torstai 20. heinäkuuta 2017

JOTAIN IHAN MUUTA XLVI

Näin kesällä hieman kevyemmin eli siirrymme taas kerran nykyisestä Kaaoslovakiasta kaukaiseen Kekkoslovakiaan.

Eli pikku-Ykä, maailmanmatkaaja

Vuonna 1975 pikkusen pojan kesäänsä elävä pikku-Ykä oli siinä mielessä hyvin samanlainen kuin suurin osa sen ajan samanikäisiä kekkoslovakialaisia nöösipoikia eli siloposkisen kertojamme havaintopiirin absoluuttinen raja oli täsmälleen siinä, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi. Luonnollisesti semmoisella sen ajan pitkäsatulaisella fillarilla joka ei ole vieläkään tullut uudestaan muotiin vaikka sen ajan Jopojakin on taas myynnissä. Ja myyhän ne hitto vie nykyisin taas niitä  Hai-saappaitakin joissa silloisten leveitten farkkujen lahje piti olla takaa saappaan sisässä mutta sisältä edessä.

Näennäisen rajoittunut havaintopiiri ei muodostanut varsinaisesti mitää ongelmaa, pääsihän sitä pyörällä sotkemalla moneen paikkaan ja monenlaiseen pahantekoon eikä pikku-Ykä pitänyt elinpiiriään millään muotoa rajoitettuna ja eihän se sitä tosiasiassa ollutkaan. Kun aistihavaintojen ylitarjontaa ei ollut, niin vähemmästäkin osasi nauttia aivan toisella tavalla kuin infopöhöttyneenä nykyaikana. Havaintopiirin totaalinen rajapyykki oli sitten Maakuntakaupunki  jonne mentiin isä-Perskeleen Toyota Corollalla, sillä mallilla jota nykyisin kutsutaan pommi-Corollaksi mutta siihen aikaan ja sen ajan kriteerien mukaan se oli suosittu ja tilava perheauto. Termiä citymaasturi ei oltu keksittykään ja maastoauto tarkoitti joko Land Roveria ja sotavaltion UAZia. Ja olihan PV:llä myös niitä kuormurinokka GAZejakin.

Yhtä kaikki, kyseisenä kesänä eräänä päivänä isä-Perskeles kysäisi pojanknölliltään että kuules Ykä, Hilta-täti ja miehensä Panu ovatten tulossa tänne kylään tänne Nyhtänköljään. Kun ne lähtevät takaisin ne sanoivat että ottaisivat sut muutamaksi päiväksi Helsinkiin. Mitäs jätkä tuumisit tämmösestä? No jätkähän tuumi että juma örtsy, totta ihmeessä. Kuvailevampiakin mielenkiinnon termejä pikku-Ykällä oli jo jonkun verran sanavarastossa mutta isä-Perskeleen läsnäollessa pysyi naama näkkärillä ja vielä suhteellisen laiha rumien sanojen varasto jäi esittelemättä. Joka tapauksessa sen ajan pikku-Ykälle tarjous kuulosti jokseenkin samanlaiselta kuin nykypäivän mukulalle esitettäisiin kevyehköä pikkutrippiä välillä Helsinki – New York – Los Angeles – Duckburg – Honolulu – Kalkutta – King´s Landing – Helsinki.


Eikä hänessä sitten sen kummempaa, matkavalmistelut käyntiin vaan ja kun täti ynnä siippansa sai oman reissunsa jälkeen Corollakyytiä Maakuntakaupungin rautatieasemalle oli mukana myös pikku-Ykä jolla oli mukana ihan oikea – joskin pienikokoinen –  matkalaukku jota olisi saattanut kanniskella maailmanmiehen elkein jos olisi vaan tiennyt, että minkälaisia ne olivat. Tästä eteenpäin olikin sitten tarjolla muutaman päivän kestävä pikkupojan aistihavaintojen aivomyrsky jonka aloitti luonnollisesti Valtion Rautatiet VR, joka ei ollut vielä silloin kehittänyt toimintaansa nykyiselle esimerkilliselle tasolleen ts. juna tuli ajoissa, lähti ajoissa, kulki aikataulun mukaan ja saapui perille silloin kuin pitikin. Voimaa vetoon tarjosi jyhkeä punavalkoinen dieselveturi:


Ja vaunut olivat siihen aikaan vielä varsin uusia sinisiä kakkosluokan vaunuja. Kyllä niissä vallan kelpasi matkustaa:


Erityisen mielenkiintoinen oli junan vessa joka toimi kuin, no, junan vessa. Sitä piti ihan asiasta tehden ihmetellä. Kun pöntön vieressä olevaa hanikkaa painoi jalallaan, niin pöntön pohjalla oleva kansi aukesi, reiästä vaan kiskot vilkkuivat ja sinnepä katosi kumpikin lasti. Vessan seinässä oli vakavahenkinen kyltti, jossa luki ”käymälää saa käyttää vain junan kulkiessa” joka (niin kuin myöhemmän huomion mukaan joka ristuksen vaunussa) oltiin raaputettu muotoon ”käymälää kyttää ain junan kissa”. Joskus myöhemmissä elämän vaiheissa tuli matkustettua sitten Lättähatullakin jonka vessassa mainittua kantta ei ollut ollenkaan, vaan pelkkä reikä ja sen vuoksi talvipakkasilla ns. isomman hädän toimittaminen oli kiistatta enemmän kuin vilvoittava kokemus.

Se junan kissa ei tallustellut vastaan pieni konnarihattu päässään mutta junan lähdettyä liikkeelle vaunuun asteli jämäkkä mutta kohtelias ihmiskonduktööri, joka leimasi pikku-Ykänkin matkalipun. Sellaisen oikean lipun, ei mitään älyhärpäkesovellusta vaan sellaisen jämäkän pahvisen piletin johon konnari jurskautti miehekkäästi reiän pihdeillään. Jursk. Ja niin alkoi pikku-Ykän Grand Tournee 1970-luvun lentävän kalakukon kyydittämänä.


Alkuperäinen lippu ei sattuneesta syystä ole tallessa.


Ainakin Japanissa junan kissa yleni jopa asemapäälliköksi.

Hiltalle ja Panulle matka oli sinänsä tylsä, koska se oli tehty jo niin monesti ennenkin. Pikku-Ykälle matka puolestaan oli jotain aivan uutta, joten ikkunapaikalta oli mukavaa katsoa vaihtelevia niin maaseutu- kuin välillä kaupunkimaisemia ja esittää heille hieman uteliaita kysymyksiä joihin he ohimennen vastailivat lukiessaan samalla matkaa varten hankittua korkeakirjallisuutta kuten Ilta-Sanomat, Hymy, Me Naiset, Nyrkkiposti ja Jerry Cotton. Välillä tietysti nautittiin kiertävältä vaunumyyjältä ostetut kahvit ja käntyt.

Helsingin rautatieasemalle saavuttaessa hieman Pasilan aseman jälkeen kulkusuunnasta vasemmalla näkyi Linnanmäki ja sehän vaikutti pikkuiseen poikaan kuin seireenien laulu Odysseukseen eikä siinä auttanut vaikka olisi tunkenut vahaa korviin. No, seuraavana päivänähän siihen lauluun tulisi lääkettä ja tämän jälkeen vuorossa oli yleinen ihmettely siitä,  miten valtavan suuri tää Helsinki onkaan. Kyseessä oli tosin pienen pojan perspektiivivirhe, sillä pikku-Ykä hahmotti Helsingiksi lähinnä sen, minkä silmä aseman etuovelta näki ja ihmetys oli vielä suurempi kun ratikkaan siirrettyä tuo juuttaan kaupunki vaan jatkui ja jatkui.

Luonnollisesti oli selvää, että myös matka raitiovaunulla oli pikku-Ykälle ensimmäinen ja sen ajan ratikoissa oli kieltämättä oma tunnelmansa, ainakin sellaiselle joka ei niillä ollut joutunut päivittäin kulkemaan. Se kolisi kulkiessaan mukavasti, ajatus siitä että joku kulki kadulla kiskoja pitkin oli yleensäkin varsin veikeä ja olihan ratikassa kuskin lisäksi myös univormupukuinen nainen joka toimi rahastajana.


Pikkupojasta viha-ajattelijaksi muuttuneen Yrjön lavastamaa todellisuutta. Kyseinen ratikka, joka mainittiin oli oikeasti kolmosen ratikka.

Ratikkakyydin (Rautatieasemalta Viipurinkadulle) aikana utelias pikku-Ykä pani myös merkille sen, että paikalliset autojen rekisterikilvet ovat erilaisia kuin kotona Nyhtänköljässä. Siihen maailmanaikaanhan auton olinpaikan tunnisti rekisterikilven ensimmäisestä kirjaimesta:

A & B: Helsinki
T & E: Turun ja Porin lääni
G & R: Kymen lääni
H & I: Hämeen lääni
K: Kuopion lääni
L: Lapin lääni
M: Mikkelin lääni
O: Oulun lääni
S: Pohjois-Karjalan lääni
U & Z: Uudenmaan lääni
V: Vaasan lääni
X: Keski-Suomen lääni

Silloinhan monella nöösipojalla oli harrastuksena bongailla vieraitten läänien (ja tietysti ulkomaittenkin, silloin maassa liikkui eritoten paljon saksalaisia) rekisterejä ja kirjoitella niitä muistiin. Tuo systeemi olis varmaan ihan mielenkiintoinen nykyisinkin, mutta eihän nykyisin ole edes läänejä vaan joitain hemmetin aluehallintovirastoja. Toisaalta, kun Suomi itsessään on jo EU:n lääni, niin kaipa se kuuluu sitten vaan vallitsevaan kehitykseen.

Hilta ja Panu asuivat pienessä kaksiossa Viipurinkadulla. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet pois ja reissunsa aikana pikku-Ykälle hahmottui päässä ainakin pientä poikaa vaivaava ristiriitaisuus. Helsinki oli valtavan suuri (no joo, joku Lontoossa asuva voi olla toista mieltä mutta kyse olikin Nyhtänköljässä vuonna 1974 asuvasta pikkusällistä) mutta siellä asuttiin kovin pienesti. Nyhtänköljässä Oy Firma Ab:n asunnot olivat paljon suurempia. Eihän siinä iässä tullut oikein täysin hahmotettua sellaisia asioita kuin tontti- ja neliöhinta. Sellaiset asuinneliöt kuin mitä Perskeleillä oli olivat Hiltalle ja Panulle täysin mahdottomia. Hilta teki töitä Elannon kassana ja Panu metallimiehenä. Eikä niillä isä- ja äiti-Perskeleenkään tienesteillä Helsingissä sen suurempia lukaaleita olisi hankittu.

Vaan tulihan sen myötä pikku-Ykälläkin ensimmäistä kertaa tutustuttua masiinaan nimeltä hissi. Nyhtänköljässä ei sellaisia ollut kun ei ollut yli kolmikerroksisia talojakaan. Ja kaksion ikkunasta näkyivät Linnanmäen valot, erityisesti sen uuden Enterprise-nimisen suolivatkaimen. Seuraavana päivänä sinne päästäisiin.

LINNANMÄKI


Ajatellaanpa vuoden 1975 Kekkoslovakiassa asuvaa pikkupoikaa jolle pääasiallisina viihteen lähteenä olivat toimineet radio, sarjikset, pallokenttä, metsä ja pikkupojan mielikuvitus. Kyseinen heppu sitten nostetaan pystymettästä ja pistetään tommoselle vajaan kymmenen hehtaarin alueelle joka on keskittynyt vain ja ainoastaan kaikenlaiseen hauskanpitämiseen. Paikan äänet, valot, tuoksut ja yleinen ilmapiiri oli tämmöselle nyrkillätapettavalle landepaukkupojalle melko heavy, joskaan ei millään tavalla epämiellyttävä kokemus. Olihan paikasta tullut tietysti luettua ja jostain esitteestä katsottua että minkälaisia suolivatkaimia ja muita härpäkkeitä siellä oli. Ei muuta kuin kokeilemaan. Ensimmäisenä oli tietysti

Kummitusjuna


Niin pikku- kuin myöhemmin isolla Ykälläkään ei ole käsitystä siitä, että onko Linnanmäen kummitusjuna varsinaisesti koskaan pelottanut ketään. Se ei varmaan ollut ideakaan, vaan se, että kummitusjuna oli tavallaan osa Lintsin sydäntä ja siinä piti vaan käydä. Sinänsä se oli oikeastaan aika tylsä, mutta pikku-Ykä oli kovasti tyytyväinen haamutunneleista palattuaan jolloin suuntana olikin sitten vieressä sijaitseva

Vekkula


Vekkula oli yksi pikku-Ykän ehdottomia suosikkeja. Kyseessähän ei ollut varsinaisesti mikään laite, vaan kokonainen talo, jonka viehätyksen perusidea oli kaikenlainen aistien hämääminen ja miellyttävän wtf-ilmiön aikaansaaminen. Vekkulastahan päästiin ulos liukumäkeä pitkin, Lintsin työntekijä heitti räsymaton mäkeen, asetti tenavan paikalleen ja tyrkkäsi menemään. Liukumäen päässä odottikin sitten

Sukkula

Itse asiassa Huvipuisto.net-sivusto (jota kiitän useista valokuvista) kutsuu laitetta nimellä Kieputin tai Swing-o-Plane. Pikku-Ykä vaan muistaa sen nimellä Sukkula ja kyseessä oli vallan mainio suolivatkain. Se kieputti ihmisiä pystysuunnassa ympäri ja vielä kiikutti sivusuunnassa. Masiinasta ei vaan löytänyt ensimmäistäkään valokuvaa, mutta se oli just samanlainen kuin tässä videossa:


Ja tämän jälkeenhän olikin aika syödä pikku-Ykän elämän ensimmäinen

Hattara


Hattarahan kuuluu niihin tuotteisiin, jotka näyttävät paremmalta kuin maistuvat. Vähän niin kuin ranskanleipä. Hattarahan on vain pelkkää kehrättyä sokeria. Mutta sekin kuului siihen Linnanmäen henkeen. Kun kerran Lintsillä ollaan, niin yksi hattara ainakin on syötävä. Tosin miehille, joilla on parta ja viikset ei hattaraa suositella syistä, jonka miehet joilla on parta ja viikset varsin hyvin tietävät. Hattaran aikaansaama tahmea tunne suussa korjattiin sitten snagarin hodarilla ja yhdellä pyramidin muotoisella Trip-appelsiinimehulla. Näitähän sitten sulateltiin kevyellä liikunnalla jonka takasivat

Vedenneidot


Nuorempi sukupolvi ei näitä muista. Vedenneitojahan yritettiin pudottaa veteen heittämällä palloja maalitauluun ja jos osuma tuli, lauta keikahti ja typykkä tippui veteen. Niin vain pikku-Ykäkin onnistui pudottamaan yhden vedenneidon joka upposi jortaniin kovan (epäilemättä etukäteen opetellun) kiljunnan ja molskahduksen kera ja…

- Hei, pikku-Ykä!

- Mittee?

- Iso-Ykä tässä. Saiskos puheenvuoron tässä välissä?

- No anna mennä vaan. Minä käyn sillä aikaa muistojen snagarilla syömässä toisen hodarin.

- Kiitos. Niin, iso-Ykä tässä välissä. Nuo vedenneidothan poistettiin Linnanmäeltä vuonna 1980 naista halventavana. En ota siihen halventamiseen varsinaisesti kantaa, mutta sen myötä poistui myös mahdollinen ja tarpeellinen suojatyöpaikka nykypäivän Suomessa (en halveeraa sen ajan vedenneitoja millään muotoa enkä nyt edes puhu heistä). Maassamme olisi huomattava määrä naisia niin poliittisessa-, virka-, media- kuin yliopistollisessa koneistossa joitten olennaisin substanssi riittäisi juuri vedenneidon hommiin. Lahjakkaimmat heistä tosin ehkä pärjäisivät baariapulaisina. Näille uusvedenneidoille ei tarvittaisi edes uimapukupakkoa sillä joku vihaakostava feministitutkija kelpaisi kyllä uitettavaksi jakkupuku päälläkin. Siinä ei tulisi harjoitettua sitä naista halventavaa esineellistämistäkään. Suksee olisi muutenkin aivan varma ja runsas asiakaskunta tyytyväistä. Jaahah, pikku-Ykä palailee muistojen snagarilta. Oliks hyvä hodari?

- Voit uskoa. Sinähän vaan muistelet mutta minä pistelen näitä livenä poskeeni. Voinks jatkaa?

- Juu, ole hyvä vaan. Sinun showhan tää on.

- Kiitti.

Toi isompi Ykä selitti sinänsä vedenneidoista sen olennaisen. Pikku-Ykälle naiset eivät olleet vielä avautuneet niin romanttisessa, eroottisessa kuin yhteiskunnallisessakaan mielessä joten pääasia oli kiljaisu ja loiskahdus. Ja kun heittokättä oltiin treenattu niin sama tatsi piti ottaa käyttöön törmäilyautoissa:

Törmäilyautot


Se protokollahan meni noissa törmäilyautoissa jotenkin niin, että niillä ei olisi saanut asiakseen törmäillä mutta nimenomaan törmäilyssähän se idea oli. Niin ei muuta kuin hanaa, runtua ja tyrät rytkymään. Niinhän ne rytkyi pikku-Ykälläkin sillä kaikki muutkin olivat sisäistäneet radan idean. Tämän jälkeen tuli kierrettyä Cortina Jet:


Sekä Suihkio:


Suihkiossa oli se hieno puoli että siinä olevalla ohjaussauvalla saattoi säätää suihkarinsa korkeutta jolloin kone muuttui tietysti välittömästi Itä-Karjalan korpien yläpuolella lentäväksi Curtiss Hawk 75A-hävittäjäksi jolla ässälentäjä Ykä jahtasi kavalan ja kauhian vihollisen punatähtistä Polikarpov I 16-hävittäjää. Sitten, ennen viimeisiä huipennuksia oli tietysti aika pyörähtää pelihallissa:


Tuolloin yksikätinen rosvo oli oikeasti yksikätinen


Flipperissä oli luonnollisesti numerokiekot


Ja pelien kuningas oli ilman muuta Jasso

Kun vielä digitaalitekniikasta täysin vapaan pelihallin antimia oli tarpeeksi louskutettu ja päälle natusteltu jäätelötötteröt (pikku-Ykälle päärynää, kiitos) olikin aika siirtyä Linnanmäen klassikkoon:

Vuoristorata



Kieltämättä koko hökötys näytti ensi alkuun pikku-Ykän silmiin varsin epäilyttävältä. Olihan koko kolossi rakennettu pelkistä puuparruista ja eräitäkin majanvirityksiä rakennellut Ykä tuumaili että miten tuo kestää edes omaa painoaan. Kun eihän ne majatkaan oikein tahtoneet kestää. Mutta kun kyseessä oli kiistaton klassikko niin tottahan siihen mentiin. Olihan mukana turvaa tuomassa vaunun jarrumies. Miellyttävää vanhan ajan tuntua antoi lisää heti ajon alussa ollut kyltti ”pitäkää hatuistanne kiinni”. Liekö tuo siellä vielä nykyäänkin?

Vuoristorata antoi kieltämättä hyvät kyydit (hjuu, pikku-Ykällä ei ollut vielä silloin kokemusta termin ”hyvät kyydit” muista merkityksistä). Ylöspäin mennessä koliseva kettinkiveto antoi mukavaa odotuksen tunnetta ja alaspäin mennessä mahaan ilmestyi jäinen pallo. Se oli vähän sukua sille jäiselle pallolle, kun Ykä tiesi että nyt oli tullut taas töpättyä pahemman kerran ja isä-Perskeles saa asian tietoonsa aivan hetken kuluttua, mutta vuoristoradan jääpallo sisälsi pelkästään miellyttäviä tuntemuksia. Massive cool, olis pikkuinen tarinankertojamme todennut jos olisi moisia termejä vielä tuntenut. Nyt tuli vaan todettua että vähänkö jänskätti. Ja sitten jänskätti vielä enemmän sillä oli aika korkata vasta samana vuonna Linnanmäelle tullut silloinen suolivatkainten kuningas:

Enterprise


Pikku-Ykällä oli jonkunlainen hienoinen käsitys siitä, mitä keskipakoisvoima tarkoittaa, mutta Enterprise opetti sen käytännössä. Likimain pystyasentoon nouseva ja aivan helvatunmoista vauhtia kulkeva masiina liimasi matkustajan penkkiin kiinni niin, että siitä ei vahingossakaan päässyt putoamaan. Tässä suolivatkaimessa nuorelle herrasmiehelle yhdistyivät kauhu, ilo ja nautinto. Ehkä tuo yhdistelmä loppujen lopuksi on se, joka ajaa ihmisen aina vain uudestaan noihin suolivatkaimiin. Joissa iso Ykä ei muuten ole käynyt noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta onhan muistona kuitenkin silloinen pikku-Ykän ilo.

Yksi Linnanmäen ohjelmanumeroista itsessään on pimeän aika, jolloin kaikki paikan värivalot pääsevät oikeuksiinsa. Kun siihen yhdistyivät ne tyypilliset huvipuiston äänet niin sehän sai pienen pojan kattelemaan touhua pää kallellaan, silmät teevateina ja muutenkin varsinaisena maalaispojan arkkityyppinä joka puolestaan saattoi olla oma ohjelmanumeronsa ohi kulkeville varsinaisille stadilaisille.


 Ehkä paras paikka nauttia kyseisestä värien ja äänien kokoelmasta oli maailmanpyörä, joka tosin taisi olla silloin Helsinki-pyörä vai ehtiköhän se vielä olla Boston-pyörä. Nyt ei muisti riitä. Sinänsä kyseinen laite oli lähinnä jäähdyttelyä muun aistimyrskyn jäljiltä mutta siinä oli mukava katsella sekä Lintsiä itseään sekä Helsinkiä jonka suuruus oikeastaan vasta siellä maailmanpyörän huipulla alkoi todella hahmottua. Näin oltiin saatu pikku-Ykän Grand Tourneen ensimmäinen päivä pulkkaan ja oli aika odotella seuraavaa. Joka olikin sitten aikamoinen pettymys.

KORKEASAARI

Ei tullu pikku-Ykästä eläintarhafania silloin eikä isosta Ykästä sitten myöhemminkään. Olihan Korkeasaari tietysti hieno ja kaunis paikka, ei siinä mitään. Mutta häkkeihin suljetut villieläimet eivät vaan kolahtaneet niin millään. Olivathan ne mielenkiintoisia tietysti katsoa ja paviaanit pitivät melkoisen shown ollen itse asiassa niin ihmismäisiä että vanhempi Ykä muistelee kyseistä sessiota ja tuumii, että itse asiassa samanlainen paviaanimeininki näkyy monella työpaikalla.

Mutta erityisen masentavan puolelle reissu meni kissalaaksossa. Komeat kissapedot makasivat apaattisina aivan liian pienissä tiloissa. Ei innostanut, ei kolahtanut. Kaiken kaikkiaan pikku-Ykä olisi saattanut tuumia Korkeasaaresta että done it, been there, mikäli olisi silloin englantia osannut. Sinänsä mielenkiintoisin osuus koko Korkeasaaren reissusta oli ehdottomasti Korkeasaaren lautta.


Olihan meinaan niin, että sisämaasta kotoisin olevalle Ykälle vesiliikennöinnin suurin ilmestymismuoto oli tähän mennessä ollut tavallinen vene jonka perässä oli kolmikaakkinen putput-Johnson perämoottori. Siihen verrattuna Korkeasaaren lautta vaikutti pienelle maailmanmatkaajalle hyvinkin Queen Elizabeth-risteilyalukselta. Ehdottomasti pisti jänskättämään, niin mennen kuin tullenkin. Kekkoslovakialaista merimatkailuglamouria risteilyreitillä Hakaniemi – Korkeasaari – Hakaniemi.

Seuraava päivä olikin sitten valinnan paikka. Aika oli rajoitettu ja totta kikkelissä siellä Lintsillä tultaisiin vielä kertaalleen käymään. Valittavana oli joko käynti Suomenlinnassa tai sitten päiväajelu serkkupoika Ranen kanssa. Valinta oli loppujen lopuksi helppo. Sinänsä toinen lauttakyyti olisi kiinnostanut mutta ensimmäisen kyydin päässä oleva saari oli ollut pettymys ja ehkäpä se olisi se seuraavakin. Lisäksi Ykä tunsi Ranen jo ennestään. Rane oli mukava ja kaikin puolin särmä jätkä. Rane oli Ykää reilusti vanhempi ja hän oli ollut edellisenä vuonna YK-joukoissa Kyproksella. Rane oli jo vierailun aikana soittanut Ykälle kasettia, mihin oli äänittänyt lähelle tullutta turkkilaisten tykistötulta. Eipä siinä loppujen lopuksi paljon miettimistä ollut, joten

POMPANNAPPI KULJETTAA


Vuoden 1975 versio Ykästä ei juuri ymmärtänyt termiä pilluralli. Yhdyssanan jälkimmäinen osa oli tietysti tuttu, olihan Ykä seurannut kerran rallikisaakin tien vierestä. Se etummainen osa puolestaan oli sanana tuttu mutta merkitykseltään vielä perin mystinen. Eikä Fiat 600 edes Kekkoslovakian mittapuilla ollut varsinainen tuheromagneetti. Mutta semmosta sopivan päämäärätöntä ja mukavaa kruisailua Rane tarjosi ja kertoi samalla juttuja paikoista joitten ohi kuljettiin. Ranehan oli käynyt kyllä syntymässä Nyhtänköljässä mutta oli elänyt pääosan elämästään noilla kivisillä kulmilla. Loppujen lopuksi näkymiä ei voinut pitää varsinaisen kauniina mutta olivathan ne omalla tavallaan vaikuttavia.

Sinänsä ajoreitit olivat tuossa tilanteessa osittain rajoitetut sillä olihan Helsingissä alkamassa suuri ja mahtava ETYK eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi joten turvatoimet olivat sen mukaiset. ETYKissähän homma meni niin, että meidän Urkki oli kutsunut kaikki merkittävät valtionpäämiehet, mukaan lukien Brezhnevin Neuvostoliitosta ja Fordin Yhdysvalloista Helsinkiin. Sitten Urkki löi karpaaseille nyrkkiä pöytään ja sanoi että nyt loppuu se pyssyjen kanssa perseily ja sytytetään välittömästi maailman- tai ainakin Euroopanlaajuinen rauha. Jos ette usko hyvällä niin vetelen myllykirjeellä päin turpaa niin että korvat heiluu ja alahuuli falskaa.

No, uskoivathan ne mahtimiehet Urkkia ja sitten ruvettiin pykäämään rauhaa oikein urakalla. Tai niin meille ainakin sanottiin. Minkäs pikku-Ykäkään oli vastaan sanomaan sillä hän oli jo nuorena oppinut että jos asia sanotaan sekä Maakuntalehdessä että Heikki Kahilan kertomana Ylen pääuutislähetyksessä niin tottahan se on ja näinhän se on tietysti edelleenkin.


Koska niin Urkilla kuin valtiollisilla tiedotusvälineillä oli homma totaalisen hanskassa ei niin pikku-Ykän kuin Ranenkaan tarvinnut ottaa välitöntä kantaa turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. Näin ollen Rane saattoi lyödä Pompannapista latin lattiaan ja 767 kuutiosentin ruhjova ja ärjyvä voima kuljetti kaksikkoa kuin Easy Ridereita konsanaan kohti kruisailun varsinaista päämäärää eli Seutulan lentokenttää. Sitähän alettiin sanoa Helsinki-Vantaaksi vasta hieman myöhemmin.

Seutulassa pikku-Ykälle tuli samanlainen karkkikauppafiilis kuin Lintsilläkin sillä pikkuista miestä kiinnostivat lentokoneet kybällä ja olihan niitä koottavia koneitakin ja huoneen katossa parikymmentä kappaletta. Olipa Ykä kerännyt jenkkipurkan mukana olleen ilmailusarjankin melkein täyteen:


Tämän vuoksi Seutulasta lähteviä ja nousevia koneita jaksoi miehenalku kyttäillä innolla. Pienenä puutteena oli tietysti se seikka ettei sotilaskoneita näkynyt ollenkaan mutta ei kai makeaa mahan täydeltä. Koska Rane puolestaan tiesi, että Ykä ymmärsi mitä tarkoittaa itäblokki ja mitä taas länsi, hän opetti Ykää erottamaan edistyksellisten lentoyhtiöitten eli Aeroflotin ja Interflugin koneet länsikoneista. Siitä länsikoneista selvästi savuttavammasta moottoristahan sen helposti erotti. Onhan niitä piruuttaan kutsuttu nimellä Putolev.


 Kruisailu Ranen kanssa ei ollut vielä ohi vaan Seutulasta suunnattiin takaisin keskustaan, Pitkänsillan kupeeseen jossa sijaitsi varmaankin kaikkia räkänokkia kiinnostava kohde eli Pilailu-Puoti.


Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Pilailu-Puotia voisi verrata Lapissa sijaitseviin matkamuistomarketteihin. Nekin ovat täynnä kaikenlaista mielenkiintoista krääsää, jota tulee helposti ostettua mutta jolla ei loppulaskussa tee oikein mitään. Sehän ei suinkaan estänyt Ykää nauttimasta kaupan tarjonnasta ja yhtä sun toista jäynää tarttui Nyhtänköljään vietäväksi. Päivää saattoi pitää äärimmäisen onnistuneena kaikkien hienostuneimpienkin turismikriteerien mittapuilla. Seuraava päivä oli sitten pyhitetty uudelle Linnanmäen reissulle joka oli yhtä mukava kuin se ensimmäinenkin sillä pienellä erotuksella että ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta vähän asiassa kuin asiassa. Tosin joihinkin muihin ensimmäisiin kertoihin nähden Lintsillä Ykä saattoi olla kyytiläisenä eikä suharina joten asiaan ei liittynyt edes ennakkopaineita.

Lintsin jälkeen sitten pienet iltapalat, päätä tyynyyn ja seuraavana päivänä oli aika lähteä takaisin kotiinpäin.

SINIVALKOISIN SIIVIN

Jos junamatka Helsinkiin oli hieno kokemus, niin nyt pikku-Ykälle oli luvassa vielä jotain tätäkin hurjempaa. Taas ensimmäinen kerta ja sekin sujui nimenomaan kyytiläisenä eikä suharina. Aluksi Ranen Fiat 600 vei niin Ykän, Hiltan kuin Panunkin jälleen Seutulan lentokentälle. Kolmen aikuisen ja yhden nulikan täyttämässä autossa ei ollut ehkä tilaa, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Jos autoista ja tilasta oikein vakavissaan puhutaan, niin onhan Fiat 600:sta aikanaan tehty oikea tila-autoversio kuudelle hengelle eli Multipla:


Vois olla muuten melkoisen päheä sunnuntaiauto. En vaan tiedä, että liekö noita koskaan edes tuotu Suomeen.

Lentokentällä oli sitten edessä lähtöselvitys, jonka pikku-Ykä selvitti liehuvin lipuin ts. ei ymmärtänyt koko touhusta pulkkistakaan, mutta onneksi täti hoiti asian ja tädin jälkeen taas ystävällinen Finnairin virkailija johdatti lentoaseman koosta johtuen pää pyörällään olevan pikkupojan eräänlaiseen putkeen joka veikin sitten suoraan lentokoneeseen. Tyyppihän oli silloin Finnairilla varsin uusi Douglas DC-9 eli ”Tumppiysi”. Ei se tosin kovin tumpilta Ykän silmissä vaikuttanut.


Koneessa yhtä lailla ystävällinen lentoemo istutti Ykän paikalleen. Vieressä istui mies, joka muistutti kovasti silloista näyttelijä Pekka Autiovuorta eräässä Ajax-mainoksessa. Mistä hänestä tietää, vaikka se olisi Pekka ollutkin. Ei tullut koskaan kysyttyä nimeä. Mutta kaveri oli joka tapauksessa oikein mukava ja muun rupattelun seassa hän kysäisi että onko ensimmäinen kerta. Ykä siihen että joo. Johon mies kysyi, että jännittääkö. Siihen Ykä vastasi tietenkin että no ei sitten pätkääkään samalla kun vängersi ns. taksimiehen niittiä ettei jännäkakka rojahtanut silloin kovasti muodikkaisiin Hyvon yllä/hyvon olla-aluskalsonkeihin.


Hyvin erehdyttävästi Pekka Autiovuoren näköinen mies. Tuo miesten hiustyyli oli muuten ihan oikeasti suuressa muodissa 1970-luvun Kekkoslovakiassa.

Lentokoneen kapteeni pisti ykköstä läpeen tai minkälainen voimansiirto noissa lentohärpäkkeissä nyt lieneekään. Joka tapauksessa moottorit tottelivat nöyrästi ja DC-9 poistui paikalta kuin hauki rannasta ja pikku-Ykäkin totesi että nyt mennään ja lujaa. Kun sen ikäisenä nulikkana ei osannut oikein pelätäkään, niin tunnehan oli hieno. Yhtä lailla hieno tunne oli sen huomaaminen, että jossain vaiheessa korkeuden käsite hävisi. Kun kone oli tarpeeksi korkealla, ei sitä enää huomannutkaan, vaan katseli alla olevaa maata kuin jotain kuvaa.

Pekka Autiovuoren näköinen mies oli vissiinkin kokenut lentomatkustaja ja hän kysäisi lentoemolta että voitaiskos pojalle näyttää koneen ohjaamoa. Lentoemo kävi ohjaamon puolella kysäisemässä ja tuli sitten kysymään pikku-Ykältä että huvittaiskos? Ai huvittaiskos, eh. No totta v… eiku siis ihan varmasti niinkun huvittaa.


Heti lennon jälkeen mieleen juolahti noin montakytviis ihan fiksua kysymystä jotka siellä ohjaamossa olisi voinut lentäjille esittää mutta niinhän siinä kävi että sitä vaan katseli ympärilleen naama sen sorttisessa tyhmässä hymyn tirrissä että epäilemättä lentäjille tuli mieleen kysymys jotta näinköhän tuo poika on luontainen banjonsoittaja ja mahtaakohan tuo asustella jossain vuoristoseudulla.

Lentohan ei kestänyt tuntiakaan joten pian Maakuntakaupungin lentokentällä DC 9:n sisuksista purkautui muun rahvaan ohella ulos myös lähestulkoon kansainvälinen miljonääriplayboy ts. onnellisena tuttuun, turvalliseen ja pienet ympyrät sisältävään elämäänsä palaava räkänokka pikku-Ykä. Vielä oli muutama viikko aikaa jatkaa mainiota pikkusen pojan kesää ennen kuin koulu alkoi. Kesä ei ollut aivan yhtä hyvä kuin se vuoden 1974 pikkusen pojan kesä. Ei kesässä mitään vikaa sinänsä ollut, mutta kuluneen vuoden aikana Ykäkin oli oppinut että maailma on aika ajoin paska paikka ja ihminen toiselleen koko perkele. Se hiersi jossain ajatuksien peränurkassa ja sitä ei vuotta nuorempi Ykä vielä ollut tiennyt.

Yhtä kaikki, pieni kertojamme saattoi kuitenkin palata Helsingistä kotiin rinta rottingilla. Olihan tässä jo kierretty muutakin kuin tahkoa, eikä matkan aikana tullut pahemmin mitään töppäiltyäkään. Siinähän saattoi siteerata vähän Simo Salmisen Rotestilaulua:

On tässä yks jos toinenkin sentäs jotakin nähny

Voi olla että käydään vielä ulkomaillakin

Ettei sitä tartte ny tulla ihan silmille hyppimään


35 kommenttia:

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Kiitos!

Miksi kiitän? No tietenkin, koska tätä lukiessa heräsi omia pikkupojan muistojani 1970-luvulta, jotka eivät ole täysin samanlaisia kuin pikku-Ykän, mutta eivät hirveän erilaisiakaan.

Korkeasaaren, ja muutkin eläintarhat voisi kyllä laittaa kiinni, kyllä ne kissaeläimet ovat jo tuomionsa makailleet. Niin, ja paviaanit ja simpanssit voisimme valita uudeksi Eduskunnaksi. Olisivat luultavasti vähemmän vahingollisia kuin muutama edellinen eduskunta, jotka ovat koostuneet ihmiseksi kutsutun simpanssilajin jäsenistä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Yksi Turkkulaanen ja kiitos sinullekin. En ole niin egoisti että kuvittelisin ihmisten olevan sinänsä kiinnostuneita omista pikkupojan kokemuksistani vaan ajan kuvasta itsestään ja yhden ihmisen kokemusten kautta niitä on helppo välittää. Sanotaan vaikka vuonna 1995 syntyneelle Kekkoslovakia taitaa olla jo äärimmäisen outo ja eksoottinen paikka.

Eläintarhat puoltavat paikkansa sukupuuttoon kuolemassa olevien eläinten säilytysyrityksissä mutta muuten ne eivät kyllä kolahda. Kävin sitten myöhemmin Ähtärin eläinpuistossa. Sielä oli paremmat tilat mutta minusta villieläin kuuluu luontoon.

Juha kirjoitti...

Lentokoneen ohjaamossa sain itsekin visiteerata pikkupoikana, ja kyllä se sellainen elämys oli, että vaikuttaa hitusen vieläkin :) Se on sääli, ettei moinen ole enää mahdollista, eikä nykypolvi varmaan edes osaa kuvitellakaan moista viattomuuden aikaa.

Kumitonttu kirjoitti...

Hehee... Olipa kyllä mainio tarina.

Anonyymi kirjoitti...

Olipas hieno nostalgiapläjäys, kiitos tästä! Penskana muistan itsekin Finskin koneen ohjaamossa vierailleeni, sen ainakin muistan että pirusti siellä kaikenlaisia mittareita, vipuja, merkkivaloja sun muita härpäkkeitä olikin. Se oli tosiaan vielä sitä viattomuuden aikaa se, nykyjään ei moista visiittiä saattaisi edes kuvitellakaan, kun jonkin panssarioven taakse lukittuinahan ne pilotit siellä istuvat koko lennon ajan. Eivätkä tainneet lentokenttien turvatarkastuksetkaan olla vielä järin tiukkoja tuolloin, mutta eipä ollut ainakaan Suomen kaltaisissa pikkumaissa ilmailuun(kaan) kohdistuvan sabotaasin ja tuhotöiden uhka tuolloin kovin korkealla tasolla. No, toista on tänä päivänä, kun olemme siihen Oikeaan Eurooppaan sun muuhun Suureen Mualimaan saaneet itsemme integroiduksi...

-J.Edgar-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Juhalle, Kumitontulle ja J.Edgarille & kiitos kommenteistanne.

Juha & J. Edgar: Kaikista puutteistaan huolimatta kyllä Kekkoslovakiassa elettiin turvallista viattomuuden aikaa. Joku voi pitää nykypäivää kehityksenä ja edistyksenä mutta minä en kuulu niihin.

Kumis: Kiitokset. Pikkupojissa on voimaa. Nykyisin ne ovat vaan (naisten toimesta) ylisuojeltuja, ylianalysoituja, ylilässytettyjä ja kermaperseiksi koulutettuja. Lisäksi niillä kasvaa kädestä jänteellä ja hermolla kiinni se helvetin älyhärpäke. Oliskos aika Pikkupoikien Vapautusrintaman?

Bwana kirjoitti...

Oi ja voi. Enterprise. Faijan serkku oli aikanaan viihdealan monitoimimies eli talvisin elokuvaprojektorin käyttäjänä kotikulmilla ja kesäisin jarrumiehenä Linnanmäellä. Lähes puolijumala miehekseen siis... Viime viikolla sitten uskaltauduin oman jälkikasvuni kanssa takaisin Enterpriseen (vaimo oli jo vetänyt kierroksen ja se ei ollut ensimmäistä kertaansa Lintsiä kunnolla valloittaneelle eloveenalle. Pakko oli.) ja joo-o. Ei ole vieläkään meikäläisen juttu. Tosin aika on opettanut että edessä olevan "vaunun" kiinnikkeissä katseen pitäen välttyy suuremmilta vahingoilta. Toisin kuin se "Mä olen hukannut mun rannekkeen"-kirjallisuustyttönen, joka kalabaliikin välttämiseksi kuitenkin päästettiin rundille. Hän konttasi oksentaen laitealueelta pois. Mikähän siinä on että tuo kirjailijaseura viihtyy siellä niin hyvin? En omilta nalliaisvuosiltani muista heitä Alppilan vesitornin kupeessa niin nähneeni.

Anonyymi kirjoitti...

Heh joo, tästä tuli kans meikäläisen lapsuus mieleen, tunnelmakuvat olivat samantyyliset vaikka olenkin vuosikertaa -70. Lättähatulla on kans tullut matkustettua muutaman kerran, voin vain kuvitella omien vanhempieni tuntoja kun he ovat matkustaneet höyryjunalla. Lapsuudesta tuli mieleen noi "nappisilmä-Ladat", joita ei enää kauheasti näy liikenteessä, Mosseista ja Volgista nyt puhumattakaan. Pobeda (Voitto) ei ollut enää tuolloin yleinen, ne oli ajettu loppuun takseina -50 ja -60-luvuilla. Taidettiin kaikki ajokelpoiset Ladat myydä Venäjälle 90-luvun alussa ja loput Kuusakoskelle metalliprässiin?

Noista Linnanmäen vedenneidoista jotakin, olisiko se lopetettu jos siihen naapuriparvelle olisi palkattu nuori salskea mies noin niinkuin tasapuolisuuden nimissä? Olisi siinä ainakin ollut naisilla ja nuoreilla neideillä tekemistä kun olisivat koittaneet upottaa kaveria altaaseen.

Junamatkailusta vielä jotakin, täytyy joskus ottaa työn alle toi reissu Helsinki-Vladivostok, jo Haapasalon ohjelmien yllyttämänä. Pitää hiukan opetella lisää tota venäjää, lukeminen kyrillisillä kyl onnistuu mutta en ymmärrä puoliakaan siitä mitä luen.

OT:nä, tänään 20. heinäkuuta oli se päivä v. 1944 kun Carl von Stauffenberg toi asiakirjasalkkunsa mukana pommin Hitlerin Itä-Preussin päämajaan Rastenburgissa (Sudenpesä), pommi räjähti mutta Aatu ei kuollut attentaatissa. Sattuman oikusta kokous pidettiin lautamajassa eikä bunkkerissa, koska bunkkerissa pommin painevaikutus olisi teilannut kaikki kokoustajat. Jollen väärin muista niin joku kenraali vielä siirsi salkun toiseen kohtaan, eikä Aatu ollut ihan välittömässä läheisyydessä kun se pommi räjähti.

Tästä on tehty myös hyvä elokuva (ei se Tom Cruisen versio) Operation Walkürie, von Stauffenbergin kohtalona oli sitten joutua jo saman päivän iltana teloituskomppanian eteen. Montakohan sotilasta olisi selvinnyt puolin ja toisin hengissä, jos Aatusta olisi tuolloin päästy eroon?


- Soomepois Eestist -

Anonyymi kirjoitti...

Olen näköjään samaa ikäluokkaa Ykän kanssa.
Siellä lintsillä oli myös se pikkujuna, joka kiersi vesitornia, taitaa olla vieläkin.
Viimeksi kävin siellä noin kymmenen vuotta sitten muistoja verestääkseni ja erehdyin menemään "Space Shot" -laitteeseen. Sen jälkeen olen pysynyt tukevasti maanpinnalla.

-Timppa-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Bwanalle, Soomepoisille Eestist ja Timpalle & Kiitos kommenteistanne.

Bwana: Pikkupoikana minä tykkäsin Enterprisestä mutta nyt minua ei saisi siihen mitenkään. Vanhemmittaan sitä alkaa pelätä enemmän. Kirjailijaseurasta en osaa sanoa mitään. Kun en kirjailija itse ole. En edes wanna be-sellainen, niin kuin ehkä kyseiset seuralaiset.

Soomepois: Lättähatussa oli kieltämättä oma tunnelmansa. Sehän ei kuulostanut edes junalta vaan kuorma-autolta kun se kiihdytti asemalta. Latukat tosissaan myytiin Suomesta huuthelvattuun 90-luvun alussa. 1980-luvulla se oli vielä Suomen yleisin auto. Nyt sen (harva) näkeminen heti iskee silmään.

Vedenneitohomma olis muuten vedenjätkinä saattanut elää huomattavasti pidempään. Siitä kakkosrähinän vaihtoehtoisesta lopusta totean, että kaikkein paras olisi ollut kun Saksa ja Neuvostoliitto olisivat hakanneet toisensa voimattomiksi raadoiksi ja länsi olisi edennyt mahdollisimman pitkälle.

Timppa: Muistan junan. Pikkumuksuille mukava vempele. Space Shotin aikaan en ole Lintsillä ollut. Maanpinnalla tykkään nykyisin pysyä minäkin.

Snowcamo kirjoitti...

Niin oli kuin omasta lapsuudestani konsanaan ja kohteetkin samat. Elävästi tuli mieleen Korkeasaaren lautan hitaasti säkättävä dieselkone. Yleensä lautalla näki konehuoneeseen yhdestä ovesta kun osasi kurkata. Polttoaineena EI ollut rikitön öljy...

Mutta Pilailu-Puodista vielä sen verran, että kirjoituksessa kokonaan sivuutettiin sen oleellisin anti: sieltä nimittäin - lähes ainoana paikkana missään - sai POMMEJA. Papatteja, superpapatteja, kiinalaisia, isokiinalaisia, jättikiinalaisia, tykinlaukauksia, vetopommeja, erilaisia koiranpommeja ja sitten vielä kaikkea ei-paukkuvaa ilotulitetta. Näitä myytiin enemmän tai vähemmän luvallisesti aivan kaikenikäisille ketkä vain rahan osasivat tiskille ojentaa. Nyt puhutaan alle kouluikäisistä lapsista, siis.

Eikä niitä pommeja koskaan käytetty ohjeiden mukaan. Niistä rakennettiin jos millaisiakin virityksiä ja yhdistelmiä, tykkejä, kasapanoksia yms liekinheittimiä. Papateista poikkitaittamalla sai tehtyä pitkiäkin sytytysketjuja ja riemu oli ylimmillään. Joka ikinen kerta oli käsissä lopulta ruudintuoksuisia kirveleviä rakkoja ja vihreiden muovisten sotilaiden rivit olivat harventuneet jälleen.

- He who hath smelt the smoke is ne'er free again -

Itselläni nämä säröt sielussa eivät koskaan parantuneet, vaan ohjasivat opiskelemaan ja sittemmin hakeutumaan alalle, jossa samaa saa tehdä aikuisten mittakaavassa. Tosin salassapysymistarve ja kiinnijäämisen pelko (vai olisiko se pikemminkin ollut sen koukuttava jännitys) puuttuvat. No, ehkäpä tilanne korjaantuu vielä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Snowcamo. Niitä paukkuja minä ostin sitten Nyhtänköljän osto- ja myyntiliikkeestä. Papatteja, kiinanpommeja ja tykinjyskyjä. Jotka olivat siihen aikaan ihan kunnon jytkyjä. Ja näitä viritelmiä tuli tehtyä itsekin. Säilyttiin muuten hengissä aivan hyvin niistä räjäytyksistä.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä, taas kerran loistava juttu. Olen tainnut lukea koko nettituotantosi. Yksi pikkuinen korjausehdotus: Karsipa pois kaksinkertaiset passiivit ("ei oltu keksitty"). Niissä minulla aina töksähtää, en mahda mitään, minä nyt olen tämmöinen nillittäjä.

Anonyymi kirjoitti...

Olen taas kateudesta vihreänä; miten jollakin ihmisellä voi olla jo lapsena tuollainen havainnointikyky ja asioiden muistaminen vuosikymmenien päähän! Itselläni ei sellaista valitettavasti ole ja senkin takia on hauskaa tavata aika ajoin lapsuudenaikaisia ystäviä; yksi muistaa yhden ja toinen toisen asian, jonka itse on jo unohtanut. Olen monesti ihmetellyt satojen sivujen pituisia elämänkertoja, mutta nyt ymmärrän, että kyllä sellainen voi Ykän kaltaisilta ihmisiltä onnistua...

Vekkula oli minullekin aikoinaan se mieluisin paikka. Nauraa sai vedet silmissä niin, että mahaan alkoi koskea. Vuoristorataan mennessäni mietin myös, kuinkahan tuo mahtaa kestää, kun puiset rakenteet nitisivät ja natisivat niin pahaenteisesti. Ensimmäisen alamäen jälkeen luulin kuolevani ja selviytyessäni hengissä ulos tuosta vehkeestä, päätin, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. No, ei se sitten kuitenkaan ollut...

Vedenneidoista tuli mieleen juttu -60 -luvun pesäpallon Suomen mestareista, kun Jyväskylän Kirin pelaajat huvittelivat Linnanmäellä vedenneitoja pudottelemassa. Piti kuulemma tytöillä vähän kiirettä.

Ja mitä tulee Korkeasaareen, minuakin surettaa häkeissä olevat eläimet. TV on täynnä upeita luontodokumentteja, joissa eläimet ovat vapaina omassa elinympäristössään. Sen pitäisi riittää ja lopettaa useimmat eläintarhat vanhanaikaisina jäänteinä.

Rouva Ano

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Rouva Anolle & kiitos kommnteistanne.

Ano: Ensinnäkin kiitokset. Toisekseen voi todeta, että kielikorvani ei ole täydellinen ja muutenkin pyrin kirjoittamaan pääosin puhekielellä joten virheitä varmaan tulee jatkossakin. Toivottavasti kestät.

Rouva Ano: Jotenkin mulla on vaan suht hyvä muisti tapahtuneisiin asioihin sanotaanko viisivuotiaasta eteenpäin. Niin kuin tuossa ylempänä totesin, niin minun elämäni tuskin ketään kiinnostaa, mutta sen kautta välitetty ajankuva kaukaisista (hitto vie, tuntuu kyllä niin kuin se 1970-lukukin oli vasta hiljattain) ajoista kylläkin. Näinköhän muuten pesäpalloilijoille annettiin porttikielto vedenneitohalliin?

Reijo Koiras kirjoitti...

Mainio tarina jälleen. Pystyin samaistumaan, vaikka olenkin vähän myöhempää vuosikertaa. Vaan kun mainitsit noista Korkeasaaren häkitetyistä kissapedoista, niin tulipa mieleeni mainio muisto viime kesältä. Olin perheeni kanssa Korkeasaaressa katselemassa leijonia ja ihan leijonahäkin vieressä oli 4-5-vuotiaita päiväkotilaisia ohjaajineen. Lapset olivat äänekkäitä ja leijonapariskunta selvästi ärtynyt. Aluksi leijonat murahtelivat lapsille, mutta kun sillä ei ollut vaikutusta, päätti leijonanaaras kääntää takamuksensa ja virtsata seurueen päälle. Pikkulapset lähinnä kiljahtelivat riemusta, mutta ohjaajien ilmeet olivat näkemisen arvoisia. Jumalauta siinä oli Reijolla naurussa pitelemistä. Poetic justice, niinkuin Ameriikassa sanotaan:)

Anonyymi kirjoitti...

Loistavia tunnelmakuvauksia menneiltä vuosilta. Ikätoverina on helppo samaistua kybällä.

..."Pikkupoikana minä tykkäsin Enterprisestä mutta nyt minua ei saisi siihen mitenkään. Vanhemmittaan sitä alkaa pelätä enemmän"

Never say never again :) Oli alkuun IHAN hirveetä, kun jouduin monen vuoden tauon jälkeen ns saattajana omien lapsieni seuraksi Särkänniemen ja Lintsin rankinpiin härveleihin.

Mutta kun siihen pääsi taas sisälle, oli monta vuotta, kun itsekin ostin rannekkeen ja kirmasin kilpaa lasteni kanssa vehkeestä toiseen.

Tällä hetkellä odotan jännityksellä, toistuuko sama vielä isoisänä lastenlapsien kanssa...

-yamaha-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Reijo Koiraalle ja -yamahalle- & kiitos kommenteistanne.

Reijo: Kiitokset. Ja mainio mielenosoitus naarasleijonalta. Olis vaan kiva, että sinä (veikkaan että olet 1980-luvulla syntynyt) tai joku muu ikäisesi tekisi samanlaisia kirjoituksia 1980-luvusta tai 1990-luvusta. Ajalta jolloin kirjoittaja oli 5 – 15 vuotias ja jolloin kaikki oli uutta. Tarina olisi varmaankin erilainen kuin minulla mutta varmasti hyvin mielenkiintoinen.

-yamaha-: Lämmin kiitos. Ja joo, en sano never, mutta kun asun toisaalta nykyisin varsin kaukana Helsingistä niin tuskinpa sinne Linnanmäelle tulee enää mentyä. Vanhemmittaan ne huvipuistot eivät enää siihen malliin kiinnosta vaan sitä kaipaa sellaista rauhallisempaa lomailua. Niin kuin vaikka mökillä jossain pohjoisessa.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Yrjö,

jatkan hieman historialinjoilla, HS:ssä oli artikkeli mikä koski historian uusitulkintaa itänaapurin taholta. Venäjä on nyt sitten näissä asioissa riidoissa sekä Puolan että Balttian maiden kanssa. Puolalaisilla onkin se katkeransuloinen vitsi "Kumpi on pahempi, joutua natsien miehittämäksi vai Puna-armeijan vapauttamaksi?"

Aiheeseen liittyen eräs hyvä puheenvuoro Uudensuomen puolelta Neuvostoliitto ja natsi-Saksa aseveljinä, tämä on vissiin sitä historiankirjoitusta mistä halutaan vaieta itänaapurissa.

Samaisesta puheenvuorosta poimin vielä erikseen tämän ironisen Tube-pätkän Deportatsija - kyyditykset. Heh, päästään lomalle Siperiaan ja vielä ihan ilmaiseksi! Kannattaa lukaista miehen muitakin puheenvuoroja, hyvää settiä.


- Soomepois Eestist -

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Soomepois. Venäjän on ihan turha nillittää. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan selkään, miehitti maan itäosan ja murhasi Katynissa useamman kymmenen tuhatta puolalaista. Eivätkä Baltian maatkaan itsenäisyydestään ihan vapaaehtoiseti luopuneet. Metsäveljet olivat sankareita jotka kävivät epätoivoista taistelua.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Ykälle elävästä muistelosta. Tuohon aikaan Suomi vielä oli palveluyhteiskunta sanan oikeassa merkityksessä, kuten tuo esimerkki vedenneidosta osoitti. Tänä päivänä jos jotain vastaavaa yrittäisi, olisi alta aikayksikön syytteessä ties mistä. Kesän huvipuistoreissu oli loman kohokohta. Huvipuiston Pelihalli tarjosi pikkupojalle paratiisin, jossa viihdyttiin tuntitolkulla. Mökkimatkat tehtiin lättähatulla ja pohjoiseen kyläreissulle matkattiin yöjunalla, jossa oli tumman ruskeat vaunut makuuosastoilla varustettuna (niiden jälkeen tulivat "siniset" vaunut). Junamatkat olivat pikkupojalle seikkailuja sinänsä. Sänkykerroksia hytissä oli kolme ja katonrajassa ylimmällä "oksalla" saattoi tuntea pientä korkean paikan jännitystä, samanlaista kuin tarjosi kotipihalla puihin kiipeily.

-kitupiikki

Anonyymi kirjoitti...

Heh, tämä oli mukava juttu. Minäkin asuin lapsuuteni taajamassa, missä ei ollut yhtään hissiä. Ei ollu katuvalojakaan alkuun, tulivat vasta 1980-luvulla. Linnanmäellä tuli käytyä sukulaisten kanssa 1-2 kesää myöhemmin kuin Ykä. Vekkula jäi mieleen. Vaikka vuoristoradallakin kävin, se ei tehnyt vaikutusta.

Jäin vielä miettimään noita auton rekkareiden ensimmäisiä kirjaimia. Olin siinä luulossa, että Helsingissä käytössä olivat A, B ja C. Pohjoiskarjalassa S ja Z, Uudellamaalla U ja Kymen läänissä R. Joskus pitkillä automatkoilla kokeiltiin, jotain rekistereihin liittyviä leikkejä, mutta olen ne unohtanut. Automatkoilta muistan kyllä tulikuumat keinonahkaistuimet, kun aurinko oli niihin kunnolla porottanut.

maallikko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kitupiikille ja Maallikolle & kiitos kommenteistanne.

Kitupiikki: Eränlainen vedenneitoihin liittyvä loukkaantumisepisodihan tapahtui juuri hiljattain, kun joukkuetaitouintikisoista otettu kuva, missä näkyy kolme naisen pyllyä aiheutti äärimmäisen triggeröitymisen:

https://imgs.aftonbladet-cdn.se/v2/images/a3612c93-eb76-4d41-89bc-e55a479c9661?fit=crop&h=500&w=800&s=56dbc1757abc668bb5761626c8d0c57b4ed4b6c8

Meillä ne mökkimatkat olivat lyhempiä, kas kun Oy Firma Ab omisti silloin läheisellä suurella järvellä paljon mökkejä ja vuokrasi niitä työntekijöilleen tyyliin markka per päivä.

Maallikko: Kiitokset. Noita mainitsemiasi kirjaimiahan esiintyi tuossa kirjoituksessanikin. Pohjois-Karjalassa oli kyllä käytössä vain S. Sekä noita rekkareita että automerkkejä tuli bongattua ja Toyota Corollan kuuman keinonahkaistuimen muistan kyllä hyvin minäkin. Siihen piti viritellä jotain vilttiä väliin oikein kuumimmilla keleillä.

Keskustelua perusoikeuksista sananvapaudesta ilmaisuvapaudesta aluepalautuksista miehittäjä-Ryssän alueriistoista matu- ja islaminvaasioista, sekä yrittäjyydestä kirjoitti...

Ihmiskunnan leikkaukset voi aloittaa ylipopulaatioista ja desanteista keskuudessamme   - Muistakaa mistä maksatte kun näette käveleviä roskasäkkejä kaduillamme. Huomio muistakaa kaivaa kuvettanne: Kun yhtiöitetään kunnalliset sähkölaitokset, vesiverkostot, niin voi sitä autuutta kun kaikki maksaa vielä enempi. Muistakaa kiittää kepuleita, kokkareita, demareita, jotka alistavat köyhdyttävät kansakuntamme ulkomaalaisten sijoitusyhtiöiden temmellyskentäksi ;) Huomio: Ette euroakaan saa heiltä takaisin ;) Kaikki sujuu Caruna siirtoyhtiön tapaan. Maksakaa saatanan tyhmät lehmät

Seppo Lehto kesäkauden paatosta ;) olkaa hyvä

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Seppo ja voimia eloon. Mehän maksetaan.

Anonyymi kirjoitti...

Lämpimät kiitokset minunkin puolestani nostalgisista muisteloista. Ennen tultiin vähällä toimeen, rymyttiin metsissä polvet ruvella ja potkittiin palloa, harvoin kun matkustettiin, se oli elämys itsessään. Nykyään reissut ulkomaillekin ovat lähes arkipäivää. Paljon samaa on kokemuksissa, 80-luvullakin oli outoja juttuja, kuten se, että ruokakaupat menivät muistaakseni viideltä kiinni. Olen muuten saanut todistaa pajatson tyhjennystä, kaksi miestä näyttivät kuinka se onnistuu sarjatulitekniikalla. Ja sainpa myös liittyä Finnairin koneessa tuohon lasten kymppikerhoon, johon ei enää oteta jäseniä.

-RPR

Vanha äiti kirjoitti...

Olen minäkin samaa ikäluokkaa, köyhempää tasoa vain. Meillä ei ollut omaa autoa, eipä ollut vanhemmilla ajokorttiakaan. Traktorin perään tehdylle lavalle perhe pakattiin sukulaisreissuja varten.

Hissiin tutustuin, koska lapsena sairastelin paljon ja "läänille" eli maakuntakaupunkiin oli matkattava hoitoa saamaan. Nythän ollaan kohta samassa jamassa: maakuntakaupungista saa sairaanhoitoa, jollei ehdi jonossa kuolemaan.

Minun maaimani alkoi avartua isoveljen mopon tarakalla ja isosiskon kevarin takarakalla. Käytiin uimassa kauempana ja käytiin kirkonkylissä heidän kavereitaan moikkaamassa ( omat eväät mukana, vanhemmilta liikeni rahaa vain bensaan).

Vasta kun siskoni sai autokortin ja pari vuotta myöhemmin isoveli, niin vanhemmat takasivat autolainat ja pääsi meidän perhekin lomamatkalle!

Meille oli luvattu Linnanmäen reissu välietappina , kun mentiin väkisen pääkaupungin läpi sukulaisiin kauemmas. No, meikäläisten tuurilla sattui olemaan maanantai, joten portilla katseltiin myrtsinä pikkuveljen jopa itkeä tirauttaessa, että siinähän se on, muttei me päästä.

Kun ei muuta ollut kuin aikaa, oli meilläkin huvina polkea pyhäpäivisin valtatien (asfalttitien) varteen autoja katsomaan reipas 6 km. Morjestuskilpaa sekå rekkareiden metsästystä harrastettiin innolla. Itse muista erikoisesti Å- rekkarit, koska naapurin pojan kanssa oli siitä kova kiista, minä sanoin Ahvenanmaa eli Ålanti ja hänen mielestään se oli Öölanti. Opettaja kiistän ratkaisi syksyllä.

Vanha äiti

Anonyymi kirjoitti...

Ei sentään kaikilla eläimillä huonosti mene. Kuten tästä linkistä voi todeta.
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005290086.html

Anonyymi kirjoitti...

Ahhahhaa, toi anon lähettämä linkki oli kyllä mainio! Millä tavalla tuolle apinalle maksetaan noi tekijänoikeuskorvaukset, dollareina vai banaaneina? Koska en jaksa uskoa et toi makaki ymmärtää yhtikäs mitään taalojen päälle. Tässä jälleen näkee miksi Pahkasika ei voi enää menestyä parodialehtenä, myös toi Ykän linkittämä kuva naisten taitouimareiden takamuksista oli paha ja alleviivaa näiden mielensäpahoittajien hömpötyksiä. Lieneekö kateus taustalla?

Teemaan liittyen, tässä erään golffaajanaisen kokemuksia pukeutumisestaan. On se ilkeetä jos rintavako näkyy! Muuan romanialainen tenniksenpelaaja-daami (Simona Halep) joutui käymään rintojenpienennysleikkauksessa, koska ne häiritsivät hänen pelaamistansa. Tasan eivät käy onnenlahjat eivät edes naisilla, toisille suodaan muotoja enemmän kuin lääkäri määrää ja toiset jäävät sitten lähes osattomiksi.

@ Vanha äiti, eikös toi Öölanti ole Ruotsin saari? Eli naapurisi oli väärässä, joskus tulee sanottua Ahvenanmaata Oolanniksi...


- Soomepois Eestist -

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys RPR:lle, Vanhalle äidille, Anolle ja Soomepoisille Eestist sekä kiitos kommenteistanne ja jaetuista muistoista.

RPR: Nykyisinhän muksut ovat niin ylisuojeltuja että nykyisten mittapuitten mukaan on suoranainen ihme, että yksikään meistä 1970-luvun nulikoista yleensä selvisi hengissä.

Vanha äiti: Tosi joo, nykyisin ne terveydenhoidon peruspalvelutkin keskittyvät maakuntakaupunkeihin. Samalla kun verorasitus vain kasvaa. Mikä mättää yhtälössä? Tuosta oolanti/öölanti-väärinymmärryksestä tuli mieleeni eräs silloinen kaverini joka oli ihan varma että SS tarkoittaa ”saksalaiset sotilaat”.

Ano & Soomepois: Jaahah, kaipa tässä selfiekiistassa on taas saavutettu erään sortin pohjat. Pahkasika on tarpeeton tässä mielensäpahoittajien maailmassa. Sama tuon tissikohun kanssa. Olettaisin, että asiasta valittajat ovat nimenomaan sellaisia naisia joille niukka vaatetus ei esteettisistä syistä oikein sovi. Isot tissit ja huippu-urheilu ovat kieltämättä vähän hankala yhdistelmä ja jossain tenniksessä ne saattavat olla hyvinkin tiellä. Ehkä seiväshypyssäkin rima putoaa usein ”rinnan mitalla”.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys myös Labrotalle ja kiitos hyvästä kommentistasi jonka jätin julkaisematta omasta pyynnöstäsi. Voimia eloon.

Anonyymi kirjoitti...

Viimeinen kommenttini tähän lankaan ja täydellinen OT, parit linkit muutamaan saksalaiseen marssilauluun toisen kovapanosammuntojen ajoilta. Lyriikat löytyvät pienellä googlailulla, mutta mielenkiintoiset sanoitukset kaikenkaikkiaan.

Russlandlied von Finnland bis zum Schwarzen Meer eli Suomesta Mustallemerelle asti.

Erika tai englantilaisittain "Heather" eli se violetti kukkaiskasvi mikä viihtyy enimmäkseen soilla & nummilla, vissiin kanerva suomalaisittain.

Kesälukemisena tuli kahlattua läpi Anthony Beevor'in opus "Stalingrad", huikeaa lukea kuinka voidaan uhrata yksi armeija vihollisen linjojen taakse?! Se olisi vielä pystynyt tekemään läpimurron pois motista joulukuun alussa 1942, mutta Aatu päätti että siellä taistellaan sitten viimeiseen mieheen ja patruunaan asti eli ns. "Festung Stalingrad". Volgalta ei peräännytä! Ja Luftwaffen pomo Göring vielä lisäsi vettä myllyyn todeten, että armeija pystytään huoltamaan ilmateitse. Arvio ei ollut ihan tästä maailmasta. Nixmanneillahan oli kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta vuodelta 1941 hyökkäysvaiheessa, mutta todellakin pienemmässä mittakaavassa eli Demjanskin motti.

6. armeijan komentaja Friedrich Paulus ylennettiin tammikuun lopussa 1943 sotamarsalkaksi, hyvin tietäen ettei koskaan aikaisemmin Saksan sotahistoriassa sotamarsalkka ollut antautunut sotavangiksi viholliselle. Se oli Aatun taholta suoranainen epäsuora vihjaus/kuitti Paulukselle, jotta voisit vetää vaikka kuulan kalloosi. Saksa menetti sitten monia eliittidivisioonia tuossa taistelussa, eivätkä ne itänaapurin menetyksetkään ihan mitään pieniä olleet. Monet 6. armeijan sotureista selvisivät nälänhädästä sillä, että alettiin kannibaaleiksi eli kaatuneiden sotureiden lihaa ym. ruumiinosia syötiin kun hevoset oli jo laitettu lihoiksi.

Suomen armeija olisi poltettu loppuun pariinkin kertaan noissa "kekkereissä". Operaatio Bagration v. 1944 onkin toinen luku, siinä meni Saksan keskustan armeijaryhmä (Heeresgruppe Mitte) ns. kaputt. Jos jotain kiinnostaa niin tässä on "eesti keeles" kuvaus ns. Sinimäkien taistelusta, jossa Puna-armeija koitti itsepäisesti tulla kapean kannaksen kautta läpi, kokien kovia tappioita. Mutta joo, onhan se hienoa hakata päätänsä kuvainnolliseen tiiliseinään.

Heh, Saksan olisi pitänyt voittaa 2. MS jo pelkästään marssilaulujen ansiosta! Mutta toukokuussa 1945 laulut oli laulettu ja piti pistää pillit pussiin.


- Soomepois Eestist -

QroquiusKad kirjoitti...

Itse asiassa se Suomen asevoimien loppuun polttaminen oli nimenomaan mielessä armeijakenraali, 18.6.1944 alkaen marsalkka Leonid Govorovilla. Hän suunnitteli 9.6. Kannaksella alkavan suurhyökkäyksensä samanlaiseksi strategiseksi iskuksi, joilla puna-armeija oli ottanut jo useamman murskavoiton Wehrmachtista ja_Waffen-SS:stä, murskatappioiden hinnalla tosin.

Meillä saa tuon tuostakin kuullakseen, kunka Mannerheim teki kauhian virheen jättäessään Kannaksen Pääaseman linnoittamatta sellaisen vahvuuteen, että se olisi kestänyt kesäkuun 1944 hyökkäyksen. Silloin oltaisiin voitu pitää Viipuri ja sanella rauhanehdot, mene tiedä jos vaikka vaatia lisää Itä-Karjalaa myöten...?

Jostain ihmeen syystä meillä on vaikea käsittää, etä Kannaksen puolustus kesti musertumatta vain ja ainostaan siksi, että joukot lähtivät Pääasemasta puna-armeijan jonkinasteiseksi yllätykseksi sekasortoiseen pakoon. Govorovin suunnitelma kun perustui nimenonaan Pääaseman puolustuksen kestävyyteen, jossa suomalaiset puolustautuisivat kunnes heidät olisi jyrätty murskaksi reseptillä, jota oli siis testattu saksalaisia vastaan useaan otteeseen menestyksellisesti.

Joten ei "Kannaksen halkijuoksu" ollut mikään hirvittävä katastrofi, vaan päinvastoin Kannaksen puolustuksen pelastus, joka mahdollisti joukkojen uudelleenryhmittämisen ensin VT-, ja sitten VKT-asemaan paljon pienempiä tappiota kärsineinä, kuin mitä Govorov oli laskenut kykenevänsä tuottamaan Päaseman läpimurtotaistelussa. Jos hän olisi onnistunut, olisivat ovet olleet avoimet Salpa-linjalle asti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Soomepoisille Eestist ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne. Käsittääkseni muuten siinä vaiheessa kun Valkeasaaressa jytisi, olivat saksalaiset jo oppineet sen, että vahvinkaan etulinja ei kestä venäläisten materiaaliylivoimaa vaan taistelua on käytävä syvyydessä. Oikeastaan kesän 1944 kokemusten pohjalta Suomi sitten kehitti sen alueellisen sodankäynnin opin.

Anonyymi kirjoitti...

Oma Lintsi-lapsuuteni sijoittui 1950-luvulle, joten kaikkia noita mainitsemiasi hienoja härpäkkeitä ei vielä tuolloin ollut. Muistaakseni ainoastaan vuoristorata, kummitusjuna, törmäilyautot ja kaikkein tärkeimpänä vedenneidot. Jos noita ei olisi ollut, eivätpä isät tai isoisät olisi jälikasvuaan niin innokkaasti Lintsille vieneet. Muutama markka kouraan ja "tulkaa parin tunnin kuluttua takaisin". Jos sitten tunnin tai pari myöhästyikin, ei se haitannut. Kotona piti sitten kertoa, että ihan yhdessä oltiin, koko ajan. Kutkuttava salaliittolaisuuden tunne.

Maailma muuttuu vauhdilla, mutta yksi asia pysyy. Olen 35 vuotta asunut Lintsin vieressä, ja ne lasten iloiset kiljaisut ovat aivan samanlaisia kuin ennenkin. Samoin ne pienet jännittyneet kasvot kolmosen ratikassa.
tira+