perjantai 25. toukokuuta 2018

JOTAIN IHAN MUUTA LII


No niin, laitetaanpa sitten tähän ensiksi se otsikon vaatima pakollinen kuva:



Eli kirjoitus ei liity taaskaan millään muotoa Li Anderssoniin vaan tämänkertaisessa jossain ihan muussa siirrytään aluksi mainion Pekan Porstua-blogin kirjoitukseen jossa todettiin asiasta joka jää usein hoksaamatta tällaiselta raappahousujätkältäkin ja ennen kaikkea niiltä suvaitsevais-tiedostavilta ihmisiltä jotka julistavat suureen ääneen että niin länsimaista kuin varsinkaan suomalaista kulttuuria ei ole olemassakaan. Sillä onhan se olemassa ja hyvin vahvasti. Kun asiaa hieman tarkemmin ajattelee. Tietty, ajan myötä muotoutunut suomalainen elämäntapa on meillä niin vahvana selkäytimessämme ettemme itse asiassa oikein hahmota elävämme suomalaisessa ”kulttuurissa”. Koska se on jokapäiväistä elämää. Me elämme tietyllä tavalla joka eroaa muitten kansojen tavoista. Se eroaa muista, on ainutlaatuinen ja siksi arvokas.



Aivan sama ilmiö koskee vaikka italialaisia tai portugalilaisia joille oma elämäntapa on niin itsestäänselvyys ettei sitä oikein osaa hahmottaa ”kulttuuriksi” jos sattuu olemaan italialainen tai portugalilainen. Se kun vaan on heidän jokapäiväistä elämäänsä joka eletään tietyllä tavalla, mikä taas eroaa tietyin tavoin meidän tavoistamme. Heille puolestaan tämä meidän suomalainen – meille kovin arkipäiväinen – elämäntapa on taas heidän näkökulmastaan kovinkin eksoottinen kulttuuri jossain huitulan napapiirin helevatussa. Parhaaseen blogistanin A-ryhmään kuuluva Pekka määritteli sitten tiettyjä suomalaisia sukupolvia vs. heidän elinaikanaan ulkomailta maahamme tulleisiin ihmisiin ja vaikutteisiin suhtautumiseen. Oma sukupolveni sopisi aika pitkälle tähän Pekan määritelmään:

Vanhemmat ihmiset ovat kasvaneet ympäristössä, jossa suomalaisella kulttuurilla ei ollut kilpailijoita, ja ulkomaisia vaikutteitakin tuli hyvin vähän. He ovat tottuneet siihen, että suomalainen elämänmeno on yleinen normi, ja ulkomaiset hapatukset ovat huonompia tai parhaimmillaankin jotain söpön eksoottista, jota ei kuitenkaan tarvitse ottaa turhan vakavasti.

Varsin pitkälle se omassa, kekkoslovakialaisessa lapsuudessa meni näin. Siihen aikaan muuten mainostettiin kovasti että ”suosi suomalaista, osta kotimaista” ja mikäli oikein muistan niin kaiken maailman lehdissä postimyyntiosastoissa eniten esillä olivat paidat jotka sisälsivät lähinnä  suomalaisuuteen liittyviä symboleita.

Mutta jotain vaikutteita pikku-Ykänkin Kekkoslovakiassa oli jo ulkomailta tullut ja matkan varrella tuli lisää. Tietysti joku voi alkaa tässä vaiheessa jaaritella että polttomoottorikin oltiin keksitty jossain muualla kuin Suomessa ja te ajoitte Corollalla ja muuta lässyn lässyn. Totta kai näin oli mutta koneita ja tekniikkaa ei varsinaisesti omaksuttu ns. henkisellä tasolla vaan ne ostettiin rahalla jota taas teki suomalainen teollisuus, vahvana sen ajan moottorina idänkauppa.

Ensimmäinen mieleen painunut kekkoslovakialainen ulkomaalaisvaikutus ei oikeastaan tullut Suomeen vaan suomalaiset läksivät sitä itse katselemaan ulkomaille. Joskus aikaisemmin oli ollut kova juttu kun suomalaiset olivat käyneet laivalla (siis laivalla, ei nykyisillä uivilla Itäkeskuksilla) Tukholmassa mutta 1960-luvun lopulla elintason pikku hiljaa noustessa tuli kaipuu & taloudellinen mahdollisuus lähteä käymään lämpimissä maissa ja alkuun kohteena oli erityisesti Kanarian Saarilla sijaitseva Las Palmas josta Irwinkin lauloi.




Las Palmas-ilmiöön liittyi toinen ilmiö eli Kalevi Keihänen joka kuskasi suomalaisia oman lentoyhtiön koneilla etelään ja niin lennot kuin matkat muutenkin olivat tunnettuja halvasta viinasta joka ei taatusti loppunut kesken. Tästä matkailusta esitti puolestaan kappaleen Juha Watt Vainio ja siitä voi helposti huomata että ainakin naisille näissä matkoissa oli jo pieniä kaikuja nykypäivän matkoista Gambiaan etsimään sitä ihan aitoa ja oikeaa lihallista rakkautta.




Täällä Suomessa taas elettiin matkailun ulkopuolella enempi suomalaisissa tunnelmissa eikä vielä silloin hoksattu ymmärtää että niissä olisi jotain vikaa. Toki ulkomaalaisia vaikutteita alkoi tulla ennen kaikkea viihteen kautta. Rock-musiikki oli tullut Suomeen jo aikaisemmin mutta vasta 1970-luvun alussa se alkoi sitten olla nuorisokulttuurin valtavirtaa. Osaako joku muuten hahmottaa ja maalittaa sen tyypin joka keksi termin ”nuorisokulttuuri”? Häiskä on varmaankin jo kuollut mutta hänet pitäisi palauttaa maan päälle että hänet voitaisiin ampua, hirttää ja hukuttaa ja lähettää sitten Oy Helvetti Ab:n ikuiseksi pätkätyöläiseksi jonka pätkätyö ei lopu koskaan. Nuorisokulttuurihan nykyiselleen kehittyneessä muodossa tarkoittaa lähinnä ikävuosia ilman mitään velvollisuuksia ja kaikilla mahdollisilla oikeuksilla. Joillain tyypeillä se ikä kestää neljäänkymmeneenkin ja joillain poliittisessa asemassa korkealle nousseilla jopa eläkeikään ja sitten voidaankin dementian myötä palautua takaisin lapseksi.

Kekkoslovakiassa muodissa ollut rock-musiikki sisälsi 1970-luvun alussa pääosin heavyä, purkkaa (siis sellaista pehmeämpää heavyä, tosin sen alan taitaja The Sweet soitti sitten suurimman osan heavybändeistäkin suohon) ja olihan sitten tarjolla silloin myös sitä progea (Suomessa Wigwam, Tasavallan Presidentti sekä Tabula Rasa) ja luonnollisesti tyttöjen suosimaa ylipainoista partasiirappi-iskelmää tyyliin Demis Roussos. Mutta kotimaisen rock-elämän räjäytti tietysti Hurriganes:



Ulkomaalaisista vaikutteista huolimatta Hurriganesia saattoi pitää oikeastaan hyvin suomalaisena ilmiönä sillä olihan kyseessä maailman amerikkalaisin bändi jonka rumpali ja päävokalisti Remu ei osannut sanaakaan englantia. Mutta kun foneettinen kirjoitus oltiin keksitty niin sehän ei tahtia millään muotoa haitannut.


Hurriganesia – ja erityisesti Remua – on kiittäminen siitä että hän muutti rockin Suomessa ammattimaiseksi bisnekseksi. Mutta tulee muistaa, että vaikka jonkun pikku-Ykän mielestä siihen aikaan jokainen kulma huokui rock´n´rollia niin se oli kuitenkin vain nuorten musiikkia ja aikuisväestö kuunteli paljon perinteisempää musiikkia. Iskelmämusiikki oli suosittua, myös käännösiskelmät ulkomaalaisista kappaleista. Maksava yleisö nähtävästi halusi kappaleet suomeksi laulettuna eikä sitä englannin kieltä tungettu vielä joka paikkaan niin kuin nykyisin. Ehkä sitä ei niin hyvin silloin vielä osattukaan.

Tulee muistaa myös että Kekkoslovakian myyntitykki ei ollut suinkaan ulkomaisia vaikutteita Suomeen tuonut Hurriganes vaan varttuneemman väen suosikki Erkki Junkkarinen jonka albumi Ruusuja Hopeamaljassa ylitti ensimmäisenä suomalaisena albumina silloisen sadantuhannen myydyn albumin platinalevyrajan.



Ulkomaalaisia vaikutteita kekkoslovakialaiselle pikkupojalle toi myös lisääntynyt sarjakuvien tarjonta mutta sitä tuli käsiteltyä jo aikaisemmin jutussa pikku-Ykä lukee sarjiksia. Luonnollisesti ulkomailta tuli Kekkoslovakiaankin muoti ja erityisesti nuorisomuoti. Olihan tuota jo yritelty 1950-luvun lopulla (Kekkoslovakian aikaahan sekin oli) jolloin oli niitä lättähattuja mutta se taisi olla enempi helsinkiläinen ilmiö.

No joo, tää on sitten taas ihan toinen lättähattu mutta sekin oli kekkoslovakialaiselle kovasti tuttu.

Pikku-Ykä muistaa muotina pitkän tukan, mutta loppujen lopuksi harvalla oli kuitenkaan sellaista liuhulettiä kuin joskus myöhemmin yleistyi. Tietyllä tavalla pitkä mutta kuitenkin lyhyt tukka oli tavallaan muotia aikuisessa miesväestössä jossa miehet kasvattivat hiukset ”pitkäksi” eli hieman yli korvan. Näyttelijä Pekka Autiovuori saa antaa taas kerran mallia sen ajan miesten hiusmuodista ja nykyisin niin kovasti kielletystä yleisasenteesta. Tämä kyseinen  mainos meinaten ylittäisi nykyisin #metoo-hysteriakynnyksen kevyesti:


Ulkomaan muotina tulleet farkut – niin housuina kuin takkeina – olivat löytäneet myös katajaisen kansan ja ennen kaikkea sen ajan nuorison farkuissa oli silloin ylileveät nousuvesilahkeet jotka haittasivat polkupyörällä ajamista jääden säännöllisesti kettingin väliin. Vanha kunnon pyykkipoika oli ratkaisuna tähän ongelmaan. Farkkumuotiin yhdistettiin silloin myös jotain perisuomalaista jota tuskin oli missään muualla eli farkut & Hai-saappaat joissa kaikkein muodikkainta oli pitää farkkujen takalahjetta saappaan sisällä ja etulahjetta ulkopuolella. Farkuissa suositut merkit olivat James (farkkuja kutsuttiin usein jameksiksi), Lee Cooper ja Hurriganesin myötä Beavers.

Valitettavasti netistä ei tahdo millään löytyä yhtään autenttista kuvaa muodikkaasta farkut & Hai-saappaat yhdistelmästä.


Sitten kun siirryttiin 1970-luvun loppupuolelle niin farkkumuoti kääntyi totaalisesti päälaelleen eli farkut olivat lahkeista pillit ja sitten ylhäältä tämä lökärimuoti muistutti lähinnä jonkun sortin juuttisäkkiä. Tämä ja siihen liittyvä Yhdysvaltain 1950-lukua ihannoinut muoti sekä tuli että ei tullut ulkomailta. Yksi muodin innostajista oli Suomessa silloin esitetty amerikkalainen tv-sarja Onnen Päivät:


Ja toinen oli tietysti se, että silloinen Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai monen yrityksen jälkeen tahtonsa läpi ja ihailemansa 1950-luvun muotiin Suomessa. Niin pikku- kuin ison Ykän näkemyksen mukaan tällaista 1950-luvun boomia ei ollut koskaan missään muualla kuin Suomessa. Ainakaan siinä mittakaavassa. Sitäkin voi pitää – kaikkine amerikkalaisuuksineen – suomalaisena ilmiönä. Ehkä Suomessa elintaso alkoi 1970-luvun lopulla olla sen verran hyvä että siellä voitiin leikkiä hetki Amerikkaa. Ainakin osan nuorisosta keskuudessa. Tuohon 1950-luvun boomiin otettiin mukaan jopa erinomainen laulaja Pepe Willberg joka teki uransa todennäköisesti taiteelliset aallonpohjat kappaleella ”Rasvis Mä Oon”.


”Rasvis ei jää selustaan eikä varjoon, rasvaa sun lettiisi tarjoon”. Tietysti me nuorina koiranleukoina väännettiin kertosäe muotoon ”paskis mä oon” eikä siinä sitten enää tarjottukaan lettiin Brylcremeä vaan jotain ihan muuta. No, Pepe on hieno laulaja joten sallitaan hänelle pieni markkinavoimien pakottama harhapolku.

Toinen saman ajan – Suomen ulkopuolelta tullut –  ilmiö oli tietysti punkin ja ns. uuden aallon mukanaan tuoma tiedostava nuorisoangsti jota piti julistaa vaikkei pahemmin angstattanutkaan eikä siihen välttämättä ollut mitään syytä. Nuorisotiloja, perkele! Ai miks? Emmä tiä. Mutta kun muutkin vaatii. Ja se on niinqu muotia. Nuorisotiloja, perkele!

Musiikista voidaan mennä television puolelle. Yleisradion TV 1 ja TV 2 tarjosivat virallista ja hyväksyttyä kekkoslovakialaista ohjelmaa mutta niillä kanavilla välissä oli sitten Mainostelevision ohjelma-aikaa joka tarjosi ulkomaalaisia vaikutteita.

Silloinen Mainostelevisio tarjosi yhdysvaltalaisia tv-sarjoja niin kuin Cannon, Columbo, Ratsupoliisi McCloud, Rekkakuskit jne ja niitähän katsottiin mielellään. Saattoi olla että ei niistä omaksuttu minkäänlaisia ulkomaalaisia vaikutteita sillä toki tavallinen kekkoslovakialainen ymmärsi että vaikka hän katsoo tv-sarjaa jossain Kansasin valtateillä ajelevasta rekkakuskista niin hän ei ole itse sellainen vaan menee huomennakin hitsaamaan Oy Firma Ab:n palvelukseen. Olipahan vaan viihdettä. Vähän harmittomampaa kuin Ylen tarjoama materiaali.


Tietysti samaan aikaan myös suomalainen ohjelmisto oli voimissaan ja vuoden katsotuimpia ohjelmia olivat aina Syksyn Sävel ja Miss Suomi. Missikisan idea tietysti tuli ulkomailta. Lisäksi suomalaiset perhesarjat olivat voimissaan. Me Tammelat, Taistelevat Virtaset ja Naapurilähiö. Eräs suomalainen myöhempien aikojen valtapoliitikko Paavo Lipponen muuten mutisi 1960-luvulla että Me Tammelat-sarja antaa ihmisille liiaksi porvarillisia vaikutteita. Kyseisestä jätkästä tuli myöhemmin Suomen pääministeri.


Tietysti Mainostelevisio alkoi tarjota katsojille – erityisesti naisille – ulkomaalaista saippuaa, tosin silloin vielä pieninä palasina ja kerran viikossa Peyton Place-sarjan muodossa. Mutta muuttuiko Suomi kyseisen saippuatarjonnan myötä jokseenkin vähemmän suomalaiseksi mitä nykyisin pidetään jonkunlaisena tavoiteltavana ja välttämättömänä itseisarvona? Tuskin. Sillä koko 1970-luvun suomalaiset katsoivat myös ahkerasti Rintamäkeläisiä.


Tästä voidaankin sitten siirtyä ruokapuolelle. Perskeleet pistelivät 1970-luvun alkupuolella Nyhtänköljässä ihan sitä samaa sapuskaa kuin joskus 1950-luvullakin syötiin tosin saattoi sanoa että lihan ja makkaran määrä oli lisääntynyt. Missään nimessä ei eletty enää puutteessa vaan ruokaa oli kyllä tarpeeksi. Mutta entäs se ulkomaalainen ruoka? Lasketaanko ketsuppi siihen? Ulkomaalaisia hedelmiä oli toki myynnissä paikallisessa kaupassa mutta mitään varsinaista ulkomaalaista ruokaryntäystä ja myöskään ruokatapoja ei tunnettu ennen kuin pienessä mittakaavassa 1970-luvun loppupuolella. Oikeastaan ensimmäinen sellainen oli pikkupojille kovasti maistuvat popcornit jotka tehtiin siemenistä pienessä öljymäärässä kattilassa ja se pauke oli niin mukavaa kuunnella. Kansi kannatti tietysti pitää kattilan päällä.

Helsingissä syötiin tietysti jo hampurilaisia (Carrols oli se ensimmäinen) mutta niitä sai Nyhtänköljässä odottaa vielä kauan tosin ei niitä niin osannut kaivatakaan kun äiti-Perskeleen perunamuussi ja jauhelihapihvit olivat parempia. Pizzaa Perskeleillä syötiin Kekkosen ajan loppupuolella tosin sekin oli äiti-Perskeleen omaa viritelmää. Varsinaisen ostopizzan Ykä söi ensimmäisen kerran 1980-luvun alkupuolella ja sehän oli se legendaarinen Saarioisten roiskeläppä:

Ja turha siitä roiskeläpästä kenenkään on mutista ja irvailla. Kyllä sitä vallan syö. Ihan hyvää se on. Varsinkin jos lyö hieman lenkkimakkaraa päälle.

Ensimmäisen lasagnensa Ykä söi Maakuntakaupungin pizzeriassa vuonna 1984. 1970-luvun loppupuolella Suomeen rantautui tietysti myös ranskanperunat mitkä oikeastaan ovat vaan pienemmäksi leikattuja uuniperunoita. Koska ne olivat silti jotain uutta niin toki niitä tykättiin syödä ja päälle laitettiin tietysti suolaa ja ketsuppia. Yksinkertaista ja niin hyvää. Ihan mukavaa ulkomaalaista vaikutetta tosin ihan suomalaisista raaka-aineista.

Suomalainen tölkkihernesoppa puolestaan eli ennen Kekkoslovakiaa, eli Kekkoslovakiassa ja on elänyt Kekkoslovakian jälkeen jopa edistyksellisessä nyky-Suomessa. Kunniaa tölkkihernesopalle. Se siitä ruuasta. Siirrytään ihmisiin. Silloisessa Kekkoslovakiassa ei hirveästi ulkomaalaisia ihmisiä näkynyt. Ensimmäisenä, tosin pikku-Ykän muistin ulkopuolella olevana henkilönä voitaisiin mainita tshekkoslovakialainen jääkiekkovalmentaja Gustav Bubnik jonka johdolla Kekkoslovakia kaatoi vuonna 1967 ensimmäistä kertaa (minkäs muunkaan kuin) Tshekkoslovakian. Ja pikku-Ykän muistissa on tanskalainen Ylen toimittaja Knud Möller jota ei kukaan varsinaisesti ajatellut tanskalaiseksi vaan suomalaiseksi:

Sitten tulee tietysti mainita kuuluisa lauluyhtye Delta Rhythm Boys, jonka kekkoslovakialaiset muistavat ehkä parhaiten tästä mainoksesta:



Nykyisessä Suomessa kyseisen mainoksen esittäminen olisi tietysti mahdotonta ja saisi aikaan noin trukkilavallisen rikosilmoituksia. Kekkoslovakialainen puolestaan miettii että tuskin nuo heput mielsivät olevansa kovinkaan suuren rasistisen rikoksen uhreja sillä heitä arvostettiin Suomessa hyvinä laulajina muutenkin ja he toki ymmärsivät että heidän orvasketensä nyt vaan sopi ehkä paremmin lakritsamainokseen kuin esmes Armi Kuuselan vastaava. Silloinhan ei ollut Suomessa olemassa ammatti- ja tapapuolestaloukkaantujia.

Jos puhutaan mustista hepuista Kekkoslovakiassa niin heitä ei sitten muuten ollut muita kuin joitain ammattilaiskoripalloilijoita ja lisäksi Billy Carson jonka nuoremmat muistavat ehkä Hyvät Herrat-ohjelmasta mutta hänhän vaikutti Suomessa jo Kekkoslovakian aikana toimien ammattirumpalina  Jukka Tolonen Bandissa, Pera and the Dogsissa ja Madame Georgessa. Iso Ykä ei tunne Carsonin rumpalinuraa kovin hyvin mutta jos heppu on kelpuutettu soittamaan Jukka Tolonen Bandiin niin häiskä kieltämättä osasi mäiskiä pönttöjä.

Jos palataan näihin kalpeampi-ihoisiin mihin suomalaiset tutustuivat niin eihän heitä paljoa ollut heitäkään. Ensimmäisenä tulee tietysti mainita Neil Hardwick joka oli alun perin ydinfyysikko mutta joka Suomessa käsikirjoitti ja ohjasi yhden kaikkien aikojen Suomen parhaimmista huumorisarjoista nimeltä Tankki Täyteen.


Ja laitetaan sitten Neil Hardwickista lisätieto jonka lähetti Sam Hardwick (Neilin poika?): "Sattuneesta syystä tiedän että Neil Hardwick valmistui itse asiassa filosofiasta, vaikka olikin aloittanut opintonsa fysiikan puolella ja oli jonkin aikaa töissä ydinfysiikan parissa." Kiitos Samille täsmennyksestä.

Lisäksi Kekkoslovakian ajalta voi mainita unkarilaiset veljekset Géza ja Csaba Szilvay jotka pitivät televisiossa lasten musiikkipedagogisia ohjelmia, erityisesti Viuluviikarit. Ykälle on jäänyt mieleen näistä ohjelmista lause ”tämä on ta, yksi ta”. Mainitaan muuten että yksi viuluviikareista oli Linda Lampenius joka sai mainetta myös ulkomusiikillisilla kyvyillään.

Ja siinäpä ne sitten äkkimuistamalla olivatkin. Tietysti Suomessa kävi myös kaikenlaisia neuvostoliittolaisia ystävyys-, yhteistyö- ja avunantovaltuuskuntia mutta paatuneimpia kommunisteja lukuunottamatta ne olivat tavalliselle suomalaisille ns. yleisten syitten velvoittamaa pakkopullaa. Pikku-Ykä muistaa kun koulussa kävi joku tommonen neuvostoliittolainen kulttuuriryhmä niin opettaja totesi hyvin selkeästi että jokaiselle esitykselle pitää sitten taputtaa niin että räpylöihin koskee.


Jos jätetään nuo valtuuskunnat huomiotta niin mikä yhteinen piirre oli noissa Kekkoslovakiassa esille nousseissa ulkomaalaisissa? No tietysti se, että he olivat nousseet Suomessa esille omilla ansioillaan. Eivät sillä, että he olivat ulkomaalaisia. Ei silloin ollut mitään virallisia ulkomaalaisia jotka saivat veronmaksajien kustantaman leipänsä siitä että olivat ulkomaalaisia jotka haistattelivat suomalaisille. Jotain Umayya Abu-Hannaa voi ehkä pitää myöhempien aikojen (pyhien) parhaana esimerkkinä.

Entäs sitten ne pakolaiset?

Joo, Suomeen tuli pakolaisia 1970-luvulla Chilestä. Nyhtänköljässäkin oli yksi perhe josta ei pahemmin puhuttu kun siitä ei ollut mitään puhuttavaa. Tavallisia ihmisiä. Sitten 1980-luvun lopulla tuli niitä Vietnamin venepakolaisia. Niistä ajateltiin aivan samoin kuin chileläisistäkin että ne taitavat olla kotimaassaan ihan oikeasti kusessa ja eihän niitä paljoa tänne tule joten tulkoot, olkoot ja eläkööt.

Tilannehan muuttui totaalisesti vuonna 1990 kun somalit – jotka eivät tulleet pakolaisiksi vaan elintasosiirtolaisiksi –  tulivat Suomeen ja saivat heti jalustalle nostetun ja kaiken arvostelun yläpuolella olevan aseman. Mistä se oikein johtui? Jostain vääristyneestä hoitovietistä? Kyseinen jalustalle nostaminen – joka on sitten nykypäivään mennessä muodostunut varsinaiseksi taiteenlajiksi – on tietysti loukkaus oikeita hädänalaisia pakolaisia kohtaan.

Mutta loppulitviikkinä voidaan todeta että ulkomaalaisvaikutteet olivat Kekkoslovakiassa varsin vähäisiä ja niistä otettiin se mikä hyväksi havaittiin ja oltiin hyvin ylpeästi suomalaisia ja elettiin siinä suomalaisessa kulttuurissa jota ei nykynäkemyksen mukaan ole olemassakaan. Ajatus siitä, että suomalaisuuden mitätöimisestä tulisi joskus tulevaisuudessa ihmisille veronmaksajien rahoilla maksettu ammatti oli vieras eikä se olisi käynyt edes vitsinä. Sen ajan hengen ehkä näkisi parhaiten tästä pätkästä joskus 1970-luvulta. Oli muuten silloisen Ylen tekemä. Ei siinä hengessä mitään vikaa ollut. Sillä saatiin maa pyörimään suhteellisen hyvin.


Tämä on kirjoituksen loppu.

Ainakin pikku-Ykän osalta. Iso-Ykä jatkaa. Sitä mitä pikku-Ykä ei silloin aikanaan hoksannut – ja kuinka olisi voinutkaan – oli se seikka että Suomeen tuli noina aikoina myös hyvin vahingollista ulkomaalaista vaikutetta. Joka piru vie myös täysillä omaksuttiin. Ne vaikutteet tulivat yliopistoihin ja mediaan. Silloin ne vaikutteet olivat kovaa kommunismia jotka ovat sitten myöhemmin muuntautuneet yleiseksi vasemmistoliberaaliseksi ajatusmaailmaksi. Jonka ajatusmaailman seurauksia me joudumme sietämään joka päivä. Mutta sehän on oman tarinansa aihe ja sitä on tässäkin blogissa käsitelty noin montasataaviiskytkuus kertaa.

*

Ja laitetaanpa sitten – hieman olosuhteitten pakosta – tähän vielä Jotain Ihan Muuta 52,74 eli:

Jotain Ihan Muuta 52,74 eli Yrjötyt Ammatit

Kas kun tuo blogger meni tekemään sen tempun että se lopetti kokonaan tuon gallupkyselymahdollisuuden niin meneillään oleva gallupkysely lukijoitten ammateista loppui sekin sitten kerralla siihen. Vastausaikaa olisi ollut vielä puolisentoista kuukautta. Mutta laitetaan nyt sitten ne tulokset joita ehti tulla. Yleisimmästä harvinaisimpaan:

- ATK-ala                           77
- Teollisuusala                     55
- Eläkeläinen                       44
- Yrittäjä                             38
- Rakennusala                     35
- Kaupallinen ala                 30
- Kuljetus- ja liikenneala     28
- Suojelu- ja sotilasala         28
- Terveydenhoito                24
- Työtön                              24
- Joku muu                          21
- Luonnontieteellinen työ   18
- Maa- ja metsätalous          16
- Kiinteistöpalvelut             12
- Opetusala                         12
- Energia-ala                       11
- Graafinen ala                    10
- Hallinto                            10
- Kulttuuriala                       9
- Pankki- ja finanssiala        7
- Käsityöala                        6
- Merenkulku                      6
- Ympäristöala                    6
- Jätehuolto                         5
- Kaivosteollisuus               4
- Kirkollinen työ                 4
- Matkailu- ja ravitsemus    4
- Sosiaaliala                         4
- Lakiala                              3
- Media                               3
- Elintarvikeala                   2
- Yhteiskuntatutkimus        2

Tuloksista voi sanoa, että ne olivat aika odotettuja, tosin se, että ATK-kaverit olivat ykkösenä oli hienoinen yllätys. Se ei ollut puolestaan yllätys että niin median kuin yhteiskuntatutkimuksen edustajat olivat siellä hännänhuippuna.

Kiitos kaikille gallupeihin vastanneille. Tämä taisi olla sitten viimeinen gallup ja minua se hieman harmittaa. Näitä on ollut mukava tehdä. Tietysti jos joku lukija tietää jonkun bloggerin ulkopuolisen gallup-gadgetin niin heitättekö vinkkiä, kiitos.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

MARSHALL-AVUTTOMUUTTA


Lyhyesti case Heikki Hurstin etenemisestä:

- Viime joulukuussa hallitus pudotti vapaaehtoisen ruoka-avustuksen tuen nollaan. Heikki Hurstin toiminnalta jäi saamatta 80.000 euroa. Alun perin tuki oltiin tehty perussuomalaisten ehdotuksesta.

- Hiljattain amerikkalainen superyhtye Metallica puolestaan lahjoitti Heikki Hurstin toiminnalle 25.000 euroa.

- Aivan tuoreeltaan Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta tyrmäsi perussuomalaisten ehdotuksen Heikki Hurstin toiminnalle myönnettävästä 50.000 euron avustuksesta. Eli Hurstin tärkeälle työlle jäi niin valtion kuin Helsingin kaupungin toimesta se kuuluisa tuulen huuhtoma perse. Selvää tietysti on että kyseessä on vittuilu nimenomaan perusuomalaisille. Valitettavasti vittuilun terävin kärki osuu suomalaisiin köyhiin.

Asian tiimoilta herää kysymys:

Kuinka kauan kuluu aikaa kun Helsingin kaupunki saa poltettua 50.000 euroa maahanmuuttoteolliseen kompleksiinsa?



maanantai 21. toukokuuta 2018

KORTTITALON SORRUTTUA


jatkoa aikaisemmasta osasta

Helsinki, eräs tammikuu tulevaisuudessa



Kahdeksan kuukautta sen kokouksen jälkeen jossa persaukisen mutta kulisseja edelleen ylläpitävän Suomen poliittinen sisäpiiri teki päätöksen maakuntavaltionsa muuttamisesta kantaväestönsä kohdalta kehitysmaaksi tai oikeastaan siirtomaan ja kehitysmaan yhdistelmäksi istui kyseisessä kokouksessa mukana ollut sisäministeri toimistossaan ja mietti elämänsä kulkua. Hän oli jo nuorena miehenä oppinut että tuulenhaistaminen oli aina ollut hänen vahvin osa-alueensa eikä moraali ollut koskaan hänelle ominaisin tai ainakaan pyrkyryyttä millään tavoin jarruttava piirre. Hän oli myös jo nuorena ymmärtänyt olevansa täysin empatiakyvytön ja narsistinen yksilö joka oli kunnostautunut koulukiusaamisessakin niin hyvin että kiusatut saivat lopulta aina syyn itselleen. Siksi politiikka oli ollut hänelle luonnollinen ja ehkä oikeastaan ainoa ammatinvalinta.

Ammatinvalinnan myötä valitusta puolueesta sinänsä ei ollut enää silloin hänen nuoruudessaan niin kovin suurta lukua. Hän saattoi valita minkä puolueen hyvänsä sillä kaikki valtapuolueet olivat osa saman sateenvarjon ja vaaliliiton alla olevaa federalistista yleispuoluetta jotka kinastelivat ennen vaaleja merkityksettömistä yksityiskohdista saadakseen äänestäjille aikaan illuusion vaihtoehdoista. Mikä illuusio valtamedian suosiollisella tai paremminkin fanaattisella avustuksella oli tähän asti – ainakin nippa nappa – mennyt vieläkin läpi ja eduskunnan kokoonpano oli edelleen federalistit 112 – kansallismieliset 88. Nuori pyrkyri ja tuleva sisäministeri oli valinnut puolueekseen kokoomuksen jonka ajatteli palvelevan parhaiten hänen omia tavoitteitaan.

Noustessaan poliittisilla portailla tuulenhaistamisen kyky ja narsismi oli ollut hänelle samaa kuin urheilijalle luontainen lahjakkuus omaan lajiinsa. Poliittinen valmennus sitten puolestaan opetti hänet kipuamaan huipulle eli nuolaisemaan oikeita ahtereita,  puukottamaan oikeita selkiä, tuomitsemaan julkisesti niitä mielipiteitä joita tuli tuomita ja tietysti puhumaan välttämätöntä epistolaa jonka valtamedia nauhurimaisesti toisti antaen hänestä kuvan asiallisena, ammattitaitoisena ja ennen kaikkea vastuunsa kantavana poliitikkona. Mitä oli vastuu ja kuinka se määriteltiin oli tietysti oma taiteenlajinsa. Poliitikon kohdalla vastuu oli jotain sellaista joka annettiin toisten kannettavaksi ja josta otettiin kunnia itselle. Kunniankin määritelmä oli ajan myötä muuttunut ja teot joista aikanaan olisi joutunut vankilaan törkeästä maanpetoksesta oltiin jo pitkään palkittu korkeilla kunniamerkeillä.

Niinpä – sekä lahjakkaana että hyvin treenattuna – hän oli jo hyvin nuorena päässyt eduskuntaan ja oli nyt viisikymppisenä sisäministeri joka noudatti EU:n määräyksiä kirjaimellisesti. Määräyksiä, jotka olivat kuin Raamatun sana uskovaiselle. Tavoitteena hänellä oli tietysti poliittisen uransa päätteeksi joku varma ja hyvin palkattu virka Brysselissä jonka jälkeen hänen ei tarvitsisi enää kertaakaan mielistellä rahvaalle ennen vieläkin valitettavasti toistuvia järjestelmän uusintamisvaaleja. Se vaaliteltoilla seisominen ja hallintolampaitten kanssa joutavia lässyttäminen sekä heidän ongelmiaan mukamas ymmärtäminen oli ollut hänelle kerta toisensa jälkeen vastenmielisempää. Mutta se oli ollut välttämätöntä. Sillä taustalla oli kokoajan pelkona ajatus ”kansallismieliset 101 paikkaa”. Siksi hänen täytyi sietää ja mielistellä niitä ihmisiä joiden maailma oli hänelle aivan vieras ja joita hän inhosi. Ennen kaikkea hän inhosi sitä vaalilippua joka noilla ihmisillä oli. Sitä vallan välikappaletta jota tavallisella hallintoalamaisella ei saisi olla. Sen kuului hyväksyä ja totella. Millä helvetin oikeudella se saisi päättää asioista tai edes asioista päättäjistä?

Hänen urallaan kaikki oli mennyt periaatteessa aivan putkeen. Olihan hän oppinut oikean liturgian. Sisäministerin ongelma oli kuitenkin siinä että hän oli oikeasti älykäs mies. Monet hänen ministerikollegansa, erityisesti naispuoliset kiintiöministerit uskoivat sinisilmäisesti ja mitään kyseenalaistamatta siihen monikultturistiseen epistolaan jota he suolsivat silmät innostuneen pyöreinä kansalaisille. Mikä sai sisäministerin puolestaan ajattelemaan että poliittisessa järjestelmässä on sairautena feminismin ja naiskiintiöitten kokoinen syöpä jota ei kuitenkaan saa parantaa sillä kyseinen syöpä miellettiin virallisesti vahvuudeksi eikä sitä saanut arvostella. Niinpä noita hame päällä kulkevia papukaijoja piti kerta toisensa jälkeen ottaa hallitukseen ja sietää heidän typeryytensä. Onneksi he vain puhuivat sitä mitä heitä käskettiin. Omaa ajattelukykyä heillä ei ollut. Hymyillä he toki osasivat ja onneksi medialle se riittikin eikä se esittänyt ikäviä kysymyksiä. Samassa junassahan se oli.



Latelemansa epistolan ulkopuolella sisäministeri omasta puolestaan ja yksityiselämässään ymmärsi, että tuo pakolla saneltu epistola oli tie kokonaisen maanosan kaaokseen ja tuhoon. Olihan hän sentään laskutaitoinen ja ymmärsi yhteisen kakun jakamisen ja ennen kaikkea sen leipomisen periaatteet. Syödä ei voi enempää kuin tienaa ja elintasosiirtolaisten – ja nimenomaan väkivaltaisten elintasosiirtolaisten – aallolla EU varmisti sen, että se menisi jossain vaiheessa totaaliseen pankrottiin ja siitä väistämättä seuraavaan joko sisällissotaan tai sitten yleiseen anarkiaan.

Se ei ollut tietenkään estänyt sisäministeriä toimimasta niin kuin hyvän ja menestyvän  broileripoliitikon tuli toimia. Niin kuin kahdeksan kuukauden takaisessa sisäpiirin kokouksessa oltiin todettu, väistämätön katkera tulevaisuus kyllä oikein hyvin tiedettiin mutta sen toivottiin siirtyvän seuraavalle sukupolvelle. Kokoukseen osallistuneet ministerit olivat jo aikaa sitten polttaneet sen vähäisenkin moraalisen selkärankansa nuotiolla eivätkä he uhranneet ajatustakaan siihen kuinka tulevat sukupolvet selviäisivät heidän aiheuttamastaan katastrofista. Meidän jälkeemme vedenpaisumus. Se riitti periaatteeksi ja politiikassahan periaate oli käytäntö.

Suureksi harmikseen niin sisäministeri kuin hänen kollegansa olivat todenneet että se väistämätön tulikin sitten jo heidän aikanaan. Mutta päätös oli ollut silti selkeä. Teeskentelyä jatketaan. Mikään politiikan sisällössä ei muutu. Virheitä ei tunnusteta. Etnoalueitten elättämistä jatketaan ja koska kantasuomalaiset ovat oletetusti säyseämpiä kuin etnot niin heidät pannaan maksamaan kaikki ja koska lainahanat olivat menneet tukkoon niin se tehtiin vielä entistäkin rankemmin. Olettaen että ne maksavat ja sietävät kaiken. Niinhän ne olivat tehneet ja sietäneet aina ennenkin. Elättäen kiltisti poliittista ja virkakoneiston uusrälssiä sekä niitten että valtamedian etnisiä lemmikkejä joita heitä vaadittiin kutsumaan samanlaisiksi suomalaisiksi kuin he itsekin. Vihapuhetuomion uhalla.

Sinänsä sisäministeri tiesi että oletus on kaikkien munausten äiti mutta melkoinen osa hallituksesta – erityisesti kiintiöministerit –  ajattelivat vieläkin että jos asiasta on poliittinen päätös niin sehän on ilman muuta piste keskustelulle ja sitä päätöstä luonnollisesti noudatetaan. Niin kuin oltiin noudatettu aina.  Ei toisin voinut tehdä koska toisin ei saanut tehdä. Jokainen uusrälssin jäsen joka tapauksessa toivoi vilpittömästi että mikään ei muuttuisi. Että kaikki menisi niin kuin ennenkin. Että maailman lauhkein kansa ei muistaisi sitä, minkälaiseksi se joskus oli tietyn pisteen ylitettyään muuttunut. Jos se pysyisi muistamattomana vielä hetken aikaa.  Sen hetken, että vastuun voisi siirtää seuraavalle sukupolvelle.

Sisäministeri tiesi jo siinä kahdeksan kuukautta aikaisemmin käydyssä kokouksessa että totta kai kaikki tulisi muuttumaan. Hän muisti oikein hyvin valtionvarainministerin kertoman toimenpidelistan ja sen kuinka sen kuunteleminen aiheutti kylmiä väreitä.

- Elintasosiirtolaisten elatus ja elintaso pidetään entisellään. Tämä on välttämätöntä yhteiskuntarauhan takaamiseksi.

- Kantasuomalaisten välitöntä kokonaisverotusta nostetaan kaksikymmentä prosenttia. Osittain tulo- ja osittain arvonlisäveron muodossa.

- Työttömien – joita muuten on tällä hetkellä juuri saman verran kuin elintasosiirtolaisia – avustuksia pudotetaan viisitoista prosenttia ja ansiosidonnainen päiväraha lopetetaan välittömästi.

- Eläkkeitä pudotetaan viisitoista prosenttia.

- Kiinteistövero kolminkertaistetaan.

- Varainsiirtovero kolminkertaistetaan.

- Autovero kaksinkertaistetaan.

- Polttoainevero kaksinkertaistaan.

- Julkisen sektorin työntekijöistä irtisanotaan kaksikymmentä prosenttia. Irtisanottavat irtisanotaan julkisen sektorin suorittavalta tasolta. Akateemiset suojatyöläiset palkataan edelleenkin. Samoin kuin NGO-organisaatioissa työllistetyt ihmiset. Vaikka ne sinänsä infrastruktuurille täysin tarpeettomia ovatkin. Mutta tulee muistaa, että juuri he äänestävät meidän puolueitamme ja kansallismielisillä on eduskunnassa 88 edustajaa. Jos heidät – jotka ovat yleensä aktiivisia äänestäjiä – irtisanotaan, se aiheuttaa pelon maagisesta luvusta 101. Meillä kun on tämä demokratia vielä ongelmanamme. EU ei ole päässyt siitä vieläkään eroon vaikka perkele sentään se olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten.

- Yksityisen sektorin verotusta kiristetään ankarasti. Perusteena ei ole virallisesti elintasosiirtolaisten elättäminen vaan ilmastonmuutoksen estämisen vaatimat välttämättömät toimenpiteet. Kaikki veronkorotukset toteutetaan ympäristöveron nimellä.

- Tämän lisäksi alkoholiverotusta puolestaan kevennetään huomattavasti. Jotain on annettava näitten toimien tilalle. Jos kansa tyytyy halvan viinan huuruihin niin ehkä se pysyy vieläkin rauhallisena. Ehkä. Toivottavasti.

Sisäministeri katseli tietokoneeltaan tuon päätöksen jälkeen kehittynyttä tilannetta. Valtamedia oli toimenpidelistan toteuttamisen jälkeen jatkuvasti mainostanut sitä että Suomessa ei ollut enää ollenkaan köyhiä ihmisiä. Sisäministeri luki yhtä tuollaista uutista hymyillen vinosti ja häveten hieman. Olihan se sinänsä tahatonta komiikkaa. Ei kai köyhiä ollut, kun köyhyys määriteltiin uudelleen. Aikanaan oli poliittisesti tarkoituksenmukaista nostaa köyhyyden rahallista rajaa aina ylemmäs mutta nyt tilanne oli muuttunut ja Suomessakin köyhäksi laskettiin vain ne ihmiset jotka elivät alle kahdella eurolla päivässä. Suurinpiirtein YK:n määritelmien mukaisesti. Sisäministeri ymmärsi oikein hyvin kuinka tärkeää määrittelyvalta ja sen mediassa yksinoikeudella julkaiseminen oli. Virallisesti – maailman mittakaavaan nähden – Suomessa ei ollut ollenkaan köyhyyttä.

Todellisuus oli tietysti toinen. Puolustusvoimat olivat mobilisoineet 30.000 reserviläistä. Ei taistelu- vaan huoltojoukkoja jotka soppatykeillään korvasivat romahtanutta kantasuomalaisten sosiaalihuoltoa. Pataljoonasoppaa tai kaurapuuroa jaettiin kerran vuorokaudessa ja sitä sai mukanaan tuomiinsa astioihin sosiaalihuollon myöntämillä elintarvikekorteilla. Kantaväestön ansioitten ja asumistuen romahdettua hyvin suuri osa varsinkin helsinkiläisistä oli siirtynyt kommuuniasuntoihin. Ei minkään vihreän idealismin vuoksi vaan olosuhteitten pakosta. Kahdentoista ihmisen tuli halvemmaksi tai yleensä mahdolliseksi maksaa yhdessä kaupunkikaksion vuokra joka ei ollut tilanteesta huolimatta pienentynyt. Soppatykkejä tarvittiin eniten kaupungeissa. Haja-asutusalueella oltiin huomattu mitä tuleman pitää ja – onneksi – siellä oltiin laitettu pihat täyteen perunaa.



Lisäksi sisäministeri tiesi että haja-asutusalueella salametsästys oli räjähtänyt käsistä. Virallisesti sisäministeri oli todennut että sivistyneessä valtiossa aseita on vain viranomaisilla mutta keskusteltuaan asiasta vastaavien poliisien kanssa hän totesi että asiaan ei puututa millään tavalla. Pitihän sielläkin sentään syödä ja mikäli asia yritettäisiin estää väkisin ja riisua ihmiset aseista olisi kapina astetta lähempänä. Tiedossa oli myös että haja-asutusalueilla dollari oli muuttunut euroa virallisemmaksi valuutaksi.

Haja-asutusalueet olivat muutenkin ajautumassa ja suurilta osin jo ajautuneet pois hallinnon valvonnasta. Erityisesti syynä oli se, että sähköntuotanto keskitettiin kaupunkeihin. Maaseutu sai pärjätä ilman. Olihan siellä kuitenkin tulisijoja joilla talot pysyvät lämpiminä ja sisäministeri oli antanut ohjeistuksen että mahdollisiin metsäfirmojen alueille tapahtuneisiin polttopuuvarkauksiin ei puututa. Maakunnissa – siis niissä perinteisissä suomalaisissa sellaisissa – metelöitiin myös siitä että Suomen turvevarannot olivat luokkaa Pohjanmeren öljy ja eikös tässä kriisitilanteessa olisi jo aika ottaa ne käyttöön. Sinänsä hyvinkin järkevään ehdotukseen ei suostuttu sillä vihreät vastustivat sitä pyhänä opinkappaleena ja vihreistähän oli muodostunut jo aikaa sitten pilalle hemmoteltu politiikan pikkulapsi jolle ei saanut aiheuttaa henkistä pipiä. Vaikka se kalliiksi tulikin eikä sisäministeri oikein itsekään ymmärtänyt että miksi niitä piti vieläkin miellyttää. Näin ollen haja-asutusalueet olivat jatkossakin ilman sähköä ja jatkuvat sähkökatkokset piinasivat myös kaupunkeja.

Sinänsä jos jotain positiivista tilanteesta halusi hakea niin ne pari vuosikymmentä kestäneet Helsingin sisääntuloväylien ruuhkat olivat lopultakin asettuneet. Näitä bulevardiväyliä kutsuttiin myös nimellä Sinnetänne-Bahn ja niissä nopeusrajoitus oli ollut 40 kilometria tunnissa joka tietysti tukki liikenteen totaalisesti kun kehyskunnista tultiin Helsinkiin töihin. Nyt autoilu oli muuttunut liian kalliiksi ja työpaikatkin olivat radikaalisti vähentyneet joten julkinen liikenne riitti. Kyseinen Sinnemäkikin oli elänyt ennen eläkkeelle siirtymistään viimeiset viisi vuotta ansioituneen yhteiskunnallisen kansantaiteilijan apurahalla (5.800 € / kuukausi).



Sisäministeri tuumi itsekseen että periaatteessa tästä kaikesta oltaisiin saatettu selvitä. Kaikesta huolimatta. Kaiken kategorisesti median avustuksella kiistämällä. Mutta ne etnoalueitten perkeleet sitten menivät ja päättivät muuttaa alueensa sharia-lain alaiseksi ja alkaa levittää valtaansa myös kantasuomalaisten alueelle. Väkivaltaisesti. Juuri niin kuin se puolustusvoimien komentaja aikanaan ennusti. Niille eivät riittäneet ne seksuaali- ja väkivaltarikokset joita virkakoneisto tosiasiassa katsoi jo läpi sormien ja joita ei enää tilastoitu eikä ennen kaikkea julkaistu mediassa. Ne halusivat enemmän. Helsingissä etnojen hallussa oli koko Itä-Helsinki.

Tilanne erosi jostain Libanonista siinä mielessä että siellä islamilaiset yrittivät ottaa valtiokoneiston kokonaan hallintansa. Täällä ne vain pyrkivät levittämään omaa aluettaan tietäen että valtiokoneisto maksoi silti heidän elatuksensa. Ja koska hallinto ei pannut hanttiin, niin nehän onnistuivat. Ainoa suomalaisen hallinnon osa etnoalueilla oli etnojen tileille säännöllisesti tullut raha. Ne olivat alkaneet laajentaa valtaansa Itä-Helsingistä Pohjois-Helsinkiin. Keino oli helppo. Suomalaiset asuivat kommuuneissa kun muuhun ei ollut taloudellista mahdollisuutta. Vaikkapa Malmilla. Mikä tiesi tietenkin tyhjiä asuntoja. Joihin etnot halusivat muuttaa. Jota ei tietenkään kielletty koska se olisi ollut rasismia ja kaupunkihan hoiti kustannukset. Mikä puolestaan aiheutti sen että jo parin etnoperheen muuttaessa kerrostaloon suomalaiset alkoivat joukkopaon muualle Helsinkiin vielä ahtaampiin kommuunitiloihin. Ja etnomuuttajien perässä seurasivat aseistetut islamilaiset joukot joitten toimiin ei viranomaisilla ollut lupa puuttua. Sillä se olisi tarkoittanut tosiasioitten tunnustamista.

Kun ne perkeleet olisivatkin tyytyneet vain siihen. Mutta kun ne ampuivat omilta alueiltaan niitä nyrkkipajaraketteja suomalaisten alueille. Niin kuin jossain vitun Gazassa. Tarkoituksella karkoittaa suomalaiset pois islamilaisten alueitten naapurikaupunginosista että ne voisivat sitten itse muuttaa niihin Helsingin kaupungin maksaessa vuokran. Laajentaen jälleen aluettaan. Suunnitelma toimi. Sillä suomalaiset alkoivat häipyä, Helsinki maksoi ja koska islamilaisen alueen johto kiisti olevansa minkäänlaisessa vastuussa raketti-iskuista ei hallintokaan pystynyt toimimaan. Tai oikeastaan ei halunnut toimia peläten ketjureaktiota jonka lopullisena päänä oli se itse. Suomalaisia oli kuollut näissä raketti-iskuissa parikymmentä viimeisen puolen vuoden aikana mutta sekä hallinto että erityisesti media oli takertunut siihen ajatukseen että iskut olivat joko irrallisten ja rauhallisen islamilaishallinnon ulkopuolella toimivien rikollisryhmittymien tekemiä tai saattoivat olla jopa kansallismielisten lavastamia pommi-iskuja.



Tummanvihreä: kokonaan islamilaiset alueet Helsingissä. Ei yhtään kantasuomalaista.

Vaaleanvihreä: Uhanalaiset alueet. Uhka joutumisesta islamilaisten hallintaan.

Valitettavasti se perkeleen vaihtoehtomedia oli saanut iskuista kovaa dataa minkä se piru vie oli myös julkaissut internetissä. Tätä vaihtoehtomediaa sisäministeriö puolestaan jahtasi kaikin mahdollisin keinoin. Tuomiot viha-ajattelusta (ts. järjestelmän vastustamisesta) annettiin rangaistusasteikon ankarimmasta päästä ja alle viiden vuoden tuomiot olivat harvinaisia. Sisäministeri oli pannut hämmästyneenä merkille että erityisesti vihervasemmistolaiset naiskansanedustajat olivat kulissien takana kovaäänisesti vaatineet kuolemantuomion palauttamista rasistisista viharikoksista. Sisäministeri oli itse pelkästään opportunisti ja hän ihmetteli sitä julmuuden määrää mikä tosiuskovaisissa löytyi kun korttitalo oli sortumassa.

Ja sortumassahan se oli. Ei sitä mikään enää estäisi. Suomalaiset olivat alkaneet järjestäytyä jo kaupungeissakin ja ampuivat kovilla alueelle tunkeutuvia etnoja vastaan. Poliisiylijohtaja oli sanonut suoraan, että poliisi ei puutu asiaan. Hän oli todennut sisäministerille:

- Luuletko sitten tosiaan että minä annan käskyn jonka mukaan suomalainen poliisi hyökkää aseellisesti niitä itseään puolustavia suomalaisia vastaan joita vastaan islamilaiset aseellisesti hyökkäävät ja joita poliisi puolestaan ei saa aseellisesti puolustaa? Opportunisti minäkin olen ja uraohjus pahimmasta päästä ja sen vuoksi oikeaoppinen pyllynnuolija sekä poliittista persereikää uskollisesti nuuhkiva häntäkärpänen mutta rajansa on kumminkin minullakin.

Puolustusvoimien komentaja oli antanut saman vastauksen. Hän oli myös toistuvasti vaatinut liikekannallepanoa ja islamilaisten murskaamista. Saaden joka kerta kielteisen vastauksen. Kunnes hän oli yllättäen lopettanut yhteydenpidon. Viikko sitten. Ja se oli pelottavaa. Se ei tiennyt hyvää. Hiljaisuus pelotti sisäministeriä. Mieluummin lihava riita kuin uhkaava äänettömyys.

Hetken päästä hän huomasi että hiljaisuus oli pelottanut aiheesta.

Oveen koputettiin. Vain yksi mies koputti sisäministerin oveen. Muilla ei ollut lupaa. Muut painoivat ovisummeria ja odottivat hyväksyntää. Se ainoa jolla oli oikeus koputtamiseen oli hänen yhdistetty autonkuljettaja-turvamiehensä joka luvan saatuaan tuli sisään ja totesi:

- Se alkaa nyt.

- Täsmennä.

- Panssareita. Rynnäkkövaunuja. Panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja. Kuorma-autoja. Tykistöä. Tulossa kohti Helsinkiä. Ja Santahamina ei vastaa meidän kutsuihin mutta muuten siellä on kova radioliikenne käynnissä.

- Mihin ne tarkalleen ottaen suuntaavat?

- Suurin osa etnoalueille. Siellä alkaa taatusti rähinä. Ja kuljetettavien varustemäärien perusteella sellainen rähinä että pitele ja varjele. Mutta osa on tulossa Lahdenväylää pitkin kohti keskustaa. Ja keskustassa on jo nähty aseistettuja joukkoja jotka eivät ole sotavaltion joukkoja vaan niillä on sininen nauha kädessään. Niitä on paljon. Tiedät oikein hyvin mitä se tarkoittaa.

Sisäministeri oli monesti etukäteen miettinyt miltä tämä tilanne tuntuisi ja ajatteli että hän pystyisi ottamaan sen rauhallisesti ja toimimaan tilanteen mukaan mutta hän huomasi eläneensä itsekin toiveajattelussa. Niinpä raju, väkivaltainen ja kouristusten saattelema oksennus tyhjensi hänen mahalaukkunsa ja hän ehti nippa nappa saada roskakorin allensa ottamaan vastaan pari tuntia aikaisemmin syömänsä aterian. Siinä vaiheessa kun jäljellä oli enää yökkivää sappinestettä kylmä reaalipoliitikko nousi taas roskakoria pitelevän kauhistuneen miehen ylitse ja alkoi toimia.

Hän otti työpöytänsä lokerosta Glock-pistoolin ja pisti sen vyön alle selkäpuolelle. Sitten hän otti samasta lokerosta povitaskuunsa passin sekä mukaansa salkun joka sisälsi tiettyjä dokumentteja sekä pankki- ja luottokortteja. Sisäministerin virassa oli tiettyjä etuja ja täysin aidon EU-passin myötä hän muuttuisi erääksi luxemburgilaiseksi Hans Mülleriksi. Kyseisen Hans Müllerin nimissä oli Caymansaarilla viiden miljoonan dollarin pankkitili jota hän oli kerryttänyt vuosien varrella sijoittaessaan varojaan elintasosiirtolaisten vastaanotto- ja kotouttamisyrityksiin. Perheensä hän oli jonkun etiäisen käskemänä siirtänyt Caymansaarille jo pari viikkoa sitten arvatessaan tai ainakin pelätessään mitä tuleman pitää. Myös henkivartijalla oli aito luxemburgilainen passi ja hänen uskollisuutensa oli ostettu miljoonan dollarin tilillä. Miljoonalla dollarilla sai paljon uskollisuutta.

- No niin, suksitaan vittuun täältä. Aikaa ei ole paljon.

Henkivartija ajoi sivureittejä, vältellen taitavasti maassa valtaa ottavien kansallismielisten tiesulkuja. Auto joutui ylittämään Lahdenväylän ja sillalta sisäministeri näki Helsingin keskustaa kohti eteneviä sotilasajoneuvoja. Samalla hän seurasi älyviestittimestään tapahtumia. Viisainta oli katsoa vaihtoehtomedian sivustoja. Niitä kun ei sensuroitu. Näköjään pääministeriä, valtiovarainministeriä ja muutamaa kiintiöministeriä raahattiin ulos Valtioneuvoston linnasta. Raahaajat eivät olleet puolustusvoimien sotilaita vaan sininen nauha kädessään olevia siviilikapinallisia. Toisin kuin joissain arabimaissa suomalaiset kapinalliset olivat hiljaa eivätkä nostaneet sitä tuttua älämölöä. Ministerit asetettiin seinää vasten ja ammuttiin sen kummempia metelöimättä siihen. Sisäministeri tiesi että romahtavassa hallinnossa oli parasta-aikaa alkamassa armoton ilmianto- ja syyllisyydenvierittämiskilpailu mutta tuon lyhyen ja brutaalin pätkän nähtyään hän ymmärsi että häntä sellainen ei enää auttaisi. Hän oli ollut liian korkealla, liian suuressa vastuussa ja ne, joitten päälle hän voisi yrittää kaataa oman vastuunsa makasivat tällä hetkellä jo hengettöminä.

Vaihtoehtomedia kertoi myös että etnoalueilta oltiin katkaistu sähkö ja vesi. Vuosaaren satamaan oli tulossa rahtilaivoja jotka ilmoittivat ottavansa etnoja kuljetettavaksi Ruotsiin joka puolittaisena sharia-valtiona otti vastaan kaikki islamilaiset. Etnoalueille oltiin myös ilmoitettu että jos se ei suostu antautumaan ilman ehtoja niin sinne aloitetaan tykistökeskitys jota tullaan jatkamaan niin kauan kuin on tarve. Sisäministeri totesi henkivartijalleen:

- Ne ovat tosissaan! Nyt on muuten kiire!

- Ei kestä enää kauaa.

Auto saapui Nummelan yksityiselle lentokentälle jossa odotti peltihallissa täyteen tankattu Cessna-pienkone. Henkivartijalla oli myös lentolupakirja. Hän oli entinen muukalaislegioonan ammattisotilas.

- Äkkiä koneeseen!

Henkivartija starttasi koneen ja nousi ilmaan. Sisäministeri näki koneen kohotessa ilmaan lentokentälle saapuvan pakettiautoja täynnä aseistettuja miehiä joilla oli siniset nauhat käsivarsissaan. Mutta ne olivat jo onneksi aseenkantaman ulkopuolella. Selvittiin, perkele. Henkivartija otti suunnan kohti Ruotsia, tarkemmin sanoen Uppsalaa josta sisäministeri jatkaisi väärän luxemburgilaisen henkilöllisyytensä turvin kohti Caymansaaria ja henkivartija menisi minne mielisikin. Hänen velvollisuutensa loppuisivat tähän päivään. Lento sujui aluksi ilman ongelmia ja kone ylitti Ahvenanmaan. Silloin henkivartija ilmoitti:

- Ongelmia.

Sisäministeri huomasi ongelman itsekin. Kaksi sinänsä jo ikivanhaa Hawk-harjoitushävittäjää lensi Cessnan vierelle ja radiosta kuului:

- Kone OH-XXXX, kääntykää välittömästi ympäri ja lentäkää Turkuun. Muuten avaamme tulen.

- Etkös sinä laittanut koneen transponderia pois päältä kun me lähdettiin liikkeelle?

- Laitoin toki. Mutta ne ovat varmaankin seuranneet meitä sotilastutkilla.



Hawkit käänsivät vatsapuolensa niin että Cessnasta nähtin niitten olevan aseistettuja. Sisäministeri huusi henkivartijalle:

- Jatka lentämistä! Me ollaan kohta Ruotsin alueella!

Henkivartija totesi:

- Ja vitut jatkan. Jos et sattunut huomaamaan niin noissa koneissa on kolmekymmentämillinen tykki ja kaksi Sidewinder-ohjusta. Ne repivät meidät kappaleiksi hetkessä jos haluavat. Ja varmasti haluavat. Niin kuin olet huomannut niin nyt ne ovat enemmän kuin tosissaan ja totaalisen huumorintajuttomia. Tervetuloa takaisin vuoteen 1918 ja kaikkeen siihen mitä sillä on tarjolla.

Sisäministeri veti esiin pistoolinsa ja laittoi sen henkivartijansa ohimolle.

- Lennä Ruotsiin! Tai ammun!

Henkivartija naurahti:

- Ammut vai? Ja milläs sinä sen jälkeen tätä konetta sitten lennät?

Kone kääntyi takaisin ja laskeutui lopulta Turun lentoasemalle. Turkua lähestyttäessä sisäministeri yritti ajatella mutta ainoa asia mitä hän kykeni ajattelemaan oli silmissä näkyvä tiimalasi jossa hiekka kävi koko ajan vähemmäksi. Koneen laskeuduttua Turkuun lentokentällä vastassa oli maastoasuisia ja aseistettuja miehiä joilla oli siniset nauhat käsissään. Niin sisäministeri kuin henkivartija astuivat lentokoneesta ulos kädet ylhäällä. Henkivartija pidätettiin ja vietiin lentoasemarakennukseen. Sisäministeri käskettiin jäämään paikalleen. Mies, joka oli selvästi joukon johtaja kysyi häneltä:

- Aseita?

- Pistooli. Pari varalipasta. Tuolla lentokoneessa. Muuta ei ole.

- Tutkikaa tuo jätkä.

Sisäministeri pani merkille että niin joukon johtaja kuin joukko toimi hyvin rauhallisesti ja metelöimättä vaikka heidän ilmeensä kertoi toista. Hän ymmärsi nyt kohtaavansa sen kylmän, synkän ja syvän suomalaisen vihan josta eräs kirjailija aikanaan kirjoitti ja jonka sekä sisältö että syy alkoi hahmottua hänelle ensimmäistä kertaa hänen elämässään. Joukon johtaja katsoi sisäministerin väärennettyä passia ja sanoi kylmästi hymyillen:

- Niin että ihan Hans Müller Luxemburgista. Me ollaankin teitä Mülleria täällä kovasti kaivattu. On vähän asioita selvitettävänä. Tai oikeastaan aika paljon.

Miehen rauhallisen kylmästä ilmeestä sisäministeri näki tulevaisuutensa. Joka ei kestäisi enää kauaa. Sisäministerin koko uran kestänyt ventti oli lopultakin mennyt silmän pitkäksi.