maanantai 28. toukokuuta 2018

MÄKITUPALAISET


tapahtuu kirjoitusten KorttitalonSortuessa ja Korttitalon Sorruttua puolessa välissä



Helsinki, eräs tietty syyskuu



Muuan nuori mies seisoi Tattarisuon teollisuusalueella sijaitsevan peltihallin edessä ja ajatteli että hänen edessään oli ehkä hänen tähän astisen elämänsä tärkein tapaaminen. Tapaaminen, jota ei parannut ryssiä. Hän oli 21-vuotias Anttoni Värriö, Helsingissä koko ikänsä asunut nuorukainen joka oli vuosien myötä kasvanut siihen tylyyn todellisuuteen että niin hänellä kuin hyvin, hyvin monilla hänen ikätovereillaan elämän edellytykset olivat nollan ja olemattoman puolessa välissä. Viimeiset vuodet olivat opettaneet sen erityisen hyvin.

Anttoni oli asunut yksinhuoltajaäitinsä kanssa Kivikon kaupunginosassa, pienessä kaupungin kaksiossa. Äiti oli töissä Helsingin kaupungin vanhustenhuollossa. Hän ei ollut halunnut Anttonin käyvän kouluaan Itä-Helsingin monikulttuurisessa kouluhelvetissä ja hän oli onnistunut keplottelemaan Anttonin hieman rauhallisempaan Puistolan peruskouluun. Anttoni ei oikein tiennyt millä valuutalla äiti oli tuon mahdollisuuden maksanut eikä oikeastaan halunnut tietääkään vaikka hänellä oli varsin hyvä käsitys valuutan laadusta. Joka tapauksessa Anttoni sai käytyä peruskoulunsa ja vielä suhteellisin hyvin arvosanoin. Äiti oli houkutellut Anttonia jatkamaan lukioon, siitä yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan ja – niin kuin hän totesi – ”ryhtymään herraksi”, sillä se olisi tie paremmille asuinalueille, paremmille palkoille ja varmempiin työsuhteisiin. Anttoni ei ollut mikään typerys vaan varsin huomiokykyinen poika. Hän oli osoittanut äidille peukalollaan ikkunaa ja vastasi:

- Niin ettäkö samanlaiseksi herraksi mitkä ovat saaneet tuon ulkona näkyvän paskan aikaiseksi?

Äiti oli myös järkevä nainen joka oppi ensimmäisestä sanomisesta joten hän ei palannut asiaan enää koskaan ja Anttoni meni Vallilan ammattikouluun valmistuen kone- ja tuotantotekniikan linjalta. Töitä Helsingissä oli varsinaisille duunareille tietysti tarjolla ajasta riippuen joko heikosti tai hyvin heikosti sillä ainoat varmat työpaikat pääkaupunkiseudulla olivat tarjolla erilaisiin hallinnollisiin ja yliopistollisiin tutkimustehtäviin joihin – niin kuin Anttonin äiti sanoi – oli mahdollisuus päästä vain ”tyhjän paskan hiertämisen akateemisen papukaijakoulutuksen pohjalta”. Sen koulutuksen jota äitikin oli Anttonille vain sen yhden kerran esittänyt. Onneksi Anttonilla oli heti ammattikoulun jälkeen mahdollisuus suorittaa asevelvollisuus jonka hän suoritti Kaartin Jääkärirykmentin kaupunkijääkärikoulutuksessa, palveli hyvin ja kotiutui kersanttina. Jonkun aikaa Anttonin mielessä oli ammattisotilaan ura, mutta se olisi saattanut tietää lähtöä jonnekin Banaanistaniin, sillä vaikka puolustusvoimat olivat sinänsä vielä virallisesti itsenäiset, ne olivat kuitenkin EU:n poliittisen vallan alla ja suomalainen hallintohan ei ollut kymmeniin vuosiin sanonut Brysselille ei.

Anttonin vanhemmat olivat eronneet kun hän oli ollut kahdeksan mutta hänen isänsä oli pitänyt kuitenkin yhteyttä ja pyrki avustamaan sen minkä pystyi, mikä tavalliselle suomalaiselle ei ollut kovin paljoa. Anttoni oli pannut merkille että avustukset olivat tulleet normaalien digieurojen sijasta paperidollareina mutta äiti oli dollareista mielissään ja sanoi että ainakin pienemmät kaupat ottivat ne käypänä maksuvaluuttana. Suomessa elettiin jo kaksoisvaluutan aikaa. Ei hallinto pyrkinyt sitä edes estämään tietäen urakan liian suureksi. Isä oli eron jälkeen muuttanut Puumalaan, josta hän oli alun perin kotoisin ja alkanut puolittain erakoksi. Hän asui suvulta periytyneessä pienessä viidentoista neliön lautamökissä Hurissalossa Saimaan Lietveden rannalla. Siellä hän viljeli perunaa, kalasti, salametsästi – mikä oli maaseudulla eli ns. pimeillä mailla enemmän käytäntö kuin poikkeus – ja kätevänä miehenä teki erilaisia viraapelitöitä joista hän sai elantonsa ja koska hän tyytyi itse hyvin vähään hän sai myös hieman säästettyä Anttonillekin lähetettäväksi. Nimenomaan dollareina.

Isä ei eron jälkeen enää koskaan käynyt Helsingissä mutta Anttoni oli ollut muutaman kerran kesäisin isänsä luona pari viikkoa kerrallaan. Suomen sisällä matkustaminen ei ollut enää mitenkään yksinkertaista sillä tavallisella kansalaisella ja varsinkaan helsinkiläisellä ei normielämän jälkeen enää jäänyt käteen juuri mitään. Oltiin totuttu elämään kädestä suuhun eikä matkustamiseen ollut kerta kaikkiaan varaa. Mutta isä tunsi paljon ihmisiä ja matkat järjestyivät niin että joku isän tuntema rahtari oli ottanut Anttonin kyytiinsä jos reissu oli sopivassa suunnassa, pudottanut Anttonin Mikkeliin jossa isä oli ollut vastassa ja kuskannut sitten pojan mönkkärillään mökilleen. Jo harvaan asuttujen seutujen läpi ajettu mönkijämatka oli ollut kaupunkilaispojalle ainutlaatuinen kokemus.

Niin kuin oli ollut itse elämä isän mökillä. Luonnonläheisyys ja eräelämä viehätti Anttonia ja isä opetti sitä parhaansa mukaan, aivan kuin ottaakseen kiinni niitä pitkiä vuosia jolloin hän oli ollut poissa Anttonin elämästä. Isältään Anttoni oli saanut mukaansa rinkan, makuupussin,  kenttäpatjan, trangian ja pienen teltan. Isä oli todennut että eihän niillä ehkä kaupungissa paljoa tee mutta minkäs sitä tietää mihin elämä vie ja mukanaan tuo. Isä oli myös – Anttonin lopetettua peruskoulunsa – ehdottanut että Anttoni muuttaisi hänen luokseen. Äiti olisi todennäköisesti antanut siihen lupansa tietäen hänkin että vaikka jossain Puumalan Hurissalossa ei ollut paljoa mitään niin eipä tuo juuri eroa Helsingin ei-mistään. Ja ainakin Puumalan ei-mitään oli paljon turvallisempaa.



Anttoni oli kuitenkin päättänyt pysyä Helsingissä ja mennä ammattikouluun. Isä ymmärsi kyllä poikansa päätöksen. Johan tuossa iässä se naisennälkäkin alkoi kovasti vaivata ja kieltämättä isän selkosilla ei ollut morsiankandidaatteja kovin paljoa tarjolla. Isä ajatteli pojastaan että olihan hänellä oikeus aikanaan perustaa perhekin, vaikka nuorilla suomalaisilla edellytykset siihen kävivätkin vuosi vuodelta heikommiksi.

Kun Anttoni kotiutui armeijasta oli elämä koko lailla tyhjän päällä. Töistä ei ollut tietoakaan ja hän joutui tyytymään pieneen peruspäivärahaan. Äidillä oli työ kaupungilla mutta vuokrakaksio nieli suurimman osan palkasta. Näytti tosin siltä että kaksion vuokraa ei enää kauaa tarvitsisi maksaa. Kivikossa oli menossa sama kehitys kuin Itä-Helsingin muissakin kaupunginosissa oli ollut. Niin sanottuja ilmastopakolaisia oli tullut Helsinkiinkin arviolta kolmesataa tuhatta ja ne olivat kaikki sulloutuneet hallinnon myötävaikutuksella Itä-Helsinkiin. Itäisimmät kaupunginosat olivat tyhjenneet nopeasti suomalaisista ja sama kehitys oli menossa Kivikossakin. Siinä kerrostalossa missä Värriöt asuivat oli jo noin puolet islamilaisia mikä taas tiesi sitä että elämä muuttui rauhattomaksi ja taloyhtiössä noudatettava hiljaisuus vain ohjeelliseksi.

Meteli oli sinänsä harmista pienin. Väkivallan uhka oli jatkuva. Alueella liikkui iltaisin islamilaisia jätkäporukoita jotka asiakseen hakkasivat kantasuomalaisia ja raiskasivat jokaisen yksin liikkuneen naisen. Tarkoituksena oli yksinkertaisesti pelotella kantaväestö muuttamaan ja koska poliisi ei asiaan puuttunut – tai paremminkin saanut lupaa puuttua – taktiikka myös toimi. Jos äidillä oli vanhainkodilla iltavuoro hän jäi nukkumaan työpaikan lattialle patjalle. Niin kuin moni hänen Itä-Helsingissä asuva kollegansakin. Riskiä ei kannattanut ottaa. Värriöille viimeinen pisara oli se, kun naapurin 16-vuotias tyttö raiskattiin ja hakattiin invalidiksi. Ongelmana oli vain se, mihin muuttaa. Suomalaisalueilta oli turha kuvitellakaan saavansa kaupungin asuntoa ja yksityiset yksiötkin olivat täysin maksukyvyn ulkopuolella.

Ratkaisu oli se sama kuin niin monella helsinkiläisellä eli lähteä puolittain mieron tielle. Äiti sai asuntolapaikan Kannelmäkeen rakennetusta massiivisesta naisten asuntolakompleksista mutta Anttonilla ei sinne ollut asiaa. Apuun tuli Anttonin jo lapsuusajan hyvä kaveri Mäystimön Vesku, joka asui Paloheinässä kolmen kaverinsa kanssa kimppakommuunissa 22 neliön kerrostaloyksiössä. Jokainen eli pelkällä peruspäivärahalla, yksiössä oli kaksi kerrossänkyä ja pojat olivat todenneet että Anttoni mahtuu patjan kanssa kyllä nukkumaan lattialle. He totesivat että kämpässä oli kuitenkin saavutettu jo sellainen epämukavuuden taso että ei se yhdestä miehestä enää juurikaan huonone ja tulihan vuokra nyt neljän miehen sijasta viiden maksettavaksi. Persaukiselle vähäkin oli paljon. Kotiopäin se oli sekin. Tai jos ei kodista aivan ollut kysymys niin jonkunlaisesta luukusta sentään kumminkin. Tämän tyyppinen pakon sanelema kommuuniasuminen oli helsinkiläisille jo hyvin tuttua. Itse asiassa se oli muuttunut normaalitilaksi.

Jokainen tämän kämpän asukeista oli joutunut pakenemaan Itä-Helsingistä maahanmuuttajien tieltä. Tai tosiasiallisemmin hallinnon suosimien miehittäjien karkoittamina minkä tosiasian nämä viisi nuorta miestä oikein hyvin tiesivät ja tiesivät myös sen, ettei sitä saanut lausua ääneen rangaistuksen uhalla. Siksi tässä kämpässä – niin kuin hyvin monessa samanlaisessa – suorastaan kiehui viha. Mutta Anttoni oli ajan myötä huomannut että katkeruudestaan huolimatta se oli voimatonta ja alistuvaa vihaa. Sen osoituksena tässäkin kämpässä kaikki joutilaat tilat oltiin täytetty kiljupanoksilla ja kiljua sitten työstettiin päivät pitkät. Samoin pilveä kasvatettiin sillä valtio oli vapauttanut sen jo aikaa sitten. Tosin kämpässä keskityttiin pääosin lähinnä alkoholiin ja jazztupakkaa polteltiin vain aika ajoin. Kämppä oli siinä mielessä harvinainen.

Muut kämppikset eli Masa, Riku ja Pärre olivat koko ajan jonkunsorttisessa hutikassa mutta Anttoni ja Vesku sentään pyrkivät sentään tekemään välillä muutakin. He olivat pari kertaa jopa käyneet vaeltamassa Nuuksiossa. Julkisilla kulkuvälineillä se oli sentään mahdollisuuksien ja lompakon rajoissa. Isän antamalle trangialle tuli sittenkin käyttöä ja Veskullakin oli ajan myötä hankitut jonkunsorttiset vaellusvermeet. Pojilla oli haaveena että jos vaikka joskus pääsisi ihan Lappiin saakka. Tuntureille vaeltamaan, perkele. Taikka Tenojoelle lohenpyyntiin. Sillä hetkellä ja varsinkin sillä tilisaldolla Teno olisi voinut olla vaikka Alaskassa. Yhtä mahdotonta sinne olisi päästä.

Mutta Anttonin isän mökille he sentään kerran pääsivät. Jälleen tutun rekkakuskin avustuksella. Vesku ei ollut käynyt koskaan näin kaukana landella ja hänkin ihastui paikkaan, sen hiljaisuuteen ja jotenkin niin totaalisen  toisenlaiseen elämänmuotoon. Matkan aikana Anttoni tajusi miksi isällä oli tuttavia rahtareissa vaikkei hän itse ollut koskaan ajanut rekkaa. Yksi niistä isän viraapelihommista oli nimittäin pienimuotoinen Venäjältä tuotujen aseitten kauppa ja rekkalasteissa ne kulkivat mukavasti. Maaseudulla oltiin virallisen mutta tosiasiassa resurssien puutteessa valvomattoman aseitten totaalikiellon myötä ajateltu että  kun tässä rikollisia kerran ollaan niin ollaan sitten ihan ansiosta ja laiton venäläinen konetuliase löytyi usean talon piilosta. Ihan kaiken varalta. Kun ei tiedä minkälaiseksi ne maailman laittavat.



Anttoni ja Vesku olivat kavereita jotka osasivat pitää turpansa kiinni ja niinpä he saivat Anttonin isältä kumpikin mukaansa vanhat venäläiset 6,35-milliset Korovin-taskupistoolit ja muutaman rasian patruunoita. Isä totesi aseet antaessaan:

- Vanhojahan ne ovat ja niissä on väljät piiput. Ei nää todellakaan mitään olympia-ammuntapistooleja ole. Mutta kyllä niillä vielä viidentoista metrin päästä jätkää suolille osuu. Ja sen vierellä oleva jätkä sitten miettii taatusti toisenkin kerran että jos ottais sittenkin ritolat. Helsingissä näille saattaa olla valitettavasti tarvetta. No, senhän te tiedätte taatusti paremmin kuin minä. Koettakaa pojat pärjätä siellä betonihelvetissä.

Paluu Helsinkiin siihen avaraan yksiöön jossa asuintilaa oli kokonaista 4,4 neliötä per kärsä tuntui enemmän kuin katkeralta. Jonkunlaista – kieltämättä hakemalla haettua – lohtua antoi se ajatus että ei tästä sentään tämän alemmaksi enää vajota. Miten ihmeessä voitaisiin?

Ja siinähän he olivat väärässä. Tuli se toukokuu jolloin Suomen EU-maakunta päätti kerralla romahduttaa niin suomalaisen sosiaaliturvan, ansiotason ja sen myötä saada aikaan muutaman sataa tuhatta työtöntä lisää jo olemassaolevan puolen miljoonan lisäksi. Samalla ilmoittaen että etnisesti edistyksellisten alueitten elatus säilyy ennallaan ja muuttumattomana. Se pisti Anttonin, Veskun, Masan, Rikun ja Pärren niin sanotusti ehjän eteen. Ennestäänkin niukan peruspäivärahan tuntuva pienentäminen sai aikaan sen, että pojat kävivät kiltisti joka päivä armeijan soppatykillä hakemassa oman annoksensa keittoa tai puuroa sekä sen lisäksi satsin näkkileipää. Sinänsä elintavat eivät kämpässä juuri korjaantuneet sillä viinan hinta samalla suorastaan romahti ja kommuunissa kiljupanoksen pihinä vaihtui 96-prosenttisten pirtupullojen kilinään.



Lisäksi valtio alkoi myydä pilveä siihen hintaan että pojat laskeskelivat valtion myyvän sitä tietoisesti tappiolla. Anttonin mielessä kävi erään ikivanhan suomalaisen bändin laulunhokema eli ”jos kaljanhuuruista herätätte maan, kansan päät voi alkaa vaikka toimimaan”. Siitähän oli tietysti kysymys ja Anttoni ymmärsi että se viha, joka saattaisi kaataa koko sairaan järjestelmän nukutettiin päivä toisensa jälkeen halpojen päihteitten voimin.

Tulevaisuus alkoi vaikuttaa toivottomalta. Edessä olisi mätäneminen kimppakämpässä ja pikkuhiljaa väistämätön alkoholisoituminen paremmankaan puutteessa. Kaiken lisäksi Anttonin äitikin menetti työpaikkansa siinä ”toukokuun giljotiinissa” millä nimellä noita tapahtumia kutsuttiin. Hän kun oli sitä suorittavaa tasoa josta voitaisiin leikata että taattaisiin elatus federalisteja äänestäville akateemisille suojatyöläisille. Asuntolapaikan hän sai pitää mutta joutui muitten mukana jonottamaan päivittäin soppatykille. Todeten että jo viisikymppisenä tää elämä oli sitten tässä. Kuolla joutaisi.

Että kuluva kesä saavuttaisi todellisen kliimaksinsa ne hallinnon ja median kovasti mainostamat etniset lemmikit aloittivat avoimen aseellisen kapinan ja ilmoittivat että Itä-Helsinki oli jatkossa islamilaisen hallinnon alainen itsenäinen alue. Sen sijaan että hallinto olisi toiminut niin kuin hallinnon olisi kuulunut toimia eli pannut panssarit asialle se ilmoitti suostuvansa tähän ja jatkavansa alueen elättämistä entiseen tapaan mikä oli etnojen vaatimuskin. Tämäkään suomalaisen hallinnon nöyryytys ei riittänyt etnoille vaan ne alkoivat väkivalloin laajentaa aluettaan ajaen  Itä-Helsingin vähät jäljellä olevat suomalaiset kodeistaan lähiö lähiöltä. Anttonin kotilähiö Kivikko oli joutunut kokonaisuudessaan – valtionhallinnon tunnustamana – islamilaisen vallan alle eikä siellä asunut enää ensimmäistäkään suomalaista. Se oli sillä hetkellä islamilaisen alueen läntisin osa. Sen länsipuolella sijaitsevat kaupunginosat olivat uhanalaista aluetta. Islamilaiset lähettivät noihin kaupunginosiin erityisesti myöhään illalla autoilla liikkuvia joukkioita jotka hakkasivat ja raiskasivat suomalaisia. Antaen vihjeen. Paetkaa. Tai alistukaa.



Päivisin noille alueille puolestaan ammuttiin raketteja. Ei paljon. Ehkä yksi tai kaksi vuorokauden aikana. Juuri sopiva määrä että se pelotti ihmisiä mutta sopivan vähän että valtiohallinto saattoi kiistää asian liittyvän millään tavoin islamilaiseen hallintoon joka puolestaan ehdottomasti kielsi olevansa missään tekemisissä iskujen kanssa. Raketit olivat myös tarpeeksi vähätehoisia että asiaan tarvitsisi puuttua. Noissa nyrkkipajaraketeissa oli vain parin kilon taistelukärki mutta sopivassa paikassa se sai aikaan suurta tuhoa. Erityisesti Jakomäen ostarilla jonka vieressä olleelle bussibysäkille osuessaan se tappoi kaksitoista suomalaista. Media nosti metelin kansallismielisten lavastamasta pommi-iskusta ja poliisi alkoi etsiä mahdollisia syyllisiä suomalaisista vaikka itsekin tajusi toimivansa narrina. Mutta käsky oli käsky. Asiasta julkinen valittaminen ei olisi tiennyt poliisille vain potkuja vaan myös linnatuomion. Kulisseja ei saanut kaataa.



Tilanne masensi niin Anttonin kuin muutkin kimppakämpän kaverit. Tässä oltiin kuin tatti paskassa ilman toivoa paremmasta ja odoteltaisiin sitä että etenevien islamilaisten tieltä jouduttaisiin lähtemään uudestaan evakkoon. Ja mikä sitten olisi majoituksena? Telttamajoitus jossain Vihdin takana? Vai pitäisikö paeta Satakuntaan saakka? Anttoni ja Vesku pyrkivät pitämään itsensä jonkunlaisessa kuosissa mutta Masan, Rikun ja Pärren elämä alkoi muotoutua uomaan jossa he kävivät päivällä hakemassa krapulassa muonaa soppatykiltä, muonan syötyään puoli-ilmaista  pirtua lähimarketista ja jatkoivat synkkää ja ilotonta törpöttelyään. Paeten maailmasta joka ei tarjoaisi heille mitään. Katsellen samalla heidän ikäisten ihmisten some-päivityksiä Intian Goalta jossa he olivat lomailemassa ja opettelamassa ekologista elämäntapaa. Nomenklaturalla oli omat etuoikeutensa eikä tavallisella kansalaisella ollut paljoa asiaa Kumpulan pohjoisrajan eteläpuolelle. Siellä oli aivan toinen maailma. Johon ei muuten otettu paljon etnojakaan. Muutamia järjestelmän mannekiineja lukuunottamatta. Helsingin keskustassa eli teoria ja sen ulkopuolella käytäntö.

Syyskuun alussa Anttonin isä otti sitten yhteyttä. Suomessa ei ollut oikeastaan enää muuta halpaa ja toimivaa kuin viina, pilvi ja tietoliikenneyhteydet. Isä kävi suoraan asiaan:

- Mites on, häiskä? Kiinnostaiskos työpaikka?

Anttonin vastausta ei ollut vaikeaa arvata. Vakituinen työpaikka oli nykyisin nuorille lottovoittoon verrattava asia. Isä kertoi kaivelleensa hieman vanhojen tuttaviensa tietoja, ottaneen tiettyjä yhteyksiä ja Tattarinsuolla firmaa pitävä Pänttösen Uuno oli lupautunut antamaan Anttonille mahdollisuuden. Mahdollisuuden työhön. Saatana, työhön. Siihen lottovoittoon.

Ja sen peltihallin edessä hän nyt oli. Hallin ovessa luki Pänttösen Työ ja Tuotanto. Anttoni käveli pihan poikki, astui sisään peltihalliin, kumarsi ja esittäytyi Uunolle kohteliaasti. Uuno oli harmaapartainen mies joka muistutti vanhaa ahavoitunutta merikarhua ja ehkä hän sellainen joskus oli ollutkin. Kädenpuristus oli ainakin sellainen että heikommalta olisi menneet kämmenen luut rikki.



Uuno totesi hymyillen:

- Me ollaan isäsi kanssa tiedätkös ihan lapsuudentuttavia. Kovasti kavereita oltiin silloin niin… minäkin kun olen sieltä Puumalasta kotoisin. Matkaa on tullut tehtyä sitten siinä välissä niin… jonkun verran niin… isäsi on kelpo häiskä, on ollut aina niin… en minä kovin monen miehen pojalle saumaa antaisi kun nää ajat on semmoset, semmoset niin… vaan jospa vähän kierrellään ja käyttelet samalla noita värkkejä. Minä kattelen siinä samassa… kattelen niin…

Kiertely ja värkkien käyttely kesti pari tuntia ja sitä sävytti Uuno Pänttösen eräänlainen keskustelun ja yksinpuhelun sekoitus joka kuulosti monotonisuudestaan huolimatta mukavalta. Jotenkin kotoisalta. Lopulta Uuno totesi:

- Kyllä sinussa työmiehen elkeitä on. Elkeitä on niin… vaan tilanne on se että minä en pysty maksamaan kuin vähän enemmän mitä se peruspäiväraha oli ennen sitä toukokuun giljotiinia. Mutta sen lisäksi minä pystyn tarjoamaan asunnon. Tai no, kortteerin. Tai miksikä häntä sanoisi. Mutta sehän auttaa jo paljon kun asuminen täällä Helsingissä maksaa. Maksaa niin perkeleesti. Tuo tulisi puolestaan ilmaiseksi palkanlisäksi. Siitä ei tartteis maksaa mitään. Otat vaan itsellesi poste restante-osoitteen ja ilmoittaudut asunnottomaksi. Ei tule veropoliisi perään.

Anttoni vastasi iloisena ja huojentuneena:

- Mulle kelpaa kyllä ihan mikä tahansa. Kun vaan saa elämän syrjästä kiinni. On tää tämmöstä litskussa olevan hiiren elämää jo ollutkin.

Uuno sytytteli piippuaan ja tuumaili samalla:

- Elämän syrjästä niin… no, lähetääs pihalle ja hyppää kyytiin. Kortteeri on tuossa puolen kilometrin päässä. Kävelymatkan päässä tästä hallista. Me paikalliset yrittäjät täällä Tattarisuolla ollaan pantu se kimpassa pystyyn. Itse asiassa niitä on pari muutakin. Mutta ei se mikään hotelli Hilton sitten ole.

Uuno ajeli pakettiautollaan toisen peltihallin pihalle ja miehet kävelivät sisälle. Peltihallissa oli pieniä koppeja. Koolauksien päälle oltiin lyöty vanerit ja katettu ne myös vanerilla. Kopit olivat toisissaan kiinni ja näki että niitä tehtiin aina sitä myötä kun uusia asukkaita tulisi sillä parit koolaukset oltiin tehty jo valmiiksi. Kopit olivat noin viiden neliömetrin kokoisia. Pari oli tuplamittaisia. Uuno katseli koppirivistöä ja näytti siltä kuin hänellä olisi silmissä kosteaa:

- Noi isommat on perheasuntoja kattos, perheasuntoja niin… varsinaisia perheasuntoja, saatana. On tää yhtä perkelettä nykyisin. Ei siitä ole kuule kovinkaan kauan aikaa kun minun kaltaiset yrittäjät saattoivat tarjota firmassaan muutamalle miehelle mahdollisuuden omakotitaloon, autoon ja kesämökkiin. Nyt meillä ei ole tarjota muuta kuin mäkitupalaisen elämä. Minäkin muuten asun tuossa omassa peltihallissani pienessä nurkkaloukossa. Vaikka olenkin semmonen median vihaama kapitalistiriistäjä. Riistäjäpä niin… vaan mitäs tuumit? Kelpaako?

- Kyllä tää viiden jätkän kimppakommuunin aina voittaa.

- No, ei muuta kun ruvetaan naputtelemaan sulle uutta yksiötäsi.

Miehet alkoivat naputella vanerilevyjä kiinni koolauksiin, viimeistelivät työn ja kävivät sitten viereisessä varastohallissa johon oli kerätty kaikenlaista tarpeellista käytettyä kamaa. Sieltä tuli mukaan punkka, pöytä, peltikaappi, keittolevy, kahvinkeitin ja pieni matkajääkaappi. Kyllä sillä pärjäisi. Eihän Anttoni ollut paljon runsaampaan koskaan oppinutkaan. Viestitin hänellä oli niin kuin kaikilla kansalaisilla. Se tarjoaisi tarpeellisen viihteen jos sitä oli vailla. Sitten vedettiin vielä sähköpiuha uuteen asunnonkorvikkeeseen. Kun uusi yksiö oli varustettu Uuno totesi vielä:

- Tässä hallissa asuu kaikkiaan kuusitoista ihmistä. Tai siis seitsemäntoista kun sinut lasketaan mukaan. Täällä on kaksi sisävessaa mutta ulkona on vielä kolme bajamajaa. Suihkuja on tasan yksi. Niin että sitä varten on varauslista. Pesukoneitakin on yksi. Varauslistalla sekin. Ja tuolla on tila missä voi pestä astiat. Hallissa on kaksi lämpöpuhallinta mutta ne on säädetty niin että lämpö on maksimissaan kahdeksantoista astetta.

- Mulla on kyllä lämmintä vaatetta ja hyvä makuupussi.

Uuno läppäsi Anttonille vielä kerran kouraa ja totesi sitten:

- Käy romppeesi sieltä missä asutkin. Saat firmalta vanhan avolavavolkkarin lainaksi sitä varten ja asetu taloksi. Mulla on sulle jatkossa vähän muutakin hommaa tarjolla mutta tutustutaan nyt toisiimme ensin. Hommat alkaa huomenna kahdeksalta aamulla.

- Kiinni veti! Mutta kysyn vielä sitä… uskaltaudun kysymään… mulla on kaveri Vesku… tolkullinen jätkä kuin mikä… samalla koulutuksenna… oliskos sillä mitään mahdollisuuksia saada hommia kanssa?

- Minun täytyy laskeskella. Viivan allekin täytyy jäädä jotain. Vaikka aika lailla sosiaalityöltä tää homma jo alkaa vaikuttaa. Minä kerron sitten jos sauma tulee.

Kun miehet olivat palanneet Pänttösen Työ ja Tuotannon pihalle Uuno kävi hakemassa volkkarin avaimet. Anttoni käänsi virta-avainta ja vanha kone käynnistyi hieman vouvaten. Sitten hän löi ykköstä läpeen ja läksi ajamaan kohti mäkitupalaisen elämää. Sitä nykyajan lottovoittoa.

Anttoni aloitti työt ja samalla uuden askeleen elämässään. Pänttösen firmassa oli Uunon lisäksi neljä miestä ja ne olivat kaikki tolkullisia ja mukavia miehiä. Kaikki olivat yli nelikymppisiä mutta kun he huomasivat että Anttonilla työ sujui niin mitään tyhjänaikaista naljailuakaan ei esiintynyt. Ehkä he ajattelivat että tässä ollaan suomalaisina kaikki samassa veneessä. Suomalaisuuden merkitys oli tavallisen kansan keskuudessa kasvanut. Kun oltiin nähty mitä se ihana ja pakolla syötetty toiseus tarjosi. Kaksi miehistä asui samassa hallissa ja samanlaisessa kopissa kuin Anttoni ja kaksi perheellistä puolestaan myös uhanalaiseksi alueeksi luokitellussa Pihlajamäessä. Sinnekin tuli raketti-iskuja aika ajoin.

Anttoni eli säästeliäästi ja pystyi sen myötä avustamaan työtöntä äitiään. Säästeliäästi eläminen oli sinänsä helppoa sillä jos Anttonille oltaisiin kerrottu mitä kerskakuluttaminen on, hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Äitiä avustaessa tilisiirtoja ei kannattanut tehdä sillä Toukokuun Giljotiinin myötä yksityisen ihmisen toiselle tekemistä tilisiirroista perittiin kymmenen prosentin vero jonka pankki otti määräyksien mukaan automaattisesti. Dollareitakaan ei Anttoni voinut Uunolta saada sillä veropoliisi vahti suomalaisia pienyrityksiä kuin islamilaisen morsmaikkukandidaatin jalkovälin koskemattomuutta. Uuno ei uskaltanut ottaa riskiä. Niinpä palkan saatuaan Anttoni meni julkisilla Kannelmäkeen jossa äiti asui asuntolassa ja he kävivät yhdessä kaupalla jossa Anttoni lastasi rinkkaansa kuukauden ansioistaan viidesosan ostaen äidilleen ruokaa ja muuta tarpeellista. Äidillä oli sinänsä muuten suhteellisen hyvä olla asuntolassa. Hänellä oli oma neljän neliön tila ja asuntolan asukkaat olivat suurinpiirtein samanlaisia naisia kuin hänkin. Narkkarit majoitettiin muualle.

Kun siirryttiin marraskuun puolelle otti Uuno Anttonin puheilleen:

- Niin… se Vesku niin… tiedäkkös, nyt näyttää suhteellisen hyvältä tällä hetkellä… hyvältä niin… mitäs jos soitat sille pojalle ja kutsut käymään?

Anttonihan teki työtä käskettyä ja Vesku tuli paikalle jo samana päivänä. Mitäs muutakaan tekemistä hänellä olisi ollut? Tuoreeltaan hän osasi kertoa:

- Riku sai sitten tarpeekseen. Juoksi junan alle. Siinä kämpässä elää nyt neljä heppua. Plus vielä minä. Toivottavasti vaan toistaiseksi. Ihan tolkullisia ne uudet kaverit ovat. Siinä välissä siellä oli muutaman päivän yksi tyyppi joka osoittautui narkiksi. Kovien aineitten vetäjäksi. Niihin ei voi luottaa. Me pantiin sitä porukalla turpaan ja heitettiin pois.

- Pidetään nyt sitten peukkua niin perkeleesti että pääset tänne. Toi Uuno on tosi mukava ja reilu mies ja muutkin jätkät ovat ihan tolkun heppuja. Ja kyllä siinä peltihallin vanerikopissa mielellään asuu. Ei siinä kopissa tartte kumminkaan haistella kuin omia pierujaan.

Uunon ja Veskun tapaaminen meni niin kuin aikaisemmin Anttonin kanssa. Miehet kiertelivät hallia, Vesku käytti koneita ja Uuno puheli kodikasta yksinpuhelua. Siinä lopussa Anttoni tuli mukaan ja Uuno tuumaili:

- Hjuu… niin notta Mäystimön Vesku… Veskupa niin… eipä muuta kuin tervetuloa joukkoon synkkään… synkkäänpä niin… muttei joukkoon tummaan kumminkaan… melko vaaleita me täällä ollaan… Anttoni on varmaan kertonut sulle systeemit…

- Kertonut on. Niin että onko minut sitten palkattu?

- Palkattupa niin… lähtekääs Anttonin kanssa nikkaroimaan sulle yksiö sinne halliin… käykää siitä toisesta hallista jotain jos Vesku tarvittee… ja tarvittehan se… ja Vesku tulee huomenna kello kahdeksan hommiin… mulla on hyvä tilaus päällä… hyvä tilaus niin… vaikka se tuotto ei nykyisin niin kummonen ole… kun tämmösen rehellisen yrittäjän täytyy itsensä ja työntekijöittensä lisäksi elättää monta nälkäistä etnisesti edistyksellistä suuta… ja niitä suomalaisia suojatyöllistettyjä jotka kertovat ammatikseen miksi tämmönen yrittäjä on yhteiskunnan syöpä… se yrittäjä joka ne suojatyöllistetyt elättää… perkele niin…



Veskukin siirtyi duunarin arkeen eli alkoi nauttia lottovoitostaan. Viinanjuonti toveruksilla jäi siitä Paloheinän kimppayksiöstä murto-osaan ja nuoret miehet painoivat mielelään pitkiä päiviä Uunon firmassa. Virtaa jäi vapaa-ajallekin ja he rakensivat asuntopeltihallinsa tontille kaikenlaisesta jämämateriaalista pienen puusaunan joka ei ehkä ollut maailman kaunein mutta jota käytettiin peltihallin asukkaitten keskuudessa ahkerasti. Vedet sinne piti tietysti kantaa hallin vesipostista ja peseytyä vatipesulla mutta se ei tahtia haitannut.  Tavallinen suomalainen oli oppinut nauttimaan pienistä asioista. Koska Tattarisuo kuului uhanalaisiin alueisiin ei rakennusvalvonta käynyt kyselemässä lupia saunan rakentamiselle.

Halliin tehtiin pari asuinkoppia lisää toistenkin firmojen työntekijöille ja marraskuun lopussa hallissa asui kaksikymmentäyksi henkilöä. Plus yksi kissa. Nimeltään Kölli. Kölli oli samana syksynä kävellyt hallille ja todennut että moi, mä muutan tänne asumaan. Kölli oli hyvässä karvassa joten se ei ollut mikään kulkukissa. Ehkäpä sen isäntäväki oli joutunut pakenemaan ja Kölli oli etsinyt uuden, sopivaksi katsomansa asuinpaikan. Kölliä ruokittiin yhteisellä kolehdilla ja se maksoi niin ruokansa kuin vuokransa vähentämällä radikaalisti hallissa pyörivää sekä hiiri- että rottapopulaatiota.

Kölli oli jotenkin mieltynyt Anttoniin ja usein hänen asuinkoppinsa ovelta kuului iltaisin naukaisu. Kölli osasi ajoittaa tulonsa juuri siihen kun Anttoni oli kömpimässä punkkaansa. Anttoni aukaisi oven ja Kölli odotteli kärsivällisesti kun Anttoni meni pitkälleen. Sitten se hyppäsi Anttonin viereen, käpertyi kerälle ja aloitti tyytyväisen kehräämisen johon Anttoninkin oli mukava nukahtaa.



Aika kului työn merkeissä ja elettiin jo joulukuun alkua. Uuno kysäisi Anttonilta ja Veskulta työpäivän loputtua:

- Viitittekös pojat jäädä vähän juttelemaan?

Tokihan he viitsivät. Uuno kysäisi:

- Mitäs te pojat ajattelette? Tästä kaikesta? Tästä mitä maassa nykyisin tapahtuu?

Anttoni ja Vesku katsoivat ensin toisiinsa ja sitten Uunoon ja vastasivat:

- No mitäs kuvittelisit? Me ollaan Kivikon evakoita molemmat. Meidät ajettiin pois kotoamme. Joittenkin perkeleen väkivaltaisten islamilaisten toimesta ja valtiovallan hyväksynnällä. Ja kyllä me tiedetään – niin kuin itse meille sanoit – että joskus aikanaan suomalainen duunari saattoi hankkia itselleen omakotitalon, auton ja kesämökin. Me ollaan puolestaan tuolla peltihallissa viiden neliön vanerikopissa. Ja meillä on silti asiat paljon paremmin kuin monella muulla. Eli asiat kusee perseestään. Tartteeko perustella enempää?

Uuno raapi hieman partaansa ja sanoi sitten:

- Niin kuin tiedätte, nuo etnisesti edistykselliset pyrkivät laajentamaan valta-aluettaan tännekin. Niin Tattarisuo ja vähän helvetin moni muukin alue on hyökkäyksen kohteena. Mutta me ollaan päätetty panna hanttiin. Itä-Helsinki on menetetty. Mutta siihen sen pitää perkele pysähtyä. Hyökkäyksiä on tullut tännekin. Raketteja tippuu tänne pari päivässä ja islamilainen jätkäporukka kävi pari päivää sitten polttamassa Tepotek-Oy:n hallin. Kaksi töistä palaavaa miestä on tapettu ja useampi hakattu. Tiedättekö mikä on suojelukaarti?

- Ei tiedetä. Mutta arvataan kyllä.

- Suojelukaartia ei vielä julkisesti ole olemassa. Mutta se toimii ympäri Suomea. Hiljaa. Taustalla. Se on minun mielestäni sopiva nimi. Me olemme niin punikkien kuin lahtareitten jälkeläisiä eikä sen ajan veriteot enää meitä haittaa. Se on mennyttä aikaa se. Sillä nyt meidän tulee aktivoitua. Yhdessä. Koska meillä on uusi vihollinen. Se on tuotu ulkoa ja sen ovat tuoneet tänne omat poliitikkomme.

- Kuinka suojelukaarti sitten toimii?

- Se vartioi. Ja estää uudet hyökkäykset. Tarvittaessa voimalla. Niin kuin tiedätte, niin nuo paskat tulevat autoilla suomalaisten alueelle ja hakkaavat yksittäiset ihmiset ylivoimalla. Raiskaavat naiset jos niitä sattuu vastaan. Ja sytyttävät paikkoja palamaan. Ideana on se, että me pakenemme taas. Aina kauemmas. Lähiö kerrallaan. Mutta nyt me emme enää tee niin. Suojelemme alueitamme aseellisesti. Poliisi ei puutu tähän. Sen minä osaan sanoa. Islamilaisten kohdalla sillä ei ole valtuuksia joten se on meidän kohdallamme todennut että ei se puutu sitten mihinkään. Junaradan itäpuolinen alue on villiä länttä. Oletteko valmiita osallistumaan?

- Tyhmä kysymys. Niin kuin me sanottiin me ollaan Kivikon evakoita. Totta helvetissä me osallistutaan. Olis kiva antaa jo vähän takaisinkin.

Uuno mietti hetken ja totesi sitten:

- Teillä on varmaan ne pistoolit jotka Anttonin isä antoi?

Pojat katsoivat hetken toisiaan ihmeissään ja Uuno jatkoi:

- Niin totta kai minä sen tiedän. Meidän aseistamme suurin osa on tullut isänne kautta. Pitäkää ne pistoolit hätävarana. Mutta minä annan teille vähän parempaa kättä pidempää.

Uuno aukaisi peltikaapin ja otti esille kaksi asetta:

- Tuossa on Veskulle Baikal MP-153 pumppuhaulikko. Kaliiberia 12/89 joten styrkka ei lopu tuosta taatusti kesken. Katkaistulla piipulla. Ja patit on kaikki susihauleja. Ja tuossa on Anttonille Tokarev TT33-pistooli.

- Onko nää isäni toimittamia?

- Itse asiassa ei. Nää on poliisilta.

- Hä? Poliisilta?

- Jep. Virallisesti poliisiorganisaatio syventää, leventää ja laajentaa niin kuin poliittinen koneisto vaatii. Mutta kenttäväellä on totaalikyrpä otsassa. Nää on takavarikoituja aseita jotka on virallisesti sulatettu poliisin toimesta mutta kerrankos niitä kirjanpitohupsiksia tapahtuu. Isänne puolestaan on toimittanut meille venäläisiä PPS-43 Sudajev-konepistooleita mutta niitä ei ole vielä ihan joka hepulle. Se Sudajev-konepistooli on vanha ja halvempi hankkia kuin AK-47. Mutta ihan toimiva peli se vielä on. Ensi yönä aloitetaan vartiokierrokset. Jokainen muukin firmani mies on mukana. Niin kuin monen muunkin firman. Oletteko valmiit? Kaikkeen? Siis aivan kaikkeen?

- Niin kuin todettiin, niin me ollaan Kivikon evakkoja. Totta munassa ollaan.

- Hyvä homma. Ja sinulle Anttoni minä suunnittelin lisäksi sellaista taiteellista vaihtoehtoa.

- Taiteellista vaihtoehtoa?

- No minäpä selitän…

Seuraavana yönä useamman työporukan partiot kiersivät pakettiautoilla Tattarisuon aluetta ja korkeammissa paikoissa tähystäjät katselivat valonvahvistajilla ja pitivät yllä radioyhteyttä. Hieman ennen puoltayötä kuului viesti:

- Mahdollinen Tero on ajellut tässä edestakaisin. Pakettiauto, Volkswagen, punainen, rekkari sejase, kyydissä neljä edistyksellistä. Kääntyi Suurmetsäntieltä Tattarinharjuntielle. Vaihtakaa kanavaa.

- Kanava vaihdettu. Yksi auto on perässä, toinen tulossa ja kaksi suorittaa pysäytyksen seuraavassa liikenneympyrässä.

Punaisessa Volkswagenin pakettiautossa liikkuvat neljä islamilaista olivat aseistettuja mutta he eivät etsineet ammuttavaa vaan jotain sopivan avutonta kohdetta joka voitaisiin hoidella muuten. He olivat kuulleet että nuo lammasmaiset suomalaiset olivat lopultakin kyhäämässä pystyyn jonkinlaista vastarintaa mutta eivät uskoneet että tuo pelkurikansa tosipaikan tullen pystyisi mihinkään. Olihan tuon kansan hallituskin tosiasiassa antautunut heidän edessään ja hyväksynyt islamilaisen vallan etenemisen lähiö lähiöltä.

Siksi he hetken kuluttua yllättyivät. Pahemman kerran. Yllätys muuttui nopeasti kauhuksi. Tattariharjuntien, Tattarisuontien ja Reppukadun yhdistävässä liikenneympyrässä heidän tiensä tukki edestä kaksi pakettiautoa ja takaa toiset kaksi. He huomasivat että autoista purkautui kahdeksantoista miestä ja kaksi naista. Tärkeintä oli se, että kaikki olivat aseistettuja. Lisäksi heidän mukanaan oli kaksi hyvin julman näköistä saksanpaimenkoiraa. Islamilaiset olivat kyllä puhuneet keskenään marttyyrikuoleman ihanuudesta ja valmiudestaan siihen mutta nyt kun sellainen oli selvästi tarjolla kaikki nousivat autosta, nostivat kädet ylös ja huusivat sitä mitä heille oltiin opetettu jos epätodennäköinen mutta mahdollinen tapahtuisi:

- No speak finnish! Ei puhhu suomi!

Suojelukaartin plutoonanpäällikkönä toimiva Pänttösen Uuno napsautti sormiaan Anttonille. Oli sen taiteellisen vaikutelman aika.

- Pistähän tilhi laulamaan!

Anttoni otti pakettiauton perästä Stihl-moottorisahan, paketin pekonia ja käveli rauhallisesti maassa makaavien miesten eteen. Hän aukaisi pekonipaketin, voiteli terän pekonilla ja odotti Uunon käskyä.

- Sahaapas noitten jätkien jalat nilkoista poikki!

- Tapahtuu!



Anttoni nykäisi sahan käyntiin ja antoi kierroksia kuin eräässä ikivanhassa kauhuleffassa jossa moottorisaha oli näytellyt suurimman luonnenäyttelijän roolin. Islamilaiset alkoivat huutaa selvällä suomenkielellä:

- Jumalan armosta, älkää!

Uuno nyökkäsi Anttonille joka sammutti moottorisahan. Sitten Uuno totesi:

- No niin… nyt kun se yhteinen kieli löytyi niin rupatellaanpa vähän…

- Tapatteko te meidät?

- Jaa tapammeko… emme tällä kertaa… mutta annamme näin alkuun pienen muistutuksen…

Maassa makaavat miehet riisuttiin aseista ja astaloista, heiltä revittiin takit ja paidat päältä ja annettiin pajukepeillä selkään. Sitten plutoonaan kuuluvat kaksi naista tulivat miesten eteen ja Uuno jatkoi puhettaan:

- Mutta jos te tulette tänne vielä uudestaan ja jäätte elävänä kiinni, niin nuo kaksi naista lopettaa teidät. Sehän on teidän Allahinne kanssa vähän huonompi homma, huonompi homma niin… kuolla naisen tappamana… vielä huonommaksi sen tekee se, että noiden tyttöjen jokainen luoti on sivelty sianihralla… kuolla naisen ampumana ja sianihraa sisuksissa… paha, paha juttu niin… no niin, suksikaa helvettiin täältä…

Naiset taputtelivat konepistooleitaan, iskivät silmäänsä maassa makaaville miehille ja sanoivat:

- Me odotellaan teitä pojat…

Islamilaiset nousivat ylös, osoittivat pakettiautoaan ja Uuno sanoi naurahtaen:

- Ei ei poijjaat… täällä on nykyisin tietulli… no niin, alkakaas laputtaa…

Plutoonan jäsenet olivat tyytyväisiä sekä annettuun viestiin että siihen että tuota volkkarin pakua ei tarvinnut ampua seulaksi. Se lähtisi jo seuraavana päivänä Venäjälle ja sillä vaihdettaisiin suojelukaartille aseita ja patruunoita. Samanlaiset vastaiskut olivat alkaneet niin Helsingissä kuin Turussa ja Tampereella joihin etnoväestö oli pakkautunut. Kyseinen Tattarisuon isku oli niitä harvoja joissa selvittiin ilman kuolonuhreja. Etnoalueet muuttuivat hieman varovaisemmiksi hyökkäyksissään mutta alkoivat ampua raketteja huomattavasti nopeammassa tahdissa. Suomi kävi sotaa. Tai käytännössä suomalaiset kävivät sotaa jonka olemassaolon virallinen Suomi kiisti.

Tattarinsuolla vartiointi jatkui. Tammikuun alussa  yksi islamilaispartio yritti onneaan huonolla menestyksellä. Sen seurauksena Jarrutielle jäi seulaksi ammuttu auto ja kuusi ruumista. Sen jälkeen ei partioita enää tullut mutta raketteja ammuttiin edelleenkin. Pian sen jälkeen suojelukaarti – joka ei vielä virallisesti nimittänyt itseään julkisesti suojelukaartiksi – sai uuden tehtävän ja niin Anttoni kuin Veskukin olivat mukana toiminnassa jossa niin näkö- kuin äänihavaintojen perusteella kolmiomitattiin sitä mistä paikoista raketteja ammuttiin. Suojelukaartilaiset huomasivat että islamilaiset olivat laiskoja ja ampuivat ne aina samoista paikoista. Koulujen ja lastentarhojen läheisyydestä. Ihmiskilven käyttö oli niille tyypillistä. Suojelukaarteilla ei ollut raskasta aseistusta mutta tehtävä antoi tiettyä lupausta tulevaisuuteen. Elettiin juuri niitä hetkiä kun puolustusvoimat oli lakannut pitämästä yhteyttä poliittiseen johtoon.

26. päivä tammikuuta Uuno oli käskenyt koko plutoonan hallilleen. Jokaiselle jaettiin sininen nauha ja Uuno totesi:

- Se alkaa huomenna. Meidän tehtävämme on pitää hallussamme alueella olevat liikenneyhteydet ja odottaa puolustusvoimien raskaammin aseistettuja yksiköitä. Avatkaapas ne viestimenne… onko auki… joo… laittakaa vastaanottotilaan… no niin… saitteko… tää tekniikka on näitä nykyajan harvoja etuja… se on kasvotunnistusohjelma… me valvotaan liikennettä ja katsotaan tällä ohjelmalla kaikki liikkujat… listalla on kahdeksansataa nimeä jotka pidätetään jos tavataan…

Miehet nyökkäsivät ja Uuno jatkoi:

- Ja sitten ohjelmassa on merkitty kahdeksankymmentäkuusi nimeä joita ei tarvitse pidättää vaikka tavattaisiin. Ymmärtänette mitä tämä tarkoittaa?

Anttoni vastasi puolestaan:

- Ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoittaa maanpetturuus ja vastuu suomalaisten ihmisten kuolemasta. Siksi mulla ei ole tähän käskyyn mitään lisättävää eikä purnattavaa.

Muut miehet nyökkäsivät. Uuno aukaisi mukana tuomiaan puulaatikoita:

- Tässä on nyt konepistooli lopuillekin. Ja pari Dragunovin tarkka-ampujakivääriä. Otatteko Anttoni ja Vesku ne itsellenne? Nuorina ja tarkkasilmäisinä miehinä?

- Vaan sehän käy.

- Lisäksi meillä on muutamia kertasinkoja. Tarkoitus ei ole aloittaa sotaa vaan odottaa kurkkusalaattiporukkaa että se aloittaa sen.

Anttoni ei tiennyt minkälaiseksi huominen kääntyisi ja mitä se toisi tullessaan. Mutta sen hän ymmärsi ettei muuta mahdollisuutta enää ollut. Joka tapauksessa huominen ja sitä seuraavat päivät antaisivat niin hänelle, Veskulle kuin muillekin mahdollisuuden siihen, että he joskus olisivat muutakin kuin mäkitupalaisia. Ehkä heillä olisi joskus vielä perheetkin jotka kävisivät porukalla siellä Tenojoella.

Ehkä joskus. Uuno totesi plutoonan jäsenille:

- Menkää syömään ja nukkumaan. Kokoontuminen on tässä hallissa aamulla kello neljä.

Anttoni ja Vesku tekivät työtä käskettyä. Uni antoi odottaa itseään mutta tuli lopulta. He heräsivät aamulla puoli kolmelta, keittelivät kahvin ja pakkasivat rinkkaansa tavittavat tarpeet. Jostain omalta partioreissultaan tullut Kölli tuli heidän seurakseen ja miehet laittoivat kissalle astioihin reilusti kuivamuonaa ja vettä. Anttoni kysyi vielä Kölliltä:

- Mitäs tuumaisit Kölli jos sinusta tulisi ihan kotikissi? Ihan oikeaan kotiin?

- Mjau.

- No sitähän minäkin.

Anttoni ja Vesku löivät kiväärit olalleen. Oli aika lähteä.




Lämmin kiitos blogikollegalleni Kumitontulle inspiraatiosta.

19 kommenttia:

Veijo Hoikka kirjoitti...

Upea kirjoitus, jälleen kerran!

Joidenkin mielestä fiktiiviset kirjoitelmat eivät ole kiinnostavia. Mutta ne peilaavat arkipäivän todellisuutta usein paremminkin kuin ns. muistelmat ja elämänkerrat (lukekaa esim. Jeltsinin omaelämänkerta). Ykän tulevaisuusvisio on fiktiivistä faktaa, siitä kiitos.
Odotin aasinmentävää siltaa eli sanaa elliitti. Annetaan aasin hypätä tämän esteen yli. Riemastuttava kirjoitus aiheesta eliitti Jyrki Lehtolan totutulla tyylillä, suosittelen lukemaan:
https://www.apu.fi/artikkelit/nain-eliitti-kuoli

Elviskin sitten osoittautui rasistiksi. Siinä mielessä hyvä asia, että Elvishän elää, väittävät. Rock ei kuole koskaan!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Veijo ja lämmin kiitos. Nämä tämän tyyppiset kirjoituksethan ovat minulle myös harrastus. Mutta sanotaan näin että ainekset tuohon tulevaisuuteen ovat olemassa. Tuosta Elvis-jutusta tuli mieleen että pian ollaan saavutettu se kulminaatiopiste, että valkoisen ihmisen hengityskin on tulkittu rasistiseksi. Tulkittavaa ei ole enää jäljellä. Oikea suhtautuminen tuohon hysteriaan on lähinnä röhönauru.

Vasarahammer kirjoitti...

Oli täyttä rautaa. Iski kuin tuhat tölkkiä biodynaamista parsaa. Tuleeko jatkoa?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vasara ja kiitokset. Me kaikki arvostamme biodynaamista parsaa. Jatkoa en ole suunnitellut mutta pannaan hautumaan kumminkin.

Kumitonttu kirjoitti...

Kiitos huomion osoituksesta :)

Joskus pohdiskelen että Katalonian ja muiden alueiden separatistit edustavat sitä samaa nationalistista aatetta, jonka varaan satakunta vuotta sitten Eurooppa sai nykyiset muotonsa. Sen jälkeen eurooppalaiset suurkaupungit ovat verkottuneet keskenään, ja tavallaan ne voitaisiin nimittää EU:ksi ja erottaa vanhoista emomaistaan.

Helsinki olisi siis lääni EU:ssa ja muu Suomi jatkaisi Suomena. Rajavalvonta vaan tuohon kaupungin rajoille ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Tietullit toki moottoritielle, jos haluaisivat käyttää lentoasemaa.

Jani Alander kirjoitti...

Nyt on taas kyllä rautainen kirjoitus. Tulipa noista suojeluskaartilaisista ja aseista mieleen eräs öinen keskustelu joka ulkoa kantautui, mitä sitten sivusta seuraajana ikkunasta kuuntelin. Englanniksi jutustelivat ulkosalla. Tai aika yksipuolinen keskustelu se oli. Vapaasti käännettynä "Meet oikealle, tajuutsä, oikeelle. Jos meet vasempaan tai tuut tänne päin, niin bumbubm. Bumbum, tajuutsä? "Joo, ei onkelmia". Vähän siinä jäin kuulostelemaan, että mahtaakos kohta paukahtaa kovasti, no ei paukkunut, mutta mikä mahtoi olla meininki, yrittikö joku ryöstää toisen kulkijan ja päätyikin kattelemaan aseen asiakaspäätä, vai oliko jotkut liikeneuvottelut hapantuneet tms....

Varissuo elää ja sykkii :/

Anonyymi kirjoitti...

Jos pelkkä valkoisuus on riittävä näyttö henkilön rasistisuudesta, niin silloinhan supersuvakitkin saavat loppupeleissä rasistin leiman.

Acc

Becker kirjoitti...

Tarinalle antaa lisämaustetta kun jotkut paikoista ovat olleet tuttuja jo ajat sitten.
Jos paikannimille antaa Englantilaisen vastineen, niin voidaan todeta että blogin tapahtumat alkavat olla tulevaa lähihistoriaa. Maa on jo täydellisen anarkotyrannian vallassa. Kohtalo mikä odottaa Suomea, jos sen sallitaan tapahtuvan. Pelkään pahoin että asiat ajautuvat Ykän tarinan mukaiseen malliin ennekuin kansa herää, jos herää.
Katselin juuri MV:n sivulta kun pari daamia oli filmannut Itiksessä. En ole siellä aikoihin käynyt joten näkymät olivat aika pysähdyttäviä. Olisi muuten tervettä jos noita kuvauksia katselisivat useimmat kansalaiset, niin näkisivät sitä todellisuutta median valehtelun sijasta. Haittamamujen leppoisaa vetelehtimistä kontra suomalaisten seisomista leipäjonoissa.
Pirun hyvä tarina jälleen, joka luettiin yhdeltä istumalta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kumitontulle, Jani Alanderille, Acc:lle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Kumis: Kiitos sinullekin. Vertaus Kataloniaan nykypäivän valossa on ihan osuva. Ja rajaa Kehä kolmoselle on kyllä kaipaillut yksi sun toinen.

Jani: Kiitokset. Ja kiitos monikultturismille tuollaiset keskustelut alkavat olla meillä arkipäivää. Samoin kuin tommoset 200 henkilön ”hässäkät” (media todellakin käytti tuota termiä) Puhoksella.

Acc: Se on tämän syöksykierteen lopullinen tulos. Sitten tiedostavimmat alkavat puuhata valkoisten hurmaavaa joukkoitsemurhaa.

Becker: Kiitokset. Englannissahan ollaan jo kovaa vauhtia menossa tuohon. Tapaus Tommy Robinson on siitä tuorein esimerkki. Kansan heräämistä saa vielä odottaa. Mitä varmimmin punavihreä koalitio on seuraavassa hallituksessa. Ja kun katsoo tuoretta demareitten maahanmuuttomuistiota niin siitä saa kuvan mitä tuleman pitää:

https://www.suomenuutiset.fi/sdpn-salainen-muistio-paljastaa-demarit-paasevat-hallitukseen-maahanpyrkijoille-koittaa-kissanpaivat-jopa-rikolliset-saavat-jaada-suomeen/

Becker kirjoitti...

Jumaliste, tuohan selvä kopio naapurimaan veljespuolueen hallitusohjelmasta pienin muutoksin. "Samalla humanitaarisen maahanmuuton järjestelmää tulee tehostaa ja saattaa perustuslain arvojen mukaiseksi." Siis mitä helvettiä! Eikö perustuslain pitänyt etupäässä turvata suomalaisten oikeudet eikä joidenkin haittamamujen siipeilyä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker. Ja tulee tosiaankin muistaa, että kyseessä on mitä varmimmin tuleva pääministeripuolue. Teen aiheesta varmaan tänään postauksen. Vihreillähän on samanlainen systeemi mutta ne nyt ei tartte analyysia vaan diagnoosin.

Anonyymi kirjoitti...

Parhaiten tätä etnojen eristäytymistä, korjaan, tavoiteltua täydellistä integroitumista todistaa Junes Lokan suorittama haastattelu: https://vk.com/video426827542_456239062

"me ei nukuta, sama mikä seuraus on, me s(uomi)-omput emme pelkää mitään, me kostamme"

Mauri on syntynyt tallissa ergo Mauri on hevonen logiikan mukaan kaikki ovat suomalaisia vaikka kansallisuuksia saati rotuja ei olekaan ja olemme tasa-arvoisia mutta VHM:t eivät ole edes ihmisiä jne...


-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Taisteluvälineupseeri. Olet täysin oikeassa.

korpisoturi kirjoitti...

Kerran olimme sotureita, siihen taas valmistautuen. Mielenkiintoinen kirjoitus, taasen!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, korpisoturi. Tuo on yksi vaihtoehto. Valitettavasti yksi vaihtoehto on myös täydellinen alistuminen.

Ukkeli kirjoitti...

Voi se tuokin olla tulevaisuutena. Ei kansa herää, ellei herätetä. Ihan samaa tuskallivat aktivistit reilu sata vuotta sitten. Jääkäriliike oli hyvin pienen porukan liike, jota muu kansa melkein pelkäsi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ukkeli. Totta. Suomalaisen kipukynnys on hämmästyttävän korkea.

Thorvald Eskilinpoika kirjoitti...

"Kun painui päät muun kansan, maan,
me jääkärit uskoimme yhä.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa.
Satu uusi nyt Suomessa syntyvä on,
se kasvaa, se ryntää, se voittaa. "

"Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill’ armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maallemme soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kuin vapaa on Suomen kansa."

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Thorvald Eskilinpoika. Kyllä Jääkärimarssi on tässä paikallaan.