Friday, January 31, 2014

JOTAIN IHAN MUUTA XXI


Tupun, Hupun ja Lupun valinta

Erään Chicagolaisen hotellin luksussviitti, maaliskuussa 1966


Tupu: Pulssi?

Hupu vastasi: Ei kymmeneen minuuttiin.

Lupu jatkoi: Eikä hengitystä.

No, eiköhän tämä homma ole sitten taputeltu, totesi Tupu, ja varmisti vielä, että hotellin sängyssä hengettömänä makaavan naisen kyynärtaipeessa sijaitseva ruisku näytti itse laitetulta. Ankan veljekset siivosivat jälkensä ja poistuivat paikalta. He eivät olleet suorittamastaan tehtävästä millään tavalla mielissään, mutta ymmärsivät, että se oli pakko tehdä. Juuri ajasta ikuisuuteen siirtynyt nainen oli alkanut leikkiä First Ladya vähän liian taajaan ja asia tulisi ennen pitkää liikaa julkisuuteen.

Seuraavana päivänä lehdet kirjoittaisivat, että vuonna 1962 nippa nappa itsemurhayrityksestään selvinnyt Norma Jean Baker, tunnettu paremmin nimellä Marilyn Monroe olisi kuollut heroiinin yliannostukseen. Se olisi myös selvä viesti toista kauttaan istuvalle presidentti Kennedylle, joka alkoi olla kävelevä katastrofi. Miehen huikenteleva seksuaalielämä, suhde erityisesti Marilyn Monroen kanssa ja jatkuvasti lisääntyvä huumeitten käyttö sai presidentin henkilökunnan repimään hiuksiaan. Lisäksi mies oli sotkenut Yhdysvallat Vietnamin sotaan, mutta ei antanut sotilaitten hoitaa tehtäväänsä ja mies oli myös täysin avuton Yhdysvalloissa alkaneita Vietnamin sodan vastaisia protesteja kohtaan. Hän oli pakottanut maansa menemään kapakkatappeluun kädet selän taakse sidottuna.

The Blade-erikoisyksikön asiamiehet Tupu, Hupu ja Lupu Ankka tuumivat Marilyn Monroen ennenaikaisen kuoleman jälkiä siivotessaan, että heidän olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä se, mitä he tekivät vuonna 1963.

*

Ilmatila Teksasin osavaltion eteläpuolella, 23. marraskuuta vuonna 1963, noin kaksikymmentä kilometriä rannikosta.


Yhdysvaltain ilmavoimien helikopterilentäjille oltiin annettu selkeä määräys, että tätä  lentoa ei oltu koskaan lennetty, eivätkä he saaneet koskaan puhua siitä, mitä olivat tällä lennolla nähneet. Mitäpä he oikeastaan osaisivat kertoakaan? He tiesivät ainoastaan, että helikopterin takaosassa oli kolme ankkaa, ja kolme ruumissäkkiä. Epäilemättä niihin oli laitettu painoja. Ankat pudottivat säkit mereen ja kävivät sanomassa lentäjille, että he voivat palata tukikohtaan. Another day in the office. Lentäjät noudattivat käskyä, ja ankat poistuivat kopterista, eivätkä lentäjät nähneet heitä enää koskaan sen jälkeen. Tukikohdan päällikkö muistutti lentäjiä vielä kerran, että he olivat tehneet tavallisen valvontalennon. Vain kaksistaan.

Vuorokautta aikaisemmin oli eräs Lee Harvey Oswald oppinut, että salamurha on salamurha ainoastaan silloin, kun se onnistuu, eikä tekijä jää kiinni. Kiväärinsa ladannut Oswald oli kuullut takaansa jotain ääntä ja viimeinen asia, jonka hän elämässään näki, oli Tupu Ankan ilmeettömät kasvot, ja äänenvaimentimella varustettu pistooli, joka osoitti häntä kohden. Kaksi muuta salamurhan yritykseen osallistunutta miestä oli hapetettu Hupun ja Lupun toimesta ja viety kuulusteltavaksi.

Kuulustelu onnistuu aina, jos sen tekee tarpeeksi päättäväisesti. Ankan veljekset saivat tietoonsa sen, ketkä salamurhan yrityksen takana olivat. Mutta se ei tulisi koskaan yleiseen tietoon. Tietyt yhdysvaltalaiset virkamiehet tulisivat seuraavan vuoden aikana kuolemaan luonnollisen kuoleman, ja kuoleman takana olisivat Ankan veljekset. Mutta suuri yleisö ei kuulisi asiasta koskaan mitään. John F. Kennedy oli ollut autoajelulla Dallasissa vuonna 1963. Ei asiasta edes kunnon uutista saanut aikaiseksi. Mitään merkittävää ei tapahtunut Dallasissa 22. marraskuuta vuonna 1963.

Yhdysvaltain hallinnolla, edes sen salaisimmalla osilla ei ollut tapana murhata presidenttejään. Tosin tulevina vuosina erikoisryhmä The Blade mietti, että olisiko tämä Dallasissa tehty tehtävä sittenkin kannattanut jättää tekemättä ja antaa asioitten edetä omalla painollaan.

*

Vuosi 1954, Underwater Demolition Teamsin koulutusleiri Yhdysvalloissa.


Kapteeni Tupu Ankka oli komennettu koulutusleiriä vetävän everstiluutnantin toimistoon. Yllätyksekseen hän kuuli everstiluutnantin sanovan, että hän ei osallistu keskusteluun, vaan toimistoon tulee joku muu mies. Sitten everstiluutnantti poistui toimistostaan. Minuuttia myöhemmin toimistoon tuli vanha, pienikokoinen mies, jolla oli päällään siviiliasusteet.

- Lepo, kapteeni. Olkaa hyvä ja istukaa.

Tupu istui, ja ymmärsi olla kysymättä, kuka tämä siviiliasusteissa oleva mies oli. Mies, jota tukikohdan kova komentajakin väisti. Hänellä oli varmasti niin syy kuin valtuutuskin olla täällä.

Mies katsoi Tupua hetken aikaa, ja kysyi sitten:

- Haluatteko palvella Yhdysvaltoja?

Tupu vastasi:

- Sir, sen vuoksi olin vuosia Koreassa ja nyt tässä erikoiskoulutuksessa.

Vanha mies katseli hetken aikaa mietteliäänä ympärilleen, ja totesi sitten:

- Niin, tämä erikoiskoulutus niin, siitä tullaan aikanaan tekemään jotain, jonka nimi tulee olemaan Navy Seals. Kovia heppuja, kovia heppuja. Mutta minä haluan vielä kovempia. Vielä kovempiin tehtäviin. Ja sinä olet oikea mies. Olen seurannut uraasi pitkään. Jos haluat niihin tehtäviin, sinun tulee ensiksi lukea tämä paperi, ja allekirjoittaa se. Mikäli luet,  etkä allekirjoita, sinun tulee ymmärtää, että puhuessasi paperin sisällöstä tulet saamaan erittäin ankaran tuomion maanpetoksesta. Mieti siis kaksi kertaa ennen kuin luet. Jos päätät olla lukematta, tätä tapaamista ei ole koskaan tapahtunut, ja jatkat koulutustasi tässä yksikössä niin kuin ennenkin.

Tupu mietti hetken ja otti paperin. Hän luki sen ja allekirjoitti. Vanha mies totesi:

- Tervetuloa yksikköömme. Sillä ei ole virallista nimeä, mutta porukan kesken sitä kutsutaan nimellä The Blade. Ja minun nimeni on Eka Vekara. Olen se mies, joka jatkossa tulee antamaan sinulle tehtäviä. Niin kuin paperista huomasit, toimimme kolmen miehen soluissa. Minulla olisi sinulle kaksi kaveria tarjolla, mutta kysyn ensin sinulta, että olisiko sinulla itselläsi sopivampia ehdokkaita tarjolla.

Olisihan minulla, totesi Tupu.

Yhdysvaltain armeijan tykistöstä siviiliin siirtyneen Hupu Ankan lähtö ei herättänyt sen suurempia ihmettelyjä. Hupu kertoi saaneensa hyvän työpaikan Kanadassa sijaitsevassa Peartin maatalouskonekaupassa. Sen sijaan Lupu Ankan lähtö herätti hieman ihmetystä. Hänhän oli ensimmäisiä miehiä, joita valmennettiin amerikkalaiseen astronauttikoulutukseen. Lupu vain ilmoitti saaneensa työpaikan Hurlburt & Wharburton-kirjanpitoyhtiössä Washingtonissa. Tosiasiassa kaikki Ankan veljekset siirtyivät koulutukseen Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Spokanen kaupungin lähellä sijaitsevalle leirille. Koulutuksen talvitoimintaosuus tapahtui Alaskassa ja kouluttajina olivat suomalaislähtöiset upseerit, niin sanotut Marttisen miehet. Virallisesti Hurlburt & Wharburton maksoi heille palkan. Huippuluokan koulutuksen saaneet Ankan veljekset olivat tehtävissä Vietnamissa jo vuonna 1960. Virallisesti näitä tehtäviä ei oltu koskaan tehty.

*

Memphis, Tennessee, neljäs huhtikuuta vuonna 1968


Lupu ajoi pakettiautoa. Kyydissä olivat myös Tupu ja Hupu. Kohteena oli eräs motelli Lorraine. Ankan veljeksien takana ajoi kaksi pakettiautoa avustavaa henkilökuntaa. Autoa ajaessaan veljekset katselivat jotain hippimielenosoitusta ja tuumivat, että tämä kansakunta on menossa ihan vituralleen. Autot pysähtyivät korttelia ennen kohdettaan ja miehet jalkaantuivat suorittamaan tehtäviään.

Motellin parvekkeellä eräs James Earl Ray viritteli asettaan valmiiksi. Hänen tehtävänään oli ampua tietty heppu. Nothing personal, just business. Heppu tulikin Rayn näkökenttään ja hän kohotti aseensa. Saman tien hänen niin tajuntansa kuin elämänsä sammuivat. Ne sammuttivat Hupu Ankan hänen takaraivoonsa ampuma yhdeksänmillinen luoti. Martin Luther King sai jatkaa elämäänsä.

Niin Ankan veljekset kuin heidän työnantajansa The Blade eivät pitäneet juuri pelastamaansa miestä kovin korkeassa kurssissa. Ja tämä oli jo kolmas kerta kun he olivat pelastaneet hänen henkensä. Mutta hänestä ei haluttu marttyyriä ja legendaa. Ennemmin hänestä haluttiin tavallinen amerikkalainen poliitikko, jolle The Bladen asiaan erikoistunut osasto osasi kyllä etsiä tarvittavia skandaaleja.

Ankan veljekset tiesivät, että vaikka Martin Luther King had a dream, the reality tulisi olemaan mustien katujengien aina vain enemmän hallitsema Amerikka. Sen Amerikan ei tarvinnut saada yhtä ikonia lisää. Se ikoni kannatti korruptoida. Ajasta ikuisuuteen siirtynyt James Earl Rayn ruumis siirrettiin Ankan veljesten käskystä erääseen käyttämättömään teollisuushalliin, jossa sitä odotti happokylpy.

Mitään merkittävää ei tapahtunut Memphisissä neljäntenä huhtikuuta vuonna 1968.

*

Washington, Yhdysvaltain kansallispuistoista vastaavan viraston osastopäällikön työhuone, huhtikuu 1973


Työhuoneessa ei käsitelty juurikaan kansallispuistoja, mutta se toimi peitevirkana The Bladen johtajalle Eka Vekaralle, jota myös ikänsä vuoksi ”Ikuiseksi” kutsuttiin. Tapaamisessa oli viisi miestä.  Eka Vekara, Ankan veljekset ja juuri virkaansa astunut Yhdysvaltain uusi presidentti Richard Milhouse Nixon. The Blade määritteli itse, kuka sen olemassaolosta tiesi. Kaksi kautta istunut JFK ei tiennyt. Häntä yhden kauden seurannut Lyndon B. Johnson ei tiennyt. Nixon tiesi.

Nixon oli voittanut vaalit äärimmäisen täpärästi vastaehdokastaan George McGovernia vastaan. Voitto ei ollut tullut täysin rehellisesti. Nixon aloitti puheen:

- Tiedän, että olen velkaa voitostani juuri teille Ankan veljeksille. Ilman teitä asiat olisivat voineet mennä aivan toisin, ja tiedän, että jouduitte tekemään asian eteen suuria uhrauksia.

Tupu vastasi:

- Niin, se Edward Kennedyn homma oli sinänsä helppo. Autoihin tulee vikoja. Vika piti vaan hoitaa niin hyvin, että mies itse jäi eloon. Olemme hyvin pahoillamme siitä sihteeristä, mutta se hinta täytyi maksaa.

Hupu jatkoi:

- Wallacen kanssa oli hankalampaa. Mutta onneksi löysimme tietyn hullun, jonka motivaatiota, no, hieman kemiallisesti vahvistettiin. Ja tämä Arthur Bremer oli onneksi kirjoittanut päiväkirjaansa myös fantasioita Nixonin ampumisesta, joten mikään ei viittaa tännepäin. Ihmiset vain tuumivat, että heppu heitti lanttia.

Lupu täydensi:

- Mutta me emme tehneet tätä tehtävää mielellämme. Ymmärrämme, että aina pahemmaksi yltyvää ja aina vain laajemmaksi leviävää Amerikan hippikesää tuli hieman rajoittaa republikaanisella presidentillä. Olemme tehneet tehtävämme. Siksi hieman ihmettelemme, mitä me täällä teemme. Presidentin seurassa. Yleensä olemme olleet taustalla ja tehneet, mitä käsketään. Emme me ole koskaan ennen tavanneet presidenttiä.

Eka Vekara selitti:

- Tämä johtuu siitä, että uusi tehtävänne liittyy itse presidentti Nixoniin. Kerron hieman taustaa, että ymmärrätte. Hippikesä on toistaiseksi voittanut. Taistelu Yhdysvalloista on hävitty. Sen sai aikaan Kennedyn kaksi kautta ja Johnsonin kausi. Vasemmistoliberaalit ovat ottamassa poliittisen vallan maassamme.

- Mutta kun sanon, että taistelu on hävitty, niin se ei tarkoita,että sota olisi hävitty. Me luovutamme Yhdysvaltojen tämän vuosikymmenen, 1970-luvun, vasemmistoliberaaleille ja annamme heidän itse itsensä polttaa loppuun hippikesän perinnön. Se kuulostaa hurjalta, mutta näitten vasemmistoliberaalien kannattaa antaa saada mahdollisimman paljon äänensä kuuluville. Heidän äänensä on nyt muotia, mutta se alkaa ennen pitkää ärsyttää tavallista konservatiivista amerikkalaista äänestäjää. Tähtäämme vuoden 1980 presidentinvaaleihin, jolloin valtaan astuu meidän miehemme. Hän rakentaa Yhdysvallat uudestaan, ja tulee tuhoamaan Neuvostoliiton. Rauhanomaisesti. Aseena on kaksi asiaa. Toinen on Neuvostoliiton mahdottomuus itsessään. Se syö itsensä loppuun. Ja toinen ase on pure American money. Haastamme Neuvostoliiton sellaiseen varustelukilpaan, että se ei siitä enää selviä, vaan romahtaa taloudellisesti. Kolmas maailmansota voitetaan laukaustakaan ampumatta.

Hupu mietti hetken, ja vastasi sitten:

- Kuka on se mies?

Eka Vekara vastasi:

- Ronald Reagan. Varapresidenttinään George Bush.

Lupu totesi:

- Ymmärrän perusteet ja ymmärrän suunnitelman. Ja ymmärrän miehet. Asia etenee monella taholla niin kuin sanoitte. Se Martin Luther King esimerkiksi on muuttumassa koko ajan miltantimmaksi. Jatkossa vuodamme lavastettuja tietoja siitä, että mies on liian hyvää pataa Bloodsien kanssa. Sen jälkeen Cripsit hoitavat hänet pois tieltä puolestamme. Ei legendaa eikä marttyyriä. Mutta mikä tehtävä meidän täytyy tehdä presidentti Nixonia koskien?

Tähän vastasi Richard Nixon:

- Teidän täytyy syrjäyttää minut tehtävästäni.

Johon Tupu totesi:

- Mutta miksi nähdä tämä vaiva saada teidät presidentiksi? Jos haluatte, että teidät syrjäytetään kesken kautenne? Ja eihän sitä ole tapahtunut Yhdysvaltain historiassa koskaan.

Richard Nixon jatkoi:

- Minähän en varsinaisesti olisi enää presidentiksi halunnut. Se aika meni jo. Mutta Eka Vekara vakuutti minut tästä suunnitelmasta. Teidän ansiosta minut valittiin presidentiksi, vaikka se alun perin vaikutti varsin epätodennäköiseltä. Minä suostuin tähän tehtävään yhdestä ainoasta syystä. Niin Kennedy kuin Johnson flirttailivat Vietnamin sotaa vastustavien tahojen kanssa. Mutta he eivät ole saaneet sitä sotaa loppumaan. Eivätkä vasemmistoliberaalit haluakaan sen loppuvan. Se antaa aiheen aina vain uusille mielenosoituksille ja heidän sanomansa aina laajemmalle levittämiselle. Ja ennen pitkää se aikaansaa suoranaista anarkiaa. Mutta minä pystyn lopettamaan sen sodan. Yhdysvallat tulee vetäytymään Vietnamista jo tänä vuonna.

Tupu kysyi:

- Mutta miksi teidät pitäisi sitten syrjäyttää?

 Richard Nixon vastasi:

- Siksi, että minä olen niin vasemmistoliberaalien kuin yhdysvaltalaisen median keskuudessa sertifikoitu demoni. Minuun vedoten voidaan sanoa ihan mitä blaah blaah blaah hyvänsä, ja se blaah blaah blaah on totta, koska Richard Nixon. Kun olen saanut Yhdysvallat irroitettua Vietnamin sodasta, te hoidatte minut pois from Oval Office, minä siirryn eläkkeelle ja otan kaiken loan niskaani.. Ja silloin heillä ei ole enää sitä tarvitsemaansa demonia. Heille jää vain kuluneet iskulauseensa. Te osaatte hoitaa tämän niin, että se on tarpeeksi raflaava skandaali, mutta se ei tuhoa tätä maata, eikä vie minua vankilaan. Minä hoidan tuon Spiro Agnewin pois varapresidentin pestistä ja hommaan Gerald Fordin tilalle. Hän hoitaa pestini loppuun ja häviää sitten seuraavat vaalit eräälle vielä tällä hetkellä tuntemattomalle geogialaiselle maapähkinänkasvattajalle, joka nostetaan tapetille. Se heppu onnistuu hyväuskoisuudessaan hävittämään viimeisetkin rippeet Amerikan hippikesästä ja sen jälkeen alkaa konservatiivien aika, jolloin Yhdysvallat nostetaan takaisin nykyisestä alennustilastaan.

Tupu, Hupu ja Lupu miettivät hetken, ja totesivat sitten, että tämä onnistuu. Suunnitelmalle pitäisi saada vain pari viikkoa aikaa valmistella.

Myöhemmin illalla Tupu, Hupu ja Lupu olivat hotellihuoneessaan. Heillä oli käydystä keskustelusta paljon pureskeltavaa, mutta he ymmärsivät perusteet. Yhtä-äkkiä Hupu tuumi:

- Eikös noilla demokraateilla ole tässä Watergate-hotellissa joitain toimistotiloja?

Johon totesi Lupu:

- Onhan niillä. Jos idea löytyy lähempää, niin miksi etsiä kauempaa?

Tupu jatkoi:

- Pannaanpas suunnitelma paperille. Ja etsitään sopiva ”syvä kurkku”.

*

Kalliovuoret, Colorado, vuonna 1977


Tupu, Hupu ja Lupu viettivät aikaa Hupun mökillä Kalliovuorilla. He olivat juuri palanneet Somaliasta. Maailman ykkösuutinen oli pitkän aikaa ollut Mogadishuun laskeutunut kaapattu lentokone, jonka länsisaksalaiset GSG 9-joukot olivat vapauttaneet. Uutisissa ei koskaan kerrottu sitä, että toimintaa oli johtanut kolme amerikkalaista ankkaa. He olivat operaation onnistuttua häipyneet Mogadishusta paikalle tulleella The Bladen helikopterilla, joka oli vienyt heidät Keniaan ja sieltä he olivat palanneet takaisin Yhdysvaltoihin.

Operaation jälkeen he suuntasivat Kalliovuorille, jossa heillä jokaisella oli oma mökki, noin kilometrin välein toisistaan. Mutta he usein halusivat kokoontua jonkun veljeksen mökillä yhdessä. Oli selvää, että heistä oli tullut toisilleen hyvin läheisiä. Heidän valitsemansa ammatti esti heiltä sen, että he olisivat voineet perustaa perheen. Niin ei vain voinut tehdä. Kolme veljestä ja Eka Vekara olivat ainoa perhe, jonka he tiesivät. Läheisessä Aspenin laskettelukeskuksessa he kävivät tapaamassa naisia. Se oli heille varsin helppoa, sillä he olivat kohteliaita, varakkaita, komeita ja heistä uhkui joku tietty maskuliininen vaaran aura, mikä naisia jostain syystä niin kovasti miellytti.

Lisäksi olivat heidän sukulaisensa, joitten luona he olivat vierailleet aika ajoin. Mummo Ankka oli se, mitä he olivat mieltäneet äidikseen, ja hänen luonaan he olivat vierailleet silloin, kun hän vielä oli elossa. Mummo Ankka oli mennyt hautaan iloisena siitä, että pojat olivat siirtyneet vaarallisesta sotilasurasta turvalliseen siviiliammattiin. Jos tilaa pitämään jääneellä Hansu Hanhella oli heidän ammatistaan joitain epäilyksiä, ei hän koskaan niistä puhunut. Sen sijaan moottoripyöräjengiään vielä vanhana miehenä johtanut Aku-setä ei uskonut poikien ammatteihin ollenkaan.

- Kirjanpitäjiä my ass! Teistä pojista ei saisi kirjanpitäjiä edes luusahalla. Te olette toiminnan miehiä. Ja olenhan minä vuosien varrella oppinut tunnistamaan hallituksen miehet, ja te pojat haisette sille jo kilometrin päähän. Mutta tavallisia kyttiä te ette ole. Luulen, että kohdallanne on niin, että jos te kertoisitte, te joutuisitte ampumaan minut. Sattuneesta syystä minäkin tiedän, kuinka viisasta on tarvittaessa pitää nokkansa tukossa. Antaa olla näin. Käynkös uudet viskit?

Tavallaan veljesten mökkitapaamisessa Hupun mökillä oli mukana myös kolme muuta miestä. Tosin melko vähällä aktiviteetilla. He makasivat noin puolen kilometrin päässä Hupun mökistä mullan alla. Yksi heistä oli myös nimillä Carlos ja Ilich Ramírez Sánchez tunnettu terroristi, joka vieläkin oli virallisesti elossa, mutta jonka veljekset olivat ampuneet jo vuonna 1974. Heppua kannatti pitää virallisesti elossa, se sallisi tehokkaamman toiminnan ja paremmat määrärahat.

Viereisessä haudassa makasi itsestään liikoja luullut Jimmy Hoffa. Ja sen haudan vieressä makasi Taavi Ankka. Veljesten sukulainen. Mies oli kehittänyt 1960-luvulla militantin huumekulttuurin. Hän oli aggressiivisempi versio Timothy Learysta, ja hänen tunnuslauseenaan oli Learyn lauseesta kehitetty ”turn on, tune in, expand emptiness”. Mies oli pakko tappaa, sillä  hän oli saanut huomattavaa kannatusta ja hän oli luonteeltaan vaarallinen psykopaatti. Hupu upotti luodin hänen takaraivoonsa mökkinsä lähistöllä. Mies oli virallisesti kadonnut ja hänen johtamansa liike hajaantui pikku hiljaa tavallisiksi narkkarihipeiksi, joista ei sen kummempaa vaaraa ollut.

Työstään veljekset eivät näillä vapailla koskaan puhuneet.

*

Washington, Yhdysvaltain kansallispuistoista vastaavan viraston osastopäällikön työhuone, helmikuu 1982


Eka Vekara kiitti Ankan veljeksiä siitä, että he olivat saapuneet paikalle, ja pyysi heitä sen jälkeen istumaan.

- Minä tiedän, että minua kutsutaan tässä organisaatiossa nimellä ”Ikuinen”. Ja aika lähellä tottahan se onkin. Minun ikäni on 102 vuotta. Mutta ennen kuin jatkan tästä asiasta enemmän, haluan kysyä teiltä tiettyjä kysymyksiä. Kertokaa, mitkä olisivat mahdollisesti The Bladen suurimmat tehtävät lähimmän kymmenen vuoden aikana?

Tupu aloitti:

- No ensimmäisenä on tietysti Neuvostoliitto. Brezhnev on zombie, kuolee pian ja hänen jälkeensä valtaan nousee mitä todennäköisimmin Andropov. Ja voi olla, että Andropov haluaa tehdä unelmansa todeksi, eli saada Neuvostoliiton tankit Atlantin rannikolle ennen kuolemaansa.  Hänen kuolemaansa tulee jouduttaa, niin että valtaan tulee se nuorempi mies, se Gorbatshov. Välissä saattaa olla tosin se Tshernenko, mutta hän ei elä vanhaksi kuitenkaan ja hän on muutenkin varovaisempi puolueapparatsikki. Gorbatshov auttaa meitä tuhoamaan Neuvostoliiton, vaikka hän ehkä itse pyrkii sen säilyttämäänkin.

Hupu jatkoi:

- Toinen ongelmamme on islam. On hyvin suuri todennäköisyys, että Iranin islamilainen vallankumous tulee leviämään ajan myötä ja aiheuttamaan meille ongelmia. Lisäksi ongelmana on se, että länsieurooppalaiset maat eivät ymmärrä sitä vaaraa, mitä se aiheuttaa. Ne maat ottavat jatkuvasti vastaan maahanmuuttajia islamilaisista maista, ymmärtämättä sitä, että kaivavat sillä pahimmassa tapauksessa omaa hautaansa.

Lupu täydensi:

- Ja sen takia meidän tulee hyvin tarkkaan miettiä Afganistania. Neuvostoliitto miehitti sen, ja hallinnossamme on voimakas käsitys siitä, että meidän tulisi tukea paikallisia sissejä. Mutta kannattaako meidän? Neuvostoliitto tulee kumminkin hajoamaan omaan mahdottomuuteensa, ja mikäli tuemme aseellisesti ja koulutuksen kautta liikaa afganistanilaisia ja niitten tueksi muualta maailmasta saapuneita islamilaisia taistelijoita, on mitä mahdollisinta, että saamme aikaan sillä vain islamilaisen terroristiongelman tulevaisuudessa.

Eka Vekara puhui:

- Kysymykseni oli lähinnä varmistus siitä. minkä jo tiesin. Minun on aika siirtyä pois tästä asemastani, ja antaa tehtäväni nuoremmille. Ja nyt aion siirtää tehtäväni teille. Olen johtanut The Bladea kymmeniä vuosia, ja olen vahvasti sitä mieltä, että organisaation johtajuus on jaettava teidän kolmen kesken. Mutta meidän on tehtävä tiettyjä muutoksia. Asemaani näitten kansallispuistoja hoitavana viranomaisena ei voi enää käyttää. Siihen tehtävään ei voi nimittää kolmea miestä kerralla. Kuinka toimisitte?

Tupu puhui:

- Tämä ei tuota ongelmaa. Olemme veljieni kanssa seuranneet tietokonemaailmaa. On olemassa eräs aloitteleva tietokoneyhtiö nimeltä Microsoft. Lupaava sellainen. The Blade tulee ostamaan siitä huomattavan osuuden?

Eka Vekara kävi kaapillaan, haki sieltä pullon ja palasi veljesten luo.

- Otin tämän konjakkipullon vuonna 1945 Hitlerin Sudenpesästä. Päätin säästää sen sitä tilannetta varten, että siirtäisin johtajuuteni jollekin toiselle. Nyt on aika korkata se. Te pojat olette minulle kuin omia poikiani. Kun olen siirtänyt tehtäväni teille, muutan Black Oakiin, Arkansasiin. Olen sieltä kotoisin. Minulla on siellä talo. Te olette aina tervetulleita sinne. Minulla on vielä muutamia elinvuosia jäljellä, ja haluaisin nähdä teitä niin paljon kuin mahdollista.

Eka Vekara täytti konjakkilasit, ja miehet skoolasivat keskenään. 


*
*
*


Suurimmat kiitokset kommentoija Korppi on oikeudelle osasta tarinaa.

Sunday, January 26, 2014

JOTAIN IHAN MUUTA XX

Aku Ankan valinta

Elettiin vuotta 1951 Calisotan osavaltion pääkaupungissa Ankkalinnassa. Alligaattori-Joen baarin nurkkapöydässä istui mies ja joi oluttaan. Miehen ympärillä oli se tietynlainen aura, joka kertoi, että tätä miestä ei kannata häiritä. Hänen nimensä oli Aku Ankka. Baari sijaitsi Ankkalinnan pahamaineisella laitakaupungin alueella. Baari oli lähes täynnä, mutta se nurkkapöytä, jossa Aku istui oli häntä lukuunottamatta tyhjä. Baarin asiakkaat tiesivät, että tähän pöytään ei tultu kuin kutsuttuna.

Aku sytytti Lucky Strike-savukkeen ja veti pitkät sauhut. Tuo tupakkamerkki olikin lähes ainoa asia, joka hänelle oli jäänyt tavaksi sotavuosista. Laivastossa palvellut Aku oli päättänyt, ettei hän sitä silakkaunivormua enää koskaan pitäisi päällään. Eikä ollut pitänyt. Muutenkin Aku oli hyvin toisenlainen mies kuin aikanaan sotaan lähtiessään. Toinen asia, joka oli sodasta jäänyt jäljelle, oli ase. Aku ei suinkaan ollut heittänyt jäähyväisiä aseille, ja hän kulki aina Browning-pistooli kainalokotelossa.

Baarin ovi avautui ja sisään astui kolme Akulle hyvin tuttua miestä. Karhukoplan veljekset, 176-617, 176-671 ja 176-761. Miehet kävelivät nurkkapöytään, jossa Aku istui. Aku nousi seisomaan, ja miehet halasivat toisiaan totutun tavan mukaisesti. Heillä kaikilla oli päällään mustat nahkaliivit, joissa luki Demontooth MC, Calisota, Duckburg.

Baarin asiakkaita miehet eivät hetkauttaneet, sillä he tiesivät jengin olevan täällä kotikulmillaan ja kotikulmillaan he olivat itse asiassa hyvin rauhallisia miehiä, jotka pitivät alueenkin rauhallisena muista häröilijöistä ja hoitivat bisneksensä muualla. Tietysti aika ajoin baariin saattoi tulla joku vieras joka humalapäissään saattoi haastaa riitaa jengiläisille. Säännöllisesti vieras huomasi tehneensä hyvin, hyvin suuren virheen. Mutta niinhän se meni elämässä yleensäkin. Jos hankaluuksia etsii, niitä yleensä löytää.

Karhukoplan veljekset kävivät myös hakemassa tiskiltä oluet ja istahtivat pöytään Akun kanssa. Heillä olisi pian edessään tärkeä tapaaminen.

*

Yhdysvaltain laivaston hävittäjä Douglas H. Fox, vuonna 1945, Tyynimeri, lähellä Okinawaa:

Eikö ne perkeleet suostu kuolemaan, kirosi ylimatruusi Ankka, painoi jälleen 20-millisen ilmatorjuntatykkinsä laukaisinta ja lähetti ilmaan kranaattiryöpyn, niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Hänen vieressään matruusi Kääkkälä piti huolen, että ammuksia riitti. Niin kuin hänkin oli tehnyt monta, monta kertaa ennenkin.

Japanilaisten ilmahyökkäys ei ollut Akulle eikä Kääkkälälle mitään uutta. Ei auttanut kuin ampua mahdollisimman tarkkaan ja elää aina sen varjossa, että hyökkäyksen loputtua päätyisi Yhdysvaltain lipulla peitetyssä arkussa mereen. Niin Aku kuin Kääkkälä olivat jo karaistuneita veteraaneja.

Mutta tämä hyökkäys oli jotain aivan muuta. Nyt japanilaiset eivät pyrkineet torpedoimaan tai pudottamaan pommeja etenevien amerikkalaisalusten päälle. Nyt ne pirut käyttivät koneitaan pommeina. Aku oli nähnyt, kuinka Zero-kone oli törmännyt vieressä olevaan fregattiin ja räjähtänyt. Ja nyt uusi kone oli ottanut kohteeksi Akun aluksen. Aluksen ilmatorjunta ampui hullun lailla, mutta jotenkin kone selvisi tuurilla eteenpäin, kunnes Aku sai sen piikille. Usea Akun ampuma kranaatti osui koneeseen, niin että se menetti ohjattavuutensa ja putosi mereen.

Mutta Akun tykin miehistö ei ehtinyt juhlia voittoaan, sillä toinen kone oli tulossa. Ja tietenkin tykin piti silloin jumittaa. Niin Aku kuin Kääkkälä alkoivat selvittää syöttöhäiriötä. Sydän hakkasi paniikissa ja kurkkuun alkoi väkisinkin kehittyä kuolemankauhuinen itku. Nyt oli kiire. Aika loppuisi pian kesken.

Lopulta tykki saatiin taas toimimaan ja Aku ampui. Kone oli tulossa aivan kohti. Aku sai lähestyvään koneeseen muutaman osuman, niin että se hieman muutti lentosuuntaansa, mutta tuli vääjäämättä kohti laivaa. Akun tykin miehistö pyrki suojautumaan parhaansa mukaan. Kohta räjähtäisi.

Zero osui laivaan jonkun verran Akun tykistä taaksepäin. Aku tunsi selässään voimakkaan iskun, ja ennen tajunnan sumenemista hän näki, että Kääkkälältä puuttui puoli päätä. Sitten kaikki pimeni.

Aku heräsi vuorokautta myöhemmin sairaalalaivalla. Sirpale oli lävistänyt keuhkon, mutta välitöntä hengenvaaraa ei enää ollut. Aku oli ainoa mies tykiltään, joka oli säilynyt hengissä. Aku tuijotti sairaalalaivan seinää tyhjä katse silmissään. Morfiini vei kivun, mutta ajatus säilyi sumunkin läpi, ja se oli jossain kaukana, muistellen miehiä joitten kanssa Aku oli kulkenut armottoman kovan tien. Ja nyt jäljellä oli vain hän.

*

Ankkalinna, loppuvuodesta 1945:

Ylimatruusi Ankka käveli Iineksen asuntoa kohti merimiessäkki selässään. Tai oikeastaan hän ei ollut enää ylimatruusi, vaan pelkkä Aku vaan, joka oli hetkeä aikaisemmin kotiutettu Yhdysvaltain laivaston palveluksesta. Merimiessäkissä oli hieman siviilivaatteita, viimeiset jaetut päivärahat, kartonki Lucky Strike-savukkeita, Iineksen, Mummo Ankan  ja Akun veljenpoikien kirjeet sekä Akulle myönnetyt Hopeatähti, Pronssitähti ja Purppurasydän.

Tulevaisuus huoletti Akua. Mitä tehdä? Kuinka elämänsä järjestää? Merimieheksi Aku olisi voinut lähteäkin, mutta kauppalaivastossa ei varsinaisesti tarvittu hyvää ilmatorjuntatykin käyttäjää, eikä Akulla muuta koulutusta ollut. Olisi ehkä kannattanut olla konepuolella tai vaikka kokkina. Työ Kattivaaran margariinitehtaalla ei oikein jaksanut kiinnostaa. Aku tunsi myös oman kiivasluontoisuutensa, ja käytyjen sotavuosien jälkeen hän ajatteli, ettei haluaisi enää ottaa vastaan käskyjä keneltäkään. Ja sodan myötä Akusta oli tullut mies, jonka niitä täällä siviilissä ei välttämättä tarvitsisi kuunnellakaan. Hän oli muuttunut mies. Ennen hänellä oli ollut pääosin vain talk to talk, mutta nyt löytyi myös walk to walk. Akun päässä pyöri tiettyjä ajatuksia tulevaisuuden varalle, mutta ne olivat vielä jotenkin hahmottumattomia. No, sen aika tulisi vielä. Ensin pitäisi käydä Iineksen luona.

Sotavuosina Aku oli oppinut luottamaan vaistoonsa. Ja vaisto oli varoittanut myös Iineksestä. Niinpä hän oli kirjoittanut Iinekselle, että hänen laivansa saapuisi Ankkalinnan satamaan vasta viikkoa myöhemmin. Hän käveli Iineksen asunnon ovelle. Avain hänellä oli ollut koko sodan ajan. Hän aukaisi oven. Ja huomasi, että oli arvannut oikein. Se yksi perkeleen koijari, se sodastakin sluipannut Hannu Hanhihan siellä duunasi Iinestä ja sessio kuulosti varsin kiihkeältä.

Karaistuneena veteraanina Aku totesi vain kuivasti, että huorat ei hurmaa ja linna ei pelota. Sitten hän meni Iineksen makuuhuoneeseen ja hakkasi hyvän onnensa yhtä-äkkiä menettäneen hanhen tuhannen paskan päreiksi. Iines katsoi Akua kauhuissaan ja odotti samaa kohtelua. Mutta Aku heitti Iinekselle asunnon avaimen ja neljännesdollarin kolikon ja totesi että huorille maksetaan heidän arvonsa mukaan. Tämän jälkeen hän häipyi paikalta sanaakaan sanomatta. Onneksi veljenpojat ovat olleet koko sodan ajan Mummo Ankan hoivissa, tuumasi hän poistuessaan asunnosta viimeistä kertaa.

Ja samalla epämääräiset tulevaisuudensuunnitelmat naksahtivat kohdalleen. Aku oli nyt kuunnellut viimeisen vittuilun. Jatkossa hän rakentaisi oman tiensä ja eläisi omien arvojensa mukaan eikä suostuisi muita lakeja noudattamaan. Mutta se ei onnistuisi häneltä yksin. Onneksi hänellä oli kavereita, jotka ajattelivat samoin. Ensimmäisenä hän päätti lähteä tapaamaan Karhukoplan veljeksiä. He olivat olleet sodassa merijalkaväen sotilaina, Tyynellämerellä niin kuin Akukin, ja he olisivat ehkä jo kotiutuneet myöskin. Akulla olisi heille ehdotus.

*

Ankkalinna, Alligaattori-Joen baari, vuonna 1949:

Baaripöydän ääressä istui kuusi miestä. Samat miehet olivat tavanneet samassa baarissa ja samassa pöydässä vuonna 1945 ja päättäneet laittaa Akun suunnitelman todeksi. Silloin tämä pöytä ei ollut vielä heille varattu. Se oli vain baaripöytä, jossa sattui heille olemaan tilaa. Pöydässä, niin silloin kuin nytkin, istuivat Aku, juuri kotiutunut laivaston veteraani ja Karhukoplan veljekset, jotka olivat käyneet läpi koko Tyynenmeren helvetin Guadalcanalilta Okinawalle. Aina etulinjassa.

Mukana oli myös Jopi Jalkapuoli, entinen laskuvarjojääkäri, joka oli menettänyt jalkansa polkaistuaan miinaan Ardenneilla. Vielä löytyi porukasta Pelle Peloton. Pelle oli heidän lapsuudenystävänsä, hieman nörttimäinen hahmo, jota muut pojat olivat koulussa aina suojelleet. Pelle oli palvellut sodassa insinöörikapteenina ja oli suoranainen tekniikan tuhattaituri. Sota Euroopassa oli pyyhkinyt Pellestä sen vanhan kiltin pikkupojan pois, ja hänkin halusi elää elämää, jossa ei tarvinnut pyytää lupaa keneltäkään.

Kaikki miehet halusivat elää yhteiskunnan ulkopuolella, omien sääntojensä mukaan. Mutta siihen tarvittaisiin rahaa. Ja rahaa sai vain rikollisuudella. Heidän täytyi liittyä yhteen ja perustaa tiivis, toimiva ja armoton organisaatio. Ja siihen tarvittiin myös ulkoisesti näkyvä pelote. Aku kertoi, että Chigagossa oltiin perustettu jo 1930-luvulla moottoripyöräjengi nimeltä Outlaws. Ja Kalifornian puolella veteraanit olivat pistämässä samanlaista pystyyn. Hell´s Angels sen nimi taisi olla, jos hän oikein muisti.

He kaikki pitivät moottoripyöristä, ja Akun idea tuntui järkevältä. Toiminta voisi olla virallisesti moottoripyöriin liittyvää, ja nahkaliivien tuoma ulkoinen pelote auttaisi bisneksiä kummasti.

Pelle Peloton totesi, että jonkunlaisena yleisnerona hän ymmärsi melko mukavasti myös kemian päälle, ja huumeet olivat se asia, jolla jatkossa suuret rahat tehtäisiin. Aku taas totesi, että hänen setänsä Roope saattaisi antaa pimeän lainan toiminnan aloittamiseen. Se jo valmiiksi upporikas paskiainen ei välittäisi siitä, mistä raha tulee, kunhan sitä tulee.

Kuusi viskilasia kilahti yhteen. MC Demontooth oli perustettu. Nimi otettiin Ankkalinnan lähellä sijaitsevasta Peikonhammas-vuoresta. Akusta tuli MC:n presidentti. Hän oli ehkä pieni kooltaan, mutta hänen kovuutensa, häikäilemättömyytensä ja älykkyytensä saivat aikaan niin voimakkaan karisman, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella.

Ja nyt elettiin vuotta 1949. MC Demontooth oli Calisotan voimakkain rikollisjärjestö. Sillä oli alaosastot Hanhivaarassa, Fyrkkalassa, Sorsakylässä, Kurjenmutkassa ja Puluperässä. Suunnitelmissa oli myös levittäyminen naapuriosavaltioihin. Asema ei ollut tietenkään tullut ilmaiseksi. Nämä kuusi miestä olivat ymmärtäneet, että tämän aseman voisi saavuttaa vain raa´alla, armottomalla ja mahdollisimman näkyvällä väkivallalla.

Se ei ollut tuottanut ongelmia näille miehille, joille väkivallasta oli sodassa tullut elämäntapa. Heistä yksikään ei ollut psykopaatti, joka olisi varsinaisesti nauttinut väkivallasta, mutta he olivat ymmärtäneet, että jos alueen, tässä tapauksessa ensin Ankkalinnan ja myöhemmin koko Calisotan haluaa haltuunsa, niin alue otetaan eikä pyydetä. Naapuriosavaltion Kalifornian italialaiset olivat aluksi pyrkineet estämään uuden yrittäjän toiminnan, mutta koska MC oli alkuun värvännyt uusia jäseniä vain veteraaneista, huomasivat sodasta itsensä pois keinotelleet mafian jäsenet mitä tarkoittaa tarkka-ampuja ja olivat päättäneet jättää koko Calisotan rauhaan ja jatkaa liiketoimintaansa muualla.

Enää näitten miesten ei tarvinnut henkilökohtaisesti liata käsiään. Siihen löytyi halukkaita alemmalta tasolta. Linnatuomioiltakin he olivat selvinneet, vaikka Ankkalinnan poliisi kyttäsi MC:tä enemmän kuin mitään muuta järjestöä. He vaan yksinkertaisesti olivat todenneet, että vasikat ei puhu läpiä päähänsä jos niille ampuu läpiä päähän. Ja varsin nopeasti pelko muuttui luotia tehokkaammaksi pelotteeksi. Suut pysyivät kiinni. He olivat päässeet tavoitteeseensa. He elivät omien arvojensa ja omien lakiensa mukaan. Muusta heidän ei tarvinnut välittää.

Aku oli tehnyt valintansa ja katkaissut yhteyden menneeseen. Iines oli muuttanut Kansasiin ja oli nyt jonkun karjatilallisen vaimo. Yksi lysti. Akulla oli naisia joka sormelle. Jostain kumman syystä väkivaltainen ammatti- ja taparikollinen veti puoleensa toinen toistansa upeampia naisia kuin paska kärpäsiä. Aku ei ollut asiaa koskaan oikein ymmärtänyt. Miksi nuo naiset eivät etsisi itselleen kunnollisia, luotettavia ja turvallisia miehiä? Kun nuo naiset olivat hänelle lähinnä kertakäyttökulutushyödykkeitä. Täysin merkityksettömiä. Pala lihaa. Hänen lojaaliutensa rajoittui vain kerhon jäseniin. Ja muutamaan sukulaiseen, jotka onneksi asuivat kaukana Ankkalinnasta. Ei hänen ihmettelynsä toisaalta estänyt häntä käyttämästä tilannetta hyväkseen. Hannu Hanhi taas oli oppinut kerrasta, muuttanut Renoon ja toimi siellä kasinolla pokeripöydän pitäjänä. Yksi lysti sekin. Olkoon ja eläköön. Aku oli saanut kostonsa jo kertaalleen. Yksityinen ja bisnes pidettiin erillään.

Oli hyvin harvoja asioita, jotka Akulle kerhonsa lisäksi merkitsivät mitään. Yksi oli hänen veljenpoikansa. Ja Mummo Ankka, joiden luona jo aikuisikään tulevat veljenpojat asustivat. Aku hyppäsi aika ajoin Harley-Davidsoninsa selkään ja ajoi Mummo Ankan farmille tapaamaan heitä. Veljenpojat olivat esittäneet selvää kiinnostusta Akun elämäntapaa kohtaan, mutta Aku tyrmäsi ajatuksen ja kehotti poikia hankkimaan leipänsä toisella tavalla. Niinpä Tupu, Hupu ja Lupu olivat hiljattain värväytyneet armeijaan. Aku piti sitä hyvänä ratkaisuna, koska tuumi, että juuri käydyn kahinan jälkeen ei uusia sotia vähään aikaan tule, ja tervejärkiset ja maatilan töissä hyvän kunnon hankkineet pojat varmasti pärjäisivät sotilasurallaan.

Lisäksi hänelle oli tärkeä ystävä Mummo Ankan renki Hansu Hanhi. Myös Hansu oli sotaveteraani, hän oli palvellut tykistössä Normandian maihinousun jälkeen aina sodan loppuun saakka. Laiskanpulskean Hansun kanssa Aku kävi usein metsästämässä ja kalastamassa ja siinä samalla kuunteli Hansun kertomia hitaasti eteneviä juttuja maalaiselämästä. Ne reissut olivat Akulle hyvin tärkeitä. Mutta sitten oli aina aika palata Ankkalinnaan. Elämään, jonka Aku oli itselleen valinnut.

*

Calisota, Ankkalinna, Alligaattori-Joen baari, vuonna 1951:

Karhukoplan veljekset olivat istuneet Akun pöytään. Aku näytti heille valokuvia veljenpojistaan. Kaikki olivat nyt upseereita ja sotimassa Korean sodassa. Aku oli veikannut väärin. Sodat eivät olleet loppuneetkaan, eikä sotilasura ollutkaan kovin turvallinen. Akulla oli kova huoli Tupusta, Hupusta ja Lupusta.

Tupu oli luutnantti, jalkaväkijoukkueen johtaja jossain Koreassa. Kirjeitä häneltä tuli harvakseen ja Aku tiesi vanhasta kokemuksestaan ettei elämä siellä herkkua ollut. Hupu oli tykistössä jaosjohtajana, ja häneltä kirjeitä tuli yhtä harvakseen. Lupulta kirjeitä tuli hieman useammin, sillä hän oli ilmavoimien luutnantti, hävittäjälentäjä. Hän lensi F-86 Sabre-konetta ja oli saavuttanut hiljattain ässästatuksen ampumalla alas viidennen viholliskoneensa. Lupu oli kirjoittanut, että vihollisen MiG 15-koneet olivat ihan pirunmoisia vastustajia. Akulla oli kova huoli veljenpojistaan. Mutta nyt oli aika lähteä muualle. Aku ja Karhukoplan veljekset läksivät ulos baarista, hyppäsivät pyöriensä selkään ja läksivät liikkeelle. Heillä oli tapaaminen.

*

Eräs toinen Ankkalinnalainen baari, samana päivänä pari tuntia myöhemmin vuonna 1951:

Ankkalinnan poliisin rikosetsivä Mikki Hiiri istui eräässä kuppilassa ja joi vissyvettä. Hetkeä aikaisemmin hän oli tavannut pelätyn MC Demontoothin edustajat ja sen pahamaineisen johtajan Aku Ankan. Mikki tunsi tiettyä lukkarinrakkautta kerhoa kohtaan, sillä hän oli ollut sodassa samassa joukkueessa MC:n jäsenen Jopi Jalkapuolen kanssa. Mikki oli ollut joukkueen johtaja, ja Jopi oli ainakin pari kertaa pelastanut Mikin hengen. Yhtä lailla Mikki oli pelastanut Jopin hengen kun Jopi oli polkaissut miinaan Ardenneilla ja Mikki oli tekemällään kiristyssiteellään estänyt Jopia vuotamasta kuiviin.

Mikki oli aikaisemmin käynyt pitkän keskustelun poliisimestari Sisun kanssa. Ja lopulta oltiin päädytty tähän menettelytapaan. Oli totta, että MC Demontooth dominoi niin Ankkalinnan kuin koko Calisotan rikollisuutta. Niin huumekauppa, asekauppa kuin prostituutio oli heidän hallussaan. Mutta ne olivat kumminkin tuttuja roistoja. Paikallisia poikia. Pahoja, tosi pahoja sellaisia toki. Mutta silti erilaisia kuin paikalle pyrkineet mafian miehet, jotka MC oli teurastanut ja ajanut alueeltaan pois. Samoin kuin ne neekerit, jotka Kaliforniassa alkavat laajentaa valta-aluettaan. Mikki ymmärsi ajan hengen ja tajusi, että täällä ei eletty etelävaltioissa ja etelävaltioissakin muutos oli tulossa. Neekerit vapautuisivat ja aktivoituisivat. Ja realistina Mikki tajusi, että se muutos toisi vain yhden rikollisryhmän lisää. Parempi pysyä kotikutoisissa roistoissa. Niitten kanssa pystyisi sentään neuvottelemaan.

Lisäksi MC:n rahoja oli upotettu Roope Ankan yritysryppään kautta niin paljon lailliseenkin toimintaan, että jos kerho totaalisesti kaadettaisiin, niin siinä saattaisi kaatua Roope Ankkakin ja silloin kaatuisi koko kaupunki. Eikä Mikki halunnut vastuulleen tuhansia työttömiä ja verotulojen romahdusta.

Ankkalinnan poliisi tulisi jatkossa katsomaan sormien läpi MC Demontoothin toimintaa. Ja puuttuisi vain murhiin ja vakaviin väkivaltarikoksiin. Mikistä tuntui siltä, että hän oli myynyt sielunsa Pirulle. Mutta tällä estettäisiin vielä jokin vakavampi.

*

Ankkalinnan ja Kurjenmutkan välinen valtatie, vuonna 1952:

MC Demontoothin jäsenet ajoivat Harley-Davidsoneillaan letkana, jota luonnollisesti Aku johti. Kurjenmutkan osasto järjestäisi MC:n tämänvuotiset kokoontumisajot. Aku ajoi rauhallista vauhtia ja mietti kuluneita vuosia. Hän tiesi, ettei hän voisi juurikaan toimia esimerkkinä veljenpojilleen, eikä tästä asemasta jäädä vanhuuseläkkeelle. Joskus olisi hänenkin vuoronsa. Hän mietti sitä, oliko tehnyt väärin, ja oliko hän elämälle jotain velkaa. Sinänsä itse kysymyskin oli Akun mielestä naurettava. Ei häneltä kysytty sitä, halusiko hän syntyä tähän maailmaan ja jos joku korkeampi voima oli jakanut hänelle tietyt pelikortit, sen olisi turha valittaa siitä, kuinka hän oli ne kortit pelannut. Olisi jakanut toiset kortit sitten.

Aku tiesi, että hänen käsissään oli verta, mutta se veri oli niitten ihmisten verta jotka olivat valinneet samanlaisen elämän kuin Aku. He tiesivät riskit. Ja he olivat hävinneet.  Sivulliset oltiin jätetty rauhaan. Aku ajatteli, että kun asiat olivat lähteneet kulkemaan omaa rataansa, ei kysymys oikeasta tai väärästä ollut enää merkityksellinen. Akun ratkaisu ei ollut oikea tai väärä. Pääasia oli, että Akun ratkaisu oli tehty. Eikä sitä voinut enää perua.

MC Demontooth ylitti Kurjenmutkan kaupunginrajan. Kaupunginrajalta heitä alkoi saattaa MC:n Kurjenmutkan osaston miehet. Kurjenmutkan sheriffin auto seurasi letkaa, mutta ei puuttunut siihen.

Jumala armahtaa – MC Demontooth ei. Ja sen mukaan Akukin tulisi elämänsä elämään. Kunnes törmäisi siihen tyyppiin, joka ei armahtaisi häntä. Mutta sekin oli hänen valintansa.

Thursday, January 23, 2014

TARINAT UUSIKSI

Hotellin respassahan on jo pitkän aikaa tiedetty se, että hokema ”oppi tulee idästä” on totaalisen vanhentunut ja kertakaikkiaan so last millenium. Tiedostava ihminen tietää ja vähemmän tiedostavalle väkisin kerrotaan, että nykyisin oppi tulee Pohjanlahden länsipuolelta, josta ruotsalaiset kertovat meille muille skandinaaveille tarkkaan sen, kuinka kevytlevitettä tulee leivän päälle levittää ja noin yleensä ottaen muutenkin kuinka ihmisen täytyy tätä lyhyttä elämäänsä elää.

Oppia lännestä tulee säännöllisesti, paljon ja vielä hieman enemmän. Yksi opin aihe (joka ei tosin ole kirjoituksen pääaihe) oli ruotsalaisen Svenska Dagbladetin toimittajan Björn Lindahlin kieltämättä aiheellinen huomautus norjalaisille siitä, että termi ”etninen norjalainen” on rasistinen. Ja onhan se. Kun kerran ruotsalainen toimittaja niin sanoo. Täällä Huitsinnevadassa ei tosin riitä mielikuvitus siihen, että minkälaisia termejä tulisi käyttää. Pienellä kirjainvaihdolla aikaansaatu ”entinen norjalainen” voisi ehkä käydäkin, ja se pakistanilainen olisi sitten ”nykyinen norjalainen”. Amerikan inkkaritermistöä lainaava ”european” ja ”native european” ei sinänsä käy, sillä siitä voisi saada jonkunlaisen harhakuvan, että ”native european” olisi tullut jotenkin kaltoin kohdelluksi niin kuin ”native americanille” pääsi käymään ja sehän ei pidä paikkaansa. Kysykää vaikka ruotsalaisilta. Kyllä ne kertovat. Tai kertovat vaikkette kysykään.

Vaan eihän tämä kirjoitus tähän liittynyt. Kunhan tuli tuumailtua. Sen sijaan kirjoitus liittyy edelleenkin oppiaan lännestä tarjoavan ruotsalaisen Ruotsin kokoomusnuorten ensimmäisen varapuheenjohtajan Rasmus Törnblomin opilliseen viisauteen, jonka Hommaforum on ystävällisesti suomeksi kääntänyt:

Ruotsin kokoomusnuorten ensimmäinen varapuheenjohtaja haluaa puhdistaa Astrid Lindgrenin tunkkaiset arvot

Rasmus Törnblom, maltillisen kokoomuksen nuorisoliiton (MUF) ensimmäinen varapuheenjohtaja kirjoittaa Svenska Dagbladetin artikkelissa lastenkirjailija Astrid Lindgrenistä, jonka tarinat eivät Törnblomin mukaan ole hyväksyttäviä monikulttuurisesta ja queerpoliittisesta näkökulmasta.

Törnblomin mukaan menneisyyden säilyttäminen – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa Astrid Lindgrenin kirjoja – on epätervettä, koska se naamioi muukalaisvihamielisyyttä ja tunkkaisia arvoja. Nyt on hänen mielestään aika pohtia mitä Astrid Lindgren kertoisi meidän ajastamme. Törnblom tarkoittaa että jos Astrid Lindgren kirjoittaisi tarinoitaan nykyaikana, olisi Vaahteramäen Eemeli muslimi, Ronja Ryövärintytär lesbo, Peppi Pitkätossu normikriittinen radikaalifeministi, Pikku Kulkuri olisi yksin maahan tullut afganistanilainen pakolaislapsi nimeltään Sinan ja Veljeni Leijonamieli olisi syyrialaispakolainen. Melukylässä asuisi LGBT-perheitä ja keinohedelmöitettyjä lesboja.

Astrid Lindgren olisi kertonut avoimesta, modernista ja kunnioittavasta Ruotsista. Ihmiset tulevat kaikkialta maailmasta työn, opiskelun ja rakkauden takia sekä sotaa ja vainoa pakoon. Maa, jossa kaikkien rakkaus yhtä itsestään selvää ja arvostettua. Maa, missä normikritiikki ja puhevapaus kukisti seksismin ja vanhat sukupuoliroolit. Maa, jonka kasvu ja liikkuvuus ovat tehneet maailmasta suuremman ja avoimemman. Kaukana romantisoiduista aidatuista kartanoista, muukalaisvihasta ja 1800-luvun sukupuolirooleista.

Jos lukija kuvittelee, että Hotellin respasta aletaan protestoimaan ja suoltamaan saatapeetä tämän nousevan ruotsalaistähden päälle, niin lukija erehtyy. Tämä on nykyaikaa, kehitys kehittyy, ja ihmisen tulee pysyä siinä mukana, vaikkei aina siltä tunnukaan. Hammasta purren ja munia puristellen, jos ei muuten pysty. Mikä Ruotsissa aivastetaan tänään, se aikaansaa nuhan Suomessa huomenna, joten Hotelli Yrjöperskeles kaivaa Nessut esille ja pysyy ajan hengessä. Miksipä ei alettaisi muokata kirjallisuutta täällä Pohjanlahden itäpuolellakin?

Kun lastenkirjallisuudesta puhutaan, niin äkkiseltään tulee mieleen Kasper, Jesper ja Joonatan. No joo joo, tiedetään respassa kyllä, että koko tarina on alun perin norjalaisen Thorbjørn Egnerin kirjoittama, mutta onhan se Suomessakin kovasti tunnettu, ja muutenkin norjalainen vääristynyt kansallismielinen oppi kannattaa uusia, sillä hehän vieläkin väittävät olevansa etnisiä norjalaisia. Etteivät, juuttaat, ole pääosin vielä heteroitakin kaiken lisäksi.

Vaan kuinka Kardemumman kaupungissa toimivat ”Kolme Iloista Rosvoa” eli Kasperin, Jesperin ja Joonatanin tarina sitten ruotsalaisittain uudistettuna menisi ja sovitettuna tänne Suomeen? Kun alkuperäisessä tarinassahan on kolme miespuolista, melko kilttiä rosvoa. Semmosia, jotka eivät pölli kuin välittömään tarpeeseen. Ja eihän se semmonen käy.

Oletusasetuksena voisi pitää sitä, että kirjan nimenä olisi ”Kolme Tiedostavaa Queeria”. Päähenkilöinä olevat rosvot täytyisi luonnollisesti olla ihan puhtaasti naisia sukupuoleltaan ja sukupuolielimiltään, sillä transseksuaalit eivät kuulu SETAan vaan Potilasliittoon eivätkä ne tuosta pervomeiningistä muutenkaan kai niin innostuneita ole. Pervoilu on kummikin nykymaailmassa kovasti tärkeää ja nämä kolme naista nauttivat toisistaan mielin määrin ja tässä lastenkirjassa seksisessiot on luonnollisesti kirjoitettu opettavan pikkutarkasti. Kyseiset kolme naista ovat vaihtaneet nimensä Kaisa, Jenna, ja Johanna täysin sukupuolineutraaleiksi eli Kaali, Herne ja Porkkana. He ovat myös saaneet valtiolta erityisluvan vaihtaa henkilötunnuksensa sukupuolineutraaliksi eli heidän hetunsa normaalin syntymäajan perässä ei ole tavallisia numeroita ja kirjaimia, vaan ne ovat QUEER1, QUEER2 ja QUEER3.

Mutta mitä nämä queermurtovarkaat sitten tekevät? Kas, he eivät ole murtovarkaita ollenkaan, vaan murtolahjoittajia. He murtautuvat ovelasti ja ammattitaitoisesti, jälkiä jättämättä tavallisten heteronormiperheitten koteihin. Ja kun he huomaavat, että lapsia kasvatetaan perheissä ahtaitten sukupuolinormien mukaan (ja senhän huomaa leluista, vaatteitten ja petivaatteitten väreistä ynnämuusta) he vievät talosta pois puolet taantumuksellisista leluista ja sukupuoliviritteisistä vaatteista ja laittavat tilalle sukupuolineutraaleja lapsuusasennekasvatusvälineitä sekä virkkaamiaan pannulappuja, joihin on kirjailtu rauhan- ja suvaitsevaisuudenlauseita.

Heidän ahkeran työnsä seurauksena pikku Milla meni illalla nukkumaan vaaleanpunaisen peiton alle ja hänen vieressään oli nukke. Aamulla hän herää sinisen peiton alta ja huomaa pitelevänsä kädessään leikkiautoa. Pikku Pekka meni illalla nukkumaan sinisen peiton alle, ja sängyn vieressä oli leikkikonepistooli. Aamulla hän herää vaaleanpunaisen peiton alta, yllättäen hänen päällään on tyttöjen pitsiyöpaita ja sängyn vieressä on nukkekoti. Ja Pekasta yllättäen tuntuu jotenkin oikealta. Näinhän tämän pitääkin olla. Kun vanhemmat tulevat herättämään lapsiaan, heissä tapahtuu muutos, ja he ymmärtävät, kuinka rajoittunutta heidän kasvatuksensa on ollutkaan. Jatkossa sitten pikku Pekkaa paljon pienempi pikku Milla vetelee Pekkaa säännöllisesti naismiehekkäästi turpaan, sillä niin tapahtuu elokuvissakin.

Mutta kuinka queermurtolahjoittajat sitten rahoittavat työnsä? Jos murtautuu, eikä varasta, niin se ei ole taloudellisesti pitemmän päälle kannattavaa. Täytyy lähteä siitä, että näillä tyt… sori, siis queereilla on rikas taustapiru. Kirjassa se voisi olla vaikkapa miljonäärikirjailija Akuliina. Hän olisi kirjan tekstin mukaan ollut suuri mediavaikuttaja, joka oli sittemmin kirjoittanut viisautensa useiksi kirjoiksi, joita oli myyty Suomessa kaksmiljoonaamontasataanelkyttuhatta kappaletta. Rikkauksiensa turvin hän hankkii rohkeille ja taitaville queer-murtolahjoittajille aina uusia oikeaoppisia asenneleluja ja elättää heidät muutenkin.

Ehkä tätä 3 + 1 kokonaisuutta voisi tavalla verrata Charlie´s Angels-televisiosarjaan. Mysteerinen johtaja ja kolme tytt… siis queeria, jotka panee tuulemaan. Tosin nimi Charlie´s Angels on liian amerikkalainen ja saa aikaan mielikuvan hömppäviihteestä, joten sen nimi täytyy muokata toiseksi.

Oliskos hyvä nimivaihtoehto Liinan Lepakot? Ehkä sen voisi vaihtaa kirjan nimeksi noin yleensäkin?

Ja kuinkas se perinteinen laulu uudistettuna menisikään? Jos vaikka jotenkin näin:

Nyt hiljaa hiljaa hiivitään näin Kardemumman yössä
On normiperheet vuoteissaan, mut queerit raataa työssä
Me väärät lelut vaihdetaan ja roolit suohon survotaan
Näin heteronormeja uusiksi laittavat
Kaali ja Herne ja Porkkana

Nyt pikku-Anna ymmärtää, et auto kuuluu hälle
 Ja Pikku-Lassi oppii mallin äijä-emännälle
Vaik vanhemmat on huolissaan tuo queerit lelut tullessaan
Ja heteronormeja uusiksi laittavat
Kaali ja Herne ja Porkkana

Ei mekko poikaa pahenna, sen oppii pikku Heikki
Ja Mirkulle voi omiansa olla sotaleikki
Nuo vanhemmat on ihmeissään kun väärät lelut pöllitään
Ja heteronormeja uusiksi laittavat
Kaali ja Herne ja Porkkana

Voi pinkki pojan sängyssä myös levon hälle suoda
Ja tytön punkka sininen voi hyvän unen tuoda
Tuo leikkipyssy perhana, sen nukeks vaihtaa Porkkana
Ja rooleja syvälle suohon ne survovat
Kaali ja Herne ja Porkkana

Tämähän oli tämmöistä harjoittelua ja tämä ruotsalainen epäilemättä hyvin korkealle nouseva tähti Törnblom puhui tietysti vain lastenkirjallisuudesta, mutta mikä estää meitä suomalaisia menemästä vielä askelta pitemmälle ja laittamalla ihan historiallistakin kirjallisuutta tiedostavaan uuteen uskoon. Näin äkkiseltään tulee respassa mieleen Vänrikki Stoolin tarinat ja siitä tarkalleen ottaen Sven Tuuvan traaginen tarina. Sehän ihan huutaa päivittämistään tiedostavalle tasalle.

Mites se Sven Tuuvan tarina siinä varsinaisessa eepoksessa menikään? Sven Tuuvahan oli tommonen tohelomman puoleinen renkipoika, jonka perusmetodina oli melko tuhoava ”ei oikeaan, ei vasempaan, päin mäntyä aina vaan”, jonka perusteella heppua voisi tietysti ajatella Suomen ensimmäiseksi keskustapuolueen kannattajaksi. Hepun siviilielämä ei oikein onnistunut, joten hän meni sotilaaksi ja kaatui Koljonvirran taistelussa sankarina.

Eihän tää tämmönen toimi. Tää on ihan pakko päivittää. Törnblomisoitunut tarina menisi varmaankin niin, että Sven oli tämmönen hyvin osaava ja aikaansaava gay-renki, jota hänen kylänsä ei seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi sietänyt, ja suvaitsemattomuuttaan karkoitti hänet. Näin ollen hänellä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin värväytyä armeijaan, ja kun ihmisellä tuppaa olemaan sitä huonoa tuuria, niin sitten, piru vie, sattuikin syttymään se Suomen Sota. Mutta jos tiedostavalla mielellä ajattelee, niin Sven Tuuvan tarinasta saisi kyllä mainion tiedostavan loppukohtauksen. Heitetään runomitta pois ja siirrytään proosaan. Se saattaisi mennä vaikka näin:

Venäläisten puolelta ammuttu tuli oli äärettömän tarkkaa ja ankaraa. Tuuvaa lukuunottamatta kaikki hänen ryhmänsä miehet olivat kaatuneet. Ja nyt tulitukseen yhtyi venäläisten tykistö. Kuolemankauhussa Sven ryntäsi eteenpäin ja näki edessään pienen notkelman. Sinne täytyy ehtiä, suojaan, suojaan, huusi kauhussa kiehuva tajunta. Hän ehti perille ja hyppäsi pieneen notkelmaan. Suojaan tulitukselta. Täsmälleen samaan aikaan hyppäsi toiselta puolelta notkelmaan myös venäläinen sotilas.

Kauhun hetki.

Niin Sven kuin venäläinen sotilas kohottivat kiväärinsä ampuma-asentoon.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Sven näki venäläisen sotilaan ilmeessa jotakin, jonka hän tunnisti. Jotain, jota hän oli etsinyt koko elämänsä ajan. Ja jonka etsimiselle hän oli vasta hiljattain antanut itselleen peruuttamattoman luvan. Minä olen mikä olen. Ja venäläinen sotilas näki Svenin ilmeessä saman. Sen saman, jonka hänkin tunnisti. Molemmat heittivät yhtä aikaa kiväärinsä maahan. Oltiin hetki hiljaa. Sitten Sven sanoi:

- Minä aistin. Minä tunnen. Haluaisin…

Venäläinen sotilas puhui yllättäen suomea ja vastasi.

- Niin miekii. Mie tunnen sen saman. Ja mie haluisin kanssa. Mut täällä on sota käynnissä. Myö ei voija. Mie oon Vasili Arhippainen. Mie oon Prääsäst kotosin.

- Minä olen Sven Tuuva.

Miehet katsoivat toisiaan silmiin. Vallitsi hiljaisuus, kaipaus jostain kauniista ja ikävä siitä, ettei sitä voinut saavuttaa. Sitten Vasili alkoi puhua:

- Tiiätsie. Tää taistelu ei kestä enää pitkään. Mie tiiän. Rintama on jumissa. Kumpikaan puoli ei pääse eteepäin. Täs tullee tauko. Monta päivää.

Sven sanoi:

- Voitaisko me? Voisko se olla mahdollista?

Vasili sanoi:

- Taistelus tullee olemaan pitkä tauko. Tilanne rauhottuu. Sillon tullee eläimetki takasin. Tiijätsie sen puron yli menevän sillan tuosta kilometrin verran etelään?

Tiedän, sanoi Sven.

- Parin päivän pääst tullee linnut takasi järvelle. Ja kun kuikka huutaa ensimmäise kerran, niin sillon sie tiijät. Tule sil sillal. Mie oon siellä.

Katse riitti. Asia oli sovittu. Molemmat ryömivät omalle puolelleen. Taistelu alkoi pikku hiljaa laantua.

Kaksi päivää myöhemmin Sven kuuli, kuinka kuikka huusi järvellä. Hän sanoi esimiehelleen lähtevänsä hakemaan vettä. Kulkiessaan purosiltaa kohti hänen sydämensä pamppaili. Olisiko Vasili siellä? Olisiko hänen kohdattava taas pettymys? Olisiko hänen jatkettava jälleen yksinäistä kulkuaan sellaisten ihmisten keskellä, jotka eivät ymmärtäisi?

Vasili oli sillan toisella puolella. Sven viittasi hänelle ja Vasili ylitti sillan. Sanoja ei tarvittu. Heidän suudelmansa oli kiihkeä ja muu maailma unohtui. Vasili riisui paitansa paljastaen lihaksikkaan ylävartalonsa ja Sven teki samoin.

Ja sitten Sven tajusi, että joku oli vialla. Linnut eivät enää laulaneet. Niin Sven kuin Vasili käänsivät katseensa puron vierellä olevalle mäelle. Siinä oli Ruotsin armeijan sotilaita. Heillä oli käsissään kiväärit ja heidän ilmeensä olivat julmat ja halveksivat.

Vasili painoi päänsä väistämättömän edessä. Sven yritti vielä sanoa:

- Älkää… antakaa rakastaa…

Surmanlaukaukset kajahtivat. Maailma ei vieläkään ollut valmis ottamaan vastaan jotakin puhdasta ja kaunista. Läheisellä järvellä olevan kuikan huutokin oli tavallista alakuloisempi. Aivan kuin sekin olisi ymmärtänyt.

Jos ajatellaan tällaista kirjojen uudelleen päivittämistä, niin kieltämättä sillä olisi Suomessakin suuri työllistävä vaikutus ja jollainhan ne teolliset työpaikatkin on korvattava. Ehkä kirjojen uudelleenkirjoittamisesta saataisiin aikaan menestyksekäs yhteispohjoismainen brändi. Onhan siinä sopivasti orwellmaista seksikkyyttäkin.

Ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Äkkiseltään tulee mieleen vaikkapa edesmenneen sotakirjailijan Niilo Lauttamuksen tuotanto. Voisi ajatella, että hänen kirjoissaan esiintyvä kersantti Johannes Aihela ei menisikään vapaaehtoisena ss-joukkoihin Saksaan, vaan hän sluippaisi palveluksesta, siirtyisi Berliiniin, jossa hänestä tulisi salaperäinen Johann von Finland, mies joka organisoisi berliiniläiset gay-piirit suorittamaan Hitlerin salamurhan ja siinä samalla pitämään anaalista hupia roppa- ja rapakaupalla.

Lauttamuksen kirjan Hävittäjä-ässä voisi päivittää nykyaikaan. Siinä sankarina ei olisikaan Toivo Kuikka vaan Taina Kuikka ja hänen tyttöystävänsä Dhiirran, ensimmäiset suomalaiset naispuoliset Hornet-lentäjät, jotka kyllästyvät puolustusvoimien seksistisyyteen sekä militaarisuuteen, eroavat palveluksesta, ostavat ja kunnostavat vanhan DC-3 kuljetuskoneen ja alkavat kuljettaa uhkarohkeilla lennoilla paperittomia siirtolaisia Suomeen.

Mutta jos ottaa kielen poskesta ja miettii asiaa vakavasti, niin tuo jätkähän haluaa tosiasiassa kirjarovioita ja kyseessä on maltillisen kokoomuksen edustaja. Ylva totesi osuvasti, että tuolla pellellä näyttää olevan asiat todella hyvin, kun pitää keksimällä keksiä ongelmia. Mutta mieshän on vain muodissa mukana. Kuvainraastaminen on päivän sana. Itse en ole kylläkään varma, että saadaanko sillä aikaiseksi muuta kuin revittyjä kuvia.