Tuesday, July 29, 2014

ANTERO LÄRVÄNEN JA MAANHÄVITYSKORKEAKOULU

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat! Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksessä. Tällä kertaa uutisoitavana on breaking news suomalaisessa yliopistomaailmassa. On tulossa huomattava uudistus ja edistysaskel, ainakin näin meille on ilmoitettu. Emme halunneet kysyä asiasta tarkemmin opetusviranomaisilta sillä tiedämme, että suurin osa kuuntelijoistamme ei ymmärrä virallisena virastokielenä käytettävää sesmellellemkukkuuta. Näin ollen turvaudumme jälleen suomalaisen selitteläätiön Grand Old Maniin tohtori Adolf Butleriin. Tohtori Butler, tervetuloa taas kertaalleen lähetykseemme.

- Morjens, Antero, ja tervehdys kaikille pinnanmaalaisille kuuntelijoille. Tästähän on tullut jo tapa, mutta kieltämättä mukava sellainen.

- Tohtori Butler. Mistä tässä suuressa koulutusuudistuksessa on oikein kysymys?

- Kysymys on siitä, että jo tämän lukuvuoden alusta akateemiseen koulutuskenttään perustetaan uusi tekijä, eli tarkemmin sanottuna Maanhävityskorkeakoulu.

- Maanhävityskorkeakoulu? Onko kyseessä joku Maanpuolustuskorkeakoulun osa, joka keskittyy pioneeritoimintaan? Pioneereillehan perinteisesti kuuluu kaikenlainen maanhävitystoiminta, suluttaminen, räjäyttäminen, murrostaminen ja hävittäminen noin yleensäkin.

- No voi Antero, eihän nyt toki. Kyseessä on ihan puhtaasti yhteiskunnallinen akateeminen koulutus sekä sen kehittäminen ja päivittäminen nykyaikaan. Niin kuin itsekin tiedät, ovat selitteläätiö, sovellettu spedestetiikka, yleishöpedäätiö, käsitehässiminen sekä luokkatietoinen alaleukaväpättävä yleisnillitys maassamme varsin vahvoissa kantimissa. Mutta sen opetus on kuitenkin varsin hajanaista, useisiin yliopistoihin ja erillisiin oppiaineisiin pirstoutunutta ja sitä kautta se ei ole  läheskään niin tehokasta ja kokonaisvaltaista kuin se voisi olla. Tällä uudistuksella tämä puute korjataan ja koko opetustoiminta keskitetään yhteisen hallinnon ja ideologiavalvontakoneiston alaisuuteen.

- Uudistus kieltämättä vastaa nykyajan muuttuvan ja tiedostavan maailman tarpeisiin, mutta kuinka se käytännössä tapahtuu?

- Maanhävityskorkeakoulu on hallinnollisesti täysin itsenäinen ja erillään muista yliopistoista, se on opetus-, oikeus-  ja moraalivastuullinen vain itselleen, sillä on yksi johtaja ja koska sen tarjoamien palvelujen kysyntä on jatkuvasti voimakkaassa kasvussa se jakautuu fyysisesti kolmeen erilliseen toimipisteeseen eli Helsinkiin, Tampereelle ja Turkuun, jossa opetus tapahtuu ruotsiksi. Edistyksellistä on se, että toisiaan varsin paljon muistuttavat selitteläätiön, sovelletun spedestetiikan, yleishöpedäätiön, käsitehässimisen sekä luokkatietoisen alaleukaväpättävän yleisnillityksen maisterin tutkinnot yhdistetään jatkossa yhdeksi maanhävitystieteen maisterin tutkinnoksi. Ja sitä myötä tuotetaan tietysti myös maanhävitystieteen tohtoreita. Eikä muuten ihan vähän tuotetakaan.

- Lisäksi opetus muuttuu entistä kokonaisvaltaisemmaksi pysyvään ja turvattuun urakehitykseen tähtäväksi opetukseksi, sillä maanhävitystieteen opiskelu alkaa jatkossa jo melko pian peruskoulun päätyttyä. Tällöin opiskelijat pystyvät jo alussa keskittymään heille olennaisen tärkeisiin ainekokonaisuuksiin ja samalla myös tietysti varmistetaan heidän henkilökohtainen opillinen soveltuvuutensa. Ja tämänhän takaa viisivuotinen Maanhävityskorkeakouluun valmistava opetusjakso.

- Ehkäpä keskitymme tässä alussa juuri tuohon valmistavaan opetusjaksoon. Voitteko kertoa siitä hieman tarkemmin?

- Kerron ensin niistä perusteista, joiden vuoksi tämä valmistava opetusjakso on nähty välttämättömäksi. Niin kuin tiedät, on yliopistoissamme annettava yhteiskunnallinen opetus poliittisesti kokonaisvaltaisen tiedostavaa, ja sen puolesta pitäisi lopputuloksena olla sataprosenttinen määrä toisiaan toistavia kloonimaistereita. Tämä on siis tavoite.

- Tämän minäkin ymmärrän.

- Mutta tähän sataprosenttisuuteen ei olla kuitenkaan päästy. Vieläkin löytyy valmistuneitten joukosta soraääniä, joitten mukaan yhteiskuntatieteellinen opetus on alistettu puhtaasti poliittisiin tarkoitusperiin ja tutkimuksen peruslähtökohtana on se, että ensin tehdään poliittiseen ideologiaan sopiva johtopäätös ja sen jälkeen etsitään sitä tukeva aineisto.

- No mutta niinhän se meneekin.

- No niin menee niin. Ei se ole ongelma. Siihenhän tässä on pyrittykin. Ongelmana on se, että tämä poliittisilta tarkoitusperiltään hyvä ja tavoiteltava lopputulos esitetään negatiivisessa valossa. Aivan kuin siinä olisi jotain väärää. Ja koska näitä soraääniä edelleenkin on, voidaan opetuksen todeta siltä kohdin epäonnistuneen. Ja yksi epäonnistumisen syy on siinä, että opiskelu on aloitettu liian vanhana.

- Eli vähän niin kuin Tähtien Sota-leffassa. Jedikoulutus on aloitettava tarpeeksi nuorella iällä. Muuten on riski, että Jedioppilas voikin ajautua Voiman Pimeälle Puolelle?

- Juuri niin, Antero. Juuri tuosta on kysymys. Voiman Pimeälle Puolelle. Ja se saa aikaan aina uusia Darth Vadereita.

- Mutta koska tavoitteena on saada aikaiseksi yhdenmukaista ja poliittisesti syväpuhdasta ajattelua, ei ikä varmaankaan ole ainut kriteeri opiskelijoiden värväämisessä?

- Ei suinkaan. Tietysti tarkkailun alaisena on yleinen soveltuvuus. Tämä mitataan parhaiten erilaisissa ainekirjoitustehtävissä, jotka käsittelevät tiedostavia aiheita. Opettajia on peruskoulussa ja lukion ensimmäisellä luokalla ohjeistettu seuraamaan näitä ainekirjoituksia ja nostamaan esille poikkeuksellisen lahjakkaita ja soveltuvia yksilöitä. Ja täytyy sanoa, että materiaali näyttää tällä hetkellä erittäin lupaavalta. Varsinkin esille nostetut lukion ekaluokkalaiset suoltavat järjestään aivan puhdasta pääkirjoitustason materiaalia. Sopivat ja halukkaat yksilöt aloittavat sitten Maanhävityskorkeakouluun valmistavat opinnot samaan aikaan kun muu ikäluokka aloittaa lukion kakkosluokan.

- Tarkistetaanko opiskelijoiden taustat ja vaikuttavatko ne mahdolliseen valintaan?

- Kyllä ja kyllä. Ensinnäkin mikäli opiskelijoiden vanhemmissa tai lähisuvussa ilmenee perussuomalaisuutta tai muutaman muun pienemmän puolueen kannatusta, ei opiskelijaa valita. Kyllä sukurasituksen luoma epävarmuus on tässä aivan liian suuri riskitekijä. Ei omena kauas puusta putoa, eikä meillä laariin laiteta mätiä omenoita muita pilaamaan. Lisäksi jos opiskelijan vanhemmista edes toinen on suorittavan tason töissä, ei opiskelijaa voida valita. Hänen maailmankuvansa on silloin jo mitä todennäköisimmin perustavalla tavalla häiriintynyt. Sama koskee sitä, jos opiskelija on ollut itse kesätöissä. Hän on törmännyt silloin tiedostavaa maailmankuvaa peruttamattomalla tavalla vääristäviin ympäristötekijöihin.

- Eli tässä on tarkoitus siis rekrytoida niin sanottuja ideologisia neitsyitä?

- Juuri niin. Ja neitsyyttä suojellaan tarkasti. Ensimmäiset kaksi vuotta valmistavissa opinnoissa suoritetaan suljetussa sisäoppilaitoksessa, jossa yhteydet ulkomaailmaan ovat tiukasti rajoitetut. Tiedot ulkomaailmasta tulevat vain virallisen median välityksellä ja yhteyksiä minkäänlaiseen valvomattomaan sosiaaliseen mediaan ei sallita. En tosin usko, että opiskelijoilla on edes halua olla sellaisen kanssa tekemisissä. Joka tapauksessa tässä suojellaan nuoren ihmisen haurasta, mutta niin kauniin varmaa maailmankuvaa arki- ja työelämän unelmia vääristäviltä kokemuksilta.

- Tämän vuoksi ei opiskelijoilla ole myöskään kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana mahdollisuus lomailuun sisäoppilaitoksen ulkopuolella. Poikkeuksena ovat mahdolliset ulkomaanmatkat vanhempien tai muiden luotettavaksi tarkistettujen valvontahenkilöiden seurassa. Tämä tietysti estää myös kesätyöt, ja sen vuoksi opiskelijoille maksetaan opiskelijapalkkaa, joka on lukuvuoden aikana päivärahamuotoinen ja kesäkuukausina 1.285 € kuukaudessa. Miespuoliset opiskelijat ovat luonnollisesti vapautettu asevelvollisuudesta, sillä maksimissaan kokonaisen vuoden mittainen lykkäys heidän osaamisensa täyteen käyttöön ottamisesta olisi yhteiskunnan taholta täysin järjenvastaista tuhlausta.

- Kahden ensimmäisen vuoden aikana opiskelijan maailmankatsomus katsotaan lopullisesti betonoiduksi, ja sen jälkeen heille annetaan asteittain suurempia vapauksia olla yhteydessä ulkomaailmaan. Opiskelijapalkka luonnollisesti maksetaan myös tässä vaiheessa. Viiden vuoden koulutuksen jälkeen he siirtyvät sitten lopullisesti opiskelemaan Maanhävityskorkeakouluun.

- Minkälaista opetusta tässä valmistavassa koulutuksessa sitten annetaan? Miten se eroaa esimerkiksi tavallisesta lukio-opetuksesta?

- Se eroaa huomattavasti. Siinä on opiskelijoiden urakehityksen kannalta tarpeettomat aiheet jätetty kokonaan pois ja korvattu ne opetusideologiaan paremmin soveltuvilla ainekokonaisuuksilla.

- Mitä aineita jää pois?

- Matematiikka nykymuodossaan jää pois ja se korvataan yhteiskuntavastuullisella uskomustaloustieteellä. Fysiikka ja kemia jäävät tarpeettomina kokonaan pois. Biologia korvataan kaupunkivihreällä ympäristöopilla. Liikunta jää kokonaan pois. Maantiede jää pääosin pois, tosin tiettyä poliittista maantiedettä opetetaan. Historia muuttuu sovelletuksi historiaksi. Uskonto muuttuu suvainto-opiksi.

- Vaan minkälaista on tämä yhteiskuntavastuullinen uskomustaloustiede?

- Se perustuu bruttokansantuotteeseen. Elätettävälle sosiaaliperäiselle maahanmuuttajalle maksettavat etuudet lisäävät bruttokansantuotetta. Häntä kotiuttamaan pyrkivälle työntekijälle maksettu palkka lisää bruttokansantuotetta. Kun hän on saanut hermoromahduksen, häntä burn-outista ylös nosteleva terapeutti saa palkkaa ja tämä lisää bruttokansantuotetta. Tätä systeemiä ylläpitävä virastopäällikkö saa palkkaa jne jne jne. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Mitä suurempi bruttokansantuote, sen suurempi hyvinvointi. Yhteiskuntavastuullinen uskomustaloustiede etsii aina vain uusia keinoja kasvattaa bruttokansantuotetta. Se ei ole kova, vaan moraalinen tiede, ja aikanaan sen kautta tullaan kehittämään uusia taloudellisia termejä kuten ”uskomushyvinvointi” sekä ”moraalinen euro”.

- No tämähän selvis. Mutta mitä aineita jää, ja mitä tulee lisää?

- Kielten- ja psykologian opetusta jatketaan entiseen malliin. Kaikenlaisten taide- ja yleisten itseilmaisuaineitten osuutta lisätään. Ammatinvalinnan ohjaus säilyy, mutta aiheeltaan rajoitetumpana. Siinä keskitytään median, poliittisen koneiston ja virkamieskoneiston tarjoamiin työllistymis- ja uramahdollisuuksiin Täysin uusi aine on yleinen ja yksityinen aseistariisumisoppi. Uutena aiheena on myös seksuaalisen monimuotoisuuden ylistämisen avulla omaa julkiegoa korostava julistusoppi. Samoin uutena aineena on rasismin ja vihapuheen etsimis-, löytämis- ja tuomitsemisoppi. Tässä aineessa opiskelijat joutuvat kohtaamaan sen verran vastenmielistä oppiaineistoa, että nämä tunnit päätetään aina Kahden Minuutin Oikeutettuun Vihaan. Tärkein uusi oppiaine on yleinen arvo-orientoituminen, jolle on varattu jokaisen koulupäivän iltapäivätunnit.

- Nuo muut minä kyllä jotenkuten hahmotan, mutta mitä on ”yleinen arvo-orientoituminen”?

- Yleinen arvo-orientoituminen on sopivassa seurassa ja opettajan tukemana keskustellen tapahtuvaa oman itsensä ja oman viiteryhmän tärkeyden ja välttämättömyyden hahmottamista suhteessa ympäröivään ja rajoittuneiseen yhteiskuntaan.

- Eli jo valmiiksi itseään täynnä olevien ihmisten keskinäistä paskanpuhumista, jolla kehitetään heidän päähänsä lisää pissiä?

- Sitäpä juuri.

- Mutta minusta tuntuu, että näillä opetuksilla ja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla varustetut ihmiset ovat kyllä jo täysin valmiita maanhävitystieteen maistereita. Mitä siellä varsinaisessa Maanhävityskorkeakoulussa sitten opetetaan?

- Edellä mainittujen aineitten opetus tietysti jatkuu myös varsinaisen korkeakoulun puolella, mutta mukaan tulee myös syventäviä opintoja. Esimerkiksi kansallinen syyllistämisoppi, jolla etsitään jo olemassa olevien stetsonista keksittyjen perusteitten lisäksi uusia stetsonista keksittäviä perusteita sille, että nimenomaan suomalaiset ovat velvollisia maksamaan etnisesti edistyksellisiin ilmansuuntiin keksittyjä entisiä, nykyisiä ja vielä keksimättömiä tulevia velkoja.

- Valmistelevassa vaiheessa mainittu kaupunkivihreä ympäristöoppi laajenee globaaliksi viherymmärrykseksi, joissa yhdistetään globaalin hiilijalanjäljen pienentämiseen pyrkivät toimenpiteet sekä alikehittyneistä maista länsimaihin tapahtuva massiivinen maahanmuutto yhdeksi loogiseksi ja perustelluksi kokonaisuudeksi, joka saa aikaan ilmastonmuutoksen hidastumisen ja lopulta pysähtymisen, tosin ehdottomasti sillä edellytyksellä ettei tätä maahanmuuttoa millään muotoa lopeteta eikä edes vähennetä.

- Minulla itselläni ei ole asian vaatimaa tarpeellista teoreettista osaamista, mutta jotenkin luulen, että globaalin viherymmärryksen laskukaavoissa käytetään yhteiskuntavastuullista uskomustaloustiedettä. Mutta tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi. Olisikos muita esimerkkejä syventävistä oppiaineista?

- No, soveltava historia syvenee opintojen edetessä soveltavaksi peruste- ja väitehistoriaksi, joka nykyistä historiantutkimusta syvemmin etsii historiasta perusteita nykymaailmassa vaikuttaville syy-, seuraus ja ennen kaikkea velanmaksuperusteille. Vaan mitäs minä sitä suotta selitän, tässä on asiaan liittyvä valmisteleva opinnäyte, joita on tehty harjoittelu- ja oppiaineen sisällön kehittämismielessä. Luepa vaikka tuo tiivistelmä tuosta.

- Jahah, no katotaas, khym… mjämjämjäm… mm… juupaniinpähjuu… öö… öö… brrgele… ai… ai… mutta tässähän sanotaan, että somalit ovat alun perin asuneet Suomessa, josta takapajuiset suomalaisheimot heidät noin vuonna 200 jaa. karkoittivat diasporaan ja nyt heidän Suomeen muuttonsa onkin paluumuuttoa ja somalit ovat palattuaan muuttamassa Suomea hedelmälliseksi ja teollistuvaksi maaksi, jossa heidän maatilansa ja yrityksensä ovat työllistäneet huomattavan määrän työttömiä suomalaisia, jotka silti suhtautuvat somaleihin vihamielisesti. Ensinnäkin tässä nyt on tainnut tulla sekoitettua pari kansakuntaa keskenään ja paskapuhettahan tää on muutenkin.

- Paskapuhettapa hyvinkin. Normaalilogiikalla. Mutta nyt sinä Antero menitkin miinaan. Soveltavan peruste- ja väitehistorian yksi osa-alue on nimittäin kumuloituvan vastatodistustaakan metodi. Ja sen mukaan sinä puhuit itsesi pussiin. Tyrmäsit väitteen perustelematta.

- Hä?

- No anskuma selitän. Oletko elänyt Suomessa noin vuonna 200 jaa?

- En muista eläneeni.

- Oletko nähnyt ensimmäistäkään dokumenttia, joka täysin vakuuttavasti todistaa sen, että somaleita ei ole siihen aikaan karkoitettu Suomesta.

- Täytyy myöntää, että en ole nähnyt. En ole toisaalta kyllä nähnyt dokumenttia, joka todistaisi päinvastaistakaan. Enkä sellaista, että niitä olisi yleensäkään ollut täällä silloin.

- Mutta et sellaistakaan, joka varmasti todistaisi, että ei ollut. Pelkkiä todistamattomia epävarmuustekijöitä. Eli perusteesi jää roikkumaan ilmaan jo vastaväitteesi alussa. Koko vastaväitteesi kulmakivi perustuu pelkkään oletukseen, jonka epävarmuuden itsekin tunnustit, joten sen loppuosaakaan ei voi pitää millään tavoin tieteellisesti uskottavana. Näin ollen somaleitten diasporaväite ei ollutkaan paskapuhetta.

- Ei tuo kyllä minua vakuuta.

- Sinua? Kuka sanoi, että sen tulisi vakuuttaa sinut? Se vakuuttaa jonkun maanhävitystieteen opiskelijan, joka väsää aiheesta gradun, valmistuu maisteriksi ja jatkaa tohtorinväitöskirjaansa, joka perustuu samaan aiheeseen ja nimenomaan siihen, että sinä epäonnistuit omissa perusteissasi. Ja se myös vakuuttaa huomattavan määrän muita maanhävitystieteen maistereita, jotka toteavat, että jätkä meni jäynään ja joutaisi mennä nurkkaan häpeämään. Sillä täytyyhän sinun ymmärtää, että ei tässä ole kyse mistään historiantutkimuksesta, vaan ruokitusta yhteishysteriasta ja röyhkeästä poliittisesta vaikuttamisesta. Ja röyhkeähän pärjää aina.

- Kieltämättä onhan tuo varsin loogista. Ja onhan se sentään helpottava tieto, että jos nää toimittajan hommat joskus loppuu, niin ainahan minä voin lähteä poimimaan appelsiineja somalikibbutsiin Närpiöön. Mutta epäilemättä vaikka minä tuossa nenille sitten oikeaopillisesti sainkin, niin sosiaalisessa mediassa tommosilla perusteilla tulee melko ravakasti korvamakeaa, eikä ihan nättiä tulekaan.

- Mutta kun ei saa tulla. Siitä tulee nimittäin maanhävitystieteen maisterille henkinen pipi. Joka on kumminkin monta astetta pahempi kuin tavalliseen kansalaiseen kohdistunut fyysinen pipi. Ja sitä henkistä pipiä vastaan taistelemaan on Maanhävityskorkeakoulussa oppiaineena myös Verkostouhriutuminen. Verkostouhriutumisessa opetellaan nopeaa reagointia sosiaalisessa mediassa.

- Kuinka tämä käytännössä, verkostouhriutumisen toimintamenetelmien mukaan tapahtuu?

- No se tapahtuu niin, että kun maanhävitystieteen maisteri A kirjoittaa vaikkapa kolumnin, jossa hän puhuu täysin tunteisiin perustuvaa ja faktat unohtavaa läpiä päähänsä, saaden aikaan voimakkaan sanallisen vastareaktion, jossa osoitetaan että hän puhui tunteisiin perustuvaa ja faktat unohtavaa läpiä päähänsä, kirjoittaa julkisuudessa maanhävitystieteen maisteri B, että maisteri A:ta kohtaan on menty henkilökohtaisuuksiin, ja tämän voi mieltää henkiseksi väkivallaksi.

- Sen jälkeen maisterit C ja D kirjoittavat, että maisteri A:ta kohtaan on kohdistettu huomattavaa henkistä väkivaltaa, ja henkisen väkivallan seuraava aste, mikäli sitä ei viranomaistoimin pysäytetä, on tietenkin fyysinen väkivalta.

- Tämän jälkeen maisterit E, F, G ja H kirjoittavat, että maisteri A:ta kohtaan on kohdistettu selkeä fyysisen väkivallan uhka.

- Jonka jälkeen maisterit I – Å, Ä och Ö kirjoittavat porukalla maatamme riivaavasta väkivallan aallosta, jonka kohteena ovat maanhävitystieteen maisterit ja tohtorit. Ja sen mukana media seuraa, komppaa, kommentoi ja liioittelee, niin kuin pitääkin.

- Ei paha, ei paha. Kun ottaa huomioon, että ainoa, mitä tosiasiassa tapahtui oli se, että maisteri A kirjoitti kolumnin, jossa hän puhui täysin tunteisiin perustuvaa ja faktat unohtavaa läpiä päähänsä. Ja lopputulemana on suurinpiirtein se, että Utin erikoisjääkärit on komennettava suojelemaan maisteri A:ta, ettei hän saisi kirjaimellisesti läpiä päähänsä salamurhaajilta joita ei ole olemassakaan. Kyllä tää koulutusohjelma on ammattimiesten, anteeksi ammattihenkilöiden suunnittelema. Oletan, että koulutuksesta vastaavaksi professoriksi palkataan Saska Saarikoski.

- Oletat aivan oikein. Mistäs arvasit?

 - Ihan semmonen villi arvaus vaan. Mutta mitenkäs tämä maanhävitystieteellinen koulutus suhtautuu maanpuolustukseen?

- Niin no, tässä on kyllä hienoinen ongelma. Meinaten, kyllähän edistyksellisissä piireissä koko maanpuolustus on so last millenium ja Suomen suurimpana turvana ovat kumminkin suomalaiset yliopistolliset kansainvälisen politiikan asiantuntijat sekä Erkki Tuomioja, joilta Venäjän niin sotilaallinen kuin poliittinen johto käy ainakin oman mielipiteemme mukaan kysymässä, että mitähän mieltä ne mahtavat olla. Mutta kun Suomessa nyt jonkunlaista mielenkiintoa maanpuolustuksellisiin kysymyksiin jostain syystä on, niin Maanhävityskorkeakoulussa käytetään Tulkittua Mielipiteellistä Vastapallometodia.

- Ja mitähän tämä metodi noin niinkun käytännössä tarkoittaa?

- No sitä, että me muodostetaan Maanhävityskorkeakoulussa käsitys siitä, että mitä tavallinen suomalainen raappahousujätkä on maanpuolustuksellisista kysymyksistä mieltä, ja ollaan sitten automaattisesti juuri vastakkaista mieltä.

- Jaa. Vaan kun äkkiä stetsontuntumalta voisin sanoa, että tavallinen suomalainen raappahousujätkä on vahvasti sitä mieltä, että meidän ei kannata aloittaa välitöntä hyökkäyssotaa Venäjää vastaan. Olettekos te sitten Tulkitun Mielipiteellisen Vastapallometodin mukaan automaattisesti vastakkaista mieltä?

- Jaa… piru vie… niin… tuossa on kyllä vielä vähän laittamista… kiitos kun huomautit.

- Aika mahtava oppirakennelma teillä kyllä kieltämättä on. Mutta onko teillä vielä jonkunlaista diplomityötä? Semmosta, joka menisi yli totutun ja ennen nähdyn?

- Onhan meillä. Ja se diplomityö tehdään ideologisten vastustajien optimaalisesta demonisoinnista.

- No mutta eikös tuo ole vähän laimeaa. Kun onhan teillä tämä ideologisten vastustajien demonisointi ollut jo aikaisemminkin aika hyvin hallussa.

- Onhan se, en minä sitä kiellä. Mutta se on alkanut kiertää tylsää ympyrää ja se on aivan liian ennalta-aavistettavaa. Rasismi. Äärioikeistolaisuus. Vihapuhe. Niistähän heitellään ideologisella vastapuolella vaan vitsejä. Vaikka se oman puolen vakuuttaisikin. Tarvitaan jotain uutta. Jotain sellaista, jossa faktat unohdetaan lopullisesti. Jotain, missä omista, itse keksityistä demoneista rakennetaan pohja, jonka päälle rakennetaan demonisoinnin talo. Sellainen unelmien talo, jossa ei totuuden laastia tarvita, vaan joka pysyy pystyssä omien harhojen voimalla. Ja jossa harhojen kivijalan päälle rakennetaan uusia, harhoihin pohjautuvia kerroksia. Jotain, jossa demonisointi viedään beyond your wildest dreams. Jotain, josta media saa uutta polttoainetta. Jotain enemmän. Ja siihen me tarvitsemme äärimmäisen asiantuntevan opettajan, jonka olemme professoriksi palkanneet.

- Tiedätkös, minulla on jo melko hyvä mielikuva tästä professorista.

- Kyllä. Optimaalisen demonisoinnin professoriksi on palkattu Panu Höglund.

- Ja hän on epäilemättä paras mies tähän tehtävään. Mutta mieleni valtaa epäilys. Kun katsoo tätä Maanhävityskorkeakoulun koulutusohjelmaa, ei voi välttyä ajatukselta, että tämähän menisi noin kuukauden kurssituksella läpi. Kun tämä on niin kertakaikkisen tuttua jo kaikille asiasta innostuneille, poislukien ehkä tuo Panu Höglund-osio. Miksi näin pitkä opiskeluaika? Viisi vuotta valmistavaa koulutusta ja, no mitä, seitsemän, kahdeksan vuotta opiskeluja Maanhävityskorkeakoulussa. Eikö olisi halvempaa vain pitää puolen vuoden kurssi ja sitten antaa maanhävityksellinen maisterin sertifikaatti?

- No mutta Antero, sinähän unohdat tässä kaksi asiaa. Ensimmäinen on akateeminen uskottavuus. Voiko puolen vuoden kurssilla saada itselleen akateemista uskottavuutta? Vaikka koko roskan siinä ajassa saisi hoidettuakin? Tarvitaan vuosia, vuosia ja lisää vuosia. Ja siks toiseks, nämä tyypit ovat ne vuodet suunnitellusti opiskelijarahalla. Haluatko, että he siirtyvät 22-vuotisina virka-asemiin tuplasti paremmalla palkalla?

- No jaa, kieltämättä en. Unohdin verirahat Moolokille. Maksetaan niitä niin vähän kuin mahdollista. My bad. Mutta entäs se toinen asia?

- No tietenkin opiskelijaelämä. Ei kai ihmiseltä voi kieltää vuosien ihanaa opiskelijaelämää? Ja niin kuin itsekin tiedät, niin maanhävitystieteitten ammattilaisilla se opiskelijaelämä jatkuu eri nimikkeillä aina eläkkeelle siirtymiseen saakka. Voisitko sinä riistää sen heiltä?

- No enhän minä. Se olisi kieltämättä epäinhimillistä. Mutta sen minä vielä haluaisin tietää, että ketkä ovat tämän Maanhävityskorkeakoulun tulevia rehtoreita.

- Rehtorit on valittu. Valitsemisprosessissa mietittiin sitä, ettei varsin rajoittunut kansalaismielipide pääse siihen vaikuttamaan, ja että tiedostavaa ideologiaa ylläpitäville vaikuttajille pystyttäisiin antaa mahdollisuus vaikuttaa myös jatkossakin huolimatta epävarmasta vaalikansasta. Nämä virathan eivät sitten ole mitään viisivuotispelleilyjä, vaan ihan pysyviä virkoja.

- Olen pelkkänä korvana. Kuka on valittu Helsingin yksikön yksikkörehtoriksi?

- Helsingin yksikön yksikkörehtoriksi on valittu hänen kiistattomien näyttöjensä perusteella Päivi Lipponen. On melko järkyttävä ajatus, että Päivi putoaisi ensi vaaleissa tavalliseksi kansalaiseksi, niin kuin melko varmasti tulee tapahtumaan, joten jonkunlaista turvaverkkoa Päiville ehdottomasti tarvitaan. Ja mehän sen voimme antaa.

- No kieltämättä Päivin näytöt ovat kiistattomat. Erinomainen valinta. Entäs Turun svenskatalande yksikkö?

- Tämähän on niin vaativa tehtävä, että siihen vaadittiin sekä korkeinta mahdollista koulutusta että kokemusta, joten valintana oli Eva Biaudet.

- Mitä parempaa valintaa tähän tehtävään en oikeastaan olisi voinut kuvitellakaan. Mutta entäs Tampereen yksikkö?

- Tässä mietittiin hyvin vahvasti Tampereen Yliopiston ylläpitämää opillista perinnettä sekä Tampereen työläishistoriaa muutenkin, joten yksikkörehtoriksi haluttiin henkilö, jolla on sekä asennetta että kokemusta tavallisen työläisen elämästä. Siksi yksikkörehtoriksi valittiin Steen 1.

-  Loistava valinta. Maamme proletaarit taputtaa. Mutta kuka onkaan se kaikkia toimintoja koordinoiva ylirehtori, jolla on vastuu näistä kaikista yksiköistä? Kuka on Maanhävityskorkeakoulun ylin rehtori? Oletteko te se rehtori?

- Jaa, enhän minä. Minä olen se mies, joka kilistelee samppanjaa kulisseissa. Mutta oma, eikä aivan pieni osani minulla oli tämän ylirehtorin valintaan. Ja niin minä, kuin asiassa mukana ollut työryhmä tulimme siihen johtopäätökseen, että tähän tärkeään tehtävään ei käy etninen suomalainen, vaan Suomessa asunut ja suomalaisuudesta pitkäaikaisen kokemuksen saanut ulkomaalaistaustainen henkilö, joka pystyy omalla esimerkillään johdattamaan meitä kaikkia pois suomalaisuuden epäilyttävistä ja vastenmielisistäkin piirteistä ja opettaa meille kaikille aitoa, tasapuolista kansainvälisyyttä.

- Ja tämä henkilö on?

- No tietenkin. Umayya Abu-Hanna.

- Ja mehän toivotamme Umayyan tervetulleeksi takaisin Suomeen niihin vastuullisiin tehtäviin, joihin meistä itsestämme ei oikein ole. Tohtori Adolf Butler, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Hei äänimiehet! Lyödäänpä rojut ransittiin ja lähdetään Lällävedelle saunomaan. Vaan mitäs jätkät tuumitte uudesta korkeakoulusta?

Hösse: No,mitäs tässä. Lätsää päästä täydellisyyden edessä.

Pertta: Joo, kyllä täydellisyys on kaunista, oli se missä elämän vinkkelissä hyvänsä.



Friday, July 25, 2014

VANHAN TERRORISTIN ANKEA ILTAPUHDE

Tapahtuma-aika: Joskus tulevaisuudessa


Vanha Terroristipäällikkö istui kahvilassa odotellen erästä ystäväänsä ja joi kahvia, joka oli terästetty tukevalla viskipaukulla. Vanha Terroristipäällikkö oli virallisesti oikeauskoinen Ankaran Jumalan uskollinen alamainen ja silloin alkoholi oli oikeastaan häneltä kielletty. Tosiasiassa hän ei uskonut muuhun eikä palvonut muuta kuin itseään.

Ja hänellä itsellään oli viime aikoina mennyt huonosti. Eihän siitä ollut kuin hetkinen, kun kaikki rullasi mukavasti omalla painollaan. Hän oli ollut Hahmo. Hän oli ollut Jotakin. Sankari. Tunnettu vapaustaistelija. Ennen kaikkea hän oli ollut hyvin varakas mies. Hänkin oli aikanaan aloittanut riviterroristina, mutta noussut röyhkeytensä, häikäilemättömyytensä ja armottomuutensa ansiosta hierarkiassa nopeasti ylöspäin. Hänen ei ollut enää aikoihin tarvinnut painaa liipaisinta. Riitti, että hän antoi käskyjä.

Ollessaan vielä hierarkiassa ylöspäin kohoava Nuori Terroristi, hän oli oivaltanut jo silloin varsin mainiosti homman idean. Ei toiminnassa ollut kyse mistään vapaustaistelusta. Kyse oli varsin menestyksekkäästä liiketoiminnasta, jota hän itse nimitti marttyyribisnekseksi. Hänen johdettavakseen tuli aina uusia nuoria hölmöjä, jotka olivat valmiita sitomaan ylleen pommivyön ja räjäyttämään itsensä väkijoukossa. Ja toisia hölmöjä, jotka ampuivat raketteja rajan yli Viholliskansan puolelle.

Raketeilla ei ollut minkäänlaista tosiasiallista sotilaallista merkitystä. Mutta ne saivat aikaan sen, että aika ajoin Viholliskansa sai tarpeekseen, poltti päreensä ja vastasi monikymmenkertaisella voimalla. Ja koska Vanha Terroristipäällikkö oli viisaasti määrännyt raketit ammuttavaksi juuri sieltä, missä oli paljon siviilejä, sai Viholliskansan vastaisku aikaan yllin kyllin uusia marttyyreita. Ja sitä myötä taas uusia vapaaehtoisia.

Ennen kaikkea se sai aikaan länsimaalaisten avokätisiä ja jatkuvia avustuksia, jotka takasivat Vanhalle Terroristipäällikölle oikein mukavan elintason. Vaikka hän jaksoi aina ihmetellä länsimaalaisten hyväuskoisuutta, hän oli kuitenkin ymmärtänyt olevansa siellä jonkunlainen muoti-ilmiö. Vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen. Tajusihan hän toki, että typerät länsimaalaiset ostivat hänen kauttaan itselleen hyvää sosiaalista omaatuntoa, mutta jos homma kerran pelitti, niin oli aivan sama, millä perusteella se pelitti.

Niinpä hän tarjosi länsimaisille humanisteille sitä, mitä ne halusivatkin. Tällainen jatkuva, puolittain käytävä sota oli juuri sellainen ikiliikkuja, mitä Vanha Terroristipäällikkö halusi, tarvitsi ja piti aktiivisesti yllä. Se oli omanlaistaan taiteilua. Mikäli Viholliskansan kanssa oltaisiin alettu käymään täysimittaista sotaa, olisi tuloksena ollut nöyryyttävä selkäsauna. Viholliskansa oli paremmin aseistautunut, organisoitunut ja yleensäkin taitavampi. Rauha taas ei tullut kysymykseenkään. Sehän pilaisi kaiken.

Terroristijärjestön yksi tärkeimpiä opinkappaleita oli aina ollut Viholliskansan kertakaikkinen tuhoaminen. Hävittäminen maan päältä niin kertakaikkiaan. Vanha Terroristipäällikkökin oli aika ajoin muistuttanut tästä tärkeästä tehtävästä, mutta oli itsekseen siunannut sitä, ettei se ollut edes teoriassa mahdollista. Viholliskansa oli aivan liian vahva, ja jos sen hävittäminen olisi jollain ihmeellä onnistunutkin, niin sehän olisi tiennyt sitä, että hän itse olisi joutunut pyörittämään siviiliyhteiskuntaa, eikä hänellä ollut harmainta aavistusta siitä, kuinka sitä pyöritettäisiin. Silloin hän joutuisi delegoimaan sekä vastuuta että ennen kaikkea valtaa, ja sehän ei käynyt päinsä.

Siksi hän – ja kaltaisensa – pitivät yllä marttyyribisnestä, puolittaista sotaa joka piinasi monia, mutta hyödytti eräitä. Esimerkiksi häntä. Ja järjestelmä toimi. Vuosikymmeniä.

Kunnes jotakin tapahtui.

Tuli uusi sukupolvi, eikä se ollutkaan enää kiinnostunut. Ehkä se oli vain kertakaikkiaan kyllästynyt. Joka tapauksessa uusia marttyyreja ei enää tahtonut löytyä vanhaan malliin. Mielenosoituksia oli kyllä edelleenkin. Mutta tällä kertaa niissä vastustettiin tappamista yleensä. Puolin ja toisin. Ja sosiaalinen media kertoi, että Viholliskansan puolella pidettiin samanlaisia mielenosoituksia.

Tilanne alkoi näyttää todella pahalta. Vanha Terroristipäällikkö ymmärsi, että nyt ei auttanut muu kuin suututtaa Viholliskansa oikein kunnolla. Raketteja ammuttiin urakkatahtia. Viholliskansan puolustus torjui ne kaikki. Mutta tärkeintä oli, että se ei ampunutkaan takaisin.

Ja lopulta tapahtui se kaikkein pahin. Syttyi rauha.

Ja rauhan myötä hänestä ja kaltaisistaan tulikin tarpeettomia. Avustuksetkin siirtyivät eri kanaville. Siviilihallinnon alaisuuteen. Nyt tarvittiin hallintohenkilöstöä, yrittäjiä, sähköasentajia, muurareita, rakennusmiehiä, lastenhoitajia ja opettajia.

Mutta kuka palkkaisi työttömän terroristin?

Häntä ei tarvittu. Ei hän osannut kuin tappaa. Oikeastaan hän ei osannut enää sitäkään, vaan hän osasi lähinnä tapattaa. Ja jos hänen toimiaan tarkasteli, niin siinäkään hän ei ollut oikein hyvä. Hän kun osasi lähinnä tapattaa vain omiaan. Siviilihallinto ei tietenkään ymmärtänyt sitä, että omien tapattaminen oli välttämätöntä marttyyribisneksen kannalta. Niinpä se alkoi esittää ikäviä kysymyksiä.

Oliko Vanha Terroristipäällikkö ollut tarpeellinen alun perinkään?

Olisiko ilman Vanhaa Terroristipäällikköä voinut tappamisen lopettaa jo aikaa sitten?

Oliko Vanha Terroristipäällikkö jatkanut tappamisen kierrettä tietoisesti? Hyötyäkseen siitä itse?

Kysymyksiä esitettiin jo. Vanha Terroristipäällikkö tiesi olevansa vielä jonkunlainen ikoni. Mutta aikanaan ikoni nostettaisiin seinältä ja katsottaisiin, mitä sen taustalta löytyisi. Silloin ei enää kyseltäisi. Silloin kuulusteltaisiin. Vanha Terroristipäällikkö hieroi kaulaansa. Tuntui, kuin sitä puristaisi hirttoköysi. Mutta sitten hänen ystävänsä saapuikin paikalle. Eihän mies oikeasti ollut hänen ystävänsä. Ei heillä ollut ystäviä. Mutta olipa liittolainen kumminkin. Samanlainen mies kuin hänkin. Mies, joka myös oli saanut hyvätasoisen elantonsa jatkuvasti ylläpidetyn puolittaisen sodan rintaruokinnasta. Mies, joka Vanhan Terroristipäällikön tavoin oli menettänyt paljon ja muuttunut tarpeettomaksi. Ja yhtä lailla mies, jolla oli suunnitelma.

Uusi siviilihallinto ei ollut vielä kokonaan betonoinut asemaansa. Poliisi oli vielä heikko. Jos aikoi yrittää, niin nyt olisi sen aika. Heillä oli vielä hallussaan aseita ja miehiä jotka olivat halukkaita käyttämään niitä. Miehiä, joille tylsä siviilielämä ei riittäisi, vaan jotka haluaisivat hekin olla enemmän. Olla Jotakin. Ei tarvittaisi kuin pari pommiräjähdystä sopivassa paikassa. Ja väite, että Viholliskansa oli niitten takana. Sen jälkeen hyökkäys siviilihallintoon. Kansallisen itsepuolustuksen nimissä. Vallan verinen vakiinnuttaminen. Siviilihallinnon johtajien teloittaminen osallisina pommi-iskuihin. Viholliskansan kätyreinä.

Länsi uskoisi väitteet. Se uskoi mitä tahansa. Se oltiin jo nähty. Avustukset alkaisivat kulkea taas oikeita kanavia. Puolittaisen sodan rintaruokinta alkaisi uudestaan. Ja he olisivat taas Jotakin.

Kannattaisi yrittää. Rauhan henkilökohtainen hinta oli heille liian suuri. Sitä he eivät olisi valmiita maksamaan. Maksajan tuli aina olla joku toinen.

Monday, July 21, 2014

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LII

Heinäkuuhan on tunnetusti varsin hiljaista aikaa uutisoinnin osalta, ainakin näin kotimaamme kohdalla. Näyttää vielä siltä, että yhdenkään perussuomalaisen varavaltuutetun kalakaverin serkkupoikakaan ei ole kirjoitellut facebookiin rumia, joten silloinhan tiedostavan median täytyy kaivaa vanha ja hyväksi havaittu resepti eli alkaa julistaa sitä, kuinka suomalaiset ovat kertakaikkiaan törppöjä noin yleensä ottaen ja kokonaisena kansana. Poislukien tietysti median edustajat, sillä hehän ovat luonnollisesti fiksuja ja filmaattisia ihmisiä.

Suomalaisten ja suomalaisuuden jatkuva mollaaminen käy kieltämättä ajan myötä vähän hermon päälle, sillä loppujen lopuksi suomalaiset ovat kumminkin pohjoisessa ja raaka-ainevaroiltaan vähäisessä maassa elävä kansa, joka on ns. tolkun meiningillä saanut yhteiskuntansa pelittämään varsin hyvin. Jopa niin hyvin, että sillä on varaa elättää ihmisiä joitten ainoa toimenkuva on selittää julkisuudessa kuinka tyhmiä törppöjä hänet elättävä väki on. Ja tällä selittämisellä selittäjä saa itselleen automaattisesti intellektuellin aseman, mikä kieltämättä tuntuu vähän epäreilulta ja pistää myös miettimään, että onko tuollaiseen jatkuvaan kansalliseen itsensäruoskimiseen todellakaan tarvetta.

Tuorein suomalaisskandaali, joka asiasta tehden tuli lehteen laitettaman on se, että eräs amerikkalaisperhe otti ja muutti pois Suomesta. Uutista ei sinänsä voi pitää kovin suurena, mutta kun kyseisen perheen taholta todettiin, että emme voi muistaa lämmöllä maata, missä ihmiset eivät tervehdi toisiaan, niin uutinenhan siitä silloin tulee, ilman muuta. Asiasta kirjoitti Helsingin Sanomiin eräs Timo Niukkanen ja jatkouutisointia harrasti sitten Ilta-Sanomat joka pläjäyttikin asian julki oikein komealla otsikolla eli ”Mielipidekirjoitus leviää: suomalaisten outo maneeri ajoi amerikkalaisperheen pois maasta” ja tästähän saa äkkiseltään mielikuvan, että kyseessähän on huomattavan suuri ja laaja painostus, jolla pyrittiin ajamaan amerikkalaisperhe Suomesta huuthelvattuun.


Todellisuus sinänsä ei ollut aivan niin raflaava, vaan ”amerikkalaiset kertoivat, että heidän kerrostalossaan asui ihmisiä, jotka eivät tervehtineet heitä kertaakaan kolmen vuoden aikana.” Ja tähän suomalainen puolestaloukkaantuja sitten totesi, että asia ei johdu heidän ulkomaalaisuudestaan, vaan suomalaiset ovat yhtä tylyjä toisilleen.

Mikä on sitten tylyyttä? Suomessa on ainakin yksi oikein toimiva sanonta ja se kuuluu ”älä tyrkytä tapojasi”. Suomalaiset eivät tosiaankaan pahemmin tervehdi ventovieraita. Se mielletään täällä enempi kohteliaisuudeksi kuin tylyydeksi. Annetaan ihmisille rauha, eikä pyritä tarpeettomasti iholle höpöttämään jotain joutavaa small talkia. Se on meidän tapamme. Muualla on toisenlaisia tapoja. Jos suomalainen menee ulkomaille ja toteaa, että minä en halua elää teidän tapojenne mukaan vaan teidän tulisi elää minun tapojeni mukaan, toteaisi tämä puolestaloukkaantuja Niukkanen tukenaan laaja toimittajakunta että kylläpä on öykkärimäistä käytöstä.

Kun sen sijaan ulkomaalainen tyrkyttää omia tapojaan suomalaisille, niin niitä öykkäreitä ovat edelleenkin suomalaiset. Eikä syntilista tähän lopu. Sen lisäksi, että suomalaiset ovat small talkia taitamattomia öykkäreitä, he ovat myös törppöjä, jotka hukkuvat useammin kuin maahanmuuttajat. Tämän todistaa meille eräs meidän (tai ainakin joidenkin) suosikkiulkkari Roman Schatz joka kirjoittaa asiasta Ilta-Sanomiin avautumisen, jossa hän toteaa myös, että saksalaisilla on neljä kertaa pienempi riski hukkua kuin suomalaisilla.

Jonkunlaisia maahanmuuttoa puolustavia johtopäätöksiä kai tästäkin tulisi tehdä, mutta jotenkin epäselväksi jää että mitä. Tietysti voi todeta, että Saksan pinta-alasta on sisävesiä 2,4% ja Suomen taas 10,2%, mutta jonkunlaista suomalaisten typeryyttä tämän täytyy kumminkin heijastaa. Olisiko ehkä ryhdyttävä kansalliseen ryhtiliikkeeseen ja lahjoitettava kesämökit maahanmuuttajille?

Henkilökohtaisena veikkauksena uskon, että köyhän uutisheinäkuun aikana joku tiedostava toimittaja hoksaa tehdä jutun suomalaisten typeryydestä silläkin alueella, että ne viime aikoina ovat saaneet tavallista enemmän salamaniskuja. Voi olla, että asiasta avautuu nimenomainen Roman Schatz, mutta sehän hänelle sallitaan, sillä hänhän on täällä Suomessa ammattiulkomaalaisena, jonka kuuluukin tylyttää suomalaisia. Saksassa hän olisi vain kansalainen Schatz, jolloin hän joutuisi hankkimaan leipänsä perinteisemmillä tavoilla.

Yleensähän me elämme maailmassa, jossa tiedostavan totuuden mukaan ei mitään ihmisrotuja olekaan ja termien ”rodullinen erityispiirre” tai ”kansallinen erityispiirre” käyttäminen on silkkaa zyklon-b:tä, mutta tässäkin todellisuudessa löytyy poikkeus eli suomalaisten erityispiirteitten, nimenomaan huonojen sellaisten julkituominen on täysin hyväksyttävää sekä suorastaan suositeltavaa ja normaalisti tuomittava yleistäminen kuuluu tässä tapauksessa tietysti kuvioon.

Jatkakaamme helteistä heinäkuuta ja odottakaamme artikkelisarjaa siitä, kuinka törpöt suomalaiset kiihdyttävät ilmastonmuutosta lämmittämällä jatkuvasti niitä mökkisaunojaan, vaikka kerrostalossa tehty nopea suihkupesu riittäisi aivan hyvin.

Sunday, July 13, 2014

AMMATTILIITTO JA INHIMILLINEN SANKARITARINA

Yksi monikulttuurisuusideologiaa ylläpitävän propagandakoneiston toimintatapoja on se, että kirjoitetaan lehtiin ylistävänluontoisia juttuja jostain yhdestä ainoasta, etnisesti oikeasta suunnasta tulleesta henkilöstä, ja tehdään hänestä jonkinlainen inhimillinen sankaritarina. Kirjoitus alkaa henkilön vaikeissa oloissa vietetystä elämästä kotimaassaan, jatkuu ankaralla taistelulla siitä, että henkilö lopulta pääsee Suomeen ja päättyy siihen, kuinka hän, huolimatta paikallisväestön rasistisista asenteista on nykyisin melkein lukutaitoinen, melkein kirjoitustaitoinen, melkein kielitaitoinen,  melkein ammattitaitoinen, melkein elättää itsensä ja on siis näin kaikkien kriteerien mukaan sataprosenttinen suomalainen.

Tässä toimintatavassa on se kiistaton etu, että siinä annetaan toimittajan hellimälle ideologialle kasvot. Ja jos kantasuomalainen arvostelee toimittajan monikulttuurisuutta väreilevää ideologiaa edes yleisellä tasolla, hän on silloin sydämetön ihminen, joka haluaa julmuuttaan toimittaa tämän hymyilevän ja ah niin symppiksen ihmisen takaisin kotimaahansa kurjuuteen ja kurimukseen. Jossa hän tosin hiljattain kävi lomailemassa, mutta on rahvaanomaista takertua yksityiskohtiin.

Toimintatapaa käytetään erityisesti sanomalehdissä, Yleisradiossa, naistenlehdissä ja erilaisissa maahanmuuttoteollisuuden omissa julkaisuissa. Tämän tyyppiset jutut ovat toistuessaan kiistatta hyvin ärsyttäviä, mutta tämä nyt vaan on päivän henki, eikä sille varmaankaan minkään voi. Sen sijaan on olemassa tiettyä erityislehdistöä, jonka ei luulisi harrastavan tällaista. Yksiä edustajia tällaisista lehdistä ovat luonnollisesti ammattiliittojen lehdet. Ammattiliitothan ovat perustettu aikanaan sitä varten, että ne huolehtivat suomalaisten työntekijöitten edunvalvonnasta. Niitä ei ole perustettu sitä varten, että ne nostaisivat ulkomailta hankitut elätettävät jonkunlaiseen ihanneasemaan.

Erityisesti näin kuvittelisi olevan yksityisen sektorin ammattiliitolla, sillä ylimääräinen elätettävien (niin ulkomailta tulleitten kuin asiaan liittyvien kotimaisten virkahenkilöiden) määrä tietää kasvavaa verorasitusta ja sitä myötä heikkeneviä työllisyysnäkymiä. Suomen suurin yksityisen sektorin ammattiliitto on Palvelualojen ammattiliitto PAM, jossa on jäseniä kaikkiaan 230.000. Liiton jäsenet toimivat  vähittäiskaupoissa, matkailu-, ravintola-, ja vapaa-ajan palveluissa, kiinteistöpalveluissa ja vartiointialalla, ja näillä aloillahan raha on ihan oikeasti ansaittava, se ei tule valden taskusta. Näin ollen alat ovat tietysti suhdanneherkkiä, ja ammattiliiton tulisi ottaa jäsentensä edunvalvonta hyvin vakavasti. Tämän tulisi luonnollisesti heijastua myös liiton lehdessä. Katsotaanpa mikä onkaan tuoreen PAM-lehden pääuutinen. Kerrotaanko siinä vartijoitten työehdoista ja palkkauksesta? Vaiko ehkä ravintola-alalla aina lisääntyvästä pätkätyöstä ja sen aikaansaamasta yleisestä epävarmuudesta ihmisten elämässä?

No ei aivan.


Jep. PAM-lehden pääuutinen on luonnollisesti inhimillinen sankaritarina, jossa jätkä häipyy Senegalista, jättää perheensä ja menee Espanjaan. Taustoistaan hän osaa kertoa, että on tehnyt jossain vaiheessa töitä Senegalin naapurimaassa Guinea-Bissaussa. Hotellin respassa ei tietenkään epäillä miehen sanaa, kun kerran vakavalla naamalla väitetään, mutta vähän ihmetyttää se, että Wikipedian mukaan Guinea-Bissau on yksi maailman köyhimmistä maista, joten siellä ei äkkiseltään miettien välttämättä hirveän suuri siirtotyövoiman tarve ole. Wikipediassa mainitaan kuitenkin Guinea-Bissausta seuraavaa:

Yhdistyneet kansakunnat (YK) on huolissaan, että huomattava määrä latinalaisessa Amerikassa tuotetuista huumeista päätyy Eurooppaan Guinea-Bissaun ja muun läntisen Afrikan maiden kautta. Maassa tehtyjen huumetakavarikointien määrä on kasvanut, mutta YK pelkää maasta silti tulevan yhdyskäytävä Etelä-Amerikan ja Euroopan huumebisnekselle, ja huumekartellien saavan vain enemmän jalansijaa ja valtaa maassa. Huumekauppa lisää hallinnon korruptiota ja epätasa-arvoa.

Mikä tietysti saattaisi ehkä lisätäkin sen siirtotyövoiman tarvetta, mutta niin kuin tuli todettua, ei epäillä miehen sanaa. No, hepun elämä Espanjassa ei oikein tahtonut asettua uomilleen, mutta sitten tulikin onnenpotku, eli heppu törmäsi (no eipä olis arvattu) suomalaiseen naiseen, pokasi siitä itselleen muijan ja sitten alkoi helpottaa. Ongelmana oli vaan, että kuinka päästä Suomeen. Ratkaisuna oli se, että muija seilasi kaksi vuotta Suomen ja Espanjan väliä, ja sittenpä oleskelulupa jo irtosikin.

Inhimillinen sankaritarina päättyy onnellisesti, eli häiskä asustelee Tampereella, lähettää suomalaisen rouvansa kanssa rahaa entiselle perheelleen Senegaliin ja on melkein lukutaitoinen, melkein kirjoitustaitoinen, melkein kielitaitoinen,  melkein ammattitaitoinen, melkein elättää itsensä ja on siis näin kaikkien kriteerien mukaan sataprosenttinen suomalainen. Mainittiinhan jutussa sentään saunakin.


Mikäli kyseinen juttu olisi ilmestynyt sanotaammeko vaikkapa laatulehti Helsingin Oikeaoppisessa, naistenlehti Julkkispötsissä tai pakolaisylistysviraston lehdessä Apurallaassa, ei asia olisi ihmetyttänyt yhtään, eikä asiasta varmaankaan olisi tullut edes kommentoitua.

Mutta ammattiliitto?

Tämäkö se oli se PAMin tärkein viesti jäsenilleen? Senegalilainen häiskä pääsee suomalaisen naisen siivellä Suomeen ja vaikka asia ei liity kylläkään millään tavalla siihen, miksi ammattiliiton jäsenenä ollaan tai ammattiliiton toimintaan yleensä, niin kirjoituksesta päätellen iloisia pitäisi olla ihan porukalla.

Tietysti, onhan PAM yksityisten palvelualojen liitto ja ehkä se näkee tuleviin aikoihin tarkemmin kuin hotellin respasta käsin osataan ajatella. Kun ajattelee tätä inhimillistä sankaritarinaa, niin ammatillisessa mielessähän sen voi tietysti mieltää yksityisen henkilön rahoittamaksi ja toisen yksityishenkilön tarjoamaksi yksityiseksi palvelumuodoksi, jossa kysyntä ja tarjonta sopivalla tavalla kohtaavat. Oli sille palvelulle olemassa joku sivistyssanakirjan ulkopuolinen ammattinimikekin, mutta hotellin respassa ei sitä juuri tällä hetkellä muisteta.

Ehkä tämän tyyppisille palveluille on kasvava tarve. Ja muutenkin tässä on kai aika lopettaa tämä kirjoitus ja mennä nurkkaan häpeämään. Sillä onhan aito rakkaus sentään maailman kaunein asia. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, eikä varsinkaan kuseta eikä käytä hyväksi.

Thursday, July 10, 2014

VIIMEISEN STARBUN ILTAHÄMÄRÄ

Helsingissä, heinäkuussa 2024

Vanha mies kulki hiljakseen Läntistä Brahenkatua kohti Alppilaa. Hänen ikäänsä oli vaikeaa arvioida, sillä vaikka hänen kasvoistaan näki lukemattomat eletyt vuodet, oli hänen ryhtinsä suora ja katse älykäs, ehkä hieman pistäväkin. Mies ei ollut kovin suurikokoinen, mutta miehen olemuksesta uhkui sellaista tiettyä karismaa, joka kertoi miehen vielä vanhanakin pystyvän pitämään huolta itsestään, tarvittaessa rankemman jälkeen. Tuota miestä ei haluttu häiritä.

Mies oli asunut näillä kulmilla koko ikänsä, mutta hän ei enää tunnistanut aluetta omakseen. Tännekin olivat ilmestyneet pastellivärit, hyi helvetti. Ja Alppilan terveysaseman seinää koristi koko mitaltaan jonkunlainen afrotaideteos. Linnanmäen vesitorni oli maalattu sateenkaaren väreihin. Tom of nykyaikaa. Kapakatkin olivat muuttuneet. Mies käveli kohti Alppilassa Viipurinkadun ja Porvoonkadun kulmassa sijaitsevaa ravintola Vizionia, joka aikanaan tunnettiin Weeruskana. Eihän se enää ollut sellainen kansankuppila ja paikallisten olohuone kuin mitä ne olivat aikanaan olleet. Mutta saihan sieltä sentään kaljaa. Lähellä tätä ravintolaa sijaitseva, ennen Kultaisena Kulauksena tunnettu, nykyisin nimeä Sleazy Adonis kantava kuppila oli täysiverinen homokapakka. Ja hänen vanha kantapaikkansa, Helsinginkadulla sijaitseva Tenkka oli nyt opiskelijakahvila Universitas. Voi helvetin helvetti. Cafe au lattea ja mitä niitä olikaan. Tenkassa.  Ja Tenkassa sentään oli aikanaan perusannoksena aamupuuro ja iso tuoppi. Annoksen sai myös halutessaan ilman puuroa. Ja niinhän se yleensä haluttiin.

Ennen kaikkea ihmiset olivat muuttuneet. Hän oli yksi harvoja alkuperäisiä. Ja hänestä tuntui, että hänet oli vanhana miehenä heitetty keskelle jotain hippikommuunia.

Miehen nimi oli Manu. Hänellä oli ikää 84 vuotta. Hän oli syntynyt Helsingissä helmikuussa 1940 ja tahtimusiikin Manun maailmaan tulolle olivat antaneet punatähtisten pommikoneitten moottorit ja pommien räjähdykset. Ehkä juuri siksi Manusta oli tullut luonteeltaan sitkeä, eikä hän koskaan vähästä hätkähtänyt. Isäänsä Manu ei muistanut, sillä tämä oli kaatunut vihollisen kranaattikeskityksessä Itä-Karjalassa taistellessaan Ässärykmentin riveissä vuonna 1941. Manun lisäksi perheessä oli kolme vanhempaa siskoa, ja heidän yksinhuoltajaksi joutuneella äidillään oli kova työ ja vaiva lastensa elättämisessä. Sen vuoksi mukuloitten vahtiminen tuppasi jäämään varsin vähälle, vaikka kyllähän nahkaremmi pysyi äidinkin käsissä varsin tukevasti, niin kuin Manu eräänkin kerran oppi huomaamaan.

Koska isää ei ollut, niin sen toimen Manun elämässä hoitivat Sörnäisten, Kallion ja Alppilan kulmat. Tutuilla mestoilla Manusta kasvoi täysiverinen Sörkan jätkä. Eipä hän ollut juuri muualla koskaan käynytkään. Mitä nyt armeijassa Santahaminassa ja joskus 1970-luvulla jo edesmenneen vaimonsa kanssa Las Palmasissa. Koulujen käynti ei ollut Manulle maistunut, ja hän elätti pitkään itseään kaikenlaisilla hanttihommilla, mitä tuohon aikaan vielä oli varsin hyvin tarjolla. Aina hanttihommat eivät olleet ihan lain kirjaimen mukaisia, joten olipa Manu ehtinyt istua pari tuomiotakin. Toista, vuoden ja kahden kuukauden tuomiotaan istuessa oli tiili purrut ja Manu päätti pysyä jatkossa pois kiven sisältä.

Näin ollen hän kouluttautui ja meni töihin hitsaajaksi VR:n Pasilan konepajalle. Ja siellä myös pysyi eläkeikäänsä asti. Eläen siinä samalla sen normaalin elämän, jota elettiin paikkakunnasta riippumatta. Löysi elämänsä rakkauden, meni hänen kanssaan naimisiin ja väsäsi muutaman mukulan. Manu oli monella tavalla vanhanaikainen mies, eikä ymmärtänyt, että vaimosta tulisi jossain vaiheessa erota ja alkaa jollain ihmeen kummallisella tavalla toteuttaa itseään. Vaimo sopi Manulle hyvin, sillä hän oli yhtä lailla vanhanaikainen, asioitten pysyvyyteen uskova nainen. Toisin kuin nykyisin näillä kulmilla elävillä ihmisillä, heillä ei ollut mitään hankaluutta kestää arkea. Arki kuului ihmisen elämään ilman muuta. Jos elämä oli pelkkää juhlaa, niin miten sen enää juhlaksi tunnistaisikaan?

Mestoilla Manun maine tiedettiin. Hän oli mies, jolle ei vittuiltu. Ei häntä voinut pahapäiseksi sanoa, eikä edes äkkipikaiseksi. Mutta kulmakuppiloissa, jossa Manu oli vakioasiakas, tiedettiin, ettei hän kestänyt ihmisiä joille oltiin myyty opettajaviinaa. Niillä ihmisillä, joille tätä vääränlaista viinaa myytiin oli juopuessaan ikävä taipumus käydä etusormi pystyssä opettamaan viisauksiaan väärille ihmisille ja tunkemaan kärsänsä näitten ihmisten asioihin. Manu oli näitä vääriä ihmisiä, ja muutaman kerran hän oli antanut näille opettajaviinaa juoneille ihmisille oppitunnin, jonka sisältö oli nopea, tyly, mutta hyvin selvä.

Näillä kulmilla oli Manun mielestä ollut pitkään hyvä asua. Vaikka aluetta pidettiin Helsingissä rikollisten keskittymänä, mitä se varmaan tietyllä tavalla olikin, ei ihmisellä ollut näissä pahamaineisissa kulmakuppiloissakaan mitään hätää, jos hän piti huolen omista asioistaan. Pöydissä istui suhteellisen hiljaisella äänellä puhuvia miehiä, jotka eivät olleet mitään tyhjännaurajia. Duunareita olohuoneessaan. Alue oli vanhaa työväestön aluetta ja ylpeä siitä.

Ajan myötä kaikki oli muuttunut.

Kun Manu kulki kohti Vizionia, hän kuuli Viipurinkatua pitkin saapuvan sporan kolinaa. Muuta moottoriliikennettä täällä ei huoltoajoa lukuunottamatta ollut viiteen vuoteen ollutkaan. Vain raitiovaunuja ja niitä perkeleen pyöräilijöitä, joilla näytti olevan näillä mestoilla ihan omat liikennesääntönsä.

Tai eiväthän nämä mitään mestoja enää olleet. Tämäkin Brahenkentän sivussa kulkeva katu kuului Kallion-Sörnäisten-Alppilan-Vallilan erityishallintoalueeseen. Muualla Suomessa oltiin koko ajan siirrytty kohti suurempia hallintoyksiköitä ja olihan Helsinkikin nielaissut hallituksen päätöksellä itseensä Espoon, Vantaan, Sipoon ja Kirkkonummen, mutta tämä alue oli poikkeus. Erityishallintoalue, joka oli tiukasti punavihreässä kontrollissa. Valtio valtiossa. Eräänlainen Suomen Kristiania. Ja sen myötä asukaskunta oli muuttunut vanhoista ajoista aivan toisenlaiseksi. Manu oli yksi viimeisiä vanhoja kulmien miehiä, eikä pitänyt näkemästään. Talot olivat samanlaisia. Kadut olivat samanlaisia. Mutta ihmiset, ja sitä kautta koko alueen sielu olivat jotain aivan muuta.

Manu asteli Vizionin ovelle. Hän vieläkin mielsi paikan Weeruskana, mutta huomasi kyllä eron heti sisään astellessaan. Tuttu portsari morjesti häntä ovella. Aikanaan näissä ihmisten olohuoneina toimineissa kuppiloissa riitti järjestyksenpitoon kantajengin oma terve järki ja tarjoilijalla oleva ehdoton ase, eli porttarivalta. Nyt tarvittiin järjestysmiestä, sillä vaikka kapakka olikin täynnä vihervasemmistolaisia humanisteja, erityisesti paikalla istuvien naisten mopo lähti hyvin herkkään käsistä juodun alkoholimäärän kasvaessa, ja silloin portsaria tarvittiin. Portsari oli jo aikaa sitten todennut Manulle, että sen rääväsuisempaa ja epäkohteliaampaa olentoa tässä maailmassa ei ollutkaan kuin humalainen tiedostava nuori nainen. Ne hakkasivat törkeydessään jopa tietyn, raveja harrastavan kansanryhmän naiset.

Manu käveli tiskille, pyysi kohteliaasti ison stoben ja käveli nurkkapöytään. Aikanaan pöytä oli kulmilla talliaan pitäneen MC Cannonballin vakiopöytä. Siinä he olivat juoneet suosikkijuomaansa valkovenäläistä. Mutta nykyisin niin Cannonball kuin Kyläsaaressa majaansa pitänyt Bandidos olivat häipyneet muualle. Alue oli ehkä heidän nenäänsä haissut jo liikaa Greenwitch Willagelta, ja siinähän he olivat aivan oikeassa.

Manu istui nurkkapöytään, otti siemauksen tuopistaan ja katsoi ympärilleen nähdäkseen oliko paikalla vanhoja kavereita. Tiesihän hän toki, että ei niitä enää ollut. Hän oli viimeinen inkkari valloittajien keskellä. Jo 2000-luvun  alussa alueelle oli alkanut muuttaa taiteilijoita, opiskelijoita ja yleensä porukkaa, jota Manu ei osannut mieltää muuksi kuin hipeiksi. Siltähän ne näyttivätkin. Kiinteistöjen hinnat nousivat taivaista seitsemänteen taivaaseen ja 2010-luvulla vielä elossa olevat Manun vanhat kaverit möivät oman asuntonsa pois hyvällä hinnalla ja muuttivat joko Espooseen tai reunakuntiin.

Manu ei malttanut. Nämä olivat hänen mestojaan. Minnekäs hän täältä lähtisi? Kun hänen vaimonsa kuoli vuonna 2014, hän möi heidän kerrostalokolmionsa ja muutti samassa asunto-osakeyhtiössä sijaitsevaan yksiöön. Kauppahinnan erotuksesta jäi hänelle mukavasti sukanvarteen työeläkkeen jatkeeksi. Jäi varaa käydä kuppiloissa ottamassa muutama huurteinen.

Mutta sitä mukavaa, suht hiljaisella äänellä tuopin ääressä käytyä pulinaa ei enää ollut. Kun Manu katsoi kuppilassa ympärilleen, oli rastatukka edelleenkin päivän sana. Ja jonkunlainen tiedostava muoti, josta hän oli pudonnut kärryiltä viimeistään joskus 1980-luvulla. Erityisesti häntä inhotti näitten ihmisten puheenparsi ja sen nuotti. Vanha slangi oli kuollut, ja nämä ihmiset puhuivat helsinkiä. Ja se, miltä se kuulosti oli jotain tietoisesti tuotettua lespaamista ja lässytystä. Itsetietoista ja itsevarmaa kieltämättä, ainakin puhujien omasta mielestä, mutta siitä tietystä karskiudesta ja karuudesta, mikä teki vanhasta slangista omanlaisensa taiteen, ei ollut enää tietoakaan.

Tapa käydä kulmakuppilassa oli jäänyt Manulle selkäytimeen. Hän ei oikein osannut luopua siitä, vaikka tiesi tulevansa pahalle tuulelle joka kerta. Paikalla olleet, niin kovasti tiedostavat ja omaa erinomaisuuttaan täynnä olevat nuoret, tai paremminkin nuoruuttaan loputtomiin elävät ihmiset katsoivat Manua kuin amerikkalaiset reservaattiinsa karkoitettua intiaania. Manun ympärillä leijaili tosin sellainen selittämätön vanhan miehen karisma, että rääväsuiset rastatukkaiset naisetkin jättivät hänet rauhaan.

No, olihan herran hänen luokseen tullut eräs nuori nainen, joka oli pukeutunut juuri sillä lailla, kuin luontoa ja sen arvoja arvostava, tosin koskaan siellä luonnossa käymätön nainen voisi pukeutua, istui lupaa kysymättä Manun pöytään ja totesi, että nämä kulmat ovat vanhoja työläisalueita. Sinä olet ehkä vanha ja väistymässä, mutta me jatkamme proletaarista perinnettä. Manu oli katsonut hetken aikaa tuota naista, ajatellut itsekseen, että varsinaisesta työn tekemisestä hänellä oli todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän kokemusta kuin koko tällä muulla kapakkayleisöllä yhteensä ja sanoi naiselle vain hiljaa että mene pois.

Nainen ymmärsi häipyä, mutta Manu kyllä kuuli, kuinka nainen vaahtosi omassa pöydässään Manun nuivasta asenteesta toisille samanlaisille kun kutsuun ei vastattukaan. Kun tuo vanha jätkänpaska ei ymmärtänyt hänen, 26-vuotiaan naisen olevan työväestön – tai ainakin jonkunlaisen kuvitellun idean työväestöstä – kirkkainta airutta. Manu oli käynyt uuden tuopin, hymyillyt sisäänpäin ja ajatellut, että kun hän tästä kuppilasta aikanaan ulos lähtee, niin asiakaskunnan kokemukset varsinaisesta työn tekemisestä vähentyvät täydet sata prosenttia.

Manu havahtui muistoistaan, käveli tiskille ja haki uuden tuopin. Tässä kaikessa oli jotain niin tuttua. Hän muisteli 1970-lukua. Silloinkin täällä oli ollut samanlaisia ihmisiä. Siellä Kulttuuritalolla ja sitä myötä näissä kuppiloissakin. Taistolaisia, nuoria, innokkaita. Niin aktiivisia. Niin tiedostavia. Ja omasta mielestään niin kiduttavan oikeassa. Eihän täällä siitä sukupolvesta ollut enää paikalla kuin Leif Salmén, joka näytti nytkin notkuvan samassa pöydässä nuorten tiedostavien ihmisten kanssa ja pyrki saamaan jotain ruokaa egolleen. Reliikkinä menneisyydestä, jota ne nuoret tiedostavat ihmiset elivät uudestaan. Siinä menneisyydessä tosin nämä kulmat olivat olleet täynnä oikeaa työväestöä.

Nyt täällä ei ollut enää muita kuin ihmisiä, jotka tykkäsivät puhua työstä ja työntekijöistä. Tosin vain teoreettisessa mielessä. Vasureita ja vihreitä. Oikeastaan Manu arvosti näissä kuppiloissa vasureita vielä yleisempiä vihreitä astetta enemmän, sillä ne eivät edes yrittäneet esittää välittävänsä työläisistä, vaan tunnustivat ihan suoraan elävänsä omissa utopioissaan. Mutta molemmat ryhmät olivat täällä suuri enemmistö. Ja Manu oli enää vain intiaani reservaatissa. Nämä kulmat olivat joskus Stadin sielu. Mutta Manu tiesi, että Stadi ei enää edes tehnyt kuolemaa. Se oli jo kuollut.

Olihan Manu kuullut näitten ihmisten puheita näissä kuppiloissa. Hekin olivat omasta mielestään niin kiduttavan oikeassa, aivan samoin kuin ne taistolaiset aikanaan. Ja yhtä lailla kuin taistolaisilla, hekään eivät keskittyneet siihen, mitä heidän tulisi tehdä, vaan he vaahtosivat sitä, mitä toisten ihmisten tulisi tehdä. Heillä oli esitettävänään vaatimuksia. Toisille ihmisille. He puhuivat luonnosta, vaikkeivat koskaan olleet siellä käyneetkään. He puhuivat työväenluokasta, vaikka he eivät olleet koskaan varsinaista työtä tehneetkään. He puhuivat ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka haja-asutusalueitten ihmiset tulisi siirtää radanvarteen ja haja-asutusalue itse tulisi muuttaa hevosvetoiseksi kansallis- ja tuulivoimapuistoksi. Mutta heillä itsellään ei ollut mitään ongelmaa siinä, että he lensivät jonnekin hemmetin Intiaan kaksi kertaa vuodessa elämään ekologisesti. Ja he olivat kaikki niin yksilöllisiä. Juuri samalla tavalla kuin kaikki muutkin kaltaisensa. Manun silmiin he näyttivät lähinnä pelleiltä, jotka olivat ylpeitä pellen roolistaan.

Manu vei tyhjän tuoppinsa tiskille, kiitti, moikkasi vielä kertaalleen portsaria ja läksi kävelemään kotiinsa. Sillä aikaa kun Manu oli ollut kuppilassa, oli ulkona satanut, ja Manu nuuhki märän asfaltin tuoksua joka oli tullut hänelle vuosien kuluessa niin tutuksi. Muuta tuttua täällä ei enää ollutkaan. Brahenkentällä oli näköjään taas pystytetty joitain telineitä. Ehkäpä siellä oli huomenna tarjolla taas kertaalleen afrikkalaisia rytmejä ja Manun syvästi inhoamaa Suomi-räppiä. Helsingissä oli vuosittainen maailma kylässä-festivaali, mutta näillä kulmilla maailma oli kylässä joka helvetin päivä. Ainoana positiivisena asiana Manu mielsi sen, että Sörnäisten piritori oltiin puhdistettu.  Samalla Harjutorin narkkikämpät oltiin remontoitu ja laitettu myyntiin kovalla rahalla. Niin Sörnäisten kuin Kallion metroaseman ympärillä oli myös enemmän vartijoita kuin missään muualla Helsingissä, sillä tämä tiedostavien kulttuuri-ihmisten itselleen työläisiltä valtaama alue haluttiin kaupungin toimesta pitää rauhallisena näyteikkunana.

Manu aukaisi ulko-oven, käveli hissiin, nousi neljänteen kerrokseen ja aukaisi kotinsa ulko-oven. Hän otti jääkaapista rasian, jossa oli silakkalaatikkoa ja laittoi sen lämpiämään mikroaaltouuniin. Hän oli siinä mielessä perinteinen mies, että ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan ruuanlaittoa, ja kun hänen vaimonsa oli kuollut, Manun oli pakko todistaa, että tiukan paikan tullen koiraankin on pakko oppia poikimaan. Tiukille se otti, mutta nyt se sujui jo vallan hyvin.

Ruuan syötyään Manu lähti parvekkeelle polttamaan savukkeen. Nautinnollisia savua vedellessään hän huomasi, että parvekkeella oli toinenkin hahmo. Jaa, viikatemieshän se siinä.

- Morjesta, tulit sitten huitaisemaan viikatteellasi.

- No niinhän minä tulin. On tullut aikasi delata jengist veks.

- Mikäs siinä. Eihän mulla enää mitään jengiäkään ole enää jäljellä. Ehkäpä pääsen niitten luokse taas. Eikä vanhoja mestoja ole enää olemassakaan. Joutaahan tästä. Vaan maltatko odotella, että polttelen tämän tupakin loppuun ja otan moukun hyvää viskiä. Ei kai sulla niin kiire ole?

- Mikäs siinä. Sillä sinä olet erikoistapaus. Kun vien sinut mukanani, vien mukanani kokonaisen aikakauden. Yleensä en anna erivapauksia, minkä sinä varmaan ymmärrätkin työni kiireisyyden vuoksi, mutta kohdallasi teen poikkeuksen.

Manu poltti tupakkinsa loppuun, siirtyi parvekkelta sisälle, aukaisi baarikaapin ja kaatoi itselleen mukillisen kuusitoista vuotta vanhaa Lagavulin-viskiä. Erityistarkoituksia varten varattua. Ja kyllähän oma kuolema sentään varsin erityinen tapahtuma oli. Sitten hän kääntyi Kuolemaa päin ja kysyi:

- Niin muuten, minähän olen ihan epäkohtelias isäntä. Maistuiskos Kuolemallekin moukku hyvää viskiä? Kun hukkaanhan tuo loppupullo kumminkin jää.

- No kiitos, tokihan se maistuu. Ja täytyy sanoa, että harvemmin minulle on näitä tarjottu. Vaikka olen palveluammatissa, niin yleensä seurani mielletään varsin pelottavana eikä kovinkaan toivottavana.

Manu ja Kuolema skoolasivat viskilasejaan, heittivät jalon juoman ykkösellä huiviinsa sekä irvistivät ja ähkäisivät, niin kuin asiaan kuuluu. Sen jälkeen Manu meni pitkälleen sohvalle ja sulki silmänsä viimeisen kerran.

Sen kaupungin, joka aikanaan tunnettiin Stadina, taivaalle syttyi uusi himmeä tähti.