Monday, April 28, 2014

KOHTAAMINEN LENTÄVÄSSÄ KALAKUKOSSA

Eli täysin stetsonista kehitetty kevyt vapputarina


Kuopion rautatieasema, 29.4. vuonna 1960

Vietettiin kevättä lähellä savolaisuuden absoluuttista keskipistettä eli Kuopion toria. Rautatieasemalla oli tavallista enemmän väkeä, sillä vaikka seuraavana päivänä vietettävää vappua juhlistettiin pääosin kotikaupungissa ja perhepiirissä, niin aina oli niitä, jotka matkasivat vapuksi sukulaistensa tai tuttaviensa luokse jonnekin muualle. Koska Suomi ei ollut vielä tuolloin sillä tavoin autoistunut kuin nykyisin, tarjosi Valtion Rautatiet kätevän tavan matkailla. Helsinkiin menevä juna, jota erään rillumarei-elokuvan myötä oltiin pian alettu nimittää lentäväksi kalakukoksi oli tullut asemalle ja keräsi vanhanaikaisiin puurunkoisiin vaunuihin mukavan sekametelisopan savolaista ihmisluonnetta, muljaatuksia, veäntämistä, keäntämistä ja puhua mäläkyttämistä. Savolaiset eivät olleet sen tohelompia kuin muutkaan suomalaiset, joten junan lastaus tapahtui hyvässä järjestyksessä ja turhia töksähtelemättä.

Vaunuun nousi myös muuan mies, iältään ehkä jonkun verran vaille kolmenkymmenen. Hänellä oli mukanaan pahvinen matkalaukku, jossa oli hänen vähät tavaransa. Hän oli menossa vapunviettoon veljensä luo Taavettiin, eikä mies muutenkaan suurempia rojumääriä tarvinnut. Ryyppäämäänhän tässä oltiin menossa eikä sotimaan. Mies katsoi pahvisesta matkalipustaan paikkansa, laittoi matkalaukun ylähyllylle, riisui takkinsa ja istahti paikalleen.

Mies oli nimeltään Kauko Kuronen, tuttavien kesken Kake. Hän oli ulkonäöltään varsin huomiota herättävä mies. Hän oli pituudeltaan noin 190 senttiä, hänellä oli hyvin leveät hartiat ja hän oli muutenkin silmiinpistävän lihaksikas mies. Hänellä oli hyvin symmetriset kasvot, voimakas leuka ja lähes pikimustat lyhyeksi leikatut hiukset jotka olivat otsalta aina hieman kiehkuralla sekä tuuheat, mutta siistit tummat viikset. Hän oli itse asiassa varsin vaarallisen näköinen mies, mutta se oli silmänlumetta, sillä koska Kake tiesi omaavansa tarvittaessa aivan tarpeeksi vääntömomenttia, niin sitä oli turha vieraille pullistella ja pienempiä pelotella. Kake oli luonteeltaan hyvin rauhallinen mies. Kaken ulkonäöllä hänellä oli tietysti ollut myös menestystä naisten parissa, mutta ei ehkä niin paljon kuin joku vieras olisi kuvitellut, sillä Kake oli naisten kanssa varsin ujo.

Ammatiltaan Kake oli metsuri, ja hän oli juuri lopetellut useamman viikon savotan Muuruveden itäpuolella olevissa metsissä. Kake oli tienannut savotasta hyvät rahat, sillä hän oli taitava käyttämään moottorisahaa ja hänen suuret voimansa auttoivat hallitsemaan siihen aikaan vielä hyvin painavia ammattilaisten käyttöön tehtyjä sahoja. Vaikka Kake olikin nyt varoissaan, ei hän tuntenut mielenkiintoa liiemmälti investoida vaatteisiin, sillä hän tunsi olonsa kotoisaksi sarkaisessa jätkäntakissa, jonka hän oli laittanut roikkumaan naulaan sekä ruutupaidassa. Jalassa hänellä oli tavalliset nahkasaappaat sillä – niin  kuin hän usein totesi –  jalkarätti ei sovi puolikenkään eikä jätkä sovi kaupunkiin.

Junan pilli vislasi, ja lentävä kalakukko nytkähti liikkeelle. Pian vaunun ovi aukesi, ja sisään astui konduktööri. Kake hymyili ja tuumi itsekseen, että eipä ole tuo konnari Esa Pakarisen näköinen ensinkään vaikka lentävässä kalakukossa ollaankin. Kake ojensi matkalippunsa konduktöörille joka leimasi sen pihdeillään. Leimauksesta kuului mukava rusahdus niin kuin sen ajan matkalipuista aina kuului. Kake nousi seisomaan ja kaivoi kapsäkistään Savon Sanomat, jota hän ajatteli lueskella. Silmäkulmastaan hän huomasi, että vaunun etupuolella istui häntä vanhempi mies, joka näytti tuijottavan häntä. Tuijotuksen kohteena ulkonäkönsä vuoksi useinkin ollut Kake ei asiasta piitannut vaan aukaisi sanomalehden ja tuumi, että katotaanpas mitä ”mullikka” tällä kertaa valehtelee. Savon Sanomathan oli Maalaisliiton äänenkannattaja eli isäntämiesten lehti, niin kuin Savossa laajalti todettiin, joten lempinimi oli Kakenkin mielestä varsin osuva.

Sivuja kääntäessään Kake huomasi, että se sama mies jatkoi tuijotustaan. Aika ajoin hän tietysti katseli ikkunasta ulos, mutta aina vain miehen katse kääntyi Kakea kohti. Miehellä oli sylissään jonkunlainen lehtiö ja kädessä kynä, ja aika ajoin hän keskittyi siihen. Olisko tuo kirjoittanut jotain, tai piirtänyt, mietti Kake itsekseen. Kieltämättä Kakea vähän häiritsi miehen tuijotus, sillä vaikka hän kioskin kokoinen mies olikin, niin ei hän nyt sentään mikään maamerkki ollut, jota tullaan perheen kanssa muualta katsomaan ja valokuvaamaan. Mutta rauhallisen luonteensa mukaan hän tuumi, että töljätköön nyt sitten, kun ei tuosta kuitenkaan sen kummempaa häiriötä ole.

Lehden luettuaan Kake nojasi taaksepäin ja alkoi torkkua sellaista unen ja valveen välistä horrosta mikä junamatkaajille on hyvin tuttua. Välillä hän havahtui ja silmiään pyyhkiessään huomasi, että mies jatkoi tuijotustaan ja välillä raapusti jotain lehtiöönsä. Jossain vaiheessa Kake nukahti kunnolla ja havahtui vasta kun juna oli saapumassa Kouvolaan. Jaahah, Velipoika olisi häntä vastassa Kouvolassa. Tässä ei auta enää torkahdella. Juna saapui Kouvolaan ja silloin Kake laittoi takin päällensä, otti matkalaukkunsa ja alkoi siirtyä ulos. Silloin häntä tuijottanut mies nousi ja puhui Kakelle:

- Anteeksi, mutta satutteko te olemaan Toropaisen Pentti?

- Ei, minä olen Kurosen Kake.

- Anteeksi kovasti, minä erehdyin henkilöstä.

- Ei se mitään, ainahan sellaista sattuu ja tapahtuu.

- Olette näköjään jäämässä jo pois. Minä jatkan Helsinkiin. Oikein hauskaa vappua teille.

- Kiitos samoin teille, ja mukavaa loppumatkaa.

Kake astui asemalaiturille ja naureskeli mielessään. Se heppu olikin vain luullut häntä joksikin toiseksi, mutta ei arvannut kysyä, ennen kuin olin lähdössä. Ei siinä tuijottamisessa sen kummemmasta ollutkaan kysymys, totesi hän ja unohti asian mielestään samantien, sillä samalla hän näkikin jo velipoikansa, likimain yhtä ison miehen kuin hän itsekin. Velipoika oli hakemassa häntä Kouvolasta. Veli ei ollut metsuri, vaan oli Taavetissa töissä VR:llä. Veljet eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan ja sitä juhlistettaisiin nyt. Veli oli luvannut ostaa kunnon satsin Karhu-viinaa ja Kakella itsellään oli mukanaan iso puteli kolmasti kirkastettua.

Veljet löivät kouraa kouraan ja jatkoivat eteenpäin. Pikkuhiljaa hyvinvointia itselleen kovalla työllä rakentava Suomi antoi itselleen luvan hieman puhaltaa ja valmistautui vapun viettoon. Sitä Kake ei vielä tiennyt, että tällä reissulla hän kohtaisi Riitan, josta tulisi hänen vaimonsa ja elämänsä rakkaus.

*

Heinolassa, vappuaattona, joskus 1990-luvun loppupuoliskolla

Kake istui mukavan omakotitalonsa wc-pöntöllä täysistunnolla ja luki Jerry Cottonia. Hän oli nyt yli kuudenkymmenenviiden ikäinen harmaantunut herrasmies, kolmen lapsen isä ja kahdeksan lapsen isoisä. Raamit hänellä olivat likimain yhtä komeat kuin nuorempanakin. Joillekin Luoja vain soi enemmän. Kun Kake oli tavannut Riitan vuonna 1960 asiat olivat edenneet nopeasti ja he olivat menneet naimisiin. Kake tuumasi, että aviomiehen ja tulevan isän on turhaa olla kiertävänä mottimiehenä, joten hän oli lukenut itsensä metsäteknikoksi ja he olivat asettuneet Heinolaan, jossa he olivat rakentaneet yhteisen, varsin mallikkaasti ja sopuisasti edenneen elämänsä, joka oli nyt kääntynyt jo rauhalliselle ehtoopuolelleen.

Tai sitten ei, sillä yhtä-äkkiä Kake kuuli olohuoneesta valtaisan rääkäisyn. Se oli Riitta. Riitta oli alkanut katsoa dokumenttiohjelmaa jostain sarjakuvapiirtäjästä, josta Kake ei ollut koskaan kuullutkaan. Kakea ohjelma ei ollut kiinnostanut.

- KAKE! TÄNNE JA VÄHÄN HELVETIN ÄKKIÄ!

Riitta oli järkevä ja asiallinen nainen, ja hän ymmärsi että suomalaisen miehen paskomisrauha on lähes yhtä pyhä asia kuin suomalaisen miehen perusvitutus, joten tämänkaltainen desibelikranaattikeskitys johtui jostain todella pakottavasta syystä. Kake huusi että tullaan tullaan, viimeisteli istuntonsa ja saapui olohuoneeseen.

- No mikäs ny niin erinomanen on, että tarttee ihan äänenavausta tehdä?

- MITÄ HELVETTIÄ TÄÄ TARKOTTAA!? MITÄ HITTOA SINÄ OLET ENNEN MINUA TEHNYT?!

- Siis mikä tarkoittaa… mikä ihme…

Riitta osoitti televisiota. Kake siirtyi olohuoneen sohvalle istumaan ja katsomaan ja sitten hänen leukansa loksahti auki ja silmät muuttuivat teevadeiksi.

- Mitä helevett… mutta tuohan on… tuohan olen…


…tuohan olen… jumalauta… tuohan olen… ja mitä vitun vermeitä mulla tossa…


…siis tuohan todellakin olen ja… EI JUMALAUTA!


Kaken pää löi totaalisen tyhjää. Hän otti kaukosäätimen ja vaihtoi kanavaa. Siellä oli menossa musiikkiohjelma. Niitä rokkibändejä. Joku yhtye nimeltä Queen, ja…


Yhtä-äkkiä, vuosikymmenten jälkeen Kaken mieleen tuli eräs kohtaaminen lentävässä kalakukossa vuonna 1960. Hän katsoi vähän aikaa tyhjänä eteensä. Sitten hän sammutti television ja käveli olohuoneen kirjahyllyn luo, aukaisi sieltä laatikon ja kaivoi esille lapsenlasten aikaisemmasta vappuvierailusta jäänyttä vappukrääsää, jonka hän laittoi sohvapöydälle. Sitten hän aukaisi baarikaapin, otti sieltä kolme pulloa koskenkorvaa jotka hän laittoi myös sohvapöydälle vappukrääsän viereen siistiin riviin.

Tämän jälkeen hän istui sohvalle, laittoi kartionmuotoisen vappuhatun päähänsä, punaisen vappunenän nenälleen ja töräytti muutaman kerran vappupilliin. Sitten hän otti koskenkorvapullon, kopsautti sen pohjan kyynärpäähänsä, niin että pullo päästi hyvin, hyvin monelle suomalaiselle miehelle tutun äänen, nirskautti korkin auki, ja sanoi Riitalle.

- Silloin tällöin on hetkiä, jolloin on viisainta juoda huikalla puoli pulloa kossua, sen jälkeen alkaa vasta varsinaisesti ryyppäämään, ja jättää kaikenlainen puhuminen seuraavaan päivään.

- Ja tämä hetki on juuri sellainen. Hauskaa ja äänetöntä vappua, rakas vaimoni.

Saturday, April 26, 2014

TÄHÄNASTINEN POHJANOTEERAUS

Lukijalle lienee hyvin selvillä, että nykysuomalaista monikulttuurikokeilua ja yleismaailmallisen sosiaalitoimiston velvoiteasemaa perustellaan aika ajoin myös sillä, että asutimmehan me myös karjalaiset evakot. Ennen kuin siirryn kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen, muistutan siitä, minkä lukija kyllä tietää, mutta edellämainitun perusteen esittäjät taas välttämättä eivät, eli kyseiset karjalaiset eivät olleet mitään vierasta kansaa joka tuli Suomeen toiselta mantereelta, vaan yksi Suomi-nimisen kansakunnan heimo, joka asui ja asuu edelleenkin Suomi-nimisen valtion alueella. Suomessa on olemassa muitakin heimoja, mm. hämäläiset, savolaiset ja pohjanmaalaiset. Silloin aikanaan kuului vähän niin kuin asiaan, että omat kansalaiset asutettiin, kun heiltä sattumoisin oli talot ja manttaalit ryöstetty vieraan vallan toimesta. Suuri kiitos tästä Veikko Vennamolle.

No niin, itse asiaan, tämä evakkoheittohan on yleensä vain heitto muitten korulauseitten seassa eikä sitä jakseta kovin pitkään läyrätä. Tällä kertaa Hotellin respassa törmättiin vuolaampaan vuodatukseen ja siitä on oikeastaan melko vaikeaa heittää minkäänlaista vitsiä, koska vuodatus on huomattavan mauton. Vuodatuksesta vastaa Ylen (no eipä olis arvannut) EU-kirjeenvaihtaja Elina Ravantti, joka on syvästi suivaantunut Timo Soinille. Soini kun sattui hieman kyseenalaistamaan vallitsevaa maahanmuuttosysteemiämme. Ja Ravanttihan langettaa meille suomalaisille ulkomaalaisiin kohdistuvan vastuuvelan milläs muulla perusteella kuin Karjalan evakoilla. Annetaanpa hänelle puheenvuoro:

Poliitikon kommentti koskettaa harvoin niin kuin Soinin heitto. Se loukkasi syvästi.

Olen maansisäisen pakolaisen lapsi. Isäni perhe joutui ”ottamaan hatkat” Karjalasta, Räisälän Alhotojalta lopullisesti kesäkuussa 1944. Taivaanranta paloi punaisena, ja 13-vuotiaan pojan unta häiritsi tykkien jylinä. Koko suvun oli pakko paeta.

Vaija oli rintamalla, mummo ja lapset pääsivät valtion järjestämään junakuljetukseen Räisälän asemalta juhannuksen alla. Vaihtoehtoja ei ollut, niin kuin ei ole monella muullakaan, joka joutuu jättämään kotinsa säilyäkseen hengissä. Se, että perhe oli jo kerran, talvisodan puhjettua, joutunut käymään läpi saman, ei tehnyt asiaa helpommaksi.

Evakkoja niin. Ollaanhan tässä evakkojen jälkeläisiä itsekin, samoin kuin muuten on Ylvakin. Äidin puolen suku läksi Kannakselta karkuun kun rintama alkoi tulla turhan lähelle. Saattelijana oli neuvostoliiton ilmavoimien pommikoneet, jotka pommittivat kotikylää. Anoppi kunnostautui samoja aikoja pikkulottana kuskaamalla lehmikarjan turvaan metsiä pitkin. Aikuisilla kun oli samaan aikaan sattumalta muuta tekemistä.

He, samoin kuin muut suomalaiset pakenivat Suomen alueelta Suomen alueelle. He eivät paenneet kolmentuhannen kilometrin päästä sijaitsevaan valtio X:ään. Varsinkaan he eivät kuskaantuneet koko perheitten – myös aikuisten terveitten miesten – voimin valtio X:ään, jossa heitä odottaisi:

- Välitön ja pysyvä oleskeluoikeus

- Välitön ja pysyvä elatus

- Heitä varten perustettu, valtio X:n kansalaisten varoilla kustannettu ns. kotouttamispalvelu

- Heitä varten perustettu, valtio X:n kansalaisten varoilla kustannettu tulkkipalvelu

- Heitä varten perustettu niin asunto- kuin julkisessa työllistämisessä toimiva ns. positiivinen erityiskohtelu

- Heitä varten perustettu puolestaloukkaantumiskoneisto, joka selittelisi heidän mahdollisen rikollisen toimintansa johtuvan valtio X:n kansalaisten ja yhteiskunnan avoimesta-, piilo- ja rakenteellisesta rasismista ja lisäksi kehittäisi valtio X:n kansalaisille täysin vieraisiin ja tuhansien kilometrien päästä saapuviin ihmisiin kohdistuvan kunniavelan sillä perusteella että valtio X:n kansalaiset ovat joskus auttaneet valtio X:n kansalaisia sekä vielä päälle syyllistäisivät ne valtio X:n kansalaiset jotka pitäisivät touhua kohtuuttomana

Jostain syystä vaan niin heistä, kuin heidän jälkeläisistään tuli aikanaan sen nimenomaisen valtio X:n kansalaisia.

Mutta Ravanttihan tuossa aikaisemmassaan vasta verrytteli, ja sitten hän pääsee vauhtiin:

Kesäkuun 20. päivänä 1944 Räisälän evakkoja kuljettanut juna pysähtyi Elisenvaaran asemalle. Ratapihalla odotti useita junia. Yhteen suuntaan oli menossa pakolaisia, toiseen suuntaan, rintamalle sotilaita ja lottia.

Jos elämä olisi mennyt toisin, isä olisi saattanut kertoa tarinaa, jossa hän kävi hakemassa asemaravintolasta mehua sisaruksille, koska päivä oli kuuma ja kaikilla jano. Isä ei koskaan saanut vietyä mehuja sisaruksille asti. Elisenvaarasta tuli Suomen sotahistorian pahin siviileihin kohdistettu ilmapommitus. Neljännestunnissa Neuvostoliiton pommikoneet tappoivat yli sata siviiliä sekä sotilaita ja lottia.

Isäni sisarista kolme kuoli pommituksessa. 13-vuotias poika joutui näkemään, kuinka aivot valuvat pikkusiskon murskautuneesta päästä. Mummo joutui jatkamaan pakomatkaa omien lasten vereen tahriintuneissa vaatteissa. Se ei ollut leikkiä, se oli täyttä totta. ”Hatkat ottaneille” voi käydä niin. Tänäkin päivänä.

Niin, kyllä Elisenvaaran pommitus on täälläkin tiedossa. Siinähän neuvostoliittolaiset pommikoneet murhasivat toistasataa suomalaista siviiliä. Se oli osa sotia, jossa liki yhdeksänkymmentä tuhatta suomalaista kuoli Neuvostoliiton toimesta.

Millä logiikalla suomalaisiin kohdistuvat väkivallanteot saavat aikaan suomalaisille kunniavelan vaikkapa somaleita kohtaan?

Ja mikä tekee sen kunniavelan niin suureksi, että jokaiselle tänne tulleelle on taattava pysyvä oleskelu- ja elatusoikeus? Suomalaisten maksamana.

Missä vaiheessa kunniavelka on maksettu? Vai onko sitä maksettava maailman loppuun saakka?

Sen ymmärtäisin, että Ravantti puolustaisi nykyistä järjestelmää sillä perustella, että hänestä se vaan niinqu tuntuu hyvältä koska humanismi on ihqua ja kustannusten laskeminen so last millenium.

Mutta kun hän puolustaa sitä vuonna 1944 Elisenvaaran ratapihalle valuneilla suomalaisen pikkutytön aivoilla, hän saavutti tähän astisen mauttomuuden huipun.

Häneltä voisi tietysti kysyä, että etkö ymmärrä edes hävetä.

Mutta hän ei ymmärtäisi kysymystä.

Ihmettelisi vain, että miksi hän ei saanutkaan aplodeja.

Wednesday, April 23, 2014

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LI

Niin kuin lukija hyvin tietääkin, tiedostava mediamme ei varsinaisesti suorita uutisointi- vaan valistustehtävää ja yksi suurimmista valistuksen aiheista on luonnollisesti se, että Suomeen pitää saada ehdottomasti lisää ulkomaalaisia ja nimenomaan sosiaaliperäisen maahanmuuton kautta maahan saapuvia ja maahantulonsa sekunnilla tänne myös pysyvästi jääviä etnisesti edistyksellisiä kansanryhmiä.

Kyseessä on välttämättömyys, väistämättömyys ja itseisarvo. Tätä perustellaan muutamalla hyvin, hyvin moneen kertaan esitetyllä väitteellä, jotka kiertävät kehää itsensä ympärillä ja ovat jo aikaa sitten muuttuneet niin tylsiksi, ettei niistä jaksa pahemmin hermostuakaan. Tietysti on jollain tavoin huvittavaa, kuinka näitä väitteitä (mm. suomalaiset sotalapset) esitetään sillä intensiteetillä, että väitteen esittäjät näyttävät mielessään keksineen väitteen ensimmäistä kertaa.

Tylsäksihän tämä tämmönen käy ja siksi on piristävää, että joku tiedostava henkilö keksii vähän uuttakin selitystä ja nythän Helsingin Sanomien (no, minkäs muunkaan) kulttuuritoimittaja Teemu Luukka on todellakin löytänyt uuden näkövinkkelin jolla laitetaan rasisteilta turvat tukkoon. Otsikko on niinkin komea kuin ”Rajat kiinni myös suomalaisilta”. Tietysti hänenkin pitää käydä läpi myös vanhoja perusteluita sillä hyvä tiedostavuus muistuttaa yhteiskunnallista yliopistollista tutkimusta, jonka tulee perustua jo valmiiksi hyväksyttyyn tietoon. Näin ollen Luukka toteaa, niin kuin hänen kuuluukin todeta että:

Suo­ma­lai­sia muut­ti Yh­dys­val­toi­hin noin 350 000 vuo­si­na 1866–1930. Suu­rin osa heis­tä oli köy­hiä ja kie­li­tai­dot­to­mia. He jät­ti­vät si­säl­lis­so­dan run­te­le­man maan­sa pa­rem­man elin­ta­son toi­vos­sa.

Ja tässähän hän tietysti jättää mainitsematta sen oikein hyvin tietämänsä asian että suomalaisia varten ei Yhdysvalloissa oltu kehitetty vastaanotto-, elatus- ja puolestaloukkaantumiskoneistoa. Tietysti Luukkaa voisi muistuttaa siitäkin, että se Suomen sisällissota käytiin kylläkin vasta vuonna 1918, mutta Luukka vedonnee tässä siihen, että kun Somaliassakin on käyty sisällissotaa, niin ei takerruta yksityiskohtiin ja turvat kiinni noin muutenkin.

Mutta entäs se uusi näkövinkkeli?

Tämä on todellakin uutta, eikä ainakaan Hotellin respassa siihen ole törmätty. Luukka kaivaa esiin amerikansuomalaisen ravintoloitsijan Tyyni Kalervon (1900 – 1993) joka tuli Valtoihin laittomasti Kanadan puolelta vuonna 1924.

Ka­ler­vo te­ki niin hel­ku­tin pit­kän uran. Hän kuo­li 93-vuo­tiaa­na New Yor­kin van­him­pa­na baa­ri­mik­ko­na. Ka­pa­koit­si­ja­uran­sa hän aloit­ti 30-lu­vun alus­sa kiel­to­lain ai­kaan Har­le­mis­sa. Kun Har­le­mis­sa bis­nes ei enää kan­nat­ta­nut, hän luo­pui 125. ka­dun yö­ker­hos­taan ja pe­rus­ti ra­vin­to­lat Bron­xiin ja alem­mas Man­hat­ta­nil­le. Tuol­loin hän oli 60-vuo­tias – ak­tii­vi­työ­uraa oli jäl­jel­lä vie­lä 33 vuot­ta. Tyy­ni Ka­ler­vo oli to­del­li­nen Har­le­min rau­ta­rou­va, ei­kä la­ki ai­na tul­lut en­sim­mäi­se­nä mie­leen, kun bis­nes­tä pi­ti teh­dä.


Ka­ler­vol­le myön­net­tiin lo­pul­ta kor­kea-ar­voi­nen siir­to­lais­mi­ta­li. Vai oli­si­ko tä­mä lai­ton siir­to­lai­nen pi­tä­nyt kar­koit­taa?

No niin. Meillä on tässä käsissämme laittomasti vuonna 1924 maahan tullut suomalainen, joka venytti lakia oman mielensä mukaan ja lopulta sitten pärjäili elämässään mukavasti ja tuli palkituksikin. Asia tuli ymmärrettyä. Mutta nähtävästi Luukka olettaa, että meidän tulisi hänen löytämänsä – kieltämättä keskustelussa ihan uuden – asian pohjalta tehdä jonkunlaisia johtopäätöksiä vuoden 2014 Suomen tilanteeseen.

Onko se johtopäätös sitten sellainen, että kun nämä laillisesti maahan tulleet sosiaaliperäiset maahanmuuttajat eivät kaikesta suitsutuksesta huolimatta ole osoittautuneet rikkaudeksi vaan lähinnä menoeräksi, niin mahdollisia kultamunia tulee etsiä mieluummin laittomasti maahan tulleista ja Tyyni Kalervon tapaan lakia hieman omalla tavallaan tulkinneista tyypeistä? Ehkäpä siitä ryhmästä löytyykin toimintatarmoa ja ennakkoluulottomuutta joka joskus, kun vaan jaksetaan kärsivällisesti odottaa, muuttuu kansakunnallemme suureksi siunaukseksi.

Kieltämättä tämän johtopäätöksen mukaan Suomella onkin nyt käsissään yllättävä menestyjäpotentiaali sillä erityisesti sosiaaliperäisen maahanmuuton myötä Suomeen hankkiutuneissa kansanryhmissä lain omalla tavalla tulkitseminen on kantasuomalaisiin nähden varsin yleistä ja erityisesti tätä omaehtoista tulkintaa tapahtuu väkivalta- ja seksuaalirikollisuuden alalla. Vaikka tavallista kantasuomalaista asia saattaa (kapeakatseisuutensa takia) hieman jurppia, niin tuleehan hänenkin ymmärtää, että hyvin suurella mahdollisuudella kyseiset heput saattavat joskus tulevaisuudessa pokata itselleen korkeita suomalaisia kunniamerkkejä. Tämä todistetaan sillä, että amerikansuomalainen tuli viime vuosituhannella ilman papereita Valtoihin ja perusti New Yorkiin ravintolan. Ainakin Teemu Luukan logiikan mukaan asia menee näin. Ja järkevänä sitä piti myös Helsingin Sanomat, sillä kyseinen juttu julkaistiin pääkirjoituksena.

Vaan mitäs tuo oli tuo ”Rajat kiinni myös suomalaisilta”? No tuota:

Maa­han­muut­to­ky­se­lyis­sä ei juu­ri tie­dus­tel­la, pi­täi­si­kö mui­den mai­den tiu­ken­taa suo­ma­lais­ten muut­toa? He­hän ikään kuin vie­vät al­ku­pe­räis­asuk­kail­ta työ­paik­ko­ja. Mik­si­hän tä­tä ei tu­le juu­ri kos­kaan edes mie­leen ky­syä? Em­me kai me ole sen pa­rem­pia kuin kie­li­set, ku­ten ame­ri­kan­suo­ma­lai­sil­la oli ta­pa­na kut­sua mui­ta?

Tätä ei varmaan tule mieleen kysyä siksi, että se ei ole suomalaisten asia päättää. Jos sanotaako vaikkapa Iso-Britannia, Kanada, Madagaskar, Vanuatu, Jamaika, Meksiko tai Kamerun päättää, että suomalaisilla ei ole asiaa kyseisiin maihin, niin se on niitten maitten päätettävissä, eikä suomalaisilla ole siihen nokan koputtamista. Varsinkin jos suomalaiset tulevat näihin maihin elätettäväksi ja rikoksia tekeväksi täysin hyödyttömäksi väestöryhmäksi. Näin on ainakin Hotellin respan mielestä, sillä meillä kannatetaan kansojen itsemääräämisoikeutta.

Tosin Luukka vissiin tarkoitti heitollaan jotain muuta joten Hotellin respassakin pitäisi vissiin repiä ihokkaat, kaataa tuhkaa päälle ja hävetä. Ja epälilemättä häpeään on aihettakin, sillä Teemu Luukka Helsingin Sanomista kertoi meille juuri laittomasti Yhdysvaltoihin tulleesta suomalaisesta joka perusti ravintolan. Ja näin ollen hän vei meiltä kerralla pohjan omilta argumenteiltamme. Hitto kun ottaa kipeetä.

*

Luukan uusi oivallus julkaistiin pääkirjoituksena, mutta hirveitten suomalaisten päivittelyä jatketaan myös saman aviisin mielipideosastolla jossa eräs Maria Saari on pöyristynyt:

Seisoin äskettäin ystäväni kanssa Kampin ostoskeskuksen edessä juttelemassa englannin kielellä. Meitä kohti käveli noin parikymppinen poika. Hän sylki jalkoihimme ja käveli pois. Hän oli selvin päin, ja tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää.

Katsoin räkäläikkää jaloissamme, katsoin pois marssivaa poikaa ja katsoin ystävääni. "Tämä on Suomessa ulkomaalaisena elämisen kääntöpuoli", ystäväni kertoi minulle. Hänen kasvoilleen oli syljetty kahdesti aikaisemminkin.

Maahanmuuttokriittisyydestä on tullut nätti tapa perustella ajatuksia, jotka aikaisemmin eivät kenties olisi kestäneet päivänvaloa.

Meikäläistä hieman ihmetyttää, sillä tämän kaltaisia tapauksia on kuulemma Helsingissä aivan hurumykke, mutta pitkäänhän siellä aikanaan lusin minäkin, enkä moisiin törmännyt. Yleensäkään suomalaisilla ei mielestäni ole tapana osoittaa inhoaan sylkemällä. Niin että mieleen juolahtaa kyllä ajatus lapinlisästä.

Tosin en välttämättä epäile tapahtunutta, mutta luulenpa sen kuvaavan ihan muuta ongelmaa kuin suomalaisten hillitöntä rasismia. Ennemminkin se kuvaa sitä aina vain kasvanutta, erityisesti nuorten keskuudessa yleistä tapaa tai ennemminkin tavan puutetta, eli syljeskellään minne sattuu asiaa sen kummemmin ajattelematta. Tapa on epähygieeninen ja kaiken kaikkiaan vastenmielinen ja esimerkiksi metroasemilla kulkeminen tuppasi olemaan aika ällöttävää klimppien väistämistä. Lisäksi tapa on muutenkin huolestuttava, sillä yksi asia, joka erottaa ihmisen eläimestä on kyky hallita kuolaamista ja tässä asiassa on selkeästi otettu takapakkia evoluutiossa.

Niin että noin henkilökohtaisesti uskon kyseisen kohtauksen menneen niin, että Maria Saaren ja kaverinsa ohi meni joku urpo, jolla on kyseinen vaikeus kuolaamisen hallinnassa eikä hän edes havainnut Maria Saarta ja kaveriaan eikä varsinkaan tajunnut kirjoittaneensa uutta lukua suomalaisen rasismin julmaakin julmempaan historiaan. Olipahan vaan moukka, joka mieltää oikeudekseen räkiä kadulle missä ja milloin tahansa täysin välittämättä siitä, ketä ympärillä on. Suomalaisia tai ulkomaalaisia.

Ja jotenkin veikkaan, että tämä Maria Saarikin hoksaa asian. Mutta onhan se komeaa käyttää tilanne hyväkseen ja kirjoittaa:

Eikö meitä valkoihoisia kantasuomalaisia hävetä?

No joo, hävettäähän minua. Tosin hieman eri syistä.

*

Niin, nythän vietetään Yrjön päivää. Laitetaanpa sen kunniaksi soimaan kappale ajalta, jolloin laulaminen miellettiin laulamiseksi eikä monotoniseksi hokemiseksi. Yhtye Kaseva ja kappale Vanha Mies. Tuostakin on jo neljäkymmentä vuotta. Voi Luoja tuota ajan kulkua.


*

Li-säys samana iltana: yleisön pyynnöstä:



Sunday, April 20, 2014

ANTERO LÄRVÄNEN JA RAUHA MEIDÄN AIKANAMME

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä jälleen Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion erikoislähetyksessä. Olemme saaneet tietoomme, että Euroopassa vallitseva sodan uhka on nyt poistunut ja vielä kuulemma pysyvästi, joten seuraavat sukupolvet voivat elää rauhan ja kukoistuksen aikakaudella. Kuinka tämä temppu on oikein tehty? Sen selittää meille kukapas muu kuin tohtori Adolf Butler, jolla itsellään on ollut ratkaiseva osuus tässäkin suuressa suorituksessa. Tohtori Butler, mistä tässä äkkiä puhjenneessa rauhassa oikein on kysymys?

- Tervehdys jälleen pinnanmaalaisille kuulijoille. Tässähän on kysymys oikeasta analysoinnista.

- Analysoinnista?

- Nimenomaan. Läntisen Euroopan politiikan tutkijat ja asiantuntijat ovat nimittäin huomanneet, että viime aikoina todellisuus on päässyt pahasti häiritsemään hyvää analysointityötä ja semmoinenhan ei käy päinsä. Näin ollen on perustettu eurooppalainen ylikansallinen järjestö ETAK, joka pistää asiat reilaan ja lopettaa sodankäynnin vanhanaikaisena ja tehottomana tapana ratkaista konflikteja.

- ETAK?

- Euroopan todellisuudenanalysointikeskus.

- Pystyykö tämä todellisuudenanalysointikeskus sitten havaitsemaan ja analysoimaan konfliktit silloin, kun ne ovat vielä niin sanoakseni nuppuasteella, niin että niihin voidaan reagoida tarvittavan aikaisin?

- No eihän toki. Me olemme asiantuntijoita emmekä mitään telepaatteja. Tässä on kyse sen asian virallistaminen, mikä länsimaissa on de facto ollut voimassa jo pitkään. Eli asiaa ei ole tapahtunut, ellei sitä ole sopivalla poliittisella asenteella analysoinut suuri joukko länsieurooppalaisia politiikan asiantuntijoita. Ja jos konflikti on tapahtunut, niin konflikti saadaan tapahtumattomaksi, kun se analysoidaan oikein. Esimerkiksi tuore Ukrainan konflikti ei ole uhka läntiselle Euroopalle, sillä ETAK on analysoinut asian niin, että Venäjä ei halua konfliktia Länsi-Euroopan kanssa, vaan haluaa edistää keskinäisiä suhteita parhaitten demokraattisten perinteiden mukaisesti. Tapahtumat Krimillä ja Itä-Ukrainassa ovat silloin vahingossa tapahtunutta häsläämistä, jolla ei ole Euroopan turvallisuudelle minkäänlaista merkitystä, sillä analyysimme mukaan Venäjä ei halua palata voimapolitiikan tielle. Siitä todisteena on kaikkiaan kahdeksan tarkkaa ETAKin tekemää analyysiä.

- Mutta mahtaakohan Venäjä olla tuosta asiasta aivan samaa mieltä länsimaisten poliittisten asiantuntijoiden kanssa? Kun tämmönen tavallinen tallaaja miettii ihan perstuntumalta, että Venäjä ja läntiset demokratiat eivät ihan ole yksi yhteen samanlaisia.

- Totta kai se on samaa mieltä. Miksi ihmeessä ei olisi? Kun asiasta on tehty syväluotaavia analyysejäkin. Itse asiassa ETAKissa on kokonainen osasto, joka analysoi venäläistä poliittista ajattelua parhaitten länsimaisten analysointimetodien mukaisesti.

- Eli toisin sanoen jatkossa Vladimir Putin soittaa ETAKiin ja kysyy, mitä mieltä hän mistäkin on. Jotenkin minulle tulee tässä mieleen lätkämatsi, jossa hyökkääjä vie vastustajan maalivahdin totaalisesti sumpille ja lataa verkot tötterölle. Mutta kun asiaa kuvanauhalta analysoidaan, niin todetaankin maalivahdin ottaneen komean kopin ja hyökkääjän tuiskahtaneen turvalleen.

- Juuri näin, Antero, nimenomaan näin! Itse asiassa tuo urheiluvertaus sattuu enemmän kuin kohdalleen, sillä ETAKin alaisuudessa toimii myös kansainvälisen urheilusuvaitsevaisuustulkinnan ja analysoinnin toimisto, joka on ensimmäiseksi tulkintatehtäväkseen ottanut hiljattain käydyt jääpallon mm-kisat, ja tiedätkös Antero, kun asiaa on jälkeenpäin analysoitu, niin niinpä vaan ne Somalian pojat pokkasivat itselleen kisoista komeasti pronssia. Mutta niin kuin totesin, noin yleispoliittisesti ja maailmanrauhan kannalta systeemimme on aukoton. Asiaa ei ole, toistan ei ole tapahtunut ennen kuin se on analysoitu. Ja oikealla analysoinnilla pahinkin konflikti yleislässytetään olemattomaksi.

- Eli voisiko tätä ETAKin perustamista verrata jonkunlaiseen Chamberlain – Chamberlain sopimukseen? Peace in our time ja silleen?

- Ettet sinä Antero vaan vähän piruile? Nyt sinä kyllä pahasti aliarvioit oikeaoppisen poliittisen analyysin voimaa. No, yhtä kaikki, tämä Eurooppaan analysoitu pysyvä rauha oli sinänsä vain välttämätön välietappi todellisen, korkeamman tavoitteen saavuttamisessa.

- Ja mikä se tavoite on? Rauha Euroopassa kuulostaisi sinänsä jo melko suurelta tavoitteelta.

- No tietenkin Euroopan monikulttuurisuusprojekti. Sen on pakko onnistua, sillä jos se ei onnistu, niin siinähän menee kymmenien vuosien analysoinnit päin persettä ja eihän siitä semmoisesta mitään tule. Oikeaoppisen poliittisen analyysin mukaan Eurooppa ei kerta kaikkiaan tule selviytymään ilman jatkuvasti kasvavaa monikulttuurisuutta. Mutta tuo monikulttuurisuus on, kiistattomista eduistaan huolimatta vähän helevatun kallista, joten lisärahoitusta oli pakko hankkia. Ja nyt kun me analysoimme Eurooppaan pysyvän rauhan, voidaan puolustusmenot kaikkialla Euroopassa pudottaa yhteen kymmenesosaan entisestään ja käyttää loput monikulttuurisuusprojektin kustannuksiin.

- Miksi yhteen kymmenesosaan? Miksei kerralla nollaan? Kun kerran meiltä on muutenkin analysoitu tassut pystyyn ja housut kinttuun.

- Se yksi kymmenesosa tarvitaan tiettyjä puolisotilaallisia joukkoja varten, joita tarvitaan suojelemaan etnisesti edistyksellisiä veljiämme ja siskojamme kantaväestön väkivallan uhkaa vastaan.

- No niinpä tietysti, tuonhan minä ihan unohdin. Vaan luvallanne, tohtori Butler, minä hieman analysoin. Menikö asia niin, että näitten etnisesti edistyksellisten veljiemme tekemä, ja toteennäytetty väkivalta ei ole itse asiassa tapahtunutkaan sillä analysointivaiheessa todettiin, että uhrit ovat hakanneet itse itsensä. Kun taas kantaväestön tekemä väkivalta ei ole vielä edes tapahtunut, joten sitä ei pysty analysoimaan ja silloin asia muodostaa mitä suurimman uhkatekijän.

- Juuri näin, Antero. Se, että mitään ei ole tapahtunut vasta epäilyttävää onkin. Pirunkin suurin hämäyskeino oli kieltää olemassaolonsa.

- Mitenkäs muuten, tohtori Butler, otatteko te hoitaaksenne tuon ETAK-pulaakin johtajuuden?

- Enhän minä. Minä tykkään nykiä naruja kulisseista käsin. Sille paikalle tarvitaan henkilö, joka uskoo oikeaoppisen poliitisen analyysin voimaan fanaattisesti ja mitään kyseenalaistamatta.

- Anskumä arvaan…

- Joo, kyllähän tässä Tuomiojan Erkille pomonpaikka on tarjolla.

- No nyt alkoi olo tuntua kerralla turvallisemmalta. Vaan mitenkäs on, tohtori Butler, uskotteko te tähän kaikkeen ihan oikeasti?

- Haluatteko virallisen vai henkilökohtaisen vastauksen?

- No jos ensin vaikka virallisen.

- Totta kai uskon. Asiastahan on tehty huolelliset poliittiset analyysit.

- Entäs se henkilökohtainen vastaus?

- Voi Antero, kaikki on ihanasti rempallaan. Tää on yhtä juhlaa. Asioitten vituralleenhässimisprojektini vaati aikanaan kovaa työtä mutta nyt tää rullaa jo omalla painollaan. Tiedätkö, nuo urpot ihan oikeasti uskovat kaiken, minkä minä niille syötän. Alkaa jo vähän hävettää tää homman helppous.

- Tohtori Butler, kiitän teitä haastattelusta ja siirrymme elämään analysoidun rauhan aikakautta. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. No niin, äänimiehet, rojut ransittiin ja sitten taas Lällävedelle. Olis tietysti mukavaa ajatella, että me ollaan jonkun putkiaivoisen bloginpitäjän väljähtyneessä kirjoituksessa mutta ajan hengestä ei ole kyllä mitään epäselvyyttä.

Hösse: Ei ole niin. Sokeudesta on tullut itseisarvo, ylpeydenaihe ja uskonto yhtä aikaa. En tiedä, saavatko nuo uneksijat aikaan venäläismiehityksen, mutta anarkian ne saavat ainakin aikaiseksi.

Pertta: Joo, täytynee ruveta pykäämään pystyyn sitä Huitsinnevadan suojelukaartia.



Wednesday, April 16, 2014

TANE

Eli jotain ihan muuta XXIII

Maakuntapääkaupungin sairaalassa, joskus 1990-luvun lopulla


Hoitaja tuli potilashuoneeseen tarkistuskierrokselleen ja huomasi, että huoneen ovea lähinnä olevassa sängyssä makaava langanlaiha vanha mies ei enää hengittänyt. Hän tarkasti pulssin. Tämä ei tullut yllätyksenä, tätä oltiin jo odotettu. Hoitaja kävi hakemassa lääkärin paikalle ja ilmoitti exituksesta.

*

1970-luvun loppupuoliskolla, kesäaikaa, Nyhtänköljän Laidanperällä

Tane hakkasi halkoja niistä puista mitkä olivat aiemmasta risusavotasta peräisin. Halkoja tarvittiin, sillä Tanen ja vaimonsa Ainon talo oli hieman harva rakenteiltaan, sähköllä oli oma hintansa ja talvisin talossa olevalle kahdelle pönttöuunille oli käyttöä. Edellisellä viikolla moottorisahalla pätkityt rangat muuttuivat Tanen taitavissa käsissä nopeasti haloiksi, joita hän toimitteli liiteriin kuivumaan.

Hörpätessään välillä vesipullosta hän huomasi, että kuuman kesäkelin kuivattamalla soratiellä näkyi pieni pölypilvi. Siellä taisi joku sotkea polkupyörällä. Jaa, mutta sehän onkin Ykä. Ainon siskonpoika, joka oli tulossa tänne vieraaksi taas kertaalleen. Ykä oli haluttu vieras, sillä pariskunnan omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle. Ykä ajoi pihaan ja tervehti Tanea. Hän tuli ensimmäistä kertaa heidän vieraakseen omalla polkupyörällään. Tätä ennen hän oli aina tullut postiautolla. No mitäs, jo toisella kymmenellä oleva heppu, eikä matkaa Nyhtänköljästä ollut kuin vajaa kolmekymmentä kilometriä. Joka heppu tommosen matkan ajaa ja niin ajoi tietysti Ykäkin.

Ykä ajoi pihaan, tervehti Tanea ja esitteli ylpeänä uutta pyöräänsä. Pyörämuoti oli jo vähän muuttunut vuosikymmenen alusta, sillä tämä oli ihan normaalilla satulalla varustettu pyörä, jossa oli kokonaista viisi vaihdetta. Ykä esitteli ylpeänä pyörän tarakalla olevia sivulaukkuja, jotka isä-Perskeles oli ostanut hänelle ihan hiljattain. Sinne Ykän romppeet mahtuivat mainiosti.

- Et sitten hankkinut semmosta käyräsarvista pyörää, mikä näyttää olevan muotia nykyisin, kysyi Tane.

Ykä vastasi:

- En minä, kun tämmösellä suoratankoisella on mukavampi ajaa.

Ykän tulo oli hyvin tiedossa Laidanperällä, isä-Perskeles oli soittanut Ykän lähdöstä ja aika oli muutenkin selvillä. Niinpä Ykän täti Ainokin tuli ulos ja toivotti Ykän tervetulleeksi. Ruoka olisi valmista ja se olisi Ykän suurinta herkkua eli makaroonilaatikkoa. Vaikka asuttiin maalla, niin Tane ja Aino eivät olleet maanviljelijöitä. Tane oli töissä louhoksella ja Aino myyjänä kyläkaupassa. Mutta läheisiltä tiloilta he saivat itse tehtyä ruisleipää ja aitoa maalaisvoita joita Ykä äyskäröi ääntä kohti laatikon höystönä sellaisella innolla, että Tane tuumi, että mihinkähän mahaan tuo pojanvessukka tuota evästä oikein pisteleekin. Aino taas ei tuuminut mitään, vaan oli pelkästään mielissään, kun ruoka maittoi. Talon kissikin kävi välillä hieromassa poskeaan Ykän jalkaa vasten ja sitähän tietysti piti rapsutella.

Ykän ruokahalu johtui tietysti siitä, että nuorella pojalla energiavaroja tarvittiin jatkuvassa touhuamisessa. Niinpä kun Tane ja Aino heittäytyivät ruokalevolle, Ykä läksi ulos ja Tane tiesi ilmoittamattakin, että jätemontuillehan se lähtee ajamaan rossia ja touhuamaan taas kerran niitten autonromujen kanssa. Kilttina poikana Ykä tietysti ilmoitti tarkasti, mihin oli menossa.

Montuilta palattuaan Ykä haki taas kertaalleen louhoksella käytettävän lentäjän happimaskin näköisen pölynaamarin, veti sen naamalleen ja asettautui istumaan alakerran huoneeseen ikkunan ääreen. Poika oli jossain kaukana ja Tane tuumi, että mahtaakohan Ykä lennellä jossain Karjalan korpien yläpuolella. Samojen korpien yläpuolella, missä hän aikanaan rämpi. Onnistunut lentotehtävä ei ollut mahdollista ilman asiantuntevaa suunnistajaupseeria, joten tässä vaiheessa talon kissi yleensä hyppäsi pojan syliin, otti navigointitehtävät ja tyytyväinen hyrinä ilmoitti että mielikuvituslentokoneen moottorit toimivat erinomaisesti ja polttoainetta oli riittävästi.

Ykän kamppeet oltiin viety talon yläkerrassa olevaan vinttihuoneeseen. Olisihan talossa ollut toinenkin huone yöpyä, mutta Ykä oli mieltynyt siihen. Siinä olivat asuneet pariskunnan kaksi poikaa, jotka olivat jo aikamiehiä ja asustelivat siellä enää aika ajoin kotona käydessään. Ykästä tuntui siltä, että hän oli itsekin aikamies, kun vietteli yötään siinä vinttihuoneistossa. No, olihan siellä sängyn alla myös serkkupoikien pornolehtivarasto, jota Ykä oli aikanaan selannut asiasta mitään tajuamatta ja nyt pikkuhiljaa asiasta jo jotain ymmärtäen. Kyllähän Tanekin oli hyvin tietoinen pornovarastosta, mutta hän tuumi, että tuskinpa pienen pojan kuolematon sielu tuheron näkemisestä mihinkään tärveltyy. Ja kyllähän Ykä siihen herkkuun itsekin aikanaan tutustuu.

Pieni poika nukkui vinttihuoneessa tyytyväistä ja rauhallista unta.

*

Viisihevosvoimainen Terhin perämoottori kuljetti kevyttä moottorivenettä pitkin erästä Näyliänjärven selkää. Järvi-Suomen mittapuulla Näyliänjärveä ei laskettu vielä varsinaisesti suureksi järveksi, mutta olihan sillä pituutta nelisenkymmentä kilometriä, isoja selkiä ja kapeita lahtia, jossa oli innokkaille kalamiehille paljon mukavia kalapaikkoja.

Ja ne paikat Tane tunsi. Hän oli kalastanut Näyliänjärvellä vuosikymmenet. Toisin kuin metsästäjän uraansa isä-Perskeleen kanssa aloittava Ykä, Tane ei ollut kiinnostunut metsästyksestä. Hän oli armoitettu kalamies. Ja kyllä kalalla käyminen Ykällekin kelpasi. Taas kerran pikkunen poika oli kaksistaan Tanen kanssa järvenselällä. Tane antoi Ykän ohjata venettä. Siinä vaiheessa kun siirryttäisiin saareen tauolle, Tane ohjaisi itse veneen rantaan.

Ja nyt olisi tauon paikka. Kalastusretkikunnalla oli mukanaan erinomainen nykyajan keksintö, eli styroksinen kylmälaukku, jossa eväät säilyivät mukavan viileänä. Saaressa tietysti ensimmäisenä tehtävänä oli etsiä oksia ja tehdä tulet. Tane tiesi isä-Perskeleen opettaneen Ykälle erätaitoja ja Ykä löysikin pian hyvän tervaskannon, jota Tane alkoi pilkkoa kirveellään. Tanen heilutellessa kirvestään Ykä keräili kuusien kuivia alaoksia. Ne kelpaisivat tulelle mainiosti ruuaksi. Kannosta pilkotusta puusta väsättiin kiehisiäkin ja Tane huomasi puukon pysyvän varsin hyvin Ykän käsissä. Eivät Ykän kiehiset olleet vielä yhtä hyviä kuin mitä Tanen tekemät olisivat olleet, mutta yhtä kaikki niillä tuli syttyi ja sehän lienee koko touhun idea.

Nuotiotulen päällä lämpeni metallipannussa kahvivesi. Eväänä oli lenkkimakkaraa ja näkkivoileipää, maalaisvoilla voideltuna tietysti. Reissulla oli samanlainen rauhan ja kiireettömyyden tuntu kuin aina ennenkin. Aurinko paistoi jotenkin tavallista kirkkaammin ja järvellä aina esiintyvä tuulikin tuntui ymmärtäneen, että nyt ei parane tuivertaa, koska Tane on Ykän kanssa kalassa. Ykä mätti särvintä loputtomaan mahaansa ja kyseli innoissaan kaikenlaista. Tane piti naamaansa tutulla hymyntirrillä ja vastaili. Ykällä kun se elämänkokemus oli vielä kovin vähäistä, mutta uteliaisuus loputon. Tulihan siinä puhuttua sodastakin. Tane oli ollut siellä jossakin ja Ykä tiesi sen. Monien kysymyksien lisäksi tuli Ykä kysyneeksi tietysti sen kysymyksen, mitä sen ikäinen poika ei malttanut jättää kysymättä.

- Tapoitko sinä Tane ketään siellä sodassa?

- No enhän minä, sanoi  Tane, ja muisteli mielessään kun…



… vihollisen keskitys osui tulenjohtomiesten niskaan ja painoi heidät maahan niin litteäksi kuin ihminen vaan voi kuolemanhädässään olla. Keskitys jatkui jatkumistaan, eikä yksittäisten kranaattien ääniä enää erottanut, vaan maailma oli pelkkää yhtämittaista kuolemaa janoavaa pauhua. Lopulta keskitys siirtyi taaksepäin ja ihmeen kaupalla hengissä säilynyt tulenjohtoryhmä alkoi vastailla mielessään toiminnan jatkamisen kannalta olennaisiin kysymyksiin, jotka olivat tuossa tulimyrskyssä hetkeksi karanneet ajatuksista.

- Kuka?

- Missä?

- Miksi?

Kokeneille sotilaille asia valkeni varsin pian, ja he tiesivät, mitä heiltä odotettiin.

- Lukemia!

Tanen tulenjohtoryhmä kuului neljännen divisioonan KTR 1:een. Divisioona oltiin siirretty Kannakselle Itä-Karjalasta kiireen vilkkaa, kun puolustus Kannaksella oli kesäkuussa 1944 murtunut. Elettiin jatkosodan ratkaisuvaiheita. Vihollisen hyökkäyksen suurin painopiste oli kuudennen divisioonan kohdalla, mutta hauskaa ei ollut sen itäpuolella taistelevan neljännen divisioonan miehilläkään.

- Lukemia, saatana!

Tane miehineen tiesi, että tällä kertaa tuliportaalla oli millä mällätä. Tulenjohtajat saisivat ampua niin paljon kuin halusivat. Patteristojen tuli pystyttiin keskittämään yhteen pisteeseen ja yksi tulenjohtaja saattoi johtaa vaikka kymmentä patteristoa yhtä aikaa. Mutta tuliporras oli voimaton, jos se ei tiennyt mihin ampua. Se oli tulenjohtomiesten tehtävä. Mutta naapuri ei tehnyt sitä helpoksi.

- Niitä saatanan perkeleen lukemia ja vähän helvetin äkkiä!

Lukemat menivät perille ja takaapäin alkoi kuulua omien lähtölaukausten kumu. Tulenjohtomiehet hymyilivät kuivan kireää hymyä ja totesivat, että nyt ryssä saa omaa lääkettään. Niin kuin saikin. Keskitys osui kohdalleen tuhoisalla voimalla. Tanella ei ollut mitään mielikuvaa siitä, että hän oli yhtenä monista tekemässä suomalaista historiaa. Eikä asia häntä sillä hetkellä tippaakaan kiinnostanut. Häntä kiinnosti vain elää seuraavaan päivään. Ja olla yhtenä miehenä pysäyttämässä hyökkäystä, joka oli pakko pysäyttää. Muuta vaihtoehtoa ei ollut…



…kuin ehkä välillisesti, totesi Tane, ja alkoi kertoa Ykälle Poventsassa olleesta mainiosta kalapaikasta, jossa tulenjohtomiehet kävivät ongella. Ja onkimisesta puheen ollen, totesi Tane, ne muikkuverkot on vielä kattomatta. Haluakkos sinä Ykä vielä olla moottorimiehenä?

Joo, totesi Ykä mielissään, ja erään Näyliänjärven saaren eräs niemenkärki siirtyi sodasta takaisin rauhan aikaan. Seuraavana päivänä Ykä lähtisi takaisin Nyhtänköljään ja Tanenkin lomat olisivat loppumassa. Olisi taas aika siirtyä töihin louhokselle, ja odottaa että pikku-Ykä tulisi taas käymään. Tane tiesi, että käynnit tulisivat aikanaan, ja ehkä jo melko pian harvenemaan. Ykä ei itse tajunnut sitä, kuinka nopeasti hän kasvoi, mutta tarkkasilmäinen Tane sen huomasi kyllä. Tane oli Ykän puolesta hieman surullinen, sillä tuonkin pienen pojan piti varsin pian siirtyä aikuisten maailmaan, joka ei mukavia kesäisiä kalareissuja kovin usein tarjonnut. Niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisestikaan.

*

Muutama vuosi aikaisemmin


Ykä istui juhlavaatteet päällä ruoto suorana ja naama peruslukemilla. Vaikka Ykä oli vilkas pikkupoika, hänkin ymmärsi, että oli hetkiä, jolloin pikkusällien oli syytä olla turpa rullalla ja tämä hetki oli yksi niistä. Vietettiin Tanen 50-vuotissyntymäpäiviä, ja Tanen ja Ainon koti oli täyttynyt sille ajalle yleisistä ruskeista teryleenipuvuista ja naisilla varsin yleisistä kansallispuvuista. Ennen kaikkea talo oli täyttynyt niin sanotusta arvokkuuden tunnusta, joka mutkattoman ja lupsakkaan Tanen kohdalla muuten loisti poissaolollaan.

Onnitteluja tuli Tanelle niin paikallisilta ihmisiltä, työpaikalta, ammattiliitolta kuin Rintamaveteraaniliitoltakin, jonka jäsen Tane oli. Onnittelijoina oli myös kaksi muualta tullutta hiljaisempaa miestä, joitten kanssa Tane puristi kättään vähän pitempään ja he vaihtoivat keskenään katseet, jotka kertoivat paljon.

Kahvipöytä oli pullollaan kakkua ja sitä kuuluisaa sen seitsemää. Alkoholia ei tarjottu kuin yksi kuohuviinilasillinen. Tane ei ollut kovin ahkera viinamäen mies muutenkaan ja tämä tilaisuus oli muutenkin sellainen, että se piti hoitaa arvokkaalla ikävyydellä. Juhlittiin, mutta juhlissa ei saanut varsinaisesti olla hauskaa. Juhla piti hoitaa tietyn käsikirjoituksen mukaan. Vuosia myöhemmin eräs Eppu Normaali-yhtye esitti kappaleen Pidetään Ikävää, ja Ykä tuumaili aika ajoin, että olikohan kappaleen sanoittaja ollut samanlaisissa juhlissa.

Vuosia myöhemmin, kun Ykä itse alkoi olla hyvin lähellä viittäkymmentä, hän päätyi siihen johtopäätökseen, että tällaisia juhlia ei välttämättä pidetä varsinaisesti yhtä miestä varten, vaan jonkun suuremman yhteisyyden tunteen vuoksi. Se juhla, vaikkakohta hieman ikävä sellainen, oli kylän ihmisten yhteinen juhla, tai enemminkin muistutus siitä, että kylä ja yhteisö elää. Lähes viisikymppinen Ykä oli jo pitkään elänyt maailmassa, jossa kylä ja yhteisö oli hajonnut, ja Nyhtänköljäkin alkoi olla sirpaloitunut pitkin maailmaa.

Niissä varsinaisissa juhlissa ei Ykä ajatellut muuta kuin että kun nyt osaisi olla munaamatta itseään. Kahvikuppi aluslautasineen ja toinen lautanen pikkuleipineen ja täytekakun paloineen olivat niin pahuksen hankalia kuljetettavia. Varsinaiset juhlat eivät kestäneet kovin kauan ja juhlavieraat, mukaan lukien Perskeleet kättelivät Tanea ja siirtyivät kuka minnekin. Ainoastaan ne kaksi hiljaista miestä jäivät paikalle. Ykä hahmotti, että ne varsinaiset juhlat alkaisivat vasta nyt. Ne miehet olivat selvästi Tanen veteraanikavereita. Saattoi olla, että kun ovi viimeisen juhlavieraan takana olisi sulkeutunut, panisi Tane saunan lämpiämään ja olohuoneesta saattaisi kuulua kierrekorkin nirskahdus.

Ykä oli ollut aina tervetullut Tanen ja Ainon luo, mutta jo pienenä poikana hän ymmärsi, että näihin juhliin ei hänellä ollut asiaa.

*

1990-luvun loppupuoli, Nyhtänköljän Laidanperällä


Vielä kirkas ja terävä mieli oli vankina.

Vankina ruumissa, joka ei enää tuntunut olevan hänen omansa.

Jalka ei jaksanut nousta.

Käsi ei jaksanut puristaa.

Voimat olivat kaikonneet jonnekin.

Keuhkot eivät jaksaneet kuljettaa happea, ja liikkuminen huimasi.

Pelkkä oleminen vaati  ponnistelua.

Hän ei jaksanut enää hymyillä, mutta katse oli vielä lämmin. Se olisi lämmin loppuun asti.

Tane oli hiipumassa pois.

*

Maakuntapääkaupungin sairaalassa, joskus 1990-luvun lopulla


Hoitaja tuli potilashuoneeseen tarkistuskierrokselleen ja huomasi, että huoneen ovea lähinnä olevassa sängyssä makaava langanlaiha vanha mies ei enää hengittänyt. Hän tarkasti pulssin. Tämä ei tullut yllätyksenä, tätä oltiin jo odotettu. Hoitaja kävi hakemassa lääkärin paikalle ja ilmoitti exituksesta.

Ruumiinavauksessa selvisi lopullisesti se, mikä jo muutenkin tiedettiin. Vuosikymmenien työ asbestilouhoksella oli vaatinut veronsa. Asbestoosi oli edennyt niin pitkälle, että Tanen keuhkoissa ei ollut enää happitilaa kuin viisi prosenttia. Lääkäri totesi olevan ihmeen, että Tane eli näinkin pitkälle.

Tane haudattiin helmikuussa. Pakkaspäivä oli hiljainen. Hautajaisväki oli vielä hiljaisempi.

*

Nyhtänköljä, kesällä 2012

Isä-Perskeles ja poikansa Ykä istuivat löylytauolla Perskeleitten takapihalla heinäkuisessa ilta-auringossa. Löylyssä oltiin käyty jo useampaan otteeseen ja kylmät Karjala-tölkit olivat nirskahtaneet auki eräänkin kerran. Niin kuin monta kertaa ennenkin. Isän ja pojan löylysessiot tuppasivat venymään, sillä Ykä asui kaukana Nyhtänköljästä ja pystyi käymään harvoin. Lisäksi kun Ykäkin oli jo melkein viisikymppinen mies, niin tyypillinen isän ja pojan välinen tietty jännitys oli kadonnut ja takapihalla istui kaksi rennosti rupattelevaa miestä. Luonnollisesti siinä istui edelleen isä ja poika, mutta tietty lupsakkuus oli astunut mukaan kuvioihin.

Saunassa oltiin puhuttu menneistä metsästysreissuista, perheen tapahtumista vuosien varrelta, isä-Perskeleen nuoruusvuosista ja tietysti armeijamuistoista. Kerta toisensa jälkeen kahden sukupolven  Perskeleet pistivät maanpuolustuksen totaaliseen kuntoon ja hoitelivat siinä sivussa kohdalleen niin kotimaisen kuin maailmanpolitiikankin.

Jossain vaiheessa puhe siirtyi aina Taneen. Se vaihe oli tullut nyt.

Isä-Perskeles sanoi:

- Silloin kun Tane alkoi olla tosi huonossa kunnossa, hän halusi rupatella kanssani ja kysyi, että jos on jäänyt jotain hampaankoloon, niin sanoisit nyt, kun vielä kerkiää. Ettei jää kaihertamaan. Arvaat vissiin, mitä vastasin?

Johon Ykä:

- No en sanamuodolleen arvaa, mutta sisältö oli kyllä se, että jos jollain Tanen kanssa jotain hampaankoloon oli jäänyt, niin silloin jätkän kannatti kaivella ne oman hampaankolonsa ja katsella sen jälkeen itseään peilistä hyvin tarkkaan ja pitkään. Tane oli nimittäin kelpo häiskä ja läpitte reilu mies. Tanessa ei ollut koskaan ilkeyttä. Ja sellaisia ihmisiä on harvassa. En minäkään ole ilkeyden synniltä välttynyt.

Isä-Perskeles oli hetken hiljaa ja totesi sitten:

- Käypäs poikani nuoremmuuttasi tuolta olohuoneen kaapista se Glenfiddich-pullo ja ne Oy Firma Ab:n viskilasit. Otetaanpa Tanen muistolle.

Tähän Ykä totesi, että minä kun olen kiltti ja hyvätapainen poika, niin minähän teen mitä isä käskee, nousi tuolista ja palasi mukanaan pullo ja lasit, jotka hän täytti.

- Tanelle.

- Tanelle.

Lasit kilahtivat yhteen. Kilahdus eteni ääniaaltoina pitkin pihaa, heijastui paksuista puunrungoista ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Ehkäpä se eteni aina jonnekin kaukaisuuteen, jossa Tane katseli heitä ja hymyili lämmintä hymyään.



Monday, April 14, 2014

JOTAIN IHAN MUUTA XXII

Eli lisää pikku-Ykän vaiheita ja kuvia menneestä ajasta


Kun nykyisten, omaa sukupolveani edustavien kaverien kanssa rupatellaan, erityisesti sopivissa saunailloissa, ollaan usein huomattu meitä seuraavien sukupolvien eräänlainen kauhun- ja huvituksen sekainen suhtautuminen siihen elämään, mitä me räkänokkina 1970-luvulla elettiin. Kun eihän ihmisten taloissa ollut kuin lankapuhelin, mustavalko-tv ja radionauhuri ja siinähän se sitten olikin. Eli eihän ihmisillä ollut mitään. Miten ihmeessä pikku-Ykä ja kumppanit saivat aikansa kulumaan?

Siinä aikamme pähkäiltyämme olemme päätyneet johtopäätökseen että sellaista mitä ei ole, ja minkä keksimistä ei millään muotoa pysty edes ennustamaan, ei myöskään osaa kaivata. Ihan hyvinhän nämä nykyisetkin kymmenvuotiaat pärjäävät ilman aivohärspediräättöriä. Kas kun he eivät tiedä, mikä se on ja se johtuu varmaankin siitä, että sitä ei ole vielä keksitty. Mutta epäilemättä aivohärspediräättöri keksitään noin vuonna 2028 ja vuonna 2036 silloiset kymmenvuotiaat ihmettelevät, että miten ihmeessä vuonna 2014 pärjätiin, kun eihän niillä onnettomilla ollut aivohärspediräättöriä vaan pelkät älypuhelimet, internetit, facebookit, instagramit ja yleensä muut sellaiset, jotka muuttuivat välttämättömyydeksi siinä vaiheessa kun joku sattui ne keksimään.

Mitä tulee 1970-lukuun, niin pikku-Ykä & kumppanit luonnollisesti elivät sen astisen viihdekehityksen äärimmäistä huippuvaihetta ja sitähän edusti juuri se radionauhuri ja mustavalkoinen tv. Ei sitä muuta osannut kaivatakaan. Eräänlainen internetkin meillä oli ja sitä kutsuttiin nimellä kirjasto. Mutta aika saatiin kyllä kulumaan. Joskus aikaisemmin on tullut kirjoiteltua pikku-Ykän kesäaktiviteeteistä, mutta olihan Nyhtänköljässä myös pitkä talvi.

Yksi mukava ja joka vuosi odotettu alkutalven tapahtuma oli se, kun Oy Firma Ab:n miehet tulivat pikku-Ykän kaupunginosaan ja purkautuivat autostaan siihen Oy Firma Ab:n yleisen kasvimaan viereen. Sen kasvimaan, jota käyttivät ne ihmiset, jotka asuivat siinä lähellä Oy Firma Ab:n omistamissa rivi- ja kerrostaloissa. Kasvimaalla oltiin tietysti loppukesästä käyty porkkana- ja hernevarkaissa, mutta firman miesten ilmestyminen tiesi, että nyt alkaisivat taas kerran talviset aktiviteetit. Miehet olivat tulleet jäädyttämään lätkäkentän.

Kentän laidat eivät olleet kovin korkeita, kolmen poikkilaudan korkuisia vain, ja maaleinakin oli vain kaksi pystysuuntaan naulattua laudanpätkää. Mutta kun kenttä saatiin jäädytettyä, oli pikkumölleillään käytössä ikioma Luzhnikin jäähalli ja siellähän pelattiin. Jätkiä rantautui sinne joka ilta niin paljon, että aina saatiin peli aikaiseksi, ja välillä oli jopa vaihtomiehiä. Kentällä tuli viihdyttyä niinkin hyvin, että välillä pääsi sitten kotona itku, kun tuli riisuttua tiukkaan solmitut luistimet jalasta, hoksattua että siellähän taisi olla vähän kylmä ja todettua, että kun veri alkaa jaloissa kiertämään, niin sehän pistelee tosi ilkeästi.

Hyvin monella kaverilla siellä pelatessa muuten oli vakiovarusteena katkennut maila, joka oltiin sitten korjattu muovisella lämärilavalla. Kyllä sillä vallan pelasi, mutta itse vehje näyttää kadonneen historian sumuun aivan samalla lailla kuin Rymd-juomajauhekin, sillä kummastakaan ei googlettamalla löydy alkuperäistä kuvaa.

1970-lukuhan ei ollut sinänsä mitään täysin turvattua lintokotoelämää, sillä kyllähän koulukiusaamista harrastettiin jo silloin ja olihan se julmaa ja raakaa. Mutta pikku-Ykän kaupunginosassa oli jotenkin vahva yhteishenki, ja varsinkin se nuhjuinen Oy Firma Ab:n kiekkokenttä oli jonkunlainen jäinen rauhan satama. Kaikki saivat pelata, ketään ei kiusattu, tunnelma oli hyvä, ja kaikki tämä tapahtui ilman aikuisten valvontaa. Asiat vaan jotenkin loksahtivat uomilleen. Ehkä nulikat vaan ajattelivat, että tämä on meidän paikka, eikä tätä kannata pilata.

Tietysti jääkiekko alkoi kiinnostaa pikku-Ykää muutenkin, joten tulihan sitä koeteltua seurassakin. Paikkakunnalla vaikutti NKS eli Nyhtänköljän Kiekko-Spedet, jonka junioriharjoituksiin sitten Ykäkin kuskasi varustekassiaan potkurilla. Varusteet oli pääasiassa Isä-Perskeleen vanhoja, mutta niillähän pärjäsi. Touhun viehätys alkoi sitten melko pian karista, sillä NKS:ssä asia otettiin paljon vakavammin kuin Oy Firma Ab:n kentällä. Treeniä treenin perään, ja pelaamista vähemmän. Jo siihen aikaan alettiin junioreista etsiä tulevia Mölli Keinosia. Tollaista siis jo silloin. Minkähänlaista se nykyjunnuilla on, kun lätkä on täyttä ammattilaisuutta jo SM-liigassakin, saati sitten isommilla markkinoilla. Ennen pitkää pakkina pelannut pikku-Ykä (joka hoksasi, ettei hänestä mitään Seppo Lindströmiä tule) totesi, että pitäkää tunkkinne ja palasi pelaamaan tuttuun ja turvalliseen Oy Firma Ab:n kaukaloon.

Niin pikku-Ykälle kavereineen kuin heidän isillekin jääkiekon suurin ja mahtavin turnaus oli tietenkin jokakeväiset mm-kisat joissa Suuri ja Mahtava dominoi. Todellinen suuren luokan huippukiekkohan pelattiin jo silloin Pohjois-Amerikassa, mutta sitä oli Nyhtänköljässä varsin vaikea hahmottaa, sillä silloin 1970-luvun alkupuolella ei Kanada osallistunut mm-kisoihin. Kanadalaiset kun olivat ammattilaisia, kun taas Neuvostoliiton punakoneen pelaajat ”upseereita”, jotka nyt sattuivat pelaamaan vapaa-aikanaan ihan pelin ilosta.

Siihen aikaanhan kyllä suomalaisetkin alkoivat pikkuhiljaa siirtyä Pohjois-Amerikan lätkämarkkinoille. Ensimmäisenä astinlautana oli NHL:n kilpailijaksi perustettu WHA, johon meni pelaamaan ainakin Vellu Ketola, Juhani Tamminen, Hexi Riihiranta, Leuka Mononen ja Risto Siltanen. WHA:n ”suomalaisjoukkueita” olivat ainakin Winnipeg Jets ja Phoenix Roadrunners. Asiasta uutisoitiin Suomessa aika harvakseen, Jari Kurrin aika oli vielä edessäpäin ja niin WHA kuin NHL:kin Nyhtänköljästä kovin kovin kaukana.

Vaan eipä se meitä nulikoita haitannut. Meillä oli joka ilta ikioma Izvestija-turnaus.

*
Tauko: ajan kuvia



1970-luvun alussa ainoa oikea polkupyörä oli pitkäsatulainen polkupyörä. Kaikkein oikeaoppisimmassa oli kolme vaihdetta, jonka vaihdin oli ohjaustangossa. 


Tärkeä apuväline fillaroinnissa olivat pyykkipojat, joilla laitettiin sen ajan naurettavan leveät nousuvesilahkeet kiinni, etteivät ne menisi kettinkien väliin. Ja meniväthän ne sitten kumminkin. Vuosikymmenen lopulla sitten housumuoti kääntyi ympäri, polvien yläpuolella farkuissa olisi ollut tilaa kahdellekin, ja nilkat olivat taas totaalisen tiukat. Se oli itse asiassa vielä naurettavamman näköistä.


Jalassa oli luonnollisesti Retu-kengät.


Ja huonommalla kelillä muodikkaat Hai-saappaat.


Isommat pojat tietysti ajoivat pappatunturilla. Tuota nykyistä keräilyharvinaisuutta oli silloin paikat pullollaan. Mainostipa Tunturi silloin mainoslauseenaan, että ”suomalainen liikkuu mopolla”.


Tietysti oikein kovien jätkien menopelinä oli Tunturi Sport.


Tauon päätteeksi erotiikkaa 1970-luvun alkuvuosilta. Kyseistä aikakautta eläneet jätkät kyllä muistavat.

*

Meidän omassa Luzhnikin hallissa oli tietysti se huono puoli, ettei siinä ollut kattoa eikä seiniä, joten pakkasen tipahtaessa kahteenkymmeneen ei luistin tahtonut enää oikein liikkua. Sehän ei haitannut toimintaa, sillä silloin möllit pistivät hokkarit naulaan ja ottivat käyttöön Sarviksen pulkat.


Sarviksen peruspulkka oli joka hepulla. Stigan rattikelkat ja teollisesti kehitetyt nilkkojenmurtajat joita myös minisuksiksi nimitettiin olivat vasta tuloillaan. Meillä oli Luzhnikistamme muutaman sadan metrin päässä oiva pulkkamäki, jossa sai mainiot vauhdit. Pulkkamäki päättyi autotiehen, mutta ei meistä kukaan auton alle onnistunut jäämään. Saihan sitä pulkkaa jaloilla jarrutettua. Tämäkin toiminta onnistui ilman minkäänlaista aikuisvalvontaa. Nykyisin varmaankin lööpit huutaisivat lasten hengen törkeästä vaarantamisesta.

Vaikka pakkanen paukkui kovastikin, se ei meitä nöösipoikia haitannut. Siitä piti huolen villaiset välihousut, jaloissa olevat huopatossut ja ennen kaikkea legendaarinen 1970-luvun sininen ristiintikattu ja erinomaisen ruma lämpöpuku. Itse asiassa joskus vuoden 1974 kieppeillä Suomi muistutti aika paljon Maon Kiinaa. Ei ehkä poliittisesti, mutta pukeutumisessaan, sillä likimain jokainen suomalainen kulki kyseinen lämpöpuku päällä ja sehän muistutti Mao-univormua melko lailla. Aika on armeliaasti unohtanut tämänkin muodin, sillä en löytänyt kyseisestä lämpöpuvusta kuin yhden kuvan. Mutta sitähän pitääkin kuvassa päällään eräs toinen 1970-luvun ikoni.


Yhtä kaikki, tarkoitus ei ollut kirjoittaa pulkkailusta. Vaan revontulista. Revontulethan eivät sinänsä ole mikään erityisesti 1970-luvulle sidottu ilmiö, mutta pikku-Ykän – niin kuin varmasti niitten kaikkien paikalla olleitten nulikoitten - muistissa on vieläkin kolmena perättäisenä talvi-iltana tapahtunut taivaan näytelmä.

Elettiin jotain tammi- tai helmikuuta 1974 tai 1975. Jätkälauma oli pulkkamäessä kovassa pakkasessa. Ilta oli jo pimeä. Yhtä-äkkiä ja täysin varoittamatta pohjoinen taivas yksinkertaisesti räjähti. Valtavat revontulet tulivat aivan varoittamatta kaikissa mahdollisissa väreissä ja taivas näytti kaatuvan päälle. Oltiinhan noita revontulia aikaisemminkin nähty, mutta tämä oli jotain, joka meni yli ymmärryksen. Normaalisti älämölön mestareina tunnettu jätkälauma tuijotti taivasta silmät teevateina, suu auki ja liikkumattomina kuin Lootin vaimo konsanaan eikä osannut sanoa mitään.

Ja sitten se oli ohi. Se ei kestänyt kai kuin minuutin. Sellaisella hetkellä aikaa on niin vaikeaa määritellä. Yksi toisensa jälkeen pojat kaivoivat pulkkansa ja läksivät taapertamaan koteihinsa. Jotenkin tuntui siltä, että tästä piti kertoa vanhemmille, eikä pulkkailu tänä iltana tuntuisi enää miltään. Taivaalla nähty näytelmä oli täyttänyt pienten poikien sinänsä melkein rajattoman aistihavaintoämpärin yhdeltä illalta.

Se ämpärihän tyhjenee tietysti nuorilla pojankosseilla melko nopeasti ja seuraavana iltana oltiin jo puuhaamassa uutta. Mutta taivaalla oli uusi näytelmä tarjottavanaan. Eilistä taivaan räjähdystä ei tullut. Eikä myöskään normaaleja revontulia. Sen sijaan taivaalla eteni kirkkaanvalkoinen, reunoiltaan hieman punaisenhohtava valonauha. Välillä se eteni suoraan, välillä teki mutkan ja eteni taas uuteen suuntaan. Välillä se hävisi, mutta ilmestyi kohta uudelleen. Välillä niitä oli useampia. Ne pysyivät koko ajan pohjoisella taivaanrannalla.

Tätä näytelmää kesti kaksi iltaa. Toisena iltana siihen oltiin jo sen verran totuttu, että sitä katseltiin enää ohimennen, kun oli kumminkin tehtävänä kaikkea välttämätöntä pikkupoikien puuhaa. Ja siinä tuumittiin, että se tulee varmaan taas huomenna. Vaan ei se enää tullut. Ei koskaan. Siitä on nyt aikaa kohta neljäkymmentä vuotta. Pikku-Ykä on muuttunut aikaa sitten Isoksi-Ykäksi ja kiertänyt paljon Lappiakin. Sielläkään ei ole koskaan tullut vastaan mitään samanlaista.

Jossain vaiheessa mieleen juolahti, että näinköhän nuo olivat sittenkään revontulia. Siihen aikaan Rauhanvaltiohan teki kaikenlaisia ilmakehäkokeita, eikä sille ollut niin nokonuukaa vaikka taivaalle pumpatut aineet olivatkin vähän myrkyllisiä. Todennäköisesti sellaista koetta katseli kymmenisen vuotta myöhemin myös  varusmies-Ykä. Elettiin loppukesää PKarPstossa ja vedettiin viimeisiä tupakoita ennen vahvuuslaskentaa. Se olikin kai ainoa kerta koko joukko-osaston historiassa, kun vahvuuslaskenta myöhästyi ilmakehän ilmiöitten vuoksi.

Itäiselle taivaalle ilmestyi suurikokoinen valoilmiö, suurin piirtein pyöreä muodoltaan ja väriltään myrkynvihreä. Sen koko taivaalla oli noin kymmenen astetta koko horisontista ja se näytti sykkivän. Kaikki paikalla olleet miehet jäivät tuijottamaan ilmiötä. Kello tuli tappiin ja alikersantitkin ryntäsivät ulos karjuen että helvettiäkö te siellä munitte. No, kohta olivat alikessutkin yhtä lailla toljottamassa tuota myrkynvihreää idän ihmettä.

Paikalle saapui pian myös VK-pässi, joku ylivääpeli se oli. Tavoista poiketen VK-pässi ei huutanut mitään, vaan antoi miesten tuijottaa ja katseli sitä ihmeissään itsekin. Tässä vaiheessa koko patteri oli jo valunut ulos äärimmäisen epäsotilaallisena muodostelmana jota myös bordelliksi armeijassa kutsutiin. Jonkun aikaa tuijoteltuamme VK-pässi totesi, että se on varmaankin tuo ryssä ampunut Plesetskistä taas jotain paskaa avaruuteen. Mainittavaa oli, että vaikka kapiaiset saattoivat kyllä sanoakin, että vihollinen tulee joka tapauksessa idästä, ei ryssä ollut sallittua sanavarastoa. Se varmaankin vaan lipsahti. Sitten ylivääpeli totesi, että johan tuota on tuijoteltu, vahvuuslaskenta patterin käytävällä kahden minuutin kuluttua.

Ei tullut koskaan selitystä nähdyille ilmiöille. Eikä valokuvia eikä videoita tullut otettua. Kun ei ollut niitä kännykkäkameroita. Vaan jäihän kumminkin muistot. Ja ehkä ne muistot ovat elävämpiä kuin nykyisellä sukupolvella. Vaikuttaa nimittäin siltä, että kun se näkee jotain tapahtuvan, niin varsinainen muistikuva asiasta on se, mitä nähtiin älypuhelimen näytöstä kun sitä tapahtumaa kuvattiin. Ja jälkeenpäin sitten katsellaan youtubesta, että mitähän sitä tulikaan nähdyksi.

*

Toinen tauko:


Merkkarihan se nuoren miehen tiellä piti. Joskus 1970-luvun loppupuolella joku urpo onnistui tukehtumaan merirosvorahaan ja silloin luonnollisesti kyseisen namimellin kokoa huomattavasti pienennettiin. 


Ja suuhun pantiin miehekkäästi lakritsitupakat. Kun siitä kylmällä kelillä puhalsi läpitte, niin sehän oli jo melkein kessuttelua.


Samalla vuosikymmenellä myyntiin tullut Slime herättää näin jälkeenpäin kysymyksen ”miksi?”.


Limpparipulloissa oli repäisykorkit. Korkeille ominaista oli, että niitten kanssa sählätessä peukalo aukesi huomattavasti helpommin kuin pullo.


1970-luvun janoa sammutti myös ansiokkaasti Trip-mehu. Luonnollisesti kolmiotetrassa.


Tauon päätteeksi pornoa 1970-luvulta. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät kyllä ymmärtävät.

*

Fanittaminen on ilmiö, johon varmaankin lähes jokainen kasvava ihminen aikanaan törmää, tutustuu ilmiön totaalisuuteen ja sitten myöhemmällä iällä ihmettelee, että olikohan tuossa loppulaskussa mitään järkeä. Niinhän siihen törmäsi pikku-Ykäkin, kun loppuvuodesta 1974 eräs  laulu- ja soitinyhtye nimeltään Hurriganes julkaisi levynsä Roadrunner. Ja sen jälkeenhän bändiä porukalla fanitettiin niin että tanner ryskyi ja aitaa kaatui.


Sinänsä huvittavaa on, että jälkeenpäin Ykä tajusi tykänneensä koko sen fanittamisen ajan enemmän Sladesta mutta Hurriganesia oli niin mukava fanittaa, ja sitä jotenkin vaan, no, täytyi fanittaa. Bändi oli ensimmäinen, joka toi Suomeen, miten sen nyt sanoisi, annoksen kotikutoista rock-Texasia. Se oli meidän suomalaisten ensimmäinen ikioma supisuomalainen rock-hysteria, joka sitten valloitti maailmankin. Tai no, ainakin Ruotsin. Tai no, ainakin Ruotsin Folkparkenit. Niin no, niissäkin taisi olla melkoinen osa yleisöstä ruotsinsuomalaisia, mutta fanittamisessa on se mukava piirre, että ei tartte takertua yksityiskohtiin.

Hurriganesin fanittaminen oli myös jonkunlainen vastavoima 1970-luvun loppupuolella Nyhtänköljäänkin levinneisiin muoti-ilmiöihin, eli punkkareihin ja diinareihin. Moni jätkä ei halunnut olla kumpaakaan vaan oltiin mielummin ihan rokkareita vaan. Tuo silloin voimistuva punk- ja uusi aalto-ilmiö vaikutti jo silloin jotenkin vastenmieliseltä. Pelle Miljoonaa seuraten oltiinkin yhtä-äkkiä niin kauhean angstisia ja vaadittiin suu vaahdossa niitä kuuluisia nuorisotiloja. Miettimättä sinänsä, että mitä niillä sitten loppujen lopuksi tekisi. Sen lisäksi oltiin kauhean kapinallisia ja yhteiskuntakriittisiä tajuamatta, että julistettiin juuri sitä YYA-henkistä amerikkalaisvastaista rauhan ja rakkauden sanomaa mitä yhteiskunta halusikin julistettavan.

Tuo uudelleen eletty 1950-luku ja siihen liittyvä rockabillymusiikin buumi vaikutti tietyllä tavalla jotenkin rehellisemmältä, sillä se julisti lähinnä että all right, hyvä meininki. Teddy-poikien heiluttamassa Amerikan etelävaltojen lipussa oli paljon enemmän tosiasiallista kapinaa kuin koko ns. uudessa aallossa. Huvittavaahan siinä ilmiössä oli sinänsä se, että silloinen Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai lopultakin tuossa muoti-ilmiössä potkittua läpi ikivanhan unelmansa. Olihan Suosikissa ollut suurinpiirtein  joka kolmannessa kannessa Elviksen pärstävärkki.

Käsittääkseni Suosikin avustuksella tätä ilmiötä sitten oltiin levittämässä Ruotsiinkin. Kun olihan siellä Hurriganeskin pärjännyt. Niinpä sitten silloinen suurnimemme Teddy & The Tigers järkättiin keikalle Tukholmaan ja mistiinhän se meni ja siitä Suosikki sitten jutussaan ihmetteli, että hyvä keikka, mutta missä olivat pikku-Elvikset ja mini-Marilynit. No, siihen oli helppo vastata. Ne olivat Suomessa.

Tietysti suomalaisen fanittamisen kulminaatiopiste saavutettiin vasta muutama vuosi myöhemmin Dingo-hysterian muodossa. Se oli jotain käsittämätöntä. Ykä oli silloin armeijassa. Varusmieskavereitten kanssa tuumittiin, että sinänsä siinä hysteriassa toteutui eräänlainen poetic justice. Me ei saatu piparia, kun oltiin nakissa intissä eikä siellä ollut juurikaan naisia. Vaan eipä ne saaneet piparia ne Dingonkaan jätkät, vaikka ympärillä pyöri tuhansia bändin nimeen itsensä uneen itkeviä pimuja. Ne kun olivat sakkolihaa joka ainoa. ”Mitä yhteistä on sormustimella ja Dingo-fanilla? No, kumpaankaan ei mahdu kuin vähäsen sormenkärkeä sisään”.

Kun isoksi Ykäksi kasvanut pikku-Ykä sitten aikanaan alkoi miettiä sitä ankaraa Hurriganesin fanittamista, niin hän funtsaili, että tuliko siitä musiikista oikeastaan tykättyä, vai tuliko fanitettua fanittamista itseään? No, Rock´n´roll All Night Long oli raakile, mutta sympaattinen sellainen. Roadrunner oli omassa lajissaan vielä tänäkin päivänä ylittämätön. Hanger taas oli yhtyeen tuotannosta varsin poikkeava, positiivisella tavalla ja se toimii vielä tänäkin päivänä. 10/80-levyllä yhtye piristyi ja sai aikaan varsin mukavan kokonaisuuden.

Rehellisesti sanottuna muut levyt olivat tylsiä. Ja kun vuonna 1981 Albert sai potkut ja tilalle tuli studiomuusikko Janne Louhivuori, niin mielenkiinto asiaan lopahti. Samana vuonna oli tietysti tullut kuultua myös erään kanadalaisen yhtyeen kappale Tom Sawyer ja käsitys musiikista heitti häränpyllyä muutenkin.

Vaan lienee epäreilua pikku-Ykää kohtaan arvostella jotain 1970-luvulla tapahtunutta fanittamista ison Ykän näkövinkkelistä. Harmitontahan se oli. Ja siitä kasvoi ulos. Vaarallisempi fanittamisen muoto lienee se, jota harrastavat jo aikuisikään ehtineet ihmiset. Joittenkin ideologioitten fanittamisesta kun ei eräät kasva ulos vielä eläkeiässäkään. Siinä fanittamisessa kun ei riitä se, että laittelee julisteita omalle seinälleen. Siinä tungetaan niitä väkipakolla toistenkin koteihin.

*

Kolmas tauko: kun autot näyttivät vielä autoilta


Toyota Corolla


Datsun 100 eli Amppeeri


Saab 96 eli Läskinpala


Volvo Amazon


Fiat 600 eli Pompannappi


Moskvitsh Elite eli tovereitten kesken Mosse vaan


Renault R4 eli Tipparellu


Sekä luonnollisesti kaikkien aikojen tyylikkäin pakettiauto eli Citroen Van


Rautateitä pitkin vei tietysti perille luotettava Lättähattu


Tauon päätteeksi ulkomailta tuotettua pornoa joka kansainvälisenkin uutisoinnin mukaan aiheutti Suomessa vuonna 1978 suurta närkästystä. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät muistavat kyllä.

*

Vaikka nykyisillä pikkujätkillä on elämä monelta osaltaan varsin toisenlaista kuin pikku-Ykällä oli 1970-luvulla, niin yhteisiä piirteitäkin elämässä on, enkä usko niitten muuttuneen millään muotoa. Nykyisille pikkunulikoille tulee käymään niin kuin kävi Ykällekin, eli he kasvavat nuoriksi miehiksi ja sehän tuokin tullessaan armottoman mielenkiinnon vastakkaiseen sukupuoleen. Ja he oppivat sen, mitä oppi aikanaan Ykäkin, että vaikka mielenkiinto oli niin suurta, että se lyö polvet velliksi ja ihastuksen tunne on armoton, niin ihastuksen ääneen tunnustaminen sen ihastuksen kohteelle ei sitten ollutkaan niin helppoa.

Pelkona oli tytön pilkallinen nauru, asian mahdollisimman julkinen esiin tuominen ja suuri häpeä. Niin Ykän kuin hyvin, hyvin monen sen ikäisen pojan tilannetta asian tiimoilta olisi voinut kuvata seuraavalla tavalla:

Haluatkos Ykä valita jonkun seuraavista vaihtoehdoista:

A) Kynnät kyisen pellon
B) Otat nyrkkeilymatsin Muhammed Alin kanssa
C) Lähdet panssarinyrkin kanssa Ihantalaan sihtaamaan venäläistä Sotkaa
D) Otat itseäsi niskasta kiinni ja kerrot tuolle tytölle, mitä häntä kohtaan tunnet

Ja Ykähän tuumaisi että valitsen sekä vaihtoehdot A, B ja C, ja tarvittaessa kahteen kertaan, kun emmää vaan kehtaa.

Ja siinähän sitä sitten kuihtui useampikin romanssi pois ennen kuin oli alkanutkaan. Kappaleen ”Viisitoista kesää” sanoittajalla lienee myös omakohtaista kokemusta. Kun ei jätkä saanut viiteentoista vuoteen suutaan avattua, niin jossain vaiheessa Alicenkin vei pois mustalla limusiinilla se joku toinen mies. Niin Ykästä kuin monesta muusta hepusta tuntui, että muitten jätkien kokemukset liikkuivat akselilla kylän kravattisonni / John Holmes, vaikka ihan yhtä avuttomiahan ne olivat ne toisetkin.

Juha Watt Vainio lauloi aikanaan kauheasta kankkusesta ja tuumasi että painonnostajakin kynsissä sen vaikeroi. Mutta painonnostaja tiesi, että kankkusesta selviää jo seuraavana päivänä mutta rakkauden puremasta taas ei niin millään. Niinpä leveäharteinen painonostajapoikakin katseli sitä siroa ja hentoa tyttöä silmänurkastaan ja manasi itseään kun ei saanut mitään aikaiseksi. Kavereitten kesken tuli heitettyä varsin mainiota läppää, mutta tuon unelmien enkelin edessä ei suuvärkistä tahtonut tulla mitään tolkullista ja itsensä pelleksi tekemisen kynnys vaikutti olevan pelottavan alhaalla. Ehkäpä saamattomuuttaan manaileva heppu lauleskeli mielessään erästä 1970-luvulla suosittua kappaletta Läähätän ja läkähdyn:

”Voit panna tankoon sä kylmää rautaa
sataan ja piikkiin, sen kyllä ilmaan saan
mut silti sai minut tyttö kiikkiin,
en osaa tempaista ollenkaan”

No, kun se tarpeeksi suuri ihastus sitten aikanaan tuli kohdalle, niin saihan Ykäkin otettua itseään niskasta kiinni. Ja kun tyttö sitten yllättäen vastasikin että kyllä, niin sitä nuoren miehen onnen tunnetta ei sitten saa oikein minkäänlainen sanaseppo kuvailtua, sillä paraskin kuvailuyritys olisi asian kokeneen mielestä vaisu, valju, mitätön ja pelkkä varjon varjo koetusta tunteesta.

Se ensirakkaus kesti sitten pari vuotta, ja päättyi pettymykseen, pettämiseen ja ankaraan vihaan. Kun viha muuttuu vihaksi suoraan rakkaudesta, ei sen valkohehkuisempaa tunnetta voi kuvitellakaan. Myöhemmissä elämänvaiheissa Ykä hoksasi, niin kuin moni samanlainen sälli ajallaan, että ihastuminenkin on usein itselleen valehtelua. Jos ihastuu toisesta ihmisestä omassa päässään luomaan ihannekuvaan, niin voiko sitä toista ihmistäkään oikeastaan syyttää siitä, ettei hän ollutkaan kuvitelman mukainen. Ehkä minä en todellakaan ollut hänelle se oikea mies. Sen tajutessa moni demoni haihtuu mielestä pois.

Jossain vaiheessa sitten Ykä löysi Ylvan. Se tosin vaati monia pitkiä vuosia, paljon kuljettuja kilometrejä, paljon vääriä valintoja ja paljon pettymyksiä. Ennen kaikkea se vaati oppimista. Oppia sen, että osaa ottaa ihmisen ihmisenä eikä haavekuvana. Ja rehellisyyttä itselleen ja toiselle. Ettei esitä toiselle olevansa enempää kuin on. Sillä jossain vaiheessa kortit kuitenkin katsotaan ja on tympeää, kun huomaa olleensa pelkkää katteetonta myyntipuhetta. Kaipa jokaisen sukupolven tulee oppia nämä asiat vuorollaan. Siinä mielessä maailma on kuitenkin samanlainen kuin joskus vuonna 1974. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

*

Loppulitviikki eli mystinen pommikone

Niin pikku-Ykä kuin moni muukin harrasti aikanaan lentokoneitten pienoismalleja. Kaipa tuota harrastetaan jonkun verran nykyisinkin, mutta luultavasti vähemmän kuin joskus ennen. Pelit lienevät syrjäyttäneet mukavan pikkunäpertämisen. Myös Ykän vanha kaveri Herra X harrasti pienoismalleja. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta kun Herra X:n luona käydessäni ja viinaa tupakoidessamme hän esitteli minulle erään vuosien yli säilyneen venäläisen pommikoneen pienoismallin. Se oli kovasti kulahtanut ja kärsinyt kolmimoottorinen pommikone. Minulla kesti hemmetin pitkään, ennen kuin hoksasin, mistä on kysymys. Pyysin myöhemmin häntä lähettämään kuvan tuosta koneesta ja laitan sen tähän loppuun. Tunnistaako kukaan?


Ja joo, tässä on mukana kompa.