JOTAIN IHAN MUUTA XXII

Eli lisää pikku-Ykän vaiheita ja kuvia menneestä ajasta

Kun nykyisten, omaa sukupolveani edustavien kaverien kanssa rupatellaan, erityisesti sopivissa saunailloissa, ollaan usein huomattu meitä seuraavien sukupolvien eräänlainen kauhun- ja huvituksen sekainen suhtautuminen siihen elämään, mitä me räkänokkina 1970-luvulla elettiin. Kun eihän ihmisten taloissa ollut kuin lankapuhelin, mustavalko-tv ja radionauhuri ja siinähän se sitten olikin. Eli eihän ihmisillä ollut mitään. Miten ihmeessä pikku-Ykä ja kumppanit saivat aikansa kulumaan?

Siinä aikamme pähkäiltyämme olemme päätyneet johtopäätökseen että sellaista mitä ei ole, ja minkä keksimistä ei millään muotoa pysty edes ennustamaan, ei myöskään osaa kaivata. Ihan hyvinhän nämä nykyisetkin kymmenvuotiaat pärjäävät ilman aivohärspediräättöriä. Kas kun he eivät tiedä, mikä se on ja se johtuu varmaankin siitä, että sitä ei ole vielä keksitty. Mutta epäilemättä aivohärspediräättöri keksitään noin vuonna 2028 ja vuonna 2036 silloiset kymmenvuotiaat ihmettelevät, että miten ihmeessä vuonna 2014 pärjätiin, kun eihän niillä onnettomilla ollut aivohärspediräättöriä vaan pelkät älypuhelimet, internetit, facebookit, instagramit ja yleensä muut sellaiset, jotka muuttuivat välttämättömyydeksi siinä vaiheessa kun joku sattui ne keksimään.

Mitä tulee 1970-lukuun, niin pikku-Ykä & kumppanit luonnollisesti elivät sen astisen viihdekehityksen äärimmäistä huippuvaihetta ja sitähän edusti juuri se radionauhuri ja mustavalkoinen tv. Ei sitä muuta osannut kaivatakaan. Eräänlainen internetkin meillä oli ja sitä kutsuttiin nimellä kirjasto. Mutta aika saatiin kyllä kulumaan. Joskus aikaisemmin on tullut kirjoiteltua pikku-Ykän kesäaktiviteeteistä, mutta olihan Nyhtänköljässä myös pitkä talvi.

Yksi mukava ja joka vuosi odotettu alkutalven tapahtuma oli se, kun Oy Firma Ab:n miehet tulivat pikku-Ykän kaupunginosaan ja purkautuivat autostaan siihen Oy Firma Ab:n yleisen kasvimaan viereen. Sen kasvimaan, jota käyttivät ne ihmiset, jotka asuivat siinä lähellä Oy Firma Ab:n omistamissa rivi- ja kerrostaloissa. Kasvimaalla oltiin tietysti loppukesästä käyty porkkana- ja hernevarkaissa, mutta firman miesten ilmestyminen tiesi, että nyt alkaisivat taas kerran talviset aktiviteetit. Miehet olivat tulleet jäädyttämään lätkäkentän.

Kentän laidat eivät olleet kovin korkeita, kolmen poikkilaudan korkuisia vain, ja maaleinakin oli vain kaksi pystysuuntaan naulattua laudanpätkää. Mutta kun kenttä saatiin jäädytettyä, oli pikkumölleillään käytössä ikioma Luzhnikin jäähalli ja siellähän pelattiin. Jätkiä rantautui sinne joka ilta niin paljon, että aina saatiin peli aikaiseksi, ja välillä oli jopa vaihtomiehiä. Kentällä tuli viihdyttyä niinkin hyvin, että välillä pääsi sitten kotona itku, kun tuli riisuttua tiukkaan solmitut luistimet jalasta, hoksattua että siellähän taisi olla vähän kylmä ja todettua, että kun veri alkaa jaloissa kiertämään, niin sehän pistelee tosi ilkeästi.

Hyvin monella kaverilla siellä pelatessa muuten oli vakiovarusteena katkennut maila, joka oltiin sitten korjattu muovisella lämärilavalla. Kyllä sillä vallan pelasi, mutta itse vehje näyttää kadonneen historian sumuun aivan samalla lailla kuin Rymd-juomajauhekin, sillä kummastakaan ei googlettamalla löydy alkuperäistä kuvaa.

1970-lukuhan ei ollut sinänsä mitään täysin turvattua lintokotoelämää, sillä kyllähän koulukiusaamista harrastettiin jo silloin ja olihan se julmaa ja raakaa. Mutta pikku-Ykän kaupunginosassa oli jotenkin vahva yhteishenki, ja varsinkin se nuhjuinen Oy Firma Ab:n kiekkokenttä oli jonkunlainen jäinen rauhan satama. Kaikki saivat pelata, ketään ei kiusattu, tunnelma oli hyvä, ja kaikki tämä tapahtui ilman aikuisten valvontaa. Asiat vaan jotenkin loksahtivat uomilleen. Ehkä nulikat vaan ajattelivat, että tämä on meidän paikka, eikä tätä kannata pilata.

Tietysti jääkiekko alkoi kiinnostaa pikku-Ykää muutenkin, joten tulihan sitä koeteltua seurassakin. Paikkakunnalla vaikutti NKS eli Nyhtänköljän Kiekko-Spedet, jonka junioriharjoituksiin sitten Ykäkin kuskasi varustekassiaan potkurilla. Varusteet oli pääasiassa Isä-Perskeleen vanhoja, mutta niillähän pärjäsi. Touhun viehätys alkoi sitten melko pian karista, sillä NKS:ssä asia otettiin paljon vakavammin kuin Oy Firma Ab:n kentällä. Treeniä treenin perään, ja pelaamista vähemmän. Jo siihen aikaan alettiin junioreista etsiä tulevia Mölli Keinosia. Tollaista siis jo silloin. Minkähänlaista se nykyjunnuilla on, kun lätkä on täyttä ammattilaisuutta jo SM-liigassakin, saati sitten isommilla markkinoilla. Ennen pitkää pakkina pelannut pikku-Ykä (joka hoksasi, ettei hänestä mitään Seppo Lindströmiä tule) totesi, että pitäkää tunkkinne ja palasi pelaamaan tuttuun ja turvalliseen Oy Firma Ab:n kaukaloon.

Niin pikku-Ykälle kavereineen kuin heidän isillekin jääkiekon suurin ja mahtavin turnaus oli tietenkin jokakeväiset mm-kisat joissa Suuri ja Mahtava dominoi. Todellinen suuren luokan huippukiekkohan pelattiin jo silloin Pohjois-Amerikassa, mutta sitä oli Nyhtänköljässä varsin vaikea hahmottaa, sillä silloin 1970-luvun alkupuolella ei Kanada osallistunut mm-kisoihin. Kanadalaiset kun olivat ammattilaisia, kun taas Neuvostoliiton punakoneen pelaajat ”upseereita”, jotka nyt sattuivat pelaamaan vapaa-aikanaan ihan pelin ilosta.

Siihen aikaanhan kyllä suomalaisetkin alkoivat pikkuhiljaa siirtyä Pohjois-Amerikan lätkämarkkinoille. Ensimmäisenä astinlautana oli NHL:n kilpailijaksi perustettu WHA, johon meni pelaamaan ainakin Vellu Ketola, Juhani Tamminen, Hexi Riihiranta, Leuka Mononen ja Risto Siltanen. WHA:n ”suomalaisjoukkueita” olivat ainakin Winnipeg Jets ja Phoenix Roadrunners. Asiasta uutisoitiin Suomessa aika harvakseen, Jari Kurrin aika oli vielä edessäpäin ja niin WHA kuin NHL:kin Nyhtänköljästä kovin kovin kaukana.

Vaan eipä se meitä nulikoita haitannut. Meillä oli joka ilta ikioma Izvestija-turnaus.

*

Tauko: ajan kuvia

1970-luvun alussa ainoa oikea polkupyörä oli pitkäsatulainen polkupyörä. Kaikkein oikeaoppisimmassa oli kolme vaihdetta, jonka vaihdin oli ohjaustangossa. 

Tärkeä apuväline fillaroinnissa olivat pyykkipojat, joilla laitettiin sen ajan naurettavan leveät nousuvesilahkeet kiinni, etteivät ne menisi kettinkien väliin. Ja meniväthän ne sitten kumminkin. Vuosikymmenen lopulla sitten housumuoti kääntyi ympäri, polvien yläpuolella farkuissa olisi ollut tilaa kahdellekin, ja nilkat olivat taas totaalisen tiukat. Se oli itse asiassa vielä naurettavamman näköistä.

Jalassa oli luonnollisesti Retu-kengät.

Ja huonommalla kelillä muodikkaat Hai-saappaat.

Isommat pojat tietysti ajoivat pappatunturilla. Tuota nykyistä keräilyharvinaisuutta oli silloin paikat pullollaan. Mainostipa Tunturi silloin mainoslauseenaan, että ”suomalainen liikkuu mopolla”.

Tietysti oikein kovien jätkien menopelinä oli Tunturi Sport.

Tauon päätteeksi erotiikkaa 1970-luvun alkuvuosilta. Kyseistä aikakautta eläneet jätkät kyllä muistavat.

*

Meidän omassa Luzhnikin hallissa oli tietysti se huono puoli, ettei siinä ollut kattoa eikä seiniä, joten pakkasen tipahtaessa kahteenkymmeneen ei luistin tahtonut enää oikein liikkua. Sehän ei haitannut toimintaa, sillä silloin möllit pistivät hokkarit naulaan ja ottivat käyttöön Sarviksen pulkat.

Sarviksen peruspulkka oli joka hepulla. Stigan rattikelkat ja teollisesti kehitetyt nilkkojenmurtajat joita myös minisuksiksi nimitettiin olivat vasta tuloillaan. Meillä oli Luzhnikistamme muutaman sadan metrin päässä oiva pulkkamäki, jossa sai mainiot vauhdit. Pulkkamäki päättyi autotiehen, mutta ei meistä kukaan auton alle onnistunut jäämään. Saihan sitä pulkkaa jaloilla jarrutettua. Tämäkin toiminta onnistui ilman minkäänlaista aikuisvalvontaa. Nykyisin varmaankin lööpit huutaisivat lasten hengen törkeästä vaarantamisesta.

Vaikka pakkanen paukkui kovastikin, se ei meitä nöösipoikia haitannut. Siitä piti huolen villaiset välihousut, jaloissa olevat huopatossut ja ennen kaikkea legendaarinen 1970-luvun sininen ristiintikattu ja erinomaisen ruma lämpöpuku. Itse asiassa joskus vuoden 1974 kieppeillä Suomi muistutti aika paljon Maon Kiinaa. Ei ehkä poliittisesti, mutta pukeutumisessaan, sillä likimain jokainen suomalainen kulki kyseinen lämpöpuku päällä ja sehän muistutti Mao-univormua melko lailla. Aika on armeliaasti unohtanut tämänkin muodin, sillä en löytänyt kyseisestä lämpöpuvusta kuin yhden kuvan. Mutta sitähän pitääkin kuvassa päällään eräs toinen 1970-luvun ikoni.

Yhtä kaikki, tarkoitus ei ollut kirjoittaa pulkkailusta. Vaan revontulista. Revontulethan eivät sinänsä ole mikään erityisesti 1970-luvulle sidottu ilmiö, mutta pikku-Ykän – niin kuin varmasti niitten kaikkien paikalla olleitten nulikoitten - muistissa on vieläkin kolmena perättäisenä talvi-iltana tapahtunut taivaan näytelmä.

Elettiin jotain tammi- tai helmikuuta 1974 tai 1975. Jätkälauma oli pulkkamäessä kovassa pakkasessa. Ilta oli jo pimeä. Yhtä-äkkiä ja täysin varoittamatta pohjoinen taivas yksinkertaisesti räjähti. Valtavat revontulet tulivat aivan varoittamatta kaikissa mahdollisissa väreissä ja taivas näytti kaatuvan päälle. Oltiinhan noita revontulia aikaisemminkin nähty, mutta tämä oli jotain, joka meni yli ymmärryksen. Normaalisti älämölön mestareina tunnettu jätkälauma tuijotti taivasta silmät teevateina, suu auki ja liikkumattomina kuin Lootin vaimo konsanaan eikä osannut sanoa mitään.

Ja sitten se oli ohi. Se ei kestänyt kai kuin minuutin. Sellaisella hetkellä aikaa on niin vaikeaa määritellä. Yksi toisensa jälkeen pojat kaivoivat pulkkansa ja läksivät taapertamaan koteihinsa. Jotenkin tuntui siltä, että tästä piti kertoa vanhemmille, eikä pulkkailu tänä iltana tuntuisi enää miltään. Taivaalla nähty näytelmä oli täyttänyt pienten poikien sinänsä melkein rajattoman aistihavaintoämpärin yhdeltä illalta.

Se ämpärihän tyhjenee tietysti nuorilla pojankosseilla melko nopeasti ja seuraavana iltana oltiin jo puuhaamassa uutta. Mutta taivaalla oli uusi näytelmä tarjottavanaan. Eilistä taivaan räjähdystä ei tullut. Eikä myöskään normaaleja revontulia. Sen sijaan taivaalla eteni kirkkaanvalkoinen, reunoiltaan hieman punaisenhohtava valonauha. Välillä se eteni suoraan, välillä teki mutkan ja eteni taas uuteen suuntaan. Välillä se hävisi, mutta ilmestyi kohta uudelleen. Välillä niitä oli useampia. Ne pysyivät koko ajan pohjoisella taivaanrannalla.

Tätä näytelmää kesti kaksi iltaa. Toisena iltana siihen oltiin jo sen verran totuttu, että sitä katseltiin enää ohimennen, kun oli kumminkin tehtävänä kaikkea välttämätöntä pikkupoikien puuhaa. Ja siinä tuumittiin, että se tulee varmaan taas huomenna. Vaan ei se enää tullut. Ei koskaan. Siitä on nyt aikaa kohta neljäkymmentä vuotta. Pikku-Ykä on muuttunut aikaa sitten Isoksi-Ykäksi ja kiertänyt paljon Lappiakin. Sielläkään ei ole koskaan tullut vastaan mitään samanlaista.

Jossain vaiheessa mieleen juolahti, että näinköhän nuo olivat sittenkään revontulia. Siihen aikaan Rauhanvaltiohan teki kaikenlaisia ilmakehäkokeita, eikä sille ollut niin nokonuukaa vaikka taivaalle pumpatut aineet olivatkin vähän myrkyllisiä. Todennäköisesti sellaista koetta katseli kymmenisen vuotta myöhemin myös  varusmies-Ykä. Elettiin loppukesää PKarPstossa ja vedettiin viimeisiä tupakoita ennen vahvuuslaskentaa. Se olikin kai ainoa kerta koko joukko-osaston historiassa, kun vahvuuslaskenta myöhästyi ilmakehän ilmiöitten vuoksi.

Itäiselle taivaalle ilmestyi suurikokoinen valoilmiö, suurin piirtein pyöreä muodoltaan ja väriltään myrkynvihreä. Sen koko taivaalla oli noin kymmenen astetta koko horisontista ja se näytti sykkivän. Kaikki paikalla olleet miehet jäivät tuijottamaan ilmiötä. Kello tuli tappiin ja alikersantitkin ryntäsivät ulos karjuen että helvettiäkö te siellä munitte. No, kohta olivat alikessutkin yhtä lailla toljottamassa tuota myrkynvihreää idän ihmettä.

Paikalle saapui pian myös VK-pässi, joku ylivääpeli se oli. Tavoista poiketen VK-pässi ei huutanut mitään, vaan antoi miesten tuijottaa ja katseli sitä ihmeissään itsekin. Tässä vaiheessa koko patteri oli jo valunut ulos äärimmäisen epäsotilaallisena muodostelmana jota myös bordelliksi armeijassa kutsutiin. Jonkun aikaa tuijoteltuamme VK-pässi totesi, että se on varmaankin tuo ryssä ampunut Plesetskistä taas jotain paskaa avaruuteen. Mainittavaa oli, että vaikka kapiaiset saattoivat kyllä sanoakin, että vihollinen tulee joka tapauksessa idästä, ei ryssä ollut sallittua sanavarastoa. Se varmaankin vaan lipsahti. Sitten ylivääpeli totesi, että johan tuota on tuijoteltu, vahvuuslaskenta patterin käytävällä kahden minuutin kuluttua.

Ei tullut koskaan selitystä nähdyille ilmiöille. Eikä valokuvia eikä videoita tullut otettua. Kun ei ollut niitä kännykkäkameroita. Vaan jäihän kumminkin muistot. Ja ehkä ne muistot ovat elävämpiä kuin nykyisellä sukupolvella. Vaikuttaa nimittäin siltä, että kun se näkee jotain tapahtuvan, niin varsinainen muistikuva asiasta on se, mitä nähtiin älypuhelimen näytöstä kun sitä tapahtumaa kuvattiin. Ja jälkeenpäin sitten katsellaan youtubesta, että mitähän sitä tulikaan nähdyksi.

*

Toinen tauko:

Merkkarihan se nuoren miehen tiellä piti. Joskus 1970-luvun loppupuolella joku urpo onnistui tukehtumaan merirosvorahaan ja silloin luonnollisesti kyseisen namimellin kokoa huomattavasti pienennettiin. 

Ja suuhun pantiin miehekkäästi lakritsitupakat. Kun siitä kylmällä kelillä puhalsi läpitte, niin sehän oli jo melkein kessuttelua.

Samalla vuosikymmenellä myyntiin tullut Slime herättää näin jälkeenpäin kysymyksen ”miksi?”.

Limpparipulloissa oli repäisykorkit. Korkeille ominaista oli, että niitten kanssa sählätessä peukalo aukesi huomattavasti helpommin kuin pullo.

1970-luvun janoa sammutti myös ansiokkaasti Trip-mehu. Luonnollisesti kolmiotetrassa.

Tauon päätteeksi pornoa 1970-luvulta. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät kyllä ymmärtävät.

*

Fanittaminen on ilmiö, johon varmaankin lähes jokainen kasvava ihminen aikanaan törmää, tutustuu ilmiön totaalisuuteen ja sitten myöhemmällä iällä ihmettelee, että olikohan tuossa loppulaskussa mitään järkeä. Niinhän siihen törmäsi pikku-Ykäkin, kun loppuvuodesta 1974 eräs  laulu- ja soitinyhtye nimeltään Hurriganes julkaisi levynsä Roadrunner. Ja sen jälkeenhän bändiä porukalla fanitettiin niin että tanner ryskyi ja aitaa kaatui.

Sinänsä huvittavaa on, että jälkeenpäin Ykä tajusi tykänneensä koko sen fanittamisen ajan enemmän Sladesta mutta Hurriganesia oli niin mukava fanittaa, ja sitä jotenkin vaan, no, täytyi fanittaa. Bändi oli ensimmäinen, joka toi Suomeen, miten sen nyt sanoisi, annoksen kotikutoista rock-Texasia. Se oli meidän suomalaisten ensimmäinen ikioma supisuomalainen rock-hysteria, joka sitten valloitti maailmankin. Tai no, ainakin Ruotsin. Tai no, ainakin Ruotsin Folkparkenit. Niin no, niissäkin taisi olla melkoinen osa yleisöstä ruotsinsuomalaisia, mutta fanittamisessa on se mukava piirre, että ei tartte takertua yksityiskohtiin.

Hurriganesin fanittaminen oli myös jonkunlainen vastavoima 1970-luvun loppupuolella Nyhtänköljäänkin levinneisiin muoti-ilmiöihin, eli punkkareihin ja diinareihin. Moni jätkä ei halunnut olla kumpaakaan vaan oltiin mielummin ihan rokkareita vaan. Tuo silloin voimistuva punk- ja uusi aalto-ilmiö vaikutti jo silloin jotenkin vastenmieliseltä. Pelle Miljoonaa seuraten oltiinkin yhtä-äkkiä niin kauhean angstisia ja vaadittiin suu vaahdossa niitä kuuluisia nuorisotiloja. Miettimättä sinänsä, että mitä niillä sitten loppujen lopuksi tekisi. Sen lisäksi oltiin kauhean kapinallisia ja yhteiskuntakriittisiä tajuamatta, että julistettiin juuri sitä YYA-henkistä amerikkalaisvastaista rauhan ja rakkauden sanomaa mitä yhteiskunta halusikin julistettavan.

Tuo uudelleen eletty 1950-luku ja siihen liittyvä rockabillymusiikin buumi vaikutti tietyllä tavalla jotenkin rehellisemmältä, sillä se julisti lähinnä että all right, hyvä meininki. Teddy-poikien heiluttamassa Amerikan etelävaltojen lipussa oli paljon enemmän tosiasiallista kapinaa kuin koko ns. uudessa aallossa. Huvittavaahan siinä ilmiössä oli sinänsä se, että silloinen Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai lopultakin tuossa muoti-ilmiössä potkittua läpi ikivanhan unelmansa. Olihan Suosikissa ollut suurinpiirtein  joka kolmannessa kannessa Elviksen pärstävärkki.

Käsittääkseni Suosikin avustuksella tätä ilmiötä sitten oltiin levittämässä Ruotsiinkin. Kun olihan siellä Hurriganeskin pärjännyt. Niinpä sitten silloinen suurnimemme Teddy & The Tigers järkättiin keikalle Tukholmaan ja mistiinhän se meni ja siitä Suosikki sitten jutussaan ihmetteli, että hyvä keikka, mutta missä olivat pikku-Elvikset ja mini-Marilynit. No, siihen oli helppo vastata. Ne olivat Suomessa.

Tietysti suomalaisen fanittamisen kulminaatiopiste saavutettiin vasta muutama vuosi myöhemmin Dingo-hysterian muodossa. Se oli jotain käsittämätöntä. Ykä oli silloin armeijassa. Varusmieskavereitten kanssa tuumittiin, että sinänsä siinä hysteriassa toteutui eräänlainen poetic justice. Me ei saatu piparia, kun oltiin nakissa intissä eikä siellä ollut juurikaan naisia. Vaan eipä ne saaneet piparia ne Dingonkaan jätkät, vaikka ympärillä pyöri tuhansia bändin nimeen itsensä uneen itkeviä pimuja. Ne kun olivat sakkolihaa joka ainoa. ”Mitä yhteistä on sormustimella ja Dingo-fanilla? No, kumpaankaan ei mahdu kuin vähäsen sormenkärkeä sisään”.

Kun isoksi Ykäksi kasvanut pikku-Ykä sitten aikanaan alkoi miettiä sitä ankaraa Hurriganesin fanittamista, niin hän funtsaili, että tuliko siitä musiikista oikeastaan tykättyä, vai tuliko fanitettua fanittamista itseään? No, Rock´n´roll All Night Long oli raakile, mutta sympaattinen sellainen. Roadrunner oli omassa lajissaan vielä tänäkin päivänä ylittämätön. Hanger taas oli yhtyeen tuotannosta varsin poikkeava, positiivisella tavalla ja se toimii vielä tänäkin päivänä. 10/80-levyllä yhtye piristyi ja sai aikaan varsin mukavan kokonaisuuden.

Rehellisesti sanottuna muut levyt olivat tylsiä. Ja kun vuonna 1981 Albert sai potkut ja tilalle tuli studiomuusikko Janne Louhivuori, niin mielenkiinto asiaan lopahti. Samana vuonna oli tietysti tullut kuultua myös erään kanadalaisen yhtyeen kappale Tom Sawyer ja käsitys musiikista heitti häränpyllyä muutenkin.

Vaan lienee epäreilua pikku-Ykää kohtaan arvostella jotain 1970-luvulla tapahtunutta fanittamista ison Ykän näkövinkkelistä. Harmitontahan se oli. Ja siitä kasvoi ulos. Vaarallisempi fanittamisen muoto lienee se, jota harrastavat jo aikuisikään ehtineet ihmiset. Joittenkin ideologioitten fanittamisesta kun ei eräät kasva ulos vielä eläkeiässäkään. Siinä fanittamisessa kun ei riitä se, että laittelee julisteita omalle seinälleen. Siinä tungetaan niitä väkipakolla toistenkin koteihin.

*

Kolmas tauko: kun autot näyttivät vielä autoilta

Toyota Corolla

Datsun 100 eli Amppeeri

Saab 96 eli Läskinpala

Volvo Amazon

Fiat 600 eli Pompannappi

Moskvitsh Elite eli tovereitten kesken Mosse vaan

Renault R4 eli Tipparellu

Sekä luonnollisesti kaikkien aikojen tyylikkäin pakettiauto eli Citroen Van

Rautateitä pitkin vei tietysti perille luotettava Lättähattu

Tauon päätteeksi ulkomailta tuotettua pornoa joka kansainvälisenkin uutisoinnin mukaan aiheutti Suomessa vuonna 1978 suurta närkästystä. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät muistavat kyllä.

*

Vaikka nykyisillä pikkujätkillä on elämä monelta osaltaan varsin toisenlaista kuin pikku-Ykällä oli 1970-luvulla, niin yhteisiä piirteitäkin elämässä on, enkä usko niitten muuttuneen millään muotoa. Nykyisille pikkunulikoille tulee käymään niin kuin kävi Ykällekin, eli he kasvavat nuoriksi miehiksi ja sehän tuokin tullessaan armottoman mielenkiinnon vastakkaiseen sukupuoleen. Ja he oppivat sen, mitä oppi aikanaan Ykäkin, että vaikka mielenkiinto oli niin suurta, että se lyö polvet velliksi ja ihastuksen tunne on armoton, niin ihastuksen ääneen tunnustaminen sen ihastuksen kohteelle ei sitten ollutkaan niin helppoa.

Pelkona oli tytön pilkallinen nauru, asian mahdollisimman julkinen esiin tuominen ja suuri häpeä. Niin Ykän kuin hyvin, hyvin monen sen ikäisen pojan tilannetta asian tiimoilta olisi voinut kuvata seuraavalla tavalla:

Haluatkos Ykä valita jonkun seuraavista vaihtoehdoista:

A) Kynnät kyisen pellon

B) Otat nyrkkeilymatsin Muhammed Alin kanssa

C) Lähdet panssarinyrkin kanssa Ihantalaan sihtaamaan venäläistä Sotkaa

D) Otat itseäsi niskasta kiinni ja kerrot tuolle tytölle, mitä häntä kohtaan tunnet

Ja Ykähän tuumaisi että valitsen sekä vaihtoehdot A, B ja C, ja tarvittaessa kahteen kertaan, kun emmää vaan kehtaa.

Ja siinähän sitä sitten kuihtui useampikin romanssi pois ennen kuin oli alkanutkaan. Kappaleen ”Viisitoista kesää” sanoittajalla lienee myös omakohtaista kokemusta. Kun ei jätkä saanut viiteentoista vuoteen suutaan avattua, niin jossain vaiheessa Alicenkin vei pois mustalla limusiinilla se joku toinen mies. Niin Ykästä kuin monesta muusta hepusta tuntui, että muitten jätkien kokemukset liikkuivat akselilla kylän kravattisonni / John Holmes, vaikka ihan yhtä avuttomiahan ne olivat ne toisetkin.

Juha Watt Vainio lauloi aikanaan kauheasta kankkusesta ja tuumasi että painonnostajakin kynsissä sen vaikeroi. Mutta painonnostaja tiesi, että kankkusesta selviää jo seuraavana päivänä mutta rakkauden puremasta taas ei niin millään. Niinpä leveäharteinen painonostajapoikakin katseli sitä siroa ja hentoa tyttöä silmänurkastaan ja manasi itseään kun ei saanut mitään aikaiseksi. Kavereitten kesken tuli heitettyä varsin mainiota läppää, mutta tuon unelmien enkelin edessä ei suuvärkistä tahtonut tulla mitään tolkullista ja itsensä pelleksi tekemisen kynnys vaikutti olevan pelottavan alhaalla. Ehkäpä saamattomuuttaan manaileva heppu lauleskeli mielessään erästä 1970-luvulla suosittua kappaletta Läähätän ja läkähdyn:

”Voit panna tankoon sä kylmää rautaa

sataan ja piikkiin, sen kyllä ilmaan saan

mut silti sai minut tyttö kiikkiin,

en osaa tempaista ollenkaan”

No, kun se tarpeeksi suuri ihastus sitten aikanaan tuli kohdalle, niin saihan Ykäkin otettua itseään niskasta kiinni. Ja kun tyttö sitten yllättäen vastasikin että kyllä, niin sitä nuoren miehen onnen tunnetta ei sitten saa oikein minkäänlainen sanaseppo kuvailtua, sillä paraskin kuvailuyritys olisi asian kokeneen mielestä vaisu, valju, mitätön ja pelkkä varjon varjo koetusta tunteesta.

Se ensirakkaus kesti sitten pari vuotta, ja päättyi pettymykseen, pettämiseen ja ankaraan vihaan. Kun viha muuttuu vihaksi suoraan rakkaudesta, ei sen valkohehkuisempaa tunnetta voi kuvitellakaan. Myöhemmissä elämänvaiheissa Ykä hoksasi, niin kuin moni samanlainen sälli ajallaan, että ihastuminenkin on usein itselleen valehtelua. Jos ihastuu toisesta ihmisestä omassa päässään luomaan ihannekuvaan, niin voiko sitä toista ihmistäkään oikeastaan syyttää siitä, ettei hän ollutkaan kuvitelman mukainen. Ehkä minä en todellakaan ollut hänelle se oikea mies. Sen tajutessa moni demoni haihtuu mielestä pois.

Jossain vaiheessa sitten Ykä löysi Ylvan. Se tosin vaati monia pitkiä vuosia, paljon kuljettuja kilometrejä, paljon vääriä valintoja ja paljon pettymyksiä. Ennen kaikkea se vaati oppimista. Oppia sen, että osaa ottaa ihmisen ihmisenä eikä haavekuvana. Ja rehellisyyttä itselleen ja toiselle. Ettei esitä toiselle olevansa enempää kuin on. Sillä jossain vaiheessa kortit kuitenkin katsotaan ja on tympeää, kun huomaa olleensa pelkkää katteetonta myyntipuhetta. Kaipa jokaisen sukupolven tulee oppia nämä asiat vuorollaan. Siinä mielessä maailma on kuitenkin samanlainen kuin joskus vuonna 1974. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

*

Loppulitviikki eli mystinen pommikone

Niin pikku-Ykä kuin moni muukin harrasti aikanaan lentokoneitten pienoismalleja. Kaipa tuota harrastetaan jonkun verran nykyisinkin, mutta luultavasti vähemmän kuin joskus ennen. Pelit lienevät syrjäyttäneet mukavan pikkunäpertämisen. Myös Ykän vanha kaveri Herra X harrasti pienoismalleja. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta kun Herra X:n luona käydessäni ja viinaa tupakoidessamme hän esitteli minulle erään vuosien yli säilyneen venäläisen pommikoneen pienoismallin. Se oli kovasti kulahtanut ja kärsinyt kolmimoottorinen pommikone. Minulla kesti hemmetin pitkään, ennen kuin hoksasin, mistä on kysymys. Pyysin myöhemmin häntä lähettämään kuvan tuosta koneesta ja laitan sen tähän loppuun. Tunnistaako kukaan?

Ja joo, tässä on mukana kompa.