maanantai 14. huhtikuuta 2014

JOTAIN IHAN MUUTA XXII

Eli lisää pikku-Ykän vaiheita ja kuvia menneestä ajasta


Kun nykyisten, omaa sukupolveani edustavien kaverien kanssa rupatellaan, erityisesti sopivissa saunailloissa, ollaan usein huomattu meitä seuraavien sukupolvien eräänlainen kauhun- ja huvituksen sekainen suhtautuminen siihen elämään, mitä me räkänokkina 1970-luvulla elettiin. Kun eihän ihmisten taloissa ollut kuin lankapuhelin, mustavalko-tv ja radionauhuri ja siinähän se sitten olikin. Eli eihän ihmisillä ollut mitään. Miten ihmeessä pikku-Ykä ja kumppanit saivat aikansa kulumaan?

Siinä aikamme pähkäiltyämme olemme päätyneet johtopäätökseen että sellaista mitä ei ole, ja minkä keksimistä ei millään muotoa pysty edes ennustamaan, ei myöskään osaa kaivata. Ihan hyvinhän nämä nykyisetkin kymmenvuotiaat pärjäävät ilman aivohärspediräättöriä. Kas kun he eivät tiedä, mikä se on ja se johtuu varmaankin siitä, että sitä ei ole vielä keksitty. Mutta epäilemättä aivohärspediräättöri keksitään noin vuonna 2028 ja vuonna 2036 silloiset kymmenvuotiaat ihmettelevät, että miten ihmeessä vuonna 2014 pärjätiin, kun eihän niillä onnettomilla ollut aivohärspediräättöriä vaan pelkät älypuhelimet, internetit, facebookit, instagramit ja yleensä muut sellaiset, jotka muuttuivat välttämättömyydeksi siinä vaiheessa kun joku sattui ne keksimään.

Mitä tulee 1970-lukuun, niin pikku-Ykä & kumppanit luonnollisesti elivät sen astisen viihdekehityksen äärimmäistä huippuvaihetta ja sitähän edusti juuri se radionauhuri ja mustavalkoinen tv. Ei sitä muuta osannut kaivatakaan. Eräänlainen internetkin meillä oli ja sitä kutsuttiin nimellä kirjasto. Mutta aika saatiin kyllä kulumaan. Joskus aikaisemmin on tullut kirjoiteltua pikku-Ykän kesäaktiviteeteistä, mutta olihan Nyhtänköljässä myös pitkä talvi.

Yksi mukava ja joka vuosi odotettu alkutalven tapahtuma oli se, kun Oy Firma Ab:n miehet tulivat pikku-Ykän kaupunginosaan ja purkautuivat autostaan siihen Oy Firma Ab:n yleisen kasvimaan viereen. Sen kasvimaan, jota käyttivät ne ihmiset, jotka asuivat siinä lähellä Oy Firma Ab:n omistamissa rivi- ja kerrostaloissa. Kasvimaalla oltiin tietysti loppukesästä käyty porkkana- ja hernevarkaissa, mutta firman miesten ilmestyminen tiesi, että nyt alkaisivat taas kerran talviset aktiviteetit. Miehet olivat tulleet jäädyttämään lätkäkentän.

Kentän laidat eivät olleet kovin korkeita, kolmen poikkilaudan korkuisia vain, ja maaleinakin oli vain kaksi pystysuuntaan naulattua laudanpätkää. Mutta kun kenttä saatiin jäädytettyä, oli pikkumölleillään käytössä ikioma Luzhnikin jäähalli ja siellähän pelattiin. Jätkiä rantautui sinne joka ilta niin paljon, että aina saatiin peli aikaiseksi, ja välillä oli jopa vaihtomiehiä. Kentällä tuli viihdyttyä niinkin hyvin, että välillä pääsi sitten kotona itku, kun tuli riisuttua tiukkaan solmitut luistimet jalasta, hoksattua että siellähän taisi olla vähän kylmä ja todettua, että kun veri alkaa jaloissa kiertämään, niin sehän pistelee tosi ilkeästi.

Hyvin monella kaverilla siellä pelatessa muuten oli vakiovarusteena katkennut maila, joka oltiin sitten korjattu muovisella lämärilavalla. Kyllä sillä vallan pelasi, mutta itse vehje näyttää kadonneen historian sumuun aivan samalla lailla kuin Rymd-juomajauhekin, sillä kummastakaan ei googlettamalla löydy alkuperäistä kuvaa.

1970-lukuhan ei ollut sinänsä mitään täysin turvattua lintokotoelämää, sillä kyllähän koulukiusaamista harrastettiin jo silloin ja olihan se julmaa ja raakaa. Mutta pikku-Ykän kaupunginosassa oli jotenkin vahva yhteishenki, ja varsinkin se nuhjuinen Oy Firma Ab:n kiekkokenttä oli jonkunlainen jäinen rauhan satama. Kaikki saivat pelata, ketään ei kiusattu, tunnelma oli hyvä, ja kaikki tämä tapahtui ilman aikuisten valvontaa. Asiat vaan jotenkin loksahtivat uomilleen. Ehkä nulikat vaan ajattelivat, että tämä on meidän paikka, eikä tätä kannata pilata.

Tietysti jääkiekko alkoi kiinnostaa pikku-Ykää muutenkin, joten tulihan sitä koeteltua seurassakin. Paikkakunnalla vaikutti NKS eli Nyhtänköljän Kiekko-Spedet, jonka junioriharjoituksiin sitten Ykäkin kuskasi varustekassiaan potkurilla. Varusteet oli pääasiassa Isä-Perskeleen vanhoja, mutta niillähän pärjäsi. Touhun viehätys alkoi sitten melko pian karista, sillä NKS:ssä asia otettiin paljon vakavammin kuin Oy Firma Ab:n kentällä. Treeniä treenin perään, ja pelaamista vähemmän. Jo siihen aikaan alettiin junioreista etsiä tulevia Mölli Keinosia. Tollaista siis jo silloin. Minkähänlaista se nykyjunnuilla on, kun lätkä on täyttä ammattilaisuutta jo SM-liigassakin, saati sitten isommilla markkinoilla. Ennen pitkää pakkina pelannut pikku-Ykä (joka hoksasi, ettei hänestä mitään Seppo Lindströmiä tule) totesi, että pitäkää tunkkinne ja palasi pelaamaan tuttuun ja turvalliseen Oy Firma Ab:n kaukaloon.

Niin pikku-Ykälle kavereineen kuin heidän isillekin jääkiekon suurin ja mahtavin turnaus oli tietenkin jokakeväiset mm-kisat joissa Suuri ja Mahtava dominoi. Todellinen suuren luokan huippukiekkohan pelattiin jo silloin Pohjois-Amerikassa, mutta sitä oli Nyhtänköljässä varsin vaikea hahmottaa, sillä silloin 1970-luvun alkupuolella ei Kanada osallistunut mm-kisoihin. Kanadalaiset kun olivat ammattilaisia, kun taas Neuvostoliiton punakoneen pelaajat ”upseereita”, jotka nyt sattuivat pelaamaan vapaa-aikanaan ihan pelin ilosta.

Siihen aikaanhan kyllä suomalaisetkin alkoivat pikkuhiljaa siirtyä Pohjois-Amerikan lätkämarkkinoille. Ensimmäisenä astinlautana oli NHL:n kilpailijaksi perustettu WHA, johon meni pelaamaan ainakin Vellu Ketola, Juhani Tamminen, Hexi Riihiranta, Leuka Mononen ja Risto Siltanen. WHA:n ”suomalaisjoukkueita” olivat ainakin Winnipeg Jets ja Phoenix Roadrunners. Asiasta uutisoitiin Suomessa aika harvakseen, Jari Kurrin aika oli vielä edessäpäin ja niin WHA kuin NHL:kin Nyhtänköljästä kovin kovin kaukana.

Vaan eipä se meitä nulikoita haitannut. Meillä oli joka ilta ikioma Izvestija-turnaus.

*
Tauko: ajan kuvia



1970-luvun alussa ainoa oikea polkupyörä oli pitkäsatulainen polkupyörä. Kaikkein oikeaoppisimmassa oli kolme vaihdetta, jonka vaihdin oli ohjaustangossa. 


Tärkeä apuväline fillaroinnissa olivat pyykkipojat, joilla laitettiin sen ajan naurettavan leveät nousuvesilahkeet kiinni, etteivät ne menisi kettinkien väliin. Ja meniväthän ne sitten kumminkin. Vuosikymmenen lopulla sitten housumuoti kääntyi ympäri, polvien yläpuolella farkuissa olisi ollut tilaa kahdellekin, ja nilkat olivat taas totaalisen tiukat. Se oli itse asiassa vielä naurettavamman näköistä.


Jalassa oli luonnollisesti Retu-kengät.


Ja huonommalla kelillä muodikkaat Hai-saappaat.


Isommat pojat tietysti ajoivat pappatunturilla. Tuota nykyistä keräilyharvinaisuutta oli silloin paikat pullollaan. Mainostipa Tunturi silloin mainoslauseenaan, että ”suomalainen liikkuu mopolla”.


Tietysti oikein kovien jätkien menopelinä oli Tunturi Sport.


Tauon päätteeksi erotiikkaa 1970-luvun alkuvuosilta. Kyseistä aikakautta eläneet jätkät kyllä muistavat.

*

Meidän omassa Luzhnikin hallissa oli tietysti se huono puoli, ettei siinä ollut kattoa eikä seiniä, joten pakkasen tipahtaessa kahteenkymmeneen ei luistin tahtonut enää oikein liikkua. Sehän ei haitannut toimintaa, sillä silloin möllit pistivät hokkarit naulaan ja ottivat käyttöön Sarviksen pulkat.


Sarviksen peruspulkka oli joka hepulla. Stigan rattikelkat ja teollisesti kehitetyt nilkkojenmurtajat joita myös minisuksiksi nimitettiin olivat vasta tuloillaan. Meillä oli Luzhnikistamme muutaman sadan metrin päässä oiva pulkkamäki, jossa sai mainiot vauhdit. Pulkkamäki päättyi autotiehen, mutta ei meistä kukaan auton alle onnistunut jäämään. Saihan sitä pulkkaa jaloilla jarrutettua. Tämäkin toiminta onnistui ilman minkäänlaista aikuisvalvontaa. Nykyisin varmaankin lööpit huutaisivat lasten hengen törkeästä vaarantamisesta.

Vaikka pakkanen paukkui kovastikin, se ei meitä nöösipoikia haitannut. Siitä piti huolen villaiset välihousut, jaloissa olevat huopatossut ja ennen kaikkea legendaarinen 1970-luvun sininen ristiintikattu ja erinomaisen ruma lämpöpuku. Itse asiassa joskus vuoden 1974 kieppeillä Suomi muistutti aika paljon Maon Kiinaa. Ei ehkä poliittisesti, mutta pukeutumisessaan, sillä likimain jokainen suomalainen kulki kyseinen lämpöpuku päällä ja sehän muistutti Mao-univormua melko lailla. Aika on armeliaasti unohtanut tämänkin muodin, sillä en löytänyt kyseisestä lämpöpuvusta kuin yhden kuvan. Mutta sitähän pitääkin kuvassa päällään eräs toinen 1970-luvun ikoni.


Yhtä kaikki, tarkoitus ei ollut kirjoittaa pulkkailusta. Vaan revontulista. Revontulethan eivät sinänsä ole mikään erityisesti 1970-luvulle sidottu ilmiö, mutta pikku-Ykän – niin kuin varmasti niitten kaikkien paikalla olleitten nulikoitten - muistissa on vieläkin kolmena perättäisenä talvi-iltana tapahtunut taivaan näytelmä.

Elettiin jotain tammi- tai helmikuuta 1974 tai 1975. Jätkälauma oli pulkkamäessä kovassa pakkasessa. Ilta oli jo pimeä. Yhtä-äkkiä ja täysin varoittamatta pohjoinen taivas yksinkertaisesti räjähti. Valtavat revontulet tulivat aivan varoittamatta kaikissa mahdollisissa väreissä ja taivas näytti kaatuvan päälle. Oltiinhan noita revontulia aikaisemminkin nähty, mutta tämä oli jotain, joka meni yli ymmärryksen. Normaalisti älämölön mestareina tunnettu jätkälauma tuijotti taivasta silmät teevateina, suu auki ja liikkumattomina kuin Lootin vaimo konsanaan eikä osannut sanoa mitään.

Ja sitten se oli ohi. Se ei kestänyt kai kuin minuutin. Sellaisella hetkellä aikaa on niin vaikeaa määritellä. Yksi toisensa jälkeen pojat kaivoivat pulkkansa ja läksivät taapertamaan koteihinsa. Jotenkin tuntui siltä, että tästä piti kertoa vanhemmille, eikä pulkkailu tänä iltana tuntuisi enää miltään. Taivaalla nähty näytelmä oli täyttänyt pienten poikien sinänsä melkein rajattoman aistihavaintoämpärin yhdeltä illalta.

Se ämpärihän tyhjenee tietysti nuorilla pojankosseilla melko nopeasti ja seuraavana iltana oltiin jo puuhaamassa uutta. Mutta taivaalla oli uusi näytelmä tarjottavanaan. Eilistä taivaan räjähdystä ei tullut. Eikä myöskään normaaleja revontulia. Sen sijaan taivaalla eteni kirkkaanvalkoinen, reunoiltaan hieman punaisenhohtava valonauha. Välillä se eteni suoraan, välillä teki mutkan ja eteni taas uuteen suuntaan. Välillä se hävisi, mutta ilmestyi kohta uudelleen. Välillä niitä oli useampia. Ne pysyivät koko ajan pohjoisella taivaanrannalla.

Tätä näytelmää kesti kaksi iltaa. Toisena iltana siihen oltiin jo sen verran totuttu, että sitä katseltiin enää ohimennen, kun oli kumminkin tehtävänä kaikkea välttämätöntä pikkupoikien puuhaa. Ja siinä tuumittiin, että se tulee varmaan taas huomenna. Vaan ei se enää tullut. Ei koskaan. Siitä on nyt aikaa kohta neljäkymmentä vuotta. Pikku-Ykä on muuttunut aikaa sitten Isoksi-Ykäksi ja kiertänyt paljon Lappiakin. Sielläkään ei ole koskaan tullut vastaan mitään samanlaista.

Jossain vaiheessa mieleen juolahti, että näinköhän nuo olivat sittenkään revontulia. Siihen aikaan Rauhanvaltiohan teki kaikenlaisia ilmakehäkokeita, eikä sille ollut niin nokonuukaa vaikka taivaalle pumpatut aineet olivatkin vähän myrkyllisiä. Todennäköisesti sellaista koetta katseli kymmenisen vuotta myöhemin myös  varusmies-Ykä. Elettiin loppukesää PKarPstossa ja vedettiin viimeisiä tupakoita ennen vahvuuslaskentaa. Se olikin kai ainoa kerta koko joukko-osaston historiassa, kun vahvuuslaskenta myöhästyi ilmakehän ilmiöitten vuoksi.

Itäiselle taivaalle ilmestyi suurikokoinen valoilmiö, suurin piirtein pyöreä muodoltaan ja väriltään myrkynvihreä. Sen koko taivaalla oli noin kymmenen astetta koko horisontista ja se näytti sykkivän. Kaikki paikalla olleet miehet jäivät tuijottamaan ilmiötä. Kello tuli tappiin ja alikersantitkin ryntäsivät ulos karjuen että helvettiäkö te siellä munitte. No, kohta olivat alikessutkin yhtä lailla toljottamassa tuota myrkynvihreää idän ihmettä.

Paikalle saapui pian myös VK-pässi, joku ylivääpeli se oli. Tavoista poiketen VK-pässi ei huutanut mitään, vaan antoi miesten tuijottaa ja katseli sitä ihmeissään itsekin. Tässä vaiheessa koko patteri oli jo valunut ulos äärimmäisen epäsotilaallisena muodostelmana jota myös bordelliksi armeijassa kutsutiin. Jonkun aikaa tuijoteltuamme VK-pässi totesi, että se on varmaankin tuo ryssä ampunut Plesetskistä taas jotain paskaa avaruuteen. Mainittavaa oli, että vaikka kapiaiset saattoivat kyllä sanoakin, että vihollinen tulee joka tapauksessa idästä, ei ryssä ollut sallittua sanavarastoa. Se varmaankin vaan lipsahti. Sitten ylivääpeli totesi, että johan tuota on tuijoteltu, vahvuuslaskenta patterin käytävällä kahden minuutin kuluttua.

Ei tullut koskaan selitystä nähdyille ilmiöille. Eikä valokuvia eikä videoita tullut otettua. Kun ei ollut niitä kännykkäkameroita. Vaan jäihän kumminkin muistot. Ja ehkä ne muistot ovat elävämpiä kuin nykyisellä sukupolvella. Vaikuttaa nimittäin siltä, että kun se näkee jotain tapahtuvan, niin varsinainen muistikuva asiasta on se, mitä nähtiin älypuhelimen näytöstä kun sitä tapahtumaa kuvattiin. Ja jälkeenpäin sitten katsellaan youtubesta, että mitähän sitä tulikaan nähdyksi.

*

Toinen tauko:


Merkkarihan se nuoren miehen tiellä piti. Joskus 1970-luvun loppupuolella joku urpo onnistui tukehtumaan merirosvorahaan ja silloin luonnollisesti kyseisen namimellin kokoa huomattavasti pienennettiin. 


Ja suuhun pantiin miehekkäästi lakritsitupakat. Kun siitä kylmällä kelillä puhalsi läpitte, niin sehän oli jo melkein kessuttelua.


Samalla vuosikymmenellä myyntiin tullut Slime herättää näin jälkeenpäin kysymyksen ”miksi?”.


Limpparipulloissa oli repäisykorkit. Korkeille ominaista oli, että niitten kanssa sählätessä peukalo aukesi huomattavasti helpommin kuin pullo.


1970-luvun janoa sammutti myös ansiokkaasti Trip-mehu. Luonnollisesti kolmiotetrassa.


Tauon päätteeksi pornoa 1970-luvulta. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät kyllä ymmärtävät.

*

Fanittaminen on ilmiö, johon varmaankin lähes jokainen kasvava ihminen aikanaan törmää, tutustuu ilmiön totaalisuuteen ja sitten myöhemmällä iällä ihmettelee, että olikohan tuossa loppulaskussa mitään järkeä. Niinhän siihen törmäsi pikku-Ykäkin, kun loppuvuodesta 1974 eräs  laulu- ja soitinyhtye nimeltään Hurriganes julkaisi levynsä Roadrunner. Ja sen jälkeenhän bändiä porukalla fanitettiin niin että tanner ryskyi ja aitaa kaatui.


Sinänsä huvittavaa on, että jälkeenpäin Ykä tajusi tykänneensä koko sen fanittamisen ajan enemmän Sladesta mutta Hurriganesia oli niin mukava fanittaa, ja sitä jotenkin vaan, no, täytyi fanittaa. Bändi oli ensimmäinen, joka toi Suomeen, miten sen nyt sanoisi, annoksen kotikutoista rock-Texasia. Se oli meidän suomalaisten ensimmäinen ikioma supisuomalainen rock-hysteria, joka sitten valloitti maailmankin. Tai no, ainakin Ruotsin. Tai no, ainakin Ruotsin Folkparkenit. Niin no, niissäkin taisi olla melkoinen osa yleisöstä ruotsinsuomalaisia, mutta fanittamisessa on se mukava piirre, että ei tartte takertua yksityiskohtiin.

Hurriganesin fanittaminen oli myös jonkunlainen vastavoima 1970-luvun loppupuolella Nyhtänköljäänkin levinneisiin muoti-ilmiöihin, eli punkkareihin ja diinareihin. Moni jätkä ei halunnut olla kumpaakaan vaan oltiin mielummin ihan rokkareita vaan. Tuo silloin voimistuva punk- ja uusi aalto-ilmiö vaikutti jo silloin jotenkin vastenmieliseltä. Pelle Miljoonaa seuraten oltiinkin yhtä-äkkiä niin kauhean angstisia ja vaadittiin suu vaahdossa niitä kuuluisia nuorisotiloja. Miettimättä sinänsä, että mitä niillä sitten loppujen lopuksi tekisi. Sen lisäksi oltiin kauhean kapinallisia ja yhteiskuntakriittisiä tajuamatta, että julistettiin juuri sitä YYA-henkistä amerikkalaisvastaista rauhan ja rakkauden sanomaa mitä yhteiskunta halusikin julistettavan.

Tuo uudelleen eletty 1950-luku ja siihen liittyvä rockabillymusiikin buumi vaikutti tietyllä tavalla jotenkin rehellisemmältä, sillä se julisti lähinnä että all right, hyvä meininki. Teddy-poikien heiluttamassa Amerikan etelävaltojen lipussa oli paljon enemmän tosiasiallista kapinaa kuin koko ns. uudessa aallossa. Huvittavaahan siinä ilmiössä oli sinänsä se, että silloinen Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai lopultakin tuossa muoti-ilmiössä potkittua läpi ikivanhan unelmansa. Olihan Suosikissa ollut suurinpiirtein  joka kolmannessa kannessa Elviksen pärstävärkki.

Käsittääkseni Suosikin avustuksella tätä ilmiötä sitten oltiin levittämässä Ruotsiinkin. Kun olihan siellä Hurriganeskin pärjännyt. Niinpä sitten silloinen suurnimemme Teddy & The Tigers järkättiin keikalle Tukholmaan ja mistiinhän se meni ja siitä Suosikki sitten jutussaan ihmetteli, että hyvä keikka, mutta missä olivat pikku-Elvikset ja mini-Marilynit. No, siihen oli helppo vastata. Ne olivat Suomessa.

Tietysti suomalaisen fanittamisen kulminaatiopiste saavutettiin vasta muutama vuosi myöhemmin Dingo-hysterian muodossa. Se oli jotain käsittämätöntä. Ykä oli silloin armeijassa. Varusmieskavereitten kanssa tuumittiin, että sinänsä siinä hysteriassa toteutui eräänlainen poetic justice. Me ei saatu piparia, kun oltiin nakissa intissä eikä siellä ollut juurikaan naisia. Vaan eipä ne saaneet piparia ne Dingonkaan jätkät, vaikka ympärillä pyöri tuhansia bändin nimeen itsensä uneen itkeviä pimuja. Ne kun olivat sakkolihaa joka ainoa. ”Mitä yhteistä on sormustimella ja Dingo-fanilla? No, kumpaankaan ei mahdu kuin vähäsen sormenkärkeä sisään”.

Kun isoksi Ykäksi kasvanut pikku-Ykä sitten aikanaan alkoi miettiä sitä ankaraa Hurriganesin fanittamista, niin hän funtsaili, että tuliko siitä musiikista oikeastaan tykättyä, vai tuliko fanitettua fanittamista itseään? No, Rock´n´roll All Night Long oli raakile, mutta sympaattinen sellainen. Roadrunner oli omassa lajissaan vielä tänäkin päivänä ylittämätön. Hanger taas oli yhtyeen tuotannosta varsin poikkeava, positiivisella tavalla ja se toimii vielä tänäkin päivänä. 10/80-levyllä yhtye piristyi ja sai aikaan varsin mukavan kokonaisuuden.

Rehellisesti sanottuna muut levyt olivat tylsiä. Ja kun vuonna 1981 Albert sai potkut ja tilalle tuli studiomuusikko Janne Louhivuori, niin mielenkiinto asiaan lopahti. Samana vuonna oli tietysti tullut kuultua myös erään kanadalaisen yhtyeen kappale Tom Sawyer ja käsitys musiikista heitti häränpyllyä muutenkin.

Vaan lienee epäreilua pikku-Ykää kohtaan arvostella jotain 1970-luvulla tapahtunutta fanittamista ison Ykän näkövinkkelistä. Harmitontahan se oli. Ja siitä kasvoi ulos. Vaarallisempi fanittamisen muoto lienee se, jota harrastavat jo aikuisikään ehtineet ihmiset. Joittenkin ideologioitten fanittamisesta kun ei eräät kasva ulos vielä eläkeiässäkään. Siinä fanittamisessa kun ei riitä se, että laittelee julisteita omalle seinälleen. Siinä tungetaan niitä väkipakolla toistenkin koteihin.

*

Kolmas tauko: kun autot näyttivät vielä autoilta


Toyota Corolla


Datsun 100 eli Amppeeri


Saab 96 eli Läskinpala


Volvo Amazon


Fiat 600 eli Pompannappi


Moskvitsh Elite eli tovereitten kesken Mosse vaan


Renault R4 eli Tipparellu


Sekä luonnollisesti kaikkien aikojen tyylikkäin pakettiauto eli Citroen Van


Rautateitä pitkin vei tietysti perille luotettava Lättähattu


Tauon päätteeksi ulkomailta tuotettua pornoa joka kansainvälisenkin uutisoinnin mukaan aiheutti Suomessa vuonna 1978 suurta närkästystä. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät muistavat kyllä.

*

Vaikka nykyisillä pikkujätkillä on elämä monelta osaltaan varsin toisenlaista kuin pikku-Ykällä oli 1970-luvulla, niin yhteisiä piirteitäkin elämässä on, enkä usko niitten muuttuneen millään muotoa. Nykyisille pikkunulikoille tulee käymään niin kuin kävi Ykällekin, eli he kasvavat nuoriksi miehiksi ja sehän tuokin tullessaan armottoman mielenkiinnon vastakkaiseen sukupuoleen. Ja he oppivat sen, mitä oppi aikanaan Ykäkin, että vaikka mielenkiinto oli niin suurta, että se lyö polvet velliksi ja ihastuksen tunne on armoton, niin ihastuksen ääneen tunnustaminen sen ihastuksen kohteelle ei sitten ollutkaan niin helppoa.

Pelkona oli tytön pilkallinen nauru, asian mahdollisimman julkinen esiin tuominen ja suuri häpeä. Niin Ykän kuin hyvin, hyvin monen sen ikäisen pojan tilannetta asian tiimoilta olisi voinut kuvata seuraavalla tavalla:

Haluatkos Ykä valita jonkun seuraavista vaihtoehdoista:

A) Kynnät kyisen pellon
B) Otat nyrkkeilymatsin Muhammed Alin kanssa
C) Lähdet panssarinyrkin kanssa Ihantalaan sihtaamaan venäläistä Sotkaa
D) Otat itseäsi niskasta kiinni ja kerrot tuolle tytölle, mitä häntä kohtaan tunnet

Ja Ykähän tuumaisi että valitsen sekä vaihtoehdot A, B ja C, ja tarvittaessa kahteen kertaan, kun emmää vaan kehtaa.

Ja siinähän sitä sitten kuihtui useampikin romanssi pois ennen kuin oli alkanutkaan. Kappaleen ”Viisitoista kesää” sanoittajalla lienee myös omakohtaista kokemusta. Kun ei jätkä saanut viiteentoista vuoteen suutaan avattua, niin jossain vaiheessa Alicenkin vei pois mustalla limusiinilla se joku toinen mies. Niin Ykästä kuin monesta muusta hepusta tuntui, että muitten jätkien kokemukset liikkuivat akselilla kylän kravattisonni / John Holmes, vaikka ihan yhtä avuttomiahan ne olivat ne toisetkin.

Juha Watt Vainio lauloi aikanaan kauheasta kankkusesta ja tuumasi että painonnostajakin kynsissä sen vaikeroi. Mutta painonnostaja tiesi, että kankkusesta selviää jo seuraavana päivänä mutta rakkauden puremasta taas ei niin millään. Niinpä leveäharteinen painonostajapoikakin katseli sitä siroa ja hentoa tyttöä silmänurkastaan ja manasi itseään kun ei saanut mitään aikaiseksi. Kavereitten kesken tuli heitettyä varsin mainiota läppää, mutta tuon unelmien enkelin edessä ei suuvärkistä tahtonut tulla mitään tolkullista ja itsensä pelleksi tekemisen kynnys vaikutti olevan pelottavan alhaalla. Ehkäpä saamattomuuttaan manaileva heppu lauleskeli mielessään erästä 1970-luvulla suosittua kappaletta Läähätän ja läkähdyn:

”Voit panna tankoon sä kylmää rautaa
sataan ja piikkiin, sen kyllä ilmaan saan
mut silti sai minut tyttö kiikkiin,
en osaa tempaista ollenkaan”

No, kun se tarpeeksi suuri ihastus sitten aikanaan tuli kohdalle, niin saihan Ykäkin otettua itseään niskasta kiinni. Ja kun tyttö sitten yllättäen vastasikin että kyllä, niin sitä nuoren miehen onnen tunnetta ei sitten saa oikein minkäänlainen sanaseppo kuvailtua, sillä paraskin kuvailuyritys olisi asian kokeneen mielestä vaisu, valju, mitätön ja pelkkä varjon varjo koetusta tunteesta.

Se ensirakkaus kesti sitten pari vuotta, ja päättyi pettymykseen, pettämiseen ja ankaraan vihaan. Kun viha muuttuu vihaksi suoraan rakkaudesta, ei sen valkohehkuisempaa tunnetta voi kuvitellakaan. Myöhemmissä elämänvaiheissa Ykä hoksasi, niin kuin moni samanlainen sälli ajallaan, että ihastuminenkin on usein itselleen valehtelua. Jos ihastuu toisesta ihmisestä omassa päässään luomaan ihannekuvaan, niin voiko sitä toista ihmistäkään oikeastaan syyttää siitä, ettei hän ollutkaan kuvitelman mukainen. Ehkä minä en todellakaan ollut hänelle se oikea mies. Sen tajutessa moni demoni haihtuu mielestä pois.

Jossain vaiheessa sitten Ykä löysi Ylvan. Se tosin vaati monia pitkiä vuosia, paljon kuljettuja kilometrejä, paljon vääriä valintoja ja paljon pettymyksiä. Ennen kaikkea se vaati oppimista. Oppia sen, että osaa ottaa ihmisen ihmisenä eikä haavekuvana. Ja rehellisyyttä itselleen ja toiselle. Ettei esitä toiselle olevansa enempää kuin on. Sillä jossain vaiheessa kortit kuitenkin katsotaan ja on tympeää, kun huomaa olleensa pelkkää katteetonta myyntipuhetta. Kaipa jokaisen sukupolven tulee oppia nämä asiat vuorollaan. Siinä mielessä maailma on kuitenkin samanlainen kuin joskus vuonna 1974. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

*

Loppulitviikki eli mystinen pommikone

Niin pikku-Ykä kuin moni muukin harrasti aikanaan lentokoneitten pienoismalleja. Kaipa tuota harrastetaan jonkun verran nykyisinkin, mutta luultavasti vähemmän kuin joskus ennen. Pelit lienevät syrjäyttäneet mukavan pikkunäpertämisen. Myös Ykän vanha kaveri Herra X harrasti pienoismalleja. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta kun Herra X:n luona käydessäni ja viinaa tupakoidessamme hän esitteli minulle erään vuosien yli säilyneen venäläisen pommikoneen pienoismallin. Se oli kovasti kulahtanut ja kärsinyt kolmimoottorinen pommikone. Minulla kesti hemmetin pitkään, ennen kuin hoksasin, mistä on kysymys. Pyysin myöhemmin häntä lähettämään kuvan tuosta koneesta ja laitan sen tähän loppuun. Tunnistaako kukaan?


Ja joo, tässä on mukana kompa.

56 kommenttia:

keski-ikäinen pikkupoika kirjoitti...

Nyt menee hiukan arvailun puolelle, mutta kun oletetaan, etta kyse olisi Suomessakin vierailulla kayneista koneista niin naapurilla ei silloin ollut kolmimoottorisia ollenkaan. Ja kun vinkkinakin oli, etta mukana on kompa niin tama on silloin Tupolevin SB johon on jalkiasennettu kolmas moottori jostain havittajasta?

Hep0nen kirjoitti...

Nätisti restauroitu tuo pommikone, joskin vähän suurpiirteisesti noin historialliselta kantilta katsottuna. Moottorien syylärit kuitenkin ovat melko ainutlaatuiset, ikään kuin veli venäläinen olisi suoraan läppäissyt auton moottorin lentokoneeseen sen kummempia modifioimatta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Keski-ikäinen pikkupoika. Olen aina ollut sitä mieltä, että kommentoijani ovat nopeaälyisempiä kuin minä. Eli veikkauksesi oli aivan oikea. Jätän kertomatta, että mistä hävittäjästä. Joku hoksaa varmaan senkin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys myös Hep0selle. Meni kommenttimme näköjään ristiin. Tuohan on sitä SB-kakkosen vanhinta mallia. Seuraavissa malleissa ratkaisu oli jo virtaviivaisempi.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoituksen perusteella tuntuu siltä että olet ollut lapsuudessasi onnekas. Itse kasvoin vähän toisentyyppisellä paikkakunnalla.

Lätkäkaukalo oli tietysti kaikenlaisen kiusaamisen, uhkailun, pikkuväkivallan, "monta yhden kimpussa" -tilanteiden, syrjimisen, kateuden ja "ai sulla on kiekko, no, mä otan sen sulta pois ja lämäsen laidan yli niin sit sulla ei enää oo kiekkoa" -toiminnan keskipiste.

Lapsista häiriintyneimmät pyörittivät kiusaamista ja yllättävän moni aikuinen hyväksyi sen tai jopa enemmän tai vähemmän kannusti siihen. Usein kiusaamiseen yllyttämisen suurin syy oli se, että aikuisilla oli keskenään poliittisia erimielisyyksiä, kateutta, juoruja, pahantahtoisuutta… Lapsillehan se oma kateus oli tietenkin kätevintä kostaa - toisten lasten kautta.

Lapsia ei muutenkään aikuisten parissa nähty omina itseinään vaan jonkun poikina tai tyttärinä. Ja siitä vankilasta ei päästetty ketään murtautumaan ulos. Ihan erityisesti aikuisten poliittiset kannat samoin kuin ammatit oli jotain sellaista, minkä läpi lapset oli kertakaikkiaan ihan pakko nähdä.

Paikkakunnan väkiluku on sittemmin laskenut noin kolmasosaan siitä mitä se on suurimmillaan ollut. Tuli sinne kerran yksi teollinenkin työpaikka ja sen mukana iso läjä kommunisteja. Tämä säikäytti kunnan suurimman poliittisen puolueen eli Kepun niin pahasti että Kepu esti siitä lähtien kaikkien uusien teollisten työpaikkojen synnyn keinolla millä hyvänsä.

Juomaveden kunta päätti ottaa sieltä missä pohjavesi on kaikkein myrkyllisintä eli vanhan sahan saastuttamasta kohdasta. Kun joku kävi valittamassa vedestä niin kunnan äijät nauroivat sen pihalle sillä eihän nainen voi niin teknisestä asiasta kuin vesi ymmärtää. Kunnan juomaveden käyttäjien syöpämäärät eivät syystä tai toisesta ole nousseet koskaan julkisuuteen eikä näitä ulosnaurajia ole kai koskaan edes paheksuttu kunnassa.

Eivät edes syöpiin kuolevat läheisineen kritisoi kunnan teknistä johtoa sillä nehän on ainakin teknikon koulutuksen saaneita miehiä ja sitä kautta kaiken kritiikin yläpuolella. Jos ne ois insinöörejä, niin niitä vois hakkua, syyttää ja kritisoida. Kateus oikeuttaisi moiseen.

Fi-889 kirjoitti...

Tuo on Frogin 1/72 Tupolev SB-2, johon on laitettu Hasegawan 1/72 A6M5 Zeron cowlingi.

Ville 5v kirjoitti...

Olen vähän nuorempaa vuosikertaa, mutta olen elänyt 1970-luvulla. Naapurin poika kertoi kerran menevänsä vappumarssille, pyysi mukaan, muttei tullut mentyä, olisiko sitten vanhemmat kieltäneet. Asuimme punaisessa tehdaskaupungissa, samantapaisessa, jota Miika Nousiainen on kuvannut mainiossa kirjassaan Metsäjätti.

Ihmettelin joskus isoisälle, miten 1930-luvulla oikein maalla elettiin, kun ei ollut televisiota, ei Aku Ankkaa, eikä legojakaan. Hän valisti minua, ettei sellaisista tiedetty mitään, joten ei osattu kaivatakaan. Vapaa-ajan ongelmia ei kuitenkaan ollut, kun maatilalla oli aina jotain tehtävää, jos ei muuta, niin halonhakkuuta.

Hän kävi vain kansakoulun, oppikouluun naapurikaupunkiin ei isä päästänyt, kun piti koulua turhana maanviljelijälle ja koulu olisi myös maksanut, kun olisi pitänyt asua jossain vuokralla. Isoisä harmittelikin koko ikänsä, ettei päässyt opiskelemaan.

Koko elämä ei ollut pelkkää työtä. Kylässä oli paljon nuoria ja he kuuluivat nuorisoseuraan. Rakensivat oman talon, jossa järjestivät tansseja ja esittivät näytelmiä.

Isoisä oli 17-vuotiaana seuran puheenjohtajana. Tansseihin ja muihin huvitilaisuuksiin tarvittiin nimismieheltä lupa, joka maksoi huviveron verran ja löysin noita isoisän hakemia lupalappuja talon piirongin laatikosta.

Hän matkusti naapurikaupunkiin tapaamaan tunnetun tanssiyhtyeen manageria. Teki yhtyeen kanssa sopimuksen ja yhtye kävi tansseissa, talo oli loppuunmyyty. Seuran jäljellä olevat rakennusvelat kuitattiin niillä tuloilla.

Nuoret järjestivät myös urheilukilpailuja sekä harjoittelivat näytelmiä, jota sitten esittivät omalla talolla ja muuallakin. Silloin nuorisoseuroilla oli näytelmäkilpailuja, isoisä voitti jonkun palkinnonkin.

Hän kävi kylällä joskus 1950-luvulla, oli päivitellyt, mikseivät nuoret enää tee mitään yhdessä. Olisiko sitten niin, että viihdeteollisuus ja maaltamuutto näivettivät toiminnan.

Kalle Päätalo ihmettelee Iijoki-sarjassaan samaa. Vielä 1930-luvulla oli aivan tavallista mennä naapuriin kyläilemään ja vaihtamaan kuulumisia, ovia ei pidetty lukossa, saatettiin jäädä yöksikin. Sodan jälkeen se loppui.

Luulen, että hyvin suuri osa tästä nuorison ja vanhempienkin pahoinvoinnista johtuu siitä, että on liikaa vapaa-aikaa, joka kuluu sitten yksin tai porukalla sohvalla ruutua tuijottamassa. Jos edelleen tehtäisiin yhdessä asioita, vaikkapa järjestettäisiin tansseja tai harjoiteltaisiin näytelmiä, niin elämä olisi paljon hauskempaa.

dILLE kirjoitti...

Hmmmm... kolmas moottori nokassa on... (villi veikkaus)Nakajima Ki-43 Hayabusa koneesta. Tosin LA-5 koneen punainen kolmia siirtokuva hämää.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, Fi-889:lle, Ville 5v:lle ja dILLElle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Olin ja en ollut onnekas. Minäkin olin koulukiusattu. Sen vuoksi suhtaudun asiaan nykyisin työssänikin äärimmäisen jyrkästi. Mutta olin nimenomaan koulukiusattu. Vapaa-ajalla omassa kaupunginosassani en muista, että siellä olisi asiasta tehden kiusattu ketään. Kiusaajat olivat muualla, ja kiusaaminen keskittyi kouluun. Se lätkäkenttä, niin kuin se kaupunginosakin oli tosiaankin rauhan satama. Joku voisi tutkia, että keskittyykö kiusaaminen nimenomaan kouluun, jääkö se sinne, ja kuinka paljon sitä on vapaa-ajalla. Ja jos se keskittyy vain kouluun, niin miksi? Nykyisinhän on tietysti se nettikiusaaminen, jolla kiusaamista (typerän mieto sana se kiusaaminen, oikea termi olisi ihmisen terrorisoiminen) voidaan helposti jatkaa vapaa-ajallakin. Silloinhan sitä ei ollut.

Olisi muuten melko mielenkiintoista tietää, että mikä se oli se paikkakunta jossa asuit. Aika hurjalta kuulostaa.

Ville 5v: Kommenttisi oli hyvä kuvaus siitä, että elettiinhän ennenkin, eikä siihen elämiseen tarvittu välttämättä sähköisiä viihdevälineitä. Se vaikutti vielä 1970-luvulla, jolloin me mukulat (ilman viranomaisapua) saatiin aikaiseksi kaikenlaista organisoitua toimintaa, johon osallistui paljon ihmisiä. No pelejä, leikkejä ja urheiluahan ne olivat, mutta ei kai kymmenvuotisilta voinut vaatiakaan minkään rekisteröidyn yhdistyksen ylläpitämistä. Nykyisten älykännyköitten ja internetin aikana vaikuttaa siltä, että nuorempi sukupolvi elää yhdessä yksin.

Fi-889 ja dILLE: Nopeahoksaisia heppuja olette. Tuo on Zeron moottori. Herra X ei itsekään ollut täysin varma, sillä hän osti tuon pienoismallin (ja laatikollisen muita) kauan sitten toiselta kaveriltaa, joka oli antamassa pienoismalleilleen kiinanpommikäsittelyä. Heppu, jolta hän ne osti, kertoi, että oli korvannut SB-2:n rikkinäisen etuampumon Zeron moottorilla.

Lopputulos on kyllä tyylikkään häijy, ja itse tuumailen, että mikäli Mordor olisi ottanut osaa kakkosrähinään, niin tuo voisi olla Mordorin ilmavoimien keskiraskas pommikone mallia Ghâsh A6SB2 Ôrg.

Ari kirjoitti...

Ykän kaikenkattavaan nortalgiseen listaan lisään minisukset:
http://www.clasohlson.com/medias/sys_master/8872797241374.jpg

Joilla laskettiin kumpare-/temppulaskua jo -70 luvun alussa.

Autoihin Celica -73 (jonka sain kesätyöpaikka tieneisteillä ostettua joskus -80 alussa)
http://gomotors.net/photos/27/09/1973-toyota-celica-lt_6394d.jpg?i

////

Btw. Tuo pitkäsatulainen pyörä, siihen tehtiin (hitsattiin! 10 vuotiaana) itse korkeammat/syvemmät 'rodeo sarvet'. Eihän niillä ohjaaminen helppoa ollut, mutta se näkö.
Hmm... onhan sellainen vielä uudessa Jopossa käytössä.
http://www.jopo.fi/mallisto/209

Honda Monkey, Tunturi sportti ja pappa Tunturi - tuttuja pelejä.

- buuri johannesbuurista -

Anonyymi kirjoitti...

Pienoismallinrakennuksesta on tullut nykyään nörttilaji. Niitä rakennetaan nykyäänkin, mutta niissä laatu on korvannut määrän. Olin Model Expossa viime viikonloppuna, ja siellä kilpailussa olleet koottavat pienoismallit olivat aivan uskomattoman upeasti tehty. Maalaamiseen käytetään kynäruiskua pensselin sijaan, saumat kitataan ja hiotaan, ohjaamoihin rakennetaan itse täydelliset mittaritaulut ja vipstaakit sekä penkit ja turvavyöt - ei mitään tuollaista ollut meidän lapsuudessamme.

Juttelin yhden rakentajan kanssa, ja hän on kertonut rakentaneensa jotain vanhoja pienoismallejaan lapsuudestaan uudelleen. Hän oli purkanut ne upottamalla ne jarrunesteeseen, joka irrottaa liiman ja maalit, ja tämän jälkeen rakentaneensa ne uusiksi mutta nykypäivänä standardeilla. Oli kuulemma tullut todella hyviä.

Anonyymi kirjoitti...

70-luvun unohtumattomia muistoja:
- Ne pappamopot joille oli tehty jotain niin että niiden ääni kuului noin kuusi kilometriä ennen kuin sinistä saastepilveä pääsi ollenkaan haistamaan.
- Kolmipyöräiset invalidimopot, joiden vaarallisuus oli sitä luokkaa että niiden salliminen (ja parempien ulkomaisten mallien kieltäminen) on pakko tulkita jonkinlaiseksi keinotekoiseksi luonnonvalinnaksi.
- Pääskysten uskomaton määrä kesäisin.
- Savustettu lahna ja kutuajan huimat ahvensaaliit katiskalla.
- Ensimmäiset tuulipusakat.
- Petrooli-Talbot ja sen haju.
- Joka-aamuinen Karin piirros.
- Onnen Päivät -tv-sarja.
- Avaruusasema Alfa.
- Fouga Magisterit ja niiden onnettomuudet.
- Kippurasarvisten "kilpapyörien" esiinmarssi.
- Pitkät pesusienet.
- Spede-show.
- Lasikuitusuksien ilmestyminen.
- Kinofilmiä käyttävien järjestelmäkameroiden esiinmarssi.
- Yksi ihan tolkuttoman lämmin ja aurinkoinen kesä joskus 70-luvun alkupuolella.
- Poliittiset kaupan keskusliikkeet (E-liike vasemmalla, K-kauppa oikealla, S-liike jossain siinä välissä…)
- Avoliiton esiinmarssi.
- TV:n iltauutiset molemmilta kanavilta.
- Peruskoulun esiinmarssi...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Buurille Johannesbuurista, Ano1:lle ja Ano2:lle & kiitos kommenteistanne.

Buuri: Celica on hyvin muistissa ja sillähän oli kovana kilpailijana Ford Capri:

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/6/64/Ford_Capri_1600_1598cc_July_1969.JPG

Se Honda Monkey muuten oli aivan kamikaze-vehje aikanaan. Jätkät virittelivät sen kulkemaan toistasataa, ja eihän sen runkoa oltu semmosille nopeuksille suunniteltu ensinkään.

Ano1: Näyttää menneen melkoiseksi hifistelyksi tuo, mutta kyllähän sitä aikansa voi paljon huonomminkin käyttää. Tuntuu vaan siltä, että kun touhu on noin pikkutarkkaa, niin se pikkupojille tuttu 1/72-mittakaava käy jo liian pieneksi. Oliskos näillä hepuilla sitten suuntaus siihen 1/36-mittakaavaan?

Ano2: Kattava lista. Lisätään siihen vielä jalkapallossa käytetyt suht edulliset kessukengät, K-kaupan Väiskin lihatiski, MiG-21 ja Saab Draken-hävittäjät, TV:iltauutisissa luonnollisesti Heikki Kahila, Sleepy Sleepers jolla oli jonkun aikaa porttari joka ainoaan suomalaiseen keikkapaikkaan, Niilo Yli-Vainio, yleensäkin pitkä hiusmuoti miehillä sekä tietysti Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ja Kekkonen. Silloisen käsityksen mukaan Kekkonen hoiteli ETYKissä yksinään Euroopan asiat kuntoon. Mitä nyt joku Ford ja Brezhnev olivat vähän avustamassa.

Anonyymi kirjoitti...

Salmiakkimerkkarit oli vielä 80-luvun alkupuolella nykyistä isompia. Oli herkkua silloin ja maistuuhan ne edelleen.

Ikää oli komeat viisi kun leikkiessä pihalla ja merkkaria syödessä kuinkas ollakaan merkkari jumahti kurkkuun niin että pysyy. Noin sekunnin rauhallisen tilannearvioinnin jälkeen olikin jo täysi paniikki päällä. Onneksi sattui aikuisia olemaan lähellä ja ne ihmettelemään että mitä nassikka siinä oikein kakoo.

Mistään Heimlichin otteesta kenelläkään tietoa joten ei muuta kuin takomaan selkään niin että kypärä tärisi - noin kuvaannollisesti. Noin tunnin (kymmenkunta sekuntia normaalia aikaa) takomisen jälkeen merkkari irtosi. Sitä tunnetta pöllömpiäkin hetkiä on joskus ollut.

Loput merkkarit syötiin erinomaisen kunnioittavasti.

Jani Alander kirjoitti...

Eipä tuo meininki vielä siinä 80-luvulla ja 90-luvun alussa hirveästi eronnut pikkupaikkakunnalla. Olihan juu porukalla jo niitä tietokoneita, vaan harvapa sitä viitsi kovin pitkää aikaa niiden C-64:n karkeiden pelien ääressä puuhata, kyllä sitä kylälle lähdettiin jotain enimmäkseen harmitonta puuhaamaan. Ja kunnan jäädyttämä lätkäkaukalo oli nuoremman polven aktiivikäytössä pisin talvia.

90-luvulla kun mopoiässä oltiin niin kyllä kalustokin oli aika kirjavaa, pappatuntureista uudempiin. Suurin osa oli sitä Suzuki PV:tä ja Hondan apinamopoa, joukossa sitten sekalainen kokoelma suomi-kamaa. Itsellä oli vm-87 Tunturi Break. Vehje oli edellisen omistajan jäljiltä viritetty, luullakseni poratulla pytyllä, tajuttoman isolla kaasarilla ja pitkävälitteisillä rattailla. Sillä pääsi kovempaa mitä mopon mittari näytti, ts. mittari meni seitsemäänkymppiin ja hyvän aikaa sen jälkeenkin vauhtia tuli lisää vaikka neula oli jo tapissa.

Tappovehje sekin, esim. etujarruja ei käytännössä ollut lainkaan...
Vaihdettiin siihen jossain kohtaa vakio rattaat, joskin kyllä se senkin kovempaa kuin virallisesti sallittiin kulki vaan ei enää sellaisia tappolukemia jarrujen tilan huomioiden, mutta kiihtyvyys nousi kunnolla...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Jani Alanderille & kiitos kommenteistanne.

Ano: Onneksi ei sentään käynyt sen pahemmin. Ja juu, merkkarit ovat ns. kiireetön nautinto.

Jani: Kun otit nuo pelit puheeksi, niin voin todeta, että minulta meni se maailma vähän ohi. Ainut peli mitä tuli aikanaan pelattua oli velipojan juuri Commodore-64:lla pelattu avaruuspeli Elite, mikä oli aika hauska. Tosin enhän minä pärjännyt siinä alun ollenkaan, mutta huijasin, eli latasin silloin käytössä olleesta kasettiasemasta velipojan pelitilanteet ja hän oli päässyt paljon pidemmälle. Sillä varustuksella sitten minäkin aloin pärjäillä.

Vasarahammer kirjoitti...

Kävin Tukholmassa Tekniikan museossa, jossa oli tietokonepelien historiaa käsittelevä näyttely.

Siellä törmäsin ensimmäiseen kolikkopeliin, johon itse aikanani (1980) jäin koukkuun eli legendaariseen Space Invaders -peliin.

Olihan siellä niitä ensimmäisiä "tv-pelejäkin", joissa oltiin pelaavinaan tennistä tai jotakin muuta peliä alkeellisella grafiikalla.

70- ja vielä 80-luvulla "luokkatausta" vaikutti vahvasti vielä urheilussa. TUL:n seurasta ei niin vaan loikattu porvaripuolelle, vaikka näin olisi saatu hyvä viestijoukkue aikaiseksi. Urheilussa ei tuota rajaa enää ole. Vain kieliraja erottaa nykyisin urheiluseurat toisistaan kaksikielisillä paikkakunnilla.

Tässä vielä muutama kuva kadonneesta makeisesta:

Black Pete

Bloody Jasper -tikkarista en löytänyt kuvaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vasara. Täytyy täsmentää, että vaikka tietokonepelit mulla Eliteen jäikin, niin kolikkopelejä tuli samoihin aikoihin pelattua kuin sullakin. Pääosin paikallisessa matkahuollossa. Space Invaders on tuttu. Sitten tuli se Pac-Man. Sitten oli Wizard Of Wor ja sitten oli yksi peli, jonka nimeä en muista, mutta siinä oli semmonen pyöreä pelikenttä ja pyöreä ohjain ja pelikentän keskeltä tuli aina vain nopeammin ammuttavaa ja sitä ohjainta piti pyörittää vallan villisti.

Pelin hinta oli 1 markka mutta sehän keksittiin nopeasti, että kun 20-penniseen pisti tiukan kuminauhan ympärille, niin se meni markasta. Se tosin tukki pelin aika ajoin ja poltti päreet matkahuollon henkilökunnalta.

Tuosta urheilun poliittisesta jakautumisesta muistan erään tv-haastattelun, jota isä-Perskeleen kanssa katseltiin, kun vuonna 1980 oli menossa ne Moskovan olympiakisat. Siinä haastateltiin sekä yhtä SVUL:n että yhtä TUL:n nuorta urheilijaa, jotka olivat liittojensa toimesta päässeet seuraamaan kisoja. Haastateltava kysyi molemmilta, että millä perusteella te olette päässeet Moskovaan.

Svullilainen vastasi:

- Urheilullisilla perusteilla.

Ja tullilainen vastasi:

- Urheilullisilla… ja… toiminnallisilla perusteilla.

Isä-Perskeles totesi, että hyvin poika kiersi asian. Jos tuo ei pärjää urheilussa, niin politiikassa ainakin.

Anonyymi kirjoitti...

Nykyisen nettipornon aikakautena on vaikea uskoa, millaisia väristyksiä murrosikäinen nuori mies sai Anttilan kuvaston sukkahousu/alusvaate sivuilta.
Niitä selattiin salassa,aivan kuin Jallua ja Kalle lehtiä muutama vuosi myöhemmin. Hyvän SB-2 pommarin olet pilannut La-7 tai La-5 koneen nokalla.
Tunturi Sport, oli minulla kavereilla Soliferit. Hauska lukea näitä yrjön kirjoituksia, Kiitos sinulle.

Olli

Närpes varg kirjoitti...

Taidan olla vanhin muistelija tässä porukassa, koskapa 70-luvulla olin jo aikamies.
Vaan olivat ne hipit siunattua porukkaa! Toivat tännekin vapaan rakkauden ja yleisliittolaisen politiikan. Kun vielä e-pilleri osui samaan saumaan, oli vilkasverisellä nuorukaisella - jollainen olin - elämänsä mahdollisuudet.
Lyhyesti kertoen päivän ohjelma oli töiden jälkeen tällainen:
1.Sininen paita päälle ja tuttuun luukkuun juomaan algerialaista viiniä ja puolalaista vodkaa.
2. Nussimista.
3. Keskustelua tiedostavien tyttöjen kanssa maailmanrauhasta ja riistämisestä. Lisää vodkaa.
5.Nussimista.
6. Porukalla mielenosoituskylttien maalaamista.
7.Nussimista
8. Illalla Chile-solidaarisuuskonserttiin.
9. Nussimista ja loppujen viinojen juontia.
10. Nukkumaan noin kello 4.

Tuolta ajalta jäivät mieleen erikoisesti paimentolaismatot, joiden päällä oli mukava tiedostaa ja sikahalvat laivaviinat sekä tupakat. Satamissa saattoi kävellä rahtilaivaan ja kantaa ohi tullin määrättömästi kirkkovodkaa ja Camelia.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ollille ja Närpes Vargille & kiitos kommenteistanne.

Olli: Joo, silloin aikanaan oli kyllä jo pornolehtiä myynnissä, mutta ei niitä kioskilta kovin moni ilennyt käydä ostamassa. Anttilan luettelon alusvaateosasto antoi ihan maksutta maistiaisen taivaasta. Mutta sen koneen nokassa ei ole Lavotshkinin kone, vaan japanilaista tavaraa. Ja kiitokset sinullekin.

Närpes Varg: Nyt taitaa olla niin, että minä ja suurin osa lukijoistani kadehtivat (tai no joo, ei tässä iässä enää) eloasi sen vapaan rakkauden sukupolven aikana. Minä kun asiaan heräsin, niin silloin 1980-luvun alussa oli jo pihdit kiinni vanhaan malliin ja vonkhaamisesta piti kehittää taiteenlaji.

Anonyymi kirjoitti...

"Jos ihastuu toisesta ihmisestä omassa päässään luomaan ihannekuvaan, niin voiko sitä toista ihmistäkään oikeastaan syyttää siitä, ettei hän ollutkaan kuvitelman mukainen. Ehkä minä en todellakaan ollut hänelle se oikea mies. Sen tajutessa moni demoni haihtuu mielestä pois."

Tuo on kyllä hyvin totta, ja useimmathan tuohon tilanteeseen jossakin elämänsä vaiheessa tahtomattaankin törmäävät. Toiseen ihmiseen ihastuessaan todellakin ihastuu ensisijassa siihen ideaalikuvaan, jonka on tästä omassa mielessään tullut rakentaneeksi.

Ja sehän on vähän samaa kuin taiteilijalla, joka ihastelee omaa luomustaan, joten näennäisestä altruistisuudestaan huolimatta, ihastuminen onkin itse asiassa aika narsistinen tunnetila. Ja kuten ideaaleille tässä karujen realiteettien maailmassa niin kovin usein käy, niillä on tapana särkyä myöhempien käytännön kokemusten myötä, ja sehän ei lystiltä tunnu, ei... Samoinhan moni taiteilijakin närkästyy suuresti, jos työllä ja vaivalla kokoon kyhätty näyttely saakin arvostelijoilta kylmää vettä niskaan. Eli ei kiva.

Toista ihmistä kun ei vaan opi tuntemaan kuin päivän kerrallaan, joten ihmekös tuo sitten, että siinä väkistenkin kaikenlaisiin yllätyksiin törmää, sellaisiinkin jotka niitä kauniita kuvajaisia särkevät ja sotkevat. Vaan eihän se läheskään aina ole pelkästään sen toisen vika, että pääsi käymään näin. Ja itsensäkin kannalta on vaan tyydyttävä arvioimaan, mitä siitä toisesta silloin tiesi, tai ainakin olisi pitänyt tietää, kun alkoi tästä kiinnostua, ja mitä taas ei tuolloin voinut eikä itse asiassa pitänytkään tietää.

Joten sen enempää itseään kuin toisiakaan kohtaan ei kannata olla tässäkään liian armoton. Pyrkiä sitten mieluummin olemaan vasten viisaampi, jos mahdollista näin. Tyhmän ja viisaan erohan kun ei ole siinä, etteikö viisaskin niitä virheitä tee, vaan siinä, että ei toista samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja mahdollisesti yrittää oppia toisillekin sattuneista virheistä (ja sehän vasta vaikeaa onkin...). Vaan kun elää, niin oppii, sano. Useimmat kai meistä ainakin.

Vasarahammer kirjoitti...

"sitten oli yksi peli, jonka nimeä en muista, mutta siinä oli semmonen pyöreä pelikenttä ja pyöreä ohjain ja pelikentän keskeltä tuli aina vain nopeammin ammuttavaa ja sitä ohjainta piti pyörittää vallan villisti."

Kyseinen peli on nimeltään "Asteroids" ja on vuodelta 1979. Sellainen löytyi myös Tukholman museosta.

"Pelin hinta oli 1 markka mutta sehän keksittiin nopeasti, että kun 20-penniseen pisti tiukan kuminauhan ympärille, niin se meni markasta. Se tosin tukki pelin aika ajoin ja poltti päreet matkahuollon henkilökunnalta."

Monet vanhat flipperit huolivat myös ulkomaan kolikoita, joita sitten hyödynnettiin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Vasarahammerille & kiitos kommenteistanne.

Ano: No noin suurinpiirtein minäkin olen päätynyt ajattelemaan. Nyt jo pitkän aikaa auvoisassa avioliiton satamassa olleena. Jossain vaiheessa mullakin alkoi järki toimia.

Vasarahammer: Ei ollut tuokaan, vaikka tuttu peli olikin. Nyt kun muistin lokeroita kaivelin, niin se peli oli nimeltään Tempest:

http://en.wikipedia.org/wiki/Tempest_(video_game)

Hoksasin asian, kun muistin, että se peli oli mukana Rushin Subdivisions-videolla. Kohdasta 4.42 eteenpäin.

http://www.youtube.com/watch?v=EYYdQB0mkEU

Närpes varg kirjoitti...

Joku mainitsi petrooliautojen hajun. Minullakin oli petrooli-Talbot ja sillä muuten oli halpa ajaa! Sitten yhtäkkiä, noin vaan petrolipumput katosivat asemilta. Kuka tietää, kuinka siinä hommassa oikein kävo? Petroolihan oli kotimaista ja siinä mielessä kansantaloudelle hyödyllinen aine.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Närpes Varg. Jos oikein muistan,niin hävisivät 1980-luvun puoleenväliin mennessä kokonaan.

Castor kirjoitti...

Ykä, nostalgiaa parhaassa muodossa! Juuri noin muistan 70-lukua, kylläkin 10 vuotta vanhempana kuin sinä, muistaakseni.

Oliko se Aku- ja Iines- porno sieltä Pirkkalan keskitysleirin vartijoitten taholta, kun en muista?

Olen duunimatkalla Hongkongissa, palasin pohjoisesta Afrikasta myöskin duunireissusta pari viikkoa sitten, melko mielenkiintoinen kokemus, siitä ehkä myöhemmin.

Ensimmäinen autoni oli Lada (ferrarinpunainen) vuonna 1976, muorilla oli amazoneja ja muita volvoja koko ikänsä. Lada, jonka ostin silloin, maksoi 2,000 markkaa. Äitee hieman hattuili, ei hinnasta mutta alkuperämaasta, karjalainen kun oli.

Becker kirjoitti...

Kovasti on tuttua, vaikkakin taidetaan kuulua Närpes vargin kanssa seniori osastolle.

Tommonen fillari oli, merkkiä Crescent varustettuna kaikilla herkuilla. Se vaihdekin kuului asiaan ja oli nimeltään Sturmey Archer, jollen nyt ihan väärin muista.
Yhdellä heilalla oli tuollainen Satianen (siis 100A) ja se oli aika hauska ajettava, mutta ohutpeltinen.
Itselläni oli aikoinaan viimeistä vuosimallia 96, ja vieläkin harmittaa että möin sen. Kutsutaan myös "Porkkanasorviksi."
Luistelemaan en koskan oppinut. Syy taisi olla historic - mallisissa luistimissa, joissa ei ollut minkäänlaista nilkkatukea.

Naisista ei sen enempää, sillä varg jo tuossa kertoi miten se sujui. On toki myönnettävä, että Hesassa hyväkäytöksinen iloinen nuori mies sai aina tarpeensa tyydytettyä, sillä tarjontaa riitti. Näinollen ei ollut kovin kiirus naimisiinkaan.
Ja malleja kasataan vieläkin, sillä se on hyvää aivo että koordinaatti treeniä seniorille.

Lapsuuden suhteen ei pahemmin valittamista, vaikka meitä oli monta mukulaa.

Anonyymi kirjoitti...

Voe helvata, kuinka mie vihasinkaan noita retuja junnuna! :-D:-P Tuli aika paljon flashbackeja mieleen tästä jutusta.

-Supa-Ukko-

Jaska Brown kirjoitti...

Kovin kovin tuttua. Tuo Slime saa vieläkin aikaan puistatusreaktion. Ja sitten se muovilapa! En varmaan ollut koko keksintöä muistanut kahteenkymmeneen vuoteen. Entäs tuo Anttilan kuvasto. Tiesivät kyllä varmasti tasan tarkkaan kuvastoa tehdessä, mikä on sen todellinen myyntivaltti. Vaan muistaakos Ykä 70-luvun Tuulilasi-lehdet? Niissä oli rengasvalmistajien kalenterityttöjen kuvia ja jopa tissit näkyi. Isällä oli kaikki vanhat lehdet tallessa kansioissa ja niitä tuli sitten selailtua, kun autot olivat NIIN kiinnostavia.

Citroen Vanista muistan, kun naapurin Jorma osti sellaisen Postin käytetyn tavaran huutokaupasta. Suunnitteli, että se on hyvä keksintö kuskata polttopuut maatilalla. Varastopaikka oli hänellä metsätien päässä ja kun sitikan laittaisi ajokuntoon, sen voisi täyttää siellä polttopuilla, roudata niitä kesäaikaan varastoon ja ajaa lopuksi pannuhuoneen viereen parkkiin talveksi. Eikä tarvitsisi katsastaa. Näin tapahtuikin. Mutta sitä ennen piti kuskata ajokelvoton sitikka kaupungista Takahikiälle. Ei kun pyörät ylös, traktorin perään hinaukseen ja menoksi, me apumiehet tultiin henkilöautolla perästä. Piti kiertää kaupungin ahdas keskusta ja yhdellä sivukadun jyrkemmällä mutkassa sitikan saatanan iso kierrejousi putosi ja jäi muutaman voltin jälkeen pönöttämään pystyasentoon keskelle katua. Jorma veti Takahikiälle asti eikä huomannut mitään. Paitsi että kummasteli, mihin me kadottiin kesken matkan ja saatiin vasta maantiellä kiinni. Oltiin tietysti pysähdytty poimimaan jousi kyytiin, mutta siitä ei vähään aikaan tullut mitään, kun kaikki nauroivat aivan kippurassa.

Haluatkos Ykä valita jonkun seuraavista vaihtoehdoista:
A) Kynnät kyisen pellon
B) Otat nyrkkeilymatsin Muhammed Alin kanssa
C) Lähdet panssarinyrkin kanssa Ihantalaan sihtaamaan venäläistä Sotkaa
D) Otat itseäsi niskasta kiinni ja kerrot tuolle tytölle, mitä häntä kohtaan tunnet
Ja Ykähän tuumaisi että valitsen sekä vaihtoehdot A, B ja C, ja tarvittaessa kahteen kertaan, kun emmää vaan kehtaa.


No niin justiinsa. Kyllä sitä muistaa vieläkin, miltä tuntui kun ekan kerran otti D:n. Ei nimittäin ollut A-C -vaihtoehtoja tarjolla, riemusta kiljuen olisin vaihtanut valintaa. En ollut ikinä eläessäni pelännyt yhtä paljon ja minua oli sentään puukollakin uhattu. Ja arvasihan sen miten kävi: kaikki meni päin vittua paitsi munat.

Anonyymi kirjoitti...

Tuosta Leo Lastumäestä... Sen lisäksi että kyseessä oli mainio näyttelijä, Leo oli kova metsämies ja ylläpiti ampumataitoaan silloisella Viikin ampumaradalla.

Kuulin tarinan, jossa Leo ajeli radalle menevää hiekkatietä tipparellullaan (Jep!) ja sattuneesta syytä Rellu oli aika reilusti kallellaan kuskin puolelle. Tiessä oli jyrkkä mutka ja kallistus väärään suuntaan, tekijöiden yhteisvaikutuksesta Rellu sitten otti ja kaatui kyljelleen.

Perässä ajaneet todistivat sitten kuinka Leo könysi kyljellään olevan auton pelkääjän ovesta ulos, käveli auton viereen ja nykäisi sen renkailleen. Sivusta seuranneille Leo totesi, että

"Nämä Renaultit tuppaavat välillä kaatuilemaan"

Lakonisen kommentin jälkeen Leo nousi autoon ja jatkoi matkaa.

Leon putkimieshahmo älywapaassa wpk:ssa oli muuten elämää suurempi.

Becker kirjoitti...

Tosiaan minäkin muista nuo petrooliautot. Se kun välillä pölläytti vaalean savupilven, niin se haju oli kyllä etova. Niistä oli pakko päästä nopeasti ohi, mikä oli varsin vaivaton suoritus. Kärryllä kuin kärryllä.

Ensio kirjoitti...

Terve Ykä,

Itse olen jo aika paljon tietokonesukupolvea, mutta kyllä sitä tuli ulkonakin riekuttua aika lailla.

Sitä kuinka ajat ovat muuttuneet 80-luvun lapsuudesta kuvastaa hyvin kuinka tuppukylässäni oli vielä silloin kolme pankkia, kaksi kauppaa ja kaksi kioskia.

Muistan myös eräänä kesänä rakentelleeni käpylehmiä, mutta mitään aktiiviharrastusta siitä ei tullut.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Castorille, Beckerille, Supa-Ukolle, Jaska Brownille, Anolle ja Ensiolle & kiitos kommenteistanne.

Castor: Kiitokset. Aika ajoin tähän muisteluun intoutuu. Itse asiassa minulla on työn alla juttu eräässä muistelmajutussa sivuosassa olleesta Tanesta. Tuo ankkapornojuttu oli väärinkäsityksestä johtuva uutisankka (ankkapa niin), joka sitten levisi maailmalle asti. Tuossa tarkemmin:

http://yle.fi/uutiset/maailmalla_jattikohu_suomen_aku_ankka_-sensuurista_1970-luvulla/5463166

Suomihan muuten ostettiin Latukoista tyhjäksi venäläisten toimesta 1990-luvun alkupuolella. Nykyisin ihan pistää silmään, jos tiellä tulee vastaan vanha pallosilmä-Lada. Ja aikanaan se oli Suomen yleisin auto.

Becker: Datsun satanen oli tuttu peli aikanaan. Se ei ollut kylläkään mikään kylmän kelin auto ja vaihteitten kanssa oli kovalla pakkasella hankalaa, varsinkin käynnistäessä, kun se tuppasi jostain syystä lyömään ykkösen läpeen, vaikka vaihde oli mukamas vapaalla. Naisten kanssa taas tietysti pelimiehet pärjää aina. Elämä on epiä tällä saralla ja sellaisena se tietysti myös pysyy.

Supa-Ukko: Sen ajan kengistä niitä kessukenkiä tuli pidettyä jalassa silloinkin, kun ei pelannut jalkapalloa. Joku idea siinäkin oli, mutta en nyt kyllä muista mikä.

Jaska: Muistan toki Tuulilasin, tosin niihin törmäsi vain yksittäiskappaleina. Meille tuli Tekniikan Maailma. Täytyy tunnustaa, että nuo vanhat pakut ovat kyllä kivoja katsella ja kyllä niillä pätkän matkaa körötteleekin, mutta pidemmät ajot ovat melko tuskaisia. Joskus 1990-luvun alussa yhden kaverini kanssa pyyhkäistiin Lappiin vaeltamaan ja ajettiin Helsingistä Kilpisjärvelle ja takaisin vanhalla Fiat Mira II:lla. Reissusta voi todeta, että siinä todella tiesi ajaneensa ja varsinainen tunturivaellus oli reissun fyysisesti helpompi osa. No, silloin oli tietysti kuntokin parempi.

Noista naisista ja niitten antamista pakeista voi muuten todeta miehen eri kehitysvaiheet. Aikanaan miesten saunailloissa tuli puhuttua siitä kun oli saanut. Jossain vaiheessa se alkoi tuntua tylsältä ja alettiin naureskella ja vertailla sitä, kuka oli saanut komeimmat pakit. Ja nykyisessä vaiheessa ei puhuta naisista ollenkaan. Miksi puhuttaisiin? Nehän ovat miesten saunailtoja.

Ano: Minä olen muuten aikanaan nähnyt Leo Lastumäen haulikkokisoissa. Mies oli erinomainen haulikkoampuja ja täytyy sanoa, että haulikko näytti miehen kourissa ihan lelulta. Se kun oli todellakin aikamiehen kokoinen mies se Leo.

Becker: Joo, muistelen, etteivät ne mitään kiihtymisihmeitä olleet. Ehkä Anon mainitsemalla tipparellulla ei olisi päässyt ohi. Niissähän kiihtyvyys nollasta sataan oli koneesta riippuen puolesta minuutista minuuttiin.

Ensio: Tuo on valitettavan tuttu ilmiö kaikkialla Suomessa. Kaikki vähenee ja keskittyy. Tosin kun pankki lopettaa toimipaikkansa, se ei sano lopettavansa, vaan käyttää termiä ”pankki kehittää palveluaan”.

vieras kirjoitti...

Leo taisi olla isompi kuin Ykä, vaikka Ykä taitaa olla itsekin suht iso mies. Leo taisi olla lähellä kahta metriä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Liki kaksimetrinen olen minäkin ja melko leveäkin, mutta Leo taisi olla vielä leveämpi. Joka tapauksessa Leon karismaa saattoi mitata vain megatonneissa.

Anonyymi kirjoitti...

Terve Ykä!
olen vuosimallia 1960 joten 70-luku on myös minulle hyvin nostalginen aikakausi. Citikka fanina tarkentaisin mallimerkinnäksi Camionette (vapaa suomennos: pieni kuorma-auto), Joo ja kyllä lottotypykin soma oli,Hilkka Kotamäki?

Seppo

vieras kirjoitti...

Oliko Ykä ikinä tavannut Leon jossain ja jos tapasit niin mistä te rupattelitte?

Miten muistat tuosta 1970-luvusta, näkyikö Suomen tv-kanavilla noita saksalaisia dekkareita siinä vaiheessa?

Entä muistatko kun televisiossa näytettiin lauantaisin englantilaista jalkapalloa jota Aulis Virtanen selosti?

Becker kirjoitti...

Noista pakuista tuli sen verran mieleen, että niitäkin on tullut ajeltua erilaisia.
Kaverin faijalla oli tuollainen Citikka jolla hän teki isommalla porukalla Euroopan turneen. Auto oli aika erikoinen, mutta sympaattinen ja kätevä käytössä. Siinä tais olla sama bensakone kuin Iiduissa. Hän oli ruuvannnut Philipsin kasettinauhurin kuskin yläpuolelle ns. välikattoon, jotta pystyisi kuuntelemaan musiikkia ja nauhoittamaan jotain omia juttujaan. Totesin hälle että toi kyllä viedään tuosta kun se on niin näkyvillä, mutta omistaja tuumasi että ei viedä, koska hän on niin päättänyt. No hävisihän se siitä varsin nopeasti, mutta koin turhaksi alkaa asiaa sen enempää kommentoimaan.

Dieseli Transittia tulin ajaneeksi aika paljon, ja on kyllä todettava, että kun Perkinsin sai kelattua vauhtiin, niin ei tehnyt mieli jarrutella, oli se niin hidas kiihtymään. On kyllä diiselit niistä päivistä muuttuneet.

Posti tilasi muutamia bensa Transitteja aikoinaan kuriirikäyttöön ja erityisesti Pohjois-Suomeen, joissa oli erikoistoimituksena kahden litran V-4 kone, ja se oli pakuksi aika vilkas kulkija.

Folkkaripakut olivat erityisesti talvella mielenkiintoisia ajettavia, sillä niistä se näkyvyys ei ollut paras mahdollinen ja kuskilla piti olla pitkät kalsarit jos meinas säilyttää pallinsa terveenä.

Mutta pakuista paras ajettava oli Bedford CF, sillä siinä oli erillisjousitettu etuakseli hammastanko ohjauksella, ja sitten kun nokalla oli bensakone, niin autolla kerkesi hyvin paikasta toiseen ja mukavasti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Sepolle, Vieraalle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Seppo: Kiitos täsmennyksestä. Tuota en ollut ennen tiennytkään, se meni ihan vanina vaan. Mutta siinä on kyllä sellaista rumuuden kauneutta.

Vieras: En muuta kuin ohimennen haulikkoradalla nähnyt. Jotenkin minusta tuntuu, että ne saksalaiset dekkarit rupesivat pyörimään vasta 1980-luvun puolella. Englannin liigaa oli jo 1970-luvun alkupuolella.

Becker: Joo, uudet dieselithän kiihtyvät ihan eri lailla kuin joskus ennen. Moottorit ovat muutenkin varsin ihmeellisiä nykyisin, kun 1,2-litraisista bensakoneista revitään irti pitkälle toistasataa kaakkia. Tuon Bedfordin niin pakuja kuin kuorma-autoja oli vielä 1970-luvulla huomattavan paljon, mutta nythän niitä ei ole näkynyt enää aikoihin. Taitaa muutenkin olla koko englantilainen autoteollisuus ajettu alas.

Anonyymi kirjoitti...

Ei toi brittiläinen autoteollisuus mitenkään alasajettu ole. Se on yllättävän hyvässä kunnossa. Ja jos mukaan otetaan myös autonosateollisuus niin sehän on aivan jättimäinen.

https://www.youtube.com/watch?v=vmcmqTAu6b8

Sandscorpion kirjoitti...

Anttilan kuvasto tuli tutuksi vielä 90-luvullakin. Jos kuitenkin oikein luksuspornoa halusi, sitä varten oli Elloksen kuvasto.

Tuosta tunteiden tunnustamisen pelosta, on se vaan kumma ilmiö. Mutta huomatkaa, että naisillakin on vastaava, ja vielä miehen kannalta paljon veemäisempi pelko: olen nimittäin havainnut joillain naisilla täysin ylitsepääsemättömän kyvyttömyyden sanoa miehelle "ei", vaikka ei yhtään kiinnostaisikaan.

Seurauksena sitten se, että treffeistä sovitaan, mutta sitten niitä siirrellään ja perutaan jne., kunnes ehkä pitkänkin veivaamisen päästä mies omin päin tajuaa, ettei tyttö haluakaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Sandscorpionille & kiitos kommenteistanne.

Ano: kiitos linkistä.

Sandscorpion: Tämä piti ihan Ylvalta kysyä, ja hän vahvisti, että näin on. En ole itse moiseen törmännyt. Liekö niin, että olen niin suoraviivainen mies, että silloin poikamiehenä ollessani sain joko välittömät ja tylyt pakit tai sitten pääsin laulattamaan lakanoita. Mutta tuohon ottiatuota-vaihtoehtoon en itse ole törmännyt. Mutta Ylva vahvisti, että paikkansa pitää.

Anonyymi kirjoitti...

Hmm. se sitikka on Camionette eli HY.
Laitteella on oma uskollinen harrastaja kuntansakin.

http://www.citroen-hy.com/historia/index.html

Vinkeä vekotin. Ranskalaiset kun tuppaavat tekemään asiat vähän erilailla.

Mopedina mulla oli Tunturi Tiger. Melkoinen rohjo mopoksi.

http://www.youtube.com/watch?v=AbjvcZhOpCE

Samantyylisiä noi on noi nulikkavuodet olleet, vaikka enämpi -80 luvulla kakara-aikaa elinkin.

-KKi-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, KKi, ja kiitos linkeistä. Nuo sitikkavalokuvat olivat mainiota. alkaa ihan himottaa, että pitäis ostaa itsekin tommonen. Ja sen mopovideon kruunasi ehdottomasti se etumaski. Eihän semmosia enää ole.

Kiljua! Kiljua! kirjoitti...

Sinä ja Ruukinmatruuna olette unohtaneet tyystin levyraadin. Sitä suurempaa mielen muokkaajaa on Suomessa tuskin katsottu.

Tuo TUL ja SVUL -kiistely on muuten todistettavasti estänyt suomalaisen nousemisen eurooppalaisen kilpapyöräilyn huipulle. Heppu edusti TULlia ja eihän semmoista voi päästää edustamaan maata. Kumma kyllä, ns. kamppailulajeissa TUL-edustus oli aina melko kattava.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kiljua! Kiljua! Niin, kyllähän Leyvyraati ja varsinkin Jaakko Jahnukaisen vetämä versio olisi kuulunut mainita. Vaan mistäs sinä Ruukinmatruunan tähän yhdistit?

Kamppailulajit ynnä voimailulajit olivat mielestäni varsin TUL:lilaisia. Lätkä taas ei. Olikohan niitä TULlin menestyksekkäämpiä lätkäseuroja lähinnä Turun Toverit ja Tampereen Koo-Vee?

Kiljua! Kiljua! kirjoitti...

Joo, siis Ruukinmatruuna kirjoitti hieman aihetta sivuten, painottuen musiikkiin: http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/x-suomen-ensimmainen-rock-sukupolvi.html

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kiljua! Kiljua! No niinhän tuo näytti tehneen. Mulla meni päivä pihatöissä, eikä tullut oltua netissä, ja kun en sitä blogia kovin aktiivisesti lue muutenkaan, niin ei tullut huomattua.

vieras kirjoitti...

Mites Ykä muistaa 1970-luvulta Lalo Schifrinin tekemät musiikit eri elokuviin, kuten Likainen Harry? Siinä on semmoista 70-luvun tunnelmaa.

https://www.youtube.com/watch?v=CzkKos9c7F8

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Eivät nuo ole sillä lailla jääneet mieleen kuin näitten italowesternien musiikit. Sinänsä Dirty Harryahan tuli katseltua oikeastaan vasta 1980-luvulla, kun alkoivat nämä kuvanauhurit yleistyä. Ja siinä ei sitten niin keskittynyt musiikkiin, vaan siihen, kun diplomatian mestari Dirty Harry selvitti asiat puhumalla.

vieras kirjoitti...

Diplomatian mestarista kävi mielessä että Dirty Harry voisi hyvin toimia ulkoministerinä. Ei kuitenkaan niin hyvin kuin uudemmassa ketjussa mainittu mafiapomo toimisi. Sen sijaan Dirty Harry olisi ihanteellinen sisäministeri.

Ville kirjoitti...

Kiitos Ykä kiinnostavasta kirjoituksesta!

Tällaiselle 28-vuotiaalle tämä oli mielenkiintoista luettavaa. Ilokseni huomasin historian tuntemukseni olevan sitä tasoa että ymmärsin enimmäkseen mistä puhutaan. Ainoastaan meni arvailuksi tuo poliittisiin julisteisiin liittyvä kommentti, mutta villi veikkaus että liittynee jotenkin taistolaisuuteen?

Noita repäisykorkkeja on edelleen joissain pienpanimoiden limsapulloissa. Huomasin että saunaan kannattaa ottaa mukaan varmuuden vuoksi myös tavallinen korkinavaaja, sillä muutaman kerran tuo veto-osa napsahti irti kuin sokka. Ja olenpa yhden kerran viiltänyt sormenikin auki.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle ja Villelle & kiitos kommenteistanne.

Vieras: No mikä ettei. Mutta ehkä hänen kannattaisi kumminkin jättää revolli kotio.

Ville: Kiitokset. Lienee niin, että jokaisella lienee se oma The Vuosikymmen ja minulle se on tuo 1970-luku. Siihen kun sattui niin lapsuutta kuin nuoruutta. Noita kylttejähän (jenkit pois ameriikasta jne.) silloin aikanaan maalailtiin ahkerasti ja pidettiin vappumarsseilla ja sen semmoisilla. Mulla on aikuisena tuo limpparinjuonti kyllä lähes loppunut, mutta joskus ostan Laitilan panimon sitruunasoodaa, sillä se maistuu kyllä ihan samanlaiselle kuin se 1970-luvun sittis.

Anonyymi kirjoitti...

Noilla taistolaisilla oli se oma tiedonpanttaajapyskänsä. Lehdellä oli sellainenkin funktio, että sitä käytettiin epähenkilöiden siivoamiseen. Jos ei omaa lähettämäänsä uudenvuodentervehdystä ollut painettu lehteen, niin seuraavaksi saattoi odottaa ns. jäsenkirjojen vaihtoa, jolla viimeistään tehtiin selväksi että et ole pop, kun uutta vihkosta ei tullut. Jäsenkirjat vaihdettiin kerran vuodessa tms.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Muistutetaanpa tässä:

*

Tilaa Tiedonantaja

Pirua ei pidä herran enkeliksi luulla
Porvarien lehdet puhuu porvarien suulla
Isot herrat vahtii, mitä painokoneet sylkee
Vakautuksen varjolla ne työläiskansaa nylkee
Tilaa Tiedonantaja
Levitä Tiedonantajaa
Tiedonantaja porvareitten
Metkut paljastaa
Tuki työläisjoukkojen
Ääni luokkakantainen
Ase taistelussamme on Tiedonantaja!

Valtiota vartijanaan pitää rosvosakki
Tasavallan leijona on rahavallan rakki
Alas tulopolitiikka, alas luokkasopu!
Rahavallan rikokset ei pyytämällä lopu!
Tilaa...

Herrain housut tutisee, kun kansa pistää hanttiin
Työmies enää tyydykkään ei parin pennin lanttiin
Liity yhteisrintamaamme, itseäsi auta
Työläiskansan rintamas on rahavallan hauta!
Tilaa...

*

Harmi, kun tuota alkuperäiskappaletta ei löydy youtubesta. Oli siinä meinaan semmonen paatos, että vuosikymmentenkin jälkeen hirvittää.