-, virka-, media- kuin yliopistollisessa koneistossa joitten olennaisin substanssi riittäisi juuri vedenneidon hommiin. Lahjakkaimmat heistä tosin ehkä pärjäisivät baariapulaisina. Näille uusvedenneidoille ei tarvittaisi edes uimapukupakkoa sillä joku vihaakostava feministitutkija kelpaisi kyllä uitettavaksi jakkupuku päälläkin. Siinä ei tulisi harjoitettua sitä naista halventavaa esineellistämistäkään. Suksee olisi muutenkin aivan varma ja runsas asiakaskunta tyytyväistä. Jaahah, pikku-Ykä palailee muistojen snagarilta. Oliks hyvä hodari?

- Voit uskoa. Sinähän vaan muistelet mutta minä pistelen näitä livenä poskeeni. Voinks jatkaa?

- Juu, ole hyvä vaan. Sinun showhan tää on.

- Kiitti.

Toi isompi Ykä selitti sinänsä vedenneidoista sen olennaisen. Pikku-Ykälle naiset eivät olleet vielä avautuneet niin romanttisessa, eroottisessa kuin yhteiskunnallisessakaan mielessä joten pääasia oli kiljaisu ja loiskahdus. Ja kun heittokättä oltiin treenattu niin sama tatsi piti ottaa käyttöön törmäilyautoissa:

Törmäilyautot


Se protokollahan meni noissa törmäilyautoissa jotenkin niin, että niillä ei olisi saanut asiakseen törmäillä mutta nimenomaan törmäilyssähän se idea oli. Niin ei muuta kuin hanaa, runtua ja tyrät rytkymään. Niinhän ne rytkyi pikku-Ykälläkin sillä kaikki muutkin olivat sisäistäneet radan idean. Tämän jälkeen tuli kierrettyä Cortina Jet:


Sekä Suihkio:


Suihkiossa oli se hieno puoli että siinä olevalla ohjaussauvalla saattoi säätää suihkarinsa korkeutta jolloin kone muuttui tietysti välittömästi Itä-Karjalan korpien yläpuolella lentäväksi Curtiss Hawk 75A-hävittäjäksi jolla ässälentäjä Ykä jahtasi kavalan ja kauhian vihollisen punatähtistä Polikarpov I 16-hävittäjää. Sitten, ennen viimeisiä huipennuksia oli tietysti aika pyörähtää pelihallissa:


Tuolloin yksikätinen rosvo oli oikeasti yksikätinen


Flipperissä oli luonnollisesti numerokiekot


Ja pelien kuningas oli ilman muuta Jasso

Kun vielä digitaalitekniikasta täysin vapaan pelihallin antimia oli tarpeeksi louskutettu ja päälle natusteltu jäätelötötteröt (pikku-Ykälle päärynää, kiitos) olikin aika siirtyä Linnanmäen klassikkoon:

Vuoristorata



Kieltämättä koko hökötys näytti ensi alkuun pikku-Ykän silmiin varsin epäilyttävältä. Olihan koko kolossi rakennettu pelkistä puuparruista ja eräitäkin majanvirityksiä rakennellut Ykä tuumaili että miten tuo kestää edes omaa painoaan. Kun eihän ne majatkaan oikein tahtoneet kestää. Mutta kun kyseessä oli kiistaton klassikko niin tottahan siihen mentiin. Olihan mukana turvaa tuomassa vaunun jarrumies. Miellyttävää vanhan ajan tuntua antoi lisää heti ajon alussa ollut kyltti ”pitäkää hatuistanne kiinni”. Liekö tuo siellä vielä nykyäänkin?

Vuoristorata antoi kieltämättä hyvät kyydit (hjuu, pikku-Ykällä ei ollut vielä silloin kokemusta termin ”hyvät kyydit” muista merkityksistä). Ylöspäin mennessä koliseva kettinkiveto antoi mukavaa odotuksen tunnetta ja alaspäin mennessä mahaan ilmestyi jäinen pallo. Se oli vähän sukua sille jäiselle pallolle, kun Ykä tiesi että nyt oli tullut taas töpättyä pahemman kerran ja isä-Perskeles saa asian tietoonsa aivan hetken kuluttua, mutta vuoristoradan jääpallo sisälsi pelkästään miellyttäviä tuntemuksia. Massive cool, olis pikkuinen tarinankertojamme todennut jos olisi moisia termejä vielä tuntenut. Nyt tuli vaan todettua että vähänkö jänskätti. Ja sitten jänskätti vielä enemmän sillä oli aika korkata vasta samana vuonna Linnanmäelle tullut silloinen suolivatkainten kuningas:

Enterprise


Pikku-Ykällä oli jonkunlainen hienoinen käsitys siitä, mitä keskipakoisvoima tarkoittaa, mutta Enterprise opetti sen käytännössä. Likimain pystyasentoon nouseva ja aivan helvatunmoista vauhtia kulkeva masiina liimasi matkustajan penkkiin kiinni niin, että siitä ei vahingossakaan päässyt putoamaan. Tässä suolivatkaimessa nuorelle herrasmiehelle yhdistyivät kauhu, ilo ja nautinto. Ehkä tuo yhdistelmä loppujen lopuksi on se, joka ajaa ihmisen aina vain uudestaan noihin suolivatkaimiin. Joissa iso Ykä ei muuten ole käynyt noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta onhan muistona kuitenkin silloinen pikku-Ykän ilo.

Yksi Linnanmäen ohjelmanumeroista itsessään on pimeän aika, jolloin kaikki paikan värivalot pääsevät oikeuksiinsa. Kun siihen yhdistyivät ne tyypilliset huvipuiston äänet niin sehän sai pienen pojan kattelemaan touhua pää kallellaan, silmät teevateina ja muutenkin varsinaisena maalaispojan arkkityyppinä joka puolestaan saattoi olla oma ohjelmanumeronsa ohi kulkeville varsinaisille stadilaisille.


 Ehkä paras paikka nauttia kyseisestä värien ja äänien kokoelmasta oli maailmanpyörä, joka tosin taisi olla silloin Helsinki-pyörä vai ehtiköhän se vielä olla Boston-pyörä. Nyt ei muisti riitä. Sinänsä kyseinen laite oli lähinnä jäähdyttelyä muun aistimyrskyn jäljiltä mutta siinä oli mukava katsella sekä Lintsiä itseään sekä Helsinkiä jonka suuruus oikeastaan vasta siellä maailmanpyörän huipulla alkoi todella hahmottua. Näin oltiin saatu pikku-Ykän Grand Tourneen ensimmäinen päivä pulkkaan ja oli aika odotella seuraavaa. Joka olikin sitten aikamoinen pettymys.

KORKEASAARI

Ei tullu pikku-Ykästä eläintarhafania silloin eikä isosta Ykästä sitten myöhemminkään. Olihan Korkeasaari tietysti hieno ja kaunis paikka, ei siinä mitään. Mutta häkkeihin suljetut villieläimet eivät vaan kolahtaneet niin millään. Olivathan ne mielenkiintoisia tietysti katsoa ja paviaanit pitivät melkoisen shown ollen itse asiassa niin ihmismäisiä että vanhempi Ykä muistelee kyseistä sessiota ja tuumii, että itse asiassa samanlainen paviaanimeininki näkyy monella työpaikalla.

Mutta erityisen masentavan puolelle reissu meni kissalaaksossa. Komeat kissapedot makasivat apaattisina aivan liian pienissä tiloissa. Ei innostanut, ei kolahtanut. Kaiken kaikkiaan pikku-Ykä olisi saattanut tuumia Korkeasaaresta että done it, been there, mikäli olisi silloin englantia osannut. Sinänsä mielenkiintoisin osuus koko Korkeasaaren reissusta oli ehdottomasti Korkeasaaren lautta.


Olihan meinaan niin, että sisämaasta kotoisin olevalle Ykälle vesiliikennöinnin suurin ilmestymismuoto oli tähän mennessä ollut tavallinen vene jonka perässä oli kolmikaakkinen putput-Johnson perämoottori. Siihen verrattuna Korkeasaaren lautta vaikutti pienelle maailmanmatkaajalle hyvinkin Queen Elizabeth-risteilyalukselta. Ehdottomasti pisti jänskättämään, niin mennen kuin tullenkin. Kekkoslovakialaista merimatkailuglamouria risteilyreitillä Hakaniemi – Korkeasaari – Hakaniemi.

Seuraava päivä olikin sitten valinnan paikka. Aika oli rajoitettu ja totta kikkelissä siellä Lintsillä tultaisiin vielä kertaalleen käymään. Valittavana oli joko käynti Suomenlinnassa tai sitten päiväajelu serkkupoika Ranen kanssa. Valinta oli loppujen lopuksi helppo. Sinänsä toinen lauttakyyti olisi kiinnostanut mutta ensimmäisen kyydin päässä oleva saari oli ollut pettymys ja ehkäpä se olisi se seuraavakin. Lisäksi Ykä tunsi Ranen jo ennestään. Rane oli mukava ja kaikin puolin särmä jätkä. Rane oli Ykää reilusti vanhempi ja hän oli ollut edellisenä vuonna YK-joukoissa Kyproksella. Rane oli jo vierailun aikana soittanut Ykälle kasettia, mihin oli äänittänyt lähelle tullutta turkkilaisten tykistötulta. Eipä siinä loppujen lopuksi paljon miettimistä ollut, joten

POMPANNAPPI KULJETTAA


Vuoden 1975 versio Ykästä ei juuri ymmärtänyt termiä pilluralli. Yhdyssanan jälkimmäinen osa oli tietysti tuttu, olihan Ykä seurannut kerran rallikisaakin tien vierestä. Se etummainen osa puolestaan oli sanana tuttu mutta merkitykseltään vielä perin mystinen. Eikä Fiat 600 edes Kekkoslovakian mittapuilla ollut varsinainen tuheromagneetti. Mutta semmosta sopivan päämäärätöntä ja mukavaa kruisailua Rane tarjosi ja kertoi samalla juttuja paikoista joitten ohi kuljettiin. Ranehan oli käynyt kyllä syntymässä Nyhtänköljässä mutta oli elänyt pääosan elämästään noilla kivisillä kulmilla. Loppujen lopuksi näkymiä ei voinut pitää varsinaisen kauniina mutta olivathan ne omalla tavallaan vaikuttavia.

Sinänsä ajoreitit olivat tuossa tilanteessa osittain rajoitetut sillä olihan Helsingissä alkamassa suuri ja mahtava ETYK eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi joten turvatoimet olivat sen mukaiset. ETYKissähän homma meni niin, että meidän Urkki oli kutsunut kaikki merkittävät valtionpäämiehet, mukaan lukien Brezhnevin Neuvostoliitosta ja Fordin Yhdysvalloista Helsinkiin. Sitten Urkki löi karpaaseille nyrkkiä pöytään ja sanoi että nyt loppuu se pyssyjen kanssa perseily ja sytytetään välittömästi maailman- tai ainakin Euroopanlaajuinen rauha. Jos ette usko hyvällä niin vetelen myllykirjeellä päin turpaa niin että korvat heiluu ja alahuuli falskaa.

No, uskoivathan ne mahtimiehet Urkkia ja sitten ruvettiin pykäämään rauhaa oikein urakalla. Tai niin meille ainakin sanottiin. Minkäs pikku-Ykäkään oli vastaan sanomaan sillä hän oli jo nuorena oppinut että jos asia sanotaan sekä Maakuntalehdessä että Heikki Kahilan kertomana Ylen pääuutislähetyksessä niin tottahan se on ja näinhän se on tietysti edelleenkin.


Koska niin Urkilla kuin valtiollisilla tiedotusvälineillä oli homma totaalisen hanskassa ei niin pikku-Ykän kuin Ranenkaan tarvinnut ottaa välitöntä kantaa turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. Näin ollen Rane saattoi lyödä Pompannapista latin lattiaan ja 767 kuutiosentin ruhjova ja ärjyvä voima kuljetti kaksikkoa kuin Easy Ridereita konsanaan kohti kruisailun varsinaista päämäärää eli Seutulan lentokenttää. Sitähän alettiin sanoa Helsinki-Vantaaksi vasta hieman myöhemmin.

Seutulassa pikku-Ykälle tuli samanlainen karkkikauppafiilis kuin Lintsilläkin sillä pikkuista miestä kiinnostivat lentokoneet kybällä ja olihan niitä koottavia koneitakin ja huoneen katossa parikymmentä kappaletta. Olipa Ykä kerännyt jenkkipurkan mukana olleen ilmailusarjankin melkein täyteen:


Tämän vuoksi Seutulasta lähteviä ja nousevia koneita jaksoi miehenalku kyttäillä innolla. Pienenä puutteena oli tietysti se seikka ettei sotilaskoneita näkynyt ollenkaan mutta ei kai makeaa mahan täydeltä. Koska Rane puolestaan tiesi, että Ykä ymmärsi mitä tarkoittaa itäblokki ja mitä taas länsi, hän opetti Ykää erottamaan edistyksellisten lentoyhtiöitten eli Aeroflotin ja Interflugin koneet länsikoneista. Siitä länsikoneista selvästi savuttavammasta moottoristahan sen helposti erotti. Onhan niitä piruuttaan kutsuttu nimellä Putolev.


 Kruisailu Ranen kanssa ei ollut vielä ohi vaan Seutulasta suunnattiin takaisin keskustaan, Pitkänsillan kupeeseen jossa sijaitsi varmaankin kaikkia räkänokkia kiinnostava kohde eli Pilailu-Puoti.


Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Pilailu-Puotia voisi verrata Lapissa sijaitseviin matkamuistomarketteihin. Nekin ovat täynnä kaikenlaista mielenkiintoista krääsää, jota tulee helposti ostettua mutta jolla ei loppulaskussa tee oikein mitään. Sehän ei suinkaan estänyt Ykää nauttimasta kaupan tarjonnasta ja yhtä sun toista jäynää tarttui Nyhtänköljään vietäväksi. Päivää saattoi pitää äärimmäisen onnistuneena kaikkien hienostuneimpienkin turismikriteerien mittapuilla. Seuraava päivä oli sitten pyhitetty uudelle Linnanmäen reissulle joka oli yhtä mukava kuin se ensimmäinenkin sillä pienellä erotuksella että ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta vähän asiassa kuin asiassa. Tosin joihinkin muihin ensimmäisiin kertoihin nähden Lintsillä Ykä saattoi olla kyytiläisenä eikä suharina joten asiaan ei liittynyt edes ennakkopaineita.

Lintsin jälkeen sitten pienet iltapalat, päätä tyynyyn ja seuraavana päivänä oli aika lähteä takaisin kotiinpäin.

SINIVALKOISIN SIIVIN

Jos junamatka Helsinkiin oli hieno kokemus, niin nyt pikku-Ykälle oli luvassa vielä jotain tätäkin hurjempaa. Taas ensimmäinen kerta ja sekin sujui nimenomaan kyytiläisenä eikä suharina. Aluksi Ranen Fiat 600 vei niin Ykän, Hiltan kuin Panunkin jälleen Seutulan lentokentälle. Kolmen aikuisen ja yhden nulikan täyttämässä autossa ei ollut ehkä tilaa, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Jos autoista ja tilasta oikein vakavissaan puhutaan, niin onhan Fiat 600:sta aikanaan tehty oikea tila-autoversio kuudelle hengelle eli Multipla:


Vois olla muuten melkoisen päheä sunnuntaiauto. En vaan tiedä, että liekö noita koskaan edes tuotu Suomeen.

Lentokentällä oli sitten edessä lähtöselvitys, jonka pikku-Ykä selvitti liehuvin lipuin ts. ei ymmärtänyt koko touhusta pulkkistakaan, mutta onneksi täti hoiti asian ja tädin jälkeen taas ystävällinen Finnairin virkailija johdatti lentoaseman koosta johtuen pää pyörällään olevan pikkupojan eräänlaiseen putkeen joka veikin sitten suoraan lentokoneeseen. Tyyppihän oli silloin Finnairilla varsin uusi Douglas DC-9 eli ”Tumppiysi”. Ei se tosin kovin tumpilta Ykän silmissä vaikuttanut.


Koneessa yhtä lailla ystävällinen lentoemo istutti Ykän paikalleen. Vieressä istui mies, joka muistutti kovasti silloista näyttelijä Pekka Autiovuorta eräässä Ajax-mainoksessa. Mistä hänestä tietää, vaikka se olisi Pekka ollutkin. Ei tullut koskaan kysyttyä nimeä. Mutta kaveri oli joka tapauksessa oikein mukava ja muun rupattelun seassa hän kysäisi että onko ensimmäinen kerta. Ykä siihen että joo. Johon mies kysyi, että jännittääkö. Siihen Ykä vastasi tietenkin että no ei sitten pätkääkään samalla kun vängersi ns. taksimiehen niittiä ettei jännäkakka rojahtanut silloin kovasti muodikkaisiin Hyvon yllä/hyvon olla-aluskalsonkeihin.


Hyvin erehdyttävästi Pekka Autiovuoren näköinen mies. Tuo miesten hiustyyli oli muuten ihan oikeasti suuressa muodissa 1970-luvun Kekkoslovakiassa.

Lentokoneen kapteeni pisti ykköstä läpeen tai minkälainen voimansiirto noissa lentohärpäkkeissä nyt lieneekään. Joka tapauksessa moottorit tottelivat nöyrästi ja DC-9 poistui paikalta kuin hauki rannasta ja pikku-Ykäkin totesi että nyt mennään ja lujaa. Kun sen ikäisenä nulikkana ei osannut oikein pelätäkään, niin tunnehan oli hieno. Yhtä lailla hieno tunne oli sen huomaaminen, että jossain vaiheessa korkeuden käsite hävisi. Kun kone oli tarpeeksi korkealla, ei sitä enää huomannutkaan, vaan katseli alla olevaa maata kuin jotain kuvaa.

Pekka Autiovuoren näköinen mies oli vissiinkin kokenut lentomatkustaja ja hän kysäisi lentoemolta että voitaiskos pojalle näyttää koneen ohjaamoa. Lentoemo kävi ohjaamon puolella kysäisemässä ja tuli sitten kysymään pikku-Ykältä että huvittaiskos? Ai huvittaiskos, eh. No totta v… eiku siis ihan varmasti niinkun huvittaa.


Heti lennon jälkeen mieleen juolahti noin montakytviis ihan fiksua kysymystä jotka siellä ohjaamossa olisi voinut lentäjille esittää mutta niinhän siinä kävi että sitä vaan katseli ympärilleen naama sen sorttisessa tyhmässä hymyn tirrissä että epäilemättä lentäjille tuli mieleen kysymys jotta näinköhän tuo poika on luontainen banjonsoittaja ja mahtaakohan tuo asustella jossain vuoristoseudulla.

Lentohan ei kestänyt tuntiakaan joten pian Maakuntakaupungin lentokentällä DC 9:n sisuksista purkautui muun rahvaan ohella ulos myös lähestulkoon kansainvälinen miljonääriplayboy ts. onnellisena tuttuun, turvalliseen ja pienet ympyrät sisältävään elämäänsä palaava räkänokka pikku-Ykä. Vielä oli muutama viikko aikaa jatkaa mainiota pikkusen pojan kesää ennen kuin koulu alkoi. Kesä ei ollut aivan yhtä hyvä kuin se vuoden 1974 pikkusen pojan kesä. Ei kesässä mitään vikaa sinänsä ollut, mutta kuluneen vuoden aikana Ykäkin oli oppinut että maailma on aika ajoin paska paikka ja ihminen toiselleen koko perkele. Se hiersi jossain ajatuksien peränurkassa ja sitä ei vuotta nuorempi Ykä vielä ollut tiennyt.

Yhtä kaikki, pieni kertojamme saattoi kuitenkin palata Helsingistä kotiin rinta rottingilla. Olihan tässä jo kierretty muutakin kuin tahkoa, eikä matkan aikana tullut pahemmin mitään töppäiltyäkään. Siinähän saattoi siteerata vähän Simo Salmisen Rotestilaulua:

On tässä yks jos toinenkin sentäs jotakin nähny

Voi olla että käydään vielä ulkomaillakin

Ettei sitä tartte ny tulla ihan silmille hyppimään