Saturday, November 29, 2014

EDISTYKSELLINEN HENKILÖ JA EPÄILYKSEN PIRU

Vietettiin myöhäistä iltaa sinä suurena päivänä, joka oli ainakin tiettyjen tahojen mielestä kaikkien aikojen merkittävin ihmisyyden suurvoitto Suomen historiassa. Edistyksellinen Henkilö istui Helsingin Sörnäisissä sijaitsevan viihtyisän kaksionsa sohvalla viinilasi kädessään. Hän tuijotti seinää ja hänen silmissään oli tyhjä katse. Hänen naamaansa särki, sillä hän oli tullut juuri kotiinsa eräässä kapakassa vietetyistä suvaitsevaisuuden voittojuhlista ja hän oli siellä joutunut pitämään yllä väkinäistä riemunhymyä ja tirskauttelemaan aika ajoin väkisin puristettuja ilonkyyneliä.

Tosi asiassa Edistyksellistä Henkilöä vitutti ankarasti. Kovemmin kuin pitkään, pitkään aikaan. Menivätkin, perkeleet, hyväksymään sen homolain. Ja hän kun oli väsännyt ja valmiiksi ulkoa opetellut sydäntäsärkevän pettymyspuheen, jonka hän olisi medialle esittänyt. Katkeran vuodatuksen, joka kuvaisi osuvasti, kuinka takapajuinen ihmisoikeuksien kehitysmaa Suomi vielä onkaan. Maa, jonka tapa kohdella kansalaisiaan on vain hyvin pienen matkan päässä apartheidista. Olisipa hän maininnut polttouunitkin.

Sen puheen aikana hänen olisi ollut helppo valuttaa kyyneliä. Jotka vain hän olisi tiennyt nimenomaan ilon kyyneliksi. Sillä tosiasiassa Edistyksellistä Henkilöä eivät homojen oikeudet voineet vähempää kiinnostaa. Aivan kuin ei heteroidenkaan oikeudet. Täytenä egoistina ja opportunistina häntä kiinnostivat vain ja ainoastaan ne asiat, joista hän saisi nostetta omalle uralleen ja jotka ruokkivat hänen aina nälkäistä egoaan. Hän oli nuori, ahne ja röyhkeä nainen. Nainen kovassa poliittisessa nosteessa. Seuraavissa vaaleissa hänellä olisi näytön paikka. Se suuri mahdollisuus.

Vaalikamppailussaan hän oli päättänyt ponnistaa ylöspäin niillä asioilla, jotka sopivat parhaiten hänen luonteenpiirteisiinsä. Eli itsetietoiseen ja omaa valistuneisuutta korostavaan halveksuvaan ylenkatseeseen joka kohdistui tavallisiin arvokonservatiivisiin suomalaisiin. Hän tiesi, että ne eivät kannattaneet homoliittoja. Ja hän tiesi, että ne eivät kannattaneet humanitaarista maahanmuuttoa. Siispä hänen tuli vastavuoroisesti kannattaa niitä. Turpa kuolassa, verenmaku suussa ja täynnä suvaitsemattomia kohtaan julkisesti esitettyä pyhää vihaa. Muutahan hän ei tarvinnutkaan. Kaksi vahvaa kivijalkaa, joita varten hänen ei edes varsinaisesti tarvinnut ajatella eikä opetella mitään. Ei tarvinnut kuin toistaa jo miljoona kertaa toistetut hokemat ja iskulauseet. Kunhan sen teki mahdollisimman monessa paikassa ja mahdollisimman monta kertaa. Sillä hän sai aikaan mielikuvan nuoresta, kauniista, energisestä ja ennen kaikkea humanistisesta naisesta ja mielikuvahan riitti sille viiteryhmälle, joka itsekin tykkäsi arvostella sivistynyttä ja suvaitsematonta rahvasta ja arvostelulla nostaa omaa egoaan sekä erinomaisuuden tunnettaan. Kyllä se onnistuisi. Luoja nähköön, olivathan ne äänestäneet eduskuntaan Rosa Meriläisenkin. Miksei sitten häntä?

Ja nyt niitten kansanedustajan tolvanoitten takia tälle suunnitelmalle oli tullut paha takaisku. Kivijaloista toinen oli murentunut kappaleiksi. Saatanan saatanan tohelot siellä eduskunnassa, minkä menivätkin tekemään. Eihän tästä asiasta kerta kaikkiaan pysty enää vaahtoamaan entiseen malliin. Eihän hänelle jäisi enää muuta kuin väpisyttää alaleukaa humanitaarisen maahanmuuton puolesta. Hän halusi eduskuntaan. Hänen oli pakko päästä eduskuntaan. Siellä olisi hänen paikkansa. Siellä hän voisi halveksia itseään tyhmempiä hyvää palkkaa vastaan ja nauttia suurta arvostusta vertaistensa joukossa.

Ne väärään aikaan suvaitsevaiset eduskunnan typerykset. Nyt oli odotettava, että joku keksisi jotain uutta suvaitsevaa nillittämisen aihetta. Ja äkkiä. Että hänkin ehtisi osille. Uutta edistyksellistä valitettavaa tulisi keksiä nimenomaan jonkun muun. Sillä eihän hän sitä keksisi. Röyhkeä hän oli, siinä hän kyllä pärjäsi, ja hyvä toistamaan sekä jankuttamaan vaikka maailman tappiin asti, mutta muitten keksimien iskulauseitten ulkopuolella hän oli tyhjä kuin puhjennut ilmapallo. Eikä se häntä edes häirinnyt. Kyllä hän sen tiesi ja tunnusti. Ja hän ymmärsi myös sen, että mikäli suvaitsevaisuus jatkoi voittokulkuaan liian nopeasti, se veisi pohjan kaikelta siltä, minkä varaan hän oli rakentanut elämänsä. Hänhän halusi olla älyn ja idealismin etujoukkoa, joka saattoi nenänvartta pitkin katsella tyhmää enemmistöä ja hyötyä siitä vielä taloudellisesti.

Entäs jos enemmistö ei enää olisikaan niitä arvokonservatiiveja? Niitä vanhanaikaisia mulliturpia suomalaisia? Kuka hän silloin olisi? Mikä hän silloin olisi? Ja mihin hän silloin kuuluisi?

Massaan.

Ei. Sitä hän ei kestäisi. Siksi hän vihasi eduskuntaa ja sen tekemää typerää päätöstä.

Edistyksellinen Henkilö kaatoi lasin täyteen viiniä, otti pitkän huikan ja tuumi että olipa paska keikka. Pilasivat sooloni. Pilaanpa loputkin ja vedän totaaliset perseet.

Kirjahyllyllä Epäilyksen Piru naputteli raporttiaan tabletilleen.

Seurantaraportti ittelleen Pääperkeleelle:

Seurannan kohde: Edistyksellinen Henkilö

Seurantaraportti: Kohteen sekä paatumis- että egoismitaso 100 / 100. Tarkkailun jatkaminen on äärimmäistä voimavarojen tuhlaamista. Kohdehenkilö ei näe minua, ei kuule minua eikä reagoi minkäänlaisiin ärsykkeisiin. Mahdollisuus siihen, että Omatunto voisi sulautua kohteeseen on olematon. Lopetan kohteen tarkkailun ja siirryn seuraavaan kohteeseen.

Seurannan suorittaja: Epäilyksen Piru

Epäilyksen Piru painoi lähetä-näppäintä ja tuumasi itsekseen, että tässä pirun hommassakin sitä tulee tehtyä aika ajoin ihan turhaa työtä. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä työstään. Olihan hän sentään rehellinen piru, eikä sellainen ketku kuin hyvin monet noista ihmisistä tuppasivat olemaan.

Thursday, November 27, 2014

PIILEVÄ POTENTIAALI

Heti alkuun täytyy tunnustaa, että minähän olen sellainen vanhanaikainen ja kieltämättä melko yksinkertainen ihminen. Minulla on koko lailla yksiniitinen tapa ajatella ja omaan kieltämättä pahan putkinäön. Sen vuoksi minulla jää usein huomaamatta niin suuret linjat kuin pienet nyanssitkin ja päädyn usein raapimaan kaljua päätäni todeten itselleni, että emmää tätäkään juttua taas kertaalleen hahmottanut.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka sellainen, mielestäni varsin selkeä asia kuin työntekijän palkkaaminen. Ajatellaan vaikkapa autokorjaamoa. Jos siellä kaivataan lisää työvoimaa automonttöörin hommia tekemään, niin korjaamo palkkaa hepun jolla on autonasentajan koulutus, eikä tietysti työkokemuskaan pahaksi olisi. Jos taas korjaamo on kasvanut oikein suureksi ja se tarvitsee korjaamopäällikön, se palkkaa alan teknikon tai inssin joka on näistä autohommista perillä. Tämä on yksiniitisen ajatteluni mukaan täysin luonnollista, sillä ei noihin hommiin kannata palkata esim. selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan maisteria, josta tiedetään jo etukäteen että ei se pysty korjaamolla muuhun kuin raapimaan muniaan kahdeksan tuntia päivässä.

Näin ainakin yksityisellä sektorilla.

Olettaisin, että julkisella sektorilla kannattaisi toimia samalla tavalla, koska siinähän käytetään kuitenkin toisten tienaamia verorahoja ja julkisen sektorinhan pitäisi pyrkiä takaamaan kansalaisille välttämättömät peruspalvelut mahdollisimman tehokkaasti.

Tätä kautta törmäsin siihen, että Helsingin kaupunki oli palkkaamassa uutta apulaiskaupunginjohtajaa, alueenaan kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimi. Tulipahan ajateltua, että tähän vaativaan tehtävään on taatusti kovat kriteerit, koska onhan siinä palkkakin sentään 12 263 € kuussa. Niin että epäilemättä tähän tehtävään ei ihan ketä tahansa pystymetsästä valittaisi. Itse yksinkertaisuudessani ajattelin, että ehkäpä tehtävään kävisi vaikka joku kokenut kaavoitusinsinööri, jolla olisi jo kokemusta Helsingin kaupungin organisaatioista, työtavoista ja sen semmoisesta.

Tässä huomaa sen, kuinka yksinkertainen ihminen olen. Kun on kyseessä minua viisaammat ja koulutetummat ihmiset, he luonnollisesti näkivät minua paremmin niin suuret linjat kuin pienet nyanssit ja osasivat tehdä valinnan toisenlaisilla, edistyksellisemmillä perusteilla.

Näin ollen he valitsivat Helsingin kaupunkisuunnittelusta ja kiinteistötoimesta vastaavaksi apulaiskaupunginjohtajaksi Anni Sinnemäen.

Kyllähän hotellin respassa alkuun taas tuumittiin että wtf? Mutta täytyy ajatella asioita positiivisen kautta ja katsoa hieman tarkemmin Annin ansioluetteloa. Ei hän ehkä ihan huono valinta olekaan. Sanoohan jo wikipediakin heti kättelyssä, että Anni Milja Maaria Sinnemäki on suomalainen poliitikko ja runoilija, ja tämänkaltainen yhdistelmä jo itsessään tekee ihmisestä automaattisesti kaikkien alojen erityisasiantuntija Parantaisen.

Kun tarkastellaan Sinnemäen koulutusta, huomataan, että se on valmistanut hänet tähän uuteen tehtäväänsä Helsingin kaupunkisuunnittelusta ja kiinteistötoimesta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana varsin perusteellisesti. Onhan hän nimittäin opiskellut Helsingin Yliopistossa  Venäjän kirjallisuutta, filosofiaa ja yleistä kielitiedettä ja valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi tehden kandidaatintyönsä muistelmakirjallisuudesta, käyttäen siinä esimerkkeinä Ilja Ehrenburgin, Valentin Katajevin ja Nadežda Mandelštamin teoksia. Jo näillä meriiteillään Sinnemäki epäilemättä jyrää noin 90% kaikista insinööreistä, joitten osaaminen on häneen nähden kiistatta paljon kapea-alaisempaa ja sillai teknisen tylsää.

Joku saattaisi tässä vaiheessa todeta, että sen, joka pomon paikkaa halajaa, olisi hyvä omata jossain vaiheessa elämäänsä edes alkeellista työkokemusta ja huomauttaa, että Sinnemäestä tuli kansanedustaja jo opiskeluaikanaan, joten se varsinainen työn tekeminen on hänelle lähinnä jotain vierasta suomalais-ugrilaista kieltä. Udmurttia ehkä. Miksei vepsääkin. Tai no ei sentään, siitä ymmärtää muutamia sanoja suomalainenkin.

Tämä on kieltämättä totta, mutta täytyy muistuttaa, että onhan Sinnemäki kumminkin tehnyt sanoituksia Ultra Bra-yhtyeelle ja niitten perusteella voi todeta, että hän on sentään nähnyt Kölnin tuomiokirkon. Ei pidä myöskään unohtaa, että hän on eksynyt Latviassa ja siitä huolimatta onnistunut kävelemään kaupungin reunan yli ja hei, tullut vielä onnistuneesti takaisin. Ja luonnollisesti tulee muistaa, että hänet tunnetaan kahviloissa, joten nuo argumentit kaikenlaisen työkokemuksen puutteesta voi lopettaa tarpeettomana heti alkuunsa ja keskittyä olennaisempiin asioihin.

Vaikka yksinkertainen ihminen olenkin, niin pyrin silti vielä hahmottamaan näitä niin sanottuja suurempia linjoja. Tapa, jolla vihreitä valitaan korkeiksi viranhaltijoiksi on nimittäin looginen, ja kun se on kerran looginen, niin onhan siinä oltava järkeä, vaikken minä sitä välttämättä hahmotakaan. Toimiihan nimittäin Helsingin kaupungin rakennus- ja ympäristötoimesta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana yhtä lailla vihreä Pekka Sauri. Sauri on kunnostautunut tähän tehtäväänsä valmistumalla filosofian kandidaatiksi aineinaan soveltava psykologia, kasvatustiede, psykiatria ja teoreettinen filosofia. Lisäksi hän on juontanut radiossa Yölinja-ohjelmaa plus lisäksi onnistunut vittuunnuttamaan muutaman sataa tuhatta metsästys- ja ampumisharrastajaa viraapelihommanaan oikein kunnolla tunkemalla kärsänsä johonkin, mistä hän ei mitään ymmärtänyt joten kieltämättä rajoituneempi henkilö voi kysyä tästäkin valinnasta, että näinköhän kyseinen heppu oli ihan oikeasti pätevin vastaamaan suurkaupungin rakennus- ja ympäristötoimesta. Eli vihreät laittavat säännöllisesti selitteläättöreitä ja sovellettuja spedestetiikkoja hoitamaan korjaamopäällikön hommia. Mutta tekeväthän ne sen sentään johdonmukaisesti.

Pyrin luopumaan rajoittuneisuudestani ja katson asiaa jälleen positiivisen kautta. Vihreäthän ovat Hyviä Ihmisiä. Toteen näytetysti sellaisia, sillä he itse ovat niin sanoneet. Ehkäpä juuri siksi vihreissä on yksinkertaisesti enemmän sellaista piilevää potentiaalia kuin muissa ihmisissä. Niinkin piilevää, ettei se koskaan varsinaisesti tule näkyville, mutta piruakos tässä taas takertumaan yksityiskohtiin.

Joka tapauksessa on selvää, että Annin valinnan myötä Helsingin kaupungin toimet tulevat saamaan roiman annoksen lisää sitä kuuluisaa etnisesti sensitiivistä työotetta ja positiivista erityiskohtelua, ja sitähän piilo- ja rakenteellisen rasismin ikeen alla kärsinyt pääkaupunkimme onkin viimeiset kymmenen vuotta kaivannut niin kuin nälkäinen leipää.

Sunday, November 23, 2014

2002: KERTOMATON TARINA OSA II

jatkoa tarinan ensimmäiselle osalle


Leningrad, elokuun 8. päivä vuonna 2002

Neuvostoliiton armeijan luoteisen rintaman tiedustelupäällikkö kenraaliluutnantti Gennadi Sedov tarkasteli Suomen rintamalta tulleita tilanneraportteja ja aika ajoin nosti katseensa vastaaville karttalehdille hahmottaakseen sanan kuvana. Se oli ollut opittu ja hyväksi havaittu tapa jonka hän oli omaksunut jo nuorena upseerina. Tilanne Suomen rintamalla oli – ainakin virallisesti – ollut vakaa ja rauhallinen lähes viimeiset kaksi kuukautta. Niin Kymenlaaksossa kuin pitkin Suomen ja Neuvostoliiton välistä raja-aluetta käytiin asemasotaa, joka oli alkanut saada jo leikkisodan piirteitä.

Neuvostoliiton propagandan mukaan aggressiivisista ja revanssihenkisistä suomalaisista oli saatu suuri voitto, ajettu ne kauas rajalta ja olisi vain ajan kysymys, koska suomalaiset virallisesti irtautuisivat sodasta neuvotteluteitse. Kun Sedov tutki suomalaisen median lähettämää materiaalia, syntyi osittain sama mielikuva. Luonnollisesti suomalaiset puhuivat torjuntavoitosta, jolla oltiin pysäytetty maahan hyökännyt Neuvostoliiton sotakoneisto. Mutta minkäänlaisesta vastahyökkäyksestä ja vihollisen tuhoamisesta ei puhuttu. Suomalaiset eivät tietysti muutenkaan harrastaneet samanlaista uhoamista kuin neuvostoliittolainen propagandakoneisto, mutta uutisointi oli suomalaisittainkin jotenkin vaisua. Aivan kuin suomalaiset olisivat antaneet ymmärtää olevansa tilanteeseen tyytyväisiä. Ehkä maa-alueita menetettäisiin taas kerran, mutta itsenäisyys silti säilyisi. Vuoden 1944 toisinto. Katkera sellainen, mutta tärkeintähän oli säästyä miehitykseltä. Ja suomalaisethan olivat kuitenkin paremmassa asemassa kuin vuonna 1944. Hankoa tai Porkkalaa ei Neuvostoliitto pystyisi vaatimaan, eikä valvontakomissiota asettamaan.

Sedov tiesi, että Norjan Kirkkoniemessä oltiin jo kuukauden verran käyty salaisia rauhanneuvotteluja. Toivottiin, että Suomi tekisi erillisrauhan, ja sitä myötä Suomen rintamalla olevat joukot saataisiin etelämmäksi, jossa niille olisi ollut kovastikin tarvetta. Sota etelässä ei ollut edennyt, niin kuin oltiin etukäteen toivottu. Sinänsä Neuvostoliitto piti Suomen rintamalla sodan alkutilanteeseen verrattuna enää lähinnä luurankomiehistöä, sillä Suomen vastahyökkäykseen ei uskottu.

Sedov taas oli asiasta toista mieltä, mutta hän edusti vähemmistöä sodanjohdossa. Sedovin mielestä tilanne näytti liiankin hyvältä. Sedov oli muistuttanut, että vaikka suomalaiset kärsivät sodan alussa ankaria tappioita, niitten suurimpana kohteena olivat olleet kuitenkin viivytystaistelua käyneet maakuntapataljoonat ja jalkaväkiprikaatit. Suomen armeijan terävin kärki oli vielä hyvässä kunnossa ja se oli saanut lisää materiaalia sodan alussa menettämänsä tilalle.

Sedov oli myös muistuttanut, että vaikka Neuvostoliiton niin poliittinen kuin sotilaallinen johto tuntui elävän syyskuussa 1944, elettiin kuitenkin elokuuta 2002, ja tosiasia oli että suomalaiset olivat pystyneet pysäyttämään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen, ja tehneet sen verisesti. Se tuntui niin politbyroolta ja STAVKAlta unohtuneen, vaikka katkerasta toukokuusta oli vain vähän aikaa. Ihminen oli tietysti hyvä unohtamaan. Poliitikko oli siinä taidelajissa vielä parempi.

Sedov hylkäsi hetkeksi tilanneraporttinsa ja karttansa, ja aukaisi pöytälaatikon. Siellä oli rasia vanhaa kunnon venäläistä pöllimahorkkaa. Hän pisti pahviholkkisen mahorkan palamaan. Yleensä hän poltti tavallisia filtterisavukkeita, mutta aika ajoin, silloin kun hän halusi paneutua ajatuksiinsa oikein kunnolla, hän turvautui vanhaan ja kitkerään savuun. Se herätti muistoja. Jostain vanhasta ajasta. Turvallisemmasta. Ennustettavammasta. Vanhasta Neuvostoliitosta.


Sedov oli, silloin vielä everstin arvoisena, ollut yksi niistä sotilastiedustelun upseereista jotka olivat osallistuneet onnistuneeseen vallankaappaushankkeeseen joka toi kommunistit takaisin valtaan. Vielä yhtenä pääsuunnittelijoista. Silloin hänestä tuli kerralla nouseva tähti. Hänhän toki osasi kommunistisen puolueen päivitetyn totuuden vaikka etu- ja takaperin kesken uniltaan herätettynä, mutta silti hän ei ollut kommunisti. Hän vain, niin kuin monet muutkin upseerit silloin uskoivat, että kommunistien valtaanpaluu oli ainoa mahdollinen keino estää Neuvostoliiton hajoamisesta jäljelle jääneen Venäjän sortumisesta hajoamiseen ja anarkiaan. Hänellä olisi saattanut olla nostetta aina politbyrooseen saakka, mutta hän oli sotilas, ja halusi keskittyä sotilasuraansa.

Sedov myönsi itselleen olleensa naiivi. Hän kuvitteli, että uudelleen valtaan päässeet kommunistit olisivat oppineet virheistään, rauhoittaneet maan ensiksi kovalla kädellä, unohtaneet maailmanvalloitushaaveet ja sen jälkeen tietyllä tavalla jatkaneet sitä perestroikaa, jonka Mihail Gorbatshov oli aikanaan alulle pannut. Neuvostokansalaisten hyvinvoinniksi. Anarkian estämiseksi. Tehokkaampi, ihmisläheisempi sosialismi. Ja ehkä sitten joskus, aikanaan, olisi aika uuden glasnostinkin. Vaikka sen rippeetkin oli pitänyt silloin tukahduttaa äärimmäisin keinoin.

Ennen kaikkea Sedov oli uskonut, että uusi kommunistijohto ei alkaisi välittömästi suunnitella uutta sotaseikkailua. Jotain sellaista, jota brezhneviläinenkään Neuvostoliitto ei ollut uskaltanut sitten loppulaskussa yrittää. Hän huomasi olleensa väärässä. Gorbatshovilaisuutta ei ollut uudessa Neuvostoliitossa kuin sen erään häiskän päälaella olleessa maksaläiskässä. Itse häiskä oli ymmärtänyt häipyä pakoon Sveitsiin. Uusi kommunistinen johto oli iältään vanhoja, hyvin vanhoja miehiä, ja se oli päättänyt toteuttaa unelmansa ainakin osittain. Ja väkivalloin. Neuvostoliiton rajat tulisi palauttaa. Ja ne saatanan tsuhnat piti hoidella samalla kertaa.

Sedov ymmärsi, että mikäli sellaisen suunnitelman halusi toteuttaa, oli maan teollisuudesta otettava kaikki irti. Mutta se ei riittäisi. Teollisuutta oli ensiksi kehitettävä. Ja tehottomalla Venäjän teollisuudella siihen vaadittaisiin aikaa. Paljon aikaa. Kommunistit olivat tekemässä samaa virhettä kuin Hitler aikanaan. Ne olivat liian malttamattomia. Lännen tuella vastapuoli kehitti teollisuuttaan paljon nopeammin ja  paljon tehokkaammin. Vaikka Sedov oli pelännyt tulevaisuutta, ja piti kommunistien suunnitelmia mahdollisena tienä tuhoon, hän oli kuitenkin kuuliainen neuvostokansalainen ja Neuvostoliiton sotilastiedustelun ammattiupseeri. Ei hänestä olisi ollut enää kapinoitsemaan. Hänestä oli noudattamaan käskyjä. Parhaan taitonsa mukaan. Hän oli oppinut sen jo äidinmaidossaan. Niin kuin kunnon neuvostokansalaisen kuuluukin.


Ja hän oli noudattanut käskyjä. Täällä Luoteisella Rintamalla. Vaikka olikin epäillyt tehtävän mielekkyyttä, eikä ollut ollenkaan varma sen onnistumisesta. Suunnitelma perustui hänen mielestään aivan liikaa vastustajan aliarviointiin. Ja hän oli ollut oikeassa. Jo heti sodan alussa suurella uholla suunniteltu Helsingin valloitus oli päättynyt nöyryyttävään tappioon. Varoituksia ei oltu uskottu. Operaatio olisi vaatinut onnistuakseen sekä suomalaisten viesti- ja johtamisjärjestelmän lamauttamista sekä täydellistä ilma- ja meriherruutta. Suomalaiset olivat olleet kuitenkin valmiina. Osa spetznaz-joukkojen iskuista oli onnistunut, mutta johtamisjärjestelmä oli liian hajautettu. Täydellisesti mobilisoitu Suomen armeija oli sijoittanut maakuntapataljoonia ja paikalliskomppanioita suojelemaan voimaloita, sähköverkkoa ja liikenneyhteyksiä.

Täydellinen ilmaherruus piti hankkia muutamassa tunnissa. Enintään vuorokaudessa. Ehkä se olisi onnistunutkin, jos oltaisiinkin hyökätty vain pelkkää Suomea vastaan. Mutta suomalaisilla oli 102 ensiluokkaista Hornet-hävittäjää, hyvin koulutetut lentäjät, voimakas ilmatorjunta ja vaikka Suomen ilmavoimia vastaan oltiin hyökätty kolminkertaisella ylivoimalla, niin koneista vain puolet oli parhaita SU 27 ja MiG 29-koneita. Loput tarvittiin muualla ja näistäkin koneista suurin osa luvattiin vain muutamaksi päiväksi. Siihen mennessä Suomen ilmavoimat pitäisi olla tuhottu, koneet siirtyisivät Ukrainaan ja Suomen ilmatila jätettäisiin rynnäkkökoneille. Aika ei riittänyt. Suomalaiset aiheuttivat parhaalle kalustolle ankaria tappioita ja ennen kaikkea estivät ilmaherruuden siirtymisen hyökkääjälle. Tietysti suomalaiset kärsivät tappioita itsekin, mutta vähemmän kuin hyökkääjä, ja Sedov tiesi, että Hornet-kalustoa olisi tulossa Yhdysvalloista paikkaamaan menetyksiä. Kun sota heti alussa myös eskaloitui koskemaan Puolaa, Tshekkiä, Slovakiaa, Unkaria ja Romaniaa, vedettiin parhaat koneet parin vuorokauden kuluttua etelään ja käytettiin suomalaisia vastaan kakkosluokan materiaalia pyrkien lannistamaan suomalaiset pelkällä lukumäärällä. Lopputuloksena oli pattitilanne, jossa varsinaista ilmaherruutta ei ollut kummallakaan, ja jo tämä itsessään tiesi suomalaisille ilmasodan voittoa.

Merivoimien kohdalla tilanne ei ollut sen parempi. Suomalaisille aiheutettiin kyllä tappioita, eivätkä ne pystyneet estämään maihinnousua Vuosaareen. Mutta vihollinen oli tuhonnut toisen suurista Ivan Rogov-luokan maihinnousualuksista, ja aiheutti hyökkääjälle tuntuvia tappioita eräänlaisella saaristossa tapahtuvalla merisodan ja sissisodan yhdistelmällä. Lisäksi Suomenlahden saariston väylät olivat hyökkääjälle muutenkin vaikeita ja suomalaiset olivat ennättäneet miinoittaa ne turhan tarkkaan. Sen lisäksi suomalainen tykistö ylsi ampumaan noille väylille koko ajan. Asiaa ei myöskään parantanut se, että jo sodan alkuvaiheessa Puolan ilmavoimien yksiköt hyökkäsivät Suomenlahdella seilaavan punalaivaston kimppuun ja tiedettiin, että Puolan merivoimien yksiköitä oli höyryämässä kohti Suomenlahtea. Tässä vaiheessa operaation olisi voinut vielä keskeyttää. Mutta STAVKA ei antanut siihen lupaa. Kaikkiaan 4000 miestä saatiin lopulta maihin Vuosaareen. 


3000 miestä saatiin Helsinki-Vantaan ja Malmin lentokentille. Suomalaisten tuhoamien kiitoratojen ja jatkuvan tulen vuoksi ei kiinteäsiipisillä kuljetuskoneilla ollut kentille asiaa. Samoin alueella oli enemmän suomalaisia joukkoja kuin hyökkääjiä. Osa Malmille hyökänneestä joukosta, noin 600 miestä jäi suomalaisten vastahyökkäyksessä erilleen pääjoukosta, joutui vetäytymään ja pureutui lopulta Malmin luoteispuolella sijaitsevaan kahteen lähiöön, jossa ne puolustautuivat loppuun saakka. Tässä niin sanotussa Siltamäen-Tapulin motissa suomalaiset puhdistivat alueen talo talolta kärsien itsekin suuria tappioita.


Koska kyseistä mottia, samoin kuin Helsinki-Vantaan ja Malmin lentokenttiä sekä Vuosaaren mottia (johtuen suomalaisten jatkuvasta epäsuorasta tulesta) ei voitu huoltaa kuin ilmasta ja koska suomalaisten ilmatorjunnan teho oli hitaille ja kiinteäsiipisille kuljetuskoneille silkkaa murhaa, oli Helsingin taistelujen lopputulos enää pelkkää matematiikkaa. Viimeiset joukot antautuivat Siltamäen-Tapulin motissa kymmenen vuorokautta sodan alkamisen jälkeen. Hyökkäävää osapuolta ei lohduttanut asia, että tällä kertaa suomalaiset olivat kärsineet suuremmat tappiot kuin hyökkääjä. Suomalaisilla oli niitä enemmän varaa kärsiäkin ja lopputulos ratkaisi. Virallisesti Vremja-uutislähetyksessä kerrottiin, että urhoolliset Neuvostoliiton erikoisjoukot olivat suorittaneet Helsingissä erikoistehtäviä ja tehtävät suoritettuaan vetäytyneet alueelta punalaivaston noutamana.


Sedov nojasi tuolissaan taaksepäin ja totesi, että hän tarvitsee toisen mahorkkasätkän. Sedov itse oli pyhittänyt elämänsä sotilasuralleen, eikä hänellä ollut jälkikasvua. Sen sijaan hänen sisarellaan Galinalla oli neljä lasta. Galina oli ollut opettaja Pskovissa. Hänellä oli kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Molemmat pojat olivat valinneet setänsä tavoin sotilasuran. Ja molemmat oltiin komennettu suomalaisia vastaan.

Galinan nuorin poika Grigori oli VDV-joukkojen luutnantti. Hän oli ollut mukana hyökkäyksessä Helsinkiin. Tarkemmin sanottuna Malmin lentokentälle. Hän ei koskaan päässyt perille. Hän ei ehtinyt koskaan ampua laukaustakaan vihollista vastaan. Hyökkäyksessä mukana ollut, ja tehtävästään hengissä selvinnyt kuljetuskoneen lentäjä oli kertonut Sedoville, että Grigoria kuljettavaan koneeseen oli osunut raskas suomalainen ilmatorjuntaohjus. Lentäjät olivat olleet ihmeissään, sillä he tiesivät suomalaisten käyttävän hyvää BUK-kalustoaan hävittäjiä, eikä kuljetuskoneita vastaan. Kävi ilmi, että kyseinen ohjus olikin ollut ikivanha SA3-ohjus, joita suomalaiset reservimiehistöt olivat käyttäneet. Ja jota ne olivat jossain koipussissa säilyttäneet.

Ohjus oli räjäyttänyt Grigoria kuljettaneen koneen kappaleiksi. Lisääkin olisi ollut samasta lavetista tulossa, mutta sattumalta paikalle osunut SU25-rynnäkkökone oli huomannut, mitä oli tapahtumassa ja ampunut rakettikasettinsa ohjuslavettia kohti. Mitä varmimmin yksikään suomalainen ilmatorjuntamies ei ollut selvinnyt. Lavetista oli ehtinyt lähteä toinen ohjus, mutta se oli ilman tutkasignaalia kiertänyt ilmassa aikansa ja räjähtänyt sitten maassa.

Neuvostoliiton erikoisjoukkoja oltiin revitty pala palalta kappaleiksi Helsingissä. Tuhoon tuomitussa yrityksessä. Hirvittävää ja jälkeen päin ajatellen täysin perustelematonta huippuaineksen tuhlaamista. Näitä erikoisjoukkoja oltaisiin kipeästi tarvittu Kymenlaaksossa, jossa suomalaisten aluepuolustus oli osoittautunut juuri niin tehokkaaksi, kuin neuvostoupseerit olivat varoittaneet. Hyökkääjä eteni kyllä, joka päivä, mutta kirotun hitaasti ja se oli jatkuvan vihollisen tulen alla. Suomalaisten epäsuora tuli oli ollut odotettuakin tarkempaa ja sieltä täältä jatkuvasti iskevien maakuntapataljoonien ja rajajääkärikomppanien vuoksi varsinaista etulinjaa ei ollut olemassakaan, oli vain pituudeltaan parinkymmenen kilometrin mittainen sekava avohärdelli.

Avohärdelliin osallistui säännöllisesti suomalaisia jääkäriprikaateja, jotka vastahyökkäyksissään tuhosivat etenevästä kärkirykmentistä vähintään pataljoonan, yleensä enemmänkin, jonka seurauksena hyökkääjä joutui vetäytymään, vaihtamaan kärkiyksikköä ja mitä varmimmin ottamaan taas vastaan uutta maakuntapataljoonan sivustaiskua noin puoli kilometriä edettyään. Lisäksi alue oli suomalaisten kylvämä miinahelvetti, jossa näkyi suomalaisten kekseliäs ja vittumainen luonne pahimmalla mahdollisella tavalla. Rintaman taakse oli tullut tietoa siitä, että mikäli joku ajoneuvo oli ajanut miinaan, ei apuun menty ennen kuin oltiin odoteltu ainakin viisi minuuttia. Oltiin opittu, että yleensä jossain miinan lähellä oli 20 kiloa painava ja kivillä tai rautaromulla maustettu hävityspanos, joka ajastettuna tekisi selvää apuun rientävistä sotilaista. Sakaramiinat, putkimiinat, viuhkamiinat, telamiinat, pohjamiinat sekä kaikenlaiset improvisoidut ja äärimmäisen ilkeät räjähdysansat saivat etenevät joukot nopeasti hermoherkiksi vaikkei vihollista olisi varsinaisesti ollut näkyvilläkään. Siihenhän suomalaiset tietysti pyrkivätkin.


Tässä vaiheessa hyökkäystä kaatui myös Sedovin toinen siskonpoika Vasili. Hän oli MiG-27 rynnäkkökoneen lentäjä. Vasili oli onnistunut menestyksekkäästi pudottamaan napalm-kuormansa suomalaisten joukkojen päälle. Mutta kun hän oli onnistuneen hyökkäyksensä jälkeen kääntynyt kotia kohti, hänen koneeseensa oli osunut suomalaisten olkapääohjus, ja hän oli pudonnut äsken tuhoamiensa suomalaisten joukkojen niskaan kuollen suomalaisten kanssa samassa haudassa. Molemmat kuolivat lapsettomina. Suku loppuisi Gennadiin ja Galinaan.

Tietysti oli selvää, että hyökkäyksen edetessä kovia tappioita kärsivät kärkiyksiköt vaativat aina vain suurempaa sekä tykistön että ilmavoimien tukea väijyksissä olevien maakuntapataljoonien tuhoamiseksi. Asiassa oli kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin suomalaiset olivat tehneet kuluneitten muutaman vuoden aikana rajan tienvierukset täyteen kevyitä kenttälinnoitteita, joissa joukot saattoivat odottaa turvassa. Toiseksi, mikäli tykistö olisi jauhanut kaikki tienvierukset peruskalliota myöten pölyksi,  siihen olisi mennyt ikä ja terveys ja jopa mahtavalta neuvostotykistöltä olisi jossain vaiheessa loppuneet kranaatit. Ja rynnäkkökonekalustoa tarvittiin muuallakin. Sitä ei yksinkertaisesti ollut lähettää jokaista räiskivää tsuhnan komppaniaa vastaan. Ei auttanut kuin edetä, kärsiä hirvittävät tappiot ja toivoa, että jossain vaiheessa puolustajalta loppuisivat voimat. Sodan mylly söi sitäkin.

Ja kun kärkiyksiköt lähestyivät Haminaa, siltä alkoi lopultakin näyttää. Haminan itäpuolella sijaitsevasta Harusta saatiin tieto, että puolustaja vetäytyy. Saatiin myös tieto, että Harussa paloi taistelun jälkeen kymmeniä suomalaispanssareita. Vielä saatiin tieto, että suomalaisia panssarijoukkoja vetäytyi Haminan länsipuolella kohti Kymijokea.

Tilanne näytti siltä, että lopultakin oltaisiin saatu sisäänmurto. Ja se tulisi muuttaa lopulliseksi läpimurroksi. Harussa edennyt ja jo kovia tappioita kärsinyt moottoroitu jalkaväkidivisioona sai tehtäväkseen vallata Haminan, josta suomalaiset olivat vetäytymässä Savilahden länsipuolelle ja pysähtyä siihen toistaiseksi puolustusasemiin. Savilahden takana tiedettiin olevan vielä ainakin suomalaisten jalkaväkiprikaati ja useampi maakuntapataljoona. Haminan pohjoispuolelta taas kiertäisi Kirkkojärven ensiksi panssariprikaati ja sen perässä tuore moottoroitu jalkaväkidivisioona. Kun nämä joukot olisivat iskeneet Haminan länsipuolella sijaitsevien suomalaisjoukkojen kylkeen ja tuhonneet ne, odottaisi näitten joukkojen takana siihen asti säästetty  veres panssaridivisioona, joka alkaisi etenemisen kohti länttä. Aina Kymijoelle ja siitä Helsinkiin saakka.

Näistä tapahtumista suomalaiset käyttivät nykyisin nimitystä Haminan-Vehkalahden suurtaistelu. Neuvostoliiton rintamavastuussa olevat upseerit taas käyttivät siitä keskenään, kun poliittiset upseerit eivät olleet paikalla, nimitystä Haminan Katastrofi. Kävi ilmi, että tsuhnakin oli oppinut naamioitumaan ja kaivautumaan. Olisihan se pitänyt oppia jo sodan alusta saakka. Lisäksi tsuhna oli oppinut kusettamaan. Kun etenevä panssariprikaati oli saapunut Kustaanmäen ja Forselinmäen välissä sijaitseville pelloille ja perässä etenevä moottoroitu jalkaväkidivisioona oli sen perässä Sivatissa, tuli taempaa varoittava viesti Harusta: niissä palavissa suomalaisissa panssareissa ei ole edes moottoreita. Voi olla, että olette menossa ansaan.


Leuat napsahtivat kiinni. Taivaanranta suomalaisten puolelta näytti räjähtävän tykistökeskityksestä, etenevä panssariprikaati huomasi, että sillä oli vastassa kaksi jääkäriprikaatia ja varmistuksena vielä kaksi jalkaväkiprikaatia, moottoroidun jalkaväkidivisioonan kimppuun hyökkäsi jääkäriprikaati ja kaksi valmiusprikaatia ja niitten kupeesta taas kaksi suomalaisten panssariprikaatia eteni ja motitti sekä Haminan keskustan että Sivattiin edenneet neuvostojoukot. Haminan pohjoispuolella mottiin jääneet prikaati ja divisioona kohtasivat useamman prikaatin panssarintorjunnan, kaikkiaan 130:n Leopard-vaunun ja 130:n T-72 vaunun tulen sekä sen lisäksi vielä tykistön kuorma-ammusten ontelopanokset ja hoksasivat, että teräksisissä ruumisarkuissa ei kannattanut olla hetkeäkään pitempää. Ajoneuvoista pois siirtyminen toi vain hetken helpotuksen, sillä suomalaiset olivat keskittäneet alueelle lähes tuhannen putken epäsuoran tulen. Taempana hyökkäystä johtavat neuvostoupseerit radioviestejä kuunnellessaan ensin kirosivat ja sitten itkivät tajutessaan, että suomalaisten järjestämästä teurastuksesta ei montakaan miestä jäisi henkiin.


Suomalaiset pitivät panssariprikaatien ottamaa sillanpäätä meren rannalla hallussaan vuorokauden. Siinä ajassa myös Haminaa hallussaan pitävän moottoroidun jalkaväkidivisioonan osat lakkasivat olemasta toimiva divisioona. Sitten suomalaiset vetäytyivät Sivatin tasalle. Haminaa ei kannattanut vallata, saati pitää, sillä silloin heillä olisi ollut vesi selän takana. Suomalaiset asettuivat jäykkään puolustukseen.

Tämä olisi ollut hyökkäävälle osapuolelle ideaali tilanne sodan alussa. Nyt, kahden viikon kujanjuoksun jälkeen neuvostokenraalit totesivat, että voimat eivät kertakaikkiaan riitä. Viimeinen yritys tehtiin viikkoa myöhemmin Sallassa, jonne siirrettiin Murmanskista yksi divisioona ja yksi prikaati. Enempää ei ollut luvassa, sillä Murmanskin puolustuksesta ei karsittaisi enää yhtään. Se oli periaate, vaikkei kaupunkia suoranaisesti mikään uhannutkaan. Hyökkäys oli aluksi edennyt onnistuneesti Sallan länsipuolelle saakka ja puolustavat joukot alkoivat olla jo melko lopussa, mutta siinä vaiheessa suomalaisten etelämpää siirtäneet kaksi prikaatia ehtivät hätiin. Ja siinä vaiheessa tuli myös tieto, että Sallaan on tulossa itävaltalaisia prikaateja. Ja suomalaisia auttamaan oli tullut myös Saksan Marinefliegergeschwader. Kaikkiaan 96 kappaletta Panavia Tornado-koneita. Lisäksi kuljetuskoneita ja helikoptereita. 


Kenraaliluutnantti Sedov raapi päätänsä ja kirosi politbyroon tyhmyyttä. Saksan ja Itävallan osallistuminen sotaan oltaisiin voitu välttää. Äärimmäinen hölmöntölmäys. Mutta jäykkä periaatteista kiinni pitäminen, egon ruokkimisen tarve ja mielestään äärimmäistä valtaa käyttävien loukattujen miesten puhdas viha oli suurempi. Siitä maksettaisiin nyt.

Itävallassa oltiin pantu jo ennen sotaa julkaistussa neuvostopropagandassa voimakkaasti merkille käytetty termi ”Neuvostosotilaan tuoma rauhan alue”, johon kuului myös Itä-Saksa ja Itävallan neuvostomiehitysalue. Sotatoimien alettua Itävallassa ei jääty toimettomaksi, vaan maan hallitus tuomitsi voimakkaasti Neuvostoliiton hyökkäyksen ja alkoi välittömästi lähettää humanitaarista apua erityisesti Ukrainaan ja Baltian maihin. Humanitaariseen apuun kuuluivat myös itävaltalaiset kenttäsairaalat, joissa hoidettiin niin siviileitä kuin sotilaitakin ja joissa oli itävaltalaista henkilökuntaa. Aseistamattomina, niin kuin Itävalta voimakkaasti painotti. Tarkoituksena oli lievittää inhimillistä kärsimystä, jonka määrä niin Ukrainassa kuin Baltian maissa herätti huomiota ympäri maailman.

Politbyroon reaktio oli jyrkkä. Kenttäsairaalat tulkittaisiin Itävallan sotatoimeksi Neuvostoliittoa kohtaan. Koska Itävalta ei luopunut niitten ylläpitämisestä neuvostoliittolaiset rynnäkkökoneet tekivät hyökkäyksen erääseen Pripetin soitten eteläpuolella olevaan kenttäsairaalaan. Tuho oli täydellinen. Tämän jälkeen kenttäsairaaloitten suojaksi siirrettiin ilmatorjunnan yksiköitä. Seuraava hyökkäys oli tulossa ja rintamavastuussa olevien unkarilaisten joukkojen ilmatorjunta ampui alas kolme rynnäkkökonetta.

Politbyroo kävi kuumana, mutta sotilaallinen johto pyrki rauhoittamaan sitä. Nämä kenttäsairaalat eivät sotaa ratkaisisi. Niitten takia ei sotaa kannata eskaloida. Mutta sotilaat huomasivat, että he olivat tavallaan tekemisissä loukattujen lasten kanssa. Pääasia oli se, että loukkaantunut ego saisi sovitusruokaa. Ja näitten miesten egolle oli tarjolla huomattavasti kovempaa sovitusruokaa kuin tavallisella uhmaikäisellä.

Näin ollen, politbyroon antaman määräyksen myötä Neuvostoliiton strategiset ohjusjoukot antaisivat Itävallalle tehokkaan ja tuntuvan varoituksen. Wienin lähellä sijaitsevalle kaatopaikalle suunnattiin kymmenen kappaletta tavanomaisilla räjähteillä varustettuja SS 20-ohjuksia, jotka virallisesti oltiin jo hävitetty. Tarkoituksena oli osoittaa itävaltalaisille, että he olisivat avuttomia Neuvostoliiton sotilaallisen mahdin edessä. Kukaan Itävallassa ei olisi turvassa, jos politbyroo niin päättäisi.

Varoitus onnistui melkein täydellisesti. Eli 90%:sesti. Yhdeksän ohjusta osui kaatopaikalle, räjähti ja tappoi kaksi kaatopaikan työntekijää. Kymmenes ohjus eksyi suunnastaan ja putosi erääseen wieniläiseen kouluun. 96 kuollutta, 144 haavoittunutta. Kuvat raunioista kaivettujen lasten ruumiista levisivät niin Itävallassa kuin maailmalla. Itävallan parlamentti kokoontui ja yksimielisesti äänesti maan olevan sotatilassa hyökkääjävaltion Neuvostoliiton kanssa. Maan armeija oli jo mobilisoitu, se käsitti kaikkiaan yksitoista prikaatia ja erikoisyksiköitä. Pääosa sijoitettaisiin Baltiaan auttamaan Baltian maitten puolalaisjohtoista puolustusta. Kolme prikaatia ja kaksi vuoristopataljoonaa siirrettäisiin Suomeen.


Mikä teki Neuvostoliiton strategisen erehdyksen täydelliseksi, samaan aikaan Saksan Bundestag kokoontui suljetussa kokouksessa. Kokouksen seurauksena liittokansleri ilmoitti, että Saksa ei voi hyväksyä sitä, että sen veljeskansan siviileitä murhataan. Samoin liittokansleri totesi, että Saksan jo mobilisoitu armeija vastaa idästä tulleeseen avunpyyntöön. Pääosa joukoista siirtyisi Ukrainaan. Saksan merivoimat ja meri-ilmavoimat tukisivat Baltian maita ja Suomea.

Neuvostoliiton armeijassa noiduttiin jo itävaltalaisten mukaantuloa, mutta Saksan liittyminen sotaan oli jo isku palleaan. Toisin kuin jotkut NATOn länsieurooppalaiset jäsenet, Saksa ei ollut tinkinyt puolustuksestaan tippaakaan. Tämä tiesi sitä, että yhdentoista itävaltalaisprikaatin lisäksi neuvostoarmeija saisi vastaansa nopeassa aikataulussa saksalaisten kuusi panssaridivisioonaa, neljä panssarikrenatööridivisioonaa ja vuoristojääkäridivisioonan. Ja perässä seuraisi Heimatschützen kaksitoista moottoroitua jalkaväkiprikaatia ja kolmetoista moottoroitua jalkaväkirykmenttiä. Plus tietysti Saksan voimakkaat ilma- ja merivoimat, joitten mukaantulo Suomen ja Puolan merivoimien kohdalla mitä varmimmin saisi aikaan sen, että neuvostolaivasto olisi taas pussissa Suomenlahden pohjukassa. Tilanne, jota ei enää koskaan pitänyt tapahtua. Neuvostoarmeija tulisi maksamaan kalliin hinnan politbyroon itsepäisyydestä.

Ja nyt elettiin siis elokuun kahdeksatta. Sota etelässä ei mennyt ollenkaan niin kuin oltiin suunniteltu. Hyökkääjän joukot olivat kyllä eteläisessä Ukrainassa edenneet Dneprille saakka, mutta silloin lisävoimat olivat alkaneet vaikuttaa, eikä Kiovaan päästy. Saksalaisten tulo oli viimeinen pisara. Hyökkäys ei enää edennyt. Sedov tiesi myös, että neuvostojoukkojen moraali ei ollut kovin korkealla. Hetken aikaa länsimaistyyppistä vapautta maistaneet miehet eivät mieltäneet tätä sotaa Toiseksi Suureksi Isänmaalliseksi Sodaksi. Karkuruutta oli alkanut esiintyä huolettavassa määrin ja poliittiset upseerit olivat joutuneet säännöllisesti turvautumaan äärimmäisiin ratkaisuihin.

Myöskään Baltian maitten valtaaminen ei ollut täysin onnistunut. Baltian maitten pienten armeijoitten kova vastarinta onnistui viivyttämään neuvostojoukkojen etenemistä sen verran, että ensiksi puolalaiset ja myöhemmin myös itävaltalaiset ehtivät hätiin. Virossa eteneminen oli pysäytetty Paldiskin-Järvakandin tasalle, eikä etelämpänäkään oltu päästy Itämerelle. Latviassa eteneminen oli onnistunut pisimmälle, Riika oli enää viidenkymmenen kilometrin päässä mutta siinä vaiheessa puolalaisten ja latvialaisten yhteinen vastahyökkäys oli pysäyttänyt etenemisen.

Ehkä hälyttävin tilanne oli tällä hetkellä Kaukasuksella. Siellä eteneminen oli aluksi onnistunut niin, että Gruusian, Armenian ja Azerbaizanin joukot oli ajettu alueelle, joka oli enää puolet Armeniasta. Mutta alueella siviileihin kohdistetut raakuudet levisivät internetin välityksellä ja Azerbaizan oli pyytänyt turkkilaisilta apua. Turkkilaiset olivat siihen valmiita, mutta maan oli vain hoidettava eräs asia tieltä pois. Ja se oli siihen valmis. Ei ehkä hyvää hyvyyttään, mutta parantaakseen kansainvälistä asemaansa. Niinpä heinäkuun alkupuolella Turkin pääministeri pyysi armenialaisilta anteeksi aikanaan suoritettua kansanmurhaa ja ilmoitti, että Turkki on halukas maksamaan velkansa auttamalla puolustuksessa ja maan vapauttamisessa. Aloitteen tulisi kuitenkin tulla Armenialta.

Armeniassa ei juuri nähty vaihtoehtoa, joten julkinen avunpyyntö lähetettiin ja turkkilaiset tulivat mukaan sotaan. Neuvostojoukot alueella olivat pääosin B- ja C-tason divisioonia, joten Turkin voimakas ja hyvin varustettu armeija otti aloitteen ja oli tähän päivään mennessä vapauttanut koko Armenian ja edennyt hieman myös Gruusian ja Azerbaizanin puolelle. Sedovin saaman tiedon mukaan olisi vain päivien kysymys, kun myös Kreikka osallistuisi sotaan ilma- ja merivoimien yksilöillään. Venäläismielinen Bulgaria oli vielä sentään puolueeton.


Neuvostoliiton sotilasjohdossa ymmärrettiin, että vastoin ennakko-odotuksia oli nopea salamasota muuttunutkin kulutussodaksi. Ja tällä kertaa ei lännestä tullutkaan sitä kuuluisaa Saattuetta Murmanskiin. Yhdysvallat ei ollut osallistunut sotaan sotilaallisesti. Sen se pyrki kaikin tavoin välttämään. Sillä oli kädet täynnä muualla ja riskit olivat muutenkin liian suuret. Mutta se ei myöskään katsonut hyvällä uudelleensyntyneen Neuvostoliiton vyörymistä vanhoille vaikutuspiirinsä rajoille. Tai ehkä pidemmällekin. Itävalta ja Saksa olivat liittyneet sotaan oma-aloitteisesti. Itävalta ei ollut NATO-maa muutenkaan ja koska Saksa oli itse aloittanut sotatoimet, ei NATOn viides artikla sitä suoranaisesti koskenut.

Mutta Yhdysvalloilla oli kuitenkin eräs ase, jolla se saattoi tähän konfliktiin osallistua. Raha. Ja Sedov tiesi, että se ei amerikkalaisilta lopu kesken. Ongelmana oli kalusto. Saksaa, Itävaltaa ja Turkkia sekä vielä kahden vaiheilla olevaa Kreikkaa lukuunottamatta taisteluissa oli pääkalustona Varsovan liiton kalusto. Amerikkalaisen kaluston siirtäminen taistelukäyttöön olisi aivan liian hidasta. Monimutkaisia asejärjestelmiä ei opita, eikä varsinkaan joukkokouluteta hetkessä.

Mutta siihen oltiin keksitty ratkaisu jo ennen sotatoimen alkamista. Suomalaiset ensimmäisenä, muut perässä ja nyt myös rahoittajana Yhdysvallat. Ratkaisu löytyi Kiinasta. Kiinalaisen sotakaluston saattoi ottaa käyttöön suoraan paketista, sillä se oli kopiota neuvostoliittolaisesta. Kiinalaiset rahtilaivat olivat alkaneet seilata kohti Eurooppaa jo hyvissä ajoin ennen sotaa. Ja nyt ne olivat Itämerellä hyvinkin yleinen näky. Eivätkä neuvostoliittolaiset uskaltautuneet hyökkäämään niitä vastaan. Sodan eskaloitumisen vaara oli aivan liian suuri. Kiinalaiset olivat kyllä lisänneet joukkojaan Kaukoidässä Nevostoliiton vastaisella rajalla. Mutta ne eivät olleet hyökkäysryhmityksessä. Eikä Moskovalla ollut siihen varaakaan, joten Kiinaa ei kannattanut turhaan ärsyttää. Kiinan taas luonnollisesti kannatti tukea puolustautuvia itäisen Euroopan maita. Varsinkin kun se sai siitä roppakaupalla amerikkalaista valuuttaa ja myös kansainvälistä myötätuntoa. Avustihan se hyökkäyksen kohteeksi joutuneita pienempiä maita Ja kaikki, mikä heikensi Neuvostoliittoa, vahvisti Kiinaa. Sen katse oli Siperiassa. Ahnas katse. Mutta sillä oli aikaa odottaa. Joka tapauksessa amerikkalaisten uudelleen käyttöön ottama lend-lease alkoi jälleen vaikuttaa. Tällä kertaa tosin suurelta osin Kiinan kautta, jossa amerikan dollarit vaihtuivat ohjuksiksi, panssarivaunuiksi ja ampumatarvikkeiksi. Lisänä oli tietysti amerikkalaisten suoraan toimittama muona, polttoaine ja kaikki muu sodassa välttämätön. Ja tässä rähinässä lend-leasen kohteena ei ollutkaan Neuvostoliitto.

Vihollinen käytti saamaansa aseistusta tehokkaasti ja taisteli sitkeästi. Ukrainan ja Suomen kohdalla tämä ei ollut yllätys, mutta valtaosa neuvostokenraaleista ei ollut noteerannut Itä-Euroopan maitten joukkoja juuri miksikään. Muisteltiin Suurta Isänmaallista Sotaa, jossa noitten maitten joukot olivat haluttomia ja epäluotettavia, eikä niillä ollut käyttöä kuin toisarvoisissa tehtävissä. Tämä aliarviointi oli ollut suuri virhe. Sitä aikaisempaa sotaa ei näissä maissa oltu mielletty omaksi, vaan toisten sodaksi. Tällä kertaa motivaatio Moskovan vallasta vapautuneitten ja sitä jälleen pelkäävien maitten armeijoissa oli täysin toinen ja neuvostoarmeija yllättyi kohdatessaan niin puolalaisten, unkarilaisten, tsekkiläisten, slovakialaisten ja romanialaisten raivoisan vastarinnan.

Saksalaisten, itävaltalaisten ja turkkilaisten liityttyä sotaan, oli eteneminen lopulta kokonaan pysähtynyt, neuvostojoukkoja oltiin työnnetty joillain alueilla jo taaksepäin ja näytti siltä, että aloite alkaa pikku hiljaa luisumaan viholliselle. Erityisesti ilmasodassa tilanne oli kääntynyt neuvostoilmavoimille epäedulliseksi. Tilanne alkoi vaikuttaa hyvin huolestuttavalta.

Sedov tiesi, että ei Neuvostoliitto ollut sotaa vielä hävinnyt. Mutta ei se sitä tällä menolla olisi voittamassakaan. Ja politbyroolle tasapelikin tietäisi tappiota. Seuraava liike saattaisi olla ratkaiseva. Tulisi se sitten puolelta tai toiselta. Siksi Sedov oli jatkuvasti varoittanut suomalaisista. Tsuhnien puheet torjuntavoitosta saattaisivat olla aivan puhdasta maskirovkaa. Vaikka asemissa ei tällä hetkellä sotaa edes tahtonut huomata, oli suomalaisten rintaman takana jatkuvaa liikennettä. Liikenne tapahtui rekka-autoilla. Niihin mahtui panssarikin. Erityisen huolissaan Sedov oli Imatran suunnasta, jossa suomalaiset olivat pysäyttäneet hyökkäyksen Vuoksenniskan ja Ruokolahden tasalle. Se muodosti voimakkaan sivustauhan. Niin STAVKAn kuin politbyroon edustajat pitivät Sedovin puheita naurettavina. Sehän saattaisi tarkoittaa tsuhnan hyökkäystä Neuvostoliiton puolelle, kun etulinja oli kuitenkin tasalla Hamina – Luumäki. Kaukana rajasta. Ei sellaista hyökkäystä tulisi. Eivät tsuhnat sitä uskaltaisi tehdä. Siitä oli politbyroon päätös. Sedov ei tosin ollut varma, että tottelevatkohan suomalaiset politbyroon päätöstä.

Ei auttanut niin Sedovin kuin muitten upseerien sanoma, että Suomen rintamalla tällä hetkellä alunperinkin liian vähäiset divisioonat ovat C-luokan reservidivisioonia, joilla ei ollut sotakokemusta. Ne olivat tulleet kokeneempien divisioonien tilalle, jotka oltiin siirretty Ukrainaan. Ainoa jäljelle jäänyt sotakokemusta saanut A-luokan moottoroitu jalkaväkidivisioona oli reservissä Ylä-Urpalassa ja sen lisäksi jonkun verran A-luokan joukkojen rippeitä oltiin upotettu Haminassa ja Vehkalahdessa oleviin C-luokan joukkoihin. Lisäksi niin Imatran kuin Pohjois-Karjalan alueella rintamavastuuseen oli vaihdettu haluttomia ja epäluotettavia valkovenäläisiä joukkoja. Mutta vastaväitteet oli vaimennettu toteamalla, että voittehan te siirtyä eläkkeellekin, tosin vallitsevassa tilanteessa eläkkeenne ei kestä kuin vuorokauden, minkä verran tarvitaan tuomion vahvistamisesta sen täytäntöönpanoon.

No, toivottavasti niissä rauhanneuvotteluissa sentään tapahtuu edistystä, tuumasi Sedov. Kokonaisen valtion, ja sotilaallisesti voimakkaan sellaisen irrottautuminen sodasta palvelisi Neuvostoliiton etuja. Ja mikäli käynnissä oleva sota voitettaisiin, saatettaisiin tsuhnat sitten hoidella jälkeenpäin erikseen. Aika näyttäisi. Sedov poistui Luoteisen Rintaman esikunnasta, joka oltiin sodan ajaksi sijoitettu erääseen leningradilaisen lähiön kouluun. Hän oli anonut ja saanut vuorokauden vapaata. Hän aikoi mennä tapaamaan vanhaa isäänsä.


Kirkkoniemi, Norja, elokuun 9. päivä vuonna 2002, kello 09.05

Neuvostoliiton rauhanneuvottelukunnan johtaja Vjatseslav Frolov katsoi kelloaan ja ihmetteli. Suomalaisia ei näkynyt missään. Yleensä he olivat olleet hyvin täsmällisiä. Näitä salaisia rauhanneuvotteluja oltiin käyty täällä Norjan Kirkkoniemessä jo lähes kuukausi. Ammattidiplomaattina ja vain virallisesti puhtoisena kommunistina Frolov todella toivoi, että neuvottelut onnistuisivat. Yleensäkin hän piti käynnissä olevaa sotaa täysin järjettömänä vanhojen kommunistien viimeisenä pahantekona, mutta ääneenhän hän ei sitä voinut sanoa.

Suomalaisia odotellessaan neuvostodiplomaatit käyttivät aikaansa kuka mihinkin. Frolov kertasi käytyjä neuvotteluja. Niitä oli hidastanut suomalaisten byrokraattisuus. Kaikkiin asioihin piti saada vahvistus hallitukselta, ja jostain syystä vahvistuskierros oli kestänyt aina pari, joskus neljäkin vuorokautta. Asioitten venyminen turhautti Frolovia. Kai suomalaisetkin sentään halusivat sodan kohdaltaan loppuvan?

Frolov katseli kansiotaan ja muisteli, kuinka rauhanneuvottelut olivat edenneet.

- Neuvostoliiton ensimmäinen tarjous oli sellainen, mitä oli pakko esittää ja Frolov tiesi, että suomalaiset sen hylkäävät ilman muuta. Rajan tuli siirtyä sille tasalle, mitä Neuvostoliitto vaati ennen sotaa. Eli suomalaiset menettäisivät Kotkan, Kouvolan, Lappeenrannan, Imatran, Savonlinnan, Joensuun, Lieksan ja Nurmeksen. Lisäksi Suomen puolustusvoimat tulisi välittömästi demobilisoida ja puolustusvoimien vahvuus tulisi pudottaa Pariisin rauhansopimuksen tasolle.

- Suomalaisten vastaus oli vielä tylympi kuin Frolov oli kuvitellut. Neuvostoliiton tulisi lopettaa välittömästi sotatoimet kaikilla rintamilla ja vetäytyä sotaa edeltäville rajoille. Tämän lisäksi Suomen ja Neuvostoliiton raja tulisi siirtää Tarton rauhansopimuksen mukaiseksi. Lisäksi Neuvostoliiton tulisi maksaa tarkemmin määriteltävät sotakorvaukset.

- Neuvostoliiton vastauksessa luovuttiin Imatran pohjoispuolisista alueista mutta muuten pidettiin vaatimukset ennallaan.

- Suomalaisten vastauksessa oltiin valmiita luopumaan Lavansaaresta ja Seiskarista. Muuten vaatimukset olivat ennallaan.

- Neuvostoliiton vastaehdotuksessa esitettiin rajan vetämistä Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan alueelle nykyisten rintamalinjojen mukaan.

- Suomalaisten seuraavassa ehdotuksessa pitäydyttiin Tarton rauhan rajoissa sillä muutoksella että jo edellämainitut Lavansaari ja Seiskari jäävät siitä ulkopuolelle sekä raja Kannaksella vedettäisiin pääosin vanhaa Mannerheim-linjaa pitkin.

- Neuvostoliiton ehdotuksessa ei tehty rajamuutoksia, mutta luovuttiin vaatimuksesta Suomen puolustusvoimien vahvuusrajoituksista.

- Suomalaisten ehdotuksessa oltiin valmiita luopumaan Sallasta ja siirtämään rajaa Kannaksella niin, että se menisi melko suorana linjana Viipurin ja Käkisalmen itäpuolella. Vaatimukset sotatoimien lopettamisesta ja vetäytymisestä sotaa edeltäneille rajoille pysyivät.

- Neuvostoliiton ehdotuksessa tyydyttiin tällä kertaa Imatraan, Lappeenrantaan, Ylämaahan ja Virolahteen.

- Suomalaisten vastaehdotuksessa luovuttiin Suursaaresta sekä Suur-Tytärsaaresta ja määriteltiin raja kulkemaan Suomen itäisimmästä pisteestä Ilomantsista Pitkärantaan ja Kannaksella aikaisemmin määriteltyyn. Petsamosta ja sotatoimien lopettamisesta kaikilla rintamilla ei tingitty.

- Neuvostoliiton vastauksena oli ehdotus ennen sotaa vallinneista rajoista.

Suomalaisten vastausta ei ollut vielä kuulunut, mutta Frolov oli saanut Moskovasta luvan esittää rajan siirtämistä niin, että se kulkisi kilometrin verran Saimaan kanavan itäpuolella, kiertäisi Suomenvedenpohjan ja jättäisi Viipurin suomalaisille.

Kello 09.35 saapui paikalle suomalaisten valtuuskunnan puheenjohtaja ja ilmoitti asiansa lyhyesti:

- Hyvät herrat. Kiitän teitä yhteistyöstä. Neuvottelut ovat päättyneet ja puolustusvoimamme hoitavat asian toisin keinoin.

Tämän jälkeen hän poistui paikalta. Frolov otti välittömästi yhteyden Moskovaan. Kävi ilmi, että Suomen rintamalla oli kuluneena yönä tapahtunut jotakin. Ja samalla Frolov ymmärsi, että käydyt rauhanneuvottelut olivat olleet suomalaisten puolelta pelkkää kusetusta.


Hämeenlinna, vuorokautta aikaisemmin

Samat miehet, jotka olivat kokoontuneet muutamaa kuukautta aikaisemmin toteamaan, että Suomella ei ole mahdollisuutta pysyä irti tulevasta sodasta olivat jälleen koolla. Armeijan ylipäällikkö kenraali Nordberg oli pyytänyt luokseen presidentti Sauli Niinistön, pääministeri Martin Saarikankaan, ulkoministeri Martti Ahtisaaren, puolustusministeri Gustav Hägglundin ja sisäministeri Mauri Pekkarisen. Nordberg oli antanut miesten lukea heille ojennetut kansiot ja alkoi sitten puhua:

- Tiedän, että olen armeijan ylipäällikkö, ja minulla olisi oikeus toteuttaa tämä ominkin päin. Tämä on kuitenkin niin suuri yritys koko maallemme ja sisältää sitä kautta tietysti myös hyvin suuret riskit. Haluan siksi teiltä lopullisen siunauksen tälle nuorten upseerien kehittämälle suunnitelmalle. Te olette sen pääpiirteistä olleet tietoisia jo aikaisemminkin ja teidän ansiostanne niin mediamme kuin diplomaattinen toimintamme on rakentanut pohjaa tämän suunnitelman vaatimalle yllätykselle. Mutta toteutetaanko suunnitelma? Se on päätettävä nyt, ja siihen haluan teidän mielipiteenne.

Valinta oli selvä. Nämä miehet eivät suostuisi uuteen niin sanottuun torjuntavoittoon, mikäli mahdollisuus muuhun olisi. Ja vihollinen oli omalla toiminnallaan antanut sen mahdollisuuden. Valmisteluihin tarvittu aika, samoin kuin vihollisen hämääminen valheelliseen tyytyväisyyteen oli taas saatu täytenä teatterina käydyistä ja tarkoituksella viivytetyistä Kirkkoniemen rauhanneuvotteluista. Kaikkien miesten mielessä oli myös katkeruus. Suomalaiset olivat vuosikymmeniä kumarrelleet ja toistaneet vaadittua ystävyysliturgiaa nimenomaan välttääkseen uuden sodan. Sekään ei ollut riittänyt. Mikään ei koskaan riittäisi. Ja kun sotaan oltiin kerran jouduttu, ei sitä käytäisi puolilla valoilla.

Kaikki nyökkäsivät.

Nordberg otti puhelimen.

- Aloittakaa Operaatio Sylvi.


Ruokolahti, Kuokkasen ja Kuokkalammen välisessä maastossa, elokuun 9. päivä vuonna 2002, kello 02.35

Erikoisrajajääkärikomppanian kärkenä hissukseen ryömivä kersantti alkoi lähestyä vihollisen asemia. Reitti, jota pitkin erikoisrajajääkärit ryömivät, oltiin tarkkaan kartoitettu menneen kuukauden aikana. Sitä oltiin kiikaroitu, valokuvattu, tutkittu, tehty kolmiulotteisia tietokonemalleja ja lopulta löydetty reitti, jota pitkin nämä miehet voisivat edetä vihollisen asemaan näkösuojassa vihollisen vartiopaikoilta.

Imatran – Ruokolahden alueella piti rintamavastuuta valkovenäläinen divisioona. Yksi divisioonan rykmenteistä oli Immalanjärven itäpuolella, yksi Vuoksenniskassa ja yksi reservinä. Divisioona oli ottanut kesäkuun lopulla rintamavastuun venäläiseltä divisioonalta joka oli tapellut alueella sodan alussa suomalaisten kanssa verissä päin ja pysäytetty näille linjoille. Ruokolahden pohjoispuolella rintamavastuuta kantoivat lähinnä KGB:n rajajoukot, ja vastapuolella olivat suomalaiset paikalliskomppaniat. Alueella ei oltu taisteltu yksittäisiä partiokahakoita lukuunottamatta ja seuraava suurempi joukkojen keskittymä oli vasta Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä ja Ilomantsissa.

Tohmajärvellä suomalainen jalkaväkiprikaati oli onnistunut pysäyttämään hyökkäyksen hieman ennen Tohmajärveä. Siellä linjat olivat nopeasti jähmettyneet ja muotoutuneet asemasodaksi. Ilomantsissa hyökkääjälle oli käynyt huonommin. Siinä suunnassa eteni moottoroitu jalkaväkiprikaati. Suomalaiset maakunta- ja paikallisjoukot olivat onnistuneet saartamaan etenevän hyökkääjän. Kaksi kärkipataljoonaa oli jäänyt mottiin. STAVKA saattoi pyyhkiä kaksi pataljoonaa muonavahvuudestaan kokonaan. Jäljelle jääneillä joukoilla ei hyökkäykselle ollut enää edellytyksiä, joten joukot määrättiin puolustukseen.

Hieman pohjoisempana Ilomantsissa vahvistettu KGB:n rajapataljoona onnistui etenemään aina Hattuvaaraan saakka, kunnes suomalaiset saivat apuvoimia. Lopulta hyökkääjä ajettiin Koitajoen itäpuolelle, johon linjat jähmettyivät.

Imatran ja Ruokolahden alueella rintamavastuuta pitävä valkovenäläinen divisioona ei ollut erityisemmin innostunut tehtävästään eikä sitä suuremmin muutenkaan kiinnostanut tämä sotaseikkailu, jota nimitettiin Uudeksi Suureksi Isänmaalliseksi Sodaksi. Siksi divisioona oltiin tälle rauhalliselle lohkolle siirettykin. Divisioonan sotilaat sinänsä viettivät mieluummin aikaansa täällä suht rauhallisessa asemasodassa kuin jatkuvissa taisteluissa jossain Ukrainassa. Suomalaisten puolelta ei juuri hankaluuksia ollut tullut. Ei edes tarkka-ampujatoimintaa. Pois lukien ne tilanteet, jos joukot pyrkivät miinoittamaan etumaastoa. Silloin oli ollut tarjolla kuulaa kalloon välittömästi. Eli suomalaiset kyllä tarkkailivat aluetta hyvinkin huolella.

Divisioonan vastuu alueesta oli kestänyt jo toista kuukautta ja elämä oli asettautunut asemasodan rutiineihin. Vartijoilla periskooppi nousi ylös aina entistä harvemmin. Eihän suomalaisista ollut mitään harmia. Itse asiassa valkovenäläiset sotilaat tuumivat, että ehkä tämä juoksuhaudanpätkä jossain Immalanjärven itäpuolella oli paras mahdollinen paikka sotia. Saatettiinhan kotona aikanaan ylpeänä sanoa, että rintamalla oltiin, ja sankareita sitä myöten,  mutta tosiasiassa palvelus ei ollut erityisen vaarallista. Esimiehille ilmoitettiin kyllä että suomalaisten puolelta kuului säännöllisesti moottoreitten ääntä, mutta edes sen tykistö ei ollut juurikaan ampunut.

Kun valkovenäläisen divisioonan vartiomiehet katselivat aika ajoin laiskasti periskooppiinsa, suomalainen erikoisrajajääkärikersantti pääsi tavoitteeseensa vihollisen juoksuhautaan. Vartiopaikat olivat tiedusteltu jo aikaa sitten. Kärkiryhmä lähti etenemään hänen takanaan ja kokonainen erikoisrajajääkärikomppania eteni heidän perässään kohti vihollisen asemia. Heidän perässään taas tulisi tavallisia rajajääkäreitä. Kersantti saapui ensimmäiselle vartiopaikalle ja valkovenäläinen vartiomies ei viitsinyt edes säikähtää. Kuvitteli varmaankin, että naapurivartiopaikan mies oli tullut pummaamaan tupakkaa. Kersantti ei ollut tupakkaa vailla vaan ampui miestä kurkun läpi vaimennetulla pistoolillaan, jossa oli subsonic-patruunat. Kuului vain lukon loksahdus ja läjähdys kun luoti tunkeutui lihaan ja katkaisi vartijan niskarangan.

Joukot etenivät hiljaa hiipien ja saapuivat majoituskorsun eteen. Siihen he asensivat voimakkaan räjähteen. Osa miehistä jäi varmistamaan ja osa jatkoi eteenpäin. Yksi kerrallaan pistoolin lukko loksahti, luoti läjähti ja jälleen yksi vartiomies oli poissa pelistä. Immalanjärven länsipuolella suomalaisten taistelusukeltajakomppania teki samaa työtä toisesta suunnasta. Vihollinen oli kyllästynyt, väsynyt ja ennen kaikkea tyytyväinen rintaman hiljaisuuteen. Nyt se koituisi sen kohtaloksi.  


Sekä erikoisrajajääkärit että taistelusukeltajat olivat päässeet tavoitteeseensa. Kummankin puolella vihollisen komppania oli jo tuomittu kuolemaan, vaikka se ei vielä tiennyt kohtaloaan. Erikoisrajajääkäreitten perässä oli tullut jo kaksi rajajääkärikomppaniaa, jotka miehittivät juoksuhautoja.

Erikoisrajajääkäreitä johtava yliluutnantti antoi suomalaisten puolelle merkin infrapunalampullaan. Sieltä vastattiin. Alkoi kuulua käynnistyvien moottorien ääntä. Raskaitten moottorien. Niitä oltiin tuotu alueelle viimeisen kuukauden ajan pikku hiljaa, muutama kerrallaan. Raskailla rekka-autoilla, peitettynä ja naamioituina. Valkovenäläinen divisioona oli siinä käsityksessä, että tätä sivustasuuntaa vartioisi suomalainen jalkaväkiprikaati ja maakuntapataljoonat. Tosiasiassa niitten lisäksi toimintakäskyä odotti 3. ja 15. panssariprikaati ja kaksi jääkäriprikaatia sekä helikoptereissa ja lentokoneissa odottavat erikoisjoukot.

Taaempana lentokentillä odotti Erikoisjääkäripataljoona, joka siirtyi Itä-Saksan varastoista ostettuihin Mil Mi-8 ja Mil Mi-24 helikoptereihin. Samoin siirtyi lentokentillä niin suomalaisiin, saksalaisiin kuin itävaltalaisiin kuljetuskoneisiin Laskuvarjojääkäripataljoona. Hyökkäyksen tavoite ei ollut ainoastaan motittaa ja tuhota Imatralla oleva valkovenäläinen divisioona. Tavoite oli paljon kauempana.

Ruokolahdella yliluutnantti ampui valopistoolillaan punaisen valoraketin ja majoituskorsujen ovelle asetetut miinoitteet räjäytettiin. Suomalaisten puolelta kuului etenevien panssarivaunujen jyrinä ja tykistön lähtölaukaukset. Operaatio Sylvin ensimmäinen vaihe oli alkanut.


Leningrad, elokuun 9. päivä vuonna 2002 noin kello kuusi

Neuvostoliiton armeijan luoteisen rintaman tiedustelupäällikkö kenraaliluutnantti Gennadi Sedov heräsi siihen, että hänen kännykkänsä soi. Hän oli viettänyt illan vanhan isänsä luona. Isä oli ottanut votkaa kaksin käsin, mutta Sedov oli ottanut sitä maltillisesti. Hänet saatettiin kutsua palvelukseen koska tahansa. Sedovin isä oli nuorena miehenä osallistunut Ilomantsin taisteluihin vuonna 1944. Hän oli varoittanut Gennadia:

- Usko huviksesi, poikani, suomalaiset eivät ole vielä lyöneet pöytään viimeistä korttiaan. Minä tunnen sen porukan. Parhaita mahdollisia ystäviä, pahimpia mahdollisia vihamiehiä. Kun tulit käymään luonani ennen hyökkäystänne ja kerroit, millä vahvuudella aiotte operaationne Suomea kohtaan hoitaa, pelkäsin siitä hetkestä saakka, että olette lähdössä saamaan selkäänne. Ja suomalaisilla on vielä tälläkin hetkellä täysi hyökkäysvoima takanaan. Eivät ne jätä tätä tähän! Ne tulevat hyökkäämään vielä!

- Mutta rauhanneuvottelut ovat käynnissä. Voi olla, että Suomi irtaantuu sodasta.

- Uskotko tuohon itsekään?

Sedovin isä simahti viimeisen lauseen sanottuaan ja Sedov totesi itselleen, että eihän hän usko itsekään. Hän peitteli vanhan isänsä ja meni sohvalle nukkumaan. Kännykkä herätti hänet:

- Sedov. Mitä?

- Toveri kenraali. Kapteeni Uljanov luoteisen rintaman esikunnasta. Teitä pyydetään palaamaan välittömästi esikuntaan. Imatran ja Ruokolahden suunnalla on tapahtunut jotakin. Meillä on yhteydet sinne poikki. Teille on järjestetty kuljetus ja sen pitäisi olla luonanne näillä hetkillä.

- Kuittaan. Loppu.

Sedovin isä nukkui syvää humalaisen unta. Sedov kirjoitti pöydälle lapun: ”velvollisuus kutsui, täytyi lähteä, voi hyvin, Gennadi”. Ulkona odotti autonkuljettaja joka tervehti Sedovia ja avasi takaoven. Luoteisen Rintaman komentokeskus oltiin siirretty rauhanaikaiselta paikaltaan Leningradissa erääseen kaupungin lähiössä sijaitsevaan kouluun. Sinne oli matkaa parikymmentä kilometriä. Sedov mietti matkan aikana, mitä kummaa tsuhnien suunnasta oli tapahtunut. Rintama oli ollut rauhallinen. Mutta nyt tilanne oli selvästi muuttunut. Ei häntä muuten olisi hälytetty paikalle.

Auto saapui esikunnan pihalle. Sedov näki, että ilmassa liikkui jotain. Jotain tuttua, mitä hän oli nähnyt lähinnä videolla. Sitten hän tajusi, mistä oli kysymys ja huusi kuljettajalle:

- Pysäytä auto ja hyppää ojaan suojaan!


Sedov ja kuljettaja ryntäsivät rähmälleen ojaan. Viime hetkellä. Neljä suomalaisten Hornetien ampumaa risteilyohjusta osuivat kouluun ja niitten taistelukärjet räjäyttivät Neuvostoliiton Luoteisen Rintaman esikunnan sorakasaksi. Sedov katsoi hävitystä kauhuissaan ja tajusi, että sieltä ei kukaan selvinnyt hengissä. Suomalaiset olivat onnistuneet haarukoimaan esikunnan. Sedov palasi autolle, sillä tiesi siellä olevan radion. Oli otettava yhteyttä Kymen Rintaman esikuntaan. Vastauksena oli pelkkää kohinaa. Sedov soitti kännykällään STAVKAn esikuntaan. Jotain oli pakko tehdä. Asioista oli pakko saada selko. Kyseessä saattoi olla suomalaisten suurhyökkäys. STAVKAN vastaus oli:

- Olette tällä hetkellä Luoteisen Rintaman komentaja, kunnes lähetämme miehen tilallenne. Kartoittakaa tilanne ja valmistelkaa tarvittavat toimenpiteet.


Leningradilaisen koulun pihalla, missä vielä hetken aikaa sitten sijaitsi täysin tuhoutunut Luoteisen Rintaman esikunta, yritti Sedov saada yhteyttä rintamalle. Viipurissa sijainnut Kymen Rintaman esikunta ei vastannut vieläkään, joten oli oletettavaa, että suomalaiset olivat iskeneet sinnekin. Viestit Imatralta ja Ruokolahdelta olivat sekavia:

- Suomalaiset ovat kiertäneet Immalanjärven. Olemme jäämässä mottiin!

- Suomalaisia panssariyhtymiä on nähty etenevän kohti Ensoa!

- Emme tiedä, mitä tapahtuu!

- Yhteys esikuntaan on poikki!

- Suomalaisia on nähty Antreassakin! Siellä on menossa maahanlasku!

- Vuoksen sillat ovat suomalaisten hallussa niin Ensossa kuin Antreassa!

- Toveri kenraali! Viesti Pohjois-Karjalan rintamalta! Tohmajärvellä on tehty samanlainen hyökkäys. Ainakin yksi suomalainen ja yksi itävaltalainen prikaati on onnistunut läpimurrossa ja valkovenäläinen prikaati on suomalaisten joukkojen saarrostama. Näköhavaintoja itävaltalaisista Kurassier- ja Patton-vaunuista on jo Neuvostoliiton puolelta Värtsilästä tieltä A130.

Tilanne tilapäisesikunnassa näytti muuttuvan kaoottiseksi, joten Sedov karjaisi hiljaisuuden ja komensi välittömät perstupakit. Sen jälkeen hän ryhtyi käymään tilannetta läpi osa osalta:

- Siellä Laatokan pohjoispuolella meillä ei ole mitään reserviä, mitä voitaisiin käyttää välittömässä hädässä. Määrään yhden käytettävissä olevan reserviläisdividioonan etenemään siihen suuntaan, mutta on selvää, että tsuhnat ja ne perkeleen itävaltalaiset ehtivät edetä vähintään Sortavalaan tai ehkä Pitkäänrantaankin. Mutta sille emme tässä tilanteessa voi mitään. Sen sijaan Viipurin suunnassa voimme reagoida. Suomalaisten joukkojen ja Viipurin välissä ei ole kuin takalinjan esikunta- ja huoltojoukkoja, mutta meillä on Ylä-Urpalassa reservissä 37. moottoroitu jalkaväkidivisioona, joka on A-luokan yksikkö. Annan sille välittömästi määräyksen siirtyä Viipurin pohjoispuolelle puolustukseen. Viipuria ei missään nimessä saa menettää, sillä silloin koko Kymen rintama jää mottiin. Eikä tämä ollut taatusti noitten kirottujen suomalaisten viimeinen jäynä tässä rähinässä. 


37. moottoroitu jalkaväkidivisioona, Ylä-Urpala, muutama kilometri Neuvostoliiton puolella suomen rajaa

- Davai, davai, da-VAI!

Käsky eteni neuvostotapaan huutamisella ja lukuisilla kirosanoilla maustettuna ylhäältä alaspäin ja joka kerroksessa karjumisen määrä lisääntyi. Isäntä haukkuu koiraansa ja koira persekarvojaan, niin kuin oltiin monta kertaa todettu. Joka tapauksessa pitkään Ylä-Urpalassa majaansa pitäneen divisioonan miehille tuli selväksi, että nyt piti määritellä ihan uusi merkitys sanalle kiire. 37. moottoroitu jalkaväkidivisioona oli ainoa asemasodan hiljaisuudessa elävän Kymen rintaman A-luokan divisioona, likipitäin täydellä 13.300 miehen, 220 tankin, 160 BMB:n ja 385 BTR:n vahvuudella. Divisioona oli saanut sotakokemusta sodan ensimmäisen verisen kuukauden aikana, ja sen tehtävänä oli olla tukkona, mikäli suomalaiset yrittivät hyökätä Kymen rintamalla. Hyökkäystä tosin pidettiin erittäin epätodennäköisenä, mutta miehet olivat silti varsin hyvässä iskussa sillä divisioonan komentaja kenraalimajuri Ivanov oli velvollisuudentuntoisena upseerina pitänyt divisioonassaan yllä tiivistä harjoitusohjelmaa. Miehiä ei saanut päästää veltostumaan, toisin kuin niitä C-luokan joukkoja, jotka makasivat etulinjassa.

Äärimmäistä ihmetystä herätti kyllä suunta, mihin miesten tulisi lähteä. Kohti itää. Miesten kesken oltiin veikkailtu sitä, mistä suunnasta suomalaiset hyökkäisivät, mikäli hyökkäisivät. Veikkaukset jakaantuivat niin Haminan, Pyhällön kuin Luumäenkin kesken, mutta Viipuriin pohjoisesta kohdistuvaa uhkaa ei kukaan ollut osannut ennustaa. Kenraaliluutnantti Ivanov oli päättänyt ottaa avukseen rehellisyyden ja käskenyt ilmoittaa kaikille miehille, että vihollinen on ylittänyt Vuoksen niin Ensossa kuin Antreassakin ja ottanut haltuunsa Vuoksen sillat. Se etenisi kohti Viipuria, motittaisi koko Kymen rintaman ja ainoa sakki, joka sen kauhukuvan pystyisi estämään, olisi heidän sakkinsa.

Niinpä hyvin koulutetut ja kokeneet sotilaat alkoivat nopeasti lastata ajoneuvojaan. Marssin etuna olisi tietysti se, että suomalaisten ilmavoimat sitä tuskin häiritsisi. Suomalaiset eivät olleet koskaan lentäneet rintaman tällä puolella. Voimakas ilmatorjunta oli pitänyt siitä huolen.

Nyt tilanne muuttuisi.

Tikkakoskella sijaitseva Ilmavoimien Viestikoelaitos oli siepannut suuren määrän signaaleja Ylä-Urpalan alueelta. Divisioona oli lähdössä liikkeelle. Pääesikunnassa Hämeenlinnassa kenraali Nordberg odotti vielä tiettyä viestiä. Jo sotatoimien alussa oli suomalainen kolmimiehinen partio jäänyt linjojen taakse, pysynyt piilossa ja elänyt piilotettuihin matteihin kätketyllä muonalla. Viikko takaperin partio oli ylittänyt valtakunnanrajan ja kätkeytynyt Ylä-Urpalan pohjoispuolelle suorittamaan määrättyä tiedustelutehtävää.


Täisen ja likaisen partion, joka oli alkanut kutsua itseään mörrimöykyiksi tiedustelija havaitsi piilopaikastaan sen, minkä vuoksi partio oli alueella ylipäätään. Neuvostoliiton divisioona oli lähdössä liikkeelle. Partion radisti lähetti viestilaitteella yhden lyhyen viestin ja sen jälkeen partio häipyi paikalta. Sen tehtävä oli suoritettu:

VILJO ON NÄKYNYT

Pääesikunnassa puolustusvoimien komentaja Erkki Nordberg otti yhteyden ilmavoimien komentajaan kenraaliluutnantti Jouni Pystyseen:

- Toteuttakaa Operaatio Sylvin toinen osa.

Kenraaliluutnantti Pystynen oli sillä hetkellä Tampereella, Satakunnan Lennoston lentokentällä. Hän tiesi, että suomalaisilla ei ollut koskaan ollut laittaa ilmahyökkäykseen tällaista voimakeskittymää. Suomalaiset koneet eivät olleet juurikaan rynnäköineet vihollista vastaan. Sodan alussa tämä johtui Neuvostoliiton voimakkaasta ilmatorjunnasta. Ja viimeiset ajat vihollinen täytyi nukuttaa Ruususen uneen. Nyt oli aika, ja kohteena oli liikkeelle lähtevä vihollisen 37. moottoroitu jalkaväkidivisioona. Vihollisen paras nyrkki Kymen rintamalla. Pystynen katsoi vielä listaa hyökkäykseen osallistuvista koneista. Operaatioon oltiin saatu apua myös liittolaismaista. Nyt lähes kaikki munat kannatti panna samaan koriin:

- 72 suomalaista Hornetia, joista puolet varustettu ilmataisteluohjuksin ja puolet rynnäkköaseistuksella.

- 68 saksalaista Panavia Tornado-konetta, kaikki varustettu  rynnäkköaseistuksella joihin sisältyi sekä tavanomaisia että ontelopanoksilla varustettuja rypälepommeja. Kahdeksalla koneella oli siipiensä alla AGM-88 HARM-ohjukset, joilla tuhottaisiin kohteena olevan divisioonan ilmatorjuntatutkat.

- 62 suomalaista Hawk-konetta, joilla oli siipiensä alla joko rakettikasetit, napalm- tai aerosolipommit sekä lisävarustuksena 30-millinen ADEN-tykki.

- 36 kappaletta saksalaista Phantom-hävittäjää, joilla oli varustuksenaan rynnäkköaseistus.

- 36 kappaletta saksalaista rakettikaseteilla varustettua Albatross-konetta.

- 36 kappaletta ilmataisteluohjuksilla varustettua puolalaista F16-hävittäjää.

- 24 kappaletta rynnäkköaseistuksella varustettua puolalaista SU22-konetta.

- 16 kappaletta rakettikaseteilla varustettua suomalaista Draken-hävittäjää.

- 14 kappaletta rakettikaseteilla varustettua suomalaista MiG21-hävittäjää.

- 12 kappaletta rakettikaseteilla varustettua itävaltalaista Draken-hävittäjää.

- 16 kappaletta rakettikaseteilla varustettua itävaltalaista Saab 105-konetta.

Pystynen antoi käskyn. Koneet nousivat siivilleen.


Antrea, elokuun 9. päivä vuonna 2002, noin kello 13.00

Suomalaisten erikoisjääkärien maihinlaskun komentajana toiminut majuri katseli ympärilleen. Kaikkialla näkyi kaatuneita KGB:n joukkojen sotilaita. He olivat taistelleet urhoollisesti, suorastaan fanaattisesti ja aiheuttaneet hyökkääville suomalaisille ankaria tappioita. Yhtä kaikki, nyt jokainen oli hengetön. Yksikään ei antautunut. Erikoisjääkäreillä oli kaksi tehtävää. Toinen oli varmistaa Antreassa Vuoksen ylittävät sillat. Tehtävä oli suoritettu, ja suomalainen panssariprikaati oli jo parin kilometrin päässä Vuoksesta. Neuvostoarmeijan hidas komentojärjestys piti huolen siitä, että siltoja ei vielä pommitettu, koska se ei ollut vielä täysin perillä siitä, mitä oli tapahtunut ja varsinkaan se ei halunnut uskoa siihen, mitä oli tapahtunut.

Oli toinenkin tehtävä. Sekin oli onnistunut. Majuri katsoi kahtakymmentä puulaatikkoa, jossa oli tietyt merkinnät. Amerikkalaisilta saadun tiedustelutiedon mukaan ne saattaisivat löytyä juuri täältä. Majuri otti esille viestintälaitteensa ja lähetti ennalta sovitun viestin pääesikuntaan:

SAMPO

Kului vain muutama sekunti, kun laite vastasi:

KALEVALAAN

Erikoisjääkärit alkoivat siirtää laatikoita helikoptereihin,  joissa kuljetettiin myös haavoittuneita. Helikopterit lensivät Mikkeliin, jossa laatikot siirrettiin Fokker-kuljetuskoneisiin, jotka lensivät ne Kittilän lentokentälle, josta laatikot siirrettiin puolustusvoimien ampuma-alueelle Pokkaan.


Leningrad, Luoteisen rintaman tilapäinen esikunta, elokuun 9. päivä vuonna 2002, kello 13.10

- Toveri Kenraali! 37. moottoroidun jalkaväkidivisioonan komentaja kenraalimajuri Ivanov soittaa!

- Sedov. Oletko päässyt edenemään?

- Toveri kenraali. En ole. Olemme edelleenkin Ylä-Urpalassa. Ja täällä me myös pysymme.

- Mitä helvettiä? Selittäkää!

- Toveri kenraali. Tänne tehtiin ilmaisku. Suuri sellainen. Ja kun ilmaisku oli loppunut, niin kymmenen minuuttia myöhemmin tänne ammuttiin ankara keskitys tsuhnan raskailla raketinheittimillä. Täällä on kaaos. Sanoisin, että olen menettänyt miehistöstäni noin kolmasosan kaatuneina ja haavoittuneina. Samoin kuin kalustostani. Ilmatorjunnasta olen menettänyt yli puolet ja sen lisäksi kaikki ilmatorjuntatutkat. Mutta sekään ei ole suurin ongelma.

- Mikä sitten on?

- Se, että olen menettänyt noin yhdeksänkymmentä prosenttia polttoaineestani. Vihollinen tiesi mihin iskeä. Ja saamani tiedon mukaan suomalaiset ovat iskeneet ohjuksin kaikkiin Ylä-Urpalan ja Viipurin välisiin polttoainetäydennyspisteisiin. On epätodennäköistä, että saisin tämän porukan edes Viipuriin asti, saati että saisin siellä jotain merkittävää aikaiseksi. Odotan määräyksiä.

Sedov mietti hetken ja sanoi sitten:

- Siirtäkää joukkonne Virolahdelle. On todennäköistä, että suomalaiset tulevat hyökkäämään muuallakin. Siellä olevat joukot luovuttavat teille polttoainetta.


Viipuri, elokuun 9. päivä vuonna 2002, kello 13.22

Nainen juoksi kauhuissaan Viipurin kaduilla. Hän oli kuuluisa nainen, vaikkei kukaan hänen nimeään muistanutkaan. Huhtikuun lopulla häntä oltiin kuvattu naureskelevana Neuvostoliiton Vremja-uutislähetyksessä. Lähetys levisi maailmalle.

- On aika vähän opettaa noille tsuhnille, kuka täälläpäin maailmassa asioista päättää! Kun miehemme ovat antaneet heille opetuksen ja vallanneet maan, minäkin voin katsella mieheni kanssa mukavaa datshan paikkaa Suomenlahdelta. Nuo tsuhnanpaskiaiset kun eivät enää niitä silloin tarvitse!

Jäi epäselväksi, mitä kautta jonkun venäläisen kuvaama eräs toinen videopätkä ilmestyi nettiin. Ehkä Neuvostoliiton internet-valvonta ei ollutkaan niin pitävä, kuin kuviteltiin. Kyseisessä videopätkässä sama nainen juoksi kauhun vallassa ja huusi:

- Suomalaiset tulevat! Suomalaiset tulevat!

Nämä kaksi videopätkää yhdistettiin ja ne levisivät maailmalla. Suomalaiset olivat tulossa. Kolmannen panssariprikaatin joukot olivat edenneet Suomenvedenpohjaan ja etenivät kohti Viipuria. Siinä vaiheessa hyökkäys pysäytettiin hetkeksi. Pakenevien siviilien annettiin lähteä kohti Leningradia. Pakolaiskolonna tukkisi tien mukavasti ja estäisi osaltaan alueelle etenevien neuvostoliittolaisten reservidivisioonien etenemisen. Samalla suomalaiset kuvaisivat siviiliväestön pakenemista. Kuvat menisivät kansainväliseen levitykseen. Sodan alussa vihollisen ilmavoimat olivat pommittaneet pakenevia suomalaisia siviilejä, tarkoituksenaan aiheuttaa kaaosta ja sitoa henkilökuntaa. Suomalaiset näyttivät, että siviilit saivat mennä rauhassa. Yhtä lailla ne aiheuttaisivat kaaosta Kannaksen teillä, mutta propagandaottelussa suomalaiset veivät tässä erässä pinnat kotiin.


Vehkalahti, neuvostojoukkojen etulinja, elokuun 9. päivä vuonna 2002, kello 13.28

Haminan – Vehkalahden alueella oli rintamavastuussa 69. moottoroitu jalkaväkidivisioona. Sen runkona oli C-luokan reservidivisioona, johon oltiin lisätty vajaan rykmentin verran sodan alusta asti rajalta Haminaan saakka taistelleen A-luokan divisioonan nuorempia sotilaita. Ne, mitkä niistä taisteluista oli jäljelle jääneet. Politbyroo piti Haminan suuntaa propagandistisista syistä sen verran tärkeänä, että kokematonta ja vanhoista reserviläisistä kyhättyä divisioonaa oltiin pistetty vahvistamaan näitä nuoria, mutta karaistuneita veteraaneja.

Nämä neuvostojoukkojen sotakokemusta saaneet sotilaat olivat oppineet ottamaan vihollisen vakavasti ja pyrkivät parhansa mukaan opettamaan sodan karua arkipäivää vanhemmille ja haluttomille reserviläisille. Mutta asemasodan näennäisesti rauhallinen ilmapiiri sai aikaan sen, että nämä täydennysjoukot eivät tahtoneet enää uskoa suomalaisten yrittävän mitään. Maattaisiin vain näissä juoksuhaudoissa aikansa, ja sitten sota päättyisi suomalaisten kanssa solmittavaan rauhaan. Sitähän oltiin uumoiltu koko ajan Vremjan ja Neuvostoliiton radion uutislähetyksissä. Eihän tässä ollut kyse kuin sodan loppulitviikistä. Aivan niin kuin vuonna 1944. Ainakin niin ylemmät upseerit olivat kertoneet. Nämä tavalliset reserviläiset eivät aikaisemman sodan tapahtumista Suomessa juurikaan tietäneet. Korkeintaan joskus koulussa oli mainittu, että Hitlerin puolelle asettuneet tsuhnat olivat saaneet selkäänsä.

Vanhemmilta reserviläisiltä puuttui se, mitä nuoremmat olivat oppineet sodan katkerana ensimmäisenä kuukautena. Kyky tulkita rintaman ääniä. Kyky kuulla se, mitä ei kuulunut.

Kyky aavistaa.

Ja nuoremmilla sotilailla oli viimeisiä päivinä ollut aina vain vahvistuva aavistus. Ja sitä myötä kasvava pelko. Näihinkin monttuihin oli levinnyt huhu siitä, että tsuhna oli tehnyt läpimurron jossain pohjoisempana.

Juoksuhaudassa kulki asemia tarkastava majuri. Läheisessä majoituskorsussa neuvostojoukkojen alikersantti otti käsiinsä akustisen kitaran, jonka hän oli löytänyt itselleen taistelujen aikana suomalaisesta talosta. Hän viritti kitaran, otti soinnun ja alkoi soittamaan. Korsussa oleva puolijoukkue alkoi laulamaan hänen kanssaan. Kukaan ei tiennyt, mistä laulu oli alun perin lähtöisin, mutta se oli levinnyt pitkin rintamaa. Samaa laulua laulettiin niin Kaukasuksella, Ukrainassa, Virossa ja myös täällä Vehkalahdella:

Ӏiti, minut tuotiin vieraaseen maahan,
ja tänne minut pian haudataan

En tiedä, miksi olen täällä,
mutta tiedän ikäväni,

Äiti, minut haudataan vieraan maan multiin.

Äiti, tuo vihollinen edessäni valvoo,
eikä hän salli minulle elämää

En tiedä, miksi olen täällä,
mutta muistan sinua lopun tullessa

Äiti, minut haudataan vieraan maan multiin.”

Asemia tarkastava majuri kuunteli laulua. Hänen kanssaan kulkeva luutnantti kysyi häneltä:

- Toveri majuri. Pitäisikö tuo laulu lopettaa?

Majuri tuumi hetken ja vastasi:

- Antaa niitten laulaa. Ei asia siitä mihinkään muutu. Tuon kitaran voi hajottaa, mutta laulua ei miesten mielestä saa pois. Sillä selvää on, että jossain vaiheessa tsuhna hyökkää täälläkin. Ehkä jo tänä päivänä. Minä tiedän sen. Sinä tiedät sen. Nuo laulavat miehet tietävät sen. Tämä hiljaisuus on pelkkää hämäystä. Ja kun vihollinen tulee, se survoo meidät näihin kuoppiin kuin rotan. Tiedätkös, luutnantti, meidät kaikki tullaan hautaamaan vieraan maan multiin.


Pyhältö, Lapjärven ja Syväjärven välinen kannas, elokuun 9. päivä vuonna 2002, kello 13.40

Suomalaisen kenttätykistön tulenjohtoryhmän luutnantti kiikaroi vihollisen puolta. Hän tiesi, että naapuri olisi kohta kusisemmassa paikassa kuin koskaan ennen, mutta sääliä hän ei tuntenut. Luutnantti oli kotoisin Haminasta ja oli toukokuussa nähnyt, kuinka hänen kaunis kotikaupunkinsa oli hyökkäävän vihollisen toimesta muuttunut palavaksi ja savuavaksi soraläjäksi. Oli aika maksaa kalavelat takaisin. Korkojen kanssa.

Jossain luutnantin takana odottivat suomalaiset joukot. 1. Panssariprikaati, 2. ja 5. Valmiusprikaati sekä kaikkiaan kolme jääkäriprikaatia ja vielä niitten takana odottavat jalkaväkiprikaatit.. Hyökkäyksen kohteena oli kokematon neuvostoliittolainen C-luokan reservidivisioona ja hyökkäyksen kärki iskisi kahden rykmentin reunimmaisiin pataljooniin. Ruokolahdella ja Tohmajärvellä oltiin kikkailtu ja onnistuttu, mutta täällä luotettaisiin raakaan voimaan. Edessä olisi neljän tunnin tykistökeskitys, jolla läpimurtokohdassa olevat vihollisen joukot jauhettaisiin yksinkertaisesti tuhannen paskaksi.

Keskityksen alussa raskaat raketinheittimet ja kuorma-ammuksilla varustetut kotimaiset 155-milliset kanuunat ottaisivat kohteekseen divisioonan esikunnan, tykistön ja panssarit. Vihollinen oli siirtänyt niitä rauhallisen asemasodan aikana hyvin laiskasti ja suomalaiset olivat haarukoineet ne tarkasti. Myöhemmässä vaiheessa nämäkin tykistöyksiköt keskittyisivät vihollisen etulinjan asemiin, jota muut patteristot olisivat jauhaneet h-hetkestä alkaen.

Syntyneestä aukosta murtautuisi ensimmäiseksi läpi 1. Panssariprikaati ja sen jälkeen valmiusprikaatit Leopard-vaunuineen. Ne etenisivät kohti Virolahtea ja levenevän aukon molemmin puolin jääkäriprikaatit motittaisivat asemissa olevat vihollisen joukot niin pohjois- kuin eteläpuolelta. Perästä tulisivat varmistamaan jalkaväkiprikaatit ja hyökkäys etenisi neuvostotyyppisenä ”panssarimakkarana”, jonka tavoitteena olisi Virolahti, jolloin hyökkäyksen länsipuolelle jäävät neuvostojoukot jäisivät kokonaisuudessaan mottiin. Kokemattomat vihollisjoukot olivat oppineet tylsään asemasodan rutiiniin. Ainoa A-luokan divisioona tuhottaisiin ilmavoimien toimesta. Vielä vähät Haminassa ja Vehkalahdessa olevat A-luokan neuvostoyksiköt jäisivät myös saarroksiin C-luokan yksiköitten kanssa. Idemmässä suomalaiset joukot olivat etenemässä Viipuriin. Siellä motti lyötäisiin kaksinkertaiseksi.

Luutnantti lähetti ensimmäisen käskyn. Kohteena olivat vihollisen tulenjohtajat. Vihollinen oli ollut täälläkin laiska, ja pitänyt tulenjohtoasemiaan samassa paikassa jo toista viikkoa. Asemat oltiin kartoitettu. Luutnantti lähetti lukemat. Jokaista tulenjohtoasemaa kohti oli varattu kaksi AMOS-kranaatinheitinvaunua. Ne ampuivat ryöpyn, ja jokaiseen vihollisen tulenjohtoasemaan putosi 48 kranaattia yhtä aikaa. Vihollisen tulenjohtomiehet muuttuivat aineesta energiaksi samalla hetkellä. Sen jälkeen luutnantti lähetti uudet lukemat. Hän tiesi, että hänen takanaan oli noin tuhannen putken tykkien, kranaatinheitinten ja raketinheitinten tuli.

Luutnantti lähetti lukemat ja lisäsi vielä viestilaitteeseensa:

FRANK ANNA PALAA!

Ei kestänyt kuin muutama sekunti, kun viestilaitteeseen tuli vastaus:

PITÄKÄÄ KYPÄRISTÄ KIINNI! KOHTA SATTUU JUHAA LEUKAAN!

Läntinen taivaanranta räjähti. Operaatio Sylvin kolmas vaihe oli alkanut.


Ruotsin aluevedet, noin 8 kilometriä Ystadista etelään, elokuun 10. päivä vuonna 2002, kello 04.20

Neuvostolaivaston pinta-alusten oli käytännössä mahdotonta häiritä eteläisellä Itämerellä liikkuvien rahtilaivojen kulkua. Siitä pitivät huolen suomalaiset, saksalaiset ja puolalaiset sota-alukset, joitten toimesta läntiselle Suomenlahdelle ja siitä eteenpäin ei kannattanut yrittää. Suurin vastuu oli sukellusveneillä. Niillä oli etulyöntiasemanaan se, että mikäli ne onnistuivat pääsemään Ruotsin aluevesille, ne saivat olla rauhassa. Feministinen Ruotsi halusi välttää kaikki konfliktit Neuvostoliiton kanssa, ja siksi ruotsalaiset merivoimien kuuntelumiehet totesivat keskenään, että taas siellä menee yksi. Ja kirosivat, kun mitään ei voinut tehdä. Havaintoja ei saanut edes kirjata ylös.

Oma kujanjuoksunsa neuvostolaivaston sukellusvenemiehistöllä oli tietysti päästä vihollislaivaston ohi turvaan ruotsalaisille vesille, joista voisi sitten tehdä pistohyökkäyksia kansainvälisille vesille, mutta Itämeri ei ollut sitä helpointa sukellusvenejahtialuetta, minkä ruotsalaiset taas osaltaan olivat parikymmentä vuotta aikaisemmin oppineet. Neuvostoliiton laivaston sukellusveneen kapteeni aukaisi viestin, joka hänelle oltiin lähetetty Leningradista. Kapteeni tiesi vastuunsa, ja oman aluksensa korostuneen arvon taistelussa. Hänen miehistönsä oli ammattitaitoista ja motivoitunutta. He olivatkin jo onnistuneet upottamaan yhden suomalaisen ja yhden saksalaisen rahtialuksen. Nopea pisto Ruotsin puolelta kansainvälisille vesille ja takaisin turvaan. Pitempään ei voinut jäädä, sillä vedet kuhisivat saksalaisia ja puolalaisia aluksia. Tavallaan he toimivat samalla lailla kuin suomalaiset ohjusveneet sodan alkuhetkillä. Ei kauhean reilua, mutta tuloksia tuottavaa.

Kapteeni luki viestinsä. Tulokset eivät tyydyttäneet sodanjohtoa. Taktiikkaa muutettaisiin. Aluksen olisi edettävä tanskalaisille aluevesille, tehtävä nopeita iskuja aluksiin, jotka eivät osanneet odottaa hyökkäystä ja joilla ei olisi niin suurta sotilaallista suojaa. Sitten nopea pako takaisin ruotsalaisille aluevesille. Näinköhän tässä on mitään järkeä, tuumi kapteeni. Mutta käsky on käsky.


Tanskan aluevedet, 10 kilometriä Møn-saaresta pohjoiseen, elokuun 10. päivä vuonna 2002, kello 13.05

Tanskalaisen Hvidbjørnen-fregatin kapteeni katsoi horisonttia, jossa liikkui kolme suomalaista konttialusta. Fregatin tehtävä oli tässä vaiheessa ollut pelkkää tarkkailua, sillä varsinainen sotatoimialue alkoi kansainvälisellä vesialueella. Siellä saksalaiset ja puolalaiset alukset ottaisivat suojeluvastuun rahtialuksista. Neuvostoliiton laivasto ei ollut tähän mennessä loukannut tanskalaisia alueita ja sen vuoksi kohti Puolaa, Baltiaa ja Suomea kohti kulkevat rahtialukset pysyivät Tanskan aluevesillä niin pitkään kuin mahdollista.

Nyt tilanne tulisi muuttumaan. Fregatin kuuntelualiupseeri lähetti kapteenille viestin:

- Havainto sukellusveneestä! Tunnistettu neuvostoliittolaiseksi Kilo-luokan sukellusveneeksi! Mahdollinen havainto toisestakin! Torpedojen ääntä!

Mitä helvettiä, tuumi kapteeni, eivät kai ne aio…

Vastaus kapteenin kysymykseen tuli hetkeä myöhemmin. Kahteen suomalaiseen konttialukseen osui torpedo, molemmat katkesivat keskeltä poikki ja upposivat muutamaa minuuttia myöhemmin. Kolmas alus oli vielä pinnalla. Alueella liikkuvat partioveneet lähtivät välittömästi uppoamispaikalle pelastamaan eloonjääneitä.

Niin tulisi tekemään Hvidbjørnenkin. Mutta ennen sitä oli tehtävä se, mitä oltiin jo etukäteen sovittu ja määrätty. Fregatin kapteeni komensi kaikuluotaimen tekemään aggressiivista etsintää, mikä tuotti tulosta nopeasti. Hvidbjørnen ampui kaikkiaan kolme torpedoa kohti kohdettaan. Kuuntelualiupseeri viestitti:

- Osuma! Vihollinen tuhottu! Hetkinen… uusia torpedoääniä… toinen sukellusvene… saatana, ne tulevat kohti! Lähellä! Liian lähellä!

Fregatin kapteeni komensi vastatoimenpiteet, vaikka tiesi sen olevan liian myöhäistä. Sitten hän kääntyi komentosillalla olevien alaistensa puoleen ja totesi tyynellä äänellä:

- On ollut ilo ja kunnia palvella kanssanne.

Kaksi voimakasta neuvostoliittolaista torpedoa iski Hvidbjørnenin keskilaivaan ja fregatti räjähti. Eloonjääneitä ei ollut kuin kourallinen. Vihan vimmassa neuvostoliittolaisen sukellusveneen perään lähteneet Tanskan laivaston yksiköt saivat sen upotettua hieman ennen Ruotsin aluevesiä.

Tanskan parlamentti kokoontui, ja kokoontumisen seurauksena ilmoitti seuraavaa: Tanska alkaa välittömästi käydä rajoittamatonta meri- ja ilmasotaa Neuvostoliittoa vastaan omilla alueillaan. Lisäksi Tanskan armeija mobilisoidaan täyteen vahvuuteensa, ja se alkaa siirtää joukkojaan Baltiaan. Lisäksi Tanska katkaisee diplomaattisuhteensa Ruotsin kanssa, sillä kyseisen hyökkäyksen suorittaneet sukellusveneet tulivat Ruotsin aluevesiltä, ja koska Ruotsi ei torju aluevesillään olevia neuvostosukellusveneitä, se käytännössä on Neuvostoliiton liittolainen meneillään olevassa sodassa. Ruotsin feministinen hallitus vastasi, että se ei hyväksy sotakiihkoilua niin Tanskan kuin minkään muunkaan maan tasolta ja antoi tanskalaisille diplomaateille 24 tuntia aikaa poistua maasta. Ja totesi vielä, että ruotsalaistyyppisellä feministisellä diplomaattisuudella koko sota oltaisiin pystytty välttämään.

Yhtä kaikki, Møn-saaren vesillä ammutut torpedot tulivat Neuvostoliitolle hyvin kalliiksi. Niillä kyllä tuhottiin kaksi suomalaista rahtialusta, mutta vastineeksi Neuvostoliitto sai vihollisekseen Tanskan merivoimat, Tanskan ilmavoimat sekä Tanskan maavoimien viisi mekanisoitua prikaatia, neljä mekanisoitua taisteluosastoa ja seitsemän jalkaväkiprikaatia.

Kaikkialla maailmassa heräsi eloon kysymys Naton peruskirjan viidennestä pykälästä. Kuka ampui ensiksi? Ja ketä? Neuvostosukellusveneet ampuivat suomalaisia kauppalaivoja. Mutta Tanskan aluevesillä. Tanskalaiset ampuivat sukellusveneitä ensin. Ja neuvostoliittolaiset ampuivat takaisin. Nyt oltiin jo äärimmäisen rajalla.


Leningrad, elokuun 15 päivä, kello 12.30

Luoteisen rintaman uusi komentaja kenraali Blinov kuunteli tilanneraportin tyynesti loppuun. Huutaminen saattoi ehkä auttaa varusmiehiä komennettaessa, mutta nyt ei ollut sen aika. Tilanne Luoteisella rintamalla oli ajautunut katastrofiin. Blinov oli kokenut upseeri, ja hän ymmärsi sen, että syyllisten etsiminen ja teloittaminen saattoi ehkä antaa politbyroolle hetkeksi hyvän mielen, mutta itse tilanteeseen se ei auttanut mitään.

Mikä tilanne siis oli? Suomalaiset olivat päässeet yllätyshyökkäyksellään Viipuriin saakka ja edenneet siitä vielä Koivistoon. Pohjois-Karjalasta suomalais-itävaltalaiset joukot olivat edenneet nopeasti Sortavalaan ja siitä aina Pitkärantaan,  jossa ne olivat puolustuksessa. Pyhällöstä alkanut vihollisen suurhyökkäys oli edennyt Virolahdelle. 37. moottoroitu jalkaväkidivisioona oli käytännössä ilman polttoainetta taistellut urhoollisesti ja viivyttänyt vihollista kaksi vuorokautta. Sen jälkeen divisioonalta loppuivat voimat. Koko Kymen rintama oli kaksinkertaisessa motissa. Motin toinen leuka meni Imatralta Viipuriin. Ja toinen Pyhällöstä Virolahdelle.

Kenraali Blinov nosti katseensa papereistaan ja totesi:

- Niin. Nythän on näin. Ehkä ainoa hyvä asia tässä katastrofissa on se, että meillä ei ollut Kymen rintamalla kuin neljä divisioonaa. Sillä sinne ne tulevat jäämään. Tsuhna moukaroi niitä tällä hetkellä parhaansa mukaan, niiltä loppuvat niin ampumatarvikkeet kuin muona, ja neuvostolaivaston vastaus kysymykseeni että voidaanko niitä edes yrittää evakuoida vesitse oli että se olisi itsemurha niin maajoukoille kuin laivastolle. Ilmakuljetuksilla niitä joukkoja ei pysty huoltamaan. Suomalaiset, saksalaiset, puolalaiset ja nyt jo helvetti soikoon tanskalaisetkin hävittäjät odottavat vesi kielellä päästäkseen napsimaan kuljetuskoneemme tonttiin. Omat ilmavoimamme eivät pysty ottamaan ilmapudotuksia varten edes hetkellistä ilmaherruutta, sillä konekaluston pääosa on etelämpänä, emmekä me saa sieltä yhtään lisää. Hyvä kun saamme pidettyä nykyisetkin koneemme, ja niistäkin valtaosa on jo vanhentuneita MiG-23:sia ja MiG-21:siä. Eli ne neljä divisioonaa ovat siellä, pysyvät siellä, antautuvat patruunoitten loputtua emmekä me sille mitään voi. Ja vaikka politbyroo on mitä se on, ei se ole sentään Stalinin reinkarnaatio. Politbyroo on antanut joukoille luvan antautua, mikäli tilanne muuttuu epätoivoiseksi. No, sitähän se siellä jo tietysti on, mutta tässä on turha ryhtyä jaarittelemaan. Ne antautuvat, kun ne sen hyväksi näkevät, emmekä me voi vaatia heitä tapattamaan itseään.

- STAVKA ei anna meille avuksemme tähän hätään kuin neljä kappaletta C-luokan divisioonia. Ne ovat siirtymässä parasta aikaa Leningradiin ja siitä eteenpäin Kannakselle. Suomalaiset ovat edenneet Koivistosta eteenpäin, ja todennäköisesti rintamalinjat tulevat pysähtymään suurinpiirtein vanhan Mannerheim-linjan tasalle. Elleivät suomalaiset halua edetä eteenpäin. Mihin ne kyllä pystyisivät. Mutta mihin en välttämättä itse usko. Eivät tsuhnat ole tyhmiä, eivätkä ne halua kaupunkisotaan Leningradissa. Mistä taas päästään siihen, minkä asemani uhaten sanon, että politbyroo nähtävästi haluaa juuri jotain sellaista. Virossa on jossain vaiheessa odotettavissa puolalaisten, itävaltalaisten ja virolaisten suurhyökkäys. Sitä enteilee sekin, että linjojen takana olevat virolaiset sissijoukot ovat käytännössä lopettaneet iskunsa, vaikka me emme ole saaneet niitä kaltattua viime aikoina merkittävästi enempää. Eli ne ovat siirtyneet tiedusteluun. Viroonkaan ei ole annettu tarpeeksi apuvoimia. Näyttää siltä, että politbyroo haluaa uuden Leningradin piirityksen, sillä se keskittää kaikki voimamme Moskovan suunnan puolustamiseen.

- Eikä pidä unohtaa myös kahta sivustasuuntaa. Suomalaiset ovat pitkällä Laatokan Karjalassa. Niillä olisi periaatteessa mahdollisuus yrittää aina Syvärille, koska siihen suuntaan on lähetetty ainoastaan yksi C-luokan divisioona ja pari hätäisesti kyhättyä rykmenttiä. Sallan suunnassa taas on voimakas suomalais-itävaltalainen voimakeskittymä. Politbyroo vaatii sinne voimakkaita joukkoja, ja niitä Murmanskin suunnassa onkin. Henkilökohtaisesti en usko, että suomalaiset pyrkisivät hyökkäämään siinä suunnassa, vaan ne hämäävät. Ne voisivat tietysti yrittää hyökätä Kantalahteen saakka eristääkseen Murmanskin, mutta eivät ne ota riskiä ydinsodasta. Joukkomme ovat siis siellä turhassa vartiossa, vaikka niitä tarvittaisiin kipeästi täällä etelämpänä.

Kenraaliluutnantti Sedov totesi tähän:

- Toveri kenraali. Luulen, että suomalaiset pyrkivät Kannaksella pitemmälle. Eivät toki Leningradiin saakka, mutta ehkä suurinpiirtein niille linjoille, joille ne etenivät vuonna 1941. Miksikö? Siksi, että ne voivat silloin uhata Leningradia tykistöllään. Olen kuullut, ja tekin olette kuulleet, että politbyroo suunnittelee terroripommituksia suomalaisia kaupunkeja kohtaan, että tsuhna pysäyttäisi hyökkäyksensä. Ja tsuhna ei suhtaudu siihen kovin kevyesti, mikäli niin tapahtuu.

- Mitä ehdotatte, Sedov?

- Toveri kenraali. Ehdotan, että käytettävissä olevat reserviyksiköt, koska parempia kerran ei ole tarjolla, sijoitetaan suurinpiirtein linjalle Terijoki – Taipale. Silloin ne pystyvät organisoitumaan puolustukseen paremmin. Enkä usko, että vihollinen sen pidemmälle pyrkiikään. Mikäli lähetämme kokemattomia joukkoja edemmäs Kannakselle, suomalaiset teurastavat ne. Mitä tulee Laatokan Karjalaan, niin sinne ei auta muuta kuin lähettää laarin pohjalta kaivettuja reservirykmenttejä. On mahdollista, että suomalaiset etenevät Syvärille saakka, eikä noilla joukoilla ole muuta mahdollisuutta kuin viivyttää vihollista. En usko kuitenkaan, että vihollinen tässä vaiheessa pyrkisi hyökkäämään Syvärin yli ja silloin puolustukseen riittävät Syvärin eteläpuolelle pureutuneet reservirykmentitkin.

Kenraali Blinov mietti hetken, ja totesi sitten:

- Toimimme ehdotuksenne mukaan. Minun on otettava yhteys STAVKAAN ja politbyrooseen.

Blinov tunsi, että jotain oli vielä sanomatta. Paikalla olevien miesten ilmeet kertoivat sen. Hän ymmärsi yskän ja sanoi:

- Te olette turvassa. Politbyroo haluaa tästä katastrofista päitä vadille, sehän on selvä. Ja minä tarjoilen ne heille. Syylliset löytyvät entisestä Luoteisen Armeijan esikunnan raunioista. Eihän tämä heidänkään vika ollut, mutta joku on pakko teloittaa. Teloitetaan sitten mieluummin jo valmiiksi kuolleet miehet. Ilmoitan ylöspäin, että syy ei ollut teissä, ja suomalaisten hyökkäyksen alettua olette tehneet kaiken, minkä olette voineet. Jatkakaa työtänne.

Blinov poistui paikalta. Sedov pisti merkille paikalla olevan kapteeni Harlamovin hymyilevän ilmeen.

- Mitäs tuumit, Harlamov? Kopeekka ajatuksistasi.

Harlamov oli kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika ja totesi änkyttäen:

- To… to… toveri kenraali…

- No, Harlamov. Älkää olko huolissanne. Niin kuin kenraali Blinovkin sanoi, me emme kaipaa hirtettäviä, vaan ideoita. Antakaa kuulua.

- No sitähän minä, toveri kenraali tuumailin, että ennen kuin tuon tsuhnan suurhyökkäys alkoi, kävi täällä se STAVKAn edustaja. Ja se totesi, että tsuhna on kyllä sitkeä puolustautumaan ja taktisesti taitava. Mutta ei sillä ole kykyjä suuren luokan strategiseen hyökkäykseen. Niin sitähän minä vain tuumin, että mitenkähän kovassa kusessa me oltaisiin, jos tsuhnalla olisi kaiken lisäksi vielä strategista osaamista?

Esikunta oli sekunnin täysin hiljaa. Sitten kaikki räjähtivät nauramaan. Naurun pikkuhiljaa asetuttua Sedov tuumasi:

- Hyvin tuumittu, Harlamov. Mutta me olemme vielä suuremmassa kusessa kuin tiedättekään. Tilanne on nimittäin niin, että Antreassa oli puolet Suomen rintaman taktisista ydinaseista. Kaikkiaan kaksikymmentä ydinkärkeä. Yhdestä kilotonnista kahteenkymmeneen kilotonniin. Ja tsuhna sai ne haltuunsa. Suomesta tuli viikko sitten ydinasevaltio…

JATKUU OSASSA KOLME